Riemuisa aamu.
Minä pitkän ratsastusmatkan jälestä olin niin väsynyt, että en voinut
olla kokonaan nukkumatta. Ja sitä paitse ihmisen tekee unettomaksi
ainoastaan levottomuus ja jännitys, eikä, Jumalan kiitos, suru. Jumala
loi ihmisen olemaan valveilla ja toivomaan, eikä makaamaan valveilla ja
suremaan. Pari tuntia ennen aamunkoittoa minä nukahdin, ylen väsyneenä.
Kun minä heräsin, niin aurinko oli korkealla taivaalla ja paistoi
viistoon akkunastamme. Auringon kimalteleva valo teki tämän hiljaisen
huoneen elähyttäväksi, ja kädet pään alla minä makasin ja vedin
keuhkoihini raikasta aamuilmaa, niin kuin usein tein kamarissamme
Caylusissa. Kun Marie arastellen laski kätensä minun käsivarrelleni,
niin silloin vasta oikein pääsin valveilleni ja todellisuus oli elävänä
edessäni. "Nouse, Anne!" sanoi Croisette. "Bezers on pannut meitä
hakemaan."
Minä hypähdin pystyyn ja panin vyön vyölleni. Kalpeana ja masentuneena
Croisette nojasi seinää vasten. Buré seisoi töyhtöhattu kädessä ja
omituinen hymy huulillaan, oven suussa, jonka hän täytti melkein
kokonaan. "Tehän olette aika unikeko, nuori herra", sanoi hän. "Teillä
täytyy olla hyvä omatunto."
"Epäilemättä parempi kuin teillä", sanoin, "tai isännällämme."
Hän kohautti olkapäitään, ja annettuaan merkin meille seuraamaan häntä,
meni hän edellämme kulkien monia synkkiä käytäviä. Muutaman tällaisen
lopussa kohosivat portaat ja täällä näytti lupaavammalta. Ja niin
olikin. Sillä kun me olimme nousseet portaita ja meille oli avattu
muuan ovi, niin leimahti eteemme kirkas päivänpaiste ja lämmin, ja me
kuulimme puheen ääniä. Me olimme suuressa korkeassa huoneessa, jonka
seinät olivat paikoin maalatut ja toisin paikoin oli seinäverhoja.
Huone, johon valo tuli kolmesta suippokaarisesta akkunasta, jotka
olivat aina kaislapeittoiseen lattiaan asti, oli koristettu vaakunoilla
ja sen muutamalla seinällä kohosi estradi, jossa oli suuri kuvilla
koristettu tuoli. Katto oli sininen kultatähdillä. Minä olin ollut
tässä huoneessa kerran ennen, monta vuotta sitten, kun olin vicomten
mukana, tämän käydessä kuvernöörin luona. Ollapa nytkin vicomte täällä!
Minä astuin keskimmäisen akkunan luo, joka oli auki. Vaan minä
säikähtyneenä ponnahdin takaisin, sillä heti sen alla oli mestauslava,
huoneen lattian tasalla ja peitetty kaislalla. Pari miestä kulki siinä
edestakaisin. Silmäni etsivät Louista heidän joukostaan, vaan turhaan.
Hän ei ollut siellä. Vaan sillä aikaa kun minä häntä katselin, kuulin
ääntä takaani ja hän astui sisään neljän, keihäällä varustetun
sotamiehen seuraamana.
Hän oli kalpea ja vakava, vaan kuitenkin täydellisesti tyyni. Hänen
silmissään oli omituinen ilme, aivan kuin hän olisi ajatellut jotakin,
joka oli kaukana -- ehkä ajatteli hän Kitiä auringonpaisteisten
kukkulain takana Quercyssä, jossa hän niin usein oli ratsastanut hänen
sivullaan, ilme, joka näytti sanovan, että mitä tahansa täällä
tapahtuu, niin se ei hänelle merkitse mitään, ja että ero tapahtui
tuolla, jossa Kit oli. Vaan ryhtinsä oli tyyni ja hillitty, käyntinsä
levollinen ja pelkäämätön. Kun hän näki meidät, niin hänen kasvonsa
vähän kirkastuivat ja hän tervehti meitä ystävällisesti, sekä vastasi
arvokkaasti Buréa tervehdykseen. Croisette riensi heti hänen luokseen
ja huuti hänen nimeään -- Croisette oli aina ensimmäinen puhumaan. Vaan
ennen kuin Louis ehti tarttua hänen käteensä, aukesivat äkkiä ovet
salin toisella seinällä ja Bezers astui kiireesti sisään.
Hän oli yksinään. Hän katsoi ympärilleen, ja hänen vastenmielisillä
kasvoillaan, jotka olivat punakat kuin kiivaasta kulusta, oli uhkaava
ilme. Kun hän huomasi meidät, niin hän nyökäytti päätään ankaran
näköisenä astuessaan perälle salia niin että kannukset kovasti
kilisivät lattian lautoja vasten. Hän ei lausunut mitään tervehdykseksi
meille, antoi vain Burélle ja sotamiehille merkin vetäytymään salin
alipäähän. Ja sitten hän seisoi ja katsoi meitä, varsinkin
kilpailijaansa. Ja hän katsoi ja katsoi viha silmistä liekehtien.
Vallitsi hiljaisuus, pitkä hiljaisuus, jolloin ulkoa kuului melu ja
varpusten iloinen siukutus katonräystäältä. Ja minä luulen, ettei ollut
muita kuin Louis, jonka sydän tykki rauhallisesti.
Vihdoin Bezers katkasi hiljaisuuden.
"Herra de Pavannes!" alkoi hän ankaralla äänellä, vaikka hän koetti
salata vihansa tympeään hymyyn ja teeskenneltyyn kohteliaisuuteen.
"Herra de Pavannes. Minä olen kuninkaalta saanut määräyksen tapattaa
kaikki hugenotit läänissäni. Voitteko sanoa mitään syyksi sitä vastaan,
että minä alan toimeni teillä? Vai haluatteko palata ainoaan autuaaksi
tekevään kirkkoon?"
Louis kohautti olkapäitä aivan kuin halveksuen, vaan ei vastannut
mitään. Minä näin, miten vidame suonenvedontapaisesti väänsi suuria
käsiään, vaan hän hillitsi itsensä, ja kun hän taas alkoi puhua, niin
lausui hän verkalleen. "Hyvä", jatkoi hän vähintäkään välittämättä
meistä -- jotka olimme äänettömiä todistajia tässä omituisessa
ottelussa näiden kahden miehen välillä -- ja katsoi ainoastaan
Louisiin. "Te olette tehnyt minulle enemmän pahaa kuin mikään muu elävä
olento. Te olette estänyt minun aikeeni, herra de Pavannes, ja
ryöstänyt minulta naisen, jota minä olen rakastanut. Kuusi päivää
sitten olisin voinut teidät surmata. Te olitte silloin vallassani.
Muistakaa vain, että minun ei olisi tarvinnut kuin jättää teidät
roistoväelle, ja te tänäpäivänä makaisitte mätänemässä Montfauconin
hirsipuissa, herra de Pavannes."
"Se on aivan totta", vastasi Louis tyyneesti, "mitäs siihen sanoja
tuhlata?"
Vaan vidame jatkoi aivan kuin ei olisi kuullutkaan. "Minä en jättänyt
teitä roistoväelle, ja kuitenkin minä vihaan teitä -- enemmän kuin
koskaan ketään ihmistä olen vihannut, enkä minä ole taipuisa antamaan
anteeksi. Vaan nyt, hyvä herra, on kostoni aika käsissä. Valan, jonka
neljätoista päivää sitten vannoin rakastetullenne, minä pidän sanasta
sanaan. Minä -- hiljaa, pojanloppi!" jyrisytti hän ja kääntyi äkkiä
meihin -- "toisella kertaa täytän sanani teihinkin nähden!"
Croisette oli mutissut jotakin, ja tämä oli saattanut Bezersin tuiman
katseen häneen. Vaan uhkauksella oli vaikutuksensa. Croisette vaikeni
heti, ja miehet jäivät taas keskenään.
Vaan vidame näytti kuitenkin joutuneen hämilleen keskeytyksestä.
Mutisten koko joukon valoja meni hän akkunan luo ja palasi taas
takaisin. Kylmä raakuus, jolla hän oli tottunut peittämään vihansa ja
vaikuttamaan toisiin samalla kun se kohotti hänen julman tekonsa
vaikutusta, jäi häneltä nyt osaksi. Hän näyttäytyi nyt sellaisena kuin
hän oli -- despotisena ja väkivaltaisena ja tuimana, joka ilmaantui
koko voimallaan tässä kiihkeässä ja välinpitämättömässä luonteessa,
joka ei koskaan ollut tavannut mitään tarpeeksi lujaa estettä. Minäkin
vapisin, minä sen tunnustan.
"Kuulkaa!" jatkoi hän palatessaan takaisin ja asettuessaan meidän
eteemme, ja hän oli nyt kiivaampi kuin keskeytystä ennen. "Minä olisin
voinut jättää teidät kuolemaan tuohon helvettiin siellä. Vaan minä en
sitä tehnyt. Minun olisi vain tarvinnut ojentaa käteni, ja te olisitte
silmänräpäyksessä revitty kappaleiksi! Vaan susi ei pyydystele rottia,
eikä Bezers tarvitse kostoonsa kenenkään apua, ei kuninkaan eikä
roistoväen! Kun minä ahdistan vihollistani, niin minä haluan saada
hänet yksinäni, ymmärrättekö? Ja niin totta kuin meidän yllämme on
taivas" -- hän vaikeni hetkiseksi -- "jos minä vielä kerran teidät
tapaan, herra de Pavannes, niin minä teidät tapan sille paikalle!"
Hän vaikeni ja väkijoukon melu kuului ulkoa, ja sekaus syntyi
ajatuksissani. Minä taistelin kovasti sitä vastaan, sillä minä näin
äkkiä Croisetten poskille nousevan punat ja hänen silmiinsä syttyvän
loiston, aivan kuin niistä olisi side yhtäkkiä poistettu. -- Sekaus,
sanoin minä -- sillä minä olin luullut ymmärtäneeni vidamen
tarkoituksen, vaan tuossa hän seisoi ja mulkoili yhä uhriinsa yhtä
julman näköisenä ja puhui yhtä julmalla äänellä. "Kuulkaa, herra
de Pavannes", jatkoi hän, ojentautuessaan aivan suoraksi ja
majesteetillisesti viittasi ovea. "Ovet ovat auki! Rakastettunne on
Caylusissa. Tie on vapaa, menkää hänen luokseen, menkää hänen luokseen
ja sanokaa, että minä olen pelastanut henkenne ja että minä sen teille
lahjoitan, en rakkaudesta, vaan vihasta! Jos te olisitte osottanut
pelkoa, niin minä olisin teidät mestauttanut, sillä silloin teidän
kärsimyksenne olisivat olleet suuremmat, herra de Pavannes. Vaan nyt,
pitäkää henkenne -- lahjana! Ja kärsikää niin kuin minä kärsisin, jos
minut pelastaisi ja säästäisi viholliseni!"
Vähitellen alkoi hänen sanojensa täysi tarkoitus selvitä minulle --
vähitellen vaan ei täydellisesti ennen kuin kuulin Louisin katkonaisin
sanoin, puolittain ylpeänä puolittain nöyrästi kiittävän Bezersiä
jalomielisyydestään. Vaan en taaskaan tiennyt, mitä piti uskoa kaikesta
tästä, kun kuulin vidamen vastauksen. Sillä hän keskeytti Pavannesin
purevalla ivalla, solvauksilla hämmensi hänen tunnustuksensa ja
uhkauksilla vastasi hänen kiitoksiinsa.
"Menkää! Menkää!" jatkoi hän tuimasti. "Olenko todellakin teitä niin
kauan säästänyt, että te lopuksikin tahdotte saada minut teille
kostamaan, ja kehotatte minua tappamaan teidät? Pois! Ja ottakaa nämät
sokeat penikat mukaanne! Pitäkää minua nyt yhtä paljon kuin ennenkin
vihollisenanne! Ja jos minä teitä vielä kerran tapaan, niin olkaa
varma, että tapaatte vihollisenne! Menkää, herra de Pavannes, menkää!"
"Vaan, herra de Bezers", sanoi Louis, "kuulkaa. Kahden minutin ajan
vain -- --."
"Menkää, menkää ennen kuin me teemme toisillemme jotakin pahaa!" karjui
vidame hurjana. "Jokainen sana, minkä lausutte siihen suuntaan, on
solvaus minua kohtaan! Se ryöstää minulta minun kostoni tunteen. Menkää
Jumalan nimessä!"
Ja me menimme, sillä ei ollut mitään mahdollisuutta eikä mitään toivoa
saada lievennetyksi hänen raivoaan kun hän puhui ja yhtä vähän
silloinkin, kun hän äänetönnä seisoi ja katsoi, kun me verkalleen
poistuimme hänen edestään. Me menimme hitaasti tiehemme, toinen toisen
jälessä, ja koetimme, luonnollisesta vaatimuksesta kiittää häntä, vielä
kerran lävistää ankaruuden panssari, joka peitti hänen otsansa. Vaan
katkerana ja järkähtämättömänä, loppuun asti vihan ja halveksimisen
kuvana hän pysyi katsoessaan meitä mennessämme.
Vaikka tästä päivästä on kulunut kaksikuudetta vuotta, niin muistan
kuitenkin aivan selvään tämän omituisen miehen, joka seisoi siinä kuin
jättiläinen valtaistuimen katon varjossa, jolloin päivänpaiste, joka
tulvasi akkunoista ja hohti meihin, näytti aivan kuin välttävän häntä.
Minä muistan kaksi tuimaa silmää, jotka hehkuivat meitä katsellessa, ja
muistan huulet, joilla värähti julman pilanteon ilo. Ja se oli viime
kerta kun minä -- ja luulen jokainen meistä -- näin Raoul de Marin,
Vidame de Bezersin tässä elämässä.
Hän oli mies, jota emme voi tuomita meidän aikamme näkökannan mukaan,
sillä hän oli paheissaan ja hyveissään sellainen henkilö, jota ei
nykyaika voi ymmärtää -- joka aikanaan teki äärettömän paljon pahaa ja
-- jos saa uskoa hänen ystäviään -- vähän hyvää. Vaan paha on
unhotettu, hyvä elää. Ja jos kaikki tämä hyvä paitse yhtä ainoaa tekoa
on haudattu hänen kanssansa, niin tästä ainoasta teosta, ranskalaisen
aatelismiehen teosta, puhuttaisiin yhtä kauan kuin Ranskan
kuningaskunta seisoo ja äsken kuolleen rakastetun hallitsijan muisto
elää kansan sydämmessä.
* * * * *
Kun sulen silmäni, niin minä vieläkin näen edessäni, miten meidän pieni
seurueemme -- palvelijamme Jean oli meihin taas yhtynyt -- kauniina
kesäpäivänä jälkeenpuolisten ratsasti yli kukkulain Caylusiin, miten me
ajoimme rautatammikäytäviä, laukotimme alas mäkiä, miten me iloisilla
huudoillamme herätimme talonpoikaistalojen asukkaat unteloisuudestaan
ja miten me, kun me taas kiipesimme ylängöitä, vedimme henkeemme
saniaisten hajua, jotka musertuivat hevosten kavioissa ja kuolivat --
kuolivat lisätäkseen vähän iloamme siihen onneen, jonka Jumala meille
oli suonut. Harvinaisia ja suloisia ovat sellaiset päivät ihmisen
elämässä, jolloin näyttää siltä että koko luonto on saanut eloa
ainoastaan ilahduttaa meitä ja saattaa meitä kiittämään Jumalaa.
Hämärä jo oli laskeutunut, kun me pääsimme ylämaan korkeimmalle kohtaa,
josta näimme Caylusin. Auringon viimeiset säteet vielä yltivät meihin,
vaan laakso allamme oli varjokas, niin että kukkula, jonka ympärillä
asuntomme oli, olisi ollut näkymätön jollei sen huipulta olisi alkanut
pilkoittaa kynttilän valoja. Syvä hiljaisuus laskeutui ympärillemme,
kun me verkalleen laskeusimme tuttua polkua.
Koko päivän oli sanomaton ilo täyttänyt rintamme, viaton ja
ajattelematon ilo, kiitollinen eikä aivan itsekäs, sillä se koski yhtä
paljo Kitiä kuin omaa asiaamme. Vaan nyt, kun hämärä ja pimeä tuli, nyt
kun olimme lähellä kotiamme ja muutaman minutin perästä saimme täyttää
toisenkin sydämmen ilolla, kävimme äänettömiksi. Sillä nyt alkoi herätä
toisia ajatuksia -- ajatuksia kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut siitä
kun me viimeksi kulimme tätä tietä, ja silloin ne tietysti kääntyivät
häneen, jota meidän tuli kiittää onnestamme -- sankariin, jonka olimme
jättäneet ylpeyteensä, valtaansa ja yksinäisyyteensä. Toiset voivat
ajatella häntä kiitollisuudella täytetyillä sydämmillä ja tuntematta
mitään häpeää. Vaan minä punastuin ajatellessani miten meidän olisi
käynyt, jos minä olisin saanut tahtoni täytetyksi, jos minä
lyhytnäköisyydessäni olisin tehnyt viimeisen väkivallan, pelkurimaisen
työn ja surmannut hänet, niin kuin kaksi kertaa olin yrittänyt.
Pavannes olisi silloin ollut mennyttä -- melkein varmasti. Ainoastaan
Bezers voimakkaalla joukollaan -- me emme koskaan saaneet tietää oliko
hän sen koonnut sitä varten vai muuta tarkoitusta varten -- kykeni
pelastamaan hänet. Ja harvat miehet, vaikka kuin urhoollisia olisivat
olleet -- ehkä Bezers oli ainoa koko Parisissa -- olisivat uskaltaneet
temmata häntä roistoväeltä, jos tämä kerran olisi saanut nähdä hänet.
Minä mainitsen tämän sitä varten, että lasteni lapset ottaisivat tästä
varteen, vaikka he eivät koskaan tule elämään sellaista aikaa kuin minä
olen elänyt.
Ja niin nousimme jyrkkää katua Caylusiin, raskaan synkkämielisyyden
painostaessa mieliämme, ja vielä synkemmällä mielellä ratsastimme
Susitalon mustain ja raskaitten porttien ohi, jotka nyt olivat suletut
ja puomitetut, ja synkkäin akkunain alatse, joista Bezers oli
kiihottanut roistoväkeä hyökkäämään Pavannesin kuririn kimppuun. Me
olimme lähteneet päivällä ja tulimme yöllä. Vaan me olimme lähteneet
peläten ja vavisten, ja me palasimme riemuisina ja onnellisina.
Meidän ei tarvinnut soittaa suurta kelloa. Palveliamme Jean huusi:
"Hei! Portti auki nuorille herroille!" ja huuto oli tuskin ehtinyt
hänen huuliltaan ennen kuin meidät päästettiin sisään. Ja ennen kuin me
pääsimme penkereelle, juoksi muuan nainen ohi niiden, jotka olivat
tulleet katsomaan mitä täällä oli, ohi rouva Clauden, juoksi ohi vanhan
Gilen, ohi kiiruhtavain palvelijain. Minä näin sorean naisolennon,
kokonaan valkoisiin puettuna, kiiruhtavan meitä vastaan. Ja kun hän
tuli minun luokseni, niin minä näin kasvot, jotka olivat vielä
valkoisemmat kuin hänen pukunsa, kasvot, jotka olivat paljaina silminä
-- silmät, jotka tekivät kysymyksen, jota huulet eivät kyenneet
lausumaan.
Minä paljastin pääni, tein syvän kumarruksen ja sanoin ainoastaan
viitaten Louista -- se oli vaikuttavin hetki elämässäni -- "Kas
tuossa!"
Ja silloin näin auringon nousevan naisen kasvoille.
* * * * *
Vidame de Bezers kuoli niin kuin hän oli elänytkin. Hän oli edelleen
Cahorsin kuvernöörinä, kun Henrik Suuri hyökkäsi hänen kimppuunsa yöllä
kesäkuun 17 päivää vasten 1580. Hämmentyneenä ja haavoitettuna
ensimmäisessä häiriössä, jonka hyökkäys sai aikaan, puolusti hän
itseään ja virkaansa epätoivon rohkeudella viisi yötä ja yhtä monta
päivää kadulta kadulle, talolta talolle. Niin kauan kuin hän eli, oli
Henrikin ja Ranskan kohtalo epävarma. Vaan hän kaatui lopuksi
pyssynluodin lävistämänä, ja kuoli tuntia ennen auringon nousua kesäkuun
22 päivänä. Linnaväki antautui heti sen jälkeen.
Marie ja minä olimme läsnä siinä taistelussa, jolloin olimme Navarran
kuninkaan puolella, ja hänen kehotuksestaan riensimme osottamaan
vidamen maallisille jäännöksille kunnioitusta, jotka tulivat hänen
suurelle nimelleen, ja ilmaisi meidän kiitollisuuttamme. Vuotta
myöhemmin vietiin hänen ruumiinsa Cahorsista ja laskettiin sinne, jossa
se nyt lepää, omaan luostarikirkkoonsa Bezersissä, patsaan alle,
joka lyhyesti kertoo hänen myrskyisestä elämästään ja suuresta
urhoollisuudestaan. Sama se. Hän ei tarvitse muistopatsasta, jonka nimi
elää hänen maansa historiassa ja jonka hautakirjoitus on piirretty
ihmisten muistoon.