kuin taas näkisin hänet edessäni, sellaisena kuin hän oli. Puutteineen
ja ansioineen, hyvine ja huonoine puolineen. Minä rakastin hänessä
kaikkea, -- yksin ulkonaisia vikojakin, jotka eivät jääneet minulta
huomaamatta, -- hänen käyntiään, jolloin hän omituisesti nosteli
olkapäitään, ja arpea, joka valkoisena juovana kulki yli ohimon. Minä
rakastin niitä siksi, että ne olivat osa hänestä, kuuluivat häneen, --
minä en voinut ajatella häntä ilman niitä. Ja samalla lailla rakastin
hänen luonteensakin kaikkia ominaisuuksia, ilman eroitusta.
Minä en ollut sokea hänen suhteensa, tiesin hyvin, kuinka vaihteleva
ja häilyvä hän oli, yksi niitä, joita ei kukaan voi kauan kiinnittää,
jotka eivät siteitä siedä, eivät niitäkään, joihin he vapaaehtoisesti
antauvat. He katkaisevat ne ennemmin tai myöhemmin... Mutta juuri siksi
minä häntä rakastin. Juuri siksi, ettei hän ollut kuin muut. Hän oli
niin oma itsensä kaikessa, hänen pieninkin tekonsa, vähäisinkin sanansa
kantoi individualiteetin leimaa, -- omituisen, suuripiirteisen ja
kuitenkin niin epävakaisen luonteen.
Minäkin olin joskus, -- kuten kaikki tytöt, -- uneksinut ihannetta
itselleni, miestä, jossa sekä ulkonainen että sisäinen voima olisi
olennoituna, joka olisi yhtä luja kuin luotettava... Jonka luo minä
olisin voinut mennä kaikkine ajatuksineni -- niinekin, jotka muilta
kätkin, -- joka aina kuitenkin olisi ymmärtänyt ja koittanut ymmärtää,
-- puolestakin sanasta... Joka ei milloinkaan olisi työntänyt minua
luotaan... Ja kuitenkin, kaikesta huolimatta, minä rakastuin juuri
häneen, johon en koskaan voinut luottaa, jonka rakkauteen en uskoa.
Minä en koskaan ollut varma hänen suhteensa, en koskaan tiennyt,
millaisena hänet seuraavana päivänä tapaisin; hän piti minua
alituisessa jännityksessä. Heti hänen ensi katseestaan minä luin, millä
mielellä hän kulloinkin oli, ja värisin kuin vilusta, kun sen kylmänä
ja luopääsemättömänä kohtasin. Mutta hänen ei tarvinnut muuta kuin
tulla takaisin, sanoa yksi anteeksipyytävä sana, -- niinkuin ainoastaan
_hän_ osasi sanoa, -- ja kaikki oli unohdettu.
Minä annoin hänelle kaikki, mitä minulla oli, nuoruuteni,
iloisuuteni... koko olentoni. Minä olin olemassa vain häntä varten;
tahdoin olla kaunis, siksi että se häntä miellytti, iloinen, koska
tiesin hänen siitä pitävän. Minä annoin hänelle vielä enemmänkin,
minä uhrasin hänen tähtensä yksilöisyyteni, vapaan kehitykseni. Minun
ajatukseni, tunne-elämäni, sekä sisäinen että ulkonainen olentoni,
kaikki muodostui kokonaan hänen mielipiteittensä ja aistinsa mukaan.
Hänen katseensa oli minulle käsky, ja toisen toisensa jälkeen minä
hylkäsin entisistä peri-aatteistani ja tavoistani, jotka olivat
kulkeneet kuin sukuperintönä polvesta polveen ja lapsesta asti painettu
mieleen. Hän ei hyväksynyt niitä, -- siinä oli minulle kyllin.
Minä hänelle selvään näytin rakastavani häntä, -- hän itse minut
siihen pakoitti. Mutta saatuaan sen esiin, kyllästytti se häntä.
Hänenlaisilleen luonteille täytyisi aina olla vaikeuksia voitettavana,
päämäärä kaukana ja vaikea saavuttaa, muuten heidän innostuksensa
laimenee. Minä annoin hänelle niin paljon, -- hän tiesi sen. Hän tunsi
senkautta joutuvansa kuin kiitollisuuden velkaan, se velvoitti ja
painoi häntä, hän tunsi itsensä sidotuksi. Ja hänessä heräsi vapauden
halu.
Hänenlaisensa ihmiset, -- levottomat sielut, jotka aina etsivät uutta
ja parempaa, joita ei mikään tyydytä, joille ei mikään ole kylliksi,
-- ne eivät koskaan voi tuoda onnea mukanaan, eivät tehdä muita
onnellisiksi. Mutta rakastaa heitä täytyy, rakastaa kuin elämäänsä,
kuin kohtaloaan, rakastaa, mitä enemmän he vaativat, mitä enemmän
täytyy heille uhrata. Heille täytyy ainoastaan antaa, -- mutta vaatia
jotain takaisin, pyytää jotain, -- ah, ei.
Minä en koskaan ollut varma hänen rakkautensa pysyväisyydestä. Minä
kuljin aina pelko sydämessä, pelko siitä, että sen kadottaisin;
minusta tuntui kuin olisin kulkenut kapeata polkua syvyyden yli, joka
hetki vaarassa pudota. Minulla oli alati oma aavistukseni, joka usein
kyllä hukkui iloihin ja riemuihin, mutta kuitenkin aina oli allapäin,
pimeänä, uhkaavana, surullisena...
Meidän suhteestamme tuli kuitenkin kihlaus, -- kaikkien takaisin
vetäymisien, erimielisyyksien, kyyneleitten ja mutkien jälkeen.
Ainoastaan kuukauden se kesti, lyhyen, nopean, keväisen kuukauden. Minä
osaan vielä kuin ulkoa kaikki ne päivät, tunti tunnilta, minä niitä
yhä kertaan mielessäni, muistellen: sitä ajattelin silloin, tuossa
istui hän sinä iltana... Se on minulle jäänyt mieleen kuin kaunis satu,
jota kuulen kerrottavan, mutta en voi uskoa itse eläneeni, kuin hieno,
suloinen unelma, liian lyhyt ollakseen todellisuutta.
Sillä sitten... Se ei tullut äkkiä, vähitellen se saapui, melkein
huomaamatta, hiipien, nousten, -- taajeten kuin sumu, joka peittää
päivän. Eräänä iltana, kun hän oli mennyt, minusta tuntui, kuin hän ei
olisi ollut ihan samanlainen, ei yhtä hellä, yhtä lämmin... Minä en
voinut mitenkään selittää, minkä tähden minusta niin tuntui, -- se ei
ollut mikään varma, selvä tieto, hämärä, vaistomainen tunne vaan. Mutta
siitä se alkoi ja kehittyi.
Hän ei ehtinyt enään viipyä kaiket illat kuin ennen, oli paljon työtä
ja yhtämittaisia kokouksia, jotka veivät hänen aikansa... Hänelle
ilmestyi kuin jotain levotonta käytökseen ja katseesen... hän muuttui
harvapuheiseksi, synkäksi, raskasmieliseksi. Minä seurasin pelko
ja epämääräinen tuska sydämessäni hänen jokaista mielentilaansa,
aavistaen, mitä seuraisi, -- mutta tahtomatta sitä itselleni selittää.
Sitten hän yhtäkkiä ei tullut neljään päivään. Minä odotin häntä joka
ilta, kuin kuumeessa, -- kuuntelin jokaista askelta, jokaista liikettä
portailta, -- säpsähdin jokaista kellonsoittoa... Häntä ei kuulunut.
Viidentenä iltana hän tuli.
Kuinka selvään minä voin nähdä hänet vielä nytkin, kalpeana, arpi
otsassa selvästi näkyvissä, kuten aina silloin, kun hän jostakin oli
liikutettu, -- kuinka hyvin minä muistan sen karttavan katseen, jolla
hän minua tervehti. Pitkät ajat jälkeenkin päin, se katse minua yhä
seurasi, -- jos ummistin silmäni, näin sen kuitenkin, se ei paennut,
vaan oli kaikkialla edessäni, katosi, ilmestyi uudelleen... Minulla
oli yhdessä silmänräpäyksessä kaikki selvillä; en tarvinnut muuta
tietääkseni, että taas olin kaiken kadottanut.
"Mikä sinun on, -- tänä iltana?"
Minä sanoin sen katkonaisesti, nopeasti; kaikki pelko ja tuska, mitä
olin kärsinyt, yhtyneenä niihin harvoihin sanoihin.
Hän oli vaiti eikä vastannut.
"Sinä rakastat toista, -- niinkö?"
Hän katsoi minua silmiin.
"En, sitä en tee, -- ole varma siitä."
"Mutta et minuakaan?"
Taas vaiti-olo.
Minussa heräsi yhtäkkiä koko ylpeyteni, loukattu rakkauteni nousi
kapinaan.
"Tiedätkö", sanoin hänelle, "minä en voi kestää tätä kauemmin. Minä
olen kärsinyt kyllin kauan, -- vaan nyt, -- meidän _täytyy_ erota".
"Minä olen myös sitä ajatellut", vastasi hän, "ainakin joksikin
aikaa..." Minä keskeytin hänet.
"Ei joksikin aikaa, mutta kokonaan, -- ainaiseksi, ymmärrätkö? Sinun
täytyy lähteä pois".
"Sen aionkin tehdä", vastasi hän. "Minä otan vastaan vikariaatin.
Siihen menee vuosi... Mutta sitten kun tulen takaisin, luuletko, että
enään koskaan voisit uskoa minuun?"
Minun täytyi kauan taistella rakkauteni ja ylpeyteni välillä ennenkuin
vastasin.
"Sitä sinä kysyt minulta", sanoin vihdoin. "Minä olen uskonut sinuun
uudestaan kerta toisensa jälestä ja joka kerta pettynyt. Minä en jaksa
sitä enään, -- sanoinhan sen sinulle?"
Miksei hän mennytkin pois heti ne sanat kuultuaan! Minä olisin silloin
jäänyt vapaaksi ihmiseksi, olisin voinut aloittaa elämäni uudelleen.
Minä olisin vihdoinkin päässyt rakkaudestani, joka oli sekä onneni että
onnettomuuteni. Vaan hän ei tehnyt sitä.
"Alice!" hän sanoi, "kuule minua vielä kerran. Jos sinä voisit
nähdä minun sielunelämäni, kaiken sen, mikä vuoroin ylenee ja
alenee, kehittyy ja taantuu minussa, -- kenties et sitten niin minua
tuomitsisi. Se epävarmuus ja vaihtelevaisuus luonteessani, jolle en
itse voi mitään, vaikka kuinka tahtoisin, -- etkö luule, että itse
siitä kärsin? Jos sinä aavistaisit, mitä nämä ajat ovat olleet minulle".
Hän kai odotti vastausta, mutta minä istuin ääneti, yhteenpuristetuin
huulin.
Ja sitten hän jatkoi:
"Minä tahdon olla suora, Alice, en voi pettää sinua, en teeskennellä
rakkautta, jota tällä hetkellä en tunne. Mutta jos se tulee takaisin,
niin tulen minäkin."
Ja hän meni. Mutta niillä viimeisillä sanoillaan, kädenpuristuksellaan,
katseellaan, joka ei lakannut minua seuraamasta, -- niillä hän sitoi
minut uudelleen. Minut sekä itsensä. Sillä siinä silmänräpäyksessä minä
tiesin yhtä hyvin kuin hänkin, että hän _oli_ tuleva takaisin. Enkä
minä voinut muuta kuin odottaa.
Minä odotin, -- odotin kokonaisen vuoden. Minä en koskaan ennen ollut
käsittänyt, että vuodessa todellakin oli niin monen monta päivää ja
monta, pitkää yötä, joista ei luulisi loppua tulevan, täynnä ajatuksia,
jotka ovat nopeita ja levottomia ja lentäviä kuin tuulessa höyhenet
ja kuitenkin raskaita kantaa kuin lyijy. Ja minä opin säälillä
ajattelemaan kaikkia niitä, joilla ei ole muuta kuin yksi ainoa muisto
ja yksi ainoa toivo. Sillä heille on vuosi jo kuin ijäisyys.
Minä rukoilin joka ilta, että hän palaisi takaisin, ja joka kerta
minusta tuntui, kuin olisin rukoillut onnettomuutta ylitseni. Ja
kuitenkaan en voinut muuta kuin rukoilla, palavasti, kiihkeästi, koko
sielu keskittyneenä siihen ainoaan ajatukseen...
Ja nyt...! Minun toivoni on täyttynyt, rukoukseni on kuultu, -- hän on
tullut takaisin. Minun pitäisi iloita, tuntea onnea, -- ja kuitenkin
minä epäröin ja pelkään. On kuin kaikki ne pimeät voimat, jotka minua
ovat kietoneet ja pitäneet vallassaan, vielä kerran uhkaisivat. Kaikki
vuosikautiset aavistukset ja epäilykset, kaikki sielua repivät tuskat,
jotka olen kärsinyt, ne ympäröivät minua tällä hetkellä. Minusta tuntuu
kuin eläisin uudestaan koko entisyyteni.
Ja samalla, -- minä ikäänkuin tänä hetkenä näen kauas eteenpäin, kauas
tuleviin aikoihin. Minä näen edessäni pitkän elämän, vähän iloja ja
paljon pettymyksiä, jotka viiltävät sydänjuuriin saakka. Sillä niinkuin
hän nyt vielä kerran tuli takaisin, samaten on hän kerran taas minut
jättävä. Minä tiedän sen, se on minulla varmuutena, järkähtämättömänä,
väistymätönnä. Häntä ei mikään voi pidättää.
Minä näen taisteluni alkavan uudestaan, epätoivoisan, loputtoman,
hyödyttömän taistelun. Minä näen, kuinka hänen rakkautensa vähitellen
taas kylmenee, kuinka hän velvollisuuden tunnosta tekee turhia
yrityksiä sitä peittääkseen, koittaa olla niinkuin ennen... Mutta se
ei onnistu. Minulta hän ei kuitenkaan voi sitä salata, minä näen hänen
ajatuksensa ja tunteensa, ennenkuin hän niitä lausuukaan.
Kuinka monta kertaa olen ajatellut mielessäni, millaisen hänen vaimonsa
oikeastaan pitäisi olla, sen naisen, joka hänet voisi kiinnittää. Yhtä
vaihteleva kuin hänen nopea mielikuvituksensa, yhtä kaunis kuin hänen
sielunsa ihanin unelma ja ijäti uusi, ijäti nuori, -- nuori kuin itse
luonto, joka kukkii uudelleen joka kevät...
Minä sitävastoin... Minä näen itseni kuluvan taisteluissani, näen
kuinka panen koko sieluni alttiiksi pitääkseni kiinni jostakin, joka
kuitenkin liukuu käsistäni, pala palalta, aste asteelta, armotta,
säälimättä. Ja minä näen sen päivän tulevan, jolloin minulla ei ole
enään mitään jäljellä...
Minulle kohoaa tuska kuumana sydämeen. Kuin salama tulee ajatus:
Mitä jos hävittäisinkin kirjeen, repisin sen palasiksi tuulen viedä
tai tulen tuhota, -- lukematta, avaamatta... Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä minä sen avaan... vapisevin käsin ja sydän sykkien...
* * * * *
Minä olen lukenut sen. Minä katselen ulos ikkunasta, josta voin nähdä
puutarhan, kukkalavoja siellä täällä, -- ruusuja, punaisia, hehkuvia
ruusuja... Ja kauempana järven pilkoittavan puitten välistä aavana
ulappana.
Olenko koskaan ennen nähnyt tätä maisemaa...? Mitä värejä, heleitä,
kirkkaita, kesäisiä, -- häikäisevää valoa ja jyrkkiä varjoja,
päivänpaistetta, joka pujahtelee ja piiloittelee... Minä katson ja
katson... kuinka kaunista on kaikki...! Ja kuitenkin, ilmassa on jotain
painostavaa ja raskasta, se hehkuu hellettä pitkien poutien jäljestä.
Minä näen pääskysen liitelevän matalalla, siipi viistäen vettä, -- on
kuin raju-ilma olisi tulossa. Se on saapuva rankkana sateena, joka
huuhtoo pois kirkkaat värit... Mutta kuka ajattelee sitä nyt...?
Minä en kysy enään, en ajattele enään tulevaisuutta. Minä en kysy,
onko hän minun onneni vai onnettomuuteni, -- hän on kumpaakin, hän on
molempia, hän on yli niitten ja enemmänkin. Minä en tiedä muuta, kuin
että tämän hetken tähden voisin antaa koko elämäni enkä sittekään olisi
sitä liian kalliisti maksanut.
Minua ei peloita enään pettymykset, joiden tiedän tulevan, ei surut,
ei kärsimykset... Minun onneni on oleva lyhyt, mutta kokonainen, --
suuri ja ehjä kuten se tunne, joka vallitsee sieluni. Parempi kerran
kokonaan, kuin aina muruja.
Laissez aller! Ylihuomenna on hän täällä!
OLI KERRRN...
Satu
Oli kerran nuorukainen, joka kapusi meren rannalta korkeille
vuorille kangastuksia katsomaan. Ja kun hän näki niitten leijailevan
kultahohteisina hattaroina, katseli hän niitä, kunnes ne häikäisivät
hänen sielunsa sekä silmänsä.
"Minä tahdon rakentaa tänne linnani", hän sanoi, sillä hän, kuten
kaikki, ajatteli linnaa itselleen. "Minä tahdon elää korkeudessa ja
päivänpaisteessa".
Mutta kun hän ojensi käsivartensa niihin tarttuakseen, hajosivat ne
sumuksi hänen allaan, ja hän suistui jyrkänteeltä syvyyteen.
Tointuessaan hän huomasi makaavansa pimeän luolan pohjalla. Hänen
vierellään istui nainen, syvässä surupuvussa, -- hän itki lakkaamatta,
ja hänen kyyneleensä vuosivat puroon, joka hopeankirkkaana luikerteli
läpi rotkon.
"Kuka olet sinä?" kysyi nuorukainen.
"Minä olen Murhe", vastasi nainen, "ja minun täytyy aina itkeä maailman
alusta sen loppuun saakka. Tämä puro on syntynyt minun kyyneleistäni,
ja se kulkee näkymättömänä virtana läpi koko maan. Kaikkien täytyy
siitä juoda, rikkaitten ja köyhien, ylhäisten ja alhaisten, ja joka
kerta kun sen tekevät, itkevät he, kuten minä".
"Minun silmäni ovat sokaistut", sanoi nuorukainen, "minä en löydä tietä
eteenpäin. Minä olen katsonut kangastuksiin, ja minä näen ne yhä
edessäni".
"Sinulla on vain kaksi ehtoa valittavana", sanoi nainen. "Joko sinä
annat minulle toisen silmäsi ja revit kangastukset sielustasi taikka
jäät tänne ja tulet sokeaksi".
"Ne olivat niin kauniit", sanoi nuorukainen. "Aurinko paistoi niihin,
ja ne olivat niin valoisat! Miksi minun pitäisi ne unohtaa?"
"Katso ympärillesi!" vastasi nainen.
Nuorukainen loi silmänsä pitkin luolaa ja totuttuaan pimeyteen eroitti
hän siellä, täällä kyyryisiä olentoja, jotka istuivat liikahtamatta
kumarruksissaan ja ryysyisinä rotkon pohjalla. Kaikkien tukka oli
lumivalkea, ja heidän katseensa valo oli sammunut.
"He ovat kaikki olleet nuoria, kuten sinä", sanoi nainen ja itki, "ja
hekin ovat kerran katsoneet kangastuksiin. Mutta he eivät voineet
niistä erota, sentähden tulivat he sokeiksi eivätkä enään löytäneet
pois Murheen luolasta".
Nuorukaista värisytti.
"Minä tahdon rakentaa linnani",hän sanoi. "Minun _täytyy_ rakentaa se.
-- Ota minun toinen silmäni, Murhe!"
"Mutta sinun täytyy vielä antaa puolet sydänverestäsi!"
"Ota siis puolet sydänverestäni!"
Ja Murhe ojensi hänelle maljan, jossa puron vesi kuohuili. "Juo!" hän
sanoi, -- "mutta pohjaan asti!"
Nuorukainen vei maljan huulilleen, ja ensi pisarat polttivat kuin
tuli. Ja kun hän oli juonut puolet siitä, tuntui hänestä kuin olisi
kaksinteräinen miekka työnnetty hänen lävitsensä. Ja kun hän oli juonut
sen pohjaan asti, kaatui hän maahan ja makasi liikkumatta kuin kuollut.
Kun hän taas heräsi, näki hän edessään erämaan, ja hän nousi
kulkeakseen eteenpäin. Mutta hänen tukkansa oli harmaissa, ja nuoruuden
veri oli paennut hänen kasvoistaan, ja hänen mielensä oli vanhan mieli.
Erämaa oli aava ja ääretön ja kasvoi katkeria yrttejä, ja vesi
lähteissä oli sameaa ja suolaista. Ja hän kulki yhä eteenpäin. Mutta
hän ei katsonut enään ylöspäin eikä seurannut silmillään pilviä eikä
koittanut mitata taivaan avaruutta. Sen silmänsä oli hän antanut
Murheelle. Hän kulki kumarruksissa, ja hänen katseensa oli kiintynyt
hiekkaan, -- hän näki pieniä kukkia, jotka kiertelivät maata pitkin
ja hiekkajyviä, jotka olivat hienomuotoisia ja kimaltelivat ja paljon
muuta, jota hän ei ennen ollut nähnyt.
Mutta kun hän oli kulkenut koko helteisen päivän, saapui hän matalan
ja laajan kallion luo, ja siihen hän pysähtyi. Kallio oli autio ja
päivän polttama ja tuskin kohosi yli maan pinnan, mutta se oli luja
ja järkkymätön eikä murtunut jalkojen alla. Ja hän kumartui maahan ja
suuteli kovaa kiveä. "Tähän minä rakennan linnani", hän sanoi.
Ja hän rakensi linnansa todellisuuden kalliolle.