saadaksensa kahden kesken keskustella Ivanin kanssa ja odotti ikävöiden
karhuntanssittajaa. Tämä tulikin määrätyllä hetkellä; teeskennetyllä
ystävyydellä kreivi otti hänet vastaan, käski istumaan ja pani hänen
eteensä kylmää paistia sekä putellin viiniä ja viinaa.
-- Syö, kreivi käski, silloin kuin vatsa on tyhjä, käy keskustelu
kankeasti.
Karhuntanssittaja ei antanut toista kertaa itseänsä kutsua. Hän söi ja
joi hyvällä ruokahalulla itsensä kylläiseksi, työnsi sitte lautaset ja
lasit sivulle, katsella kurkisteli vieraanvaraista isäntäänsä ja sanoi:
-- Hyvä, herra kreivi, nyt olen valmis teitä kuulemaan. Mitä teidän
armonne alamaiselle palvelijallensa käskee?
-- Ensiksi vastaa minulle, josko vielä olet entinen Ivan Ivanovitsch,
joka aina oli valmis tekemään tehtävänsä rohkeasti, seurauksia
pelkäämättä?
-- Koettakaa minua, herra kreivi, kuului karhuntanssittajan vakava
vastaus, -- en pelkää kuolemaa enkä perkelettä, jos vaan minulle hyvin
maksetaan. Hyvää tai pahaa, minä sen teen.
-- Kuulen mielelläni sinun niin puhuvan, Ivan Ivanovitsch, vastasi
kreivi. Kuule siis. Tunnetko Sokolnits linnaa?
-- Tunnen, herra kreivi, Ai'on huomena mennä eläimineni sinne. Herra
kreivi Normann kuuluu olevan antelias herra eikä lahjatta laske
sellaista köyhää karhuntanssittajaa kuin minä olen. Hänellä on pieni
viiden eli kuuden vuotias poika, joka vissiin karhuuni, kameelini ja
apinaani mielistyy. Poikanen ei suinkaan vielä ole sellaista nähnyt?
-- Juuri tästä pojasta on kysymys, sanoi kreivi Albin. Hän on pois
korjattava!
-- Ei suinkaan lapsi ole surmattava, herra kreivi? karhuntanssittaja
hämmästyneenä huudahti. Varastaa, ryöstää, hävittää ja polttaa tahdon
teidän eduksenne, jos niin tarvitaan, vaan murhata pientä lasta, ei, se
on minusta liikaa! Minulla ei juuri tunnon vaivoja ole, herra kreivi,
vaan -- suoraan sanottu -- murhalla en toki tahtoisi sieluani
rasittaa. Siitä ei milloinkaan puhtaaksi pääse, ja tulla hirteen ja
teilattavaksi, ei sekään ketään sellaiseen rikokseen kehoita.
-- Kuka sinulle on sanonut, että pojan kuolemaa tahdon, lapsellinen
ihminen, kreivi sanoi levollisena, jolloin kuitenkin pettyneen toiveen
varjo hänen otsassaan kuvastui ja silmänsä himmensi. Hän on pois
saatava, salaa ryöstettävä ja poisvietävä, jottei hän enää näille
paikoille palaa. Minun luullakseni se pitäisi oleman sinulle helppoa.
Puolan raja ei ole kaukana ja kun pojan kanssa olet vaan sen yli
päässyt, niin suuret metsät niillä paikoilla takaa-ajoa estäävät.
-- Ryöstää poikanen, -- se kyllä käypi laatuun, vastasi
karhuntanssittaja ajattelevasti. Kovimmassa kohtalossa voisin itse
pitää pojan luonani ja opettaa kaikellaisia konstia, joita harvoin
Puolassa ja Venäjällä nähdään ja aina hyvin maksetaan. Niin, niin, se
jotain olisi! Karhuntanssittajan poikaa ei kenkään kreivin pojaksi
tuntisi ja sitä paitse on keinoja kylliksi häntä muuttaa, jottei hänen
oma isänsä jonkun vuoden perästä häntä enää tuntisi. Hm, niin.
Minkätähden tahdotte, herra kreivi, pienokaista pois tieltä korjata?
-- Yksinkertaisen ja selvän syyn tähden, vastasi kreivi Albin. Olen
kreivi Robert Normannin ainoa sukulainen ja hänen suurien tilojensa
perillinen jos pieni Feliks saadaan pois. Ymmärrätkös, Ivan
Ivanovitsch?
-- Ymmärrän, vastasi tämä, nyykyttäen päätä. Te olitte minun upsierini,
ette milloinkaan olleet kova, ettekä paha minua kohtaan ja toimititte
minulle kerran anteeksisaannon, kun luultiin minua syypääksi pieneen
varkauteen, jonka vuoksi olin tuomittu saamaan kaksikymmentäviisi
lyöntiä. En ole sitä, herra kreivi, unohtanut ja sentähden olen
mielelläni valmis teitä palvelemaan. Teidän tiellänne oleva poika pitää
tuleman ryöstetyksi ja näkymättömiin häviämän Puolan tai Venäjän
avaroille alangoille. Vaan turha on murha, herra kreivi. Mitä palkaksi
saan siitä työstä, kun korjaan kreivin lapsen teidän tieltänne pois?
-- Kaksi sataa taaleria paikalla, sitte kolme sataa taaleria, kun poika
on salaa saatu rajan yli ja vuosittain viisi sataa taaleria, niin kauan
kuin poika ei kotiinsa palaa, sanoi kreivi.
Karhuntanssittaja, sangen mieltyneenä niin suureen palkintoon, jota hän
ei ollut odottanutkaan, nousi istuimeltaan ja huudahti innostuksissaan:
-- Tuhannet kiitokset, herra kreivi! Te olette tosin kunnon mies, joka
tietää uskollisen ihmisen työlle panna arvoa. Luottakaa täydellisesti
sukkeluuteeni. Poika on menevä niin tietämättömiin kuin sannan muru
suuressa valtameressä.
-- Siis olet tyytyväinen sinulle tarjottuun palkkaan? kreivi kysyi.
-- Aivan tyytyväinen herra! vastasi karhuntanssittaja kohta.
-- No niin, en ole vielä lopettanut, ystäväni, jatkoi kreivi hymyillen,
-- vielä saat jalomielisyyttäni kokea. Jos olet minulle uskollinen, jos
saat pojan pois ja hän pysyy pois, niin lupaan kreivillisellä kunnian
sanallani maksaa sinulle vuosittain tuhannen taaleria siitä hetkestä
kuin tulen serkkuni, kreivi Normannin, omaisuuden omistajaksi. Toivon
sen olevan kylliksi uskollisuuttasi minua kohtaan vakuuttamaan.
-- Oh, herra kreivi, huudahti karhuntanssittaja uudesti innostuneena,
sieluni autuuden uhalla vannon teille tuhat kertaa, etten nyt enkä
milloinkaan teitä petä ja pientä kreiviä en päästä, jottei hän nyt eikä
koskaan löydä tietä takaisin, vaikka minun täytyisi häntä viedä
kaukaiseen Siperiaan!
-- Vaan hän voipi juosta pois, salaisesti paeta, kreivi virkkoi.
-- Siitä antakaa minun, renkini Petrovitsch'in, nuoren
Aleksian ja ennen kaikkia molempain koirani huolta pitää, vastasi
karhuntanssittaja. Meidän kymmenet silmämme häntä silmällä pitävät ja
varjelevat, niinkuin elävä kiusaaja sielu raukkaa.
-- Hyvä, uskon sinua, sillä sehän on oma etusi, että poikaa tarkasti
silmällä pidät, kreivi vastasi levollisena. Vaan miten ai'ot pojan
käsiisi saada? Hänen isänsä ja pari vanhaa palvelijaa häntä aina
vartioivat.
-- Heidän varovaisuutensa on oleva mitätön, karhuntanssittaja vastasi
vakaasti. Millä tavalla se on tapahtuva, en voi tällä hetkellä sanoa.
Minun täytyy olla paikalla tehdäkseni suunnitelman, jonka mukaan teen
tehtäväni vakaasti ja hyvällä menestyksellä. Luottakaa, herra kreivi,
täydellisesti minuun! Muutaman päivän perästä ehkä jo saatte minusta
kuulla.
-- Hyvä, käyttäydy viisaasti ja varovasti, kreivi vastasi. Että näkisit
minun täydellisesti luottavani sukkeluuteesi ja tottumukseesi, ota
nämät kaksi kääryä, kumpasessakin on sata taaleria.
-- Kiitän siitä, herra kreivi, sanoi karhuntanssittaja syvästi
kumartaen ja pudottaen molemmat raskaat käärryt sukkelaan taskuunsa.
Ja nyt sallikaa minun jäähyväiset sanoa ja kylään palata. Tahdon jo
tänään, eikä vasta huomena seurueni kanssa matkalle lähteä. Täytyy
tehokkaasti toimia, jos on mieli onnistua.
Kreivi kiitti karhuntanssittajan intoa ja jätti hänen.
-- Liemi on suurustettu, hän sanoi ilkeästi nauraen, kun Ivan oli oven
sulkenut, sinä maksat sen, serkku Robert, syödä ja olkoon se sinulle
terveydeksi.
KOLMAS LUKU.
Pojan ryöstö.
Vaikka karhuntanssittaja, viehätettynä hänelle luvatusta suuresta
palkinnosta, oli varsin varmasti päättänyt kreivi Albinin ehdotukseen
ruveta, niin hän toki, tarkemmin tutkittuansa, huomasi mitkä vaikeudet
oli sen toimeenpanemisessa, vieläpä se oli varsin mahdotontakin.
Varmaan isän ja uskollisten palvelijain silmät poikaa tarkasti
vartioitsivat ja Sokolnits'in alangolla kulkiessaan Ivan suotta
päätänsä vaivasi keinoa keksiäksensä, miten hän huomiota herättämättä
ja vaaratta yrityksessään onnistuisi. Renkinsä Petrovitsch, joka kulki
äänettömänä hänen sivullansa, huomasi helposti Ivanin syvästi miettivän
ja katseli vähän väliin sukkelasti ja viekkaasti sivultapäin häntä.
-- Isäntä, hän sanoi vihdoin keskeyttääksensä jo liian pitkää
vaitioloa, -- te vaivaatte jollakin päätänne! Onko vanha uskollinen
palvelija luottamuksenne varsin menettänyt, kun ette salaisuuksianne
hänelle ilmoita?
-- Ei, Petrovitsch, siitä ei ole mitään puhetta, vastasi
karhuntanssittaja pian. Saat kaikki kuulla, kun vaan ensin itse
saan ajatukseni selville.
-- Niinkuin tahdotte, isäntä, vastasi Petrovitsch. En ole kärsimätön ja
voin odottaa. Vaan minun pitää teille muistuttaa, että olette jo usein
kavaluuttani ja sukkeluuttani ylistäneet. Karhuntanssittaja nyykytti
päätä. Hän tunsi renkinsä ja kumppaninsa ja tiesi edeltäpäin, että hän
oli uskollinen liittolaisensa, jos hän vaan lupaisi hänelle jonkun,
vaikkapa keskinkertaisenkin osan saatavasta voitosta. Tätä paitsi oli
salaisuus välttämättömästi ilmoitettava Petrovitsch'ille sekä
pillinsoittaja Aleksialle, siis Ivan päätti pian ilmoittaa koko asian
monellaisiin juoniin ja kujeisiin tottuneille matkakumppaneillensa.
-- Mitä tuumit, Petrovitsch, jos olisit tilaisuudessa ilman suurta
vaivaa ja vaaraa saada kaksikymmentä kirkasta taaleria? hän kysyi.
-- Tuumin, renki vastasi hymyillen, etten minuuttiakaan miettisi, vaan
kohta ottaisin tilaisuudesta vaarin.
-- Myöskin siitä huolimatta että joku vaara olisi tarjona.
-- Se riippuu siitä, miten suuri tai pieni vaara on, isäntä. Vaan
puhukaa toki asia peittelemättä, Ivan Ivanovitsch! Te tiedätte toki
etten minä kumminkaan teidän pettäjänne ole!
Karhuntanssittaja jutteli nyt minkä toimen kreivi Albin oli hänelle
antanut ja Petrovitsch kuunteli tarkasti. Saatuansa tiedon kaikesta
pudisti hänkin päätänsä.
-- Lapsen ryöstö on kehno työ, hän sanoi. Jos siitä kiinni tullaan, on
kova vankeus seurauksena, ehkäpä vielä kaulakin leikataan. Kaikessa
tapauksessa -- kun ei mitään tee, niin ei mitään saa. Jos tahdotaan
rahaa ansaita, pitää jotakin tehdä. Siis Sokolnits'in kreivi Normannin
poika on kysymyksessä. No, hyvä tilaisuus olisi minulla parantaa vanhaa
vikaa ja kostaa vanhaa vihaa.
-- Mitä tarkoitat, Petrovitsch? kysyi karhuntanssittaja.
-- Sitä tarkoitan, vastasi renki, kavalasti nauraen -- ja hänen
huoneenhaltiansa, herra Steinin, tunnen vielä paremmin. Vieläköhän tuo
elänee?
-- Niin, niin, kreivi Albin sanoi minulle että minun tulee juuri häntä
enemmin varoella, vastasi Ivan.
-- Vai niin, -- hän on siis aina vielä linnan kaikki kaikissa, sanoi
renki. No, sepä olisi suurin ilo minulle tehdä hänelle kepposet.
-- Vaan minkätähden? karhuntanssittaja kysyi kärsimättömänä.
-- Sentähden että hän kerran, noin seitsemän tai kahdeksan vuotta
sitten toimitti minulle aika selkäsaunan ja ajoi minun, tosin herra
kreivin armollisimmalla luvalla pois palveluksesta, herjaten ja
häpäisten minua. Palvelin silloin Sokolnits linnan kyökkipoikana.
Kun linnassa oli suuret pidot, katosi pari hopealusikkaa.
Käsittämättömällä tavalla ne olivat kyökistä kadonneet ja minun piti
väkisin syyllisenä veijarina oleman. Kaikki minun kieltoni eivät mitään
auttaneet. Huoneenhaltian käskystä sain tusinan lyöntiä ja armollisen
herra kreivin käskystä minut ajettiin pois linnasta uhkauksella että
minua vankilaan lähetettäisiin, jos vielä joskus niille paikoille
tulisin. Siitä on monet vuodet kulunut, tuskin ne minua enää
tuntenevat, siis voin vihani ylpeätä väkeä vastaan puskea.
-- Tahdotko siis minua uskollisesti auttaa, Petrovitsch? huudahti
karhuntanssittaja iloisena.
-- Totisesti, sieluneni ja ruumiineni tahdon tässä seikassa olla,
vastasi neuvokas renki, ilkeästi naurahtaen. Hupaista on minusta
tarjota nuorelle kreiville, niinkuin hänen isänsä minulle tarjosi.
Jospa vaan saisimme pojan haltuumme, tiedän Sokolnits'in metsässä
piilopaikan, josta ei kukaan voi häntä löytää. Kun vielä linnassa
palvelin, panin yhtä ja toista sinne talteen, jota sitte sopivassa
tilaisuudessa jälleen otin.
-- Mitä piilotteleminen hyödyttää? kysyi Ivan. Saatuamme pojan
haltuumme, niin ei muuta kuin pian Puolan rajan yli!
-- Vaan se ei olisi ensinkään viisaasti tehty, vastasi Petrovitsch. Kun
pieni kreivi on kadonnut yht'aikaa kuin matkaseurue, niin epäilemättä
meitä ensin luullaan pojan varkaiksi ja ajetaan kohta takaa. Kätkeä
häntä tässä tapauksessa olisi mahdotonta. Ei, parempi on panna poika
piiloon, siksi kuin ensimmäinen melu on sivutse, ja minä vartioitsen
häntä ettei hän karkuun juokse, mestari Ivan Ivanovitsch, siitä voitte
olla vakuutettu.
-- Sinä olet oikeassa mies! Sukkeluutesi on parempi kuin minun, vastasi
karhuntanssittaja. Ylös siis ja luottakaamme onneen saada poika
käsihimme. Mitä hänen vartioitsemiseensa tulee, niin teen sen itse, --
ei epäluulosta sinua vastaan, Petrovitsch, Jumala varjelkoon, vaan
siitä yksinkertaisesta syystä, että minun tulee olla näillä seuduilla
saadakseni työstäni enemmän palkkaa. Sitten saat vielä kolmekymmentä
taaleria etkä luullakseni mahda olla siihen tyytymätön!
-- Päinvastoin, isäntä, vastasi Petrovitsch ahneudesta kiiltävillä
silmillä, -- iloitsen jo saadakseni kovia taaleria. Vaan vielä jotain,
-- Aleksian pitää myös saaman osan saaliista! Olen hänen setänsä,
tiedättekö, Ivan Ivanovitsch, ja se on velvollisuuteni pitää sisareni
pojasta huolta.
-- Ah, tosin, tosin, vastasi Ivan Ivanovitsch, -- jos kepposemme
onnistuu, on Aleksia niin hyvin kuin sinäkin saapa viisikymmentä
kirkasta taaleria!
-- Niin on asian laita ja niin päätetty, vastasi Petrovitsch väännellen
tyytyväisenä käsiänsä.
Hän luonnollisesti ajatteli ett'ei hän luvattuja viittäkymmentä
taaleria käsistänsä annakaan sisarensa pojalle, vaan pitää ne omana
kahdenkertaisena osanansa ja hyvänä saaliinansa.
Parhaassa sovussa seurue lähti matkallensa, kunnes se ehtoopuolella
saapui erääsen kylään, missä pysähtyi ja oli yötä. Seuraavana päivänä
päivällisaikana karhuntanssittaja toivoi Sokolnits'issa olevansa.
Siihen asti olivat kaikki tuumailut jätettävät, sillä vasta paikalle
tultua, saatujen tarkkojen tietojen jälkeen, voitiin tehdä päätös
häpeällisen rikoksen tekemisestä.
Juuri puolipäivän aikaan karhuntanssittaja seurueneen tuli suureen
Sokolnits kylään, missä tieto hänen tulostansa kulovalkean tavalla
kulki huoneesta huoneesen mökistä mökkiin ja pian kaikki kylän asukkaat
tiellä olivat. Bum-be-rum bum ja pillin kileällä äänellä seurue tuli
ylvästellen, heitä saattoivat paljasjalkaset kylän lapset nauraen ja
iloisesti huutaen.
Ivan ei kuitenkaan aikonut samana päivänä julkista näytäntöä antaa,
taukoamatta lyöden suurta rumpua Petrovitsch tienosottajana johdatti
seurueen kylän ainoaan krouviin. Täällä elukat pantiin talliin ja
vartioiminen uskottiin Aleksialle. Ivan ja Petrovitsch menivät krouvin
vierashuoneesen, tuottivat ruokaa ja olutta virvoitukseksi päivämarssin
jälkeen ja juttelivat isännän kanssa, joka mielellänsä piti heille
seuraa. Heidän varovaisesti tehtyihin kysymyksiinsä puhelias isäntä
vastasi, että kreivi Robert Normann vielä asui linnassa, että hän
varjeli Feliks'iä niinkuin silmäteräänsä eikä poika saanut linnasta
mennä, ettei vanha huoneenhaltija häntä saattanut ja suojellut.
-- Tuskin meillä sitte onkaan kunnia saada nähdä nuorta herraa
katseliain joukossa, kun annan eläinteni temppujansa tehdä,
karhuntanssittaja vastasi. -- Se on vahinko, kaksinkertainen vahinko
minulle, joka juuri armollisen kreivin anteliaisuuteen ja jalouteen
luotin.
-- Mitä siihen tulee, ei teidän tarvitse huolehtia, vastasi isäntä.
Pieni kreivi on utelias, nuori herra, eikä ole eläessään vielä karhua,
kamelia eikä apinaa nähnyt. Niin pian kuin hän saa kuulla teidän
tulostanne -- eikä se kauan viivy, ennenkuin hän sen kuulla saa, niin
ei hän anna rauhaa, ennenkuin herra kreivi antaa hänelle luvan kylässä
käydä. Te tulette, kenties, linnaan kutsutuiksi ja silloin saatte pari
taaleria taskuhunne, sitä ette ensinkään saa epäillä. Herra kreivimme
on todella niin antelias mies, niinkuin häntä kaikkialla tässä maassa
kiitetään.
-- Sitä parempi, sitä parempi, sanoi karhuntanssittaja. -- Muuten
eläimeni ovatkin sangen kesyjä, jottei ole mitään pelättävää laskea
nuorta herraa aivan liki heitä. Karhu on niin kuuliainen ja lempeä kuin
kesytetty koira. Vaan mitä luulette, sopisiko se herra isäntä, että
minä menisin linnaan rukoilemaan herra kreiviä tulemaan eläimiäni
katselemaan?
-- Ei se missään tapauksessa voi vahingoittaa, jos te sen teette,
isäntä vastasi. --- Jos tahdotte sinne mennä, niin kysykää vaan herra
huoneenhaltia Steiniä, -- kyllä hän sitte teille oikean tiedon antaa.
-- Tahdon siis koettaa, Ivan sanoi vähän mietittyänsä ja nousi. --
Suuri kiitos teille neuvosta, herra isäntä; tule, Petrovitsch, saata
minua vähän matkaa.
Molemmat menivät linnaan päin. Kylästä tultuansa paikkaan, missä ei
kukaan ihminen voinut kuulla heidän puhettansa, sanoi karhuntanssittaja
rengillensä:
-- Kuule, Petrovitsch, puhuessamme krouvin isännän kanssa, jotakin
hyvää mieleeni juolahti. Meidän täytyy sanoa että joku eläimistämme,
vaikkapa kameli, on sairas.
-- Minkä vuoksi, isäntä? Petrovitsch kysyi. -- Jos kamelin sairaaksi
sanomme, emme voi temppuja tehdä, emmekä saa mitään rahaa taskuumme.
-- Anna minun selittää, keskeytti Ivan. -- Mitä hyödyttää pari ropoa,
jotka saamme tuhmien talonpoikien taskusta? Ennen kaikkea on
kysymyksessä nuoren kreivin kiinniottaminen. Olet itse sanonut, että
linnan muurien sisäpuolella kavaluus eikä väkivalta mitään auta, sillä
pientä kreiviä yöt päivät vartioidaan. Vaan linnan muurien ulkopuolella
voi jotakin tehdä. Epäilemättä vallaton, nuori kreivi kärsimättömänä
tahtoo eläimiämme nähdä. Kun sanomme kaikkia tai ehkäpä yhtäkin niistä
sairaaksi, ettemme voi linnassa eikä kylässä näytäntöjä antaa, niin sen
seurauksena on että pienen pojan läheisyyteemme viettelemme. Hän ei
anna rauhaa, ennenkuin hän on eläimet nähnyt ja kun hän on kerran
tullut, olemme oikein pöllöpäisiä, ellemme ymmärrä nuorta herraa
useamminkin vietellä. Kuten pitkästä kokemuksesta olemme oppineet
tuntemaan, ovat sellaiset lapset halukkaat suurta ruskeata karhuamme
katselemaan. No, minä tahdon siitä huolta pitää, että karhu on oleva
hyvä liittolaisemme ja vietelintu, kunnes uteliaan pienen kreivin
käsihimme saamme. Voipi kerran tapahtua, että hän tulee ihan yksin
ilman saattajaa luoksemme, sillä lapset ovat huolettomat eivätkä ole
ensinkään epäluuloiset, -- ja siinä tapauksessa, Petrovitsch on meillä
lintu käsissämme emmekä voi olla suurta palkintoa saamatta.
-- Teillä on oikein, isäntä, vastasi renki vähän kadehtien että Ivan
oli häntä sukkelampi. -- Tuuma on hyvä, -- voitamme sen kautta aikaa,
mikä on pääasia, -- vartioitseminen laimistuu ja voimme varmasti toivoa
nuoren kreivin umpimähkään hänelle pantuun ritaan menevän. Antakaa
minun pitää huolta kamelin sairaudesta. Ennenkuin linnasta palaatte, on
se oleva sen näkönen, ettei se ole kaukana kuolemasta, -- vaan kaikki
on vaan teeskenneltyä.
-- Hyvä, niin voin linnaan mennä asiata ilmoittamaan, sanoi Ivan
tyytyväisenä. -- Pian jälleen kohtaamme toinen toisemme Petrovitsch!
Tämän sanottuansa molemmat erkanivat. Karhuntanssittaja meni linnaan,
hänen renkinsä palasi krouviin.
Sokolnits'iin tultuansa Ivan kysyi huoneenhaltijaa ja pyysi häntä
toimimaan että hän pääsisi herra kreivin puheille. Stein kysyi tämän
puheille pääsemisen tarkoitusta ja kuultuansa Ivanin asian, nyykytti
hän suostuen.
-- Puheille pääsö on tässä tapauksessa tarpeeton, hän vastasi. -- Herra
kreivi ei anna mielellään itseänsä häiritä. Muuten voitte siihen
luottaa, että minä vielä tänään tai kumminkikin huomenna pienen kreivi
Feliks'in kanssa tulen luoksenne.
Ivan kiitti nöyrästi saadusta tiedosta ja sangen iloisena hän kiirehti
krouviin, missä Petrovitsch'ille onnistuneesta retkestään kertoi.
-- Nyt en enää hyvää onneamme epäile, hän lisäsi. Vanha
huoneenhaltija näkyi olevan yhtä utelias näkemään eläimiämme kuin pieni
suojeltavansakin. Mitä olet kamelille tehnyt? Meidän täytyy varustautua
vielä tänään hovin herrasväkeä vastaan ottamaan.
-- Olkaa huoletta, isäntä, vastasi renki säihkyviä silmiänsä räpyttäen.
Olen pannut neulan kamelin jalkapohjaan ja nyt se seisoo kolmella
jalalla, pää nuukallansa. Neula ei kamelia vahingoita ja yöksi vedän
sen jälleen pois.
-- Tuumasi on hyvä, Ivan sanoi. Siis olemme valmiit nuorta kreiviä
vastaanottamaan niinkuin pitää. Olen utelias, josko poika vielä tänään
tulee.
-- Tuolla hän ehkä jo tuleekin, virkkoi Petrovitsch, katsellen
akkunasta linnaan vievää tietä. Vanha herra ja hienosti vaatetettu
poika. Niin, niin, nyt tunnen vanhan Steinin. Ottakaa te, isäntä, heitä
vastaan, minä menen piiloon, sillä onhan se mahdollista, että hän
muistaa minua ja se varmaan häntä hämmästyttää!
-- Hyvä, mene pian piiloon, Ivan vastasi, -- sukkelasti, he ovat jo
aivan läsnä.
Petrovitsch lähti huoneesen, jonka isäntä oli hänelle makuuhuoneeksi
antanut. Muutaman minuutin kuluttua vierashuoneen ovi äkkiä avautui ja
ahkerasta astumisesta ja kiihotetusta odotuksesta punaposkisena pieni
Feliks astui sisään. Vanha huoneenhaltija häntä seurasi.
-- Hoi, oletko sinä mies, jolla on suuri karhu ja kameli? Feliks kysyi
karhuntanssittajalta.
-- Palvelukseksenne, armollinen nuori herra, vastasi hän, nöyrästi
kumartaen pienen pojan edessä melkein maahan asti. Surkea vaan, minun
täytyy sanoa, että kamelini on ollut sairas ja tämän onnettomuuden
tähden en ole tilaisuudessa sopivalla tavalla teille eläimiä näyttää.
-- Ei se mitään tee, Feliks vastasi. Jos vaan saisin niitä nähdä,
etenkin karhua! Onko se suuri ja kesyttämätön?
-- Sangen suuri, ja kesy, vastasi Ivan. Se on niin kesy ja
hyvänluontonen, että se syö kädestä ja leikkii niinkuin koira. Se tosin
ei ole kesyn näkönen, vaan teidän ei tarvitse sitä pelätä, armollinen
nuori herra!
-- Kuka sinulle sanoi, että minä pelkään? kysyi pieni Feliks ylpeästi.
Tahdon kohta karhua katsella. Vie minua sen luo!
-- Ei niin pian Feliks, virkkoi vanha huoneenhaltija, kääntyen
karhuntanssittajaan päin.
-- Onko karhu todella niin hiljainen, kuin sanotte? hän kysyi.
-- Totisesti, armollinen herra, minä vannon teille, hiljainen niinkuin
sylikoira, vastasi Ivan, vakuuttaen totta puhuvansa. Olen hyvänsävyistä
Pets'iä jo kolme vuotta ympäri kuljettanut, eikä se milloinkaan ole
kellenkään mikään vahinkoa tehnyt. Henkeni uhalla takaan, ettei se
pienelle herra kreiville vähintäkään vahinkoa tee.
-- No, näytä siis eläin meille, sanoi Stein levollisena. Feliks anna
minulle kätesi ja lupauksesi ettet minusta eroa.
Feliks lupasi kaikki, sillä hän halusi suuresti karhua nähdä. Ivan vei
vieraansa yli pihan suureen, valoisaan talliin, jossa eläimet olivat.
Oven avattuansa tunkeusi Feliks pian hänen kanssansa sisään, vaan,
vaikka hän kieltämättömästi oli rohkea ja usein oli uskaliaisuuttansa
osoittanut, vetäysi hän takaperin, kun tallin nurkassa kyyristyneenä,
heinillä makaava, suuri karhu nousi ja kiirehtien riensi Ivanin luo,
kärsimättömästi ja kovasti möristen.
-- Älkää peljätkö, nuori herra! Älkää peljätkö! sanoi karhuntanssittaja
hymyellen pojalle. Pets on vähän levoton syystä että sen on nälkä. Jos
uskaltaisitte sitä syöttää, niin teistä pian tulisi hyvät ystävät.
-- Vaan minulla ei ole mitään sille syötettävää, poika virkkoi.
-- Syöttäkäätte sille tämä leipä, sanoi karhuntanssittaja. Jos meillä
olis hunajata, jossa leivän kastaisimme, niin kylläpä Pets osottaisi
teille ystävyyttä.
-- Hunajaa? Sitä täytyy isännän toimittaa, poika sanoi iloisena. Odota
hetkinen! kohta tulen takaisin.
Muutaman minuutin jälkeen hän kantoi suurta hunaja-astiata.
Karhuntanssittaja leikkasi leipäpalan, Feliks kastoi sen hunajaan ja
antoi sen karhulle, joka halukkaasti sen söi, mielihyvillänsä möristen
ja lempeästi poikaa katsellen.