Hau, Hau Huguenots!
Minä muistan, että hänen majesteettinsa Henrik Neljäs -- urhoollisin
mies, joka on miekkaa kantanut, joka todella rakasti vaaraa itse vaaran
vuoksi ja hyväili sitä kuin se olisi ollut nuori neitonen -- ei koskaan
voinut nukkua taistelua ennen. Olen kuullut hänen itsensä sanovan, että
niin oli ennen Arquesin taisteluakin. Croisette oli samanluontoinen --
hän joutui helposti ylenmäärin jännityksiinsä ja väsyi, vaan ei koskaan
ennen kuin ponnistelun välttämättömyys oli ohi, jota vastoin Marie ja
minä, vaikka kun tuli kysymykseen, emme olleetkaan vähintäkään
urhokkaampia, olimme hitaampia ja vähemmän vaikutuksille alttiita.
Minä mainitsen tämän sen vuoksi, ettei siitä päättäen, mitä äsken
kerroin, uskottaisi hänessä olleen jotakin naismaista -- paitse hänen
hellätuntoisuutensa -- ja osaksi näyttääkseni, että me tässä pulmassa
menettelimme kukin erityisen luonteemme mukaan. Sillä aikaa kuin
Croisette kalpeni ja vapisi, minä seisoin jo aivan hämmentyneenä ja
annoin katseeni harhailla hävitetystä talosta kuolleen kasvoille ja
taas takaisin. Vaikka minä aamusta saakka olin nähnyt kymmeniä
kuolleita ja lukemattoman joukon kaikellaisia kärsiviä, niin en voinut
nyt olla ihmettelemättä, miten kaitselmus oli voinut meille sallia
tällaista. Meille tapahtua tällaista! Vaistoissaan on ihminen yhtä
itsekäs kuin mikä muu elävä olento hyvänsä!
Vaan itse asiassa minä ensimmäisen vakuuttavaa silmäyksen jälkeen en
nähnyt kuolleen kasvoja enkä hävitettyä huonetta. Sen sijaan näin
polttavin silmin vanhan kotilinnan, vihannat kedot puron varrella ja
harmajat kukkulat, jotka kohosivat niiden yli, näin penkereen, näin
Kitin tulevan meitä vastaan, kasvot kalpeina ja ahmivin silmin,
tukistelevan kysyvästi meitä! Eikä meillä ollut mitään lohdutusta
hänelle sanottavana, ei ollut rakastavaa ystävää tuotavana hänelle!
Heikko ryske, joka kuulosti aivan kuin kyltti olisi tuulessa rämissyt,
herätti minut näistä haaveista. Minä käännyin katsomaan taakseni, en
hämmästyneenä tai pelästyneenä, vaan aivan verkalleen, aivan kuin
samassa tylsässä ihmettelyn tilassa. Kirjakauppiaan oven yläosa oli
ravollaan. Se oli aukaistu ja sen äänen minä olin kuullut. Vanha nainen
pisti päänsä ulos ja tirkisteli meitä.
Kun minä katsahdin häneen, niin hän hiljaa yritti vetämään taas oven
kiinni, Vaan minä en liikahtanut, ja nähtävästi rauhottuneena
silmättyään minua vielä kerran, hän nyökäytti minulle päätään
salaperäisesti. Välinpitämättömänä menin lähemmäksi. "Sst! Sst!"
kuiskasi hän. Hänen kurttuisilla vanhoilla kasvoillaan, jotka
muistuttivat kauan säilytettyä normandilaista omenaa, oli syvän säälin
ilme, kun hän katsoi Croisettea.
"No, mikä on?" sanoin minä konemaisesti.
"Onko hänet saatu kiinni?" mutisi hän.
"Ketä te tarkoitatte?" kysyin tylsästi.
Hän nyökäytti päätään hävitetylle huoneelle päin ja vastasi:
"Aatelisnuorukaista, joka asui tuolla? Ah, hyvät herrat", jatkoi hän,
"hän oli niin kaunis ja iloinen, kun hän tuli kuninkaan juhlasta eilen
illalla. Miten kaunis hän oli silkkivaipassaan komean hevosensa
selässä! Sellaista minun silmäni eivät ikinä ole nähneet! Ja tänään he
ajoivat häntä kuin rottaa!"
Eukon sanat olivat yksinkertaiset, vaan ne minussa saivat aikaan
muutoksen. Minä heräsin heti tylsyydestäni ja sydän alkoi sykkiä
uudelleen ilosta ja heränneestä toivosta. "Onko hän päässyt pakoon?"
kysyin kiihkeästi! "Onko hän onnistunut pakenemaan?"
"On kyllä?" vastasi hän. "Tuo poikaraukka tuolla -- hän nyt makaa
rauhallisesti, Jumala antakoon hänelle anteeksi kerettiläisyytensä --
puolusti urhoollisesti ovea sillä aikaa kun hänen herransa kiipesi
katolle ja hyppi katolta katolle pitkin kadun vartta, ja nuo heittiöt
ampuivat ja huutivat hänen jälkeensä aivan kuin hän olisi ollut mikähän
orava ja nuo poikarakkia kivikädessä!"
"Ja hän pääsi pakoon?"
"Pääsi!" vastasi hän verkalleen ja pudisti vanhaa päätään, epäilevästi.
"Minä en sitä tiedä. Vaan minua pelottaa, että he ovat saaneet hänet
kiinni. Minä ja mieheni olemme koko päivän olleet yläkerrassa, vavisten
levottomuudesta ja tuskasta -- mieheni nyt on vuoteessa, joka on
turvallisin paikka hänelle -- pyhimys meitä suojelkoon! Vaan minä
kuulin heidän huutaen ja ulvoen menevän jokea kohden, ja minua
pelottaa, että he saavat hänet kiinni sen ja Chåteletin välillä. Minä
sitä pahoin pelkään."
"Onko siitä kauankin?"
"Noin puoli tuntia. Te ehkä olette hänen ystäviään?" lisäsi hän.
Vaan minä en jäänyt vastaamaan, Minä Croisettea, joka ei ollut kuullut
sanaakaan kaikesta tästä, tartuin hartioista ja pudistin. "On
mahdollista että Louis on päässyt pakoon!" huusin hänen korvaansa.
"Päässyt pakoon, kuuletko?" Ja kiireimmittäin kerroin hänelle, mitä
vanhus oli sanonut.
Oli todellakin vaikuttava näky, kun veri tulvasi hänen poskiinsa,
kyyneleensä kuivuivat ja hänen tarmonsa ja päättäväisyytensä heräsivät
eloon joka hermossa ja jäntäreessä. "Onko toivoa?" huuti hän ja tarttui
käsivarteeni puristaen. "Toivoako, Anne? No, tule! Tule! Ei saa
menettää sekuntiakaan! Jos hän on hengissä, niin koetetaan tavottaa
hänet!"
Vanha eukko koetti meitä pidättää, vaan turhaan. Säälistä, ja niin kuin
luulen, pelosta, että me juoksemme suoraan kuoleman kitaan, hän unhotti
kaiken varovaisuutensa ja huuti kovalla äänellä jälkeemme. Vaan me emme
siitä välittäneet, juoksimme vain niin kiireesti kuin voimme,
Croisetten jälkeen, joka ei ollut joutanut odottamaan vastaustamme.
Väsymys, jota olin tuntenut muutama silmänräpäys sitten, oli nyt
kadonnut -- muistettakoon, että me niin pitkään aikaan emme olleet
levänneet emmekä syöneet --, kaikki uupumus oli kerrassaan kuin
puhallettu pois. Ilosta mieli läikkyi. Louis oli hengissä ja oli
päässyt vihollisiaan pakoon.
Päässyt pakoon! Vaan kuinka kauaksi aikaa? Me saimme pian vastauksen
tähän kysymykseen. Samassa silmänräpäyksessä, kun me käännyimme kulman
ympäri joen puolella, niin kuulimme väkijoukon hälinää, joka ei ollut
kovin äänekästä vain selittävää. Toisella puolen jokea oli sadottain
talonkattoja Ile de la Cité-saarella, jotka kimaltelivat auringon
paisteessa. Vaan me emme pysähtyneet katsomaan tätä näkyä, kiiruhdimme
vain oikealle ja hiljensimme kulkumme vasta kun olimme aivan lähellä
väkijoukkoa. Edessämme oli silta -- Pont au Change, luullakseni, -- ja
sen toisessa päässä, samalla puolen jokea, jolla mekin olimme, kohosi
Châtelet harmaine tornineen ja huippuineen. Meidän ja linnan välillä
oli suuri avonainen paikka, joka oli puoleksi täynnä ihmisiä, jotka
enimmäkseen olivat äänettöminä ja tarkkaavina kokoutuneet sinne
katsomaan näytöstä ainakaan tällä hetkellä tahtomatta osaa ottaa
siihen, mitä siellä tapahtui.
Me syöksyimme keskelle tungosta ja huomasimme pian syyn tyyneyteen ja
liikkumattomuuteen, joka meitä oli hämmästyttänyt. Oltuamme hetken
aikaa poissa kauhistuttavista merkeistä, jotka niin hyvin jo tunsimme
-- pakenevia ja ajavia ihmisiä, iskuja sinne tänne kuin aivan
sattumalta, huutoja, kirouksia, sadatuksia, juopuneiden rähinää,
hyökkäyksiä ovia ja akkunoita vastaan -- me olimme jo vähän päässeet
tyyntymään. Vaan sitä ei kestänyt kauan. Väki edessämme oli vahdin
alainen. Kun me tämän huomasimme, niin sydän aivan kuin puristui kokoon
rautarouvilla, sillä me tiesimme, että roistoväki hurjassa raivossaan,
aivan kuin sokeassa mielettömyydessään syöksyvä härkä, olisi voinut
valmistaa jonkun mahdollisuuden pakenemaan -- tässä niin kuin muissakin
tapauksissa. Vaan tämä kylmäverisesti järjestetty ajo ei antanet mitään
toiveita.
Jokaisen kasvot ympärillämme olivat suunnatut samalle taholle, kaikki
katsoivat muutamaan talorypääseen, joka oli jokea vastapäätä. Tori
näiden edustalla oli tyhjä, sillä väkijoukkoa piti siitä ulohtaalla
parikymmentä, jonkumatkan päähän toisistaan riviin asetettua jousimiestä
ja parikymmentä ratsastajaa, jotka ajoivat edestakaisin pieksäin
miekanlappeilla niitä, jotka olivat niin rohkeita, että yrittivät
tunkeutumaan läpitse. Tällä tavoin muodostui aita ja sen molemmissa
päissä oli ratsumiehiä, noin seitsemän kummassakin ryhmässä. Ja
yksinään keskellä avonaista paikkaa kookas, aseellinen ja
pitkävartisilla kaulussaappailla varustettu mies ratsasti edestakaisin
katse kiinnitettynä taloryhmään. Minä en erottanut hänen kasvojaan,
vaan minun ei tarvinnutkaan. Minä tunsin hänet ja oihkasin ääneen. Se
oli Bezers!
Minä ymmärsin koko tämän menon paremmin. Ratsumiehillä, jotka
enimmäkseen olivat partaisia sveitsiläisiä ja halveksien katselivat
väkijoukkoa ympärillään eivätkä säästelleet iskuja ja lyöntejä, oli
saman väriset univormut kuin päälliköllään ja olivat varustettuja
kiireestä kantapäähän. Tämä järjestys ja sotakuri oli hänen työtänsä:
niin kostokin. Meidän ystäväparkamme oli aivan kuin rautakourassa, ja
minä nyt tunsin, että kaikki hänen toivonsa pelastumisesta oli
mennyttä. Louis de Pavannes voisi yhtä hyvin maata pitkällään
kynnyksellä kuolleen palvelijansa vierellä kuin koettaa päästä tästä
järjestetystä miekkakehästä.
Epätoivon silmäyksillä me katselimme näitä vanhoja puurakennuksia. Ne
kerrassaan näyttivät kumartavan edessämme, sillä ne olivat niin
vanhuuden heikkoja ja luhistumaan valmiita, että niiden ylikerrat
olivat paljo leveämmällä alikertoja. Niiden katot olivat yhtenä
sekasortona kattokouruja, mutkikkaita päätyjä, vinoja savutorvia,
pieniä torneja ja lahoja hirsiä. Niiden seassa arvelin Kitin sulhasen
olevan piilossa. Niin, olihan tämä hyvä paikka leikkiä piilosilla --
kun ei leikkitoverina olisi ollut kuolema. Rakennusten alikerroissa ei
ollut akkunoita eikä ovia, siitä syystä -- niin kuin sittemmin kuulin
-- että joki usein nousi tulvilleen ja kohosi silloin aina talojen
kivijalkain tasalle. Vaan pitkin rakennusten pitkää sivua kulki
poikkihirsien nojassa parveke noin miehenpituuden korkuisella maasta,
ja parvekkeen kummassakin päässä nousivat portaat parvekkeelle. Tämän
alimman parvekkeen päällä oli toinen, jonka yläpuolella oli akkunarivi
päätyineen. Rakennusryhmässä -- joka näytti olleen siinä joen varrella
jonkun kahdeksankymmentä vuotta -- oli neljä taloa, joista jokainen oli
varustettu ovella, mikä johti alimmalle parvekkeelle. Minä ymmärsin,
että jos ei Bezers olisi ryhtynyt tällaiseen järjestykseen, niin Louis
olisi hyvin helposti voinut päästä pakoon. Jos roistojoukko olisi
kerran päässyt päistikkaa syöksemään tällaiseen huone- ja
käytäväsokkeloon, niin hän olisi varsin helposti voinut, huomaamatta ja
tuntemattomana, sekaantua heihin ja heidän vetäytyessä takaisin päästä
pakoon.
Vaan nyt oli vahtimiehiä asetettu jokaiselle parvekkeelle ja
katollekin. Heti kun joku näistä liikahti tai näytti katsovan sisään --
jossa, mikäli minä huomasin, etsittiin parhaillaan -- jos vain vähän
päätäkään käänsi, niin aivan kuin vavistus kävi yli koko väkijoukon
ja syntyi hälinä, joka pari kertaa paisui hurjaksi ulvonnaksi,
samallaiseksi kauheaksi ulvonnaksi, joka kerran ennen oli saanut minut
vapisemaan. Tällaiseen suurempaan meteliin minusta alku kuulusti
lähtevän aitauksen toisesta päästä. Sinne näytti pahimmat ainekset
kokoutuneen ja monta kertaa näin Bezersin sotamiesten tappelevan
joukkoa vastaan. Samalla ruvettiin laulamaan hurjaa lauluakin, johon
koko joukko yhtyi ja jota he nyt ulvoivat sanomattomaa kauhua
herättävällä tavalla:
"Hau! Hau! Huguenots!
Faites place aux Papegots!"
[Huuti hugenotit, pois paavilaisten tieltä!]
Tämä oli väännös vanhasta laulusta, joka sanottiin olleen yleinen
protestanttien kesken.
Me olimme tunkeutuneet niin kauaa, että olimme väkijoukon eturinnassa,
jossa me pysähdyimme ja katselimme toisiamme kysyvin katsein. Vaan ei
edes Croisettella ollut vastausta. Eikä voinut ollakaan kuin yksi
vastaus. Mitä me voimme tehdä? Emme mitään. Me olimme tulleet myöhään.
Taaskin myöhään. Ja miten kauheaa oli kuitenkin seisoa toimetonna
julman roistoväen seassa, ja katsoa kun se huvikseen tappaa meidän
ystävämme, jonka kädenpuristuksen me niin hyvin tunsimme! Nähdä heidän
tappavan hänet kuin rotan, niin kuin vanha eukko oli sanonut, ja
tietää, ettei koko joukossa kukaan muu kuin me tunne vähintäkään
sääliä hänen vuokseen! Ei yksikään kauhistuisi kuullessaan hänen
kuolemanhuutonsa tai pöyristyisi nähdessään hänen kuolemaan sammuvat
silmänsä! Todella kauheaa!
"Niin", kuiskasi minun vierelläni muuan toverilleen nainen -- joukossa
oli useita naisia -- "nyt ovat hugenotit lopussa, uskon minä! Tuo
Lorraine on kelpo mies! Vaan tuo raukka, jota ne nyt ajavat, on
kuitenkin kaikessa tapauksessa kaunis ja kelpo mies, Margot! Minä näin
hänet äskettäin hyppivän katolta katolle pitkin kadun vartta, aivan
kuin pyhimykset olisivat häntä kannattaneet. Ja ajatella, että hän on
kerettiläinen!"
"Se on vain velhotemppuja ja muuta sellaista", vastasi toinen tehden
ristinmerkin.
"Ehkä niin! Vaan pitihän hänen käyttää kaikki keinonsa päästäkseen tuon
paksun heittiön käsistä, joka on tuolla", vastasi ensimmäinen nainen
lohdutuksekseen. "Tuo paholainen!" huudahti Margot ja viittasi
salaperäisellä liikkeellä Bezersiä ja hänen silmiinsä ilmestyi vihan
liekki. Ja sitten hän kuiskaten ja kiroten kertoi hänestä jutun, joka
minua pöyristytti. "Sillä tavoin hän teki! Ja päälle päätteeksi
nunnalle!" lopetti hän. "Saakoon hän kerran hyvin ansaitun
rangaistuksensa!"
Juttu saattoi olla tosikin, niin kauhea kuin se olikin. Minä olin monet
kerrat kuullut hänestä yhtä julmia kertomuksia. Sellaisia oli kertonut
sekä palvelija, joka makasi kuolleena Pavannesin kynnyksellä, että
monet muutkin. Kun Bezers ratsastaessaan edestakaisin kääntyi sille
suunnalle, jossa me olimme, niin minä hänen ilkeästä kasvojen
ilmeestään ja äsken kuulemastani jutusta pöyristyneenä tuijotin häneen.
Hänen katseensa oli kiinnitetty väkijoukkoon, joka oli ympärillään, ja
minua pelotti, että hän ehkä huomaa meidät tänne saakka.
Ja hän huomasikin! Minä olin unhottanut, että hän oli niin
pitkänäköinen. Hänen kasvoilleen ilmestyi yhtäkkiä pirullinen hymy,
Samalla kun hänen katseensa oli meihin kiinnitettynä aivan kuin hän
olisi kieltänyt meitä liikahtamasta vähintäkään, hän antoi joitakin
käskyjä miehilleen. Minä tunsin kun veret poistuivat poskiltani.
Mahdotonta oli päästä enään pakoon, sillä takanamme oli sankka,
läpipääsemätön ihmisjoukko, niin että me voimme tuskin jäsentä
liikuttaa. Vaan kuitenkin minä tein voimakkaan yrityksen.
"Croisette!" kuiskasin -- hän seisoi meidän toisten takana -- "kumarru.
Hän ei ole voinut sinua nähdä. Kumarru alas, poika!"
Vaan Croisette oli itsepäinen eikä kumartunut. Ja kun muuan
ratsastavista sotamiehistä tuli siihen ja pöyhkeästi käski meidän astua
esiin avonaiselle paikalle, niin Croisette työnsi meidät toiset syrjään
ja ylpeänä astui meidän edessämme. Minä näin että hänen huulensa olivat
puristuneet yhteen ja että hänen silmänsä säihkyivät. Päästyämme
tungoksesta, väkijoukkokin tunkeutui sotamiesrivin läpi ja koetti
seurata meitä joko vihollisessa tarkoituksessa tai uteliaana tietämään,
mitä tämä merkitsi. Vaan sotamiehet pieksäen heitä keihäillään saivat
heidät palautetuiksi takaisin.
Minä luulin, että meidät vietäisiin Bezersin luo, enkä voinut ajatella
mitä sitten tapahtuisi. Vaan näytti siltä kuin hän aina olisi tehnyt,
mitä me kaikkein vähimmän odotimme, sillä hän ainoastaan kupristi
kulmiaan meille, hymyili halveksivasti ja huuti: "Pitäkää nyt huolta,
etteivät toista kertaa pääse! Vaan elkää tehkö mitään pahaa ennen kuin
minä olen saanut koko seuran haltuuni."
Hän kääntyi toiselle ja minä toiselle suunnalle, ja sydämmeni täyttyi
raivolla. Uskaltaisiko hän tehdä meille jotakin pahaa? Uskaltaisiko
edes vidame de Bezers julkisesti ja kylmäverisesti murhata Caylusin
sisaren poikia. Minä en voinut sitä uskoa. Ja kuitenkin -- kuitenkin --
Croisette keskeytti ajatusteni kulun. Minä huomasin, että hän ei
tullutkaan minun jälessäni. Hän oli ryöstäytynyt syrjään ja monien
riitain perästä päässyt vidamen luo, jonka polvessa hän oli käsin
kiinni, juuri kuin minä käännyin. Minä näin pitkän matkan päästä en
voinut kuulla, mitä Croisette sanoi, ja ratsumies, joka meitä seurasi,
ajoi meidän väliimme, vaan minä kuulin kuitenkin mitä vidame vastasi.
"Ei, ei, ei!" huusi hän hilliten raivoaan. "Antakaa minun aikeeni olla
rauhassa! Mitä te siitä tiedätte? Ja jos vielä kerran minulle siitä
puhutte, herra Croisette -- niin minä -- ei, minä en teitä tapa. Se
teitä tyydyttäisi, sillä te olette itsepintainen, huomaan minä. Vaan
minä pieksätän teitä niin kuin mitättömintä kyökkipoikaani. Menkää nyt,
ja pysykää siivolla." Vidamen kasvoilla leimusi kärsimättömyys, viha ja
hurja tuska. Croisette tuli meidän luoksemme, verkalleen huulet
lumivalkoisina, vaan hän oli aivan tyyni. "Sama se on", sanoi hän
katkerasti. "Kolmannella kerralla onnistun."
Minä en tuntenut kovin suurta suuttumusta vidamea kohtaan hänen
solvaavista sanoistaan enkä vihaa Croisettea kohtaan siitä, että hän
oli antanut niihin aihetta, niin kuin tunsin ensi kerralla. Sillä tänä
aamuna näytti vain olevan kysymys elämästä ja kuolemasta. Sanat olivat
herenneet herättämästä iloa tai surua, sillä mitä sanat merkitsevät
lampaille teurastushuoneessa? Me emme nyt muuta ajatelleet kuin että
oli kysymys miehen hengestä ja naisen onnesta. Ja ehkä, tuumiskelin
minä, Croisette voi vielä kerran ilolla muistella, että hän oli -- niin
kuin hukkuva tarttuu olenkorteen -- alentunut rukoilemaan heidän
puolestaan.
Me seisoimme keskellä ratsujoukkoa, joka oli oikealla rivin päässä. Ja
yhtäkkiä Marie tarttui minua käsivarteen. Hän tuijotti vahtiin, joka
oli katolla ulommaisen talon kohdalla. Mies viittoi siellä hurjasti.
"Hän näkee Louisin!" kuiskasi Marie. Minä nyökäytin päätäni melkein
välinpitämättömänä. Vaan tylsyyteni katosi ja minä vavahdin
ehdottomasti ja minua pöyristytti, kun hurja ulvonta äkkiä keskeytti
hiljaisuuden, ja kulki kuin aaltoillen väkijoukossa. Mitä se oli? Muuan
mies, joka oli vahdissa akkunan luona ylimmällä parvekkeella tähtäsi
keihäällään jotakin, joka oli sisäpuolella. Muuta emme nähneet.
Vaan ne, jotka olivat ulompana näkivät enemmän, paljo enemmän kuin
vidame olisi toivonut, niin kuin seuraavassa silmänräpäyksessä
huomattiinkin. Hän ei ollut ottanut lukuun sitä, miten helposti
roistoväessä, joka on saanut maistaa surmaamisen huvitusta, raivo ja
intohimot leimahtavat. Minä näin, miten toisessa päässä joukko alkoi
aaltoilla ja liikkua edestakaisin. Sadottain käsiä kohosi pystyyn ja
samalla puhkesi hurja huuto. Ratsumiehet syöksyivät joukkoon iskien,
vaan heidän täytyi peräytyä verkalleen, sillä heidän ponnistuksensa
olivat turhat. Riemuisella melulla hurja ihmisjoukko tunkeutui heidän
väliinsä ja saattoi heidät siten voimattomiksi sekä syöksyi portaita
kohden kuin sulkunsa särkenyt vesiputous. "Taivas ja helvetti!" huusi
Bezers ja kiroili niin synkeästi, että tuskin hänen itsevaltijaansakaan
olisi siinä voinut hänen kanssaan kilpailla. "Nuo roistot aikovat hänet
ryöstää minulta!"
Hän pyörähytti hevosensa ja ajoi portaitten luo sille puolelle
parveketta, jossa me olimme. Hän hyppäsi hevosen selästä, antoi
välinpitämättömästi ohjasten pudota ja syöksähti notkeasti
parvekkeelle, jota pitkin alkoi sitten juosta. Puolikymmentä
ratsumiestä heitti hevosensa tovereilleen ja lähti juoksemaan
päällikkönsä jälessä parvekkeelle, jossa heidän suuret saappaansa
kolisivat lankkuja vasten.
Minä hengitin kiihkeästi ja lyhyeen, sillä minä näin, että nyt oli
jotakin tulossa. Nyt oli kilpailu kahden puolueen, tai oikeammin
sanoen, vidamen ja roistojoukon päällikön välillä. Roistojoukolla oli
lyhempi tie. Vaan takaa tunkeva joukko teki ensimmäisille häiriötä,
niin että nämät eivät päässeet varmasti jaloilleen kapeilla portailla,
vaan kompastelivat ja kaatuivat ja siten menettivät aikaa. Bezers,
jolla ei ollut mitään esteitä oli jo ehtinyt hyvän matkaa parvekkeelle
ennen kuin toiset olivat saaneet jalkaansa sille.
Minä rukoilin taivasta -- keskellä tätä hurjaa melua -- että roistoväki
ehtisi ennen! Jos vain syntyisi vähäksikään aikaa taistelu Bezersin
miesten ja joukon välillä, niin Pavannes siitä syntyneen sekasorron
aikana pääsisi pakenemaan. Minun toivoni heräsi tämän metakan aikana.
Joukon ulvonnan yli kaikui parikymmentä jyrisevää ääntä: "Susi! Susi!"
Minäkin menetin malttini, tempasin miekkani ja huusin kaikin voimin:
"Caylus! Caylus!"
Tuhannet silmät, niin kuin minunkin, olivat kiinnitetyt tarkkaavasti
henkilöihin, jotka kummallakin puolen olivat etevimpiä. He sattumalta
tapasivat toisensa ovella, joka johti parvekkeelta taloon. Minä näin
että roistoväen johtaja oli siro mies, nähtävästi pappi, vaikka ei
ollutkaan papillisissa aseissa; hän oli avopäin ja takkinsa helmukset
olivat käänteillä. Sen verran näin ensi katseella. Vasta toisella
silmäyksellä -- jolloin näin kalpeilta synkiltä kasvoiltaan
viimeistenkin verien katoavan, niin että hän kävi valkoiseksi kuin
lumi, kun hänen silmistään liekehti kauhu ja hämmästys, kun takaa
tunkeva joukko nosti hänet, niin että hän huomasi tilansa ja kuka oli
häntä vastassa -- silloin hänen laiha ruumiinsa kutistui, kun hän
tuskan valtaamana olisi tahtonut palata takaisin, vaan ei voinut --
silloin vasta tunsin, että se oli koadjutori.
Minä olin nyt ääneti ja seisoin suu auki. On sekunteja, jotka ovat
pitkät kuin minuutti. Tällaisena sekunttina voi ihminen kuolla, toinen
astua elämään. Tällaisen hetken ajan -- niin minusta tuntui -- nämät
miehet seisoivat katsellen toistaan silmästä silmään epäröiden, vaikka
itse asiassa toisen heistä oli mahdotonta epäröidä. Hän seisoi -- ja
minä luulen, että hän itse sen huomasi -- paholaisen ja helvetin
välillä. Kuitenkin hän näytti epäröivän sillä aikaa, kun kaikki, jopa
tuo suuri joukkokin parvekkeen alla pidätti henkeään. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän ja Bezers asettivat olkapäänsä ovea vasten ja
mulkoilivat toisiaan kuin kaksi yhteen kahlehdittua vihasta koiraa, ja
olisivat samassa hetkessä kadonneet näkyvistämme, vaan samassa
silmänräpäyksessä minä näin jotakin tapahtuvan. Bezersin käsi kohosi
salaman nopeudella papin pään yli, hänen miekkansa kahva rämähti
kauhistuttavan kovasti ja intohimoisesti johdettuna putosi toisen
päälakeen! Onneton kaatui kuin puupölkky, ääntä päästämättä! Tuhansien
kurkkujen kiljuessa raivoisasti, niin että voimakkainkin sydän siitä
olisi vapissut, mustinkin poski siitä kalvennut, katosi Bezers ovesta.
Silloin näin, mikä voima kurilla on. Niin vähän kuin niitä ratsumiehiä
olikin, jotka olivat seuranneet häntä -- ainoastaan kourallinen -- niin
vähintäkään arvelematta syöksyivät roistoväen etujoukon kimppuun, joka
jo epäjärjestykseen joutuneena kompasteli johtajansa ruumiiseen.
Alhaalla olevalla joukolla ei ollut ampuma-aseita eikä voinut mitenkään
auttaa. Parveke oli kapea, ja muutaman minuutin kuluessa Bezersin
miehet olivat sen puhdistaneet ja ottaneet sen täydellisesti valtaansa.
Muuan heistä otti papin ruumiin, josta en tiedä oliko elävä vai
kuollut, ja heitti sen aitauksen yli aivan kuin se olisi ollut
jauhosäkki. Se putosi moksahtaen maahan. Minä kuulin korvia särkevän
huudon, jonka erotti muusta huudosta -- kimakan kirkasun! Ja roistoväki
piiritti makaavan ruumiin ja peitti sen näkyvistämme.
Jos heillä olisi ollut ymmärrystä tulla oikeanpuolisille portaille,
jossa me ja pari Bezersin miestä oli, niin he helposti olisivat voineet
meiltä saada parvekkeen valtaansa, kun meitä oli estämässä hevoset, ja
silloin he kummaltakin puolelta olisivat voineet ahdistaa pientä
joukkoa. Vaan väkijoukolla ei ollut johtajaa eikä toimintasuunnitelmaa.
He vain kävivät käsiksi muutamiin hajalla oleviin ratsumiehiin, jotka
he raastoivat hevosen selästä ja kauheasti kostivat heille. Vaan
useimmat sveitsiläisistä pääsivät pakoon, kun joukko oli niin kiintynyt
katsomaan talolle ja mitä tapahtui parvekkeella. Ja ne ratsumiehet,
jotka pääsivät näin pakoon, tulivat meidän luo, niin että vähitellen
muodostui portaitten ympärille pieni kehä tuimia olentoja. Vähän aikaa
epäröittyämme, ja kun muutakaan keinoa ei ollut, liityimme mekin heidän
seuraansa, jolloin me kenenkään estämättä hyppäsimme joutilaitten
hevosten selkään.
Kaikki tämä tapahtui pikemmin kuin minä voin kertoa, ja kun me
parahiksi olimme saaneet jalat jalustimiin, niin ilmoitti meille äkkiä
syntynyt hiljaisuus, jota sitten seurasi sitä kiihkeämpi ulvonta, että
Bezers oli taas näkyvissä. Sen aikainen Parisin roistoväki oli
sanomattoman uskonkiihkoinen ja sen lisäksi julma, kostonhimoinen ja
aina verenjanoinen. Ja tämä mies ei ollut tappanut ainoastaan sen
johtajan vaan samalla papin. Hän oli häväissyt pyhyyttä. Mitä aikoivat
he tehdä? Nojautumalla eteenpäin sovin näkemään osan parvekkeen
toisesta sivusta, ja näky, jonka näin, oli sellainen, että minä unhotin
oman vaarani.
Ei varmaankaan koko välinpitämättömässä elämässään Bezers liene niin
hallinnut asemaansa kuin nyt -- ei koskaan esiintynyt niin edukseen
kuin juuri tällä hetkellä, kun hän tyyneenä, pää pystyssä ja huulillaan
halveksiva hymy seisoi katsellen hurjaa joukkoa, joka uhkasi hänen
henkeään. Tyyni uhka hänen järkähtämättömässä katseessaan lumosi
minutkin. Ihmettely ja ihailu tukehduttivat minussa vihantunteen. Minä
en voinut olla uskomatta, ettei tässä pelkäämättömässä sielussa
kuitenkin olisi jotakin hyvää. Ainoastaan yhdet ainoat -- yhdet ainoat
kasvot koko maailmassa -- olisivat voineet vetää minun silmäni hänestä.
Vaan ne kasvot minä näinkin hänen vierellään. Minä tartuin Marien
käsivarteen ja viittasin avopäistä olentoa Bezersin oikealla puolen.
Se oli Louis ilmielävänä. Vaan se ei ollut iloinen ja kaunis ritari,
jonka viimeksi näin ratsastavan Caylusin katua, hymyillen kääntyvän
taakseen katsomaan meitä ja viittaavan hyvästijätöksi rakastetulleen.
Vidamen vierellä hän näytti pieneltä ja heikolta. Kasvonsa, joilla minä
aina olin nähnyt loistavan vilkkauden, olivat nyt lumivalkoiset ja
jäykät. Hänen kaunis kiharainen tukkansa riippui nyt suorana, märkänä
ja tahraisena verestä, jota tihkui päässään olevasta haavasta.
Miekkansa oli poissa, vaatteensa revityt, epäjärjestyksessä ja tomussa.
Huulensa vapisivat. Vaan hän oli pystypäissä, hän näytti sittenkin
urhoolliselta ja rohkealta, että minä olin melkein tukehtua, ja
sydämmeni oli pakahtua, kun minä näin hänen siinä seisovan aseetonna ja
avutonna. Minä tiesin, että jos Kit olisi nyt nähnyt hänet, niin hän
olisi mielellään kuollut hänen kanssansa, ja minä kiitin Jumalaa että
hän ei ollut näkemässä. Vaan Louisin urhoollisuudessa oli rauhallista
tyyneyttä, niin että hänen näkönsä oli toisellainen kuin Bezersin. Niin
kuin sopikin sille, joka aseettomana näki varman kuoleman edessään, hän
ei hymyillyt halveksivasti niin kuin jättiläinen hänen sivullaan.
Mitähän Bezers aikoi tehdä? Minua pöyristytti, kun minä tein itselleni
tuon kysymyksen. Ei suinkaan hän heitä häntä roistojoukolle? Ei, ei.
Minä olin varma, että hän ei jätä kostoaan muiden täytettäväksi, hänen
ylpeyteensä se ei soveltunut. Ja kun minä vielä sitä mietiskelin, niin
viimeinenkin epäilys tässä suhteessa haihtui. Minä näin Bezersin
kohottavan kätensä erityisellä tavalla. Heti kuului kova huuto yli muun
melun, ja nyt se ratsumiesjoukko, joka oli puhdistanut parvekkeen
toisen pään, hyökkäsi toiseen päähän. Heitä ei ollut kuin kymmenkunta,
vaan hänen nähtensä he syöksyivät joukon kimppuun kuin heitä olisi
ollut tuhat. Väkijoukko peräytyi ja pakeni sivuille. Nopeasti kuin
ajatus ratsumiehet pyöräyttivät hevosensa, laukottivat missä väkijoukko
oli harvinta ja pysähtyivät meidän luo.
Se oli hyvin kekseliäästi tehty, ja tällä aikaa Bezers ja hänen
miehensä, sekä ne jotka olivat olleet tarkastamassa taloa, kiiruhtivat
parvekkeelta meidän luoksemme. Sotamiesten teeskennellyn hyökkäyksen
kautta he olivat suojatut joukon ryntäykseltä takaapäin. Ratsumiehet,
jotka olivat jättäneet hevosensa, tulivat tappeluhalusta hehkuvin
silmin parvekkeelta ja sieppasivat hevosen mistä saivat. Heidän
joukkoonsa katosi näkyvistäni Louis vähäksi aikaa, vaan pian taas näin
hänet kalpeana ja hämmentyneenä istuvan muutaman hevosen selässä
sotamiehen takana. Meidänkin hevostemme selkään hyppäsi ratsastajat,
istuivat satulaan etupuolellemme murahtaen vähän kun tapasivat siinä
istujan jo ennaltaan. Vaan eivät kysyneet mitään, sillä siihen ei ollut
aikaakaan, roistojoukko alkoi tointua hämmennyksestään, ja joka minutti
se sai uusia voimia, ja sen raivo oli vain kasvanut tepposesta, joka
sille oli tehty.
Kaikkiaan meitä ei ollut kuin neljäkymmentä, ja muutamat meistä
ratsastivat kaksittain hevosen selässä. Bezersin silmä nopeasti mittasi
pienen joukon voiman ja pysähtyi sitten meihin veljeksiin. Hän kääntyi
ja antoi lähimmälle miehelleen määräyksen. Mies kannusti hevostaan,
joka oli oikein kelpo kaunis kimo, ja ratsasti Croisetten luo, kiersi
tämän ympäri kätensä ja nosti hänet hyvin taitavasti omaan satulaansa.
Minä en ymmärtänyt, mitä tämä merkitsi, vaan minä näin Croisetten
asettuvan istumaan Blaise Burén taakse -- sillä tämä oli hän -- ja minä
otaksuin, että tämä ei ollut tapahtunut missään pahassa tarkoituksessa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä me kiidimme väkijoukon läpi.
Mitä sitten tapahtui, en tiedä. Minä paikaltani -- me ratsastimme
ratsujoukon keskellä -- en nähnyt muuta kuin hevosia, jotka hurjasti
kohoilivat takajaloilleen, ja ratsumiehiä, jotka huojuivat edestakaisin
satulassaan, ja silloin tällöin vilahdukselta kalpeita, vihaisia
muotoja ja kohotettuja käsiä. Kerran muutaman kapean katukujan suussa
näin Bezersin hevosen kompastuvan ja kaatuvan keskelle tungosta ja
kuulin kovan parkauksen. Vaan voimakkaalla tempauksella nosti Bezers
hevosensa pystyyn taas. Ja minuuttia myöhemmin ratsumiehet sivullani
tekivät kierroksen, ja silloin minä näin jotakin, jota en koskaan voi
unhottaa.
Koadjutorin ruumis makasi selällään kadulla, silmät auki ja hampaat
näkyvissä. Hänen päällään makasi nuori nainen, jonka tukka punaisena
kultana valui hartioille ja jonka niska oli valkoinen kuin maito. Minä
en tiennyt oliko hän elävä vai kuollut, vaan sen huomasin, että hänen
toinen käsivartensa pistihe jäykkänä kuin keppi, ja arvelin, että
väkijoukko, joka pakeni hevosten tieltä, oli polkenut hänet
jalkoihinsa, jos ei häneen liene sattunut hevosten kaviotkin. Vaan sen
mitä pikimmältään näin, kun hevonen, jonka selässä minä olin, syöksähti
syrjään, ei hänessä ollut mitään haavaa eikä loukkauksen merkkiä.
Toinen kätensä oli papin rinnalla, ja kasvonsa olivat käsivarren
nojassa. Vaan minä kaikesta huolimatta hänen tunsin -- tunsin, ja minua
pöyristytti tämä nainen, jonka laittamat merkit minulla vieläkin
olivat, ja jonka lahja minulla oli kupeellani, ja minä muistin papin
kehuvat sanat, jotka tämä oli lausunut naisen läsnäollessa muutamia
tunteja sitten: "Ei koko Parisissa ole -- ei miestä eikä naista -. joka
tänä yönä voisi estää minun aikeitani!" Se todellakin oli ollut turhaa
kehumista. Ei kenenkään käsi koko tässä tuhansien joukossa ollut
heikompi kuin hänen kätensä nyt, olipa tehtävänä hyvää tai pahaa! Ei
aivoja, jotka olisivat olleet tylsemmät, ei ääntä, jota vähemmin
kuultiin. Hän muuten oli saanut ansaitun palkkansa. Hän oli kuollut
miekkaan, johon oli ruvennut -- oli, vaikka pappi olikin, kuollut
väkivaltaisen kuoleman! Risti, jonka hän oli kieltänyt, oli hänet
musertanut. Ja kaikki hänen aikeensa ja ajatuksensa, joita varmaankin
oli ollut paljo, olivat rauvenneet hänen kanssaan. Hänen työnsä ja
ajatustensa tuloksena oli vain se, että nyt Parisissa oli pahoja
ihmisiä yhtä vähemmän -- hengettömiä tomuläjiä yhtä enemmän.
Mitä naiseen tulee -- naiseen hänen vierellään -- niin, ken mies voi
tuomita naista, jonka hän tuntee? Ja sitä vähemmän naista, jota hän ei
tunne. Vaan tällä kertaa minä irroitin hänestä ajatukseni, sillä minä
olin väsynyt ja viluissani.
Me olimme päässeet väkijoukosta ja ratsastimme nyt esteettömästi
muuatta kivitettyä katua, ennen kuin olin päässyt täydellisesti
kauhistuttavasta näystä, jonka olin kohdannut. Sen sijaan tulivat
mietteet siitä, minne olimme matkalla. Bezersin taloonko? Rohkeuteni
masentui ajatellessani sitä mahdollisuutta. Ennen kuin ehdin ajatella
jotain toista mahdollisuutta, niin huomasin olevamme muutaman portin
luona, jonka sivuina oli suuret pyöreät tornit, ja vidamen vaihtaessa
muutamia sanoja Burén kanssa, pysähdyimme siihen. Kului odotellessa
monta minuuttia, sitten aukaistiin portti, ja kaksittain ajoimme kapeaa
holvikäytävää. Portin arvelin olevan jonkun linnoituksen tai vankilan
tai linnatornin tai palatsin portin.
Vaan mihinkään sellaiseen emme tulleetkaan, vaan avonaiselle likaiselle
torille, jossa oli kaikellaista roskaa ja laitamilla luhistuvia mökkejä
ja suojia. Ja sen takana -- Jumalalle kiitos -- sen takana oli
maaseutu!
Tämä äkillinen muutos ja helpotuksen tunne, joka nyt täytti sydämmeni,
olivat niin omituisia, että minä en koskaan voi sitä unhottaa.
Minä katselin avaraa seutua, joka rauhallisena levisi edessäni
päivänpaisteessa, enkä voinut oikein uskoa onneani. Minä vedin syvälle
keuhkoihini raitista ilmaa, minä ihastuksissani viskasin miekkani
korkealle ilmaan ja otin sen taas kiinni, ja synkkä mies takanani
hymyili tälle ihastukselleni. Ei mikään noita taikasauvallaan olisi
voinut hankkia minulle suurempaa muutosta olossani kuin sotamiesten
päällikkö tuolla portin avaimellaan. Niin minusta ainakin tuntui ensi
hetkellä, kun olin päässyt vapauteen ja pakoon -- pakoon kauheilta
kaduilta.
Minä silmäsin Parisia -- tomu- ja savupilveä, joka riippui tornien ja
kattojen päällä, ja minusta tuntui kuin olisin juuri päässyt itse
helvetistä. Minä olin vielä kuulevinani korvissani huutoja ja rääkyntää
ja kirouksia, kuoleman kauheita ääniä. Ja itse asiassa kuulinkin vielä
pyssyjen pauketta Louvren luota ja kirkonkellojen kumean äänen.
Maalaisia oli joukottain kokoutunut teitten risteyksiin ja kyliin,
kuunnellen ja udellen, Kun me kulimme ohi, niin tekivät he arastellen
kysymyksiä meille, ja me huomasimme, että huhu kauhutapauksista jo oli
kulkeutunut tänne maalle, vaikka kaupungin porttein avaimet olivat
jätetyt kuninkaalle eikä kukaan ollut lähtenyt kaupungista ennen meitä,
paitse muuan joukkue herttua Guisen kanssa, joka kahdeksan aikana oli
lähtenyt etsimään Montgomerya ja muutamia muita protestantteja -- jotka
kaikeksi onneksi heille itselleen -- olivat piiloutuneet S:t Germainin
etukaupunkiin.
Ennen kuin kerron matkastamme Parisista, mainitsen muutamia sanoja
näistä kauheista teoista, joita harjoitettiin näinä päivinä ja
seuraavinakin, teoista, joita Ranska nyt häpeää ja häpesi jo ennen
meidän kuningasvainajamme valtaistuimelle nousua. Minulta on kerta ja
toinenkin kysytty, mitä ajattelen niistä, ja minä vastaan, että meidän
maatamme ei ole niistä moitittava. Paitse leskikuningatar Catharina
Medicia oli Ranskaan tullut Italiasta jotakin muutakin, jotakin
näkymätöntä vaan hyvin turmiollista vaikutukseltaan, ja tämä oli
julmuuden ja uskottomuuden henki. Italiassa se oli tehnyt vähän
vahinkoa. Vaan istutettuna ranskalaiseen uskaliaisuuteen ja
välinpitämättömyyteen ja pohjan raaempiin tapoihin, oli tämä
juonittelujen henki osottautunut kykenevänsä mitä hirmuisimpiin
tekoihin. Jonkun aikaa, siihen saakka kun se itse raastoi itsensä, oli
se Ranskan kirouksena. Kaksi Guisen herttuaa, prinssi Condé, amiraali
Coligny, kuningas Henrik kolmas -- kaikki nämät aikansa etevimmät
miehet -- kaatuivat neljännesvuosisadan kuluessa murhaajan puukkoon --
puhumattakaan Oranian prinssistä ja kuningas Henrik suuresta.
Sitten otettakoon lukuun myöskin heidän nuori ikänsä, jotka
olivat sekaantuneet tähän asiaan. Ranskaa, joka tietysti oli
leskikuningattaren alainen, johti siihen aikaan poikaset, jotka tuskin
olivat saaneet kulutetuiksi lapsuutensa kenkiä. He olivat vain poikia,
kiihkeitä, huolettomia ylimyksiä, valmiita tekemään mitä tyhmiä kujeita
hyvänsä ja joilta puuttui kaikkea ajatusta ja viisautta. Neljästä
ranskalaisesta, joilla otaksutaan olleen päätehtävä tässä
murhenäytelmässä, oli yksi kuningas kahdenkolmatta, hänen veljensä
kahdenkymmenen ja herttua Guise yhdenkolmatta vuotias. Ainoastaan
marsalkki de Pavannes oli saavuttanut kypsyneen ijän. Mitä tulee muihin
liittolaisiin, niin leskikuningatar ja hänen neuvonantajansa, Retz ja
Nevers ja Birague olivat italialaisia ja Italia vastatkoon heistä, jos
FlorensiIla, Mantualla ja Milanolla haluttaisi viskata riitahansikas.
Vaan palatkaamme matkaamme. Penikulman päässä kaupungista pysähdyimme
suureen ravintolaan, ja muutamat meistä laskeutuivat satulasta. Uusia
hevosia hankittiin niiden sijaan, jotka oli menetetty tai jätetty
Parisiin, ja Buré antoi jakaa meille ruokaa. Me olimme nälistyneitä ja
väsyneitä ja söimme niin ahnaasti kuin emme olisi nähneet ruokaa
ijässämme.
Bezers istui hevosensa selässä vähän matkaa meistä paasinsa
palvellessa. Minä katselin salaa häntä ja hämmästyksekseni
huomasin, että yön tapaukset olivat hänenkin rautaiseen tahtoonsa
vaikuttaneet. Minä näin tai ainakin olin näkevinäni hänen kasvoillaan
mielenliikutuksen jälkiä, ei sellaisia kuin hänestä tunsin -- vaan
omituisia ja vaihtelevia liikutuksia. Minä olisin melkein voinut
vannoa, että lempeä piirre loisti hänen synkällä ja vakavalla
otsallaan, kun hän katseli meitä, minä olisin melkein voinut vannoa,
että hän hymyili omituisesti ja surullisesta. Mitä tulee Louisiin, joka
ratsasti pienemmässä osastossa ja oli toisella puolen pihaa, niin hän
ei huomannut meitä eikä ollut meitä nähnyt ollenkaan. Kasvonsa, jotka
olivat meihin päin, näyttivät synkiltä ja kalpeilta, vaan hänen
ryhtinsä oli ylpeä ja hänen muodollaan oli paremminkin surua kuin
alakuloisuutta. Hän, arvelin minä, ajatteli monien kelpomiesten
kohtaloa, yhtä paljon kuin omaansa Kun me Burén antamalla merkillä
lähdimme taas ajamaan, niin minä lupaa kysymättä ajoin hänen vierelleen
juuri kun hän oli portille menossa.