Produced by Tapio Riikonen
KREIVI JA KARHUNTANSSITTAJA
Nuorille ystäville kertoi
Franz Hoffmann
Suomensi G. E. Richter
Helsingissä 1896.
G. W. Edlundin kustantama.
Helsingin Sentraali-kirjapainossa.
SISÄLLYS:
I. Sokolnits'in linna
II. Karhuntanssittaja
III. Pojan ryöstö
IV. Ruhtinas Voronzov
V. Kosto
ENSIMMÄINEN LUKU.
Sokolnits'in linna.
-- Ei niin rohkeasti, Feliks! Ei niin rohkeasti! huudahti
parhaassa ijässänsä oleva jalo, miehuullinen, totinen, kaunis herra
viisivuotiaalle pojalle, joka Sokolnits-linnan lavealla santakentällä
pientä, tulista ja väkevää hevosta hypitteli, kannustaen sitä pikaiseen
hyppäykseen. -- Ali sinut, poikaseni, santaan heittää, ellet varovasti
sitä pitele!
-- Oho, isä, istun vakavasti satulassa, älä sitä pelkää! huudahti
pieni, kirkassilmänen poika, taas vähän kannustaen hevosta, --
Katsoppas, isä, miten somasti Ali nousee pystyyn! Miten se tanssii!
Panen vetoa, helposti se puutarhan laipion yli hyppää! Koetanko kerran,
isä?
-- Ei, ei! Ei millään muotoa! huudahti isä, kieltäen poikaa.
Uskalias poika jo ajoikin täyttä laukkaa laipioon päin ja
hevonen keikahti pystyyn, tehdäksensä rohkean hyppäyksen. Samassa
silmänräpäyksessä ikäänkuin maasta kasvanut ihmishahmo laipion toisella
puolella ilmaantui huutaen pojalle karhealla äänellä: -- Takaisin! Et
saa, poika, uskaliasta tekoa tehdä!
Hevonen, äkkinäistä näkyä peljästyen, juoksi, ennenkuin poika ennätti
sitä estää äkkiä sivulle ja ratsastaja lensi ikäänkuin pomminkuula
satulasta santaan.
Pelästynyt isä huusi kileästi, kuuluipa erään toisenki, pilkallisesti
iloitsevan ja naurahtavan, vaan ei peljästyneen eikä osaaottavaisen
huuto.
Tätä toisen huutoa isä ei kuullut. Kuollon tuskaisena hän hyökkäsi
maassa tunnottomana makaavan pojan luo, joka aina vielä puristetulla
kädellä säikähtyneen hevosen ohjaksia piteli. Silmänräpäyksessä
ne olivat pojan heikosta kädestä poistetut ja sillä välin kun
hevonen hurjasti ympäri pihaa juoksi, nosti isä pyörtyneen pojan
käsivarsillensa ja kantoi hänen rappuja myöten linnaan.
-- Avuksi! hän huusi kovalla äänellä. Stein! Susanna! Avuksi, Jumalan
tähden! Feliks kuolee käsiini!
Hänen kova huutonsa pani pian liikkeelle muutaman palvelijan ja vanhan,
harmaan kähärätukkaisen huoneenhaltija Steinin.
-- Mitä on tapahtunut, herra kreivi? kysyi tämä Feliks! Jumalan tähden
mitä hänelle on tapahtunut?
-- Hevosen selästä pudonnut! kreivi virkkoi hätäisesti. -- Pian joku
ratsastakoon lähimmän lääkärin luo! Poika parkani! Hän ei toinnu!
Laupias Jumala, ole minulle armollinen! Se on ainoa lapseni! älä ota
pois elämäni ainoata iloa!
Vanha Stein kuulematta kreivin käskyä juoksi kammariin, toi pian
eteripullon, josta kaatoi muutaman tipan käteensä ja hierasi sillä
pyörtyneen pojan otsaa ja silmäkulmia. Kohta sen jälkeen poika avasi
silmänsä, katseli hämmästyneenä, vaan selvänä isäänsä ja vanhaa
Steiniä.
-- Rohkeutta, herra kreivi, sanoi Steini iloisena, -- Feliks elää ja
pian taas tointuu! Lääkäriä, niinkuin varmaan toivon, ei enää tarvita!
Tiedättehän, herra, minun olevan pienen lääkärin, näen jo ettei enää
vaaraa ole. Pankaa, sitä pyydän, poika sohvalle!
Nähdessään vielä elonmerkkiä pojassansa, kreivi sangen iloisena pani
hänen hellästi vuoteelle ja vanha Stein tutki tarkasti ja varovasti
kaikkia hänen jäseniänsä vakautuaksensa, ettei kädet eikä jalat olleet
poikki. Tällä välin poika jo hymyili, nyykyttäen ystävällisesti isälle.
-- Ei minua mikään vaivaa, isä, hän sanoi. -- Vaan enhän minä ollut
syypää jalan liukahtamiseen jalustimesta. Ellei serkku Albin, jota
hevonen säikähti, olisi ollut käsipuun takana, niin olisin vaaratta
puutarhaan päässyt! Mitähän sinä, setä Stein tahdot?
-- Katson vaan, josko kaikki jäsenesi ovat terveet, Feliks, vastasi
vanhus.
-- Ei teillä ole enää mitään pelättävää, herra kreivi, kääntyi hän
tuskallisesti odottavaan isään. -- Feliks on raitis ja terve! Yksi
käsivarsi on vähän niukahtanut; sitäpaitsi luulen hänen saavan pari
sinistä ja keltasta pilkkua muistoksi.
-- Totta tosiaan, ilonen poika virkkoi; reippaana hän pian sohvalta
nousi ylös ja hyppeli ympäriinsä molemmat kädet ilmassa. -- Ei minua
mikään vaivaa! En tunne pienintäkään kipua!
-- Jumalan, joka sinua, poikani, armollisesti varjeli, olkoon kiitos ja
kunnia, kreivi sanoi, sulkien pojan sylihinsä häntä hellästi suudellen.
Se oli, Stein, hirveä näkö nähdä Feliks'in lankeavan! Luulin sydämeni
paikalla halkeavan!
-- Vaan onhan kaikki hyvin ja ohitse, isäni, mairitteli poika, -- eikö
niin, menenkö taas vähän ratsastamaan? Saat nähdä, nyt Ali hyppää
käsipuun yli!
-- Ei, ei, se olisi vallattomuutta, jota en milloinkaan suvaita voi,
kreivi vastasi kieltävästi. -- Se olisi Jumalan kiusaamista! Tänään,
Feliks, makaat levollisesti sohvalla! Älä mumise! Sen käsken ja olen
luonasi. Eikö niin, rakas Stein, eikö niin ole paras?
-- Tosin, herra kreivi, vastasi vanhus kunnioittaen, -- ehkä on pieni
aivontäristys lankeemuksessa ollut, niin Feliks'in täytyy tästä
parantuaksensa kumminkin huomiseen asti olla niin levollisena kuin
mahdollista. Jos sallitte, herra kreivi, niin olen seurananne Feliks'in
vankeusaikaa lyhentämässä!
Siihen kreivi mielistyi ja Feliks taputti iloisena käsiänsä huutaen:
-- Niin, se on oikein! Jos Stein on luonani, olen aivan levollisena.
Hän osaa niin hyvin kanssani leikitellä! Tiedätkö, Stein? Tuo tänne
rakennus-kirstu, vedä suuri pöytä sohvan eteen ja sille rupeamme
linnoja ja linnoituksia rakentamaan! Vanha Stein ukko sen ymmärtää,
isä! Äskettäin hän rakensi minulle Sokolnits'in aivan samallaiseksi
kuin se on, götiläisine porttineen, varustettuna neljällä paksulla
kulmatornilla, jotta sen voi paikalla tuntea!
Vanhus kernaasti täytti pojan tahdon, veti pöydän sohvan eteen,
tyhjensi suuren, rakennusaineita sisältävän kirstun sen päälle ja
huomasi tyytyväisenä, että Feliks jo muutama minuuti sen jälkeen oli
niin rakennuspuuhiinsa kiintynyt, että hän kaiken muun, jopa isänsä ja
vanhan Steinin läsnäolonkin unohti. Miettien kreivi katseli pojan
leikkiä; suurella tarkkuudella Stein katseli pitkän ajan poikaa ja
hänen totiset, ryppyiset kasvonsa tulivat aina tyytyväisemmän
näköisiksi.
-- FeIiks'iämme ei mikään vaivaa, ei ensinkään mikään, herra, kuiskasi
hän kreivin korvaan. -- Kovaa lankeemista ei mikään paha seurannut. Jos
Feliks'illä olisi aivontäristys, niin hän valittaisi pään kipua, hän
olisi väsynyt ja unelias eikä hän missään tapauksessa olisi niin
leikkiinsä kiintynyt.
-- Sen minäkin toivon, vastasi kreivi yhtä hiljaa. -- Kiitän kaikesta
sydämestä Jumalaa, joka on suurimman onnettomuuden minulta poistanut.
-- Kuinka se olikaan mahdollista, että Feliks lankesi hevoselta? kysyi
vanha huoneenhaltia. -- Vaikka hän on nuori, on hän hyvin taitava
ratsastaja, ja hän hypittelee hevostansa niin varmasti, että se on jo
monesti minua ihmetyttänyt.
-- Onneton kohtaus matkaansaattoi lankeemuksen, vastasi kreivi.
Juurikun Feliks'in hevonen oli käsipuun yli hyppäämässä, ilmestyi
serkkuni sen toiselta puolelta: hevonen säikähti, teki aika hyppäyksen
sivulle ja Feliks lensi satulasta. Sattumus, ei mikään muu, vaan siitä
olisi voinut surullisia seurauksia tulla.
-- Hm! Hm' Sattumus! Sattumusko vaan, -- eikö mikään muu? mumisi
huoneenhaltia totisena. -- Tiedättekö, herra kreivi, tämä sattumus ei
ollut niin satunnainen, kuin te aavistamattomassa sydämellisyydessänne
luulette.
-- Mitä tarkoitat, Stein? kysyi kreivi.
-- Tarkoitan, armollisella luvalla sanottu, herra kreivi, etten
missäkään asiassa serkkuunne, herra Albiniin, luota, vastasi vanhus
päättäväisesti.
Kreivi Robert pudisti päätänsä.
-- Olet harhaluulossa, hän vastasi. -- Serkkuni rakastaa minua ja
poikaa, jokaisessa tilaisuudessa hän meille suosiotansa osottaa ja
etenkin Feliks'iä hän on sydämmellensä sulkenut. Mikä syy hänellä tätä
paitse olisi tehdä pahaa minulle tai Feliks'elle? Hän on vieraani, minä
olen hänen ainoa turvansa ja toivonsa mailmassa, ilman minun apuani hän
olisi kerjäläinen, hänellä on siis täysi syy meitä suosia.
-- Vaan oletteko, herra kreivi, sitä jo ajatelleet, että Feliks yksin
on kreivi Albinille esteenä kerran päästä teidän suurien omaisuuksienne
ja tilojenne perilliseksi? sanoi Stein painolla. Jos Feliks kuolee,
niin on kreivi Albin teidän ainoana, vielä elävänä sukulaisena suorassa
polvessa luonnollisesti teidän pääperillisenne ja seuraajanne.
Nämät vanhan uskollisen huoneenhaltian sanat vähän koskivat kreivi
Robertia, sitä ei hän voinut salata. Pian hän toki taas malttoi
mieltänsä.
-- Hullutuksia, vanhukseni, vastasi hän. -- Kaikkialla vaan kummituksia
näet! Voin panna vaikka mikä vetoon, ettei serkkuni, enempää kuin
minäkään, ole ajatellut kerran seuraajakseni päästäksensä. Onhan Feliks
terve, väkevä ja iloinen kuin kala ja silmäteränämme häntä suojelemme,
minä, sinä, vanha Ursula ja muut palvelijat. Mitä hänelle voisi
tapahtua? Hulluutta, vanha Stein! Luovu sellaisista turhista huolista.
-- Ja lankeeminen tänään? kysäsi uppiniskainen huoneenhaltia. -- Ken
oli siihen syypää? Kreivi Albin! Ei se ollut mikään sattumus, sanon
minä!
-- Sinuapa on oikea mustansappinen hupsu, ystäväni, kreivi sanoi. --
Olen jo monet vuodet serkkuni Albinin tuntenut ja tiedän hyvin hänen
olevan kevytmielisen henkilön. Vaan tiedän myöskin, ettei hän
milloinkaan ehdoin tahdoin pahaa tee. Ei, ei, älä minuun sellaisia
epäluuloja istuta, vanha Stein! Albin on ystäväni ja minulle sekä
pojalleni uskollinen! Se olisi suurinta kiittämättömyyttä, ellei niin
olisi. Vaan minä tunnen jo sinut, vanha huoneenhaltiani, sinä olet
epäluulossa hänestä, sillä sinä pelkäät hänen voivan ennemmin tai
myöhemmin sinut suosiostani sulkea. Ole toki tässä asiassa levollinen,
sinä olet aina oleva vanhin sekä parahin ystäväni!
Tämän sanottuansa kreivi ojensi vanhukselle kätensä, jonka tämä
liikutettuna painoi huulillensa.
-- Jumala siunatkoon teitä vakuutuksestanne, sanoi hän vapisevalla
äänellä. -- Tosin voin vannoa, ettei teillä ole ketään uskollisempaa
palvelijaa kuin vanha Stein, joka jo pienenä ollessanne on teitä
polvillansa kiikuttanut ja tuudittanut. Jospa vaan paremmin kuulisitte
uskollisimman palvelijanne varoituksia.
-- Ei siitä enempää, ystäväni, kreivi kielsi. -- Tunnen serkkuni enkä
tahdo kuulla mitään, mikä hänet saattaisi epäluulon alaiseksi!
Vanhus huokasi ja pidätti vastauksen, joka jo oli huulillansa.
-- Hyvä siis, hän itsekseen ajatteli kääntyen kreivi Robertista pieneen
Feliks'een, tahdomme siis, Susanna ja minä, kahta varovaisemmat olla,
jottei hiuskarvakaan pojan päässä tulisi käyristetyksi. Enpä ensinkään
luota tuohon herra serkkuun, kreivi Albiniin! Ja jos hän juonittelee,
niin hän on näkevä ihmisiä löytyvän, jotka häntä silmällä pitävät!
Istuen pojan viereen, hän vähän aikaa leikki hänen kanssansa, kunnes
ovi äkkiä avautui ja nuori, noin kolmenkymmenen vuotias mies astui
kiirehtivin askelin sisään. Hän oli muhkean muotoinen, urhokkaan
näkönen, mustat hiukset, musta parta, paksut mustat silmäripset,
joitten alla pari tumman ruskeaa silmää loisti. Sisääntultuansa Feliks
nousi sohvalta ja juoksi, antamatta vanhan Steinin itseänsä pidättää,
äskentulleen luo.
-- Setä Albin, hyvä, että tulit, sanoi hän, hyökäten miehen avoimeen
syliin -- sinun täytyy todistaa, että Ali olisi käsipuun yli hypännyt,
ellet olisi niin odottamatta sitä estänyt!
-- Niin, poikani, sydämestäni sen mielelläni todistan, kreivi Albin
vastasi mairitellen. -- Olen toki jo usein omilla silmilläni nähnyt,
miten sinä rohkeudella olet suuremmatkin esteet helposti voittanut.
Vaan ennen kaikkea, miten sinä jaksat! Pelästyin kovin, nähdessäni
sinut hevosesta lentävän ja vähitellen olen tuosta äkillisestä
pelästyksestä tointunut!
-- Ah, minua ei lankeaminen ensinkään vahingoittanut, vastasi Feliks
hymyillen. -- Vaan minkätähden sinä estit minua käsipuun yli ajamasta.
Ellet olisi eteen tullut, ei olisi hevoseni säikähtänyt!
-- Lapsi, miten sitä voin aavistaa, että Ali minua nähdessänsä
säikähtäisi? vastasi kreivi Albin. -- Sattumalta olin käsipuun toisella
puolella aivan lähellä, kun kuulin mitä isällesi huusit ja silloin
juoksin esiin, estääkseni jollakin tavoin rohkeuttasi. Olisit voinut
paikalla kuolla, jos hevonen olisi käsipuun yli hypännyt!
-- Miksi niin, en ymmärrä sinua, setä!
-- Vaan isäsi ymmärtää minua, kun sanon hänelle, että puutarhuri juuri
tänään varhain oli pitkin puutarhan käsipuita ojia kaivattanut. Jos
hevonen olisi yli juossut, niin olisitte molemmat taittaneet kaulanne
ja jalkanne.
-- Ah, sitä en tietänyt, sanoi Robert kreivi katsellen vanhaa Steiniä.
-- Siis minun tulee sinua sydämestäni kiittää, rakas serkku! Ken taisi
ajatella, että hevonen niin kovin säikähtäisi.
-- En tosin minäkään sitä aavistaa voinut, vastasi Albin. --
Jättäkäämme asia nyi sikseen ja olkaamme iloiset, ettei pienellä
onnettomuudella ollut pahempia seurauksia.
-- Niin, toisella kertaa olen minäkin jo varovaisempi, sanoi Feliks. --
Nyt kun Alin vikuriksi tunnen, ei se enää toisten sellaista juoksua
tee.
Sen jälkeen hän varsin luottavaisesti puhui kreivi Albinin kanssa,
huolimatta vanhasta Steinistä, joka kohta hiljan lähti kammarista.
-- Viekas lurjus, mumisi hän itsekseen käytävällä käydessään, -- ei
häneltä tekosyitä milloinkaan puutu, hän tietää teeskennelläkin ikään
kuin olisi hän pojan parasta vaan ajatellut. Antakoon kreivi Robert
itseänsä pettää, -- minä tunnen ja tutkin hänet paremmin. Oikein hyvin
hän tuntee vilkkaan hevosen säikähtävän luonteen ja tähän tuntemiseen
hän petoksensa perustaa. Alin täytyi, häntä äkkiä nähdessään,
säikähtää, sen täytyi rajusti ja äkkiä sivulle juosta, niinkuin se
myöskin tapahtui. Ettei meillä ole mitään onnettomuutta valitettavaa,
siihen on hyvä herra kreivi viaton. Vaan kärsivällisyyttä, kyllähän
liiaksi uskovan kerran silmät vielä aukenevat! Suokoon Jumala, ettei se
silloin olisi myöhäistä!
Näin vanha huoneenhaltia itsekseen mumisi, siksi kuin hän linnan
emännöitsiän, vanhan Susannan huoneelle tuli, jolloin hän kohteliaasti
ovelle koputti, ennen kuin hän astui sisään. Susanna aukasi ja pyysi
häntä astumaan asuntoonsa. Siellä hän jutteli mitä oli tapahtunut ja
emännöitsiä ilmoitti selvästi, että hänkin kaikin puolin puolusti
huoneenhaltian epäluuloa.
-- Herramme, kreivi Robert, on liian hyvä ja ylevä, sanoi hän. -- Mikä
vaiva eikö hänellä ollut saattaa serkkuansa hyvälle tielle. Vaan Jumala
varjelkoon, silloin oli joka sana ja varoitus tuuleen puhuttu. Nuori
herra eli vaan sohinassa ja kohinassa, siksi kuin hän oli kaiken
tavaransa tuhlannut ja pelannut. Jospa kreivi Robert olisi antanut
hänelle pienen eläkerahan, olisi hän aina ollut sangen jalomielinen
sukulainen. Vaan Jumala varjele, tämä ei kauan olisi hänelle kylliksi
ollut! Tänne paha renttu kutsuttiin -- ja nyt hän elää täällä yhtä
suuresti kuin ennen Varsovassa laivaston kaartin upsierina, ikäänkuin
olisi suuren tilan herra ja haltia eikä kreivi Robertilla olisi niin
mitään sanomista eikä käskemistä. En voi sanoilla selittää, miten tuo
ihminen on minulle vastenmielinen!
-- Niin on minunkin laitani, rouva Susanna, myönsi huoneenhaltia
nyykyttäen päätänsä, -- kreivi Albin teeskentelee ystävyyttä,
rakkautta, hellyyttä ja Jumala ties mitä vielä herrallemme ja pienelle
Feliks'elle, ja kuitenkin olen siitä vakuutettu, että hän sydämessään
vihaa ja mieluummin saattaisi heitä mailmasta. Niin tosin, se olisi
miesparalle hyvä pala saada kerrassaan suuret kauniit tilat ja linnat
periä! Vaan ei tämä pala huulillensa tule! Mitä te, rouva Susanna,
siitä tuumitte?
-- Ajattelen, vastasi vanha kunnian rouva pontevasti, -- sen olevan
velvollisuutemme tämän jalon huoneen vanhoina, uskollisina palvelijoina
pitää herrasta ja hänen pojastansa huolta ikäänkuin silmäterästämme! Se
on minun mielipiteeni, enkä epäile ensinkään sen olevan teidänkin,
Stein!
-- Sen teille vannon, rouva Susanna, sanoi huoneenhaltia. -- En tahdo
väsyä pitäessä herra kreivi Albinia silmällä ja teidän, rouva Susanna,
tulee pitää pienestä Feliks'estä huolta!
-- Sen lupaan tehdä, vastasi kunnon rouva. -- Minä rakastan poikaa,
niinkuin äitinsäkin, joka valitettavasti liian aikaisin meni mailmasta
ja minä tahdon huolta pitää hänestä, kuin ikinä äiti sen tehdä voisi.
Sen olen armolliselle kveivitär-vainajalle velkapää, joka aina oli itse
ystävyys ja hyvyys!
-- No siis, rouva Susanna, virkkoi huoneenhaltia jälleen, -- me olemme
siis yksimieliset ja tahdomme toki katsella, josko kaksi hyvää,
kunniallista ja uskollista palvelijaa eivät ole väkevämmät ja
voimallisemmat kuin yksi veitikka kaikkine salaisine, pahoine
vehkeineen.
Molemmat vanhukset pudistivat toinen toisensa kättä ja vahvistivat
siten puolustus- ja päällekarkausliittonsa rakkaan herrasväkensä,
kreivi Robert Normannin ja hänen poikansa Feliks'in, hyväksi.
Levollisella ja vähemmin raskaalla mielellä, kuin hän oli tullut, sanoi
huoneenhaltia sitte jäähyväiset liittolaisellensa ja lähti kammarista
mennäksensä tavallisille askareillensa. Rouva Susanna, pantuansa oven
kiini hänen jälestänsä, vaipui syvään mietintöön, josta hän heräsi
sanoen:
-- Stein on oikeassa! Kreivi Albin on vaarallinen mies! Meidän pitää
olla varoillamme!
Vanha rouva, Soloknits-linnan kreivillisen herrasväen monivuotinen,
luotettava palvelijatar ei pettynyt kreivi Albin Normannin luonnon
laadun suhteen yhtä vähän kuin huoneenhaltijakaan. Kreivi Albin oli
paha juonittelija, joka ei karttanut minkäänlaista rikosta, jolla hän
vaan saattoi rikkautta ja arvoa voittaa. Hänen käytöksensä ylipään
sitä tarkoitti. Hän oli ainoa sukulainen kreivi Robertille, jolla
Puolan-Preussin rajalla oli laveat tilukset useoine linnoineen, suurine
metsineen ja monine tuhansine peltoineen. Pieni Feliks oli yksin
Albinin esteenä tullaksensa näiden rikkauksien omistajaksi ja
epäsiveellinen luonteensa vaikutti hänessä elävän toivon ja pyrinnön,
vieläpä pahan aikomuksen saada Feliks'in, joko kavaluudella tai
väkivallalla, pois hengiltä.
Hän oli kylliksi kavala peittämään pahaa aikomustansa teeskennellyllä
kiitollisuudella kreiviä ja yhtä teeskennetyllä rakkaudella
Feliks'iä kohtaan. Kuten olemme nähneet, tämä täydellisesti hänelle
ylevämielisen, jalon sukulaisensa suhteen onnistuikin. Vaan Stein ja
Susanna, uskolliset palvelijat, olivat hänen todelliseen olentoonsa
tutustuneet ja tutkineet eivätkä antaneet hänen imartelevan
ulkomuotonsa itseänsä pettää. Kreivi Albinia he pitivät silmällä niin
paljon kuin mahdollista eikä Susanna ollut pientä Feliks'iä silmällä
pitämättä hevosesta lankeamisen jälkeen.
Ei kenkään tietänyt, josko kreivi Albin huomasi olevansa
salaisen valvonnan alainen. Se toki totta oli, ettei hän vanhaa
huoneenhaltijaa eikä Susannaa erityisesti suosinut. Jopa hän kerran
koetti kreivi Robertille panetella ja parjata molempia uskollisia
palvelioita, saadaksensa heitä talosta pois. Vaan kreivi Robert
vastusti niin vahvasti, ettei Albin enää milloinkaan koetustansa
uudistanut. Sitä enemmin hän kelpo palvelioita kammosi, kun hän huomasi
heidän olevan pahimpana esteenä saadaksensa perkeleellistä aikomustansa
toimeen.
Huonosti onnistuneen kokeensa jälkeen, surmataksensa pientä Feliks'iä
hevosen säikähtämisen kautta, oli kreivi Albin toki toistaiseksi aivan
levollisena. Huolettomassa laiskuudessa hän eli kreivi Normannin
kustannuksella, ratsasti tai käveli, metsästi tai vietti aikansa muilla
huvituksilla, joihin Sokolnits-linnan metsästys- ja kalarikkaat seudut
olivatkin edulliset. Feliks ei näkynyt erityisen paljon häntä
huolestuttavan, lukuun ottamatta ettei hän antanut yhtäkään tilaisuutta
mennä käsistänsä, jolloin hän voi häntä mairitella tai makeisia hänelle
antaa. Metsästysretkittänsä hän toi kaikellaisia pieniä lahjoja,
milloin kuoliaaksiammutun kirjavan linnun, milloin pyydetyn oravan,
milloin linnunpesistä otettuja munia.
Poika siitä iloitsi ja kumarsi aivan lapsellisesti serkullensa. Usein
hän pyysi isältä lupaa saadaksensa hevosellansa seurata kreivi Albinia
sellaiselle metsästysretkelle, vaan sitä kreivi Robert milloinkaan ei
sallinut, -- syystä, että häntä ehkä aavistutti että joku vaara voisi
pienelle yksinäisissä, laveoissa ja synkissä metsissä tapahtua. Linnan
puistossa, jonka läpi kapea, sangen syvä ja virtava joki juoksi, sai
Feliks isänsä luvalla hyppiä, niin paljon kuin tahtoi, vieläpä hän
lahjoitti pojalle pienen lintupyssyn, jolla hän variksia ja harakoita
ampui. Vaan Feliks ei saanut pyssyänsä muulloin käyttää, kuin vanha
Stein häntä seuratessa, jottei mitään vahinkoa, pyssyn varomattoman
käyttämisen kautta, tapahtuisi.
Sokolnits'in puisto oli sangen suuri ja lavea. Se ulottui linnasta
lähes tunnin matkan päässä olevan metsän rajalle, jossa vahva
rauta-aita oli. Useoita taiteettomia siltoja vei sen läpi juoksevan
joen yli. Sen rantoja varjostivat ihanat puut, joitten paljous oli
puiston paras kaunistus. Ei missään muualla löytynyt kauniimpia tammia,
saksantammia ja koivuja, kuin Sokolnits'in puistossa.
Feliks oleskeli mielellään tässä ihanassa puistossa ja kun vanha Stein
häntä aina seurasi, ei kreivi Robert häneltä kieltänyt tätä huvitusta,
vaan mielistyi ilolla siihen, että pieni poika sai luonnon ihanuutta
nauttia.
Eräänä päivänä vanha huoneenhaltia ei voinutkaan pientä Feliks'iä
seurata: kreivi Robert antoi hänelle kreivi Albinin läsnä ollessa
käskyn, jonka täyttämisessä koko päivä kului. Ennenkuin hän käskettyyn
työhön meni, hän pyysi ettei pieni Feliks sinä päivänä puistoon menisi
tai jos hän menisi, antaisi kumminkin Susannan tai jonkun muun
palvelijan itseänsä seurata. Sen Feliks lupasi; vaan ei aikaakaan kun
hän jo olikin lupauksensa unohtanut.
Kreivi ei jaksanut hyvin ja täytyi oleskella huoneessa. Serkkunsa Albin
oli hänelle seurana, vaan hän oli niin harvapuheinen ja nureissansa,
että kreivi Robert sen huomasi.
-- Kuule serkku, sanoi hän Albinille, näen kyllä ajan tuntuvan sinusta
pitkältä, vaikk'en siitä suinkaan pahastu. Mene ratsastamaan raittiisen
ilmaan. Se virkistää sinua ja ehtoolla tulet ilomielisenä jälleen
luokseni.
Tähän kreivi Albin mielistyi eikä ensinkään serkkunsa hyvää
tarkoittavaa ehdotusta vastustanut. Kymmenen minuutin kuluttua hän
istui hevosen selässä ja ajoi metsään, jonka tuuheat siimekset hänet
pian peittivät.
Tunnin perästä hän oli metsän rajalla olevan puiston päässä. Täällä hän
katseli ympärillensä ja kun hän ei missään ketään ihmisiä nähnyt, hän
astui alas satulasta. Sidottuansa hevosen puuhun kiinni, meni hän
puiston rauta-aidan luo, kiipesi sen yli ja laskeusi alas toisella
puolella.
Nyt hän oli puistossa ja kiirehtivin askelin hän joelle riensi.
Tultuansa sen rannalle, meni hän vastavirtaan päin, kunnes hän tuli
erään sillan luokse, joka, kuten kaikki muutkin, oli tehty vahvoista
laudoista portaan kaltaiseksi. Helposti hän sen nosti, lykkäsi sitä
vähän taaksepäin ja pani sen sitte niin liki jyrkän rannan reunaa, että
se kohta veteen putoaisi, jos joku, vaikkapa pieni lapsikin, sen päälle
astuisi. Kavalan tyytyväisellä hymyllä hän hetken työtänsä katseli,
meni sitte toiselle, kolmannelle ja neljännelle sillalle, joille
kaikille hän teki samoin kuin ensimmäiselle.
-- Nyt ei se voi onnistumatta olla, mumisi hän sen tehtyänsä. Tyhmä
poika tulee varmaan ehtoopuolella puistoon ja kun hän sillalle menee,
niin se on hänen syynsä, jos hän veteen hukkuu kuin kissa! Terveydeksi
olkoon!
Tämän sanottuansa hän kiireesti palasi, kiipesi aidan yli, astui
hevosen selkään ja ajoi yksin täyttä laukkaa pitkin synkkää metsää.
Sillä välin aikakin kului ja ehtoopäivällä Feliks tavallisuuden mukaan
tahtoi kävellä ylt'ympäri lempipuistossansa. Pyssyä ei hän tosin tänään
saanut mukaansa ottaa, kun vanha, uskollinen Stein ei voinut häntä
seurata, -- vaan eikö Sultan ollut siellä, tuo suuri, väkevä,
kaunis Neufundlainen koira, -- se oli suuri kuin vasikka, väkevä
kuin susi, vaan lempeä, hiljanen ja uskollinen kuin lammas? Feliks
päästi sen kahleista ja katseli tyytyväisenä miten se selvästi ja
iloisesti haukkuen juoksi suuret harppaukset pihaa pitkin ja vihdoin
iloriehumisestaan päästyänsä juoksi, häntäänsä heiluttaen, pojan luo ja
nuoli hänen kättänsä.
-- Niin ihanaa, Sultan, niin ihanaa! sanoi Feliks silittäen jalon
elukan leveätä päätä. Nyt tule ja seuraa minua puistoon. Sultan, tule!
He menivät. Koira juoksi milloin edeltä, milloin lavean piirin nuoren
herransa ympäri, jonka luokse se mielellään palasi huudon kuultuansa.
Pieni tuulen puuska puhalsi, puitten huipuissa humisten, läheltä ja
kaukaa iloisien lintusten laulusäveleet kuuluivat, aurinko sinisellä
taivaalla kirkkaasti paisteli, vahvasti varjostaen harmailla, pehmeillä
sammaleilla peitettyä maata -- ihana, eikä varsin kuuma, oli kesänen
ehtoopäivä; ilma, jota Feliks ihastuen hengitti, oli puhdas ja raitis.
Suuressa, laveassa puistossa ei yhtäkään ihmistä ollut. Paitse poikaa
ei ketään ihmistä näkynyt. Kreivin palvelijat olivat linnassa; rengit,
piijat ja työväki olivat töissänsä. Vaan Feliks'iä tämä yksinäisyys
miellytti, -- hän voi sitä paremmin unelmoida ja havainnoitansa tehdä.
Kirkkailla silmillä katsellen ympärillensä, älysi hän paljon, mikä
huomiotansa herätti: milloin hoikan metsäkauriin, joka pensastossa tuli
aivan liki häntä, katsellen pelkäämättä suurilla silmillään häntä,
kunnes koiran kova haukkuminen ajoi ujon eläimen pakoon, -- milloin
leikkivän oravaparin, joka iloisesti hyppeli puitten oksilla, välistä
salaman nopeudella, toinen toistansa ajaen; milloin suuren petolinnun,
joka ilman korkeudessa levitettyine siipineen lenteli, ajottain
kileästi huutaen, josta lukuisat pienet laululinnut niin pelästyivät,
että laulajaisensa muutamaksi hetkeksi taukosi ja he piileilivät
lehtevämpäin oksien väliin; -- milloin ketun, joka häntä luimussa,
salaisesti Feliks'iä katsellen, likimpään pensaasen lippasi; milloin
joen lirinän, jonka kiiltävällä pinnalla auringon tuhannet säteet
liekehtivät ikäänkuin loistavat timantit.
Feliks tuli erään sillan luokse, vaan ei mennyt sen yli, hän vaan
samalla puolella joen rantaa astuskeli toiselle sillalle. Tämän sivutse
hän aikoi mennä, kun hän toisella puolella jokea huomasi suuren
kukkaspensaan kiiltävine punaisine marjoineen. Häntä halutti kukkasia
omistaa, huolettomana, likemmin tarkastelematta, hän portaalle astui.
Sultan oli noin kaksikymmentä askeletta hänen takanansa ja haukkui puun
juurella, jonka oksissa joku elukka mahtoi piillä.
Feliks oli jo portaan puoliväliin päässyt, kun se äkkiä paikoiltaan
liukui ja poika putosi kolisten ja loiskien syvään, juoksevaan veteen.
Kun hänen voimansa eivät riittäneet pitämään portaasta kiini, meni hän
suurella huudolla päätänsä myöten veteen, joka veti hänen äkkiä
mukaansa.
Feliks näkyi olevan hukassa, sillä hän ei osannut uida eikä ollut
lähellä yhtäkään pelastajaa eikä auttajaa. Hän ei enää pelastusta
toivonutkaan. Vielä kerran hän veden pinnalle nousi, vielä kerran hän
puoleksi tukehtuneella äänellä apua huusi, -- kunnes vesi hänen taas
kohisevaan syvyyteensä veti, pitääksensä hänet, ehkä ainaiseksi.
Vaan lähestyipä pelastaja, joka nyt voi uppoavaa poikaa paremmin auttaa
kuin joku ihminen.
Uskollinen Sultan oli Feliks'in ensimmäisen hätähuudon kuullut ja
kahdella harppauksella se rannalla oli. Juuri silloin Feliks'in käsi ja
pää vedestä näkyi ja samalla hetkellä tuo jalo eläin juoksevaan jokeen
juoksi, ui pelastettavansa luo ja otti varovasti hänen jakkunsa
kauluksen hampaittensa väliin. Pitäen häntä niin paljon kuin
mahdollista veden päällä, kelpo koira eteenpäin ui, kunnes se pääsi
matalaan paikkaan rannalla ja veti kun vetikin Feliks'in kuivalle
maalle.
Täällä se laski hänen pehmeälle nurmelle ja nuoleskeli lempeästi
kasvoja ja käsiä, siksi kuin hän jälleen tointui ja ihmetellen suurilla
silmillään ympärillensä katseli. Pian hän huomasi missä vaarassa
henkensä oli ollut, hän silitteli uskollista Sultaniansa mitä
hennommin, siitä jalo eläin näkyi iloitsevan, vieläpä hyväilevänki.
-- Täksi päivää on kävelemisemme loppunut, sanoi Feliks vihdoin,
vaatteeni ovat ihan läpimärät, jonka vuoksi on paras että pääsemme
kotiin, niin pian kuin mahdollista, vanhan hyvän Susannan turviin. Tule,
Sultan!
Feliks'illä oli jo taas voimia kylliksi voidaksensa nousta ja iloisena
lähteä menemään. Vaan ei hän enää ollut niin varomaton kohta portaalle
astumaan, vaan ensin hän sitä tarkoin tutki. Suureksi hämmästyksekseen
hän huomasi portaan olevan pantuna niin liki rannan reunaa että kun
pieninki paino sen päälle tuli, sen täytyi kohta veteen pudota. Feliks
ei enää sen päälle astunutkaan, vaan katsoi parhaaksi mennä kolmannelle
sillalle. Hän huomasi tämän olevan, niinkuin kaikki muutkin,
vaarallisimmassa tilassa. Hän koetti asettaa sen taas entiselleen, vaan
hänen heikot voimansa eivät siihen riittäneet.
-- Niin olemme siis vangitut, Sultan, sanoi hän hymyillen koiralle,
joka häntä lempisilmin katseli. Mitä mietit vanha ystävä? Odotammeko,
siksi kuin meitä linnassa kaivataan tai kiipeemmekö aidan yli ja
palaamme vähän pidempää mutkatietä linnaan.
Sultan ei tosin voinut pojalle mitään ymmärrettävää vastausta antaa,
kuitenkin se kovin haukkuen käänsi päänsä aitaan päin.
-- Niin, ymmärrän mitä mietit, Sultan, Feliks sanoi. Me kiipeemme aidan
yli. Luulen sen olevan meille paras, sillä voisi vielä viipyä kauan,
ennenkuin he meitä linnassa kaipaavat ja sillä välin voisin minä
märissä vaatteissani kuolemaan asti kylmettyä. Vaan jos metsän läpi
menemme, niin pääsemme pian liikkumaan, eikä odottamaton kylpy minua
suuresti vahingoita. Siis eteenpäin, Sultan!
Viisas koira ei toista käskyä odottanut, vaan juoksi, iloisesti
haukkuen, edeltä. Neljännes tunnin kuluttua he saapuivat aidan luo.
Sultan kiipesi vähällä vaivalla sen yli, ja Feliks, jolla ei ruumiin
tottumusta puuttunut, seurasi yhtä helposti sen jälkeen.
Tällä välin oli päivä sangen paljon kulunut, punasen hohtavat säteet
korkeoissa petäjissä, saksan tammeissa ja tammeissa ilmaisivat
Feliks'elle, että aurinko jo oli laskeumaisillansa. Ja vaikka hän oli
ihan yksinään metsässä, ei hän kuitenkaan peljännyt, kun uskollinen
Sultaninsa oli vieressänsä. Jalo eläin oli kylliksi väkevä häntä
suojelemaan, vaikka hän olisi suden kynsiin joutunut, jota ei toki
keskellä kesää voinut odottaakaan. Huoletonna, sydän kepeänä hän kulki
kotia kohti, jonne hän puolentoista tunnin jälkeen onnellisesti saapui.
Suurella ilohuudolla poikaa ensin kohtaavat palveliat ottivat vastaan.
He ympäröivät hänet, halailivat ja suutelivat sekä veivät hänet ilolla
hoviin isän luokse, joka oltuansa suuresti suruissansa kohta kovin
ihastui, kun hän poikansa näki. Koko hovin väki tähän saapui; kaikki
iloitsivat; vanhan Steinin ja uskollisen Susannan poskilla kirkkaat
ilokyyneleet loistivat.
-- Mitä on tapahtunut, isä, kuin sinä ja kaikki väki olette niin
innoissanne? kysyi Feliks kummastellen. -- Eihän tämä ole ensi kerta,
kuin minä myöhästyn ja tänään olinkin pakotettu kulkemaan suuren mutkan
läpi metsän kotiin tullakseni. Mitä erityisen kummallista onkaan
tapahtunut?
-- Oi, poikani, täytyihän meidän kaikkein luulla, ett'emme milloinkaan
sinua elävänä näkisi, vastasi isä painaen Feliks'in niin rintaansa,
juurikun hän ei milloinkaan olisi tahtonut häntä laskea pois.
Stein, hämärissä kotiintultuansa, kyseli ensiksi sinua ja kun ei
kukaan voinut sanoa missä olit, peljästyi hän kovin. Minäkin olin
sanomattomasti peljästynyt. Kohta kiirehdimme puistoon ja näimme siellä
hämmästykseksemme portaan olevan joessa, vaan emme sinua, lapseni,
nähneet, vaikka sinua etsimme ja huusimme. Mitä muuta voimme ajatella,
kuin että olit portaalta jokeen pudonnut ja uponnut? Suruani ja
epäilystäni et voi käsittää. Et voi arvata miten vihastuin, kuin
huomasimme että kaikki muutkin sillat olivat sellaisiksi tehdyt, että
se oli mahdotonta niitten yli kulkea. En voinut olla epäilemättä, että
rikos oli tässä tarkoitettuna, rikos, joka sinua tavoitti, sillä eihän
kukaan muu kuin sinä ja Stein puistossa käy. Siitä vihastuin, surin ja
tulin kokonaan toivottomaksi. Minun täytyi epäillä, josko elävänä enää
sinua näkisin.
-- No, isä, eipä paljon puuttunutkaan, etten olisi uponnut, vastasi
Feliks. Ellei uskollinen Sultan olisi kanssani ollut, niin olisin nyt
joessa kuolleena. Vaan Sultan juoksi jälestäni, kun jokeen putosin ja
toi minun kuivalle maalle. Kuin minä, niinkuin sinäkin, huomasin muut
sillat kelvottomiksi ja kun ei minulla ollut kylliksi voimaa niitä
paikoilleen panna, niin kiipesimme, Sultan ja minä, alhaisen aidan yli
metsään ja kulimme metsätietä kotiin. Jumalan olkoon kiitos, tässä
olemme molemmat terveinä!
Luonnollisesti kelpo Sultania tämän selityksen jälkeen hyväiltiin ja
kreivi lupasi että sitä piti koko elinajan parhaimmalla tavalla
hoidettaman ja ruokittaman. Sen jälkeen hän sanoi:
-- Ilon vimmassamme olemme kokonaan unohtaneet serkku Albinin, joka
muutaman palvelian kanssa vielä etsii poikani ruumista vedestä. Stein,
lähetä hänelle sana että kuolleena pidetty poika onkin jo onnellisesti
kotiin tullut.
-- Teidän tahtonne, herra kreivi, vastasi Stein niin hiljaa, että
herransa yksin sen voi kuulla, -- jos sallitte, menen itse ilmoittamaan
kreivi Albinille; vaan minä en sano Feliks'in olevan kotona terveenä,
sanon vaan, että te pyysitte häntä turhia etsimisiä jättämään ja
viipymättä teidän luoksenne tulemaan.
Kreivi katseli Steiniä ihmetellen.
-- Miksi niin, kysyi hän. Miks'ei serkkuni saa kohta kuulla, että
Feliks on vaarasta päässyt?
-- Tahtoisin kreivi Albinia hämmästyttää, vastasi Stein, -- lausuen
vielä hiljaisemmalla ja varovaisella äänellä: hämmästyttää, jottei
hänellä olisi aikaa taas kerran, niinkuin usein ennen, viattomuutta
teeskennellä.
-- Mitä sinä sillä tahdot sanoa, Stein? kysyi kreivi ankarasti,
totisella katsannolla.
-- Tahdon sillä, herra kreivi, sanoa, vastasi hän, että olen
sydämmessäni vakuutettu, ettei kenkään muu kuin kreivi Albin ole
pojallenne putoamista toimittanut ja jokiportaita siirtänyt.
-- Mahdotonta! änkötti kreivi, hämmästyksestä takaisin päin vetäytyen.
Voisiko serkkuni Albin sellaisen häpeällisen teon tehdä! Mahdotonta!
-- Antakaa, herra kreivi minun mieleni mukaan menetellä, ja Albinin
käytöksestä, kun hän näkee kuolleeksi luullun Feliks'in, olette
huomaava, josko epäluulollani on perää tai ei. Kieltäkää väkeä mitään
sanomasta kreivi Albinille ja antakaa minun huutaa häntä puistosta ja
tuoda tähän kammariinne, missä hän sitte äkkiä on Feliks'iä näkevä.
Vaan hänen täytyy häntä yksin nähdä ja te olette hyvä ja katselette
kreivi Albinia tuossa pimeässä kammiossa.
Muutaman hetken kreivi itsensä kanssa taisteli. Se oli hänen jaloa
tunnettansa vastaan, pitää likimmäistä sukulaistansa häpeälliseen
rikokseen epäluulon alaisena ja kuitenkin häntä aavistutti, että vanha
Stein ehkä oli oikeassa syytöksensä suhteen. Rakkaus ainoaan poikaansa
saattoi häntä vihdoin päätöksen tekemiseen. Vielä hän yhä toivoi
Albinin pääsevän puhtaana koetuksestansa, vaan jos epäluulo häntä
kohtaan oli oikea, niin kreivi Robert oli itseänsä ja poikaansa kohtaan
velvollinen saattamaan ilmi saatetun konnan pois läheisyydestään,
jottei hän mitään vahinkoa matkaan saattaisi.
-- Mene ystäväni, sanoi hän Steinille. Tuo kreivi Albini ja ole
vakuutettu että minä tarkoin neuvoasi seuraan.
-- Ja teidän, kääntyi hän palveliain puoleen, teidän ei pidä
viittaamalla, eikä sanalla eikä merkillä kreivi Albinille ilmoittaman
Feliks'in olevan terveenä ja iloisena kotona. Serkkuni on hämmästyvä,
kokonaan hämmästyvä. Ja nyt menkää. Minä ja Feliks jäämme tänne.
Äänettöminä palveliat menivät ja hajautuivat linnaan. Stein kiirehti
puistoon kutsumaan kreivi Albinia.
Kreivi ja muutamat palveliat haroivat pitkillä seipäillä joen pohjaa,
löytääksensä pienen Feliks'in ruumista, jota helposti ymmärrettävästä
syystä eivät löytäneet. Vanha Stein ilmoitti kreivi Albinille, että
linnan herra tahtoi häntä puhutella ja kohta tämä seipäänsä heitti
pois.
-- Antakaa olla, ihmiset, huudahti hän apulaisillensa, -- virta on
tässä paikassa niin virtava, että se on vienyt pienen Feliks'in ruumiin
pois mukanansa, kenties, kuinka kauas. Huomen aamulla voimme taas
enemmin etsiä. -- Miten kreivi Robert jaksaa? kysyi hän sitten vanhalta
Steiniltä. Onko hän jo surustansa tointunut?
-- Herra kreivi saapi sen itse nähdä, vastasi Stein. Minusta näkyy
herra olevan entisellään levollisena.
-- Sehän paras olis, vastasi kreivi Albin. Mitä itku ja valitus auttaa?
Pois on pois! Ja suoraan sanottu, eihän Feliks mitään muuta ollut kuin
pieni, rohkea, kelvoton poika. Hänen isänsä olisi elämässään monta
surua hänestä saanut.
Tähän pilkalta kuuluvaan kreivin muistutukseen ei Stein vastannut
mitään, vaan kulki äänettömänä hänen takanansa. Linnaan tultuansa
kreivi meni serkkunsa kammariin. Stein jäi etehiseen.
Kun kreivi astui useoilla kynttilöillä valaistuun huoneesen, ei hän
ensin ketään ihmistä nähnyt. Vaan äkkiä pieni Feliks tuli suuren uunin
varjostimen takaa ja sanoi kreiville teeskentelemättä hyvää iltaa.
Kreivi Albin hämmästyneenä seisoi, kasvonsa muuttuivat äkkiä kuolon
kalpeoiksi, avatut silmänsä näkyivät tahtovan kuoppiansa jättää.
-- Kuolema ja perkele, kihisi hän kiinnipurtujen hampaitten välistä, --
hän elää ja minä iloitsin liian aikasin! Kuka piru sinua, poika,
uppoamasta pelasti?
-- Ei mikään piru, setä, vaan Sultan, uskollinen koirani, vastasi
Feliks. Vaan miksi olet niin synkän näkönen, setä? Etkö iloitse, että
minä vielä elän?
Kreivi Albin ei vastannut. Julmalla, uhkaavalla katsannolla katsellen
vilpitöntä poikaa kiirehti hän kammarista kirous huulillansa. Tuskin
oli hän pois, kun kreivi Robert astui pimeästä kammarista ja sulki
poikansa hellästi sylihinsä.
-- Kuulkaa, isä, setä oli juuri täällä, sanoi Feliks, -- hän ei ollut
aivan ystävällinen, niinkuin tavallisesti, vaan paha ja julma, jotta
häntä pelkäsin.
-- Älä pelkää, vastasi isä. Sinua ympäröivät uskolliset ihmiset, jotka
eivät salli sinulle pahaa tehtävän. -- Stein! huusi hän sitte
äänellisesti.
Kohta huudon jälkeen Stein tuli kammariin, missä hän näki herransa
sangen kalpeana ja liikutettuna.
-- Jumalan tähden, herra kreivi, ettehän vaan ole sairas? kysyi hän
surullisena.
-- Ei, rakas ystävä, vastasi kreivi, -- ei sairas, vaan hämmästynyt ja
täynnä kammoa pohjattoman pahuuden yli, minkä olen serkkuni synkässä
sydämmessä huomannut. Stein, epäluulosi kreivi Albinia vastaan oli
oikea. Tuo konna, kun näki äkkiä pojan, jonka hän tahtoi tappaa,
terveenä ja kukoistavana, muutti vimmastuneena ja pelästyneenä
teeskentelevän naamansa ja ilmoitti minulle salaisimmat ajatuksensa.
Minä vihaan ja kammoksun häntä enkä enää hetkeäkään häntä linnassani
kärsi. Menköön vanhaan rappiossa olevaan Gotsy linnaansa. Sillä ehdolla
ettei hän enää milloinkaan sieltä lähde eikä tule näille seuduille,
tahdon hänelle vuosittain tuhannen taalerin eläkerahan maksaa. Ellei
hän tähän suostu, saa hän kohta linnastani lähteä ja valita oman
mielensä mukaan asuntonsa, -- vaan minä en anna hänelle penniäkään.
Sano hänelle Stein! että hän menee Gotsyyn ja on siellä, muuten hän
ikäänkuin verta himoitseva susi, kuten hän onkin, ajetaan Sokolnits
linnasta. Mene ja sano hänelle etten enää eläessäni tahdo häntä nähdä
ja älköön hän minua vaivatko, muuten en maksa hänelle luvattua
eläkerahaa!
Stein kumarsi ja meni hänen käskyänsä toimittamaan. Kreivi Albin sangen
kovin peljästyi.
-- Mikä on serkkuni mielen tehnyt niin kovaksi minua -- _minua_
kohtaan? hän änkötti.
-- Etsikää vastaus tähän kysymykseen omassa tunnossanne, kreivi, Stein
vastasi kylmästi ja jylkeästi. Minä puolestani en voi muuta sanoa, kuin
että herrallani on aivan varma todistus siihen, että te asetitte sillan
puistossa niin, että pieni Feliks putoaisi. Ja nyt -- minkä vastauksen
saan herralle antaa?
Albin kalpeni, vaan malttoi taas pian mielensä.
-- Valhe! häpeällinen valhe! huudahti hän. Minun täytyy kreivi
Robertille puhua, puhdistuakseni tuosta häpeällisestä syytöksestä!
-- Herra kreivi ei tahdo teitä puhutella eikä nähdä, vastasi Stein
vakavasti ja kylmästi. Teillä on valta valita Gotsy linnaan menemisen
tai pikaisen lähtemisen täältä. Valitkaa!
Kreivi Albin kovin kirosi.
-- Jos asian laita niin on, niin ei ole valitsemistakaan, sanoi hän
suuttuneena. Kreivi Normann ei voi ruveta kerjäläiseksi eikä kulkurina
maita kulkea. Olen pelissäni hävinnyt ja vetäyn Gotsy linnaan takaisin.
Ilmoittakaa se serkulleni.
-- Ja saanko hänelle myös ilmoittaa, että te viipymättä lähdette? kysyi
Stein. Kepeät kaleskat teille valjastetaan.
-- Kohta? Nyt yölläkö?
-- Kohta! Herrani, kreivi Robert, on ilmoittanut vakavan tahtonsa
olevan ettei hän enää hetkeäkään tahdo teitä kattonsa alla kärsiä.
Tuskin tuntikaan oli kulunut, kuin kreivi Albin viha, vimma ja
kostonhimo sydämessä Sokolnits'in jätti mennäksensä etäiseen, pieneen
Gotsy linnaan. Hyvästi-jättönsä oli kirous, jota hän ei tohtinut
huuliltaan laskea.
TOINEN LUKU.
Karhuntanssittaja.
Kreivi Albinin vanhan, pienen linnan rauniot olivat keskellä metsää
viiden peninkulman päässä Sokolnits'ista eikä niissä ollut aivan hyvä
asua. Oli tosin neljännestunnin matkan päässä jotenkin suuri ja hyvin
voipa kylä, vaan tämä, vaikka se ennen oli ollut Gotsyn haltian
hallussa, oli jo kauan tätä ennen metsineen ja tiluksineen myyty eikä
kreivi Albinilla enään mitään omistusoikeutta siihen ollut. Hänellä ei
entisestä rikkaasta ja suuresta Gotsyn herrasalueesta enää muuta ollut
kuin mainittu puoleksi rappeutunut linna, jota herrasalueen ostajat
eivät tahtoneet lunastaa.
Sokolnits'ista lähtemisensä jälkeen kreivi Albin tässä yksinäisessä
asunnossa, jossa tuskin yhtäkään eheätä akkunaa löytyi ja jossa vaan
oli tarpeellisimmat huonekalut, asuskeli ikäänkuin vanha, julma
huuhkapöllö; pitkät päivänsä hän kulutti hillittömästi vihaten rikasta
ja onnellista Robert serkkuansa.
Elämä, joka hänen täytyi viettää, oli kovin surkea ja suuresti
surkuteltava. Seuraa ei hänellä ensinkään ollut eikä tavallisia
huvituksia eikä virvoituksia, joihin kreivi Robert hyväntahtoisesti oli
hänelle rahaa antanut. Raakain ja sivistymättömien talonpoikien kanssa
ei hän voinut mitään kanssakäymistä pitää, harvoin hän jonkun muun
ihmisen näki, kuin puoleksi mielipuolisen nuoren pojan, joka tähän asti
oli jonkunlaisena juoksupoikana kartanossa ollut ja nytkin oli
palveliana olevinaan. Tämä hänelle toi tarpeellisimmat tarpeet, ruokaa
y.m. kylästä. Hän keitti ja teki tehtävänsä niin huonosti, että kreivi
hänelle siitä antoi aika lailla haukkumisia ja sysäyksiä, joista ei hän
näkynyt milläänsäkään olevan.
Varsin vastoin tapaansa Hannu eräänä päivänä näennäisesti elähytettynä
palasi kylästä vanhaan pöllöpesään Gotsyyn. Kreivi Albin sen kohta
huomasi ja kysyi mikä oli syynä tähän pojan tavattomaan elpymiseen.
-- Oi, Herra, vastasi tämä, -- etkö kuule? Yhtäperää kuuluu
bum-bum-bumbum! suuresta rummusta ja vähä väliin pilliä soitetaan,
jotta korvat kaikuvat. Niin kaunista soittoa en ole, herra, pitkään
aikaan kuullut. Koko kylä on liikkeellä tuota näyttelyä katsomassa.
-- Mitä näyttelyä, sinä aasi? kysyi kreivi. -- Ken rummulla paukuttaa
ja pilliä soittaa?
-- Karhuntanssittaja, herra, vastasi Hannu pian. -- Se on,
karhuntanssittaja antaa suuren pörhöisen ruskeakarvaisen karhun tanssia
ja kuljettaa ympäri suurta eläintä, jolla on kaksi kyttyrää selässä ja
temppuja tekee. Luulen heidän nimittävän tuota korkeata laahtamatointa
petoa kameliksi. Niin, karhuntanssittaja rumpua paukuttaa ja nuori
poika pilliä soittaa. Se on, herra, kummallinen näytäntö, joka maksaa
vaivaa katsella!
Kreivi halusi mennä kylään, sillä jokainen vaihtelevaisuus
yksitoikkoisessa elämässänsä oli hänelle tervetullut. Hän otti
metsästyslaukkunsa, sekä vanhan, ruostuneen pyssyn olallensa ja meni
metsän läpi kylään. Jota likemmin hän tuli, sitä selvemmin hän kuuli
suuren rummun kumisevan äänen ja pillin kimeän soiton. Pian hän näki
karhuntanssittajan seurueenki, johon kuului, kuten Hannu oli kertonut,
tavattoman suuri, ruskeankarvanen karhu, vanha kameli, apina,
joka kamelin kyttyröillä irmasteli ja kipakoiksi, koira ja itse
karhuntanssittaja sekä kaksi hänen palvelijatansa. Yksi näistä oli jo
ijäkäs mies, kasvonsa olivat parrakkaat, likaset, niiden ilme kavala ja
paatuneet. Nuorempi näkyi olevan suvaittavampi, vaan hänen syvistä
silmistänsä välin välkkyi jotakin, joka herätti kaikkea muuta kuin
luottamusta.
Näitä molempia kreivi Albin katsahti vaan pikimmältään, vaan kun hän
tarkemmin katseli seuruen päällikköä, hän säikähti. Rypistyneet ja
arvettuneet kasvot, pitkä kotkan nenä, harmaat, hävyttömät ja
pahankuriset silmät, kapeat, ohkaset huulet olivat hänestä erityisen
tutut. Kreivi meni likemmä sekä tarkasteli tarkoin miestä. Luulonsa oli
oikea.
-- Ivan Ivanovitsch, kreivi sanoi miehelle, joka juuri antoi
tyytymättömästi mörisevän karhun tanssia polkkaa, -- Ivan Ivanovitsch,
mikä tuuli sinua tänne puhalsi, vieläpä karhuntanssittajana?
Kuultuansa nimeänsä mainittavan mies säikähti, kääntyi äkkiä ja hoksasi
kreivin, joka tarkastellen häntä katseli. Kohta hän karhunsa jätti
ja heittihe kreivin jalkojen eteen suudellaksensa hänen takkinsa
helmuksia.
-- Herra kreivi, mikä ilo minulle saada armollista herra ratsumestaria
nähdä! mies huudahti nöyrästi liehakoiden. -- Herra ratsumestari
osoittaa minulle kunniata kun vielä minua tuntee! En voi sanoa, kuinka
iloinen siitä olen.
-- Nouse ylös, mies! nouse ylös Ivan Ivanovitsch, kreivi käski. --
Älkäämme katselevalle kansalle mitään näytäntöä antako. Tahdon sinua,
Ivan, puhutella, saadakseni tietää, minkätähden sinä rykmentin jätit ja
karhuntanssittajaksi rupesit. Asun vaan neljännes tunnin matkan päässä
Gotsy-linnassani, tule luokseni, niin pian kuin mahdollista. Se on
kurja, vanha asunto, vaan pari putellia viiniä tai hyvä ryyppy löytyy
kellarissa sellaiselle vanhalle soturille, kuin sinä olet. Sano siis,
tuletkos? Ja koska?
-- Puolen tunnin perästä, armollinen herra, vastasi karhuntanssittaja
nöyrästi. Vien vaan eläimeni yömajaansa ja sitte kaikkine voimineni
tahdon herra kreiviä palvella.
-- Se on sitä parempi, Ivan Ivanovitsch, vastasi kreivi suosiollisena
ja hyvin armollisena. Ehkä voimme eräästä asiasta keskustella ja
päättää; se voi tulla sinullekin sangen edulliseksi, jos vaan olet
sukkela. Puolen tunnin perästä sinua odotan.
Tämän sanottuansa kreivi meni pois, katsahtamattakaan läsnä olevaa
talonpoikais-kansaa.
Pirullinen aikomus juohtui hänen mieleensä, kun hän
karhuntanssittajassa tunsi entisen sotamiehen siitä rykmentistä, jossa
hän ennen itse oli upsierina palvellut. Ja silloin Ivan Ivanovitsch oli
raaka ja rajupäinen, valmis kaikkeen pahantekoon eikä kreivi Albin
väärin arvannut tullessansa, että hän voisi miestä käyttää kostaaksensa
vihattua kreivi Robert Normannia. Ei hän hetkeäkään epäillyt vanhan
rajun soturin myöntymystä, joka kuleksivan elämänsä kautta tuskin oli
entistä paremmaksi tullut, kun hänelle vaan rahaa työstä tarjottiin.