virkkoi. Miten hänen luoksensa tulin, en voi sanoa. Monta kertaa olen
ikäänkuin unissa nähnyt suuren linnan kauniine puistoneen ja hyviä
ihmisiä, jotka olivat minuun sydämellisellä rakkaudella mielistyneet.
Josko todella olen niin hyvässä tilassa elänyt, en tohdi varmaan
päättää.
-- Se on tosin sangen paha, rakas nuorukainen, sanoi ruhtinas Voronzov
ajattelevasti, -- kaikessa tapauksessa ette siltä näytä kuin olisitte
alhaista säätyä, teidän käytöksenne minua kohtaan sen todistaa. Jos
karhuntanssittajan käsihimme saamme, ehkä tulemme paremmin tuntemaan
todellista sukuperäänne ja kotoanne. Vaan teidän mahtaa nälkä olla --
nauttikaatte jotain virvoitukseksi.
Hän soitti ja kohta tuli vanha neitsyt, joka sai tarpeelliset käskyt.
Palvelijatar toi ruokaa ja juomaa. Feliks nautti sitä.
Sillä välin tuli yö. Linnaan käsketyt neljä miestä tulivat ja
ilmoittivat että kuusi muuta miestä oli puistoon piiloutunut. Ruhtinas
antoi aseet miehille ja asetti ne makuuhuoneesen, vaan hän itse ja
Feliks jäivät asuinhuoneesen.
-- Siis puoli yksi, te sanotte, lurjukset aikovat lähteä tänne, jatkoi
ruhtinas. Nyt on kello yksi, -- meillä on vielä hetkinen odotettavana.
Sammutamme kaikki tulet, etteivät miehet pelästyisi. He luulevat sitte
meidän levossa makaavan.
Hän teki niinkuin sanoi ja meni sitte Feliks'in kanssa suuren
uuninvarjon taa, mistä he kaikki näkivät, vaikkei heitä nähty.
Aika kului. Vähää ennen kello kahta kolina kuului asuinhuoneen
käytävässä. Kohta sen jälkeen ovi ulkoapäin varovasti avattiin ja
huoneesen astui kaksi miestä, joita kuunvalossa voi selvästi tuntea.
-- Tässä tätä ollaan, sanoi yksi heistä hiljaa. Tuolla oikealla
puolella, Petrovitsch, pitäisi kammarin oven olla. Jospa ruhtinas vain
makaisi!
-- Jos hän makaa tai ei, se on minulle yhdentekevä, vastasi toinen. Jos
hän tahtoo itseänsä puolustaa tai meteliä nostaa, niin teen hänen
paikalla veitselläni mykäksi. Siis eteenpäin, Ivan! Saalis ei voi enää
käsistämme päästä!
Varpaillaan lurjukset huoneen ovelle hiipivät, ja menivät sinne.
Muutaman hetken perästä huuto kuului, pistoli laukesi, joku lankesi
maahan vaikeasti vaikeroiden. Pian ruhtinas kynttilän sytytti ja meni
Feliks'in kanssa taistelukentälle. He löysivät Ivanin ja Petrovitsch'in
vangittuina lattialla makaavan. Viimeksi mainitun kasvot olivat
veriset, hän kun oli saanut otsaansa pienen haavan. Kun he näkivät
Feliks'in ruhtinaan sivulla, he vimmastuneina huusivat ja heidän
silmänsä säihkyivät vihasta, jotta Feliks kovin vapisi.
-- Älkää noita lurjuksia peljätkö, sanoi ruhtinas hänelle -- te saatte
varsin vahingotta olla. -- Ja te, kääntyen vangittujen puoleen,
tiedättekö, että minä teidän murtamisenne rangaistukseksi voin lähettää
teitä Siperian vuorikaivoksiin?
-- Laupeutta, armoa! pahantekijät pelästyneinä änköttivät, hyvin
tietäen ruhtinaalla olevan vallan ja voiman uhkauksensa täyttämiseen.
-- Ainoastaan yhdellä ehdolla voin teille armoa osottaa, vastasi
ruhtinas ankarasti. Sanokaa, kuka tämä nuorukainen on ja miten hän on
teidän seuraanne tullut. Vaan puhukaa totta, muuten Siperia on ainainen
palkkanne!
-- Oh, herra, te saatte totuuden kuulla, Ivan sanoi pian. Feliks on
sisareni poika, kuollut sisareni oli emännöitsiänä erään ruhtinas
Demidoffin tilalla. Hänen isänsä ja äitinsä kuolivat, kun hän oli vaan
viiden vuotias lapsi ja silloin armeliaisuudesta otin orvon luokseni.
Hänen isänsä nimi oli Stein ja äitinsä Susanna. Hän ehkä vielä näitä
nimiä muistaa.
Feliks todella säikähti, kun hän kuuli nämät nimet, jotka hänelle
lapsuudessa olivat niin rakkaat olleet. Liikutettuna hän ruhtinasta
katseli.
-- No, nuori mies, kysyi hän, vieläkö muistatte?
-- Tosin se niin on, vastasi Feliks. Nimet sydämessäni kaikuvat ja nyt
se selkenee, miksi aina unissani linnan ja puiston näen.
-- Voitko puhettasi todeksi vannoa, mies? kääntyi kreivi
karhuntanssittajaan päin.
-- Kaiken uhalla, mikä minulle on arvokasta ja kallista, hän vastasi.
-- Hyvä, siis tahdon teitä päästää enkä enää rikostanne rangaista,
sanoi ruhtinas. Tämä nuorukainen jää tänne ja te lähdette kiireesti
huoneestani, ettekä milloinkaan tiluksilleni tule. Jos vielä kerran
käsihini joudutte, lähetän teitä Siperiaan, niin totta kuin Jumala
taivaassa elää. Miehet, päästäkää heitä irti, -- menkää nyt matkaanne!
Lurjukset olivat iloiset päästessään niin vähällä. Ruhtinaan miehet
saattoivat heitä puiston portille ja antoivat heidän sitte mennä.
-- Eipä keinomme onnistunut, sanoi Ivan kumppanillensa, kun he taas
kahden kesken olivat, -- vaan olen toki pettäjää kostanut. Ei hän
milloinkaan saa tietää, kuka hänen oikea isänsä on!
Ihminen päättää, Jumala säätää. Saamme kohta kuulla, jos
karhuntanssittajalla oli oikein tai ei.
VIIDES LUKU.
Kosto.
Noin puolen neljättä vuoden kuluessa ei ole mitään muuta erityisempää
kerrottavana kuin että Feliks päivä päivältä pääsi enemmin ruhtinas
Voronzovin suosioon ja että hänen suosionsa yhä eneni. Kiitollisuudesta
täytetyn sydämensä ja miellyttävän käytöksensä kautta Feliks tosin
ansaitsikin isällistä huolta, jonka ruhtinas hänestä piti.
Sangen pian ruhtinas Voronzov oppi tuntemaan kasvattinsa valitettavaa
taitamattomuutta, sen vuoksi hän toimitti hänelle kotiopettajan, joka
opetti hänelle tarpeellisimmat tiedot. Päästyänsä huonosta seurastansa
Feliks helposti ja pian oppi, lyhyessä ajassa hän ihmetyttävällä
tavalla edistyi, etenkin saksan kielessä, jonka tähden ruhtinas luuli
että karhuntanssittaja Ivan olikin Feliks'in sukuperän suhteen
valehdellut ja että Feliks oli saksalaista sukua. Jotain varmaa tietoa
ei tosin siitä saatu.
Kun Feliks aina vaan ahkerasti opintojansa jatkoi, tuli eräänä
marraskuun päivänä kirje ruhtinas Voronzoville, josta hän tuli
totiseksi ja miettiväiseksi. Ehtoolla hän Feliks'ille sen sisällön
ilmoitti.
-- Preussin Puolassa asuva vanha ystävä, sanoi hän Feliks'ille, pyytää
minulta lainaksi kahtakymmentä tuhatta taaleria, hänellä kun on
edullinen tilaisuus saada ostaa kauniin herraskartanon pojallensa.
Ilolla antaisin vanhalle ystävälleni, paroni Walbeck'ille, toista
vertaa suuremman summan, vaan en tiedä, miten saisin ne hänelle
menemään. Tavalliselle käskyläiselle en voi niin suurta summaa uskoa ja
itse olen liian vanha ja heikko kahtakymmentä penikulmaa matkustamaan.
Näin olen suuressa pulassa ja surussa, sillä paroni Walbeck kirjoittaa,
että asialla on kiire.
-- Armollisin herrani, virkkoi Feliks säihkyvin silmin, -- voisinko
teidän käskyläisenne olla? Uskollisuuteeni saatte luottaa.
-- Luotan siihen kuni kallioon, sanoi ruhtinas iloisena; -- vaan en
tahdo sinua kehoittaa näin myöhäisellä vuoden ajalla niin pitkää matkaa
matkustamaan.
-- Olen jo lapsuudesta saakka kaikenlaisissa ilmoissa kulkenut, vastasi
Feliks. Määrätkää vaan, miten ja milloin minun pitää lähteä. Joka hetki
olen valmis.
-- No siis, huomispäivänä tahdomme matkasuunnitelman tehdä. Ylihuomena
saat Jumalan nimeen matkalle lähteä ja ottaa tallistani parhaimman
hevosen. Ota silloin Paul avuksi, hän sen ymmärtää.
Vahvalla, vikkelällä hevosella Feliks seuraavana aamuna varhain
ratsasti, sanottuansa sydämelliset jäähyväiset ruhtinaalle. Lämpysillä
vaatteilla hän oli varustettu, sillä ilma oli jo kolkko. Satulansa
taakse oli matkalaukku pantu, jossa hänelle uskottu rahasumma oli.
Satulapäitsiin oli neljä ladattua pistolia kätketty; Feliks'in sivulla
sapeli kalisi. Näitä aseita hän ymmärsi hyvin käyttää, ruhtinas
oli vaatinut häntä näitä mukanansa ottamaan, jotta häntä ehkä
vastaantulevat kerjäläiset ja kulkurit kammoisivat. Feliks ei toki
sellaisia ihmisiä peljännyt. Hän luotti nuoruutensa voimaan ja
mielenmalttiinsa sekä hyvän hevosensa voimaan ja nopeuteen.
Näin hän huoletta ratsasti suurien salojen, avaroiden, melkein
poluttomien metsien läpi, missä hän ani harvoin jonkun ihmisasunnon tai
sysimiehen mökin näki. Hän ei siitä huolinut. Hän jatkoi vaan
matkaansa, lepäsi puolipäivän aikaan pari tuntia jollakulla
metsäniityllä, missä hänen hevosensa, vaikka vuodenaika oli myöhäinen,
sai kylliksi ruokaa, ratsasti taas eteenpäin ja auringon laskiessa hän
tuli pieneen kylään, jonka ruhtinas oli hänelle ensimmäiseksi yösijaksi
määrännyt.
Hänen majapaikkansa oli tosin sangen huono, vaan isäntä otti hänet
ystävällisesti vastaan, antoi hänelle parhaimman kammarinsa ja pani
hänen hevosensa parhaasen paikkaan ometassa. Vaatimatoin Feliks oli
varsin tyytyväinen ja makasi kovalla olkisijallansa virvoittavata unta.
Uudistetuilla voimilla hän seuraavana aamuna heräsi ja kiirehti jälleen
matkalle. Isäntä löysi hänen hevosen luona tallissa.
-- Gospodin [herra], hän surunmielisenä sanoi, -- taivas ei mitään
hyvää tänään lupaa, vaan uhkaa myrskyä ja lunta. Pyydän teitä, älkää
tänään lähtekö. Teillä on pahaa tietä kuljettavana äärettömän suurien
kankaitten kautta, missä ette mitään suojaa eikä kattoa pahassa ilmassa
löydä, jääkää, Gospodin, vielä täksi päivää tänne!
-- Asiallani on kiire, hyvä isäntä, Feliks vastasi. Minun täytyy
eteenpäin mennä, se on velvollisuuteni, enkä sen vuoksi tuulesta enkä
lumesta huoli.
-- Oh, Gospodin, ette tiedä mikä pelättävä luonnonilmiö lumimyrsky on
täällä äärettömillä kankaillamme, virkkoi isäntä. Itse tähtenne pyydän
teitä jäämään. Te eksytte teiltä ja poluilta, kun myrsky äkkiä nousee
ja tupruavat lumijoukot peittävät silmänne!
-- Pah, liikoja laskette, vastasi Feliks väliä-pitämättä. En ole mikään
vasta-alkaja ja olen joka ilmaan tottunut. Taskukompassini ja hevoseni
avulla en oikealta tieltä eksy. Tosin tarkoitatte parastani, rakas
ystävä, -- vaan asiani ei salli viivykettä.
Näin sanottuansa hän talutti hevosen tallista, nousi satulaan, antoi,
ystävälliset jäähyväiset sanottuansa, hopearuplan ja ajoi niin pian
luoteen päin, ettei hän kuullut isännän viimeisiä, hänelle huudettuja
varoituksia.
Vähän ajan perästä hän hillitsi alussa pidettyä kiirettä ja katseli
urkkien, tarkastellen taivasta ja maata.
Taivas tosin hänestä näkyi uhkaavalta. Pimeät, mustat pilvet peittivät
kokonaan auringon. Ilma oli sangen synkkä ja kolkko, vaan tuuli ei
puhaltanut. Harmaa, kostea sumu peitti kankahalla kaikkialla kasvavan
kanervikon.
-- Ilma ei tosin ole erityisen mukava, Feliks mumisi itseksensä; --
yösijaani ei toki tänään ole enemmän kuin viisi penikulmaa ja Jumalan
avulla sinne saatan saapua. Hevonen on levännyt ja hyvin syönyt, itse
olen lämpymissä vaatteissa ja hyvissä voimissa, mitä minulla on
pelättävää? Eteenpäin, siis Jumalan nimessä, eteenpäin.
Reippaasti oiva ukranilainen oris kankaalla juoksi. Vaan noin tunnin
kuluttua se yhtäkkiä hämmästyen seisahtui, nosti pienen päänsä ylös ja
haisteli ilmaa. Sen jälkeen se seisoi, ravisteli kuorsuen harjaansa ja
tahtoi kääntyä juoksemaan täyttä laukkaa entiseen majapaikkaan. Tästä
Feliks sen esti, vahvasti suitsia vetäen ja vastahakoista orista vähän
kannustaen. Jalo eläin vielä vähän ponnisteli eteenpäin menemästä, vaan
totteli vihdoin ratsastajansa vakavia puheita ja käskyjä.
Noin neljännes tunti lienee kulunut, kun Feliks yhtäkkiä tunsi tuiman
pakkasen, kuullen samassa kumisevan suhinan koillisesta. Hän katseli
sinnepäin ja näki suuren, melkein puolen taivasta peittävän, valkean
pilven, joka kuni liikkuva seinä häntä kohden kulki. Kumiseva suhina
joka hetki enentyi, jo taivahasta lumi tulla tuprutteli; tuulen puuskat
voimakkaasti puhalsivat, tuima pakkanen tuli yhä tuimemmaksi ja samassa
satoi lunta niin paljon yksinäisen ratsastajan päälle, että se
ikäänkuin lavini tahtoi hänet peittää.
Hämmästyneenä Feliks katseli niin äkkiä nousnutta luonnon mullistusta;
muutaman hetken hän tunsi itsensä ikäänkuin tunnottomaksi, vaan
huomattuansa pikaisen paon tarpeelliseksi pelastuaksensa tästä
kauhistavasta rajuilmasta käänsi hän hevosensa ja ajoi jäisen
löyhäyksen saattamana samaan suuntaan, mistä hän aamulla oli lähtenyt.
Oiva oris näkyi huomaavan vaaran yhtä hyvin kuin ratsastajansa. Rajusti
se juoksi eteenpäin yhtäkkiä valkealla peittehellä peitettyä tasankoa.
Ei se tarvinnut käskyä, ei kannustamista eikä piiskaa pannaksensa
kaikki voimansa liikkeelle. Aina vaan suoraan se kiireesti juoksi.
Feliks ei tietänyt, minne häntä vietiin, sillä lunta satoi niin paljon,
ettei hän voinut nähdä kahta askelta eteensä. Hän antoi oriin juosta
ohjaamatta sitä ohjaksista, joita pakkasesta jäätyneet kädet tuskin
voivat kiini pitää.
Ja aina hän vaan eteenpäin ratsasti, ikäänkuin tuulen ajamana, joka
vonkuen ja suhisten, voivottaen ja vinkuen lakaisi löyhää lumipeitettä
ja laitteli aina uudelleen uusia lumijoukkoja lentävistä pilvistä.
Feliks'in laskun mukaan olisi hänen pitänyt jo kauan ennen tuleman
jätettyyn majapaikkaan ja häneen tunkeusi hirveä ajatus, että hän oli
niinkuin sokea sen sivu ajanut. Miten hänelle käymän piti, ellei hän
löytäisi mitään muuta suojaa? Jo hän tunsi miten tuima pakkanen
vähittäin tunkeusi hänen jäseniinsä ja uhkasi jäädyttää veren hänen
suonissansa. Ellei hän pian löytäisi suojaa, täytyi hänen kuolla
pelastusta toivomatta.
Hänen kelpo oriinsa vaan juoksi väsymättä ja lensi kuni musta varjo
ilmassa kupruavien lumijoukkojen läpi. Vaan kuinka kauan mahtoi hänen
voimansa piisata juosta pelättävässä ilmassa, hirveässä myrskyssä? Ei
se mitenkään enää jaksanut niin täyttä laukkaa juosta puoltakaan
tuntia.
Tosin Feliks huomasi, että se vähittäin lakkasi kiirehtimästä, nelisiin
juoksunsa muuttui rajuksi raviksi, ravi vitkalliseksi kävelemiseksi.
Feliks nosti silmänsä ja katseli ympärillensä. Hänestä tuntui myrsky
masentuneen ja kuiva pakkanen tuntuvasti lauhkeammaksi tulleen. Ilon
huuto kuului hänen huuliltansa, -- kohta hän huomasi olevansa metsässä,
jonka tiheät puut estivät tuulen voimaa! Täällä ei ollut niin paljon
lunta kuin aukealla tasangolla, tuskin se ulettui höyryävän, kovasta
juoksusta vielä purskuavan, jalon oriin kavioihin. Jalon eläimen
luonnonvaisto oli sen vienyt metsään, missä oli melkein yhtä hyvä suoja
kuin pienessä majapaikassa.
Hevonen ja ratsastaja pian tointuivat raivoavan lumimyrskyn
rasituksista ja Feliks kiitti sydämestään armorikasta Jumalaa
toivomattomasta ja odottamattomasta pelastuksestansa.
Antaaksensa jalon hevosensa hengähtää hän ajoi hiljaista juoksua
eteenpäin. Hän luuli metsässä olevansa vaaratta ja toivoi ennemmin tai
myöhemmin tulevansa johonkuhun kylään, hoviin tai mökkiin, missä
hänelle vieraanvaraisesti yösijaa annettaisi.
Silloin hän kuuli kaukaa ulvomisen ja kuunteli sitä iloisena, sillä hän
luuli kuulevansa koiran haukkumisen. Hevosensa ei sitä tehnyt. Jalo
oris säikähtyi, kuorsui ja juoksi aika lailla.
-- Oho, mikä sinulle, oiva Omarini, tuli, sanoi Feliks ja koetti sitä
mairitellen rauhoittaa. Pelkäätkö koiran haukkumista? Ole huoletta,
olenhan luonasi!
Hevonen näkyi ymmärtävän häntä ja rupesi tavalliseen juoksuun. Vaan kun
muutaman minuutin jälkeen outo ulvominen taas aivan lähellä kuului,
nousi se pystyyn ja rupesi uudestaan täyttä laukkaa juoksemaan. Vielä
Feliks ponnisteli sitä pidättääksensä, silloin jalo eläin yht'äkkiä
seisahtui kuin kivi, pani etujalat viistoon lumella peitettyä maata
vasten ja nosti pienen pään pystyyn, kirskuttaen hampaita. Feliks
katseli ja näki noin neljänkymmenen askeleen päässä kaksi sutta, jotka
vertyneillä silmillä heitä katsella tuijottivat.
Ukkosen nopeudella hän veti pistolinsa satulan päitsistä ja ampui häntä
vastaan juoksevia petoja. Eikä se myöhään tapahtunutkaan. Sudet
tavottivat jo hänen värisevän hevosensa kurkkua, -- silloin laukesi ja
molemmat sudet lankesivat tunnottomina maahan. Feliks ampui vielä
toisen kerran tehdäksensä peräti lopun pedoista ja ajoi sitten tuskasta
kuorsuavaa hevosta eteenpäin. Oiva oris totteli ja varmuuden vuoksi
Feliks taas latasi pistolinsa ollaksensa, jos tarvittaisiin,
varustettu.
Muutama tunti kului eikä Feliks ensinkään nähnyt ihmisasuntoa. Jo hän
valmistelihe ollaksensa koko päivän ja ehkäpä seuraavan yönkin
metsässä, kun hän pienen metsä-aukion yli ajeli ja huomasi lumen
kirstunkaltaiseen joukkoon kokoontuneen, josta jotakin mustaa,
ikäänkuin ruskea, noin tuumaa leveä nahkapala näkyi. Feliks ehkä
olisi sivu ajanut, paremmin tarkastelematta lumiläjää, vaan koska
hänen hevosensa, sitä peläten sivutse juoksi päästäksensä läjää
lähestymästä, niin hän katseli tarkemmin ja tunsi luultun nahkapalan
saappaankärjeksi.
-- Jumalani, olisikohan tässä ihminen uupunut! hän huudahti ja astui
alas hevosen selästä tarkemmin tutkiaksensa asiata.
Hän loi lumen pois ja näkikin, ei ainoastaan tainnoksissa olevan
ihmisen, vaan miehen, jonka hän aivan hyvin tunsi. Hänen edessään
makasi entinen isäntänsä ja käskijänsä, karhuntanssittaja Ivan
Ivanovitsch kalpein, riutunein kasvoin, suljetuin silmin ja toisiinsa
puristetuin hampain ikäänkuin ruumis.
Feliks'iin tunkeusi vihan ja vastenmielisyyden tunne, joka kuitenkin
pian muuttui paremmaksi.
-- Ei, sanoi hän itseksensä, vaikka tämä mies on ollut paha minua
kohtaan, niin en kuitenkaan voi sallia hänen täällä jäätyä tahi tulla
susien ruoaksi. Jumala on suurta kurjuuttani armahtanut, kuinka voin
häntä paremmin kiittää kuin siten, että itse olen laupias lähimmäisiäni
kohtaan, olkoon se vaikka pahin viholliseni.
Hän laskeusi polvilleen Ivanin viereen, hieroi hänen otsakulmiansa
viinalla, jota hänellä oli mukanansa putelissa, kaatoi muutaman pisaran
siitä hänen suuhunsa ja tuli iloiseksi, kun Ivan muutaman minuutin
perästä avasi silmänsä ja näytti vähän tointumisen merkkiä. Feliks
auttoi häntä nousemaan, nosti hänen suurella voimalla hevosensa
selkään, missä hän molemmin käsin piteli satulasta kiini.
-- Eteenpäin! hän huusi oriille ja tämä juoksi taas iloisesti metsässä.
Puolen tunnin jälkeen metsikkö harventui ja tultiin aukealle. Feliks
huusi ihastuksesta. Ei ainoastaan myrsky ja lumituisku varsin tauonnut,
vaan nuorukainen näki lähellä suuren, komean hovin, missä hän toivoi
saavansa itsellensä ja aina vielä tainnuksissa ja pyörryksissä olevalle
Ivanille suojaa.
Hän lähestyi porttia ja kolkutti. Kohta se sisäpuolelta avattiin ja
kumartunut vanhus lausui matkustavat tervetulleiksi. Feliks kertoi,
kuinka hän oli löytänyt Ivanin metsässä, vanhus huusi ja pian muutama
renki siihen saapui; he nostivat Ivanin hevoselta, kantoivat hänen
hoviin ja jättivät hänen erään vanhan piian hoidettavaksi. Vanhus piti
huolen vieraan hevosesta, vei Feliks'in kammariinsa, missä hän
virvoitti häntä ruo'alla ja juomalla.
Osaaottavaisena ja surumielisenä hän katseli kaunista ja jaloa
nuorukaista. Vaan ennenkuin hän kerkesi paljon hänelle puhua,
kutsuttiin häntä ja Feliks'iä Ivanin vuoteelle. Molemmat kohta menivät
ja löysivät Ivanin puettuna ja täydessä kunnossa.
-- Jumalan tähden, onko tuo se nuorukainen, joka auttoi minua ja toi
minun tänne? hän kysyi äkkiä.
-- Tämä se on, vastasi vanhus. Te olette suuressa kiitollisuuden
velassa hänelle, mies!
Vanha karhuntanssittaja rupesi itkemään nyyhkien kuni lapsi ja laskeusi
Feliks'in jalkojen eteen.
-- Jumala on meitä tänne tuonut! Ivan huudahti suuresti liikutettuna,
Jumalan sormi on silminnähtävästi meitä ohjannut, Jumala itse
palkitkoon sinua onnettomalle osoitetusta laupeudestasi! Feliks, sinä
et ole sisareni poika, sinä olet kreivi Feliks Normann, ja katso, tämä
hovi, jossa meitä on niin vieraanvaraisesti vastaanotettu, on isäsi
oma!
Hän tahtoi puhua enemmin, vaan vanhus ja vanha emännöitsiä keskeyttivät
hänet.
-- Herra nyt sinä lasket minun rauhaan menemään! huudahti vanha Stein,
purskahtaen ilmi itkuun. Niin, hän se on! Se on Feliks, meidän
Feliks'imme! Mikä armo Jumalalta jalolle, surumieliselle herrallemme.
Tule Feliks, minun täytyy viedä sinua isäsi luokse, muuttaakseni suurta
suruansa taivaalliseksi autuudeksi!
Vastustelematta hämmästynyt nuorukainen meni hänen kanssansa; Ivan ja
vanha Susanna seurasi heitä. Toinen toisensa näkemisen ja tuntemisen
näytäntöä on kynäni heikko kuvailemaan. Lukija, isä löysi monet vuodet
itketyn poikansa, poika isänsä ja kotinsa, vanhat palvelijat
uskollisesti rakastetun lapsen. Harvoin on maan päällä suloisempia
kyyneliä nähty, kuin ne, mitkä kreivi Normannin huoneessa silloin
vuosivat.
* * * * *
Päivä oli laskeumaisillansa. Ivan kertoi, miten kreivi Albin oli
lahjomisella hänet houkutellut Feliks'iä poisviemään, miten se
tapahtuikin, miten Feliks monet vuodet kulki ympäri hänen kanssansa,
miten vihdoin ruhtinas Voronzov otti nuorukaisen huostaansa.
-- Sittemmin ovat monet onnettomuudet minua kohdanneet, hän kertoi.
Eläimeni kuolivat; karhu surmasi Petrovitsch'in, Aleksia jätti minun.
Olin yksinäni. Silloin tulin tänne, näille seuduille, muistuttamaan
kreivi Albinille lupaustansa maksamaan minulle verohinnan Feliks'in
poisviemisestä. Pilkaten hän ajoi minun huoneesta maksamatta minulle
ropoakaan. Silloin koston pyynnöstä päätin ilmoittaa kaikki kreivi
Normannille ja rupesin tännepäin kulkemaan. Tiellä lumimyrsky peitti
minut maahan, jouduin tainnuksiin ja jos Jumala ei olisi lähettänyt
Feliks'iä luokseni, niin makaisin nyt ruumiina metsässä. Tämä on, herra
kreivi, tunnustukseni ja nyt otan vastaan nöyrästi rangaistuksen, minkä
vaan minulle tahdotte antaa.
Muutama päivä kului, ennenkuin kreivi Robert oli suuresta
innostuksestansa sen verran tointunut, että hän taisi Feliks'in kanssa
lähteä Gotsyyn. Sillä välin Feliks oli ruhtinas Voronzov'in asian
toimittanut uskollisen Steinin kautta, antoi siitä sekä viimeisistä
onnellisista elämänvaiheistansa ruhtinaalle tarkan tiedon ja lupasi
pian tulia isänsä kanssa lausumaan ruhtinaalle molempain suurimmat
kiitokset. Huomautamme ohimennen että niin sitten tapahtuikin ja että
ruhtinas kuolemaansa asti oli hyvässä ystävyydessä Normannin perheen
kanssa.
Viikko Feliks'in kotiintulon jälkeen kreivi Normann vihdoin lähti
Gotsyyn poikansa, vanhan Steinin ja Ivanin kanssa nuhtelemaan ja
kostamaan mitä ilkeä ihminen oli likimmäistä sukulaistansa,
hyväntekiätänsä vastaan rikkonut. Vaan Korkeampi oli jo antanut
rikokselliselle tuomion. Huhu nuoren veljensä pojan takaisintulosta oli
kreivi Albinin korviin tunkeunut, hän oli huhun totuudesta tullut
vakuutetuksi ja oli omantunnon soimauksista sekä häväistyksen, pilkan
ja häpeän pelosta hirttänyt itsensä rappeutuneen linnansa raunioissa.
Kreivi Robert syvästi liikutettuneena ja kauhistuneena sanoi:
-- Katsokaat, näin Jumala väärät hukuttaa, vaan omansa hän ohjaa
siunauksen tielle! Kaikkivaltias on tuominnut ja hänen tuomionsa on
ankara, vaan oikea.
Kreivin anteeksi antamuksen Ivan palkitsi alituisella alttiudella ja
uskollisuudella, jota hän ei milloinkaan hetkeksikään laimiinlyönyt
eikä rikkonut. -- -- --
End of Project Gutenberg's Kreivi ja karhuntanssittaja, by Franz Hoffmann