kyllin aikaa..." lisäsi hän nopeasti kuin anteeksi pyytäen.
Mies ei vastannut mitään, vaan katsoi häntä silmiin. Hän oli pitkä ja
suurikasvuinen, leveä hartioiltaan ja ijältään varmaan koko joukon yli
kolmenkymmenen. Tyttö sen sijaan oli aivan nuori, hentovartaloinen ja
hienohipiäinen.
"Tiedätkö, Hannes", hän jatkoi, "minä olen niin omituisella mielellä
tänään. Ehkä sinä sittenkin olet oikeassa, kun sanot, että hämärä tekee
avomieliseksi... Kuulehan", hän lisäsi vilkkaasti, "entäs sinä, oletko
sinä kertonut minulle kaikki entisyydestäsi?"
Mies näytti miettivän hetkisen.
"Kenties en aivan kaikkea, -- mutta osaksi ainakin. Ja vähitellen kai
tulee ihan kaikkikin kerrotuksi".
"Hannes, enhän minä ollut ensimäinen, jota sinä rakastit?" Tytön silmät
näyttivät suurilta hämärissä, ääni oli arka ja kuin verhottu.
Mieheen näkyi kysymys vastenmielisesti koskevan.
"Et, Elmi kulta, -- luulenhan siitä kertoneenikin. Soisin, ettei niin
olisi, mutta minähän olin jo täysi mies, kun sinuun tutustuin. Minulla
oli pitkä elämä takanani, siihen mahtui yhtä ja toista".
"Vaan minulta sinä kuitenkin vaadit, että itse olisit ensimäinen ja
ainoa, niinhän?"
"Elmi, rakas tyttöseni, ymmärräthän, että se on aivan toista. Minähän
rakastuin sinuun juuri siksi, että sinä olit minun ruusuni, johon minä
hengitin elämän, jonka minun suudelmani herätti..."
Tyttö kääntyi kokonaan häneen päin ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.
"Hannes, mutta jos toinen jo olisi suudellutkin sinun ruusuasi, mitä
sitten?"
Mies tarttui tytön ranteihin ja puristi niitä. "Toinen...! Mitä sinä
tarkoitat, Elmi...? Olisitko sinä...?"
"Hannes, minä olen ollut kerran ennen kihloissa".
Hän kuiskasi sen katkonaisesti ja epäselvästi, ikäänkuin aikoen joka
sanaa pidättää. Katse oli tuskallisesti kiintynyt miehen kasvoihin, hän
olisi läpi hämäränkin tahtonut lukea joka väreen niistä.
"Kihloissa... sinä, Elmi!" Miehellä oli omituinen, kova sointu äänessä,
hän työnsi äkkiä luotaan kädet, jotka tahtoivat häntä pidättää ja nousi
nopeasti. Tyttö seurasi häntä, koettaen tarttua hänen käsivarteensa.
"Hannes... kuule... miksi sinä työnnät minua pois... Voi tätähän minä
juuri pelkäsin!" Hänen äänensä tukahtui nyyhkytyksiin.
"Ja miksi sinä tähän asti olet salannut minulta tätä?" Mies katsoi
poispäin kysyessään ja yritti vetää irti kättään.
"Miksikä...? Voi, Hannes, minä en tohtinut, en... Se on painanut minua
kuin raskas taakka, mutta minä en voinut, en voinut... Minä pelkäsin,
että sinä et minua enään rakastaisi..."
Mies ei vastannut mitään, hän seisoi huulet yhteenpuristettuina ja
tuijotti tytön pään ylitse.
"Hannes, -- anna minun toki kertoa, sen täytyy nyt tulla esille.
Näetkö, minä olin niin nuori silloin, melkein lapsi vielä. Muistatko
sinä erästä taulua kevätnäyttelyssä kolme vuotta sitten... tyttö, joka
lepää karhuntaljalla, kädet pään alla... 'Hämärissä' sen nimi oli.
Siitähän puhuttiin niin paljon, kiitettiin kaikkialla. Näetkös, hän,
joka sen maalasi, hän rakasti silloin minua..."
"Ja sinä rakastit häntä?" Mies sanoi sen kylmästi ja väkinäisesti
vieläkään tyttöön katsomatta.
"Niin, minä rakastin... Hän oli pyytänyt minua modellikseen, ja minä
olin siihen suostunut. Äitikin suostui siihen... Vaan minusta tuli
paljoa enemmän kuin hänen modellinsa. Hänen oli tapana työnsä kestäessä
ja sen päätyttyä istua ja kertoa minulle kaikenlaista itsestään ja
toiveistaan; hän teki minut osalliseksi kaikista rohkeista unelmistaan
ja mielikuvistaan... Nyt jälestäpäin olen ajatellut, että hän puhui
niin paljon vaan siksi, että hän oli niin yksin mailmassa ja tarvitsi
jonkun, joka kuunteli ja ihmetteli, samapa sitten kenen...
"Minä olin niin lapsellinen silloin vielä, ja minun sieluni oli taipuva
kuin vaha. Hän leikitteli sillä ja muodosteli sitä omaksi huvikseen,
mutta se kasvoi hänen käsissään. Minusta tuli täysi nainen hänen
silmäinsä edessä. Hän huomasi sen myöskin, -- ja kerran sitten, --
suuteli hän minua..."
"Ja sitten...?" Miehen oli vaikea hillitä mielenliikutustaan.
"Sitten -- niin, sitten me olimme kihloissa jonkun aikaa, salassa
kuitenkin. Hänen piti lähteä ulkomaille, ja vasta kun hän sieltä
palaisi, olimme aikoneet julaista. Hän lähti sitten ja oli poissa
vuoden, koko pitkän vuoden. -- Kun hän vihdoin tuli sieltä takaisin,
oli hän unohtanut minut..."
Tyttö nojautui miehen olkapäätä vasten ja painoi siihen kasvojaan.
"Hannes, tiedätkö, -- ei, älä työnnä minua pois, -- sinun täytyy kuulla
minua. Tiedätkö, mitä kaikkea kärsin sitä seuraavana vuonna! Minä
en ensin ollut käsittää, -- mutta sitten kun sen vihdoin ymmärsin!
Minun nuori, kuohuva tunne-elämäni, joka oli ollut kuin keväinen
virta, se jähmettyi äkkiä; sen ympärille kutoutui kuori, jonka läpi
ei lämmin säde päässyt. Minä kadotin entisen avomielisyyteni, muutuin
umpimieliseksi, alakuloiseksi. Minä olin rakastanut häntä niin
suuresti..."
"Enemmän kuin minua, Elmi?" Miehellä oli omituinen väre äänessä.
"Toisella tavalla, Hannes! Luulen, etten osaa sitä oikein selittää".
Mies oli vaiti. Kaikki oli tullut niin odottamatta, hän ei ollut
siihen lainkaan valmistunut, ja se oli yhtäkkiä nostanut myrskyn hänen
mielessään. Hänen oli niin vaikea kestää sitä ajatusta, että joku
toinen olisi ollut ennen häntä. Nuo suuret viattomat silmätkö olivat
kerran kuvastaneet toisen katseita, toinen käsikö oli leikitellyt
noilla pehmeillä kiharoilla? Ja tuo hieno, arka sielunelämä, joka häntä
aina oli viehättänyt luopääsemättömyydellään, -- senkö oli jo toinen
muodostanut...?
Tyttö hiipi häntä yhä lähemmäksi.
"Hannes, voitko antaa minulle anteeksi, että rakastin häntä?"
Mies yhtäkkiä säpsähti kesken ajatuksiaan, hänessä nousi
silmänräpäyksessä uusi tunne. Antaako anteeksi, -- miten kummallinen
kysymys! Oikeastaan mitä hänellä oli anteeksi annettavaa? Sekö, että
Elmi oli rakastanut toista ennen häntä? Rakkausko siis olisi rikos...?
Eikö päinvastoin hänen ollut itsekästä vaatia jotain, mitä ei itse
puolestaan voinut antaa...
Oman syyllisyyden tunne heräsi valtavana hänen mielessään, hän
ikäänkuin näki oman elämänsä kaikkine erilaisine ja kirjavine
vaiheineen. Ja kuitenkin hän samalla tunsi, ettei siihen niin syvää
syntiä ja hairahdusta mahtuisi, jota ei tuo tyttö, tuo puhdas
lapsi hänen vierellään antaisi anteeksi. Ja hänkö sitten seisoisi
epäröimässä, voisiko unohtaa, ettei itse aina ollut ensi sijassa
ollut... Oliko hänellä edes oikeutta sitä vaatia...?
Hän kumartui äkillisen mielenliikutuksen valtaamana ja painoi tytön
kättä huulilleen.
"Elmi, pikku Elmi, voisitko sinä sitten antaa minulle anteeksi?"
Tyttö katsoi häneen kummastuneena, suurin säikähtynein silmin.
"Mitä sinä tarkoitat, Hannes, -- minä en käsitä..."
"Et nyt, Elmi, rakas lapsi, mutta kerran kenties..."
Hän kohotti tytön päätä ja suuteli häntä vielä kerran kevyesti otsalle.
TIEN VAIHTEESSA
Dialogi
HENKILÖT:
IRMA, nuori laulajatar. HÄNEN ÄITINSÄ. VÄINÖ FALK, arkitehti.
PALVELUSTYTTÖ.
(Yksinkertaisesti, mutta aistikkaasti kalustettu sali. Oikealla avattu
pianiino. Vasemmalla suuri kuvastin. Irma, valkoisessa avokaulaisessa
atlaspuvussa, seisoo kiinnittäen kukkia hiuksiinsa).
_Äiti_ (tulee sisään suuri kukkavihko kädessä.): Irma, katsohan, miten
kauniita kukkia! Minä panen ne tähän tuolille. -- Vaan sinähän olet jo
valmiiksi pukeutunut. Eikä kello ole vielä kuin puoli seitsemän!
_Irma_: Niin, minä lupasin ottaa vastaan erään vieraan ennen
konserttia. (Tarttuu kukkavihkoon.) Todella, hurmaavia kukkia, äiti.
Vain valkoisia ruusuja ja lemmikkejä. Eikö seurannut mitään nimilappua?
_Äiti_: Ei. Etkö sinä ollenkaan voi arvata, keltä ne ovat?
_Irma_: En, äiti, kuinka minä,voisin... (Taittaa yhden ruusuista.)
Tiedätkö mitä, tämän minä panenkin hiuksiini. Kas noin, (kääntyen)
miltä minä nyt näytän, äiti?
_Äiti_: Kuin kuningatar, Irma. Odotahan, minä korjaan hiukan tuota
laskosta. (Kumartuen) Ketä sinä sitten odotat tänne?
_Irma_ (hyräillen): Väinö Falkia.
_Äiti_: Arkitehtiä?
_Irma_: Niin juuri. -- Kuule, äiti, eikö Berliinistä vielä ole tullut
sähkösanomaa?
_Äiti_: Ei vielä, kumma kyllä. Vaan kai se saapuu tänään. Niinkuin
tiedät, pyysin oopperan tirehtööriä jouduttamaan vastaustaan.
_Irma_: Vaan ajatteleppas, jos viime hetkellä saapuu kieltävä vastaus.
_Äiti_: Mutta Irma, mitä sinä ajattelet. Olihan jo keväällä päätetty
asia, että sinä pääset oopperaan.
_Irma_: Niin, niin, -- minä vain lausuin arvelun. (Istahtaa
nojatuoliin.) Kauvanpa se herra arkitehti viipyykin.
_Äiti_: Kuulehan, Irma, minä mielelläni kysyisin sinulta yhtä asiaa.
Herra Falk kävi viime talvena Berlinissä, eikö niin?
_Irma_: Niin kävi, entäs sitten?
_Äiti_: Mitä hän oikeastaan siellä teki?
_Irma_: Mistä minä tiedän? Arvatenkin tutki rakennustaidetta.
_Äiti_: Tiedätkö, mitä täällä kerrottiin? Että hän ainoastaan sinun
tähtesi sinne lähti. Sanottiin vielä että te olitte kihloissa.
_Irma_ (leikitellen kukilla): Oh, tuo vanha juttu! Ihmiset osaavat aina
löytää puheen ainetta.
_Äiti_: Siinä ei siis ole mitään perää?
_Irma_: Ei, äiti!
_Äiti_: Eikö teidän välillänne koskaan ole ollutkaan mitään?
_Irma_: Voi, äiti, elä kysele. Puhutaan jostain muusta.
_Äiti_: Ei, minun täytyy saada se tietää. Sinä olet kerran rakastanut
häntä, Irma, eikö niin?
_Irma_ (on vaiti).
_Äiti_: Rakastat kenties vieläkin...? Irma tyttöseni, sinä olet aina
minua kohtaan niin umpimielinen, ja kuitenkin olen äitisi. -- Sinun
onnesi ja menestyksesi ovat minunkin.
_Irma_ (hitaasti): Oletko varma, että minua sitten ymmärtäisit, äiti?
_Äiti_: Paremmin kuin kenties luuletkaan. Sinä olet niin samanlainen
kuin minä itse; on kuin näkisin sinussa oman kuvani.
_Irma_: Äiti, mikset sittenkin ruvennut laulajattareksi?
_Äiti_: Tiedäthän sen, Irma. Rakastuin isääsi ja menin hänelle
vaimoksi, -- minusta tuli sinun ja kolmen veljesi äiti.
_Irma_: Ja -- oletko sitä katunut myöhemmin?
_Äiti_: Katunut? (Miettien) En, katunut en ole. Olen ollut sangen
onnellinen, -- niin, sen voin sanoa. Mutta en soisi kuitenkaan sinulle
omaa kohtaloani.
_Irma_: Vaikka itse olet siihen tyytyväinen?
_Äiti_: Niin, vaikka. Onneni minä kyllä saavutin, mutta vasta
sitten, kun olin uhrannut sille toisen puolen olentoani, kaiken sen,
mikä minussa oli taiteilijaa. Minusta tuntui, kuin olisin kantanut
sielussani suurta mailmaa täynnä säveliä ja sointuja tuhansissa
nyansseissa loppumattomiin, mutta minä hävitin sen, suljin korvani sen
ääniltä.
_Irma_: Teitkö sinä oikein siinä, äiti? Saako sitä, -- onko edes
oikeutta niin tehdä? Tukehuttaa toinen itsensä!
_Äiti_: Niin, -- jospa sen tietäisi! Muuten, minusta on aina
tuntunut siltä, kuin olisi se kaikki sinussa paljon voimakkaampaa ja
kehittyneempää kuin koskaan minussa itsessäni.
_Irma_ (kuin itsekseen): Ja se toinen, -- se mikä ei ole taiteilijaa,
-- eikö se ole kehittynyt samassa määrin sekin... (Ääneen) Voi, äiti!
_Äiti_ (jatkaen): Sinussa vasta minä elän uudestaan, minäkin, Irma.
Kaikki mitä kaunista kerran ajattelin, se on sinussa toteentunut,
kaikki, mikä minulle jäi vain unelmiksi. Kun minä kuuntelen lauluasi,
on kuin tulisi joka sävel omasta rinnastani. (Lämmöllä) Irma, sinusta
pitää tulla suuri taiteilija, sinulle on annettu siivet, sinun pitää
lentää niillä, ilman siteitä ja kahleita, vapaana... Sinun pitää
valloittaa mailma!
_Irma_ (uneksivasti): Valloittaa mailma, äiti! (Muuttuneella äänellä)
Äiti, rakastatko sinä minua?
_Äiti_ (silittää hänen päätään): Rakastanko, -- sitä sinä kysyt? Sinä
olet minulle kaikki kaikessa.
_Irma_ (äkkiä katsahtaen ylös): Toisinaan minusta tuntuu, kuin sinä
rakastaisit vain omaa kuvaasi minussa,äiti!
_Palvelustyttö_ (tulee sisään): Eräs herra tahtoo tavata neitiä.
_Irma_ (nousten nopeasti): Käske hänet sisään. (Palvelustyttö menee).
-- Minne sinä menet, äiti?
_Äiti_: Hetkeksi omaan huoneeseni. (Menee).
_Irma_ (seisoo pianon ääressä selaillen nuotteja).
_Väinö Falk_ (astuu sisään): Hyvää iltaa, neiti. Jo täydessä
konsertti-loistossa! Etten vaan tullut teitä häiritsemään.
_Irma_: Ette suinkaan, siitä voitte olla varma. -- Teitäkö minä muuten
saan kiittää näistä kauniista kukista.
_Falk_: Eivät ne sitä ansaitse. -- Mutta kuulkaa, sanokaa vaan suoraan,
neiti, kenties olisi teidän pitänyt mennä muuanne?
_Irma_: Suoraan? Milloinka minä en olisi ollut suora teitä kohtaan?
(Istahtaa sohvaan.) Niin vanhat, hyvät tutut kuin me olemme.
_Falk_ (myös käyden istumaan): Hyvät tutut! Niin, siinä te olette
oikeassa. Ainakin olemme sitä olleet.
_Irma_: Ja olemme kai vieläkin, toivoakseni.
_Falk_: Niin, kuinka lienee? Emme kenties kuitenkaan samalla lailla
kuin ennen. Muistatteko niitä aikoja, jolloin te vielä olitte koko
joukon lyhempi ja kuljitte pitkä palmikko selässä? Silloin te luotitte
minuun kuin parhaasen ystävään.
_Irma_ (hymyillen): Niin, -- ne olivat aikoja nekin. Minusta te olitte
silloin paras ihminen, mikä maan päällä löytyi, -- ja viisain myöskin.
_Falk_: Tiedättekö, kuinka omituista, -- kun minä näinä viime päivinä
olen ajatellut teitä, olen muistanut teitä vaan pikku tyttönä. Suurine,
kirkkaine silminenne. Niilläpä silmillä te osasitte katsoa suoraan
sydämeen. -- Tiedättekö, te olette paljon muuttunut siitä.
_Irma_: Ihmettelettekö te sitä sitten?
_Falk_: En, -- sitä en toki tee. Teille on kasvanut siivet ja te
tunnette, että ne kannattavat, -- siinä kaikki. Mutta en voi auttaa,
että te minulle aina olette pysynyt samana. Samana tyttönä, jonka yksi
ainoa katse taisi sulattaa kaiken raskasmielisyyden ja synkkyyden.
_Irma_ (katsoen häneen pitkään): Tiedättekö, minusta tuntuu, kuin olisi
jotain erityistä teissä tänä iltana. Jotain vierasta, -- tai kenties
tuttua, -- en tiedä, -- mutta jotain teissä liikkuu paraikaa.
_Falk_: Näittekö te nytkin taas minun ajatukseni? Te olette oikeassa,
minussa kuohuu paljon tänä iltana, jotain kauvan pidätettyä ja kauvan
kätkettyä! Vuosikausia salattua, ymmärrättekö. Mutta minusta tuntuu,
kuin pitäisi sen päästä irti nyt.
_Irma_: Oletteko varma, että se olisi onneksi?
_Falk_: Sitä minä en kykene ajattelemaan tällä hetkellä. Minun
ajatukseni ovat lintuja, jotka lyövät siipensä verille häkin
ristikkoon. Niitten täytyy, tiedättekö, täytyy päästä valoon ja
valkeuteen. Tulkoon vaan niistä siipirikkoja.
_Irma_: Minä en tunne teitä enään. Teissä on jotain niin rajua.
_Falk_: Sitä on minussa aina ollut, Irma neiti, mutta se on kuohunut
piilossa kuin maanalainen lähde. Mutta, näettekö, voi olla myrskyjä,
jotka yhdessä hetkessä kohottavat pinnalle sen, mikä ennen on ollut
pohjalla ja syvällä. -- Kuulkaa, neiti, tehän lähdette parin päivän
päästä Berliiniin?
_Irma_: Me emme vielä ole saaneet lopullista vastausta oopperasta,
mutta odotamme sitä joka hetki. Ja kun se saapuu, niin -- arvatenkin.
_Falk_: Useammaksi vuodeksi, -- eikö niin?
_Irma_: Ainakin kahdeksi, -- sitten tulee kai sopimus uusittavaksi.
_Falk_: Entäs sitten?
_Irma_: Sitten? No sitten kai tournée ympäri mailman, konserttimatkoja
kaikkialle.
_Falk_: Ja sitten?
_Irma_: Oh, -- teidän kysymyksenne ulottuvat liian kauaksi
tulevaisuuteen.
_Falk_: Minä tarkoitan, -- sitten kun olette tullut vanhaksi.
_Irma_ (hiukan naurahtaen): Vanhaksi! -- kylläpä te olette kohtelias.
No niin, sitten kai eletään muistoilla.
_Falk_: Ikäänkuin te tyytyisitte muistoilla elämään.
_Irma_ (miettiväisesti): Te olette kenties oikeassa. Minun on vaikeata
sitä mielessäni kuvitella nyt, kun elämä on niin -- kuinka sanoisin
-- käsin tuntuvana edessäni. Vaan minä olen ajatellut, että senkin
voisi, kun vaan saisi kerran oikein elää, elää niin että sen tuntee,
ymmärrättekö.
_Falk_: Ja mitä te sillä tarkoitatte?
_Irma_: En tiedä, osaanko sitä sanoin selittää. Mutta tuntenut minä
olen sen toisinaan, se on kuohahtanut ylitseni kuin suuri lämmin aalto.
Joka kerta kun olen laulanut... Tiedättekö, kun näen nuo ihmisjoukot
edessäni, toiset toisensa vieressä, on kuin olisi minulla jalkojeni
juuressa meri ja lauluni kuin tuuli, joka saa laineet liikkeelle.
Kun minä ajattelen, että voin saada heidät sekä iloitsemaan että
itkemään...! Nuo monet, nuo tuhannet!
_Falk_: Niinkö, neiti!
_Irma_: Niin! Ettekö te voi käsittää sitä?
_Falk_: Ja tiedättekö, miltä minusta tuntui, kun viime talvena näin
teidän seisovan konserttilavalla, kun kuulin, miten he arvostelivat
jokaista liikettänne, jokaista silmänneluontia. Tiedättekö, että minä
sinä hetkenä vihasin koko tuota joukkoa, minä olisin tahtonut raivata
itselleni tien sen läpi, nostaa teidät käsivarsilleni ja kantaa kauas
pois!
_Irma_ (epävarmasti): Minä en tiedä, -- mutta -- minusta on kuin
pelkäisin teitä tänä iltana.
_Falk_ (muuttuneella äänellä): Pelkäisitte? Minua, joka teitä niin
suuresti rakastan, Irma.
_Irma_ (säpsähtäen ja puoliksi pois kääntyen): Kenties juuri sen
vuoksi, -- voi, ettekö käsitä, juuri siksi...
_Falk_: Ettekö te sitä sitten ole ennen tiennyt? Ette aavistanut?
_Irma_: Minä en ole tahtonut sitä ajatella, joka kerta olen
karkoittanut sen ajatuksen.
_Falk_: Karkoittanut, -- ja minkätähden?
_Irma_: Siksi että -- siksi että -- oh, tiedättekö, minunlaiselleni
naiselle ei löydy rakkauden onnea.
_Falk_: Nyt te ette tunne itseänne, Irma! Teillekö ei olisi rakkautta!
Minähän kuulen, kuinka nuoruus teissä kuohuu, minä näen sen kuultavan
kuumana virtana hienoissa suonissa. Päästäkää se oikeuksiinsa, Irma, ja
se on saava kukat nousemaan ympärillenne! Lähtekäämme yhdessä avaraan
mailmaan kuuntelemaan elämän laajaa laulua ja suuria säveliä!
_Irma_: Oh, -- jos te tietäisitte! Minä en voi -- en voi... Minun
täytyy olla kokonaan jotain, minä en voi ryöstää mitään taiteeltani.
-- Kuulkaa, muistatteko te satua merenkuninkaan tyttärestä, joka meni
kalastajalle vaimoksi, mutta ei koskaan voinut unohtaa entisyyttään. Se
houkutteli, kutsui ja kiehtoi ja veti hänet lopulta takaisin syvyyteen.
-- Samalla lailla kävisi minunkin. Niistä on jo tullut minulle
elinehto, kättentaputuksista, hyvähuudoista ja kukkien tulvasta. Minä
tarvitsen niitä elääkseni.
_Falk_: Ja siinäkö kaikki, mitä vaaditte elämältä?
_Irma_: (on vaiti).
_Falk_: Te ette vastaa? Tiedättekö te mitään oikeasta elämästä,
suuresta rikkaasta elämästä, joka on lämmin ja monivaihteinen ja
samalla ehjä kuin sointuva accordi? Ja siitä rakkaudesta, joka on yli
joukkojen ihailun? Nuo ihmiset, jotka teille käsiä taputtavat, he ovat
unohtaneet teidät, kun laulunne viimeinen sävel on vaiennut; kukin
heistä menee omiin puuhiinsa ja omaan elämäänsä. Te olette heille
ainoastaan huvituksen, nautinnon välikappale. Mutta jos te voisitte
aavistaa, mitä te olette minulle!
_Irma_: Teidän olisi pitänyt tulla ennen, -- miksi ette tullutkin!
Tiedättekö, Väinö Falk, on hetkiä, jolloin minä tahtoisin antaa pois
koko suuren taiteeni, ollakseni nainen ja ihminen ennen kaikkea.
_Falk_: Elkää antako pois mitään, vaan yhdistäkää! Teillä on kyllin
rikas sielu, te voitte olla sekä taiteilija että nainen yhtaikaa.
_Irma_: Oh, nyt te ette tunne minua. Sitäpä minä juuri en voi. Ja jos
voisinkin, niin tulisi kuitenkin kerran hetki, jolloin te ette tyytyisi
puoleen, vaan vaatisitte kaikki: -- Ei, elkää sanoko mitään, -- minulle
ei löydy muuta kuin joko -- tahi. Minulla on sielussani kaksi eri
mailmaa ja jompikumpi on minun valittava.
_Falk_: Äitinne valitsi rakkauden ja tuli onnelliseksi.
_Irma_: Niin, äiti! Ja kuitenkin hän sanoi, ettei soisi minulle omaa
kohtaloansa.
_Falk_: Te ette rakasta minua, Irma, -- siinä kaikki.
_Irma_: Enkö rakasta, -- niinkö sanotte! Jos te tietäisitte... Minulla
on hetkiä, jolloin koko loistava tulevaisuuteni tuntuu köyhältä ja
värittömältä. Hetkiä, jolloin tahtoisin heittäytyä itkemään, itkeä
itseni helläksi ja hyväksi, tuntea itseni niin pieneksi... Ja sitten
kuulla jonkun lohduttavan, kuiskaavan rakkauden sanoja ja hyväilevän.
(Äkkiä): Oh, te, -- miksette te silloin raivannutkin itsellenne tietä
konserttilavalle! Te, joka olette suuri ja voimakas!
_Falk_ (nousee seisaalleen): Irma! Nyt tunnen teidät! Tätähän minä aina
olen aavistanut kaiken loistavan kuoren alla. Jotain niin lämmintä ja
tulvehtivaa... Irma, tulkaa -- tulkaa onneen ja elämään!
_Palvelustyttö_ (raoittaa ovea): Tässä olisi neidille sähkösanoma,
tuotiin juuri.
_Irma_ (hypähtää ylös, tarttuu sähkösanomaan, repii sen kiireesti
auki): Sähkösanoma! Berlinistä, oopperan tirehtööriltä! (Lukee):
Sitoumus kahdeksi vuodeksi -- 25 tuhatta markkaa vuodessa -- tervetuloa
oopperamme primadonnaksi --! Oi hyvänen aika, nytkö, nytkö --
vihdoinkin! (Seisoo sähkösanoma käsissä, hymyillen, silmät loistavina).
(Hetken äänettömyys).
_Falk_ (on koko ajan tarkastellut Irmaa, astuu pari askelta
lähemmäksi): Irma neiti, minä alan uskoa satua merenkuninkaan
tyttärestä. Minä en sittenkään teitä tuntenut. Jääkää hyvästi!
_Irma_ (kuin unesta heräten): Elkää menkö vielä! (Rientää hänen
luokseen). Elkää menkö, -- tai menkää, voi, menkää! Teille täytyy
olla onnea varattuna... Hakekaa itsellenne joku, joka teitä rakastaa,
-- niitä te kyllä olette löytävä. Joku noista pienistä, suloisista
olennoista, jotka ovat kokonaan jotain, -- voivat rakastaa koko
sielullaan, ymmärrättekö. Joitten ei tarvitse valita taiteensa ja
rakkautensa välillä, ei jakaa itseään. (Melkein itkien) Menkää, minä
pelkään teitä tänä iltana, sillä -- minä rakastan teitä!
_Falk_ (puristaa hänen käsiään ja katsoo suoraan silmiin): Irma, te
kerroitte äsken minulle sadun. Minäkin voisin kertoa vanhan jutun
nuoresta miehestä, joka kerran näki metsänhaltian eikä sitten enään
löytänyt rauhaa eikä rakkautta. -- Ymmärrättekö, Irma, te olette ollut
minulle sellainen metsänneiti, -- olette joskus, elämäni parhaimpina
hetkinä, katsonut syvälle sydämeeni. Miksi minun se katse pitäisi
unohtaa! Se, joka hetkenkään on luullut omistaneensa teidän rakkautenne
-- hänelle ei muita naisia ole olemassa. -- Ja nyt -- jääkää hyvästi!
(Menee, -- seisahtuu ovelle ja katsoo taakseen, sulkee sen jälkeensä).
_Irma_ (vaipuu tuolille, pää käsiin painettuna, istuu liikkumatonna,
sähkösanoma putoo lattialle).
_Äiti_ (tulee sisään): Irma, -- mutta, Irma, rakas lapsi, mikä sinun
on? Itketkö sinä, -- ja nyt juuri, kun sinun kohta täytyy esiintyä.
Koita toki rauhoittua! (Huomaa sähkösanoman.) Mikä paperi tässä on
lattialla? Sähkösanoma! Ja Berlinistä! (Lukee) Irma, rakas lapsi!
(Syleilee häntä.) Tiedätkö, mikä sinua odottaa, -- olet kai lukenut?
Tulevaisuus on edessäsi, suuri ja loistava ura, kukkia myöten olet sinä
kulkeva! Irma, katsohan toki, mailma on auki sinulle, se ottaa avosylin
sinut vastaan, sinä olet valloittava sen!
_Irma_ (katsoo ylöspäin, heittäytyy äkkiä polvilleen ja painaa päätään
äitinsä syliin): Äiti, äiti, jos sinä tietäisit, minkä mailman minä
olen kadottanut!
LOMALLA
Hän istui rautatievaunun pienessä naisosastossa ja tuijotteli
ulos ikkunasta, ei juuri maisemia katsoakseen, sillä ne olivat
yksitoikkoisia ja ikäviä, -- mutta päästäkseen katsomasta muihin
matkatovereihinsa, jotka hänestä olivat vielä ikävämmät. Hänestä
tuntui, kuin olisi hän ollut yksin vaunuissa, -- istuessaan siinä
selin toisiin. Avaroita, vihertäviä lakeuksia vilahteli silmäin
ohitse, siellä täällä keskeytti niitä pieni kylä, tiilikattoisine
rakennuksineen. Oli äsken satanut, ja kaikella oli tumma, kostea
värivivahdus, -- aurinko paistoi räikeästi hajoavista pilvistä.