Kesyt hanhet, kas, kesän aian
oli ilona ihmisen.
Ja niin kuni lumoissa taian
jäi luokseen ne eellehen.
Vesialtaassa ahtaassa sousi
ne huuhtoen sulkiaan.
Maass' astui ne muutoin, — nousi
ylös lentohon harvoin vaan.
Liki lainehti pohjan puolla
meren siintävät, vapaat veet.
Vaan eivät ne käynehet tuolla,
ei sinne ne siirtyneet.
Ja villit hanhoset yllä
jos lensivät toisinaan,
kesyt räpytti siipiä kyllä,
vaan tyyntyivät uudestaan.
Kesän kuut näin maassa ne kulki,
maan nurmea nykki ja söi.
Ja joskus vain kaihonsa julki
ne huusi ja siipiä löi.
Ja lentohon konsa ne retken
teki taipalen pienen taa,
taas saapui ne jälestä hetken,
taas tannerta taapertaa.
Näin olohon outoon ne jäivät,
kun saapui jo syksyn säät,
sen pimeät, viluiset päivät,
sen tuikeat tuulispäät;
kun lumi jo verhosi kukat,
ja routahan jäätyi jo maa, —
voi teitä, te hanhi-rukat,
tuho teidät jo saavuttaa!
Ah, miks' ette kauan jo sitten
te etelään entäneet pois
kera veikkojen kiiruhtavitten? —
Olo onnekas ollut siell' ois.
Ah, tottumuksenko vuoksi
ja murujen muutamain
te itsekkään ihmisen luoksi
oi, hanhoset, jäitte vain?