lukemattomia yksityiskohtia, jotka nyt kulkivat huomaamatta hänen
ohitseen. Väki tuli kotiin leikkuupellolta sirpit käsissä ja viikatteet
olalla, -- joku kuului huutavan äänekkäästi: "Pistetäänköhän näitten
talkoitten jälkeen tanssiksi, -- vai...", ja siihen vastasi vouti
karkeasti: "Aina tässä nyt hyppelemään!" Johon äskeinen ääni kuului
kiusoittelevasti sanovan: "No, ilot ne pitää oleman köyhälläkin!" ja
jatkoi sitten hyräillen muitten nauraessa: "-- ja frali lali lei -- ja
ilot ne köyhälläkin". Toiselta puolen pihaa alkoi kuulua karjankellojen
kilinää, lehmien ammuntaa ja karjatytön laulua sekaisin, -- laulu oli
puoleksi huhuilemista ja päättyi aina loppusäkeesen: "Tulkaa, tulkaa
kotio, hoo-oi!"
Edith kuuli ja näki kaikki eikä kuitenkaan mitään. Hänen kaikki
aistinsa, koko sielunsa ja olemuksensa oli keskittynyt katseesen, joka
suuntautui ulapalle, -- jännittyneenä, odottavana, liikkumatonna...
Äkkiä tuli niemen kärjen takaa näkyviin jotain valkoista, joka nopeasti
suureni, ja hetken kuluttua näkyi vene purjeet levällään ja välkkyvinä
laskevan kauniin kaarroksen ympäri kivikkokarin. Juova, jonka se piirsi
jälkeensä, näytti säihkyvän säkeniä mailleen menevästä auringosta,
ja valkoiseksi maalatut laidat kimaltelivat ja kiilsivät. Edith oli
noussut seisomaan, varjostaen käsillä silmiään. Samassa hän säpsähti:
lippua ei ollut näkyvissä!
Hänen päätään huimasi, eikä hän heti käsittänyt. Hän pääsi
jännityksestään ja tunsi fyysillistä raukeutta ja samalla kummallista
tyhjyyttä, melkein kuin pettymystä. Sitten alkoivat ajatukset kiertää.
Lippua ei ollut, -- ei näkynyt, -- se merkitsi, -- se merkitsi -- niin,
mitä...? Ja äkkiä hän käsitti... Johan Magnus palaisi yksin, tyttö ei
ollutkaan suostunut, -- hän ei siis menisikään naimisiin... Hän palaisi
hänen vanhaksi, tutuksi Johan Magnuksekseen... Kaikki oli oleva kuten
ennen, kuten ennen...
Hänen sydämensä alkoi tykkiä kuuluvasti, ja raju ilon tunne, vieras
hänen luonteelleen, melkein esti hänet hengittämästä. Yht'äkkiä muisti
hän Johan Magnuksen kasvot ja oli niissä näkevinään äärettömän väsyneen
ja alakuloisen ilmeen, jonka pettynyt toive jättää jälkeensä... ja
sitten hän häpesi iloansa... Samalla hetkellä kohosi jotain tummaa
nopeasti ylöspäin pitkin veneen mastoa, -- kun se oli päässyt huippuun
asti, tarttui siihen tuuli ja liehutti sitä. Se oli lippu, -- sama,
jonka hän itse kerran oli ommellut Johan Magnukselle.
Hänen puoleksi kohotetut kätensä vaipuivat alas, ja hän jäi seisomaan
liikahtamatta kuin kivettynyt, tuntien, kuinka ilo ikäänkuin solui
pois sormien lomitse. Mutta siinä ajatuksessa, joka vilahti hänen
sielussaan, oli ainoastaan vähäinen vivahdus katkeruutta. Ratkaisu oli
ohitse, -- kaikki oli ohitse.
Hän hiipi alas portaita, pujoitteli ohi kukkalavojen, antaen hameensa
viistää käytäväin valkoista hiekkaa ja pysähtyi puutarhan portille,
jonne näkyi osa rantatietä. Melu kartanossa oli vaiennut, kaikki oli
äänetöntä, hän taisi kuulla pienimmänkin risahduksen.
Ensin kuului purjeveneen synnyttämä ryske sen työntyessä rantakiville,
sitten suhinaa, kun purjeet laskettiin alas ja lopuksi pyörivien
telojen kolinaa. Hetkisen aikaa oli taas kaikki hiljaa, sitten alkoi
rantatieltä kuulua ääniä.
Tien mutkauksessa tuli näkyviin Johan Magnuksen pitkä vartalo ja hänen
vierellään tyttö, jonka vyötäreille hän oli kietonut kätensä. Tyttö oli
ottanut hatun päästään ja heilutteli sitä nauhasta, hänellä oli kasvot
käännetyt Johan Magnusta kohti, ikäänkuin olisi juuri aikonut sanoa
jotain, kun hän äkkiä näytti huomaavan portilla seisojan ja vetäytyi
nopeasti irti vähäisen välimatkan päähän.
Mutta Johan Magnus oli myöskin nähnyt Edithin. Hän heitti kuin
äkillisestä päähän pistosta lakkinsa ilmaan liikkeellä, joka ilmaisi
voiton riemua ja valloille laskettua iloa, ja saatuaan sen kiinni,
alkoi hän juosta porttia kohti, vetäen tyttöä mukanaan.
"Edith, tässä hän nyt on, -- mutta katso toki, -- oh, Edith..."
Hänen hengästyneessä äänessään oli lapsellisen onnellinen sointu, ja
hän puristi Edithin käsiä voimakkailla kourillaan.
Edith oli silmänräpäyksessä saanut takaisin tottuneen mailman naisen
käytöksensä.
"Ah, siinäkö te olettekin... Minä kyllä näin purjeveneen, mutta...
Niin, tervetuloa nyt, rakas Johan Magnus, -- ja sinä Aili..."
Hän oli ottanut tytön molemmat kädet omiinsa ja ennenkuin kumartui
suutelemaan, hän hetkisen aikaa katseli hänen kasvojaan pitäen häntä
vähän matkan päässä itsestään.
Tyttö oli kaunis, -- hänen täytyi nähdä se väkisinkin, jos tahtoi
tai ei, ja hänestä tuntui kuin olisi hän sen nyt vasta huomannut.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän vakuutti itselleen, ettei hän
koskaan ollut ihaillut sen laatuista kauneutta, että se oli liian
epäsäännöllistä, liian tarkoittavaa... Ja kuitenkin... Kuinka hän
oli nuori, tuo tyttö tuossa seistessään, hiukan hämillään hänen
tarkastavista katseistaan ja hieno puna kohonneena otsalle asti,
jolle kiharat putosivat varjostaen katsetta ja antaen sille syvyyttä,
jota sillä ei kenties muuten olisi ollut. Hän oli nuori, nuori... Ja
tunne jostakin kauvan aikaa sitten menetetystä, jostakin, jonka hän
oli antanut kulua hukkaan, se tänä hetkenä ikäänkuin löi häntä vasten
kasvoja...
Kaikki kolme kääntyivät kulkemaan rakennusta kohti. Niemen takaa
nousi kuu puoleksi pilviin peittyneenä, ja puutarha väreili himmeää,
valkeaa valoa. Edith kulki edellä, tahallaan nopeammin, ettei
häiritsisi jäljessä tulevain puhelua, mutta kuuli siitä huolimatta
joka sanan, minkä Johan Magnus lausui ja Ailin heleän, vaikka hiukan
kimakan naurahduksen, joka kaikui melkein eksyneeltä äänettömässä
puutarhassa. Ja hän tunsi kateutta, kalvavaa, kasvavaa kateutta tuota
tyttöä kohtaan, koska hän oli ryöstänyt häneltä Johan Magnuksen ja
samalla kaiken, mikä hänelle elämässä oli jonkin arvoista, ja koska
hän oli kaunis ja nuori... niin, koska hän oli nuori... Hänessä heräsi
jotain halpaa, alhaista, hiipivää, -- koko hänen huonompi itsensä
nousi kapinaan, ja hänen täytyi purra huuleensa, estääkseen kyyneleitä
kohoamasta. Sitten hän kääntyi:
"Kenties te tahtoisitte vielä mennä hiukan kävelemään puistossa... Minä
menen sillaikaa sisään..."
Hän kummasteli taas oman äänensä sointua, se tuntui tulevan kaukaa,
jostain etäältä, ikäänkuin hän itse ei olisikaan lausunut noita sanoja,
vaan joku vieras. Johan Magnus kuului vastaavan jotain, vaan hän ei
eroittanut sanoja ja kiirehti sisään.
Etehiseen saavuttuaan hän pysähtyi oudostuneena, -- Johan Magnus oli
rientänyt hänen jäljessään.
"Aili jäi puutarhaan", hän vastasi sisaren kysyvään katseesen. Ja
sitten hetken kuluttua, syvältä henkäisten: "No, -- Edith...! Mitä sinä
nyt sanot?"
Johan Magnuksen yksitotiset, päivänpaahtamat kasvot säteilivät, ja
silmissä välähtävässä ilon ilmeessä oli jotain poikamaisen avomielistä,
hiukan haaveksivaa, mutta voimakasta ja luotettavaa samalla...
Sisar seisoi hänen edessään ja katseli häntä povi kohoillen. "Nyt oli
hänen hetkensä tullut!" vilahti kuin salamana hänen sielussaan. Hän
sanoisi kaikki, kaikki... syytäisi tuskansa ja kärsimyksensä tuolle
miehelle vasten kasvoja, tallaisi jalkojensa alle hänen onnensa, jonka
täytyi nousta hänen oman onnensa raunioista...
"No, -- Edith...!" Johan Magnus kertasi sen ääni täynnä odotusta.
Sisaren katse oli yhä kiintynyt veljen kasvoihin, ja yhtäkkiä
alkoi ilme niissä häntä liikuttaa. Mistä se olikaan kotoisin! Tuo
lapsellinen, onnellinen hymy, joka muodosti niin omituisen vastakohdan
kasvojen kehittyvälle kulmikkaisuudelle... Tuota Johan Magnusta, joka
seisoi nyt hänen edessään, ei hän oikeastaan tuntenut, hän oli uusi,
outo, vieras, kuten ilme hänen kasvoissaan. Mutta rakastiko hän siksi
häntä vähemmän...
Ja tuonko hymyn hän hävittäisi, karkoittaisi katseesta luottamuksen
ja uskon ja valaisi sijalle omia epäluulojaan, aavistuksiaan, öisiä
ajatuksiaan...? Hän ei voisi sitä, -- ei voisi... Vaikka koko tuo onni
olisikin harhaluuloa, ja Johan Magnuksen itse kerran täytyisi siitä
herätä pettyneenä ja tyhjänä, niin hän ei voisi nyt häntä varoittaa...
Jumala saisi lukea sen hänelle synniksi, jos tahtoi... Ja yhtäkkiä hän
käsitti, että kysymykseen, joka kuvastui Johan Magnuksen kasvoissa, ei
löytynyt muuta kuin yksi vastaus.
Sitten, yhä saadakseen nähdä saman ilmeen, estääksensä sitä haihtumasta
ja katoomasta, -- tahtoen mistä hinnasta hyvänsä pysyttää sen, hän
sanoi melkein äidillisellä hellyydellä, -- äänellä, jossa väreili
muistona koko heidän hieno, kaunis suhteensa, kaksin kerroin hieno tänä
hetkenä, jolloin siihen sekaantui kaipauksen tunne:
"Johan Magnus, -- rakas poika, -- minä otan osaa sinun onneesi, -- koko
sydämestäni, -- aivan niinkuin se olisi omani..."
Ja nähtyään Johan Magnuksen kiitollisen katseen, hän ymmärsi, että se
sovitti hänet paljon suhteen.
AGNES
Te katsotte niin tarkasti tuota valokuvaa, -- olkaa hyvä ja ottakaa se
albumista, -- se ei ihmetytä minua. Te ette ole ensimäinen, joka on
jäänyt sitä katsomaan. Eikö totta, sangen omituiset kasvot, -- tekisi
mieli sanoa, että niissä on jotain arvoituksen tapaista...
Minä hyvin muistan, kuinka eräs nuori maalari sattui näkemään saman
kuvan, -- hän joutui aivan haltioihinsa, tiedättekö. "Missä se tyttö
on, esittäkää hänet minulle! Minä tahdon maalata hänet, -- poimutettu
huntu vaan päähän, ja hän on valmis odaliski uneksivine silmineen.
Oh, siitä voisi tehdä jotain!" No niin, minä tietysti jäähdytin hänen
kuuman intonsa ilmoittamalla, että ihailtu tyttö nyt jo oli vanha
nainen... Mutta kuitenkin, minä huomaan että tekin myönnätte...
Niin, kuva on kaunis, sitä ei voi kieltää. Eikä ainoastaan kaunis,
se voisi olla paljoa kauniimpikin, -- ehkä siinä juuri onkin sen
suurin viehätys. Se, että aina tulee ajatelleeksi, mitä se voisi
olla. Tahtoisi nähdä, miltä nuo silmät näyttäisivät, jos ne kerran
katsoisivat ylöspäin, avautuisivat kokonaan, -- nyt niitä ripset
liiaksi peittävät. Olisiko katse noitten hieman raskasten luomien
alla suruinen vai iloinen, hymyilisivätkö vai itkisivätkö kenties? Ja
sitten ajattelee, mitä noilla hienoilla huulilla olisi sanomista, jos
ne eivät olisi niin tiukasti yhteen puristetut. Se kuva vaikuttaa kuin
arvoitus, kuin ratkaisematon probleemi, -- se kiihoittaa mielikuvitusta
ja pakoittaa etsimään sille selitystä...
Te kysytte, eikö hän ole naimisissa? Taaskin sama kysymys, jonka niin
moni ennen teitä on tehnyt! Minua huvittaa vastata teille, että hän
ei ole sitä, -- niin, se todella huvittaa minua, sillä näen, että te
olette siitä yhtä ihmeissänne kuin kaikki muutkin.
Eikö totta, hän näyttää siltä, kuin istuisi miettimässä jotain, mitä ei
kuitenkaan saa selville, -- ikäänkuin ihmettelemässä elämää. Niissä on
paljon uneksijaa ja haaveksijaa noissa tummissa silmissä, -- sisäänpäin
kääntynyt luonne... Ne ovat kuin avautuneet näkemään jotain, joka
niitä on peljästyttänyt ja vienyt lapsen rauhaisan, kirkkaan katseen,
ja sitten taas puoleksi sulkeutuneet päästäkseen sitä näkemästä, --
sielussa, joka niissä kuvastuu, on varhain herännyt epäilys elämästä...
Minä olen aina nähnyt saman katseen niillä ihmisillä, joilla on
hyvin kehittynyt velvollisuuden tunto ja itsensä tarkastamishalu, --
jotka paloittelevat oman sielunsa pieniin hiukkasiin ja sitten niitä
katselevat kuin suurennuslasilla, -- kiduttavat itseään ja kuitenkin
katselevat, -- ymmärrättekö?
Arvoituksen hänen kasvoissaan voisi selittää sitenkin, että hän odottaa
rakkautta, että rakkauden ääretön kaiho olisi olennoituna hänen
hienoissa, alakuloisissa piirteissään. Ja että sen saavuttua, tuo
hento vartalo, joka nyt on kumarruksissa ja taipunut kuin kukka sateen
jälkeen ja tuskin näkyy jaksavan kannattaa päätä, joka sen suhteen on
melkein liian suuri, jälleen kohoisi ja ojentautuisi kohti onnea, ja
silmistä, jotka nyt näyttävät mielivän uneksia pois elämän, välkähtäisi
jotain nuorta, vilkasta, heräävää... Kuitenkin on se vain erehdystä.
Häneen oli hyvin moni rakastunut, -- hän oli juuri yksi niitä, jotka
saavat rakkautta joka taholta, koskaan sitä pyytämättä. Vaan se oli
kenties juuri hänen onnettomuutensa, -- uskokaa minua, sekin voi olla
sitä.
Hänen ei tarvinnut kuin kulkea tanssisalin poikki, ja kaikkien katseet
seurasivat häntä. Ei kukaan tuntenut hänen ajatuksiaan eikä tiennyt
hänen luonteestaan, mutta jokainen saattoi nähdä, että hän oli kaunis.
Ja kenties suurimpana syynä siihen, että kaikki häneen rakastuivat,
oli juuri se, että jokainen taisi häneen ajatella oman mailmansa ja
omat ihanteensa. Todellisuudessa hän kenties ei vastannut yhdenkään
ajatuksia, -- hänellä oli oma, erityinen mailmansa, jos kellään...
Hänen nimensä oli Agnes. Minä en tiedä, mitä Tiinulla aina on ollut
sitä nimeä vastaan, -- minä en ikinä antaisi sitä tyttärelleni. Se on
niin pehmeä ja kaunis ja sointuva, mutta siinä on jotain surullista,
enkä minä koskaan voi kuulla sitä, ajattelematta puolihämärää
katolilaista kirkkoa, jossa rautaristikon takana nunnat laulavat: Agnus
Dei. Minusta on aina tuntunut, kuin se nimi ei voisi olla onneksi...
Te pudistatte päätänne...? Niin, tietysti on se vain taikauskoa ja
ennakkoluuloja eikä mitään muuta.
Missäkö minä häneen tutustuin? Oh jaa, -- sillä on myös oma
historiansa. Minä huomaan tulevani oikein puheliaaksi tänä iltana, --
takkavalkea uunissa ja lumipyry ulkona, -- no, tietysti...
Niin, siitä on todellakin monta vuotta. Näin hänet ensi kerran
rautatievaunussa, -- olin silloin matkalla mieheni sisaren luo, --
tehän tiedätte. Pitkä matka sinne Viipuriin, -- ja vielä semmoinen
ilma, melkein kuin tänään, pyrytti ja pyrytti, ettei eteensä nähnyt.
Minä vakuutan teille, vaikka kuinka olisin koittanut katsoa vaunun
ikkunasta, en voinut nähdä muuta kuin valkoista, -- kaikki, koko ilma
sakeana lumesta. Istuin toisen luokan naisvaunussa ja olin hiukan
nukahtanut, -- hyvin anteeksi annettavaa, -- minulla ei ollut edes
matkalektyyriä.
En tiedä, kuinka kauvan sitä lienen tehnyt, mutta sitten heräsin
siihen, että kuulin ääniä. Ensin miehen äänen, syvänä ja karheana,
katkonaisia sanoja, jotka pyysivät ja rukoilivat... Siihen tyttö
vastasi, ensin kierrellen ja kartellen, pikkuinen, sointuva ääni niin
kylmänä ja terävänä... Vaan sitten tuli itku, pitkiä nyyhkytyksiä ja
tukahutettuja huokauksia...
Ovi oli puoliksi auki vaunun toiseen osastoon, minä taisin nähdä heidät
hyvin. Tyttö istui kasvot minuun päin, -- aivan niinkuin te nyt, --
hänellä oli silmät kyynelissä ja kiharat otsalla epäjärjestyksessä.
Mies seisoi puoleksi selin, hänestä minä näin vaan voimakasrakenteisen
profiilin...
He luulivat tietysti olevansa yksin eivätkä kuulleet, vaikka minä
koetin yskiä ja kalistella kapineitani, huomauttaakseni heitä
läsnäolostani. Ja sitten katsoinkin parhaaksi vaieta ja istua hiljaa.
Toden totta, minun kävi sääli sitä miestä. Ajattelin, että hän oli
tehnyt rakkauden tunnustuksen tai jotain sinnepäin, -- ja että tyttö
oli kieltänyt. Vaan miksi hän itki niin katkerasti, jos ei rakastanut,
se ei mahtunut minun päähäni.
He alkoivat puhua yhä kovempaa, joka sana kuului selvästi. "Agnes, minä
en käsitä yhtään, -- en kerrassaan mitään... Mitä siis on tapahtunut?
Meidänkö erota, mahdotonta..."
Tytön kasvot värähtelivät kuin ruumiillisesta tuskasta, -- ja
kuitenkin, kuinka kaunis hän oli sillä hetkellä, tiedättekö, se pikku
raukka. "Täytyykö minun sanoa se", -- hänellä oli toden totta epätoivoa
äänessä, -- "näetkös, Bernhard kosi minua eilen, sinun oma veljesi!
Ymmärrätkö, _Bernhard_, joka on niin... Oh, sinä et voi uskoa, kuinka
minua peloitti".
Mies kysyi sitten, oliko tyttö suostunut? Ei, kuinka se olisi tullut
kysymykseen, päinvastoin, tietysti oli hän kieltänyt, mutta kuitenkin,
-- kaikissa tapauksissa... Oh, eikö hän, Yrjö, nyt ymmärtänyt...
Sitten ei kuulunut pitkään aikaan mitään, tyttö itki hiljaan, ja mies,
-- niin minä en tiedä, mitä hän teki, hän istui pää käsien nojassa.
Tyttö se vihdoin alkoi puhua. Hän puhui hyvin pitkältä, aivan kuin
kirjasta lukien, sellaisia hienoja käänteitä ja vivahduksia, --
vahinko, että olen niin paljon siitä unohtanut. Niin, -- siitä on pitkä
aika. Se on vanha juttu, ollut ja mennyt aikoja sitten.
Hän sanoi jotain siihen tapaan, ettei mitenkään tahtonut rikkoa
veljesten väliä, jos jonkun täytyi kärsiä, niin oli hän itse sen
tekevä. Ei ymmärtänyt se raukka, että hän sillä juuri saattoi kaikille
kolmelle kärsimystä... Sitten vielä, että hänestä tuntui, kuin
olisi hänen rakkautensakin rikos, ikäänkuin hän toisi onnettomuutta
muassaan... "Minäkö sinun vaimonasi, Yrjö? Ja entä Bernhard, -- ei, ei,
minä en voi!"
Hän puhui sitten vielä paljon, ja se on jäänyt minulle muistiin. Minä
olen usein sitä ajatellut, sillä sinä hetkenä minulle selvisi hänen
omituinen luonteensa, joka niin monelle on ollut kuin arvoitus.
"Tiedätkö mitä, Yrjö", hän sanoi, "minä en juuri koskaan ole ollut
iloinen. En siitä asti, kun tulin täysikasvuiseksi. Minä olen aina
tuntenut tuovani surua muassani. En koskaan ole tehnyt mitään
saadakseni miehet itseeni rakastumaan, ja kuitenkin ovat he sen tehneet
toinen toisensa jäljestä. Itse vaan en voinut rakastaa ketään. Lopulta
rupesin pelkäämään ihmisiä, Yrjö, pelkäämään ihmisiä ja itseäni. Minä
olen ollut aina sellainen uneksija koko ikäni, nähnyt unia selvällä
päivällä ja silmät auki, kantanut aavistuksia sielussani, -- ja minusta
on aina tuntunut, kuin asuisi minussa onnettomuus... Mutta sitten
rakastuin sinuun ja luulin tulleeni ihmiseksi. Ja kun sinäkin rakastit
minua, luulin tulleeni myös onnelliseksi... Siksi kunnes sinun oma
veljesi myöskin minuun rakastui... Silloin minä taas tunsin kirouksen
painavan itseäni..."
Sitä sanoessaan oli hänellä niin äärettömän tuskaisa katse pitkien
ripsien alla, ikäänkuin hänen olisi täytynyt olla edesvastauksessa koko
mailman rikoksista. Niin, niin, -- mutta kuulkaa, ettekö tahtoisi vielä
panna yhden puun uuniin, -- kun se on palanut, on tämäkin juttu jo
lopussa.
Mihinkä minä jäinkään? Niin, tiedättekö, sillä hetkellä kävi minulle
tyttö enemmän sääliksi kuin mies. Hänellähän oli onni melkein
käsissään, eikä hän osannut pitää siitä kiinni, vaan antoi livahtaa
ohitse. Vaan hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät usko onneensa eivätkä
siksi sitä koskaan saavutakaan. -- Minä en sitten enään kuullut, mitä
mies sanoi. Hän puhui hiljaa ja kauan, ja tyttö itki hänen puhuessaan,
mutta ei taipunut. Sitten oltiinkin jo aseman kohdalla, ja mies lähti
pois.
Uskokaa minua, sinä hetkenä olisin tahtonut olla vaikka missä muualla,
mutta en siinä rautatievaunussa. Sillä, tiedättekö, tuskin oli mies
lähtenyt, kun tyttö ilmestyi naisosaston ovelle. Hän oli ottanut hatun
päästään ja pyyhkäsi vaistomaisesti pitkiä suortuviaan taaksepäin, --
hänellä oli hyvin kihara tukka, kuten valokuvastakin näette. En voi
sanoa, että hän näytti peljästyneeltä minut nähdessään, se olisi liian
vähän, hän suorastaan kivettyi siihen paikkaan, tuijotti ja tuijotti,
ikäänkuin ei olisi käsittänyt. "Te, te, oletteko te kuullut -- kaikki?"
"Lapsi kulta!" minä sanoin, "suokaa nyt anteeksi, mutta enhän voinut
sille mitään. Kas niin, tulkaa nyt tänne ja itkekää vähäisen!"
Silloin, tiedättekö, -- niin, sitä minä en koskaan unohda. Hänelle
nousi veri yhtäkkiä kasvoihin, ja sitten pääsi kaikki valloilleen, hän
heittäysi sohvalle, itki ja nyyhkytti, koko ruumis väristen. Oletteko
koskaan nähnyt kenenkään itkevän todellisessa sielun tuskassa? Se ei
ole helppoa edes katsella.
Niin, -- siihen se juttu melkein loppuukin. Minusta tuli sen jälkeen
hänen uskottunsa, niinkauan kuin asuimme samassa kaupungissa, --
niiltä ajoilta tämä valokuvakin on. Hän kertoi minulle vähitellen
koko tarinansa yksityiskohtia myöten, ja me puhuimme siitä useinkin,
mutta minun täytyy sanoa, etten kuitenkaan koskaan häntä sen paremmin
ymmärtänyt. Sama tapaus, jonka joku toinen olisi kuitannut olkapään
kohauksella ja hetkeksi ummistamalla silmänsä ja sydämensä, se synnytti
hänessä ratkaisevan taistelun. Eikä hänkään puolestaan koskaan
käsittänyt, että kenties oli tehnyt väärin, päinvastoin, hänestä oli
menettelynsä ainoa oikea ja ainoa mahdollinen, -- niin, suorastaan
velvollisuus.
Olkaa varma, jos hän olisi elänyt vanhoina aikoina, olisi hänestä
tullut marttyyri, ja hän olisi astunut polttoroviolle silmiään
räväyttämättä. Hän oli juuri yksi niitä. Jos taas keski-ajassa, olisi
hän sulkeutunut luostariin, -- ihan varmaan, -- minä voin kuvitella
mielessäni, kuinka hän olisi istunut yksinäisessä kammiossaan ja
kirjaillut alttariliinaa, ihmetellyt itseään ja muita ja koko suurta
elämää. Nyt sen sijaan oli hän protestantti ja eli nykyajassa. Mutta
hänenlaisensa luonteet löytävät marttyyriytensä kuitenkin, se on heissä
itsessään, kirjoitettuna syntymästä saakka heidän otsaansa, ja he
kantavat tragediansa omassa povessaan. Heidän ei ole enään mahdollista
sulkeutua luostariin, mutta he sulkeutuvat omaan itseensä, vetäytyvät
kuoreensa kuin haavoitettu simpukka ja elävät elämänsä vieraina muille,
arvoituksena ympäristölleen.
Hän olisi voinut tulla hyvin onnelliseksi ja tehdä siksi toisenkin, --
jos hänellä vain olisi ollut usko, -- usko itseensä ja usko onneensa.
Mutta sitäpä ei hänellä koskaan ollut, -- hän kadotti sen ensimmäisestä
esteestä. Kas niin, tahdotteko olla hyvä ja kohentaa hiukan tulta, minä
huomaan, että puut ovat palaneet hiilokselle.
Hän oli yksi niitä, jotka eivät koskaan voi nauttia elämästä, koska he
aina kulkevat omissa ajatuksissaan ja niillä katkeroittavat iloisetkin
hetkensä. Heillä on aina omat kysymyksensä: Miksi? Minkätähden? Mikä on
tarkoitus? Miksi käy juuri näin ja miksi näin? Oh niin, -- heille tulee
aina riittämään kysymyksiä eivätkä he koskaan saa niihin vastausta.
Sillä elämä, ja sen kärsimykset pysyvät heille yhä samana suurena
kysymysmerkkinä.
TUNNUSTUS
He istuivat kahden kesken puolihämärässä huoneessa, ovi viereiseen
valaistuun saliin oli raollaan, ja valojuova kulki kapeana yli
lattian. Mies oli kietonut kätensä tytön ympäri ja leikitteli pitkillä
silkkinauhoilla, jotka riippuivat mustan, pehmoisen hameen vyötäisistä.
"Mitä sinä äsken sanoit, Elmi? Ettäkö sytytettäisi tulta? Ei, tiedätkö,
annetaan olla, ei missään ole niin tunnelmaa kuin tämmöisessä
iltapäivähämärässä".
"Eikö sinustakin... siinä on jotain niin pehmoista ja hyväilevää,
se ikäänkuin tasoittaa ja tyynnyttää epämääräisyydellään... Se saa
avomieliselle tuulelle, jos sitten tahtoo tai ei".
Tyttö käänsi häntä kohden kasvonsa, joiden hienot piirteet ja suuret,
sielukkaat silmät taisi eroittaa läpi hämäränkin.
"Avomieliselle? Niin, ne, joilla siihen on taipumusta... Ja muuten,
ainahan sinä olet avomielinen, Hannes!"
"Voi kyllä olla... Vaan eikö se sitten sinuun vaikuta sillä tavalla?"
"En tiedä. Minä olen liian suljettu luonteeltani. Voin niin harvoin
olla avomielinen".
He istuivat hetken ääneti.
"Elmi, kuulehan!" mies alkoi hiukan epävarmasti, "toisinaan minusta
tuntuu, kuin sinua oikeastaan niin vähän tuntisin. Sinä olet niinkuin
iltahämäräkin, puoleensa vetävä, vaan epäselvä, verhottu..." Hän veti
tytön pään luoksensa ja silitteli sitä. "Elmi, minä tahtoisin nähdä
sinut sieluun saakka. Sinun sieluasihan minä sinussa rakastan".
"Rakastat siksi, ettet tunne". Tytöllä oli alakuloisuuteen vivahtava
väre äänessä.
"Niin, mutta minä tahtoisin oppia sitä tuntemaan ja juuri siksi
rakastaa vielä enemmän. Se on kuin uusi, tuntematon mailma, ja minä
tahdon olla ensimäinen, joka sen valloittaa".
"Minkätähden juuri ensimäinen, Hannes?"
"Miksikö ensimäinen? Kuinka minä sen sinulle selittäisin... Sentähden
juuri minä rakastuin sinuun, että sinä olit niin koskematon ja kylmä,
niin nuori ja vasta auennut. Sinun sielusi oli kuin pyhäkkö, jonka
salaisia polkuja ei kukaan ollut kulkenut, kuin puhdas lehti, jolle ei
nimeä vielä ollut painallettu... Sinä olit kuin kirja, jonka lehdet
olivat aukileikkaamatta, ja minä tahdoin ne ensimäiseksi lukea..."
"Voi, Hannes, kuinka sinä vähän sentään minua tunnet!"
Mies kumartui hiukan ja suuteli tytön pehmoista tukkaa.
"Elmi, pikku Elmi, miksi sinä puhut noin! Ja jos niin olisikin, etkö
sitten tahtoisi, että oppisin yhä paremmin? Minullehan sinä voit olla
oikein avomielinen, eikö niin?"