Poika ei tarvinnut kahta käskyä. Hän lähti kuin nuoli kiitämään katua,
sillä hän niin kuin mekin näimme, että kolme heittiötä, jotka
kiertelivät ympäriinsä etsien uhreja, hyvin salaisesti lähestyivät
meitä. He huomasivat pojan ja heitä näytti haluttavan lähteä jälkeen,
vaan meitä oli kolme ja kyllin kykeneviä vastustamaan heitä. Katu oli
tällä kertaa muuten aivan tyhjä väestä, ja me estimme heidät
seuraamasta poikaa.
Hänen myöhemmät kohtalonsa ovat kyllin tunnetut, sillä hänkin elää.
Hänet oli pidätetty pari kertaa sen jälkeen kuin hän lähti meidän
luotamme. Ja molemmilla kerroilla hän pääsi sillä, että näytti kirjansa
kantta. Kun hän saapui koululle, niin portinvartija kieltäytyi
päästämästä sisälle, jonka vuoksi hänen täytyi hyvän aikaa seisoa
kadulla alituisessa hengenvaarassa ja tietämättä minne menisi. Vihdoin
hän antamalla portinvartijalle vähän rahaa sai tämän hakemaan koulun
johtajan, ja tämä oli niin ihmisellinen, että piti poikaa kätkössä
kolme päivää. Kun verisauna vihdoin loppui, niin kaksi sellaista
miestä, jotka olivat hänen isänsä palveluksessa, haki pojan vieden
hänet ystäväin luo. Niin vähällä oli Ranska kadottaa suurimman
ministerinsä, Sullyn herttuan.
Vaan palatkaamme nyt itseemme. Kun poika oli päässyt näkyvistämme, niin
jatkoimme taas matkaamme, ja me koettaessamme sulkea silmämme ja
korvamme kaikelta, päästäksemme näkemästä kaikkea sitä julmuutta,
inhoa, kauheutta, jonka ohi meidän oli kulettava, laskimme tarkoin
kaikki kadun kulmat, joiden ympäri meidän oli käännyttävä, pyrintönämme
oli vain yksi asia -- tavata Louis de Pavannes, päästä niin pian kuin
mahdollista talon luo, joka on vastapäätä Erasmuksen päätä. Jonkun
aikaa kulettuamme tulimme pitkälle kapealle kadulle. Sen päässä näimme
joen kimaltelevan ja välkkyvän auringonpaisteessa. Kadulla vallitsi
hiljaisuus eikä näkynyt ihmisiä ollenkaan. Ei koko pitkällä kadulla
näkynyt elävää olentoa muuta kuin kiertelevä koira. Muissa osissa
kaupunkia vallitsevan metakan ääni ei sopinut kuulumaan tänne
etäisyyden ja välillä olevien talojen vuoksi. Täällä me tunsimme
voivamme hengittää vähän vapaammin.
"Tämä pitäisi olla meidän katumme", sanoi Croisette.
Minä nyökäytin päätäni. Vähän matkan päässä huomasin kyltin, jota
etsimme, ja minä viittasin sitä. Vaan tulemmekohan sinne ajoissa? Vai
liian myöhään? Siitä oli kysymys. Me lähdimme juoksemaan minkä suinkin
jaksoimme. Parin askeleen päässä Erasmuksen talosta pysähdyimme äkkiä,
Croisette ensiksi, ja kaikki aivan kuin olisi meidät siihen naulattu.
Vastapäätä oleva talo oli ryöstetty, puhdistettu katosta kivijalkaan
saakka. Se oli korkea talo, joka oli aivan kadun vieressä, ja jokainen
akkuna oli säretty. Portti roikkui avuttomasti yhden saranan varassa,
ja ammottavat ravot sen ulkopuolella osottivat, mihin kirveen iskut
olivat kohdatut. Lasin ja porslinin palasia oli portaat täynnä, ja
niitä pitkin valui tummanpunanen virta -- jähmettyäkseen vähitellen
katuojassa. Mistähän tuli tämä virta? Ah! Siellä oli jotakin enemmän
katsottavaa, jotakin jota meidän silmämme vaistomaisesti etsivät
viimeiseksi. Siellä oli ihmisruumis.
Se makasi kynnyksellä selällään pää taaksepäin taipuneena, lasimaiset
silmät tuijottivat aamutaivaalle, josta mädättävä kuumuus laskeusi.
Kauhun tärisyttäminä me tutkimme sen kasvoja. Se oli palvelija, sama
lakeija, joka Louisilla oli ollut mukanaan Carlosissa. Me tunsimme heti
hänet, sillä me olimme nähneet hänet monet kerrat, ja olimme pitäneet
hänestä. Hän usein kantoi pyssyjämme jahtimatkoillamme ja kertoi meille
sotatapauksia. Veri tursusi verkalleen hänen monista haavoistaan. Hän
oli kuollut.
Croisette rupesi kovasti tutisemaan, koko ruumistaan puistatti
ankarasti. Hän puristausi muuatta pylvästä vasten ja painoi kasvonsa
sen kylmää pintaa vasten, jotta ei näkisi tätä kauhistuttavaa näkyä.
Pahin oli tapahtunut. Mielessämme olimme kuvitelleet aina, että joku
sattuma pelastaisi ystävämme, että joku vieras varottaisi häntä.
"Oo, Kit-raukka!" huudahti Croisette ja purskahti kovaan itkuun. "Oo,
Kit, Kit!"