Surun yö.
"Louis! Louis!"
Kuullessaan minun ääneni hän kääntyi vikkelästi, ja hänen kasvoilleen
leimahti ilo ja -- eipä kumma -- mitä suurin hämmästys. Hän luuli
meidän olevan kymmenien peninkulmana päässä. Ja kas! tässä me nyt
olimme toistemme vierellä, ja me puristimme kättä pitkään ja kovasti,
ja hänen silmänsä, jotka täyttyivät kyynelillä, viipyivät kauan
kasvoillani, aivan kuin hän niistä olisi etsinyt rakastettunsa
piirteitä. Joku oli toimittanut hänelle hatun ja saattanut hänet
tilaisuuteen järjestämään pukunsa ja hoitamaan haavansa, joka muuten ei
ollut paha, ja nämät muutokset olivat paljon vaikuttaneet hänen
muotoonsa. Ja kun ilo kohtauksestamme karkoitti hetkeksi hänen
kasvoiltaan surun ja synkkyyden varjon, niin minä taas tunsin hänessä
entisen Louisin, jonka muistin Caylusista kun hän palasi jahdista tai
hupaisilta metsäretkiltämme. Vaan nyt hänellä ei ollut miekkaansa!
"Ja kerro nyt minulta kaikesta", sanoi hän päästyään ensi
hämmästyksensä kuohusta. "Miten ihmeessä olet tullut tänne? Tälle
paikalle ja minun vierelleni? Onko Caylusissa kaikki hyvin? Neiti ei
liene --."
"Neiti voi hyvin, aivan hyvin! Ja ajattelee sinua, sen vannon!"
vastasin minä innokkaasti, "Mitä meihin tulee", jatkoin minä karttaen
tätä puheainetta -- miten minä siitä voin puhua päivän valolla ja
lisäksi vieraitten korvien kuullen -- "niin Croisette ja Marie ovat
heti takanamme. Me lähdimme Caylusista kahdeksan päivää sitten. Me
saavuimme Parisiin eilen illalla. Me emme ole nukkuneet yötä! Me olemme
viettäneet sellaisen yön, jota en ikinä --"
Hän teki keskeyttävän liikkeen. "Hiljaa!" sanoi hän kohottaen kättään.
"Elä puhu siitä, Anne!" ja minä näin, että muisto hänen ystäviensä
kohtalosta oli vielä niin tuore, ja kauhu, jolla hän oli herännyt
näihin kamaliin näkyihin ja kauhistuttavaan meteliin, vielä oli niin
elävänä mielessä, että hän ei voinut kestää viittauksiakaan niihin.
Vaan ratsastettuamme jonkun matkaa ääneti -- jolloin hänen huulensa
vapisivat -- kysyi hän taas minulta, mitä varten olimme tulleet
Parisiin.
"Me tulimme sinua varottamaan -- tuolta tuolla", vastasin minä ja
viittasin Bezersiä, joka mustana ja synkkänä ratsasti pienen joukon
edessä. "Hän -- hän sanoi, että Kit ei koskaan saa sinua, sanoi mitä
hän aikoo tehdä sinulle ja pelotti Kitiä. Ja kun me tiesimme, että hän
matkustaa Pariisiin, niin lähdimme hänen jälestään varoittaaksemme
sinua vaarasta, joka sinua uhkasi, ymmärräthän." Ja minä kerroin
hänelle lyhykäisesti seikkailumme ja kuvasin kummalliset erehdykset,
jotka tuona kauheana yönä olivat meitä viivyttäneet tunti tunnilta,
kunnes me emme enään voineet toimittaa mitään.
Hänen silmänsä loistivat ja lämmin väri peitti hänen poskensa kun minä
kerroin historiamme. Hän puristi kättäni ja katsoi taakseen
hymyilläkseen ystävällisesti Marielle ja Croisettelle. "Se oli teidän
tapaistanne!" sanoi hän liikutettuna. "Se oli hänen serkkuinsa
tapaista! Reippaita ja rohkeita poikia! Vicomte on elävä saadakseen
ylpeillä teistä. Te vielä kerran toimitatte suuria töitä! Minä sen
ennustan!"
"Vaan, ah Louis!" sanoin surullisesti, vaikka sydämmeni sykkikin
ylpeydestä, kuultuani hänen niin puhuvan. "Jos me olisimme joutuneet
ajoissa! Jos olisimme tavanneet sinut kahta tuntia ennemmin!"
"Se ei olisi paljoa auttanut, luulen minä", sanoi hän pudistaen
päätään. "Meidät jätettiin kuin ryöstösaalis viholliselle. Varoituksia?
Me saimme varoituksia yllin kyllin. De Rosny varoitti meitä, vaan me
ivasimme häntä. Kuninkaan silmät varoittivat meitä, vaan me luotimme
häneen. Vaan -- --" ja Louisin vartalo kohosi ja hän kohotti kätensä,
ja jatkoi, jolloin minä ajattelin hänen serkkunsa ennustuksia,
"sellaista ei enään koskaan tapahdu Ranskassa, Anne! Ei koskaan! Kukaan
ei tästä lähtien luota toiseen! Ei ole enään mitään kunniaa, mitään
uskollisuutta, ei sääliä, ei rauhaa. Ja mitä tulee Valoisin, joka on
kaiken tämän saanut aikaan, niin ei miekka koskaan luovu hänestä. Se on
minun vakuutukseni! Niin minä uskon järkähtämättä!"
Me tiedämme nyt, että hän puhui totta. Sillä kahdenkolmatta vuoden
kuluessa tästä elokuun neljännestäkolmatta päivästä 1572 ei miekka
levännyt kuukauden aikaa Ranskassa. Parisin kaduilla, Arquesissa ja
Coutrasissa ja Ivryssä virtasi verta kuin vettä, jotta Perttulijuhlan
veri olisi peittynyt. Viimeinen Valoisin suvusta kannettiin S:t Denisin
hautaholviin, ja vielä suurempi kuningas, ensimmäinen kaikista
ranskalaisista, niin elävistä kuin kuolleista, urhoollisin ja viisain
koko maassa, seurasi häntä. Vaan hänenkin saavutti murhamiehen puukko
maalle onnettomalla hetkellä, ennen kuin kauhun valtaama Ranska
karkoitti luotaan petoksen ja pahuuden.
Kun minä puhelin Louisin kanssa, niin ei ollut luonnotonta -- päin
vastoin luonnollinen seuraus asiain tilasta -- että minä huolellisesti
vältin muuatta erityistä ainetta. Ja kuitenkin se aina oli mielessäni.
Mitä Bezers aikoi? Mikä oli tarkoituksena tällä kummallisella matkalla?
Mikä kohtalo odotti Louista? Hyvistä syistä olin tekemättä nämät
kysymykset. Sillä vaikka olinkin nähnyt hymyn Bezersin otsalla, niin
oli kuitenkin niin vähän toivoa, että minä en uskaltanut sitä
ajatellakaan. Minä sellaisilla kysymyksillä olisin vaivannut sekä häntä
että itseäni.
Louis itse alkoi ensin puhella tästä. Ei nyt, vaan auringon laskettua,
kun hämärä alkoi meitä verhota, ja me kulimme yhä etelään päin
uupuneilla hevosillamme tässä pitkässä rivissä, joka liikuskeli
eteenpäin; Silloin hän yhtäkkiä sanoi: "Tiedätkö, Anne, mihin me
menemme?"
Minä vavahdin ja minun piti vähän aikaa taistella omituista hämmennystä
vastaan, ennen kuin vastasin. "Kotia", sanoin aivan sanoakseni.
"Kotia? Ei. Ja kuitenkin niin lähelle kotia. Cahorsiin", vastasi hän
omituisen rauhallisesti. "Sinun kotiasi, poikaseni, en enään koskaan
näe. Enkä myöskään Kitiä, omaa Kitiäni!" Nyt vasta ensi kerran kuulin
hänen käyttävän tätä hyväilynimeä, jota me käytimme. Ja se
mielenliikutus, joka sai hänen äänensä tärisemään ja jonka tuntui
herättäneen ajatus onnellisemmista menneistä ajoista ja rakastetun
naisen muisto järkytti kokonaan minun itsehillitsemisvoimani. Minä
purskahdin itkuun. "Elä, elä, poikaseni", sanoi hän lempeästi nojaten
sivulle, niin että hän voi laskea kätensä hartioilleni, "ollaan miehiä.
Meidän täytyy pysyä urhoollisina. Kyyneleet eivät meitä auta, jätetään
ne -- naisille."
Minä itkin vielä kiihkeämmin. Ja hänenkin äänensä vapisi kuin hän
lausui viimeisen sanan. Vaan seuraavassa silmänräpäyksessä hän puhui
taas tyyneesti. Minä olin mutissut jotakin, että Bezers ei uskalla
tehdä mitään väkivaltaa, se oli liian julkista.
"Ei ole kysymys uskaltamisesta", vastasi hän. "Ja kuta julkisempaa se
on, sitä parempana hän sitä pitää. He ovat uskaltaneet ottaa tuhansilta
hengen sitten eilispäivästä. Kukaan ei voi vaatia tiliä häneltä, kun
kuningas -- oma kuninkaamme, on julistanut jokaisen hugenotin
lainsuojattomaksi ja antanut luvan tappaa heitä missä vain tavataan.
Kun Bezers ryösti minulta aseeni siellä", hän näytti haavansa, "niin
minä tietysti odotin kuolemaa siinä silmänräpäyksessä. Anne! Minä näin
hänen silmissään veren! Vaan hän ei tappanut minua!"
"Minkä vuoksi?" kysyin hämmästyneenä.
"Minä voin ainoastaan arvata", vastasi Louis huoaten. "Hän sanoi, että
minun henkeni oli hänen käsissään, vaan hän sen ottaa kun aika tulee.
Sen enempää hän ei siitä sanonut. Sitten hän sanoi, että jos minä en
antaisi hänelle sanaani, että seuraan häntä, niin hän minut heittää
ulvoville koirille siellä ulkona. Minä annoin hänelle sanani. Tässä me
nyt olemme maantiellä, ja eilen, Anne, vielä eilen tähän aikaan
ratsastin Telgnyn kanssa kotia Louvresta, jossa olimme pallopeliä
pelanneet kuninkaan kanssa! Ja maailma -- maailma silloin näytti niin
kauniilta."
"Minä näin sinut, tai oikeammin Croisette näki", sopersin minä kun
hänen surunsa, ajatellessaan ystäviään, pakotti hänet keskeyttämään.
"Vaan, Louis, mistä tiedät, että olemme matkalla Cahorsiin?"
"Hän mainitsi minulle, kun ratsastimme kaupunginportin läpi, että hän
oli nimitetty Quercyn kuvernööriksi, toimeenpanemaan julistusta
hugenotteja vastaan. Etkö huomaa, Anne", lisäsi hän katkerasti, "että
hänen kostolleen siitä olisi vähän tyydytystä tappaa minut kerralla?
Hänen täytyy saada -- tai oikeammin sanoen hän tahtoisi jos voisi --
kiduttaa minua kuoleman tuskalla. Sitä paitsi minun mestaukseni on
oleva loistava alku hänen toimelleen. Vaan minä en missään tapauksessa
pelkää häntä", ja Pavannes kohotti ylpeästi päätään. "Minä en pelkää
häntä hituakaan!"
Silmänräpäyksen ajaksi hän unhotti Kitin, toveriensa kohtalon ja oman
kuolemantuomionsa. Hän halveksivasti puristi nyrkkiä vidamelle.
Mieleni masentui. Minä ajattelin, että vidamen raivo oli suunnattu
pikemminkin serkkuani kuin hänen sulhastaan kohtaan; ja siinä valossa,
jonka hänen uhkauksensa antoivat asialle, näin minä hänen
tarkoituksensa selvemmin kuin Louis. Hänen tarkoituksenaan oli
rangaista naista, joka oli leikkinyt hänen kanssaan, ja sitä varten hän
nyt vei hänen sulhasensa Parisista mestatakseen hänen -- _annettuaan
ensin siitä tiedon naiselle!_ Niin oli: annettuaan hänelle ensin
tiedon, toimitettaisiin mestaus hänen läsnäollessaan! Hän aikoi hänet
houkutella Cahorsiin ja sen jälkeen -- --
Minua pöyristytti. Minusta tuntui aivan kuin allani olisi auvennut
kuilu. Hänen suunnitelmansa oli jotakin niin pirullista, niin siihen
sopivaa, mitä olin kuullut kerrottavan Sudesta, että minä en voinut
epäillä edellytysteni todellisuutta. Minä näin hänen pahat
tarkoituksensa ja ymmärsin minkä vuoksi hän oli nähnyt niin paljo
vaivaa meistä veljeksistä. Hän toivoi voivansa käyttää meitä
välikappaleinaan houkutellakseen serkkumme Cahorsiin.
Tietysti en tästä puhunut sanaakaan Louisille. Minä salasin tunteeni
niin hyvin kuin voin. Vaan minä tein itselleni pyhän lupauksen, että me
yhdennellätoista hetkellä estämme Bezersin aikeet. Jos kaikki muut
toiveet pettäisivätkin, niin me ainakin voisimme tappaa Bezersin, ja,
vaikka itse tässä saisimmekin kuolemamme, niin tulisi kuitenkin Kitiltä
säästetyksi tulikoe. Kyyneleeni kuivuivat aivan yhtäkkiä. Sydämmeni
täytti jalo viha, niin ainakin minusta tuntui.
Minusta tuntuu, että ei mikään matka ole koskaan ollut niin omituinen
kuin tämä, jonka nyt teimme. Samoja huvituksia oli nytkin, kuin
Pariisiin mennessämme, vaan niissä ei ollut enää uutuuden viehätystä.
Eikä nyt syntynyt enää hupaisaa keskustelua ystävällisten
majatalo-isäntien ja iloisten emäntien kanssa, Meitä nyt oli niin suuri
joukko, että meidän tulomme kievaripaikoissa synnytti enemmän pelkoa
kuin iloa. Miten paljo Quercyn varakuvernööri tilasi kuninkaan nimessä
ja miten paljo hän maksoi, sen voimme päättää ainoastaan synkistä
silmäyksistä, jotka meitä aamuisin seurasivat kun lähdimme taipaleelle.
Sillä tuollaisiin silmäyksiin luullakseni eivät olleet syynä yksistään
uutiset Parisista, vaikka me olimmekin osaksi ensimmäiset, jotka niitä
toimme.
Vaan pian, luullakseni se oli kolmantena matkapäivänämme, hovikuriirit
kulkivat ohitsemme ja ehättivät ennen meitä. Muutaman näistä
sanansaattajista -- joka, sen mukaan kuin kuulin niiltä, jotka olivat
ympärilläni, oli menossa Cahorsiin kirjeitä viemään varakuvernöörille
ja piispalle -- pidätti Bezers. Tämän tapauksen tuloksia en tunne, vaan
minä luulen, että piispa ei ikinä saanut kirjeitään, joiden mukaan
hänelle olisi tullut osa vallasta. Varmaa vain on, että me jätimme
sanansaattajan -- joka oli kyllin viisas suojelemaan omaa nahkaansa --
hupaisaan majapaikkaan Limogesiin, josta hän Iuultavastikin palasi
Parisiin sitten, kuin arveli sopivaksi.
Tämä ei kuitenkaan ollut omituisinta matkassamme, vaan retkeläisten
keskinäinen suhde. Ensimmäisenä päivänä ratsastimme neljä yhdessä
joukossa, eikä meitä kukaan häirinnyt, niin kauan kuin olimme keskellä
hajallaan olevaa joukkoa. Bezers ratsasti aina yksikseen joukon edessä,
synkkänä miettien kostoaan, niin kuin arvelen. Tällä tavoin hän väliin
ratsasti päiväkauden yhtämenoa, niin että ei puhunut sanaakaan
kenellekään tai antanut ainoatakaan käskyä. Väliin minua alkoi
säälittää tuo mies, Hän oli rakastanut Kitiä despotisella tavallaan,
niin kuin se, joka on tottunut saamaan aina tahtonsa toteutetuksi, ja
hän oli menettänyt tytön -- menettänyt ainaiseksi, kävipä miten
hyvänsä. Ja muutamina hetkinä minä olin huomaavinani jotakin
sanomattoman synkkää, surumielistä tuossa jättiläisessä, joka ratsasti
yksinään edellä.
Harvoin hän puheli meille ja vielä harvemmin Louisille. Vaan kun hän
sen teki, niin hänen karkea, ankara äänensä ja julmat silmänsä
ilmaisivat synkkää vihaa, jota hän tunsi Louista kohtaan.
Ruokaillessamme hän söi toisessa päässä pöytää, me neljän toisessa
päässä, niin kuin kolme meistä oli tehnyt ensi iltana Parisiin
tullessamme, Väliin minua pöyristyttivät uhkaavat silmäykset, joita hän
salaa loi kilpailijaansa -- vankiinsa --. Vaan toisinaan huomasin hänen
kasvoillaan, kun huomaamattaan katselin häntä, omituisen ilmeen, jota
minä en voinut ymmärtää.
Varovaisin sanoin ilmoitin Croisettelle luuloni hänen tarkoituksistaan.
Croisette ei näyttänyt niinkään hämmästyvän kuin minä olin luullut.
Minä pian sain tietää syyn siihen. Hänellä oli oma käsityksensä
asiasta. "Etkö luule sitä mahdolliseksi, että hän, Anne", kysyi hän
minulta -- me tietysti olimme kahden silloin -- "että hän aikoo
luovuttaa Louisin Kitistä?"
"Luovuttaa Kitistä?" huudahdin minä. "Millä tavoin?"
"Antamalla Louisin valita -- ymmärräthän?" Minä ymmärsin -- minä
käsitin siinä silmänräpäyksessä. Minäpä olin ollut tylsä, kun en ollut
tuota ennen huomannut. Bezers aivan varmaan aikoi menetellä seuraavalla
tavalla: antaa herra de Pavannesin luopua sydämmensä valitusta ja pitää
henkensä, tai kuolla ja menettää hänet.
"Minä ymmärrän", vastasin minä. "Vaan Louis ei koskaan luovu hänestä.
Ei koskaan luovuta häntä."
"Louis kaikessa tapauksessa menettää rakastettunsa, tavalla tai
toisella", väitti Croisette matalalla äänellä. "Vaan ei se pahinta.
Louis on hänen, Bezersin, vallassaan. Otaksutaan, että Bezers aikoo
panna Kitin ratkaisemaan, että hän Louisilta vaatii lunnaita ja
lunnaiksi panee Kitin? Ja asettaa Kitin näin valitsemaan kahdesta: joko
antamaan kätensä Bezersille ja pelastamaan Louisin hengen tai
kieltäytymään siitä ja niin tuomitsemaan Louisin kuolemaan?"
"Croisette!" huudahdin minä. "Niin katala hän ei voi olla!" Ja
kuitenkin, eikö tämäkin olisi parempi, kuin sokea kosto, jota minä olin
kuvitellut hänen miettivän?
"Ehkä ei", vastasi Croisette tuijottaessaan pimeään. Me tällä kertaa
ratsastimme joukon alkupäässä Bezersin takana, niin että me hyvin
näimme hänen jättiläisvartalonsa, kun hän siinä hartiat kumarassa
ratsasti yksinään edellämme. "Ehkä ei", toisti Croisette vaipuneena
ajatuksiinsa. "Väliin minusta tuntuu, kuin emme oikein ymmärtäisi
häntä, ja että on pahempiakin ihmisiä maailmassa kuin Bezers."
Minä katsoin terävästi poikaan, sillä minä en ollut tätä tarkoittanut.
"Pahempia?" sanoin minä. "Sitäpä minä en usko."
"On varmaan!" vastasi hän ja pudisti päätään. "Muistatko, kun makasimme
verhojen takana suuressa sängyssä Mirepoixin luona?"
"Muistanpa hyvinkin. Luuletko, että koskaan voisin unhottaa sitä
hetkeä?"
"Ja kun rouva d'O tuli sisään?"
"Koadjutorin kanssa?" sanoin minä pöyristyen. "Muistan..."
"Ei, vaan toisella kerralla, kun hän tuli yksinään; Huoneessa oli
melkein pimeä, niin kuin sinä muistat. Rouva de Pavannes oli akkunassa,
jonne hänen sisarensa ei nähnyt häntä."
"Muistan senkin", sanoin kärsimättömästi. Minä ymmärsin hänen äänestään,
että hänellä oli jotakin kerrottavaa rouva d'Osta, eikä minulla
haluttanut kuulla. Minuakin pöyristytti kuulla tästä naisesta, joka,
niin kaunis kuin olikin, liikkui rikosten ja uskottomuuden piirissä.
Oliko se ujoutta vai pelkoa vai jotakin ritarillista tunnetta, joka
valtasi mieleni silloin, kuin luulin olevani hänen aseystävänsä? Minä
en tiedä sitä varmaan, sillä minä en ollut saanut siitä selvää
vieläkään, oliko minun säälittävä vai inhottava häntä, oliko hän
käyttänyt minua aseenaan vai olinko minä ollut uskoton hänelle.
"Hän tuli sänkyä kohden, niin kuin muistat, Anne", jatkoi Croisette.
"Sinä makasit laitimmaisena. Hän ei erottanut sinua tarkoin ja luuli
sisarekseen. Ja silloin minä syöksyin ylös."
"Minä muistan, että sinä niin teit!" huudahdin minä kiihkeästi. Minä
olin unhottanut tämän ikävän tapauksen. "Sinä olit säikähyttää hänet
kuoliaaksi. Minä en lainkaan voinut ymmärtää, mikä sinulla oli. --
Minkä vuoksi sillä tavoin teit?"
"Pelastaakseni sinun henkesi, Anne", vastasi hän juhlallisesti, "ja
estääkseni häntä tekemästä rikosta, suunnatonta, luonnotonta rikosta.
Hän oli tullut takaisin -- tuskin hirveän sanoa -- murhaamaan
sisarensa. Sinä hämmästyt! Sinä et ehkä tahdo minua uskoa.
Kuulustaakinhan se kovin kauhealta. Vaan minä näin paremmin kuin sinä.
Hän seisoi sinun ja kynttilän välillä. Minä näin kun hän kohotti
puukon! Minä näin hänen häijyt kasvonsa! Jos minä en olisi säikäyttänyt
häntä, niin hän olisi iskenyt puukon sinuun. Häneltä putosi puukko
lattialle. Minä otin sen. Kas tässä se on."
Minä silmäsin puukkoa, ja vavisten käännin katseeni siitä. "Minkä
vuoksi", mutisin, "minkä vuoksi hän niin teki?"
"Niin kuin tiedät hän ei onnistunut saamaan sisartaan Pavannesin
taloon, jossa hänen olisi ollut helppo murhata hänet. Bezers tunsi
rouva d'On, ja esti hänet siitä. Silloin tuo pirullinen nainen hiipi
takaisin, ajatellen, että yleisen murhaamisen aikana ei huomata hänen
rikostaan, että sitä ei koskaan tutkittaisi, ja että Mirepoix olisi
ääneti."
Minä en sanonut mitään. Olin joutunut niin hämmästyksiini, että en
saanut sanaa suustani. Ja kuitenkin minä uskoin mitä olin kuullut. Kun
minä ajatuksissani muistelin, mitä oli tapahtunut, niin huomasin, että
koko joukko seikkoja, jotka minä olin jättänyt huomaamatta, ja
tapausten niin joutuisasti vaihtuessa unhottanutkin, vakuutti tämän
todeksi. Herra de Pavannes -- se toinen herra de Pavannes -- oli ollut
oikeassa kälyään arvostellessa. Oliko tuo nainen siis huonompi kuin
Bezers? Tuhat kertaa huonompi. Sillä uskottomuus on aina huonompaa kuin
väkivalta, käärmeen säälimätön viekkaus pahempaa kuin suden raivo.
"Kun minä", lisäsi Croisette hiljaa, "huomasin, että sinä olit kadonnut
hänen kanssaan, niin luulin minä, että en saa sinua enään koskaan
nähdä. Minä pidin sinua menneenä miehenä. Onnellisin hetki elämässäni
oli, kun sain taas sinut nähdä."
"Croisette", kuiskasin minä rukoilevasti poskieni hehkuessa, "ei puhuta
enään koskaan tuosta naisesta." Emmekä puhuneetkaan hänestä moneen
vuoteen. Vaan miten omituinen onkaan elämä! Hän ja tuo alhainen mies,
johon hänen kohtalonsa näytti yhdistetyn, kulkivat mustaa polkuaan
juuri silloin kun se oli mustimmillaan meidän tiemme poikki. He
joutuivat, törmäsivät yhteen meidän kanssamme, ja vaikka me olimme vain
vieraita poikia, niin me saatoimme heille perikadon. Minä olen usein
tehnyt itselleni kysymyksen, miten minun olisi käynyt, jos olisin
sattunut hänen kanssaan yhteen varemmin ja rauhallisempina aikoina --
kun hän oli kauneutensa huipulla, eikä minulla ole ollut kuin yksi
vastaus. Minä olisin katkerasti katunut. Toivokaamme, ettei tuollaisia
miehiä ja naisia enään ole olemassa. Ne kukoistivat ainoastaan näinä
sotien ja hajaannusten onnettomina aikoina, vaan katosivat sen ajan
kanssa, aivan kuin taistelutantereen hirvittävät yölepakot.
Vaan palatkaamme matkaamme. Auringon paistaessa kirkkaasti ei
voinut muuta kuin tuta itsensä iloiseksi ja toivoa hyvää. Pahin
koettelemukseni tuli aina auringon laskiessa. Sillä silloin -- me
ratsastimme tavallisesti myöhään illalla -- Louis tuli minun vierelleni
ratsaastamaan puhellakseen rakastetustaan. Ja miten hän hänestä puheli!
Miten tahansa asioita hän käski minun sanoa! Hän muisteli entisiä
onnellisia päiviä, kun me olimme suruttomia lapsia laskien leikkiä,
nauraen ja kujeillen. Ja kyynelten vieriessä poskilleni, en voinut olla
ihmettelemättä, miten Louis voi puhella hänestä niin tyyneellä äänellä,
jossa ei ilmestynyt mitään kapinoimista kohtaloa, ei mitään napinaa
kaitselemusta vastaan. Miten hän voi tehdä Kitille suunnitelmia ja
ajatella hänet yksin jääneenä!
Nyt minä sen ymmärrän. Hän oli vielä kauhean vaikutuksen alaisena,
jonka oli synnyttänyt ystävien murha. Hän oli vielä osaksi
huumauksissaan. Kuolema hänestä näytti luonnolliselta ja tutulta, hän
katseli sitä samoilla silmillä kuin se, joka on nähnyt toveriensa ja
liittolaistensa kuolevan valmistuksetta. Kuolema hänestä oli ruvennut
tuntumaan tavalliselta, elämä poikkeukselta, aivan niin kuin tuntuu
lapsesta, joka ensi kerran näkee ruumiin.
Eräänä iltana sattui omituinen tapaus. Lähellämme vasemmalla näimme
Auvergnen kukkulat, joiden yli kohosi korkealle Puy de Dome. Me neljä
ratsastimme yhdessä ja tavan mukaan olimme joutuneet viimeisiksi
joukossa, Tie tällä kertaa oli kapea polku, joka kulki rämeikön poikki
ja molemmin puolin oli matalaa metsää ja pensaikkoa. Muu ratsujoukko oli
jo melkein kokonaan näkyvistämme. Ainoastaan puolikymmentä ratsumiestä
erotimme edessämme pitkän matkan päässä ja pari ratsumiestä takanamme
yhtä kaukana. Minä katsoin kummallekin taholle ja tunsin sydämmeni
omituisesti lyövän. Ensi kerran johtui mieleeni mahdollisuus paeta.
Auvergnen ylängöille olisi helppo päästä. Jos saisimme parin virstan
edun, niin meitä ei saavutettaisi ennen pimeää, jolloin voisimme
kätkeytyä niin, ettei meitä löydettäisi. Minkä vuoksi emme kannusta
hevosiamme ja lähde tiehemme?
"Se on mahdotonta!" sanoi Pavannes tyynesti.
"Minkä vuoksi?" kysyi kummastellen.
"Ensinnäkin siitä syystä", vastasi hän, "että minä olen Bezersille
antanut sanani seurata häntä Cahorsiin."
Poskiani poltteli. Vaan minä huudahdin: "Mitä se merkitsee?
Petoksellahan sinutkin vangittiin! Turvallisuuskirjaasi ei pantu mitään
merkitystä. Minkä vuoksi sinä sitten olet niin tarkka? Vihollisesi
eivät ole. Se on hullutusta!"
"Ei ole", vastasi Louis ja pudisti päätään. "Et sinä itsekään niin
tekisi, jos olisit minun sijallani."
"Niin luulen, että tekisin", sopersin minä hämilläni.
"Et, sinä et tekisi niin, poikaseni, minä sinut tunnen liian hyvin.
Vaan jos tahtoisinkin tehdä, niin olisi aivan mahdotonta." Hän kääntyi
satulassaan ja nosti käden suojakseen viistoon tulevia auringonsäteitä
vastaan ja silmäsi taakseen tarkkaavasti. "Niinpähän on kuin
luulinkin", sanoi hän. "Toinen noista miehistä ratsastaa harmajalla
Margotilla, joka, sen mukaan kuin Buré eilen sanoi, on nopein hevonen
koko joukosta, ja mies sen selässä on kevyt kuin höyhen. Toisella on
tuo kellertävän punainen normandilainen hevonen, jota aamulla
katselimme. Näes, Anne, Bezers on virittänyt meille ansan. Jos me
poistuisimme jonkun kymmenkunta syltää toiselle tai toiselle puolen,
niin nuo kaksi olisivat jälessämme kuin tuuliaispää."
"Sinä uskot, että Bezers on ihan tarkoituksella antanut miestensä
ratsastaa edelle?" kysyin minä hämmästyneenä.
"Uskon hyvinkin", vastasi Louis. "Ei mikään hänestä olisi niin hauskaa
kuin että saisi ottaa ensin minun kunniani ja sitten henkeni. Vaan,
Jumalan kiitos, ainoastaan henkeni on hänen vallassaan."
Ja kun minä katselin ratsumiehiä edessäni, niin huomasin, että Louis
oli oikeassa. Niillä näytti olevan joukon paraat hevoset ja he itse
olivat joukon keveimmät miehet. Heistä aina joku silmäsi taakseen. Heti
pimeän tullessa he asettuivat huolellisesti ympärillemme. Kun Buré tuli
luoksemme, niin hänen silmissään näkyi petoksen viekas ilme. Hän
huomasi, että me tiesimme hänen ajatuksensa, vaan hän ei puhunut siitä
mitään.
Muut eivät välittäneet mistään mitään. Vaan ajatus, että jos minä
olisin ollut yksinäni, niin olisin joutunut Bezersin viekkaasti
viritettyyn ansaan, ja se lisäsi minun vihaani häntä kohtaan. Minä voin
istua tuntikausia ja hautoa mielessäni huomaamatta mitä tapahtui
lähistössäni, ja minä heräsin ajatuksistani vasta oikein, kun
seuraavana päivänä iltapuoleen huudettiin, että me olimme tulleet
Cahorsin näkyviin. Siellä se oli allamme matalalla pohjallaan
viestävien kukkulain ympäröimänä. Kirkko, Vallandré silta, jokimutka,
joka ympäröi kaupungin -- kaikki tämä oli minulle tuttua. Pitkä
matkamme oli pian lopussa.
Mielessäni liikkui vain yksi ajatus. Vähän aikaa sitten olin
Croisettelle ilmoittanut aikeeni -- viimeisenä keinona hyökätä Bezersin
kimppuun ja tappaa hänet miestensä keskellä. Nyt oli aika käsissä, jos
mieli tätä aijetta koskaan toteuttaa, jollemme jo ole liiaksi
viivytelleet. Ja minä katselin ympärilleni. Oli jonkun verran tungosta
ja epäjärjestystä, kun pysähdyimme heti kukkulain juurella, jolloin
kaksi miestä lähetettiin ilmoittamaan kuvernöörin tuloa ja Buré
puolenkymmenen miehen kanssa ratsasti edelle etujoukkona.
Tie, jolla olimme, oli oikeastaan kapea polku, joka luikerteli
kukkulain rinteitä. Hevoset olivat uuvuksissaan. Aika ja paikka ei
ollut sovelias aikeeni toteuttamiseen, ja ainoastaan yön saapuva pimeä
voisi suosia asiaani. Vaan minä olin epätoivoissani.
Ennen kuin kuitenkaan ryhdyin mihinkään, katselin tarkoin seutua,
silmäsin vuoroon allamme olevia pieniä hedelmällisiä tasangoita, joita
nyt auringon viimeiset säteet lämmittivät, alastomia kukkuloita, jotka
toisin paikoin kylpivät illan ruskossa ja toisin paikoin olivat
varjoisia, harvoja metsärypäitä ja pensaikoita, jotka olivat puron
varressa siellä täällä, sekä rautatammien siimeksisiä käytäviä, joita
oli vuorenharjun toisella puolen -- Caylusiin menevän tien kahta
puolta. Näin lähellä kotia meidän täytyy saada apuakin. Jos se
sananviejä, jonka me olimme ennen kotoa lähdettyämme lähettäneet
vicomten luo, oli ehtinyt perille, niin enomme on varmaan palannut ja
oli ehkä nyt Cahorsissa meitä vastassa.
Vaan ei mitään ratsujoukkoa näkynyt, enkä minä huomannut mitään
paikkaa, jossa voisi maata suojassa. Minä muistin, että vicomte ei ole
voinut saada tietoa tilastamme tai siitä mitä on tapahtunut. Toivo
lannistui ja haihtui heti kun epätoivo oli sen synnyttänyt. Meidän
itsemme tuli auttaa itseämme ja Kitiä.
Tämä oli puolustukseni. Minä kumarruin satulassani Croisettea kohden --
minä nimittäin ratsastin hänen vierellään -- ja sanoin: "Sinä muistat,
mitä sanoin? Oletko valmis?"
Hän katsoi säikähtyneenä minua ja hänen kasvonsa loistivat hämärässä.
Hän siirsi katseensa minusta yksinäiseen olentoon, joka liikkumattomana
kuin kivipatsas istui satulassaan ainoastaan parinkymmenen askeleen
päässä meistä. "Meitä ei tarvitse kuin kaksi", kuiskasin minä ja
irrottelin miekkaani. "Rupeatko sinä vai Marie toiseksi? Toisten täytyy
koettaa päästä pakoon sekasorron syntyessä, mennä joen yli Arembalin
lauttakohdalta, jos ei heitä sitä ennen kiinni saada, ja sen jälkeen
rientää Caylusiin."
Hän epäili. Minä en tiedä vaikuttiko hänen epäröimiseensä se, että
samalla kellot Cahorsin kirkossa alkoivat soida iltarukoukseen. Vaan
hän todella epäröi. Hän -- Caylus. Minä käännyin uudelleen häneen ja
malttamattomana kerroin kysymykseni. "Kumpi teistä? Silmänräpäyksen
kuluttua lähdemme taas liikkeelle ja silloin se on myöhäistä."
Hän kiireesti otti suitsistani ja alkoi sekasotkuisen ja hajanaisen
puolustuspuheen. Vaan minä kuitenkin ymmärsin, mitä hän tarkoitti.
"Siinä oli minulle kylliksi!" Minä keskeytin hänet suutuksissani,
käännyin sitten Marieseen ja kysyin äkäisesti:
"Tahdotko sinä?"
Vaan Marie pudisti päätään ja vastasi samoin kuin Croisette.
Minä kysyin vielä toisen kerran, vaan sama juttu.
Kummallista! Vaan niin kummalliselta kuin tuntuikin, en minä kovinkaan
sitä hämmästynyt. Muissa oloissa olisin joutunut ihan raivoon
tällaisesta velvollisuuksien laiminlyömisestä. Vaan nyt minä olin
puolittain odottanutkin tällaista päätöstä asialle, ja nuhdesanaa
sanomatta pääni vaipui alas ja minä luovuin yrityksestäni. Bezers oli
liian voimakas minun vastustajakseni. Hyödytöntä oli taistella häntä
vastaan. Me olimme aivan kuin noidutut. Kun joukko lähti liikkeelle,
seurasin minä äänetönnä ja tunnotonna.
Me kulimme Cahorsin kaupunginporteista, ja näky, joka meitä siellä
kohtasi, kannattaa kuvata; vaan minä sitä katselin melkein
välinpitämättömästi -- yhtä välinpitämättömästi kuin mies, joka joutuu
kidutettavaksi, katselee kummallista kidutuslaitosta, kun otaksutaan,
että hän ei ole sitä ennen nähnyt. Koko kaupungin väestö oli kokoutunut
kaduille, joita me ratsastimme, ja katseli pelokkain silmin
ratsujoukkoa ja uuden kuvernöörin ankaraa muotoa.
Me laskeusimme hevosenselästä linnankartanolla ja olimme juuri lähdössä
sisään kun Buré meidät pidätti. "Herra de Pavannes syö illallisen
yksinään", sanoi hän tunkeutuen jotensakin välinpitämättömästi meidän
väliimme. "Te, hyvät herrat, olkaa hyvät ja tulkaa tätä tietä."
Minä seurasin vastustamatta. Sillä mitä siitä olisi hyötyä? Minä
tiesin, että Bezers katseli meitä portailta, jotka johtivat suureen
käytävään, ja sen vuoksi minä tyyneesti seurasin Buréta. Vaan minä
kuulin Croisetten kiihkeästi jotakin vaativan.
Meidät vietiin matalasta portista muutamaan huoneesen rakennuksen
pohjakerroksessa, huoneeseen, joka oli kuin vankikoppi. Täällä me
äänettöminä söimme illallisemme. Ja sen jälkeen minä vetäysin
veljistäni, pikemminkin surun kuin suuttumuksen valtaamana, ja
heittäysin muutamalle vuoteelle, joita oli meitä varten tehty.
Meidän välillämme ei ollut tapahtunut mitään selitystä. Kuitenkin
tiesin, että kumpikin veljeni aina vähän väliä silmäsi minua
rauhattomana. Minä sen vuoksi olin nukkuvinani, vaan minä kuulin Burén
tulevan sisään sanomaan meille hyvää yötä -- ja katsomaan, ettemme ole
karanneet. Ja minä kuulin Croisetten kysyvän:
"Makaako herra de Pavannes yksin yötä?"
"Ei aivan yksin", vastasi Buré salaperäisesti. Muuten hän tuntui olevan
huonolla tuulella tai väsynyt. "Bezers on levoton herra de Pavannesin
sielun tilasta ja on sen vuoksi lähettänyt hänen luokseen papin."
Tämän kuultuaan he syöksähtivät pystyyn. Vaan kynttilä ja sen kantaja,
joka oli sen verran pirteä, että jaksoi nauraa herransa hurskaille
ajatuksille, oli jo kadonnut. Heillä ei ollut muuta tekemistä kuin
kulkea edestakaisin huoneessa ja myöhäisessä katumuksessa nuhdella
toisiaan ja sadatella Bezersiä. Ei edes Marie voinut keksiä mitään
mahdollisuutta pakenemaan täältä. Ovi oli sulettu kaksinkertaisilla
lukoilla, akkunassa niin tiheät ristikot, että tuskinpa kissakaan olisi
päässyt läpi, ja seinät olivat vahvat.
Minä makasin ja olin nukkuvinani, ja makasin sillä tavoin pitkät,
pitkät tunnit, vaikka minun sydämmeni, niin kuin veljienikin, tykytti
kovasti vastaukseksi kumeoihin vasaraniskuihin, joita pian alkoi kuulua
vähän matkan päässä meistä ja joita kuului aina aamunkoitolle.
Akkunasta, joka oli muuatta muuria vasten ja matalalla, emme voineet
mitään nähdä. Vaan me arvasimme mitä tämä pauke merkitsi, kun pylväitä
iskettiin maahan, kun lankku naulattiin toisen viereen. Me emme voineet
nähdä, miten työ edistyi, emme kuulla työmiesten ääniä emmekä nähdä
heidän tuliaan. Vaan me tiesimme, mitä he tekivät. He pystyttivät
mestauslavaa.