Isät uljahat, rauhassa uinukaa vaan,
sulountanne Suomesta nähden!
Sydän teillä on sykkinyt aikoinaan
pyhän, oikean, korkean tähden.
Jalon kilpenne kiiltoa konnantöin
te tahrinehet ette halvoin.
Oli kupeenne vyötetty kunnian vöin,
te soditte kaunehin kalvoin.
Jalo, siunattu, puhdas ja tahraamaton.
isät ylvähät, muistonne on.
Mitä kuulivat hautainne kummuilla puut,
mitä näkivät tähtöset taivaan,
mitä kuiskivat inholla tuhanten suut,
mikä löi maan murheella aivan,
se untenne ei, isät, häiritä saa,
sitä ei saa kertoa teille:
On lapsia kasvattanut tämä maa,
ja se halpa on, arvoton heille.
Käden äitiään vastaan nostaa he voi, —
vihan lemmestä sille he soi.
Sotatorvet ne soi, maa verta jo joi
veri veljien huutavi taivoon.
Mikä kalleinta on, sitä sortaa he, oi,
sitä vastahan ratkes he raivoon.
Väkivalta suur' on, laki mykkänä on,
väkivallan on uhreja monta.
Vihan, valheen valta on uskomaton, —
voi, maatani onnetonta!
Vaan pettää ei sentään toivomme saa:
ei sortua voi tämä maa!
Isäin haamut ne huutavi haudoistaan,
minä kuulen sen kumpujen yöstä —
ne taisivat sittenkin alle maan
huhun kuulla kurjien työstä —:
»Ylös eestä maan onnen ja uskon ja lain.
Savonmaa, Häme, Karjala, Kainuu!
Ylös Pohjanmaa! Ylös kaikki jo vain! —
yö yllenne muutoin painuu.
Väkivallan ja raa’an sorron ies
luo yltäsi, Suomeni mies!»
»Ja kutsu se kulkekoon ympäri maan,
se soikohon salosta saloon,
se kaikukoon, raikukoon, lentäköön vaan
tupa tuvalta, talosta taloon:
Isänmaa ja sen vapaus on vaarassa taas,
sen lait ja sen laitokset hukkuu,
jos nouse et, kansa, nyt puolesta maas,
jos vartijat Suomen nukkuu.»
Isäin huuto — oi, kuulkaa! — näin haudoista soi.
Kuka kylmänä kuulla sen voi? 31.I.1918.