omiaan synnyttämään ajatuksia kuin juuri pitkät rautatiematkat. Tuo
koko päivän paikoillaan istuminen, vaunujen hiljainen huojunta, pyörien
tasainen kolina ja ikävät näkö-alat, jotka vaihtuvat nopeammin kuin
panoraamassa, -- sillä milloinka junat kulkevat kauniita seutuja?
-- kaikki se synnyttää omituisen tunnelman. Unohtaa kuuluvansa koko
tuohon mailmaan, se on kuin jotain vierasta, ulkopuolella olevaa,
jotain, mitä katselee ikkunalasin läpi, ja itse on vain kuin liikkuva
piste avaruudessa. Ja sitä jää tutkimaan itseänsä, vajoo omaan
pieneen, sisäiseen mailmaansa, kulkee siellä kuin löytöretkeläinen.
Löytää ajatuksia, joista ei ennen ole tiennyt, muistoja, jotka on
luullut unohtaneensa, mielikuvia, joilta jo aikoja sitten luuli siivet
katkaisseensa.
Rautatiematkoja sanotaan yksitoikkoisiksi, -- hänelle ne ainakin
olivat vaihtelua. Hänelle oli uutta ja outoa se, että oli aikaa vaipua
ajatuksiin, että sai istua näin kädet ristissä. Sillä kun hän kotona
iltaisin palasi säännöllisestä konttorityöstään, oli hän väsynyt ja
haluton, liian uupunut edes mitään ajatellakseen, -- hän oli silloin
istunut koko päivän korkean työpöydän ääressä, kirjoittanut numeroita
ja taas numeroita sivut täyteen toisensa jälestä, yhteenlaskenut,
vähentänyt ja kertonut ja kirjoittanut tulokset kauniilla, selvällä
konttori-käsialalla sivujen alareunaan. Kun yksi kirja oli lopussa,
ilmestyi heti sijalle toinen. Päivästä päivään, -- vuodesta vuoteen,
-- aina samaa, ilman vähintäkään vaihtelua tai muutosta. Ja kun hän
nyt kymmenvuotisen työ-ajan kuluttua oli pyytänyt kuuden viikon lomaa
matkustaakseen Parisiin, oli isäntä näyttänyt yhtä hämmästyneeltä, kuin
jos kirjoituskoneen olisi yhtäkkiä pistänyt päähän vaatia virkavapautta.
Hän ei sitä ihmetellyt. Hänestä itsestäänkin oli viime aikoina
tuntunut, kuin olisi hän ollut muuttumaisillaan koneeksi, jäykistynyt
tunteettomaksi, ajatuksettomaksi olennoksi. Numerot, jotka muodostivat
hänen koko toimi-alansa, alkoivat tunkea hänen päähänsäkin ja järjestää
siellä kaikki oman mielensä mukaan, säännölliseksi, kaavamaiseksi,
työntäen pois kaiken, mikä oli vähänkään elinvoimaista tai tunteen
tapaista. Oli kuin hänessä vuosi vuodelta olisi jotain kuollut ja
kivettynyt, kuin olisi hän ollut puu, josta aina yksi oksa kerrallaan
kuivettui. Toisinaan taas tuntui, kuin olisi hänessä sittenkin vielä
löytynyt elämää, -- kevät, joka väreili ilmassa, sai hänessä yhä
jotain liikkeelle, pani kuin kuohumaan ja poreilemaan jotain, -- hän
taisi nauttia jokaisesta lämmittävästä päivänsäteestä ja ensimäisistä
vaaleista vuokoista. Mutta se oli kaikki niin syvällä ja pakeni vuosi
vuodelta yhä syvemmäs. Ei ollut aurinkoa, joka olisi sulattanut kovan
kuoren, ei mitään hänen yksitoikkoisessa elämässään, joka olisi
auttanut kehittymään hänessä sitä, minkä elämä ja ankara työ varhain
oli surmannut.
Yksi halu ja toive hänelle kuitenkin aina oli jäänyt: päästä
matkustamaan. Se oli hänellä ollut jo ihan nuorena, silloin kun
se oli sula mahdottomuus toteuttaa. Mutta silloin ei ollut vielä
mielikuvituksen siivet katkaistu, ja hän oli päästänyt sen vapaasti
lentämään, ilman ohjaksia. Joka kevät oli hän ajatuksissaan tehnyt
pitkiä matkasuunnitelmia, epämääräisiä ja etäisiä, -- noita, joita
melkein jokainen joskus muistaa suunnitelleensa, -- hän oli samonnut
halki koko avaran mailman, kyntänyt valtameren laineita ja ratsastanut
karavaanissa poikki helteisen Saharan. Sitten sattui hän kerran
kuulemaan Mendelssohnin sävellyksen "Hebriidit", ja siitä asti oli
Fingalin salaperäinen luola alati hänen ajatustensa esineenä. Itsekään
tietämättä miksi, hän yhä kuvaili mielessään sitä ikuista puolihämärää,
joka siellä vallitsi ja laineitten kummallista, sointuista kohinaa
murtuessaan basalttikallioihin...
Lopulta hän kuitenkin kyllästyi siihenkin ajatukseen, ja
kahdeksantoistavuotiaan mielikuvitus, jota ei mikään pidättänyt, lähti
löytöretkille. Mitä maista, jotka kaikki olivat nähneet, -- eikö
hän tuntenut valokuvista ja kertomuksista jo Schweizin ja Italian
ikäviin asti? -- uusia seutuja hänen piti etsiä, nähdä jotain, mitä ei
kenenkään silmä ennen häntä ollut nähnyt eikä aavistanut...
Aikojen kuluessa olivat hänen matkatuumansa suuresti supistuneet,
mutta itse halu oli jäljellä. Hän piti kiinni siitä ajatuksesta kuin
ainoasta, mitä hänelle oli jäänyt kaikesta siitä, joka kerran oli
kuohunut ja kukkinut hänessä, hän helli ja vaali sitä kuin äiti ainoata
lastaan. Se oli ainoa, joka sai hänet vireille vielä, ja hän tunsi
vaistomaisesti, että jos häneltä sekin mahdollisuus katoaisi, olisi hän
samalla vajonnut jokapäiväisyyden tyhjyyteen, kadottanut viimeisenkin
vivahduksen yksilöisyyttään, muuttunut numeroita kirjoittavaksi
koneeksi, yhdeksi monesta.
Joka vuosi oli hän niukasta palkastaan tehnyt pieniä säästöjä, iloinnut
niitten kasvamisesta ja mielemmin uhrannut monta mukavuutta ja huvia
kuin koskenut niihin. Hän tahtoi ennemmin odottaa vuoden tai pari
enemmän, kuin lähteä liian vähillä varoilla. Tiesi milloin hän sitten
taas voisi semmoista matkaa tehdä, sentähden piti siitä tulla jotain
ehjää ja kokonaista, muisto, joka valaisisi hänen lopun elämäänsä.
Ja kun summa vihdoin oli täysi, ja hän oli sen nostanut pankista ja
vaihtanut ulkomaanrahaan, -- hänet valtasi utelias ja samalla kuin arka
tunne katsellessaan noita seteleitä, hän ensin tuskin tohti niihin
koskea. Sitten järjesteli hän niitä pakkoihin, katseli joka puolelta,
käänteli ja koitteli, -- leikki kuin lapsi... Ja kun hän ne kokosi
käteensä, -- hänestä tuntui, kuin olisi hän pidellyt siinä onneaan.
Jotain kauan sitten elettyä ja tunnettua ikäänkuin vilahti hänen
sielunsa ohitse, koskettaen sitä kevyenä ja lämpöisenä. --
Hän oli kokonaan vaipunut ajatuksiinsa ja muistoihinsa ja havahtui
niistä vasta junan pysähtyessä Parisin asemalle. Saatuaan tavaransa
kokoon, istuuntui hän ajurin vaunuihin; ne olivat suljetut eikä hän
ikkunasta voinut nähdä muuta kuin katulyhtyjen tuikahtelevat tulet
ja puotien kirkkaasti valaistut ikkunat. Mutta suurkaupungin melu se
huumasi häntä. Hän kyyristyi vaunujen nurkkaan ja kuunteli, hänen
ensimäinen tunteensa kaupunkien kaupungissa oli melkein pettymystä,
avuttomuuden, yksinäisyyden, turvattomuuden tunne. Mutta hän karkoitti
sen vakuuttaen itselleen, että seuraavana päivänä oli kaikki oleva
toisin. Ja saavuttuaan asuinpaikkaansa, hän paneutui heti maata,
nukkuen raskasta, syvää unta, ilman unelmia ja ajatuksia.
Hän heräsi siihen, että aurinko paistoi varjostimen lomasta huoneesen,
pitkänä, kultaisena virtana, jossa tomuhiukkaset leijailivat ylös,
alas. Hän ei heti muistanut, missä oli; -- hänellä oli epämääräinen,
himmeä tunnelma siitä, että oli sunnuntai-aamu kotona ja hän saisi
rauhassa maata, tarvitsematta mennä konttoriin. Hän kiersi käsivartensa
pään alle ja aikoi juuri nukahtaa uudelleen, kun kuuli askeleita ja
oven pauketta käytävästä, jonkun kysyvän kelloa vieraalla kielellä
ja toisen siihen vastaavan. Hän kohosi puolinojalleen ja hieroi unen
silmistään, -- muisti yhtäkkiä, missä oli.
Hän pukeutui kiireesti ja lähti ulos, asemakartta kädessään. Kirkas
valo, joka heijastui kivimuurien valkoisista riveistä, häikäisi
silmiä, ja keväinen, aamuviileä ilma, joka toi tuoksuja mukanaan
läheisestä Luxembourgin puistosta, se kuin huumasi, -- hänen täytyi
seisahtua ja vetää syvään henkeä. Sitten alkoi hän kulkea eteenpäin
pitkin vaaleanvihreitä boulevardeja, hitaasti, ympärilleen katsellen.
Häntä oudostutti ja huvitti kaikki, ihmisten paljous, myymälät
loistotavaroineen, sanomalehtimyyjät, jotka kantoivat moniväristä
taulua päänsä yläpuolella ja kimeällä, laulavalla äänellä huusivat:
"La Patri-e, -- La Patri-e!" Häntä ihmetytti, että niin monella
vastaantulijalla oli vihko puksipuun oksia kädessään; sitten muisti
hän, että oli palmusunnuntai, ja hänelle johtui mieleen hämäriä
muistoja koulu-aikaisista huviretkistä ja harmaista, pehmeistä
pajukissakimpuista. Hänen täytyi pysähdyttää pieni poika ja ostaa
häneltä parilla sou'lla itselleen samanlainen tuoreen vihreä vihko, --
poika hymyili hänelle, -- luultavasti hänen vieraan ääntämistapansa
tähden, -- ja hän hymyili takaisin, tietämättä itsekään miksi. Sitä oli
ilmassa, hymyä ja aurinkoa.
Hän kulki yhä eteenpäin, ilman mitään varsinaista päämäärää, uteliaana,
tiedonhaluisena, nauttien kaikesta, katsellen kaikkea. Hän tunsi
kummallisen vapautumisen tunteen, ikäänkuin olisi istunut kauvan
pimeässä huoneessa ja sitten yhtäkkiä päästetty valoon ja valkeuteen,
tahi kuin olisi hän kauan kulkenut helteisellä maantiellä ja sitten
saanut hetkeksi heittäytyä vilpoiseen, kirkkaasen veteen.
Hän oli sivuuttanut Seinen kaarisillat ja saapunut Place de la
Concordelle. Puistikossa oli penkkejä, ja hän istuuntui yhdelle,
nojautuen sen selkälautaa vasten.
Hän istui ja katseli. Edessä hiekkakentällä heitteli joukko koulupoikia
palloa, he olivat paitahihasillaan, kartut kädessä, -- nopeita
liikkeissään, koko sielullaan leikissä kiinni. Etelän vilkkaita,
tulisia lapsia.
Hän katsoi eteenpäin ja näki Parisin avautuvan edessään, äärettömine
perspektiiveineen, -- hienona, loistavana, suloa täynnä kuin salongien
kaunotar, jonka piirteissä ei löydä ainoatakaan epäsäännöllisyyttä.
Hän näki Napoleonin voitonkaaren kaukana kaareutuvan, peittyneenä kuin
hienoon violettiharsoon, keveään sumuun, joka ei kirkkaimmallakaan
ilmalla jätä Seinen kaupunkia, joka tasoittaa rajapiirteet ja
pehmentää muodot, antaen kaikelle satumaisen, haaveellisen leiman. Ja
vierellä solisi suihkulähde, jota häikäisevän valkeat marmoripatsaat
reunustivat; sen vesi kimalteli ja leikki taittuvissa auringonsäteissä!
Hän istui ja uneksi. Hänestä tuntui, kuin olisi joku hiljaa koskettanut
jotain kauan vaiennutta kieltä hänen sielussaan, ja kuin se olisi
alkanut soida, -- soida kuin kaukainen, etäinen kaiku siitä keväisestä,
valtavasta laulusta, joka kerran oli soinut hänen sydämessään.
Hän hymyili pientä alakuloista hymyä. Se on sentään kumma kapine, -- se
sydän, -- aina valmis kukkimaan uudelleen, kuten Jerikon ruusu, aavikon
kasvi, joka vuosikaudet voi kestää kuivuutta ja sitten taas sateen
tultua tuoksuu ja viheriöi.
Hän nousi, katsoi vielä kerran ympärilleen ja lähti kotiinpäin,
tehtyään pitkän kierroksen rantoja myöten. Hän oli kuin huumauksissa,
-- Parisi oli valloittanut hänet yhdellä näkemällä.
Se elämä, joka hänelle nyt alkoi, -- niin peräti erinlainen kuin hänen
entinen, tavallinen olonsa, -- se tempasi hänet mukaansa kokonaan.
Hänelle, -- työorjalle -- oli jo outoa ja uutta tämä täydellinen vapaus
ja riippumattomuus, se, että itse saisi päättää ja määrätä jokaisesta
hetkestä, sai olla ja mennä, miten tahtoi. Hän oli kotona tottunut
kääntelemään joka penniä, säästämään missä suinkin voi ja kieltämään
itseltään monta elämän pienistä nautinnoista, -- niistä, joita tuskin
huomaa, kun ne löytyvät, mutta joitten puute heti tuntuu, -- jotka
tekevät elämän yksitoikkoisuuden siedettäväksi, ovat kuin maustimet
arkiruo'assa. Nyt sitävastoin oli hänellä ensi kerran eläissään kyllin
rahaa eikä hän aikonut säästää. Hän oli ollut kauan janoissaan, nyt
tahtoi hän juoda pohjaan asti.
Hän, joka kotikaupungissaan tuskin sateellakaan käytti raitiotietä,
vaan ennemmin käveli pitkän matkan konttoriinsa saakka viittätoista
penniä säästääkseen, hänellä oli nyt jokapäiväisenä huvina vuokrata
tunniksi tai pariksi sametilla sisustetut vaunut uljaine parihevosineen
ja ajella pitkin katuja, joitten tasaisella puupeitteellä pyörät
luistavat kevyesti kuin lattialla. Hän, joka kotona oli tottunut
syömään suurukseksi pari kuivaa voileipää, jotka paperissa vei
mukanaan, hän iloitsi kuin lapsi hienoista aamiaispäivällisistä monine
ruokalajineen, ostereineen, banaaneineen, -- kaikesta siitä, mitä alati
kekseliäs Parisi voi tarjota. Hän tunsi omituista huvia antaessaan
juomarahoja, hän nautti vastaanottajien kiitollisista katseista ja
siitä tunteesta, että kerrankin sai antaa eikä aina ottaa vastaan.
Kevät, joka kehittyi hänen silmäinsä edessä, kevät joka lämpimänä
tuulena kulki yli vihertävien ketojen, ja tuoksui kastanjien vaaleissa
kukkatertuissa, -- se valtasi hänet, -- voimakkaasti ja välittömästi
kuten ennen muinoin. Hän muisti eläneensä ajan, jolloin hän ikäänkuin
tunsi joka värähdyksen luonnossa myös itsessään, jolloin jokaisen
kukan ja lehdykän keralla, jonka kevät kohotti, myös aukesi, nousi
kukalle jotain hänen sielussaan. Hän tunsi jotain samankaltaista nyt,
-- ei niin selvänä ja itsetietoisena kenties, -- mutta kuitenkin...
Se oli vanha, tuttu tunne, joka hiipi hänen sydämeensä avatessaan
ikkunan ja nähdessään talon takaisessa puutarhassa syreenin kukkivan ja
viiniköynnöksen kiertelevän pitkin korkeaa, päivänpaahteista muuria...
Ja kun iltasin hämärän tullen, joku viereisessä talossa soitti viulua,
ja sen ääni valittavana, hienona, hivelevänä tunkeutui hänen luokseen,
-- hän taisi tuntea samaa unelmoivaa, epämääräistä kaipausta kuin
aikoja sitten...
Hänellä oli luonteessaan, -- kuin pohjasävelenä, -- niin paljon hienoa,
runollista, kaikelle kauneudelle herkkää, joka ei koskaan ollut saanut
kehittyä ja muodostua. Hän oli kyllä aina tuntenut sen olemassa-olon,
mutta kun hän ei milloinkaan löytänyt sille mitään ilmaisumuotoa,
oli hän sen sulkenut sielunsa syvimpään, kätköön vierailta silmiltä.
Hänellä ei ollut mitään talentteja eikä lahjoja, joissa hän sen olisi
voinut esille tuoda, ja jos niitä olisi ollutkin, ei hänellä kuitenkaan
olisi ollut varaa eikä aikaa niitä edistää.
Täällä sen sijaan kaikki se kehittyi yhtäkkiä ja kuin itsestään.
Häneltä putosi peite silmiltä, hän sai ne äkkiä auki sille suurelle
kauneusmailmalle, joka häntä ympäröi. Hän taisi tuntikaudet kulkea
Louvren museoissa, vaeltaen salista toiseen kuin läpi moniosastoisen
temppelin, -- hänen olisi tehnyt mieli panna kätensä ristiin, seisoa
ja ihailla keskellä tätä taiteen pyhäkköä. Hänestä tuntui, kuin ei
hän olisi koskaan käsittänyt eikä tuntenut itseänsä ennenkuin nyt. Ja
kuin hän nyt ensi kerran eläissään olisi ollut omalla alallaan, siinä
ilmapiirissä, johon hän oikeastaan oli luotu ja asetettu.
Kun se ajatus kerran oli syntynyt hänessä, ei se myöskään enään
jättänyt eikä poistunut, se seurasi häntä alati, kasvoi ja selveni.
Kun hän ajeli Boulogne-metsässä hienoston kävelyaikana ja näki
suurkaupungin ylimysnaiset loistavissa, värikkäissä puvuissaan,
sulavina, kevytkäyntisinä, -- hänestä tuntui, kuin olisi hän oikeastaan
syntynyt yhdeksi niistä. Kuin olisi hänen oikea paikkansa ollut
salongeissa, joitten permantoja turkkilaiset matot peittävät ja pöytiä
sèvreläiset vaasit koristavat, -- siellä olisi hän kulkenut kepeänä
kahisevassa silkkipuvussaan, jaellut hymyjä ja vastaanottanut ihailua.
Kaikki se, mikä oli kaunista hänen sielussaan, se olisi vapaasti saanut
kehittyä, hän olisi luonut ympärilleen oman kauneusmailman, hienon
ansari-ilmaston, jossa olisivat viihtyneet harvinaiset kasvit.
Kaikki hänen aikaisimman nuoruutensa monet halut, toiveet ja pilviä
pitävät mielikuvat, ne uudistuivat, ne heräsivät, mutta vaativampina ja
selvempinä. Ja niitten rinnalla kehittyi toinen tunne. Keskellä huveja
ja iloja, keskellä tyytyväisintä tunnelmaa, taisi hän äkkiä tuntea
kuin tyhjyyttä, kuin pistoksen sielussaan. Hän, joka ennen oli elänyt
elämäänsä päivästä päivään, täynnä resignatsioonia ja alistumista,
hänessä alkoi hitaasti kasvaa jotain katkeruuden tapaista. Katkeruutta
elämää kohtaan, joka oli pannut kehittymisen siemenen hänen sydämeensä,
mutta riistänyt siltä kasvamisen mahdollisuuden, joka oli synnyttänyt
hänessä sammumattoman tulen, mutta tukahuttanut sen polttavaksi
kipinäksi tuhan alle. Joka oli tehnyt hänestä köyhän konttoristin,
mutta antanut hänelle taiteilijasielun kaikkine eri vivahduksineen.
Ja hänellä oli hämärä tunne siitä, että hänen elämässään oli jotain
hukkaan mennyttä ja pirstaleista ja ettei hänestä koskaan ollut tullut
sitä, miksi hänellä kuitenkin oli edellytykset.
Toisena hetkenä hän sen kuitenkin karkoitti jonkinmoisella
mielenkeveydellä, joka oli hänelle synnynnäistä. Miksi katkeroittaa
moisilla ajatuksilla tätäkin lyhyttä kevätaikaa? Nythän hänellä oli
tilaisuutta, hänen täytyi ja hän tahtoi sitä käyttää, korvata, mitä
vuosikaudet olivat laiminlyöneet. Hän tahtoi pidentää oloaan niin
kauvas kuin mahdollista, pitää kiinni jokaisesta päivästä ja hetkestä.
Hänen täytyi koota kuin pää-oma, elinvoimaa, nuorteutta, kevättä, --
jonka korot sitten riittäisivät käyttää pitkäksi aikaa.
Hän oli ollut viikon päivät Parisissa, oli taas sunnuntai, ja hän oli
päättänyt lähteä huviretkelle Saint-Cloud'iin, ulkopuolelle kaupunkia.
Pieni matala höyryvenhe, joka halkoi Seinen mustanharmaita aaltoja,
oli täpösen täynnä väkeä, luultavasti enimmäkseen pyhäpukuista
työläiskansaa, ompelijattaria, puotilaisia, kenties konttoristeja,
-- hän hymähti itsekseen, -- jotka olivat päättäneet täysin määrin
nauttia ainoasta vapaapäivästään ja keväästä. Nuoria tyttöjä, kalpeita,
hieno-ihoisia suur-kaupungin lapsia, sirovartaloisia ja tummatukkaisia,
-- vaikea olisi heti ollut määritellä, mihin säätyluokkaan he
kuuluivat. Vaatteet sulivat vyötärön ympäri yhtä pehmeästi kuin kenen
hienon neidin tahansa, -- ne olivat vaan huonompaa kangasta ja kenties
ommeltu myöhäisinä iltahetkinä muun työn päätyttyä. Heillä näytti
olevan hauska sydämen pohjasta, seisoivat kumartuneena laiteen yli,
tekivät pieniä huomautuksia kaikesta, huudahtivat ääneen ja sitten
nauroivat...
Hän katseli katselemistaan koko tätä joukkoa, -- tuntien omituista
myötätuntoisuutta. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut sukua sen
kanssa, samaa heimoa hänkin. Hän oli myöskin tullut iloitsemaan
pyhäpäivästään, kuten hekin, -- jos se olikin kuusiviikkoinen, se ei
muuttanut paljoa asiaa... Ja kuten hekin, oli hänkin jonakuna päivänä
heräävä taas työhön, yksitoikkoiseen, koneelliseen.
Laiva pujahteli toisen kaarisillan alitse toisen jälestä, ja
Saint-Cloud'n metsäiset kukkulat alkoivat tulla näkyviin. Hän
nousi mennäkseen keulaan paremmin nähdäkseen, kun hänen katseensa
sattuivat matkustajaan, joka istui yksinään sohvan nurkkauksessa. Se
oli keski-ikäinen mies, kasvot kalpeat ja laihat, silmät syvällä ja
niitten ilmeessä jotain väsynyttä ja sairaalloista. Hänellä oli yllään
päällystakki, joka leudosta ilmasta huolimatta oli napitettu kaulaan
saakka. Hän ei näkynyt katselevan muita eikä puhelevan kenenkään
kanssa, tuijotti vaan rantamaisemia, jotka laivan kulkiessa liukuivat
ohi.
Miehen kasvojen tavaton sairaalloisuus herätti hänessä ohimenevän
säälin tunteen, mutta tuskin oli hän ehtinyt kääntää pois katseensa,
kun siihen sekaantui jotain muutakin. Kun hän vaan ei olisi nähnyt
noita kasvoja ennenkin, -- mutta missä? Niissä oli jotain niin tuttua,
-- samalla kuitenkin vierasta...
Hän tuli kuin levottomaksi, jännitti ajatustaan, koitti muistutella...
Hän kuin hapuili ajatusta, joka yhä pakeni ja väistyi... Sitten
katsahti hän vielä kerran taakseen, -- mies oli noussut ja seisoi
häneen katsellen, tarkasti, tutkivasti, kummastuneena...
Hän kääntyi poispäin melkein harmissaan, tuntien heikosti punastuvansa.
Samalla toi tuuli hänen jalkojensa juureen pienen kukkakimpun, joka
varmaankin oli pudonnut jonkun rinnasta. Hän otti sen ylös veteen
heittääkseen ja katsahti siihen sivumennen, -- puoleksi rikkipoljettuja
tummia kevätorvokkeja... Se, itsessään mitätön tapaus, se avasi kuin
sulun, -- hänelle tulvahti äkkiä mieleen joukko muistoja, -- hän ei
olisi voinut selittää, mistä ne tulivat eikä minkätähden, jos hän
tahtoi tai ei, täytyi hänen niitä ajatella... Itsekään tietämättä
miksi, muisti hän yhtäkkiä nuoruutensa aikuisen rakkaussuhteen, yhden
noista tavallisista kesäisistä jutuista, jotka itsestään ovat niin
vähän ja joitten vaikutus kuitenkin monesti jää pysyväiseksi. Se oli
sama, aina uudistuva leikki, jota niin monet nuoret tytöt olivat
leikkineet ennen häntä ja tulisivat niin tekemään hänen jälkeensä,
-- sanattomia lupauksia, äänettömiä valoja, joita ei sitten koskaan
täytetty. Mutta se oli ollut hänen ensimäinen suuri pettymyksensä, jota
sitten muilla aloilla oli seurannut monta muuta... Se oli ollut hänelle
kuin sisäänpääsötutkinto elämän moniluokkaiseen kouluun...
Laiva oli pysähtynyt Saint-Cloud'n laiturille. Hän odotti hiukan
taampana, antaakseen pahimman tungoksen mennä ohitse, kun kuuli jonkun
kysyvän laivan takaisin lähtö-aikaa kapteenilta. Puhujan ulkomaalainen
äänensointu veti hänen huomiotaan, hän kääntyi hiukan ja huomasi taas
seisovansa silmätysten äskeisen matkustajan kanssa. Tutunomaisuuden
tunne valtasi hänet vielä selvempänä kuin ensi kerralla, -- hän aikoi
juuri sanoa jotain, kun herra hiukan epäröiden vei käden hatulleen ja
kohotti sitä. Se käden liike, -- se selvitti hänelle kaikki, hän muisti
sen vanhastaan, -- kuinka hän ei ollutkaan heti tuntenut, hänhän se
oli, Leo Vidner, -- sama jota hän juuri oli ajatellut...
"No, mutta, sitä minä tuumin koko ajan, -- tuo on neiti Borg, vaikka
mikä olkoon! Ja te -- tunsitteko te minut heti?"
Vidner oli puristanut hänen kättään, he kulkivat yhdessä laituria
myöten ylöspäin, -- hän puhui iloisella, kevyellä äänellä, kasvojen
väsähtänyt ilme koko joukon vilkastuneempana.
"En heti!" hän hymyili, "te olette paljon muuttuneet viime näkemältä."
"Niin, sen minä kyllä uskon. Mutta sitä ei voi sanoa teistä, -- ei
tosiaan. Tietysti parisilaistunut kuitenkin", hän lisäsi kohteliaasti.
"Kuinka kauan te olette ollut täällä?"
"Vasta yhden viikon". Hänestä tuntui omituiselta, ettei sitä aikaa
vielä ollut pitemmältä, siihen oli jo mahtunut niin paljon.
"Viikon vain! Sitten minä voin lukea itseni täysi ranskalaiseksi
teidän suhteenne. Minä olen ollut Parisissa jo, -- odottakaapas, --
niin, huomenna tulee ummelleen neljä kuukautta. Pitää ruveta tuumimaan
poislähtöä jo".
"Te olette stipendimatkalla?"
"Niin, minä sain tämän vuotuisen säveltäjä-apurahan. -- Ja te", -- hän
katsahti sivulta vierustoveriinsa, -- huvittelemassa, vai kuinka?
"Niin, -- uskotteko, että siinäkin voi olla työtä tarpeeksi!"
"No, tietysti". Vidner heilutti kävelykeppiään. "Sepä todella vahinko,
että minun jo luultavasti huomenna pitää lähteä pois, muuten olisin
tarjoutunut teidän oppaaksenne. Minä täällä jo vähin tunnen kaikki
paikat, -- olen kai jo kolmatta kertaa Seinen rannoilla. Vaan kuulkaa",
hän pysähtyi äkkiä, "te olette tietysti nyt matkalla puistoon, vai
kuinka? Ette suinkaan paheksu, jos minä teen seuraa?"
"Minä rakastan sitä puistoa", Vidner jatkoi vastausta odottamatta, --
"näin keväällä varsinkin, kaikkine eri värivivahduksineen. Ja niin
hiljaista kuin siellä on, -- äänetöntä ja yksinäistä".