Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
KULOA JA KEVÄTTÄ
Novelleja
Kirj.
AINO SUONIO [Aino Kallas]
Porvoossa,
Werner Söderström,
1899.
SISÄLLYS:
Sisar.
Agnes.
Tunnustus.
Tien vaihteessa.
Lomalla.
Hänen päiväkirjastaan.
Oli kerran.
SISAR
Johan Magnus Hjelm, Rautlahden herra, selvitteli purjeveneensä pohjalla
toisiinsa tarttuneita ja sekaantuneita nuoria. Vene oli jo työnnetty
teloiltaan ja keinuili kivien välissä pienessä, kapeassa syvänteessä,
joka varta vasten oli kaivettu, sillä ranta oli pitkältä matalaa.
Vasta niemen kärjen kohdalla aukesi meri aavana, vihertävänä ulappana,
siihen asti sai luovailla lahden poukamassa, jossa harvoin tuuli tuntui
purjeen täyteisenä.
Vihdoin olivat nuorat selvillä, hän päästi auki isopurjeen, joka oli
ryöstäytyä hänen käsistään, -- äkillinen tuulenpuuska pingoitti sen
kaarevaksi, ja vene, joka oli kiinnitetty nuoralla rantapaaluun,
liikehti levottomana kuin lentoon lähtevä vesilintu. Hän nousi
kiinnittämään kokkapurjetta ja katsahti samassa ulapalle. Mainio tuuli,
-- myötäinen koko ajan, -- tunnissa olisi hän perillä.
Hän seisoi kokkapurjetta kiinnipitäen, ja vartalon pitkä varjo
luikerteli monimutkaisena veden pinnalla. Hän oli hienossa, harmaassa
kesäpuvussa, valkoinen kaulaliina huolellisessa solmussa, --
napinreikään oli pistetty ruusu. Hän ei näyttänyt enään nuorelta,
jollei vanhaltakaan, piirteet olivat suvun tunnettua, hienoa tyyppiä,
iho ruskettunut ja päivän paahtama, kuten alituisesta ulkoilmassa
olemisesta, ainoastaan otsa, jota jo harmaantuva tukka varjosti,
oli hatun suojassa jäänyt valkoiseksi. Ensi katsannolta hän teki
voimakkaan ja lujatekoisen miehen vaikutuksen, hänellä oli urheilijan
kehittynyt vartalo, leveät hartiat ja suora ryhti. Mutta toisena
hetkenä, varsinkin jos rupesi puheisiin hänen kanssaan, alkoi heti
epäillä ensi vaikutuksen todellisuutta, -- harmaissa silmissä, jotka
ensi katsannolta näyttivät kylmiltä ja totisilta, taisi äkkiä kuin
pohjemmalta välähtää jotain muutakin, jotain herkkää, tunteellista,
vaikutuksille altista. Eniten kuitenkin vaikutti siihen hänen äänensä,
sillä oli omituinen, alakuloinen väre, vaikka hän olisi puhunut mistä
tahansa, jokapäiväisimmistäkin asioista, -- sen vähän pitkäveteistä
sointua taisi jäädä kuuntelemaan, sanoja ajattelematta.
Johan Magnus oli saanut purjeet kuntoon ja aikoi juuri päästää veneen
irti, kun taakseen katsahtaessaan näki naisen päivävarjo kädessä
tulevan rantatietä pitkin. Nainen oli pitkä ja sulava vartaloinen,
käveli kepeästi, mutta hitaasti ja vähän kumarruksissaan, -- ei
näyttänyt pitävän kiirettä.
Johan Magnuksen päivän paahtamille kasvoille levisi omituinen ilme,
-- hän kumartui asettelemaan veneen pohjalautoja paikoilleen ja antoi
samalla ruusun pudota rinnasta.
Nainen oli saapunut rantaan ja pysähtynyt laiturin päähän, sen
kaidepuuta vasten nojaten. Hän oli keski-ikäinen hänkin, -- kenties
likemmä neljänkymmenen -- ja hyvin Johan Magnuksen näköinen, --
ensi katseella olisi heidät tuntenut sisaruksiksi. Samat harmaat,
tummaripsiset silmät, samat hienot, kapeat piirteet, -- naisella vaan
kaikki vielä paljon sirotekoisempaa. Hän teki sen vaikutuksen, että
oli ollut sangen kaunis nuorena, -- kauneutta, joka kenties kuitenkin
enemmän oli herättänyt abstraktista ihailua muotojen puhtaudellaan ja
säännöllisyydellään, kuin välitöntä tunnetta. Sillä hänellä oli samalla
jotain kylmää ja suljettua, jotain 'noli me tangere' kasvojen hienoissa
piirteissä, melkein luotaan karkoittavaa, jota ei niinkuin veljellä
lieventänyt katseen lämmin värähdys.
"Vai niin, -- sinä lähdet nyt siis, -- Johan Magnus?"
Ääni, jolla sanat lausuttiin, oli tyyni ja tasainen, ilman vähintäkään
mielenliikutuksen värettä.
"Niin, Edith", -- Johan Magnus näkyi yhä puuhailevan lautojensa kanssa,
joita tänään oli vaikea saada paikoilleen. Ja sitten, hetken kuluttua,
kun ei nainen siihen mitään vastannut: "Sinä et kenties sittenkään
soisi sitä, -- vai kuinka?"
Nainen ei liikahtanut, ainoastaan hienot rypyt silmien alla vetäytyivät
kokoon.
"Eihän tässä voi olla puhetta minun tahdostani tai mielipiteestäni",
hän vastasi. "Sinä kai itse tiedät parhaiten, mikä on onneksi...
Mutta..." hän etsi sanoja, "-- oletko sitten varma, että hän, tuo
pikku... no niin, että hän suostuu, tarkoitan...?"
Johan Magnus oli hypännyt kivelle ja piteli veneen irroitettua nuoraa
kädessään. Hän oli punastuksissaan ja hämillään kuin koulupoika.
"Minä toivon sitä, tietysti... Tapasin hänet viime keskiviikkona
pappilassa ja luulin huomaavani..."
Naisen kasvoilta suli hetkeksi jäykkyys.
"Johan Magnus", hän sanoi, "lupaa minulle eräs asia. Jos hän myöntyy
pyyntöösi, niin tuo hänet vielä tänä iltana tänne, lupaatko? Anna minun
ensimmäisenä ottaa osaa onneesi, -- sillä Jumala tietää, että soisin
siitä sinulle onnea koituvan", lisäsi hän huo'aten. "Ja kuule, muista
vetää lippu mastoon kotimatkalla, jos kaikki käy hyvin. Minä tahdon
nähdä jo kaukaa, miten on käynyt".
Johan Magnus oli nopeasti sitaissut nuoran vielä kerran paalun ympäri
ja seisoi sisarensa vieressä.
"Edith", hän tarttui häntä kädestä, "Edith, luuletko, etten minä ole
nähnyt, ettei tämä kaikki ole mieleen sinulle, vaikket sitä ole suoraan
sanonutkaan. Minä olen nähnyt sinun kärsivän viime aikoina, mutta sinä
olet niin äänetön ja hiljainen... Etkö sinä, -- etkö sinä kenties --
pidä hänestä?" tuli hiljemmällä äänellä.
Sisar veti kätensä irti. "Kyllä hän on hyvin sievä tyttö, -- pikku Aili
Laitinen. Hyvin soma, -- ja iloinen myös!"
Johan Magnus katsoi häntä tutkivasti, koittaen noista
läpipääsemättömistä, verhotuista silmistä saada selville hänen
ajatuksiaan.
"Mutta sittekin on siinä jotain, -- eikö niin, Edith? -- Minä en tiedä,
mutta minusta on kuin ei meidän välimme enään olisi oikein samaa kuin
ennen?"
Edithin kasvot hiukan värähtivät.
"Se ei enään voi eikä saa olla niinkuin ennen, Johan Magnus. Samalla
hetkellä kuin sinä tuot morsiamesi kotiisi, olen minä toisessa sijassa,
-- minun on väistyttävä. Siitä hetkestä on hänen ennen muita jaettava
sinun ajatuksesi."
Johan Magnus näkyi miettivän.
"Sinä pysyt kuitenkin minulle aina samana, Edith", hän sanoi hitaasti.
Edith nykäytti päätään.
"Kas niin, elkäämme enään puhuko siitä. -- Sinulla on myötätuuli
Lepolaan, -- eikö niin?" Hän sanoi sen ihan jokapäiväisellä äänellä ja
varjostaen kädellä silmiään katseli ulapalle.
"Ni-in", Johan Magnus katseli myös sinnepäin hiukan hajamielisenä. "Ja
hyvästi nyt sitte, Edith!"
Hän puristi vielä kerran sisaren kättä, mutta ei voinut mitään lukea
tämän tyynistä, suljetuista kasvoista.
"Hyvästi, Johan Magnus! Onnea matkalle! -- Ja muista lippua", huusi hän
vielä jälkeen.
Hän seisoi laiturin porraspuulla ja katseli, kuinka vene pitkiä luoveja
tehden purjehti kohti niemen kärkeä. Hänen oli ollut tapana veljensä
purjehdusmatkoille lähtiessä huiskuttaa nenäliinaa, niinkauan kuin
nähdä saattoi, ja nytkin haparoi käsi vaistomaisesti hameen taskua,
mutta sitten hän veti sen äkkiä pois. Ja veneen kadottua niemen taakse,
hän lähti kulkemaan takaisin päin pitkin rantatietä, yhtä hitaasti kuin
oli tullutkin.
Rautlahden kartano oli rakennettu verkalleen kohoavalle rantatörmälle,
keskelle kuusikkoa. Se ei ollut suuren suuri ja oli uuden aikaista
huvilatyyliä, avarat verannat molemmin puolin ja pienet ulkonevat
parvekkeet yläkerran päädyissä. Puutarha, joka oli raivattu sen
ympärille kivikkomäkeen, näytti olevan vielä jotenkin alullaan, kukat
ja pensaat eivät oikein ottaneet menestyäkseen pengermissä, joita
tuuli alati lakaisi. Rakennuksen takana kohosi jyrkkänä vuoriseinä, --
huipulle oli pystytetty näkötorni, josta toisella puolen näki merelle,
kauas yli niemen ja lahdelman ja toisaalla vihertäviä pelto- ja
niittymaita ylt'ympäri siellä, täällä mäkien notkoissa.
Edith kiersi huvilan ja pysähtyi keittiön portaille, jossa
palvelustyttö istui marjoja puhdistellen.
"Tilta laittaa illallisen kolmelle hengelle tänään, -- jotain lämmintä
ruokaa myös, ymmärräthän, -- ja sitten saa hakea pari simapulloa
kellarista. Tulee vieraita".
Hän sanoi sen lyhyesti ja käskevästä ja odottamatta sen enempää
kysymyksiä lähti sisään.
Suuri avara ruokasali, jonka ikkunat olivat pihalle päin, näytti
kodikkaalta vaikka vähän jäykältä jykevine, vanhanaikuisine
tammihuonekaluineen. Seinät olivat lautapeitteellä verhotut, ja
molemmin puolin ovea riippui öljymaalauksia, jotka kuvasivat kirjavia
hedelmiä tahi ammuttuja lintuja ja metsänriistaa. Uuni oli suuri ja
avonainen, ruskeasta kiiltävästä fajansista, muinaispohjoismaalaista
mallia. Edith oli pysähtynyt moniosastoisen kaapin eteen, joka yksinään
täytti melkein koko seinä-alan. Hän avasi vasemmanpuolisen oven ja
tarkasteli häikäisevän valkoisia pöytäliinoja, joita hyllyt olivat
täynnä. Nekin olivat kaikki vanhanaikuista tekoa, suurikuviollista
hienon hienoa kangasta ja Hjelmien suvun vaakuna kudottuna kuhunkin
kulmaan. Hän valitsi niistä yhden ja levitti pöydälle ja alkoi sitä
kattaa, ottaen kaapista esiin toisen toisensa jälestä sinikukkaisia,
hapraita posliinilautasia, himmeäksi tahkottuja laseja ja hopeisia
lusikoita, joitten varteen isot nimikirjaimet oli kaiverrettu.
Hän teki työnsä tyynesti, koneellisesti, tottuneella pehmeällä
kädellä, liikkuen hitaasti pöydän ja kaapin väliä. Saatuaan kaiken
järjestykseen, loi hän tarkastavan yleissilmäyksen ympäri huonetta ja
toi hetken mietittyään salista kaksi pronssista korkeaa kynttiläjalkaa,
jotka asetti pöydälle. Sitten heitti hän hartioilleen pehmeän,
silkkikutoisen huivin ja avasi oven merenpuoliselle verannalle.
Tuulen henki, joka ei juuri koskaan Rautlahtea jättänyt, vaan pyrähteli
aina esiin milloin miltäkin ilman suunnalta, lymyillen hetken aikaa
rotkon pohjissa ja kallionkielekkeitten takana, se leyhähti häntä
vastaan, leikitellen esiliinan pitkillä nauhoilla ja työntäen pikku
hiukset otsalta taemmas. Vaan tänä iltapäivänä se oli hyväilevä ja
pehmeä sävyltään, huokui kauan kestäneitä poutia ja meren suolaa.
Edith kietasi huivin tiukemmin olkapäilleen ja istahti keinutuoliin,
ottaen pöydältä sinne jääneen koruompeluksen. Hän ompeli
alussa ahkerasti, kumartuneena työnsä yli, ikäänkuin ajatuksia
karkoittaakseen, mutta sitten yhä useammin pysähtyi neula, työ vaipui
syliin, ja hänen harmaat, hiukan teräväkatseiset silmänsä jäivät
tuijottamaan kaukana aukenevaa merenselkää, jonka toinen ranta sulautui
pitkäksi, tummansiniseksi juovaksi.
Siitä oli siis ummelleen viisi vuotta, kun hän Johan Magnuksen kanssa
oli tänne muuttanut ja siitä asti elänyt täällä erämaassa talvet ja
kesät, -- ollen hänelle, veljelleen, -- sisar, äiti ja ystävä, --
kaikki yhdessä.
Ja hän johtui muistoissaan yhä aikaisempiin aikoihin. Hän tunsi kuin
tarvetta niitä ajatella, vetää esiin entisyyden tänä ratkaisevana
hetkenä, jolloin uudet vaiheet jo ovella kolkuttivat.
Johan Magnus oli häntä kahdeksan vuotta vanhempi ja oli nuoruudessaan
ollut koko perheen ja suvun kadotettu poika. Koulussa oli hänen käynyt
yhä huonommin luokka luokalta, hän oli huolimaton luvuissaan eikä
niistä välittänyt, mutta sitä enemmän kaikenlaisista urheiluista maalla
sekä merellä, joista hän aina palasi voittajana. Seitsentoistavuotiaana
hän karkasi kotoa ja lähti merelle vanhempainsa tietämättä ja ilman
heidän suostumustaan. Se herätti sanoin kuvaamatonta suuttumusta ja
kauhistusta koko hänen hienossa, ennakkoluuloisessa suvussaan: vanhan
senaattori Hjelmin poika alhaisena, tavallisena merimiehenä! Hän oli
ottanut pestin valtameriä kulkevaan laivaan ja purjehti pari vuotta
etäisiä vesiä, säännöllisesti joka satamapaikasta kirjoittaen kotiinsa
kirjeitä, jotka säikäyttivät ylimysmielistä, heikkohermoista äitiä
voimakkailla merimiestermeillään, mutta jotka hän kuitenkin luki salaa
ilosta itkien.
Jonkun vuoden kuluttua kirjoitti hän asettuneensa maihin
Etelä-Afrikaan, johonkin Kapmaan englantilaisista siirtoloista, jossa
hän oli saanut edullisen paikan eräässä suuressa tavara-liikkeessä.
Sitten rupesivat kirjeet tulemaan harvemmin, hänellä oli paljon työtä,
mutta näkyi menestyvän muuten hyvin, oli perustanut oman liikkeen ja
laajensi sitä yhä. Se kannatti erinomaisesti ja tuotti voittoa, koska
kilpailu ei ollut kovin suuri.
Edith oli ollut pikku tyttö hänen lähtiessään eikä muistanut häntä
kuin ihan hämärästi, mutta kasvaessaan kuuli hän alati hänestä
puhuttavan. Ja tämä veli, josta isä puhui teeskennellyllä ankaruudella,
äiti pelonsekaisella rakkaudella ja hienot serkut ivallisella
halveksimisella, -- hän kasvoi hänen lapsellisessa mielikuvituksessaan
jonkinlaiseksi ihme-olennoksi, jota hän salaa ihaili ja ihmetteli,
uskaltamatta sitä sanoa.
Muuten oli Edith jo lapsenakin sukunsa täysiverinen tyyppi ja kehittyi
siksi yhä enemmän. Hän oli sulava liikkeissä, aika-ihmiseksi tultuaan
hiukan kalpea, käytökseltään varma ja hillitty, puhui pikemmin
vähän kuin paljon. Hän herätti aina huomiota, mihin ikinä tuli,
ruhtinaallisella ryhdillään, seura-elämässä, kaduilla, joka paikassa,
-- mutta harva uskalsi häntä lähestyä. Ja hänen kahta vuotta nuorempi
sisarensa, jonka koko viehätys oli pienessä pystynenässä ja valkoisessa
hammasrivissä, vei hänestä kokonaan voiton. Edithiä kyllä ihailtiin
tavallaan häntäkin, mutta niinkuin hän olisi seisonut kuvapatsaana
korkealla jalustalla.
Hän oli jo täysikasvuinen kun tapahtui ettei Johan Magnukselta tullut
pitkään aikaan kirjeitä. Se teki kummallisen vaikutuksen kotona, äiti
itki peittelemättä, isä sen sijaan koitti kätkeä levottomuuttansa
ankariin sanoihin, mutta sähköitti kuitenkin salaa konsulaatille
Kapkaupungissa. Sieltä tuli masentava vastaus. Mr. John Hjelm oli
lähtenyt sisämaahan vuosi sitten muutamien alkuasukasten kanssa eikä
hänestä sen jälkeen ollut mitään kuulunut. Kun se sanoma saapui,
sulkeutui Edith päiväksi huoneesensa ja pysyi kauan aikaa eteenkinpäin
kalpeana ja totisena.
Sitten kolmen vuoden kuluttua, -- Edith oli silloin 22 vanha, -- tuli
Hyväntoivonniemen postileimalla varustettu kirje: kuolleeksi luultu
Johan Magnus kertoi palanneensa pitkältä retkeltään terveenä ja
reippaana. Äiti, joka jo viime ajat oli ollut kivulloinen, sairastui
ilosta ja mielenliikutuksesta, vilustui vielä siihen lisäksi ja makasi
monta viikkoa vuoteen omana.
Silloin päätti Edith ryhtyä toimeen. Hän kirjoitti veljelleen kirjeen,
veljelle, jota hän ei oikeastaan yhtään tuntenut, ja joka ei tuntenut
häntä, -- kaunopuheisen, pitkän kirjeen, johon pani koko sielunsa ja
sydämensä, -- ja pyysi häntä edes käymältä palaamaan kotiin, jos vielä
halusi äitiään nähdä. Äiti oli huono, ja loppu voisi tulla milloin
hyvänsä.
Sitä lähettäessä ei hänellä ollut juuri suuria toiveita tuumansa
onnistumisesta. Mutta kirjeen vaikutus oli odottamaton. Neljä kuukautta
siitä kun se oli postiin pantu, saapui Johan Magnus Hjelm isänsä
kotiin, oltuaan silloin poissa yhtä mittaa kolmetoista vuotta.
Tämä takaisin tullut tuhlaajapoika hämmästytti kaikkia niitä, jotka
olivat toivoneet erityistä huvia hänen afrikalaistuneista tavoistaan,
käytöksensä luonnollisuudella ja yksinkertaisuudella, jossa oli vaikea
keksiä suurempaa moitteen sijaa. Sedät ja tädit arvelivat sen tulevan
siitä, että hänen suonissaan sittenkin juoksi Hjelmien veri, mutta
toiset varsinkin pääkaupunkilaisserkut huomauttivat, ettei sitä asiaa
voinut niin arvostella, eikä tietää, koska Johan Magnus oli kyllin
viisas aina vetäytyäkseen pois, missä suinkin voi, eikä seuroissa juuri
suutaan avannut. Hän ei toisin sanoen antaunut mihinkään tilaisuuteen,
jossa hänen sivistyksensä puutteellisuus olisi tullut ilmi.
Ja totta olikin, että tämä suuri, pitkä, roteva mies
englantilaiskuosisessa puvussaan, jossa tuskin kukaan enään olisi
tuntenut entistä hoikkaa, vilkasta Johan Magnusta, oli tavattoman
hiljainen, harvapuheinen ja äänetön, -- liekkö se sitten tullut
siitä, että hän pitkillä sisämaan retkillään oli niin vähän ollut
tilaisuudessa vaihtaa ajatuksia ja oli kuin tottunut pois siitä. Ainoa,
jonka kanssa hän enemmän puheli, oli Edith, johon hän muuten heti ensi
näkemältä oli kiintynyt.
"Vai niin, tuon näköinenkö sinä nyt oletkin, -- pikku sisko", oli hän
tervehtiessä sanonut, "-- niin kasvanut ja niin kaunis! Vaan juuri
tuollaiseksi minä sinua ajattelinkin saadessani sen kirjeen."
Ja sitte toisen kerran, kun he olivat jääneet kahden kesken: "Sinä
et voi aavistaa pikku Edith, kuinka hyvän työn teit, kun kirjeesi
kirjoitit. Minä olin jo tottunut pitämään itseäni sellaisena erakkona,
ilman kotia ja omaisia. En luullut teidän minusta paljoakaan huolivan".
Heidän välinsä tuli yhä sydämmellisemmäksi sen kesän kuluessa, jonka
Johan Magnus viipyi. Ja Edith, -- hieno suuren maailman nainen,
ylimysperheen ylimysmielinen tytär, -- hän tunsi suurta kummallista
myötätuntoisuutta tätä pitkää, hiukan kömpelöä veljeä kohtaan, johon
erämaitten yksinäisyys oli painanut leimansa.
Syyskesällä äiti kuoli, -- esikoispoikansa syliin, jonka kohtalo oli
ollut hänen elämänsä suurin suru. Pian sen jälkeen lähti Johan Magnus.
"Minä tulen kenties joskus takaisin", hän lähtiessään sanoi Edithille,
"-- ja sitten ostan suuren talon ja vien sinut sinne emännäksi, --
jollei sinulla jo ole omaa kotia", hän lisäsi.
Sitä poissa oloa kesti kuitenkin vielä kymmenen vuotta, osittain
Afrikassa, osittain Lontoossa, jonne hän siirtyi myytyään liikkeensä
Kapmaassa. Sillä aikaa ehti vanha senaattori Hjelm kuolla ja molemmat
nuoremmat sisaret joutua naimisiin. Edith hoiti isäänsä viimeiseen
saakka ja otti sitten vastaan opettajattaren paikan eräässä kaupungin
tyttökoulussa. Hänellä oli kyllä ollut kosijoita, -- ei kuitenkaan
kovin monta, -- mutta ei ollut huolinut kestään niistä. Hänen kylmä
hieno, säännöllinen kauneutensa ei vuosien kuluessa ollut paljoakaan
kadottanut, ja yli kolmenkymmenen ikäisenä hän oli yhä soleva ja
suoraryhtinen vartaloltaan, harmaissa silmissä sama umpimielinen,
mitään ilmaisematon piirre kuin ennenkin.
Näitten kymmenen vuoden kuluttua palasi Johan Magnus takaisin, -- koko
joukon vanhettuneena, mutta rikkaana miehenä ja muuten ulko-olennoltaan
viime aikoina huomattavasti hienontuneena, kuin silitystä saaneena. Ja
lupauksen, jonka hän kerran puoleksi leikillä oli tehnyt, hän sanoja
myöten täytti. Hän osti eräältä etäiseltä sukulaiselta Rautlahden
vanhan perintökartanon, revitti alas vanhan huoneuston ja rakennutti
meren rannalle uuden. Ja tuskin oli sen katto kohonnut, kun Edith
virasta erottuaan muutti sinne veljelleen emännyyttä pitämään, vieden
mukanaan entisen kotinsa sisustuksen, joka melkein koskematta oli
jäänyt hänelle sisarten mennessä naimisiin.
Ja nyt kehittyi vähitellen omituinen suhde näiden kahden välille, --
veljen ja sisaren, jotka oikeastaan olivat eläneet niin erilaisissa
oloissa kuin suinkin.
Molemmat olivat he harvapuheisia ja hiljaisia, Edith luonteensa
pakosta, Johan Magnus tottumuksesta. Mutta toistensa läheisyydessä
he kumpikin sulivat. Johan Magnus, -- merimies, Afrikanmatkustaja,
tavaranvälittäjä, -- joka ei koskaan ollut joutunut muitten kanssa
mihinkään suhteisiin, paitsi liike-asioissa eikä naisia tuntenut muita
kuin äitinsä, hän näki tässä kauniissa, pehmeäliikkeisessä sisaressa
ensi kertaa naisen, -- kaiken sen, mikä siihen käsitteesen sisältyy.
Tämä yli neljänkymmenen vanha mies, jonka hiukset levoton elämänlaatu
oli ennen aikojaan harmaantanut, jonka kädet olivat voimakkaat ja
työhön tottuneet kuin maalaisrengin, -- hänellä oli monessa suhteessa
vielä kuin lapsen mieli. Yhdeltä puolen oli hänellä paljonkin tietoja,
vaikka hiukan hajanaisia ja sieltä täältä koottuja, ja monella
erikoisalalla oli hän hyvin perehtynyt, mutta toiselta puolen löytyi
paljon asioita, jotka hänelle olivat yhtä uusia ja outoja kuin
ensiluokkalaiselle. Ne koulutiedot, jotka hän aikoinaan suurella
vaivalla oli saanut päähänsä, olivat vuosien vieriessä haihtuneet
näkymättömiin, ja itse vakavan Edithinkin täytyi toisinaan nauraa
hänen nurinkurisille kysymyksilleen ja vastauksilleen. Muuten puhui
Johan Magnus usein lapsuutensa aikuisista oloistaan, -- taisi selvään
huomata, kuinka paljon hän niitä oli ajatellut, -- kertoi pieniä
tapauksia ja muistelmia, jotka Edith oli luullut hänen aikoja sitten
unohtaneen. Ja ensimmäistä joulua vietettäissä uudessa kodissa, pyysi
hän sisarta koristamaan ja sytyttämään joulukuusen suljettujen ovien
takana ja sitten vasta avaamaan ne, "niinkuin ennen kotona!"
Tunne- ja ajatuselämä sen sijaan oli hänessä hyvinkin kehittynyt,
mutta omituiseen yksipuoliseen suuntaan, kuten ihmisten, jotka
paljon ovat olleet yksin. Se oli kehittynyt pitkillä erämaa- ja
aavikkoretkillä, jolloin hän kerrankin ei ollut kahteen vuoteen
nähnyt ketään valkoihoista, öisten nuotiotulten ääressä, jolloin hän
oli ollut pakoitettu etsimään seuraa omassa itsessään. Hän ei ollut
lukenut kirjallisuutta tuskin ollenkaan, ei tuntenut tavallisempienkaan
suuruuksien nimiä, mutta oli ajatellut ja miettinyt sitä enemmän. Ne
olivat yksinäisyyden alakuloisia ajatuksia, erämaan teräväokaisia
kukkia ja tuottivat hänelle harvoin iloa, mutta aina tyydytystä. Ja
näitä tuumailujaan, -- kaikkea sitä, mitä hän vuosi vuodelta oli
miettinyt kokoon elämästä, kohtalosta, luonnosta, itsestään ja muista,
-- hän nyt alkoi vähitellen kertoa Edithille, kehitellä toista toisensa
jälestä.
Edith kuunteli näitä uskontunnustuksia, -- niin kaukana kaikesta
kaunopuheisuudesta, mutta selvä- ja jyrkkäpiirteisiä kaikessa
yksinkertaisuudessaan, -- ja syvä hellyyden tunne, jommoista hän ei
koskaan sitä ennen ollut muita kohtaan tuntenut, alkoi kasvaa hänen
sydämessään. Tämä kylmä ja ylpeäluontoinen nainen, joka oli kasvanut
ja ehtinyt täysi-ikäiseksi yhä pysyen tuntemattomana ympäristölleen,
lähimmillekin omaisilleen, jota ei kukaan voinut kehua tuntevansa,
jolla ei koskaan ollut varhaisimpina tyttö-aikoinakaan ollut ystävää
eikä uskottua, joka ei ollut koskaan ollut rakastunut kehenkään, --
hän puolestaan löysi tässä veljessä kaiken, mitä tiedottomasti tai
tietoisesti oli etsinyt.
Hänen hieno, naisellinen käsitystapansa vaikutti lieventävästi Johan
Magnuksen jyrkkiin, usein liioitteleviin ajatuksiin, hänen tyyni,
aina tasainen käytöksensä vähensi ainakin osaksi sitä synkkyyttä ja
epäluuloisuutta, johon entinen erakko oli taipuvainen antaumaan. Ja
yhtä suuressa määrin muuttui näinä aikoina Edith itse. Hänessä taisi
huomata iloisuutta, joka ennen oli ollut kokonaan vierasta hänelle,
hän oli tullut puheliaammaksi, avomielisemmäksi muitakin kohtaan, --
jäykkyys ja luopääsemättömyys hänen olennossaan, jotka kauvan olivat
vaikuttaneet sen, että häntä aina kohdeltiin pikemmin pelonsekaisella
kunnioituksella kuin rakkaudella, alkoivat vähitellen, kuin huomaamatta
haihtua.
Heidän suhteensa, joka muodostui näitten vuosien kuluessa, oli enemmän
kuin veljen ja sisaren tavallisesti, -- se oli jonkinlaista ystävyyttä,
sellaista, jota syntyy ainoastaan samasieluisten ihmisten välillä.
Se oli hieno suhde, jota ei olisi voinut puristaa mihinkään niistä
ahtaista muodoista ja rajoista, joita ihmiset ovat määränneet sitoviksi
miesten ja naisten keskisille suhteille eikä nimittää millään niistä
nimityksistä, joita niille aikojen kuluessa on keksitty.
Erakko-elämää, johon heitä kumpaakin luonne veti, he nytkin jatkoivat
tavallaan, mutta tällä kertaa kahden. He olivat asuneet neljä
vuotta Rautlahdessa tutustumatta muihin pitäjäläisiin kuin omiin
alustalaisiinsa, ja vieraita ei koko sillä ajalla ollut käynyt muita
kuin toinen naiduista sisarista pikku tyttönsä mukana. Koko sen käynnin
aikana oli Johan Magnus ollut tavallista vaiteliaampi, leikitteli pikku
Margitin kanssa ja hypitteli häntä polvillaan, antaen Edithin kokonaan
pitää huolta sisarensa viihtymisestä ja vilkastuen entiselleen vasta
kun vieraitten vaunut olivat kadonneet tien käänteesen.
Muuten puuhasi hän ahkerasti kartanossa ja maittensa hoidossa, -- hän
tuli hyvin toimeen väkensä kanssa, osasi asettua heidän kannalleen,
-- seikka, jota Edith ei koskaan oppinut. Hän puolestaan piti huolta
kodista ja taloudesta, ja iltasin Johan Magnuksen tultua työstä, hän
tavallisesti soitteli pianon ääressä pitkät iltakaudet. Kerran hän
ehdoitti että ruvettaisiin lukemaan ääneen kirjallisuutta, mutta
silloin oli Johan Magnus vastannut: "Ei, tiedätkö mitä, Edith, soita
ennemmin, sitä kieltä minä paremmin ymmärrän". Kehittymättömän
luonnonlapsen herkkään mieleen sulautuivat välittöminä ja valtavina
kaikki ne ihmeelliset, surumieliset soinnut ja säveleet, jotka kerran
olivat syntyneet kuolemattoman Schubertin tahi Beethovenin sielussa.
Ja istuessaan lumisina talvi-iltoina pienessä salongissaan, jonka
Edithin kehittynyt kauneusaisti oli koristanut, tunsivat he kumpikin
tyytyväisyyttä elämäänsä ja toisiinsa.
Niin kului neljä vuotta. Silloin sattui seikka, yhtä odottamaton
toiselle kuin toisellekin, jota ei kumpikaan ollut ottanut lukuun
suunnitelmissaan, ja joka oli omiaan vaikuttamaan suuria ja ratkaisevia
muutoksia heidän välisessä suhteessaan. Johan Magnus rakastui.
Hänen rakkautensa esine oli läheisen tehtaanomistajan pieni
koti-opettajatar, joka sinne eräänä syyspäivänä oli pyrähtänyt
pääkaupungista. Johan Magnus näki hänet kerran tehtaalla käydessään, --
teenjuonnin aikana oli tullut sisään pikkuinen olento, joka esitettiin
neiti Aili Laitiseksi. Johan Magnus oli tottumaton ja saamaton naisten
seurassa ja mieluummin heitä karttoi kuin katseli, mutta tätä tyttöä
täytyi hänen silmäillä yhtämittaa. Hän oli pienen pieni ja hyvin
vilkas, silmät, suu ja kädet alituisessa liikkeessä ja yhtämittaa
hän sanoi: "Voi hyväinen aika!" Hän nauroi alituisesti ääneen,
aiheettomasti ja vallattomasti, ja se ensin kiusasi Johan Magnusta,
mutta kun tyttö sitten vähän aikaa pysyi totisena, kiusasi sekin häntä,
ja hän olisi taas tahtonut kuulla hänen nauravan. Hän mietti kauvan
mitä olisi sopivinta sanoa puheen aluksi, mutta ei keksinyt muuta
kuin tuon tavallisen: "Kuinka neiti viihtyy maalla?" ja saatuaan sen
sanotuksi hän heti häpesi ja punastui. Tyttö nauroi sydämen pohjasta ja
vilkaisten isäntäväkeensä hän vastasi viihtyvänsä erinomaisen hyvin,
koska hän ylipäänsä viihtyi erinomaisen hyvin joka paikassa.
Siihen ei Johan Magnus enään osannut mitään sanoa, ja hän turhaan
mietti uutta keskustelu-ainetta. Mutta tyttö pelasti hänet pulasta.
Hän alkoi kysellä kaikenlaista Rautlahdelta, ja tuskin ehti Johan
Magnus vastata, kun tytöllä oli jo uusi kysymys valmiina. Oliko siellä
kaunista? Oliko hänellä purjevene? Miksei neiti Hjelm ollut tullut
mukaan? Oliko hän asunut kauan Rautlahdella? Ja saatuaan kuulla, että
Johan Magnus suurimman osan ikäänsä oli oleskellut Afrikassa, pani
tyttö päänsä kallelleen ja sanoi: "Voo-i, -- todellako, -- hyvänen
aika!"
Kun Johan Magnus myöhään illalla ajoi kotiin puolikuutamossa, oli
hän oudolla mielellä. Hän oli yhä näkevinään ruskeat, kirkkaat
silmät, ne loistivat häntä vastaan pimeästä kuin tähdet, nauraen ja
veikistellen... Ja hänen korvissaan soi yhä heleä nauru, joka kaikui
tarttuvana ja vastustamattomana ja niin nuorena, niin nuorena...
Hän vetäsi ohjaksia tiukemmalle, ja virma hevonen ryntäsi juoksuun.
Koko loppumatkan hän ajoi samaa tulista kulkua, se kuin rauhoitti
ja tyynnytti, mutta tultuaan likelle Rautlahtea ja nähtyään tulen
pilkoittavan Edithin kamarista, hän yht'äkkiä hiljensi vauhtia ja
saatuaan hevosen riisutuksi, hän hiipi makuuhuoneesensa yläkertaan,
varpaillaan ja kolinaa varoen kuin pahantekijä. Sinä iltana hän ei
olisi tahtonut tavata Edithiä.
Mutta tehtaalle oli hänellä jo seuraavalla viikolla asiaa ja sitten
yhä tiheämmin. Nämä käynnit muodostuivat hänelle merkkipäiviksi, ja
niitten välillä olevan ajan hän eli edellistä muistellen ja seuraavaa
odotellen. Joskus sattui, että tyttö ei tullut näkyviin koko iltana
ja silloin oli Johan Magnus mustalla mielellä kotiinpäin ajaessaan,
mutta saatuaan edes vilahdukselta nähdä vilkkaat, mielittelyhaluiset
silmät, taisi hän niistä uneksia pitkät ajat. Tyttö puhui aina hyvin
paljon, kaikista asioista sekaisin, mutta Johan Magnuksesta oli aivan
sama, mistä hän puhui, hän kuunteli kaikkea samalla mielenkiinnolla.
Ja sitten yksin jäätyään, hän ajatteli, kuinka hauska olisi aina saada
kuulla tuota puhelua, joka oli kuin linnun viserrystä tai laineitten
lipinää ja kuinka hauska olisi kerran saada koskettaa tuota ruskeata
tukkaa, joka aina oli vallattomassa epäjärjestyksessä. Ja sitten kietoa
kätensä vartalon ympäri, joka oli hieno ja hoikka ja taipuva kuin nuori
paju.
Kesken näitä ajatuksiaan muisti hän Edithin, ja silloin hänestä
tuntui, kuin olisi hän saanut kylmää vettä niskaansa. Hän ei siihen
saakka ollut lainkaan koittanut selvittää ajatuksiansa eikä tuumia,
mihinkä ne johtaisivat, mutta siinä silmänräpäyksessä hän tiesi, että
hänen tunteensa tyttöä kohtaan oli rakkautta eikä mitään muuta, ja
ettei hän mitään niin olisi toivonut kuin voida mennä naimisiin hänen
kanssaan. Ja saatuaan tämän ajatuksen selville, hän häpesi sekä sitä
että itseään. Hän tunsi itsensä kuin syylliseksi Edithiä kohtaan, tunne
jostain vääryydestä alkoi kalvaa häntä. Mutta sen sijaan että hän
olisi koittanut sisarta karttaa, osoitti hän hänelle kaksinkertaista
huomaavaisuutta, ikäänkuin siihen ajatuksiaan kätkeäkseen.
Hänen ei pistänyt päähänsäkään kertoa niitä Edithille, vaikka tämä
vuosien kuluessa oli ollut hänen ainoa ystävänsä ja uskottunsa.
Hän tiesi, että Edith tunsi hänet perin pohjin, tunsi joka sopukan
hänessä, ja kuitenkin oli hänellä tunne siitä, ettei Edith tällä
kertaa voisi häntä ymmärtää. Sillä hän ei itsekään ymmärtänyt itseään.
Se, mikä hänessä kehittyi, oli jotain ihan uutta ja outoa, ennen
aavistamatonta, jotain, jonka mahdollisuus kenties kauvankin oli
asustanut hänen sielussaan, ilman että hän sen olemassa olosta tiesi.
Siinä ei ollut rahtuakaan siitä puoleksi jumaloivasta, puoleksi
toverillisesta tunteesta, joka hänellä oli ollut Edithiä kohtaan. Edith
oli aina ollut yläpuolella häntä, -- kaikessa, -- hän oli sisaressaan
ihaillut kuin jotain korkeampaa ja täydellisempää olentoa. Ailia hän
sitävastoin ajatteli aivan toisella tavalla, -- hän tunsi suojelevaa
hellyyttä tuota tyttöä kohtaan, jolla alati oli kuopat poskissa ja
silmät naurussa, hän tunsi itsensä niin suureksi ja voimakkaaksi hänen
suhteensa. Ailin läsnäolo ei milloinkaan häntä painanut, hänen mielensä
kävi heti kevyeksi, kun hän näki tytön, ja ajatukset alkoivat heti
kiertää iloisia teitä. Hän tunsi itsensä noreaksi ja elämän haluiseksi
kuin nuori poika, ja hänet valtasi halu toisinaan tehdä jotain oikein
hurjaa ja vallatonta, vääntää kiviä ja kantoja ja katkoa rautakankeja,
että tyttö olisi saanut nähdä, kuinka voimakas hän oli.
Edithillä ei pitkiin aikoihin ollut edes aavistustakaan siitä, mikä
veljen sielussa oli herännyt. Johan Magnuksen tiheät tehtaalla käynnit
eivät tietysti jääneet häneltä huomaamatta, mutta siihen aikaan oli
Rautlahdella juuri rakennusten korjauspuuhia, ja hän uskoi sentähden
helposti sen tekosyyn, että Johan Magnus kulki niitä koskevissa
asioissa, joka muuten osaksi oli tottakin. Hänelle oli myös pistänyt
silmään, että veli oli vähemmän raskasmielinen kuin ennen eikä enään
niin useasti kehitellyt hänelle omituisia ajatussuunnitelmiaan, mutta
vaikka hän aina tunsikin, että Johan Magnus oli häntä lähinnä juuri
synkkinä hetkinään, iloitsi hän kuitenkin tavallaan siitä muutoksesta,
jonka luuli veljessä huomanneensa.
Sitten, -- kun suhdetta jo oli kestänyt pari kolme kuukautta, -- sai
hän äkkiä tiedon koko asiasta, juorupuheena kylältä, juttuna, jota
kuiskailtiin talosta taloon. Hänen ensimmäinen tunteensa oli suru
siitä, että Johan Magnus ei ollut itse sitä hänelle kertonut, vaan että
hänen oli täytynyt se muitten kautta kuulla. Mutta siihen sekaantui
heti lukemattomia muita tunteita, -- hän ymmärsi yht'äkkiä, mitä oli
kadottamaisillaan. Ja kotiintultua tämä tyyni, järkevä nainen, niin
tottunut itseään hillitsemään ja tunteitaan voittamaan, kätki kasvot
käsiinsä ja itki, -- katkerasti, kuten kerran nuorena tyttönä, kun
Johan Magnusta luultiin kuolleeksi.
Johan Magnus tullessaan kotiin ei heti ensi katsannolta huomannut
sisaressaan mitään erinomaista, mutta sitten oudostutti häntä tämän
tavaton kalpeus ja äänettömyys. Illallisen aikana ei Edith puhunut
juuri sanaakaan, ja kun he sen jälkeen siirtyivät saliin, istahti hän
pianon ääreen soittamaan tapansa mukaan. Vaan lyötyään pari väärää
accordia, hän käännähti veljeensä päin ja ilman mitään johdantoa kertoi
koko asian, semmoisena kuin oli sen kuullut. Itse puolestaan ei hän
lisännyt siihen sanaakaan.
Johan Magnukselle tuli se ihan odottamatta. Hän ei itsekään ollut
oikein selvillä, millä lailla hän olisi suonut Edithin saavan tiedon
siitä, -- että sen joskus täytyi tulla ilmi, sen hän kyllä ymmärsi, --
mutta näin se ei ainakaan olisi saanut tapahtua. Ja hän olisi melkein
suonut, että Edith olisi ollut kiivastuksissa, itkenyt ja pannut
toimeen kohtauksia, -- se olisi tehnyt asian hänelle helpommaksi.
Sisaren tyyni käytös vei häneltä aseet.
"Vai niin, -- niinkö kerrotaan... No, -- entäpä, jos he olisivatkin
oikeassa..."
Edith oli noussut ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.
"Ei noin, -- Johan Magnus, -- ei noin...! Minä olen ollut sokea, kun
en ymmärtänyt, että näin lopulta oli käyvä. Minähän olen sinulle
vain sisar... Mutta minä olisin suonut, että itse olisit ensimäisenä
kertonut..."
Nämä harvat sanat, sisaren matala, pehmeä ääni ja hänen katseensa,
jonka Johan Magnus tunsi sitä katsomatta, ne vaikuttivat häneen
omituisesti ja valtavasti. Hänessä heräsi hetkeksi voimakkaana koko
se ihailun ja hellyyden sekainen tunne, joka oli sitonut häntä tähän
sisareen. Mitä hän oli tekemäisillään? Työntäisikö hän pois sen ainoan
olennon, joka oli häntä ymmärtänyt, sen ainoan, jolle hän oli voinut
kertoa ajatuksiaan, -- joka oli antanut hänelle kodin! Silmänräpäyksen
aikana hän tuli vasten tahtoaan verranneeksi Edithiä ja Ailia, ja
tällä kertaa vaa'an tasapaino arveluttavasti kallistui. Ja häntä alkoi
yhtäkkiä kaduttaa kaikki.
Hän katsoi heltynein mielin Edithiä, sinä hetkenä ensimmäisen ja
viimeisen kerran selvään tuntien, kuinka paljon sisar oli hänelle
antanut.
"Edith, -- tämä asia on sinulle vastenmielinen eikö niin?"
Edith käänsi pois päänsä.
"Sitä minä en ole sanonut, Johan Magnus".
"Edith, -- rakas, pikku sisko, näenhän minä sen Edith, sinä et saa
itkeä, kuuletko... Kas noin, et minun tähteni... Kuule", hän yhtäkkiä
lisäsi, "minä lupaan jättää koko asian, -- niin, sen minä lupaan. Minä
en voi kestää, että sinä..."
Hän sanoi sen nopeasti ja kiivaasti, itse sitä sanoessaan uskoen, että
se kävisi päinsä helpostikin.
Edith oli saanut taas takaisin tyyneytensä ja katsoi veljeen. Jos
hänellä olikin myrsky sydämessään, ei pinnalle ehtinyt edes väreitä.
"Johan Magnus", hän sanoi, "sinä olet ollut minulle rakas, rakkaampi
kuin kukaan muu. Jos minulla olisi ollut poika, niin olisin kenties
rakastanut häntä samalla tavalla..."
Hän vaikeni ja jatkoi sitten:
"Ymmärrätkö, Johan Magnus, minä en pyydä sinulta mitään muuta, kuin
että saan olla uskottusi kuten ennen. Minä en ikinä antaisi itselleni
anteeksi, jos koittaisin asettua sinun ja onnesi välille... Sinä voit
tulla kertomaan minulle kaikki, -- ihan kaikki, -- ymmärräthän...
Hänestä myöskin", -- tuli hitaammin.
Viimeiset sanat kuultuaan Johan Magnus säpsähti, hän muisti äkkiä
Ailin, selvästi, ikäänkuin olisi nähnyt hänet ilmi-elävänä edessään, --
ja sitten hän käsitti, ettei hän olisi voinutkaan täyttää lupaustaan.
Hän puristi Edithin kättä painaen alas päänsä, ja vaikka hän ei
sanonut sanaakaan, ymmärsi sisar kuitenkin, että Johan Magnus tunsi
kiitollisuutta häntä kohtaan. Hän kuittasi koko tapahtuman pienellä
hymyllä ja tavallisella: "No niin, soitanko jotain, Johan Magnus?"
mutta jäätyään yksin, hän tiesi, että Johan Magnus oli häneltä mennyttä
kalua.
Heidän suhteensa ei tämän jälkeen enään ollut sama kuin ennen, ja he
tunsivat sen kumpikin, Edith selvästi, Johan Magnus himmeämmin. Se ei
sentään estänyt häntä kerran alkuun päästyään kertomasta sisarelle
rakkautensa iloja ja huolia, jotka vaihtelivat sen mukaan, millä päällä
Aili-neiti oli sattunut olemaan. Ja puhuessaan tytöstä tuli hän melkein
kaunopuheiseksi. Aili oli niin iloinen, niin iloinen, että häntä
pelotti ja hurmasi samalla, -- hän oli kuin päivän paiste metsässä,
joka yhä pakenee, -- jotain, "ota kiinni!" koko olennossa. Ja hänellä
oli silmät, jotka taisivat panna pään pyörälle... Ja kuinka hän osasi
nauraa... Johan Magnus joutui intoihin puhuessaan, ja vasta jälkeenpäin
hänelle johtui mieleen, ettei Edith ollut vastannut mitään hänen
ylistyksiinsä, vaan kuunnellut äänetönnä.
Kerran sai hän hänet houkutelluksi mukaansa arpajaisiin kirkonkylässä,
jossa Ailin oli määrä myydä arpoja. Edith oli suostunut puoleksi
vastahakoisena, puoleksi uteliaana. Ja perille tultua hän ilman Johan
Magnuksen esitystäkin olisi tuntenut tytön, -- juuri tuommoiseksi oli
hän häntä ajatellut. Aili tuli häntä vastaan veikistelevän kohteliaana
ja alkoi puhua laverrella tapansa mukaan, taisi selvästi huomata
hänen koittavan miellyttää, mutta hän vaikeni pian. Edithin koko
olennossa oli jotain, joka teki, että hänestä tuntui, kuin olisi hän
yhtä hyvin voinut ampua nuolensa kiviseinään, ne ponnahtivat takaisin.
Ja paikalleen palattuaan hän pyörähti kantapäillään ja kuiskasi
toverilleen: "Huh, kuinka ikävä hän on, -- neiti Hjelm, -- ja ylpeä,
oikea puunukke!" Mutta Johan Magnukselle hän sanoi pää kallellaan:
"Kuinka teidän sisarenne on kaunis!" Ja huomattuaan sen olevan tälle
mieleen, hän lisäsi: "Voi hyvänen aika -- ja niin teidän näköisenne!"
Mutta koko sen illan hän vaistomaisesti karttoi Edithiä ja keikaili
Johan Magnukselle tavallista vähemmän.
Edith kävi kovaa taistelua sielussaan näinä aikoina, ja tämän illan
jälkeen katkeruus hänessä kasvoi. Se kalvoi ja kidutti häntä öin ja
päivin, ja hän taisi valvoa ja käännellä vuoteellaan, vakuuttaen
itselleen, että hänen elämänsä ja työnsä oli ollut turhaa ja että
Johan Magnus tuon leikkikalun, tuon liikkuvan nuken tähden oli valmis
unohtamaan koko heidän henkisen yhdyselämänsä ja työntämään hänet pois
loppuunkäytettynä. Mutta aamulla sellaisen yön jälkeen oli hän sama
kuin ennenkin, hiukan kalpeampi vaan kenties, hän liikkui hiljaisena ja
arvokkaana toimissaan, piti huolta kaikesta, muisti kaikkea, ja Johan
Magnukselle oli hänellä aina ystävällinen sana ja hymyily. Toisinaan
häntä äkkiä alkoi kuin väsyttää, hän kammoksui omaa teeskentelyään,
ja hänelle vilahti ajatus: mitä komediaa tässä näyttelemmekään? Hänen
olisi tehnyt mieli huutaa tuskasta, kertoa kaikki kärsimyksensä Johan
Magnukselle, rukoilla häntä, varoittaa, pyytää... Mutta hän puri
huuleensa ja vaikeni, ja taakka painoi häntä raskaampana kuin ennen.
Joka kerta kuin Johan Magnus iltasin tuli hänen pieneen boudoiriinsa,
ja hän näki veljen katseesta, että tällä oli taas jotain kerrottavaa,
-- häntä peloitti, ja hän olisi tahtonut paeta. Joka kerta hän sanoi
itselleen: Tämä on viimeinen kerta, nyt en jaksa enään! -- ja hänet
valtasi taas sama kiusaus, sama vastustamaton halu sanoa suoraan
ajatuksensa, niin kauvan kuin vielä oli aikaa. Ja joka kerta hän
kuitenkin kuunteli äänetönnä ja vaieten. Häntä oudostutti Johan
Magnuksen ilme, tällä oli katseessaan melkein jotain haaveksivaa ja
ujoa kuin nuorella pojalla, ja kun hän puhui tytöstä, kirkastui koko
hänen muotonsa. Edith katseli näitä kasvoja, joissa hän oli luullut
tuntevansa joka väreen, joka piirteen, joka ilmeen, ja hänestä ne
näyttivät uusilta ja tuntemattomilta. Ja hän tunsi käyvänsä yhä
vieraammaksi Johan Magnukselle.
Sitten seurasi se ajanjakso Johan Magnuksen rakkausjutussa, jolloin
hän rupesi epäilemään, tokko saisikaan vastarakkautta. Tämä suuri
lapsi tuli synkäksi ja raskasmieliseksi ja saapui Edithiltä hakemaan
lohdutusta ajatuksilleen, kuten monasti ennenkin. Edith tukahutti
kapinalliset tunteensa ja lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi,
vakuutti hänelle kaiken käyvän hyvin, hänen piti vaan odottaa ja
olla kärsivällinen... Tytön kylmyys oli vaan satunnaista ja oikun
synnyttämää, seuraavana päivänä oli hän oleva toisin...
Hän uskoi itse siihen mitä sanoi, hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei
tyttö kuitenkin lopulta ottaisi Johan Magnusta. Johan Magnus ei tosin
enään ollut nuori, mutta hän oli komea mies huolimatta harmaasta
tukastaan ja sitäpaitse rikas ja Rautlahden omistaja. Edith ei
ollut tarvinnut kuin kerran nähdä tytön tietääkseen tarpeeksi...
Jos tyttö oikuttelikin, niin oli se vaan ollakseen sitten sitä
varmempi asiastaan. Nuo tuollaiset osasivat kyllä pitää kiinni
valloituksistaan...
Mutta heidän vastainen avioliittonsa... Tytöstä tulisi Johan Magnuksen
taloudenhoitaja ja hänen lastensa äiti, -- vaan ei mitään muuta. Hän ei
olisi koskaan ymmärtävä miestään, ei koskaan kohoava hänen kannalleen,
ei milloinkaan käsittävä sitä, mikä oli hienointa ja parasta hänessä.
Johan Magnuksen sisäinen mailma, hänen ajatuksensa ja tunteensa,
niin täynnä erämaan omituista runollisuutta, se oli pysyvä hänelle
aina lukittuna ja suljettuna. Ja kun Johan Magnukselle tulisivat nuo
mustat hetket, jotka hän niin hyvin tunsi, niin saisi hän taistella
taistelunsa yksin, eikä kukaan ojentaisi hänelle auttavaa kättään.
Johan Magnuksella ei ollut enään niin paljon aikaa olla sisarensa
kanssa kuin ennen, mutta Edith istuutui ikkunan ääreen ompeluksineen
salaa katsellakseen, kuinka hän liikkui pihalla tai pelloilla
jakelemassa käskyjään. Hän näki Johan Magnuksen voimakasrakenteisen
vartalon, joka kohosi päätä pitemmälle muita ja kuuli hänen äänensä yli
hälinän, ja hän ajatteli kaikkia niitä vuosia, jotka he olivat eläneet
yhdessä... Mutta kun hän huomasi Johan Magnuksen tulevan kartanoa
kohti, siirtyi hän pois, ennenkuin tämä ehti kohottaa katsettansa
ikkunaan.
Eräänä iltana, kun hän istui salissa lukien, astui Johan Magnus sisään.
Hän oli levoton näöltään, karttoi katsoa Edithiä silmiin ja kulki
ympäri huonetta, tuon tuostakin pysähtyen ikkunan ääreen, naputellen
ruutua sormillaan. Edith pani pois kirjansa ja istui liikahtamatta,
odottaen mitä tulisi. Vihdoin pysähtyi Johan Magnus hänen eteensä.
"Edith, minä olen aikonut lähteä huomenna", hän sanoi.
Sisar painoi alas päänsä, jonka liikkeen taisi selittää hyväksyväksi
nyökäytykseksi eikä kysynyt sen enempää, yhtä vähän kuin Johan
Magnuskaan rupesi mihinkään lähempiin selittelyihin. Hän seisoi vähän
aikaa tuijottaen Edithiin, käännähti sitten taas ja kulki pari kertaa
salin poikki.
Hetken kuluttua hän pysähtyi uudelleen ja keskeytti vaiti-olon vähän
epävarmalla äänellä:
"Edith, kuulehan, minulla olisi sinulle eräs pyyntö".
"Mikä se olisi, Johan Magnus?"
Edith oli kohottanut päänsä ja katsoi veljeen suurilla, verhotuilla
silmillään.
"Minä olen ajatellut, että sitten kun menen naimisiin..." Hän vaikeni
ja tavoitteli sanoja. "Niin, -- minä olen ajatellut pyytää sinua
jäämään kotiini, kuten tähänkin asti, Edith, -- sittenkin kun olen
naimisissa".
Hän melkein pelästyi outoa ilmettä, joka levisi sisaren kasvoille.
Edith oli noussut seisomaan, ja käsi, joka piteli kiinni tuolista,
vapisi:
"Ei koskaan, Johan Magnus, ei missään tapauksessa... Minä olen jo kyllä
ajatellut tulevaisuutta, -- aion ottaa virkani takaisin kaupungissa.
-- En milloinkaan suostuisi siihen... jos sinä tietäisit, mitä pyydät,
Johan Magnus. Ja jo tulevan vaimosikin tähden..."
Hän oli kääntynyt nopeasti ja lähti huoneesta sulkien oven, ikäänkuin
peläten liikoja sanovansa.
Johan Magnus jäi seisomaan liikahtamatta. Hänet valtasi ääretön halu
juosta sisaren jälkeen, sulkea hänet syliinsä ja suudella häntä, pyytää
anteeksi, lohduttaa... Mutta sitten hän vaipui istumaan ja peitti
kasvot käsillään. Oikeastaan, mitä olisi hänellä sanomista...
Sisaren omituinen äänen sointu kiusasi häntä ja soi hänen korvissaan,
hän oli kuin vilahdukselta nähnyt osan siitä taistelusta, joka
riehui niin likellä häntä. Sinä iltana hän valvoi kauan vuoteellaan
ristiriitaisten ajatusten uhrina, miettien ja tuumien sinne tänne,
voimatta kuitenkaan muuttaa päätöstään.
Ja seuraavana päivänä hän pani purjeveneensä kuntoon purjehtiakseen
Lepolan tehtaalle.
* * * * *
Käsityö oli jo aikoja sitten solunut Edithin helmaan ja siitä
vähitellen lattialle, ja kun hän vihdoinkin kumartui sitä nostaakseen,
oli hänen kasvoissaan väsynyt ilme.
Sitten hän nousi taistellen alakuloisuutta vastaan, joka väkisin pyrki
valtaamaan hänet, ja meni sisään. Boudoirissa heitti hän yltään suuren
valkoisen talousesiliinansa ja viivähti hetken aikaa kuvastimen edessä.
Hänen violettiin vivahtava kesäpukunsa oli vyötärön kohdalta tiukka
ja ruumiinmukainen, mutta valahti siitä alaspäin pehmeinä laskoksina.
Hihansuissa ja kaulanympärillä oli leveätä, keltaista pitsiä tiheissä
poimuissa. Hänen uhkea tukkansa, joka ei ollut tumma eikä vaalea, vaan
siltä väliltä ja omituisen kiilloton, oli koottu päälaelle komeaksi
solmuksi, ja niskassa sekä ohimoilla kihertyivät hiukset pieniksi
suortuviksi.
Hän poikkesi keittiössä antaakseen vielä jonkun käskyn, ja kummasteli
itse, ettei hänen äänensä mitään ilmaissut. Sitten astui hän jälleen
verannalle ja pantuaan kokoon pöydälle jääneen koru-ompeluksen, hän
kävi istumaan portaille ja pyyhkäsi kädellä otsaansa. "Huomenna kaikki
tämä on ohi", hän mietti ja tarttui siihen ajatukseen, -- "kaikki ohi,
-- kuinka kummallista!" Ja hän alkoi tuijotella merelle päin.
Oli elokuun loppupuoli, ja päivät lyhenivät huomattavasti. Syksyä
oli ilmassa, enemmän kuitenkin enteinä vain ja aavistuksena
vielä. Niinkauan kuin päivä paistoi, oli kuumaa ja helteistä kuin
keskikesällä, ruoho niityillä oli kasvanut uudelleen pitkäksi ja
mehukkaaksi, ja kukkien värit olivat loistavampia ja hehkuvampia kuin
ennen. Mutta auringon alettua, muuttui kaikki. Iltahämärä oli varhainen
ja kylmä ja laskeutui kosteana sumuna alaville maille, ja yön saavuttua
syttyivät taivaalle ensimmäiset vaaleat tähdet. Koivu veden partaalla
alkoi kellastua, pelloilta katosi ruiskykö toisensa jäljestä riiheen,
josta varhaisena aamuna kuului puinnin kalske, ja jonka ovi-aukosta
savu sinisenä nauhana kierteli.