oli nostanut harson silmiltään, lämmin tuuli hiveli kasvoja, -- hänen
olisi ollut hyvin vaikea sanoa, mitä hänen mielessään oikeastaan
liikkui. Hän ei ollut nähnyt Vidneriä siitä kesästä asti, jonka he
olivat viettäneet yhdessä, mutta kuullut puhuttavan kyllä, -- useinkin.
Vidner oli säveltäjä, jonka nimeä alati mainittiin, häntä pidettiin
lupaavana, originellina, itsenäisenä. Viime aikoina oli tosin alkanut
kuulua ääniä, jotka väittivät, ettei hän ollut edistynyt niin suuressa
määrin kuin toivottiin, että hänen kehityksensä oli jäänyt kesken...
Ja sitten oli hän kuullut kerrottavan hänen tulleen kivulloiseksi, --
jokin vika keuhkoissa hänen muistaakseen... Hän oli seurannut kaikkea
sitä omituisella mielenkiinnolla, -- ensi vuosina oli se häneen aina
koskenut kipeästi, koskettanut arkaa kohtaa, joka ei oikein ottanut
parantuakseen, -- mutta aikojen kuluessa oli se vähitellen arpeutunut,
hän oli tottunut muistamaan kaikkea tyynesti ja resignatsioonilla,
katsomaan välttämättömyydeksi ja luonnolliseksi kehitykseksi sitä, mikä
hänestä kerran oli tuntunut äärettömältä vääryydeltä ja kovuudelta.
Hän kuunteli hajamielisenä Vidneriä, joka jutteli vilkkaasti ja
huolettomalla tavallaan. Hän tunsi niin hyvin tuon äänen kaikkine
värähdyksineen, lyhyen matalan naurahduksen ja omituisen tavan vetää
henkeä keskellä lausetta, -- se oli kaikki jäänyt hänelle mieleen
menneiltä ajoilta. Mutta hänestä ei tuntunut lainkaan kummalta eikä
sattumuksen oikulta kuulla sitä nyt taas, niin pitkä aika kuin
siitä oli vierinytkin, -- päinvastoin, se ikäänkuin liittyi siihen
tunnelmaan, joka koko ajan oli vallinnut häntä Parisissa, -- se
kosketti samoja kieliä, kuten kaikki muutkin, mikä hänessä kuin
kertauksena entisyydestä oli herännyt.
He olivat saapuneet puistoon, jonka varjoisat käytävät houkuttelevina
ja vilpoisina pujahtelivat sinne tänne, kuin piilosta leikkien.
Satavuotisten lehmusten ja plataanien tuuheat lehvät sulivat yhteen
holvikatoksi pään ylle ja putosivat pehmeinä, vihreinä verhoina
sivuilla, kuin alas lasketut uutimet. Lämpöisen kosteassa, tyynessä
ilmassa niitten alla oli jotain raukaisevaa ja unettavaa.
He olivat tulleet suihkulähteen luo ja istahtaneet sen viereiselle
ruohosohvalle. Vesi ei ollut käynnissä, vaan kuin sekin uneksi,
liikkumatonna, vihreänä, liejuisena, -- suurilehtinen muratti kierteli
tummana ja kiiltävänä mustunutta marmori-allasta.
Äänettömyys, joka vallitsi luonnossa, oli hetkeksi tarttunut heihinkin,
sitten keskeytti nainen vaiti-olon.
"Oletteko tehnyt paljon sävellystyötä Parisissa?" hän kysyi.
Se oli hyvin tavallinen ja luonnollinen kysymys, -- hän sen melkein
enemmän teki kohteliaisuudesta ja ylimalkain jotain sanoakseen.
Vidnerin suupielet värähtivät hermostuneesti, häneltä katosi
silmänräpäyksessä kevyt huolettomuuden hymy kasvoista, niihin ilmestyi
samassa kärsinyt, kulunut piirre.
"Teillä on hyvä oikeus tehdä se kysymys", -- hän hitaasti vastasi, --
"ettekä te muuten ole ensimäinen, joka sen tekee. Neljän kuukauden
työ-aika, -- voisihan sitä todella jo odottaa jotain. Ja sitä ne kai
odottavatkin siellä kotona!
"Minä en ole säveltänyt kerrassaan mitään", hän kiirehti lisäämään,
-- "en mitään, en edes laulun pätkääkään. Jonkun vanhan sävellyksen
sovitin uudestaan pianolle, -- siinä kaikki. Näettekö, että olen sangen
suora", hän hymähti.
"Inspiratsiooniko on puuttunut?" Hän kysyi sen taas vain jotain
sanoakseen.
Vidner teki väistävän liikkeen kädellään.
"Inspiratsiooni? No niin, -- kenties sekin, -- tahi toiselta puolen,
olisi kai sitäkin löytynyt, jos se yksin riittäisi. Minä olen
näettekös, ollut sairaana, -- siinä pääsyy on".
Hän katsahti ylöspäin ja kohtasi Vidnerin katseen, -- säälin tunne
valtasi hänet äkkiä. Oli kuin hän nyt vasta oikein olisi huomannut,
_kuinka_ sairailta nuo kasvot näyttivät.
"Sairaana?" hän kertasi. "Oikeinko vuoteen omana?"
"Sitä myös. Makasin kuumeessa kokonaisen kuukauden, -- vilustumista vai
mitä lie ollut".
Vidner kertoi sitä kuin ulkoläksyä, samaten kuin kerrotaan
vastenmielisiä asioita, joita kuitenkin usein on pakko ajatella.
"Se meni kyllä ohitse", hän jatkoi, "mutta jäi yskä jäljelle, joka ei
ota poistuakseen. Vaan mitä niistä, -- ikävistä asioista... Laulatteko
te paljon vielä?" hän yhtäkkiä kysyi, "... kuten ennen..." tuli vähän
epäröiden.
"Oh en, -- kyllä se on kokonaan jäänyt". Hän hymyili sitä vastatessaan,
mutta tunsi veren samalla kohoavan kasvoille. Ja hänelle nousi
omituinen, epämääräinen pelko siitä, että Vidner kenties koskettaisi
heidän entistä suhdettaan. Se ei saisi tapahtua, ei mistään hinnasta.
Sen suhteen muisto oli yksinomaan hänen omaisuuttaan, hän oli sen
pettymyksellään ja kyynelellään ostanut omakseen, siihen kajoominen
olisi ollut kuin pyhyyden loukkausta...
Vaan Vidner oli jo ehtinyt seurata omaa ajatusjuoksuaan.
"Todellako, -- sepä vahinko! Teillähän oli niin suuri ja kaunis ääni,
-- niin lämmin väreeltään, -- keski-äänet varsinkin, -- sitä olisi
vain tarvinnut hiukan kehittää." Hän hymähti. "Minä aina muistan,
kuinka te lauloitte Kjerulfin: 'Jeg sad og vented så mangen kveld',
-- muistatteko? Tai sitten tätä", -- hän hyräili, -- "kuinka ne sanat
olivatkaan..."
Hän kuunteli Vidnerin puhetta pieni katkeruuden vivahdus mielessä.
Hän ei ensin ollut ymmärtää... Mutta sitten vähitellen se selvisi,
-- hän sai kuin valoa monivuotiseen arvoitukseen, -- käsitti, kuinka
vähän koko se kesä, joka hänelle niin paljon oli merkinnyt, oli ollut
Vidnerille. Se oli haihtunut uusien vaikutusten tieltä, vaipunut
niinkuin mereen, joskus vain sukeltaen esiin kuin kaukainen saari.
Kun sitävastoin hän oli jäänyt sitä yhtä muistoa ja yhtä vaikutusta
paloittelemaan ja kertaamaan, -- kenties siitä yksinkertaisesta syystä,
ettei hänen väritön ja yksitoikkoinen elämänsä ollut mitään muuta yhtä
voimakasta tuonut hänen tiellensä.
"Emmekö lähde hiukan edemmäksi?" Hän nousi keveästi värähtäen,
ikäänkuin olisi äkkiä tuntenut vilua.
He alkoivat kulkea pitkin polkua, joka hitaasti mutkia tehden, nousi
pengermälle.
"Ja huomennako te jo alotatte kotimatkan?" hän kysyi.
"Huomenna luultavasti, -- tahi ylihuomenna, jollen ennen ennätä
valmiiksi".
"Mutta tehän tulette kotiin juuri jäittenlähtö-aikaan, -- se ei
suinkaan voi olla edullista katarrillenne".
Vidnerin kasvoihin ilmaantui sama kiusaantunut piirre kuin äskenkin.
"Ei tietystikään, -- luuletteko, etten ole sitä ajatellut. Kävinhän
minä täällä lääkärinkin luona samasta asiasta, ja hän olisi oikeastaan
tahtonut minut pariksi viikoksi etelään. Sanoi suoraan, että
kotiinlähtö olisi samaa kuin mennä kerrassaan surman suuhun... Turha
sekin käynti... kaksikymmentä francia maksoi enkä tullut muuta kuin
entistä melankoolisemmaksi. Asiat kun kuitenkin vaativat kotiin..."
"Ovatko ne sitten niin kiireellisiä?" Häntä hiukan oudostutti Vidnerin
peittelemätön puhetapa, -- siinä oli kuin tuomitun väliäpitämättömyyttä.
"Oh, ei, -- en minä tarkoita asioita kotona, -- raha-asiat --
näettekös..."
Hänessä kuohahti jotain kapinallista. "Mutta ettekö te ymmärrä, --
sehän on sulaa itsemurhaa, tuo!"
Vidner hymähti lyhyesti.
"Niin hänkin sanoi, lääkäri. Toisina aikoina olisin kenties itsekin
ajatellut samalla lailla. Mutta minä olen nyt kerran mennyttä miestä,
-- tuleeko finaali ennemmin tai myöhemmin, -- se lie jotenkin
yhdentekevä".
Hänet valtasi toistamiseen syvä, alakuloinen säälin tunne, -- itseään,
Vidneriä, kaikkea kohtaan. "Etteköhän te sentään erehtyne, -- tai
liioittele", sanoi hän hiljaa, samalla kuitenkin tuntien, että toinen
_ei_ liioitellut.
"Erehdykö, -- en toki! Luuletteko, etten minä näe heidän katseistaan,
-- lääkärien nimittäin, -- mitä he minusta ajattelevat, vaikka
eivät sitä sano. Minä tunnen nuo päänpudistukset, nuo välttelevät
vastaukset... Ja sitäpaitsi tunnenhan sen itsessäni..."
He olivat saapuneet pengermän huipulle. Vidner nojautui matalaa
muuria vasten ja tuijotti synkkänä Seine-virtaa, joka kimaltavana ja
päivänpaisteisena kierteli laaksossa.
"Ja jos se olisi ainoastaan fyysillistä", hän jatkoi. "Oletteko lukeneet
näitten parin viimeisen vuoden arvosteluja minun sävellyksistäni?
Sitäkin viimeistä kirjoittamastani orkesterisviitistä? Luulevatkohan ne
arvostelijat, etten minä ymmärrä heidän peiteltyjä lauseitaan... Kun ne
edes sanoisivat suoraan koko totuuden..."
Vidner kääntyi äkkiä, hänen kalpeille kasvoilleen oli kohonnut
kiihtynyt puna.
"Oletteko te -- voitteko te käsittää, mitä se on, kun elämä tuntuu
hukkaan menneeltä?"
Hän nyökäytti myöntäen päätään eikä vastannut. Miksei hän sitä olisi
käsittänyt, -- jos kukaan!
"Kun tuntee, ettei koskaan ole päässyt siihen, mihin on pyrkinyt,
-- ettei koskaan ole tullut siksi, miksi on aiottu... Kun huomaa
tuhlanneensa suuren pääomansa, repineensä alas ideaalit elämästään..."
Hän katsahti Vidneriin, arasti, pelokkaasti ja loi sitten taas silmänsä
alas. Tunteet aaltoilivat hänessä sekavina ja ristiriitaisina. Ja
yhtäkkiä hänestä tuntui, kuin olisi häneltä mennyt pirstaleiksi jotain,
mikä tähän saakka oli säilynyt ehjänä ja kuin jokainen niistä olisi
häntä haavoittanut. Häntä oli aina -- enemmän kuitenkin tiedottomasti
-- lohduttanut se, että hänen oman onnensa ja rakkautensa häviö oli
ollut ikäänkuin uhri suurelle asialle, -- sille, että Vidner voisi
vapaasti kehittyä taiteilijaksi. Kun hän oli huomannut Vidnerin häneen
kyllästyneen, ei hän ollut tehnyt mitään häntä pidättääkseen, -- hän
oli antanut hänen mennä kuten oli tullutkin... Ja nyt täytyi hänen
nähdä hänet näin...
Hänelle muistui mieleen lyhyt kesä laulujuhlineen, huviretkineen...
se kulki kirjavana kuvasarjana hänen ohitseen... Vidner, -- nuorena,
ylimielisenä, vastustamatonna, -- varmana itsestään ja suuresta
tulevaisuudestaan...
Hänestä kuin yhtäkkiä unehtui vuosien katkeruus, jälelle jäi vaan yksi
ainoa tunne: hänen täytyi tehdä jotain, pelastaa jotain, pelastaa tuo
muisto itselleen...
Vidnerin kova, kuiva yskä herätti hänet ajatuksistaan.
"Ei, ei, -- noin te ette saa lähteä kotiin! Kuulkaa", jatkoi hän kuin
päähänpistosta, "eikö teillä ole tuttavia täällä Parisissa, jotka
voisivat auttaa teitä?"
Vidner mietti hetkisen.
"En luule", hän vastasi. "Tosin minulla on muutamia ranskalaisia
ystäviä, -- vaan ei -- mahdotonta..."
Hän istui ääneti. Hänessä alkoi kasvaa ajatus, joka ensin oli kuin
tukahuttaa hänet, -- se kohosi suurena, rohkeana, velvoittavana,
ikäänkuin viitoittaen tien...
"Kaikissa tapauksissa", hän katsoi Vidneriä suoraan silmiin, --
"luvatkaa minulle, että hoidatte itseänne. Teillä on velvollisuuksia
taidettanne kohtaan -- ja niitä kaikkia, joille -- se on ollut --
niin suureksi iloksi. Itseänne kohtaan myös. Ja nyt kuulkaa", hän
lisäsi kiireesti, "teidän ei pidä palata laivalla takaisin kaupunkiin,
-- tuuli voi olla kylmä... Pääseehän täältä raitiotielläkin, jos
suostutte, niin voimme käyttää sitä".
Vidner nyökäytti päätään, hänestä tuntui oudon hyvältä, että joku piti
hiukan huolta hänestä.
"Te olette todella -- hyvin ystävällinen, neiti Borg... Tehdään vaan,
kuten ehdotitte", hän jatkoi, -- "kai se on varovampaa".
He kulkivat puistokujaa pitkin takaisin ja saavuttuaan kadulle nousivat
Parisiin menevään höyryraitiovaunuun.
Se oli vastoin tavallisuutta melkein tyhjä, he istuutuivat sohvan
kulmaukseen kumpikin, vastapäätä toisiaan. Vaunun pysähtyessä
Sèvres'issä, kaikui korviin torvisoiton säveleet, -- vilkasta mukaansa
tempaavaa tanssimusiikkia, -- tricolor lippuja näkyi liehuvan siellä,
täällä, ja kansaa kirjavissa, heleissä sunnuntaipuvuissa liikkui
joukottain kaduilla. Joku kansanjuhla arvatenkin.
Hän katseli kaikkea kuin sumun läpi, kuin unessa. Hän oli omituisessa,
kiihtyneessä mielentilassa, taisteli ajatuksen kanssa, joka yhä palasi,
karkoitti sen, työnsi luotaan ja taas taisteli...
Vidner sen sijaan kävi puheliaaksi. Taisi selvään huomata, ettei hän
pitkiin aikoihin ollut purkanut ajatuksiaan kellekään ja nyt tunsi
avomielisyyden tarvetta.
"Luuletteko, etten sitte itse ole huomannut taantuvani? Paraiten
kenties..." Hän kumartui hiukan eteenpäin. "Kummallista... minä muistan
hyvin sen ajan elämässäni, jolloin arvelin, että kehittymiskyky ja
tuotantovoima olivat rajattomia, aina uudistuisivat itsestään, omasta
voimastaan... En olisi koskaan uskonut, jos minulle olisi sanottu, että
nekin voisivat väsähtää ja että tulisi hetki, jolloin turhaan hakisin
uusia ajatuksia, uusia säveliä sielustani... Oh, niin, ne olivat
aikoja, jolloin ei ollut säröä soittokoneessa..."
"Te ette ole ollut terve, -- siinä kaikki!" Hän sanoi sen hiukan
väsyneesti.
"Niin, niin, -- siinäpä se juuri on! Sitäpä minä en koskaan ottanut
lukuun, -- enkä alussa välittänyt sittenkään, kun aloin tuntea, ettei
ollut kaikki niinkuin pitäisi... Se sulki minun tieni pudoten kuin
kivi taivaasta, enkä minä voinut käsittää, minkätähden sen piti siinä
olla..."
"Uskokaa pois, minä olen paljon filosofeerannut siitä nyt tänäkin
kuukautena, jonka makasin sairaana. Epäterveellisiä ne filosofiat...
ei niistä hyödy, katkeroituu vaan lisään. Miksi juuri minun?
ajattelin. Eikö niitä ollut monta muuta, joitten suhteen oli yhden
tekevää, kuolivatko vai elivätkö, -- ei ainakaan mailma olisi mennyt
hituistakaan eteenpäin eikä taaksepäin sen takia... Vaan nyt te pidätte
minua auttamattomana egoistina, eikö niin...?"
Hän mietti hetkisen.
"En tiedä... luulen teidät ymmärtäväni kaikissa tapauksissa". Hänelle
kuvastui mieleen oma elämänsä, niin täynnä uhrausta ja kieltäymyksiä,
pettymyksiä... Ja kuitenkin eikö ollut hänelläkin oikeastaan paljon
enemmän edellytyksiä kehittymiseen, kuin monella muulla? Elämä oli
todella rikas, kun sillä oli varaa heittää hyödyttömäksi ja käyttämättä
niin paljon voimia.
Vidner jatkoi taas omia mietteitään.
"Elkää sentään luulko että minun ajatukseni aina kulkevat näin
mollissa. Joka kerta kun yskä helpoittaa, niin minäkin kuin elän
uudestaan, luon itselleni taas tulevaisuuden, kuten ennenkin... Jos
nyt olisin päässyt etelään, vaikkapa vain vähäksi aikaa, kenties se
olisi auttanutkin... Kuka tietää?... Se päivänpaiste siellä, joka
tulvailee ja läikkyy ja lämmittää... jos te käsittäisitte, kuinka minä
sitä rakastan. Minä niin hyvin ymmärrän ne kansat, jotka ovat pitäneet
aurinkoa jumalanaan, uhranneet sille ja kumartuneet sen edessä..."
"Te luulette todella, että se tekisi hyvää teille, -- parantaisi
kenties..." Hän sanoi sen nopeasti, mieli jännittyneenä, veri kohosi
kuumana ohimoihin, ajatukset kuin kolkuttivat hänen päässään. Kuinka
hyvin hän tunsi Vidnerissä tuon mieli-alojen äkillisen vaihdoksen, --
aina syvyydestä korkeuteen ja päinvastoin. "Tietysti, -- siitä ei ole
epäilystä. Jollei parantaisi, niin ainakin... Vaan mitä siitä, sehän on
sula mahdottomuus. Minulla ei ole penniäkään enemmän mitä kotimatkaan
tarvitsen", lisäsi hän avomielisesti ja jonkinlaisella itse-ironialla.
He olivat astuneet alas raitiovaunuista, ja Vidner saattoi häntä ne
pari askelta, jotka hänellä vielä oli käveltävänä kotiportillensa.
"Hyvästi nyt, neiti Borg", -- Vidner piteli hänen kättään omassaan.
"Onko teidän kylmä, te näytätte niin kalpealta?... Niin minä kiitän
teitä tästä päivästä, -- te teitte hyvän työn, kun huolitte kuunnella
minun synkkiä ajatuksiani", hän lisäsi alakuloisesti hymyillen.
"Oikeastaan, -- itsekästähän niistä on puhua... Se on totta, -- minä
kai saan sitten viedä terveisiä Suomeen?"
"Niin, tehkää se! Ja onnellista matkaa!" Hän hymyili myöskin, pientä,
omituista, kuin puristettua hymyä, josta Vidner, jos olisi ollut
parempi psykoloogi, olisi voinut paljon lukea. Sitten kumarrettuaan
hiukan vieraasti, hän kiiruhti sisään.
Saatuaan huoneensa oven kiinni, hän heittäytyi tuolille pöydän ääreen
ja painoi pään käsiinsä. Ajatus, joka kehittyi hänessä, sai hänet
melkein vapisemaan, -- kahlehti ja peloitti samalla...
Hän nousi epäröiden kuin unissakävijä ja pysähtyi avonaisen ikkunan
ääreen. Kadulta kuului melua ja huutoa, rattaitten ratinaa ja
ohikulkijain puhetta, mutta puutarhan korkea muuri esti häntä sinne
näkemästä. Vihreällä nurmikolla kukkivat orvokit ja voikukat,
kalalammikon ruskea vesi kuvasteli yksinäisen plataanin riippuvia
oksia, ja muurin seinustalla tekivät ruusupensaat lehteä... Hän katseli
sitä kaikkea hajamielisenä, muuta miettien, -- tätä palasta idylliä ja
luontoa keskellä suurta Parisia, auennut keskellä kuivia kivikatuja ja
loppumattomia huonerivejä, -- piilossa vieraitten silmiltä, kätkössä...
Hän käännähti äkkiä ja palasi pöydän ääreen. Sitten nopeasti, ikäänkuin
päätöksen tehden, hän veti auki yhden lukituista laatikoista ja otti
sieltä esiin setelitukon. Hän levitteli ne pöydälle, -- niitä oli kuusi
sadan francin seteliä, kirjavia, sinipunervia papereja. Hän eroitti
niistä yhden, kääri sen kokoon ja pani huolellisesti takaisin. Sitten
kokosi hän muut käteensä...
Ajatukset kulkivat kuumeisesti, työntäen toinen toistaan tieltään...
Näillä rahoilla hän voisi vielä jäädä kuukaudeksi Parisiin, voisi
huvitella, nähdä ja nauttia... Hän istuisi oopperassa ensi rivillä
hienossa parisilaisessa puvussaan, yhdessä noista, joita hän ihaillen
oli jäänyt katsomaan Rue de Rivolia kulkiessaan, -- varmana ja
hymyillen, tietäen olevansa "chic" sormenpäihinsä asti... Hän antaisi
sävelten tulvata luokseen, aaltoina, jotka nousivat ja laskivat ja
tuudittivat... Hän ajelisi keskipäivällä pitkin Champs Elyséetä
puolilepäävässä asennossa vaunujen nojaa vasten, hengittäen kevättä ja
kastanjien tuoksua...
Hän istui tuijottaen kuin johonkin kaukaiseen, -- ikäänkuin nähden
kaiken sen edessään, mitä ajatteli... Ja sitten äkkiä muuttui kuva...
Hänestä tuntui kuin koko loistava, hymyilevä, voittamaton Parisi olisi
vajonnut sumuun, kadonnut korkeine rakennuksineen ja kirkonkupooleineen
ja suunnattomine ihmisjoukkoineen... Ja sumusta sukelsi esiin sairaat
kasvot, joissa elämää oli ainoastaan silmissä, -- piirteet, jotka tauti
oli hienontanut henkeviksi ja sielukkaammiksi entistään...
Ajatus, joka poltti ja kyti hänessä, se pääsi samalla irroilleen,
leimahti liekiksi... Nyt hän tiesi sen, näillä rahoilla, -- juuri
näillä, joita hän nyt piti kädessään, -- piti Vidnerin matkustaa
etelään!
Hänen piti lähteä sinne, missä päivä paistoi parantavana ja
uudistavana, -- missä ilma väreili kuivana, puhtaana, helteisenä, --
hänen piti hengittää keuhkoihinsa terveyttä ja voimaa... Hänen piti
vielä kerran uskoa itseensä ja taiteesensa, hänen piti tulla siksi,
miksi Luoja oli hänet luonut... Ja juuri näillä rahoilla oli hän
lähtevä...
Hän haki vapisevin käsin esiin kirjoitusneuvot ja paperia. Vidner oli
aikonut lähteä huomenna, -- mitä oli tehtävä, se oli tehtävä pian...
Hän mietti hetkisen, pää käden varassa, koittaen koota ajatuksiaan.
Sitten kirjoitti hän ranskaksi suurella, varmalla käsi-alalla, jota hän
tuskin itsekään olisi tuntenut omakseen:
Herra säveltäjä Leo Vidner!
"Eräs teidän ranskalaisista ystävistänne, joka tahtoo pysyä
tuntemattomana, pyytää teitä vastaanottamaan seuraavan rahasumman
ja käyttämään sen muutamaviikkoista oloa varten etelässä. Teille
terveyttä ja pikaista parantumista toivoo
-- -- -- -- --"
Hän luki nopeasti läpi, mitä oli kirjoittanut, taittoi paperin ja sulki
sen sekä rahat koteloon. Nimi ja osoite, -- se oli tehty.
Hetken kuluttua hän taas seisoi avoimen ikkunan ääressä. Hän tunsi
mielensä oudon kevyeksi ja hymyili, -- mille? -- auringolle, joka
paistoi hänen kasvoihinsa, tuoreelle kevättuoksulle, jota ilma oli
täynnä. Hän muisti hämärän konttorihuoneen korkeine työpöytineen ja
harmaakantisia kirjoja loppumattomme numeroineen, -- ja hän hymyili
sillekin ajatukselle.
Rakastiko hän tuota miestä, -- yhä vielä? Kenties -- ja kenties ei,
-- jos se sitä oli, niin oli se rakkautta, josta aika oli hionut pois
itsekkäisyyden. Itselleen ei hän mitään pyytänyt. -- Vidner ei saisi
ikinä tietää, kuka rahat oli lähettänyt...
Hän sovitti hatun päähänsä, otti kirjeen ja meni viemään sitä läheiseen
postitoimistoon, kävellen nopeasti ja kevein askelin poikki varjoisan
boulevardin.
Seuraavana iltana hän lähti Parisista.
Ensimäisessä sanomalehdessä, jonka hän kotimaahan tultuaan sai
käsiinsä, luki hän uutisena, että säveltäjä Leo Vidner oli kuukauden
ajaksi lähtenyt Välimeren rannoille heikontunutta terveyttään hoitamaan.
Hän luki sen hymyillen ja itkien.
HÄNEN PÄIVÄKIRJASTAAN
27 päivä Heinäkuuta.
Ylhäällä neitikammiossani, jonka seinät hohtavat häikäisevän valkoisina
ja puhtaina, minä istun ja kirjoittelen. Keveät, vaaleat verhot
häilyvät ikkunassa, lattialla on hienoksi hakattuja katajanoksia,
niistä leviää raitis tuoksu. Alhaalta kuuluu liikettä ja melua,
lapset kai pukeutuvat paraikaa. Ovien pauketta, huutoa, heleätä,
raikasta naurua, -- ja sitten äidin ääni hiljaisena ja varottavana.
Minä kuuntelen sitä kaikkea kuin jotain kaukaista ja etäistä, -- kuin
jotain, mikä on kokonaan ulkopuolella itseäni, joka ei liikuta minua
vähintäkään. Ah, nyt joku nopeasti juoksee portaita ylös, -- Lyyli-sisko
varmaankin, -- tänne hän ei kuitenkaan tule, minä olen sulkenut oven.
Minä tahdon olla yksin.
Minulla on edessäni kirje, koteloon suljettu, avaamaton. Se on ollut
siinä jo tunnin aikaa, minä olen sitä katsellut ja katsellut, kunnes
tunnen joka koukeron, joka epätasaisuuden suuripiirteisessä käsi-alassa.
Minä en avaa sitä vielä, en. Minulle on kyllin, että se on käsissäni,
minä nautin siitä, että voin kuvitella, mitä se sisältää, minä
ajatuksissani luen siitä joka rivin. Kuinka kauan minä olen sitä
odottanut, päiviä, viikkoja, kuukausia, kokonaisen pitkän vuoden,
loppumattoman pitkän. Mutta minä tiesin, että se kerran oli tuleva.
Minä odotin.
Ja se tuli, se on minulla edessäni. Minä hyväilen sitä silmilläni, minä
silittelen sitä, painan siihen huuleni, mutta en tohdi avata. Minusta
tuntuu kuin seisoisin oven edessä, joka vie onneen ja autuuteen, minä
kuin kuulen sointuvaa soittoa ja säveliä ja näen valon häikäisevänä
tulvivan... Tai kenties erehdynkin, -- ehkä viekin se onnettomuuteen ja
pettymyksiin, -- enhän tiedä. Kaikissa tapauksissa, -- minulla on avain
kädessä, minä hetkenä hyvänsä voin avata sen, mutta kuitenkin minä
viivähdän. Minä ummistan silmäni ja ajattelen entisyyttäni, minä annan
varjojen kulkea ohitseni... Minun onneni peloittaa minua, minä värisen
ja vapisen.
Sinä pieni kirje, joka poltat käsiäni, minä jo edeltäpäin tunnen
sisällyksesi. _Hän_ ei voi kirjoittaa minulle mitään muuta, kuin mitä
aavistan. Mutta ennenkuin sinut avaan, minä tahdon muistella menneitä
aikoja, sitä, mikä on ollut.
Ne muistot, ne palajavat tänä hetkenä toinen toisensa jäljestä,
palajavat kuin vanhat tuttavat. Niitä nousee minun sieluni kätköistä
yhä uusia ja uusia, ne soivat ympärilläni, milloin iloa, milloin surua;
ne yhtyvät accordeiksi, taas hajoavat. Ja minä kuuntelen...
Minä olen rakastanut vain kerran eläissäni. Sanotaan, että voi rakastaa
useamminkin, -- voihan olla. Muut kenties, -- minä en. Minulla on ollut
vain yksi nuoruus ja yksi rakkaus.
Minulle on sanottu, että rakkaus on suloinen kuin rauha, -- hyvä,
levollinen, pyhä tunne. Minä olen nähnyt ystävättärieni tulevan
luokseni onnen kyyneleet silmissä, ja minä olen joka kerta heitä
kadehtinut. Rakkaus on heillä samaa kuin rukous, he pystyttävät
itselleen ajatuksistaan alttarit ja polvistuvat niitten edessä, ja
heidän sielunsa puhdistuu...
Minä en tiedä sellaisesta rakkaudesta. Minä tunnen vain oman
rakkauteni, ja se on ollut kuin uhrituli, häikäisevä, levoton liekki,
jonka omaksi olen saanut heittää kaikki, mitä minulla on ollut pyhää ja
kallista, kerta toisensa jälestä. Taistelua on se ollut alusta loppuun
saakka, taistelua, johon olen kuluttanut joka atoomin itsestäni. Se on
ollut virta täynnä koskia, siellä täällä päivänpaisteisia suvantoja.
Hän rakasti minua, -- tiedänhän sen, mutta omalla tavallaan. Kun olimme
erillään, valtasi hänet kaipaus ja ikävä, kun yhdessä, kyllästyi hän
minuun. Hän taisi yhtäkkiä kääntyä kylmäksi ja välinpitämättömäksi,
kohdella minua kuin vierasta, ivata, mitä tiesi minun pyhänä pitävän.
Viikkokausia kului usein, ilman että häntä kertaakaan tapasin. Mutta
hän tuli aina takaisin.