jälkeen hän antoi otsolle hunajaleipää, niin kauan kuin sitä piisasi ja
karhu otti leivän niin somasti pojan kädestä, kuin pieni sylikoira,
joka emäntänsä kädestä makupalojansa syö. Viimein hän antoi karhulle
hunaja-astianki ja Pets nuoli sen niin puhtaaksi, ettei enää mitään
makeasta ruuasta näkynyt.
Totta oli mitä karhuntanssittaja oli sanonut. Pets oli jo niin
mieltynyt Feliks'iin, että hän saattoi mieltänsä myöten siihen tarttua,
silittää, korvien takaa raappia ja selkää taputtaa. Karhua miellytti
joka lahja, jonka se palkitsi hyvällä hyrinällä ja hienosti hieromalla
suurta päätänsä Feliks'in rintaan.
-- Pets käypi nyt tuleen ja veteen teidän tähtenne, nuori herra, jatkoi
karhuntanssittaja. Se on merkillisen viisas ja erityisesti kiitollinen
eläin. Te voisitte nyt olla päivät ja yöt yksin sen kanssa tallissa
eikä se tekisi teille mitään pahaa, vaan päinvastoin puolustaisi teitä
viimeiseen veripisaraan asti, jos joku toinen villieläin teitä
hätyyttäisi. Pets'illä on melkein miehen ymmärrys. Koettakaa kerran,
armollinen herra, karhun suosiota ja uskollisuutta, sanoi hän
huoneenhaltialle. Olkaa lyövinänne nuorta herra kreiviä, niin saatte
nähdä, miten Pets päällenne karkaa.
Nauraen huoneenhaltia koetteli ja katso, kohta karhu nousi
takajaloillensa, päästi aika mörinän ja katseli Steiniin niin
vihaisilla ja uhkaavilla silmäyksillä, että hän pelästyneenä vetäysi
takaperin, jolloin Feliks innostuneena äänelleen nauroi.
-- Ei, katsos tuota kunnon eläintä! hän huudahti. Minun pitää se saada!
Myytkö sen, mies?
-- Ei tuhannesta taaleristakaan, armollinen, nuori herra, vastasi
karhuntanssittaja. Miten eläisin ilman uskollista, oppinutta Pets'iäni?
Niinkuin isä, hän temppujensa kautta minusta huolta pitää.
-- No, Feliks sanoi, minun täytyy kuitenkin sitä joka päivä nähdä ja
antaa sille ruokaa niinkuin tänäänki, eikö niin, lupaatkos sen minulle,
mies? Isäni sinua kyllä palkitsee.
-- Aivan mielelläni, sydämestäni nuori herra, vastasi Ivan Ivanovitsch
teeskennellen. Tulkaa tänne, niin usein kuin herra kreivi, teidän
isänne, sen sallii. Pets ja minä aina iloitsemme, kun meillä on kunnia
teitä nähdä.
-- Hyvä, niin tulen huomenna tähän aikaan päivästä, sanoi Feliks. Mies,
ota ensi aluksi nämät taalerit kiitollisuuteni osoitteeksi. Ja nyt,
Hyvästi! Minun täytyy isälleni kertoa mitä olen tänään nähnyt ja
kokenut!
Vielä kerran hän karhua hyväili ja Steinin kanssa linnaan palasi.
Iloisesti hymyillen karhuntanssittaja häntä katseli.
-- Sinä, nuori kreivi olet vitaan mennyt, hän mumisi itseksensä. Pian
kyllä tulee tilaisuus läppää läpsäyttää ja silloin olet vangittu!
Niinkuin Feliks oli sanonut, niin tapahtui. Joka päivä hän tuli
krouviin, syötti karhua erityisillä makupaloilla ja leikitteli niinkuin
koiran kanssa. Vaan poikaa seurasi aina vanha hovimestari häntä
silmällä pitäen.
Viisi, kuusi päivää kului näin. Ivan rupesi jo levottomaksi ja pelkäsi
sukkelasti keksityn keinonsa tyhjään raukeavan, kunnes Feliks
seitsemäntenä päivänä tuli odottamatta yksin.
-- Minne olette, nuori herra, saattajanne jättäneet? kysyi hän
innokkaasti iloiten.
-- Vanha Steinikö? Hei, hän ei tänään jaksa hyvästi, hänellä on
pääntauti ja kenties mitä, lyhyesti, hän ei voi mennä ulos ja sentähden
olen yksin tullut.
-- Vaan onko se oikein, nuori herra? Tietääkö herra isänne että olette
yksin mennyt ulos?
-- Ei kenkään sitä tiedä. Miksi niin kysyt? Eikö minulla kerrassaan ole
lupa tänne tulla. Tulen vanhan Pets'ini luokse! Tänään toin sille
jotain erityisen hyvää syötävätä.
Ivan saattoi Feliks'iä talliin ja jätti hänen sinne, sanoen kiireen
tehtävän syyksi ja lupasi kohta palata.
Feliks ei ollut siitä milläänsäkään. Hän oli Pets'in kanssa jo niin
hyvä ystävä, ettei hän ensinkään sitä pelännyt eikä hänellä ollut
siihen syytäkään, sillä karhu seurasi ja totteli häntä yhtä hyvin kuin
omaa isäntäänsä.
Sillä aikaa kuin hän Pets'iin kanssa leikki ja kaikellaisia kepposia
teki, kiirehti Ivan renkinsä huoneesen. Petrovitsch oli koko ajan
ollut kammarissaan piilossa ja ravintolassa luultiin hänen olevan
kuumetaudissa. Ei kenkään hänestä huolta pitänyt, eikä välittänyt. Vaan
kun Ivan tuli hänen luoksensa, hän hypähti virkeänä tuolilta, terveenä
ja rotevana niinkuin ainakin.
-- Mitä kuuluu? kysyi hän.
-- Luvatun palkinnon ansaitseminen kuuluu, vastasi Ivan.
Vähän kahden kesken haastettuansa Petrovitsch salaa hiipi ravintolan
ryytimaan takaportin kautta ja Ivan meni jälleen Feliks'in luokse, joka
hänen poissa oloansa tuskin oli huomannutkaan.
Poika jonkun aikaa karhun kanssa leikittyänsä, väsyi ja tavallisuuden
mukaan annettuansa taalerin Ivanille poistui linnaan palataksensa.
Kotimatkallansa täytyi hänen linnan lähellä olevan metsän kaitaa polkua
kävellä. Kun hän huoletonna sitä myöten kuljeskeli, heitettiin äkkiä
suuri villa-peitto hänen päällensä, kohta hän kaatui ja käärittiin niin
vahvasti peittoon, että tuskin tukehtunut ääni voi kuulua, sitten
häntä, kuten hänestä tuntui, jonkun ihmisen olkapäille heitettiin ja
kiirehtivin askelein poiskannettiin.
Hetken kuluttua Petrovitsch ravintolaan palasi niin salaa kuin hän oli
mennytkin ja pujahti kammariinsa kenenkään näkemättä.
-- Kaikki reilassa, hän sanoi Ivanille, joka hetken kuluttua tuli hänen
tykönsä, -- poika on niin hyvin peitetty, etteivät tuhannen urkkijan
silmät voi häntä löytää.
Muutamilla sanoilla Ivan ilmoitti tyytyväisyytensä häpeällisen työn
onnistumisesta ja meni sitten jälleen ulos, missä hän huoletonna
ravintolan edessä olevalle kivipenkille istahti. Ravintolan isäntä tuli
hänen luoksensa ja molemmat juttelivat keskenänsä, kunnes he näkivät
miehen mitä kiireimmiten linnasta tulevan ja ravintolaan päin käyvän.
-- Vanha Stein, sanoi isäntä, hänellä on kiire! Mitä hän tahtonee?
Hän sai sen kohta tietää.
-- Missä kreivi Feliks on? kysyi hovimestari, pikaisesta kävelemisestä
raskaasti hengittäen.
-- En sitä tiedä, herra! vastasi ravintolan isäntä. Hän oli täällä
leikkimässä karhun kanssa, vaan enempi kuin tunti on hänen linnaan
poislähtemisensä jälkeen kulunut, -- niin ainakin hän minulle sanoi,
kun hän täällä ovella kävi jäähyväisillä.
-- Laupias Jumala, minne hän on joutunut? huudahti syvästi liikutettu
vanha Stein. Linnaan ei hän ole palannut ja puistossakin olemme häntä
jo turhaan etsineet. Meidän täytyy kutsua koko väki kokoon ja antaa
häntä metsässä ja kedolla etsiä. Ymmärtämätön poika! Miten hän ilman
saattajaa meni linnasta! Vaan nyt ei meillä ole aikaa valittamiseen,
nyt täytyy toimittaa! Kutsu kaikki kylän miehet kokoon, hyvä isäntäni,
ja lähetä ne linnaan! Sieltä tahdomme ruveta etsimään. Hyvä mies, älkää
viivytelkö, kreivi teitä palkitsee.
Näin sanoen Stein kiirehti linnaan ja viipymättä isäntä toimitti saadun
käskyn pikaiseen täytäntöön. Ei puolta tuntiakaan ollut kulunut kun jo
kaikki miespuoliset kylän asukkaat linnassa olivat. Epätoivossa olevan
isän ja uskollisen hovimestarin johdolla tarkimmat ja laajimmat
tiedustelemiset tehtiin myöhään yöhön, vaan, surkea kyllä, löytämättä
Feliks'iä. Seuraavinakin päivinä sadat ihmiset kulkivat linnan
ympäristöissä, -- vaan Feliks oli ja pysyi kadonneena.
Onneton isä piti epäluuloa serkkuansa kohtaan ja ratsasti itse Gotsyyn,
-- hän ei kuitenkaan täälläkään poikaa löytänyt, eikä muutakaan, joka
olisi voinut hänen epäluuloansa vahvistaa, tarkimmat tiedustelemiset
vakuuttivat, ettei kreivi Albin viikkokausiin ollut vanhasta linnasta
poissa ollut. Tosin kreivi Normann sai senkin tietää että hän oli
karhuntanssittajaa puhutellut, vaan Albin selitti sen niin, että
karhuntanssittaja oli ollut sotamiehenä hänen entisessä rykmentissään
ja oli hänelle monellaisia tietoja antanut.
Huolimatta tästä varsin yksinkertaisesta ja uskottavasta selityksestä
kreivi Normann kuitenkin epäili karhuntanssittajaa, että hän hyvin olis
voinut serkkunsa aseena olla ja tultuansa kotiin hän tarkoin tiedusteli
karhuntanssittajaa ja hänen seuruettansa. Vaan ei silläkään mikään
seurausta ollut. Ravintolan isäntä, täydellisesti luotettava ja kreiviä
todellisella uskollisuudella suosiva mies, vakuutti, ettei Ivan eikä
kukaan hänen miehistänsä ollut ravintolaa jättänyt sinä aikana kuin
pieni Feliks oli kadonnut ja niin ravintolan palvelijatkin vakuuttivat.
Näin sammui viimeinenkin toivon kipinä saada tietoa pienen kreivin
vaiheista ja täytyi pitää sitä surullista luuloa totena, että Feliks
ehkä jonkun varomattomuuden kautta oli metsän joen syvään ja virtavaan
veteen hukkunut.
Isä parka oli suuresti surullinen ainoan rakkaan pojan kadottamisesta
ja tuli niin kovin sairaaksi, että hän monet viikot kuolemaisillaan
makasi. Tosin hän tohtorin avulla ja etenkin hovimestarinsa uskollisen
hoidon kautta jälleen parani, vaan sielu pysyi toki sairahana, vaikka
ruumis parantui. Elämänsä kukoistus oli rauennut, -- sydämensä ei enää
iloa tuntenut eikä hymy enää surevaisen kalpeita ja riutuneita
kasvoja kirkastanut. Muutamissa kuukausissa vanha Steinkin näkyi
tulleen kymmenen vuotta vanhemmaksi. Hänen surunsa pienen Feliks'in
kadottamisesta ei ollut vähempi, kuin murretun ja runnellun isän, sillä
hän toden todella rakasti tuota vähän raisua ja vallatonta, vaan
kuitenkin hyväntahtoista poikaa enemmän kuin mitään ja ketään muuta
mailmassa.
NELJÄS LUKU.
Ruhtinas Voronzov.
Viisi eli kuusi päivää pienen Feliks'in katoamisen jälkeen Ivan
Ivanovitsch varusteli jatkaaksensa matkaansa. Ei kenkään häntä estänyt,
sillä ei kukaan pitänyt vähintäkään epäluuloa häntä kohtaan, että
hänellä oli osaa Feliks'in henkeä tarkottavassa työssä.
Muutaman viikon kuluttua tapaamme hänen jälleen puolalaisessa kylässä,
missä hän tavallisuuden mukaan antoi kokoontuneille uteliaille lapsille
karhunsa tanssia ja kamelin temppujansa tehdä. Petrovitsch löi niinkuin
ennenkin suurta rumpua ja Aleksia säesti kumisevaa bum-bum-bum'ia
pillin kimeillä äänillä.
Vaan seurue olikin yhdellä jäsenellä lisääntynyt. Turkkilaisen tavalla
haaveksivaisiin vaatteihin puetettu kaunis poika kulki horjuvin
askelein kokoontuneen uteliaan väen edessä, pitäen kädessä lautasta,
johon hän kokosi pienet lahjat, joita katselijat hyväntekeväisyydestä
tahtoivat antaa.
Poika lienee ollut kuusivuotinen ja hänellä oli sangen kauniit, melkein
tummanruskeat kasvot, kuten mustalaisilla useasti on. Pitkä, musta
kiherä tukka hänen kirjavan käärelakkinsa alla aaltoeli, riippuen hänen
olkapäillensä. Muuten poika parka näkyi sanomattoman kärsiväiseltä ja
hänen kauniit kasvonsa olivat niin alakuloisen näköset, että jokainen
tunteellinen sydän täytyi hellään surkutteluun taipua. Moni karhea
käsi, pantuansa lautaselle pienen lahjan, sivelsi vienosti hänen
poskeansa, moni ystävällinen sana pojalle puhuttiin, jota hän ei
ymmärtänyt, sillä puolan kieli oli hänelle varsin vierasta. Hyväilyjä
hän palkitsi kyynelillä, jotka hänen ruskeilla poskillansa vierivät
loistavina, kirkkaina pisaroina.
Ystävällinen lukija on toki jo pojassa pienen kreivi Feliks'in tuntenut
ja huomannut, että karhuntanssittaja on hänen suhteen tarkoituksensa
perille päässyt. Hän oli vienyt hänet monta penikulmaa kodista eikä
mikään ystävän silmä voinut aavistaa, että mustalaispoika parka olikin
rikkaan ja ylhäisen aatelismiehen lapsi. Oma isä tuskin olisi lasta
pojaksi tunkenut, niin rumensi häntä ruskea poskiväri ja mustan kiperä
valetukka, joka oli hänen ruskeain hiuksiensa yli pantu ja jota hän ei
tohtinut ottaa pois.
Pahoin, sangen pahoin, onnettomalle poikaparalle tapahtui. Renki
Petrovitsch vihasi ja kohteli häntä usein potkuilla ja lyönneillä.
Aleksia ei häntä paremmin kohdellut ja Ivan antoi kaiken tapahtua,
huolimatta siitä sen enempää.
Pienen, ennen niin hemmotellun Feliks'in täytyi valittamatta ja
nurisematta nälkää, kylmää ja lyöntiä kärsiä. Ei ihme, jos hän
vähitellen riutui ja viimein koko entisyyden muisto hänestä hävisi,
niin että hän muutaman vuoden päästä ei enää isäänsäkään muistanut.
Hänen nimensä ja sukunsa oli hän kokonaan unohtanut.
Enemmän kuin kaksitoista vuotta kuluu, eikä mitään erityistä ole
kerrottavaa. Näitten vuosien kuluessa Ivan kulki ristin rastin Puolassa
ja Venäjällä ja kaikkialle hän kuljetti Feliks'iä, joka sillä välin oli
vahvaksi nuorukaiseksi kasvanut, mukanansa. Ruumis oli varmistunut ja
vahvistunut, vaan mieli tuli vuosi vuodelta raskaammaksi. Onnellisen
lapsuutensa päivistä hänellä tuskin oli heikko, hämärä muisto. Jäykällä
järkähtämättömyydellä hänen hyvä ja onnellinen luontonsa oli jotain
säilyttänyt, nimittäin oikeuden ja suoruuden myötäsyntyneen,
järkähtämättömän tunteen. Ei mitkään uhkaukset, ei nälkä eikä
lyönnit voineet häntä pakottaa jotakin tekemään, mitä hänen olisi
täytynyt hävetä. Petrovitsch ja Aleksia sekä Ivan Ivanovitsch'kin,
varastivat niinkuin korpit, missä vaan tilaisuutta oli, heidän ristin
rastinmatkoillansa ja usein he tahtoivat pakottaa Feliks'iä vierasta
tavaraa omistamaan ja varastamaan, vaan siihen Feliks ei milloinkaan
taipunut.
-- Tappakaa minut, sanoi hän, kun hänelle jotakin sellaista käskettiin,
-- tahdon kymmenen kertaa ennen kuolla, kun tehdä häpeällistä rikosta.
Alttiisti hän usein kärsi hirveät rääkkäykset, vaan järkähtämättömänä
hänen oikeudentunteensa pysyi. Muitten täytyi viimein jättää hänet
rauhaan, vaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa he raa'an kohtelun
kautta puskivat kiukkuansa ja vihaansa järkähtämätöntä vakavata poikaa
kohtaan.
Feliks paralla ei ollut muuta kuin yksi ainoa ystävä eikä sekään ollut
mikään ihminen, vaan vanha ja kömpelö, mutta hyväntahtonen eläin, vanha
Pets, jonka rakkauden poika sille tuotujen makupalojen kautta jo
lapsena, ennenkuin hän oli poisviety, oli saavuttanut. Kunnollinen,
uskollinen Pets oli hyvä häntä kohtaan ja totteli häntä paremmin kuin
omaa isäntäänsä ja hänen palvelioitansa. Jo usein se oli suojellut
häntä näitten rääkkäyksistä ja lyömisistä ja kerran antanut
Petrovitsch'ille aika kurin, kun hän tahtoi poikaa kurittaa, -- kurin,
joka oli liki lopettaa raa'an ihmisen elämän. Sen jälkeen hän kyllä
kavahti karhun läsnäollessa ruveta Feliks'in kanssa ottelemaan, jota
vastoin Feliks kiitollisella suosiolla kunnon Pets'iä hyvitteli ja
hoiteli ja näin näitten molempain ystävyyden liitto vuosi vuodelta tuli
lujemmaksi.
Kertomustamme jatkaaksemme Ivan oli seuruenensa liki Puolan rajaa
pienessä kaupungissa, missä hän seuransa kanssa sivukadulla tavallisia
näytäntöjä antoi.
Ehtoopuolella hän eläiminensä palasi likaiseen ravintolaan, missä hän
juutalaisen, hirsipuuhun ripustettavan näköisen isännän luona oli majaa
pyytänyt. Vierashuoneessa hän vilkkaasti keskusteli kahden kesken
isännän kanssa, kunnes Petrovitsch ja Aleksia ympäri katuja kuljeksivat
jättäen rasitetun Feliks'in huostaan nälkäiset ja väsyneet eläimet.
Feliks oli koirat, apinan, kamelin ja karhun syöttänyt ja juottanut,
hyvin puhdistanut ja sukinut ja oli jo aikomuksessa lähteä pimeästä
tallista, missä karhu makasi, kunnes tallia lähestyvät askeleet
selvästi kuuluivat. Feliks tunsi kohta isäntänsä ja raa'an Petrovitsch
rengin ja välttääksensä heitä vastaan tulemista hän meni piiloon karhun
taakse seimen alle, missä oli niin pimeä, ettei kukaan voinut häntä
nähdä. Täällä eivät suinkaan Petrovitsch'in alituiset lyönnit ja potkut
olisi häntä tavanneet. Feliks tiesi saattavansa luottaa nelijalkasen
ystävänsä suojelukseen.
Ivan ja Petrovitsch avasivat tallin oven ja katselivat sisään, missä
eivät mitään muuta nähneet eikä huomanneet, kuin kunnon Pets'in, joka
makasi seimen edessä, söi ja suurella ruumiillansa peitti ystävänsä
Feliks'in hoikan ruumiin.
-- Hyvä on, mennään tänne, Petrovitsch, kirottu poika onneksi ei ole
täällä, sanoi Ivan, astuen edeltäpäin talliin.
Renki seurasi häntä ja Ivan pani varovasti oven lukkoon.
-- No, mitä tahdotte, isäntä? kysyi Petrovitsch tavallisella toruvalla
äänellä. Mitä täällä teen? Miksi olette niin salaperäisen näköinen?
-- Saat sen kohta kuulla, vastasi Ivan. Juutalainen tuolla ravintolassa
on esittänyt hyvän työn, jota pienen vaaran ohessa seuraa rikas voitto
ja nyt kysyn, josko tahdot tuohon työhön ottaa osaa ja ansaita kädet
täyteen keltasia imperialeja?
-- Mikä työ se on? Petrovitsch virkkoi. Tietämättä minkätähden, en
tuleen mene.
-- Varsin viisas ja ymmärtäväinen, Ivan vastasi. Saat tietää kaikki,
mitä juutalainen minulle kertoi. Kysymyksessä on sangen rikas,
venäläinen ruhtinas, joka jurossa yksinäisyydessä elää melkein yksinään
tunnin tai puolentoista tunnin matkan päässä täältä. Se on ruhtinas
Voronzov, miljoonain omistaja, jolla on se käsittämätön mieliala, ettei
hän tahdo mailmasta mitään tietää. Vanhalla, seitsemänkymmentä
vuotiaalla nuorella miehellä ei ole vaimoa eikä lapsia, eikä hänellä
ole muita luonansa, kuin vanha, harmaahapsinen kammaripalvelia ja vanha
emännöitsiä. Tosin on pehtorille, rengeille ja piijoille kaksi suurta
asuinrakennusta, vaan nämät ovat pyssylaukauksen päässä linnasta, jonne
ei kukaan muu kuin mainittu kammaripalvelija ja emännöitsiä saa yön
aikana tulla. Juutalainen sanoi vanhalla ruhtinas Voronzovilla
olevan makuukammarissansa summattomat rahasummat, hän kun ei
kahtakymmenettäkään osaa tuloistansa kuluta, -- hänellä täytyy olla
satoja tuhansia kirkkaita hopearuplia ja kultarahoja koossa, luuli hän.
Vielä hän luuli linnaan pääsön ei olevan erityisen vaikeata, koska
sangen helposti voi särkyneen linnan muurin yli kiivetä ja yhtä
helposti jonkun etäisemmän, asuttoman sivurakennuksen ikkunasta mennä
sisään. Eteläisessä sivurakennuksessa, jonne esteettömästi voi tulla,
ovat ruhtinaan asunto- ja makuuhuoneet toisessa kerrassa. Alimmaisessa
kerrassa kammaripalvelija ja piika makaavat. Vielä juutalainen luuli
sen olevan varsin helppoa parille vahvalle miehelle allensa heittää
ja sitoa vanhan väen alikerrassa ja vielä helpompaa on voittaa
seitsenkymmen-vuotista vanhusta. Siten olisi aivan mukavata tulla hänen
aarteittensa omistajaksi. Ja nyt, Petrovitsch, kysyn mitä sinä tästä
kaikesta luulet?
Säihkyvin silmin ja ahneudesta vapisevilla käsillä renki kuunteli ja
nyt syvästi huokasi.
-- Onko kaikki totta? hän kysyi äänen painolla.
-- Totta! juutalainen on sen minulle vannonut ja tahtoo meiltä vaan
kymmenennen osan lihavasta saaliista, Ivan virkkoi.
-- Siis eteenpäin -- tänään -- vielä tänä yönä, sanoi Petrovitsch.
Muuten muut voivat meidän edellemme rientää.
-- Ihmettelen vaan, ettei se ole jo ennen tapahtunut.
-- Juutalainen sanoi vanhan ruhtinaan rakastavan paljon alamaisiansa ja
orjiansa, joille hän tekee paljon hyvää ja siitä seuraa ettei kukaan
ajattelekaan häneltä varastaa, Ivan selitti.
-- No, meille se on yhden tekevä, Petrovitsch virkkoi. Siis tänä yönä!
Millä tunnilla?
-- Kello kaksi yöllä, jolloin kaikki umpi unessa makaavat, Ivan
vastasi. Puoli yhden aikaan ole valmis lähtemään.
-- Päätetty! En minä laimiin lyö! sanoi Petrovitsch iloisena. Saatamme
saaliin saada, josta koko elämäksemme tulemme rikkaiksi.
-- Niin se on, nyykytti Ivan. Ole siihen asti vaiti, ettei kukaan
mitään huomaa, ei Aleksiakaan. Kylliksi kun kaksikin aarteen keskenänsä
jakavat.
Näitten sanojen jälkeen molemmat tallista lähtivät ja menivät pois
joutavia puhuen. Muutama minuutti myöhemmin Feliks heitä seurasi,
katseli varovasti ympärillensä ja nähtyänsä, ettei kenkään häntä
huomannut hän kiipesi pihan yli portin kautta kadulle. Pienessä
kauppapuodissa hän tiedusteli ruhtinas Voronzovin linnaa, ja saatuansa
sen asemasta tarkimmat tiedot, palasi hän kiireesti ja salaa
ravintolaan.
Ei kenkään siellä hänestä huolinut. Hiljaa hän istui tuvan nurkkaan,
kunnes Ivan kello kymmenen ehtoolla lähetti hänet talliin. Viipymättä
hän nousi ja meni ovesta. Hän ei mennytkään pihan yli etsimään
yösijaansa karhun viereen, vaan kuin varjo hän pihalta luikahki ja
kiirehtien hän juoksi siihen suuntaan, missä ruhtinas Voronzovin linna
oli.
Kuu paistoi kirkkaana valaisten tietä. Tunnin jälkeen hän jotenkin
kaukaa näki suuren rakennuksen hämärät piirteet eikä epäillyt olevansa
yöllisen matkansa perillä.
Eikä hän tuossa luulossa pettynytkään. Neljännes tunnin jälkeen hän
seisoi ruhtinas Voronzovin linnan edessä ja kolkutti porttia. Akkuna
avattiin alikerroksessa ja kysyttiin puolan kielellä, jota Feliks jo
oli oppinut ymmärtämään:
-- Kuka näin myöhään kolkuttaa?
-- Ystävä, Feliks vastasi. Päästäkää, hyvä mies, minua sisään! Minun
pitää välttämättömästi kohta puhutella ruhtinas Voronzovia. Mitä pahin
vaara on tulemassa.
-- Odottakaa silmänräpäys, -- tulen porttia avaamaan, kuului vastaus.
Vähän ajan jälkeen portti avautui ja vanha mies lyhty kädessä astui
Feliks'in eteen.
-- Oletteko yksin? kysyi hän.
-- Vallan yksin.
-- Hyvä, niin tulkaa sisään!
Feliks seurasi käskyä. Vanhus pani portin taas lukkoon ja saattoi
Feliks'iä tilavaan, hyvin varustettuun huoneeseen.
-- No puhukaa, hän sanoi. Mitä ruhtinaalta tahdotte?
-- Ei mitään häneltä, vastasi Feliks, -- tahdon vaan hänelle ilmoittaa,
että hänen rikkautensa, ehkäpä hänen henkensäkin on tänä yönä vaarassa.
Vanhus pelästyi, vaan pudisti epäluuloisena päätään.
-- Mahdotonta! hän sanoi. Ei kukaan ruhtinaan alamaisista ja orjista
sellaista yritystä rohkene tehdä?
-- Vaan muut miehet sitä aikovat, Feliks vastasi innokkaasti, --
rohkeat, pelkäämättömät konnat! Viekää minut, Jumalan tähden, ruhtinaan
luokse, ennenkuin on myöhäistä!
Nuorukaisen joka sana ja käytös todisti niin selvästi kiihkeätä surua,
että vanha kammaripalvelija päätti hänen pyyntöänsä noudattaa.
-- Niin tulkaa siis, hän sanoi vähän mietittyänsä. Ruhtinas ei ehkä
vielä ole levolle mennyt.
He astuivat leveitä rappuja myöten ja minuutin jälkeen Feliks seisoi
ruhtinaan edessä, joka, vaikka vanha, vielä oli reipas ja voimakas
mies, joka lempeästi häntä tervehti.
-- Istukaa vastapäätä minua, ukko sanoi, ja kertokaa nyt minulle, mikä
on syynä että olette keskellä yötä minua etsineet.
Feliks totteli, kuvaeli lyhyesti kohtalonsa ja kertoi sitte mitä hän
oli karhuntallissa kuullut.
Kertoessa ei ruhtinas muotoansa muuttanut, vaan kuunteli levollisena
Feliks'iä.
-- Uskon teitä, hän sanoi, saatuansa kaikesta tiedon, -- vaan mikä
teitä on taivuttanut aiotusta ryöväyksestä minulle ilmoittamaan?
Näin kysyttyänsä Feliks ihmetellen katseli suurilla silmillä
ruhtinasta.
-- Mikä minua on taivuttanut tänne tulemaan? hän virkkoi, -- no, ei
mikään muu kuin huoli teistä, herra, ja teidän palvelijoistanne, ei muu
ollut tulemiseni tarkoitus ja nyt, kun olette varotetut, tahdon lähteä.
Ivan ja Petrovitsch minut pian tappavat, jos he huomenna minua kaipavat
ja tulevat siihen epäluuloon, että minä heidän pahoja tarkoituksiansa
olen ilmaissut. Siis, jääkää hyvästi, herra! Ja katsokaa vaan eteenne,
teillä on hirmuisen pahojen ihmisten kanssa tekemistä.
-- Pidätäs! ruhtinas huusi, kun Feliks viimeisien sanojen jälkeen
kumarsi ja tahtoi mennä, jääkää! Sinä, Paul, kiirehdä pehtorikartanoon
ja tuo puoli tusinaa renkiä, jotka saavat puistossa lurjuksia väijyä.
Lähetä neljä muuta tänne. Niin olemme kaikessa tapauksessa lurjuksia
vastaan varustettuina.
Vanha palvelija jätti herransa Feliks'in kanssa.
-- No, rakkahani, sanoi ruhtinas viimeksimainitulle, nyt tahdomme vähän
teistä jutella. Miten on kohtalonne karhuntanssittajan suhteen! Sanokaa
suoraan minulle.
Feliks kohotti olkapäitään.