Erasrauksen pää.
Odotin ja odotin yksinäni! Portit nyt olivat melkein kokonaan säretyt.
Roistojoukko ulkopuolella, joka kasvoi kasvamistaan, antoi sataa iskuja
yhtämittaa porttien lukoille ja saranoille, Ja heidän hurjat
uhkauksensa ja sadatuksensa kuuluivat aukoista, joita olivat murtaneet
aitaan. Monet väsyivät, vaan toisia tuli sijaan. Työaseita särkyi, vaan
uusia tuotiin, ja he tekivät työtä hurjalla tarmolla. Alussa he olivat
käyneet toimeensa varovasti, sillä olivat pelänneet, että heitä
ammuttaisiin, että he sisäpuolelta kohtaisivat vastustusta, ja
ainoastaan rohkeimmat heistä uskalsivat ryhtyä alussa toimeen. Vaan
nyt, kun eivät kohdanneet mitään vastusta, niin kaikki tunkeutuivat
hillitsemättöminä. Joukko pysyi tuskin sen vertaa ulohtaalla, että
moukareille olisi jäänyt tarpeellinen tila, vaan ryntäsivät huutaen
ryskyviä portteja vasten ja iskivät niihin nyrkeillään, heti kun ne
alkoivat huojua.
Nyt ei ollut enään pidättämässä kuin yksi jykevä rautapuomi. Ja siihen
oli katseeni kiinnitettynä. Minä olin yksinäni kartanolla, muutaman
kivipylvään suojassa. Takanani oli ravollaan ovi, josta mentiin itse
taloon. Kynttilöitä paloi huoneissa rakennuksen ensi kerroksessa, jonka
akkunat olivat auki. Muutaman akkunan leveällä laudalla seisoi
Croisette ja katseli minua äänetönnä, kätensä ristikolla varustetulla
akkunaluukulia. Hän oli kalpea, ja minä nyökytin hänelle päätä ja
hymyilin. Minä en tuntenut pelkoa, vaan vihaa, ja kun tuo pirullinen
melu melkein teki kuuroksi, niin minä muistelin vanhoja satuja
talonpoikaiskapinoista ja mitä niissä tapahtui, sekä miten me
tukehdutimme ne.
Yhtäkkiä melu kasvoi. Kuulosti aivan kuin koirain haukuntaa, kun ne
löytävät jälet. Tämä sai minut silmänräpäykseksi ajattelemaan
vaarallista tilaani, ja minä käännyin heti katsomaan porttia.
Rautapuomi taipui joukon rynnätessä. Verkalleen alkoi toinen
portinpuolisko auveta ja aukosta minä näin hurjia, julmia kasvoja ja
veristyneitä silmiä, samalla kun pääni päältä kuulin Croisetten kimakan
huudon -- kauhun huudon. Tuimasti huutaen vastaukseksi ja tehden
uhkaavan liikkeen hurjalle roistojoukolle käännyin takaisin ja riensin
yli kartanon ja ylös portaita rakennukseen.
Minä juoksin sitä nopeammin, kun takaani kuulin kovan pistolin
laukauksen ja luoti suhisi korvani ohi. Vaan minä en sitä säikähtänyt,
ja heti kun olin hypähtänyt ylimmälle portaalle, pysähdyin ja katsoin
taakseni. Ahdistajat olivat jo puolitiessä pihaa. Minä tein kömpelön
yrityksen sulkeakseni suuren oven, ja kuulin takaani korvia särkevän
riemun huudon, kun en saanut ovea kiinni. Minä en enään odottanut, vaan
riensin ylös tammiportaita, neljä astinta kerralla, ja syöksyin
suureen, vasemmalla puolen olevaan salonkiin, jonka oven sulin.
Tässä huoneessa, joka näytti ennen olleen niin komea, oli nyt kaikki
hurjassa epäjärjestyksessä. Osa gobelineista oli revitty seiniltä.
Muuan akkuna oli sulettu ja sen luukku vedetty kiinni. Sen oli tehnyt
Croisette. Kaksi muuta akkunaa oli auki -- aivan kuin ei olisi ollut
aikaa niitä sulkea -- ja päivän valo, joka niistä tunkeutui sisään,
teki palavat lamput kummituksen näköisiksi. Huonekalut olivat siirretyt
syrjään ja pinottu muuriksi poikki huoneen ja sen aukot oli täytetty
seinästä temmatuilla verhoilla. Tämän varustuksen takana seisoivat
Croisette ja Marie selin oveen, joka johti toiseen huoneeseen. Mariella
oli pitkä keihäs kädessä, Croisette piteli pitkää pyssyä muutaman
tuolinselän varassa ja sytytti juuri soihdun, kun minä tulin sisään,
Molemmilla oli sitä paitse miekka. Minä pistäysin kuin kanini
muutamasta reijästä muurin taakse ja asetuin heidän viereensä.
"Onko kaikki hyvin?" kysyi Croisette ja kääntyi levottomana minua
kohden.
"Kaikki on hyvin, toivon minä", vastasin hengästyneenä.
"Ethän ole haavotettu?"
"Ei ole sattunutkaan!"
Minä sain tuskin miekkani paljastetuksi siihen, kun huoneeseen hyökkäsi
kymmenkunta likasta, resusta miestä, joilla kasvot olivat tulehduksissa
ja ahnaat silmät tuijottivat julmasti. Vaan sisään tultua he yhtäkkiä
pysähtyivät -- niin äkkiä että puolueettomasta katsojasta se olisi
näyttänyt hassulta. Heidän hurja huutonsa vaikeni, ja kun he kiroten
ja sadatellen kompastelivat toistensa yli, katsoivat he meitä
hämmästyneinä, sillä näky, joka heitä täällä kohtasi ei varmaankaan
ollut mieluisa. Heidän päällikkönsä näytti olevan pitkä teurastaja,
jolla oli suuri sotakirves puolittain alastomalla olallaan. Vaan heidän
joukossaan oli muutamia sotamiehiä kuninkaan univormussa, ja he olivat
keihäillä varustettuja. Kun he portilla eivät olleet kohdanneet mitään
vastustusta, niin he olivat luulleet täällä tapaavansa ainoastaan
aseettomia uhria, ja ensimmäiset heistä nyt pelästyneinä peräysivät,
kun he huomasivat edessään pyssyn ja tuohus sytytettynä.
Minä käytin tilaisuutta hyväkseni. Tiesin nimittäin, että heidän
arvelevaisuutensa oli meille ainoan pelastuksen mahdollisuus, ja minä
sen vuoksi hyppäsin tuolille ja viittasin kädelläni heitä olemaan
hiljaa. Tottelevaisuuden vaisto vaikutti heissä silmänräpäyksen ajaksi
ja huoneessa syntyi hiljaisuus.
"Varokaa!" huusin kovasti -- niin kovasti ja rohkeasti kuin voin, sillä
minä huomasin, että ääneni vähän vapisi, kun minä näin edessäni nämät
hurjat kasvot. "Varokaa miehet, ja ajatelkaa mitä aijotte tehdä! Me
olemme katolisia niin kuin tekin ja kirkon tottelevia ja uskollisia
poikia. Ja sen ohessa hyviä alamaisia. Eläköön kuningas, hyvät miehet!
Jumala kuningasta suojelkoon!" ja minä iskin miekkani varustukseen,
niin että huone kaikui. "Jumala suojelkoon kuningasta!"
"Huutakaa 'eläköön messu!'" huuti muuan heistä.
"Mielelläni, hyvät miehet!" vastasin minä kohteliaasti. "Oikein
sydämmestäni. Eläköön messu! Eläköön messu!"
Tämä varsin suuresti hämmästytti teurastajaa, joka onneksi vielä oli
aivan selvillään. Hän ei ollut voinut tällaista aavistaakaan. Hän
tuijotti meitä, aivan kuin härkä, jonka aikoi iskeä, olisi yhtäkkiä
avannut suunsa ja alkanut puhua, ja neuvotonna hän katseli tovereitaan
aivan kuin kysyen heidän neuvoaan.
Myöhemmin päivällä roistoväki tappoi myöskin muutamia katolilaisia.
Vaan sen mukaan kuin sitten voitiin selkoa saada, olivat nämät
tapaukset vain yksityisiä verikoston töitä. Muissa tapauksissa pääsi
huudolla "eläköön messu." Tämä oli tietysti sitä helpompaa aamulla,
jolloin roistoväki ei ollut vielä niin tottunut vapauteensa, jolloin
tappaminen oli vielä murhaamista, eivätkä miehet vielä olleet
hurmautuneet verenvuodatuksesta.
Minä näin konnien kasvoista, että epäröivät, ja kun muuan heistä
tuimasti kysyi, ketä me olemme, niin minä vielä rohkeammin vastasin;
"Minä olen herra Anne de Caylus, vicomte de Caylusin, Bayonnen
kuvernöörin sisaren poika!" Minä sanoin tämän niin arvokkaasti kuin
suinkin voin. "Ja nämät ovat minun veljeni. Elkää rohetko tehdä heille
mitään, sillä minä takaan, että vicomte sen teille kostaa!" Niin hurjia
kuin hyökkääjät olivatkin, minun sanani kuitenkin tekivät heihin
vaikutuksen. He huomasivat, että minä olin oikeassa, ja kaikesta
päättäen näytti tulevan asiallemme hyvä loppu, kun samassa kuului
ovensuusta: "Kirotut penikat! Viskatkaa ne alas!"
Ääni kuului huoneen pimeimmistä nurkasta suletun akkunan luota. Olin
erottavinani siellä mustan naamioidun olennon, joka oli puettu vaippaan
-- se näytti naisolennolta, vaan minä en ollut varma siitä -- ja hänen
vieressään oli kaksi suurta, voimakasta miestä, jotka seisoivat vähän
syrjässä muusta joukosta ja johtajansa takana.
Puhujan rohkeuteen oli varmaan syynä se, että hän oli turvallisemmalla
paikalla, huoneen perällä, kuin muut hyökkääjät, jotka olivat lähempänä
meitä, ja olivat sen vuoksi neuvottomampia. Meitä tosin ei ollut kuin
kolme, ja helposti olisi voitu kaataa varustuksemme, jos he olisivat
hyökänneet. Vaan kolme on kuitenkin aina kolme, ja koukkupyssy -- jonka
ääressä Croisetten tuohus paloi -- ladattuna metallikappaleilla, on
ilkeä ase viiden askeleen päässä ja tuottaa pahoja haavoja, jonka
ohessa se hajoittaa panoksensa erinomaisesti. Tämän näytti huomaavan
moni heistä ja varsinkin johtaja. Me olisimme voineet ottaa hengen
ainakin kolmelta heistä, ja henki oli näille kallis, kun oli
kysymyksessä ryöstö. Sitä paitse useilla heistä oli sen verran tervettä
järkeä, että huomasivat olevan kymmeniä hugenotteja -- oikeita
kerettiläisiä, joita kannatti paremmin ryöstää ja tappaa. Minkä vuoksi
siis -- ajattelivat he -- poiketa oikealta tieltä ja leikata kaula
katolilaiselta ja siten saattaa itsensä ehkä ikävyyksiinkin? Minkä
vuoksi saattaa itsensä siihen vaaraan, että joutuu ehkä Montfauconiin
hirsipuuhun oikullisen päähänpiston vuoksi, ja minkä vuoksi kerrassaan
suotta aikojaan solvata niin vaikuttavaa miestä kuin vicomte de
Caylusia?
Vaan tässä käänteessään heitä muistutti alkuperäisestä tuumastaan
äskeinen ääni: "Pavannes! Missä on Pavannes?" kuului huuto.
"Niin!" huuti teurastaja sylkiessään käsiinsä ja tarttuessaan
kirveeseensä. "Näyttäkää meille ne kerettiläiset koirat. Antakaahan kun
pääsemme niiden kimppuun!"
"Herra de Pavannes", sanoin minä tyyneesti -- vaan minä en saanut
silmiäni teurastajan kirveen kirkkaasta terästä, sillä se minusta
näytti niin leveältä ja terävältä. -- "Herra de Pavannes ei ole
täällä!"
"Se on vale! Hän on tuolla perimmäisessä huoneessa!" kuului taas ääni
huoneen perältä. "Antakaa hänet meille!"
"Niin, jättäkää hänet meille!" toisti kirvesmies melkein
hyväntahtoisella äänellä, "muuten teidän käy huonosti. Jättäkää hän
meille ja menkää te itse niin pitkälle kuin tietä riittää!"
Tämän hän sanoi hyvin uskottavasti, jota vastoin joukosta kuului
murinaa, pedon julmaa vihasta murinaa, ja kuului huutoa: "Kuolema
hugenoteille! Eläköön Lorraine!" -- Ja huudot tuntuivat osottavan, että
kaikki eivät hyväksyneet sitä, että meitä armahdettaisiin.
"Kuulkaa, hyvät miehet, olkaa alallanne!" sanoin minä. "Minä vannon
teille, että hän ei ole täällä. Minä vannon, ettekö kuule!"
Kuului ulvontaa ja joukko rupesi liikkumaan aivan kuin olisi aikonut
rynnätä ja minä huomasin, että nyt ei enään käynyt viivyttäminen.
"Odottakaa! Odottakaa!" lisäsin kiireesti. "Yhden minutin ajan,
kuulkaa! Teitä on liian paljon meitä vastaan. Vannotteko että me
pääsemme vapaasti lähtemään, niin ettei meille tehdä mitään pahaa, jos
jätämme teille vapaan kulun täällä?"
Kuului myöntymystä. Vaan minä katsoin ainoastaan teurastajaa. Hän
näytti olevan kelpo mies niin kauvan kuin hän ei harjoittanut
ammattiaan.
"Minä vannon!" sanoi hän ja nyökäytti päätään
"Messun nimessä?"
"Niin, messun nimessä!"
Minä nykäsin Croisettea käsivarresta, jolloin hän otti soihdun
aseestaan ja pudotti lattialle pyssyn, joka oli liian raskas
käytettäväksemme. Se oli tehty silmänräpäyksessä. Sillä aikaa kuin
roistoväki syöksyi varustusta vastaan ja julman hävityksenhalun
valtaamana särki kalliita huonekaluja, pistäysimme vikkelästi
varustuksen alatse ja riensimme toiseen päähän huonetta, eikä kukaan
näyttänyt meistä välittävän. Kaikki olivat kiintyneet saaliiseensa,
jonka luulivat tapaavansa. Me olimme menossa huoneesta, kun teurastaja
kohotti kirveensä ovea kohden, jota me olimme puolustaneet ja jonka
nyt olimme jättäneet heidän valtaansa. Pamppailevin sydämmin riensimme
portaita alas, kuulimme ulko-ovelle tultuamme kovaa äänen sorinaa, vaan
emme pysähtyneet sitä kuuntelemaan, -- yleensä emme pysähtyneet mitään
varten. Totta puhuen pelko meille antoi siipiä. Kolmessa sekunnissa
olimme kaadettujen porttien yli kadulla. Me emme nähneet muuta kuin
erään vaivasen olennon, muutamia koiria, joukon naisia, jotka arkoina
vaan uteliaina katselivat meitä, muutamaan sinkilään kiinnitetyn
hevosen, siinä kaikki. Ei kukaan nostanut kättään meitä vastaan ja
minutin kuluttua olimme kääntyneet muutamasta kulmasta ja koko talo oli
kadonnut näkyvistämme.
"Oppivat vasta uskomaan aatelismiehen vakuutusta", sanoin minä
hymyillen itsekseni ja pistin miekkani tuppeen.
"Minä tahtoisin nähdä hänen naamansa nyt tällä hetkellä", sanoi
Croisette. "Näitkö sinä rouva d'Ota?"
Minä pudistin päätä vastaamatta. Minä tunsin omituista, polttavaa
kauhistusta, kun tästä tuli puhe, jos se oli rouva d'O, jonka olin
nähnyt, niin olin hänet nähnyt -- oo, se oli kovin kamalaa, kovin
luonnotonta! Omaa sisartaan! Omaa lankoaan murhaamaan!
Minä ehätin vaihtamaan puheainetta, "Pavannes sai ainakin viisi
minuuttia etua", sanoin minä.
"Enemmän", vastasi Croisette, "jos vain hän ja rouva lähtivät samalla
kertaa. Jos kaikki on käynyt onnellisesti, eivätkä ole pysähdelleet
kaduilla, niin he jo ovat Mirepoixin luona, He tuntuivat olevan
vakuutettuja, että Mirepoix laskee heidät sisään."
"Miten olimme hulluja, kun toimmekin rouvan sieltä!" sanoin minä
huoaten. "Jos emme olisi sekautuneet hänen asioihinsa, niin olisimme
aikoja sitten tavanneet Louisin -- meidän Louisin tarkoitan."
"Se on totta", sanoi Croisette, "vaan muista, että sitten emme olisi
pelastaneet toista Pavannesia, kuin nyt olemme tehneet. Hän olisi
vieläkin Pallavicinin käsissä. Tule, Anne, uskokaamme, että olemme
tehneet niin kuin oli parasta tehdä", lisäsi hän ja hänen kasvoilleen
kuvastui rohkeus, joka sai minut häpeämään. "Pelastamaan! Taivas on
meitä auttava vielä ajoissa perille!"
"Niin, pelastamaan!" huusin minä ja minuun tarttui hänen rohkeutensa.
"Ensin oikealle, sitten vasemmalle, sitten taas oikealle. Niinhän meitä
neuvottiin vai mitä? Talo vastapäätä kirjakauppaa, jossa on kylttinä
Erasmuksen pää. Eteenpäin pojat! Me ehdimme vielä ajoissa perille!"
Vaan muutama sana selitykseksi ennen kuin jatkan kertomustani
seikkailustamme. Se huone, jota me innokkaasti olimme vartioineet oli
tyhjä! Juoni oli minun keksimäni ja minä olin siitä ylpeä. Kerran olin
voittanut Croisetten viekkaudessa. Pakoni portilta, varustussulku
salissa kamarin oven edessä, tuo turha yritys sulkea porttia --
kaikella tällä tarkoitettiin vain samaa. Pavannes ja hänen vaimonsa --
viimeksi mainittu pojan puvussa -- olivat piiloutuneet katuportin luona
olevan portinvartijantuvan oven taakse ja olivat hiipineet kadulle ja
paenneet sekasorrossa, jonka roistoväen hyökkäys oli aikaan saanut.
Ja sen mukaan kuin myöhemmin saimme kuulla, olivat useimmat
palvelijoista, jotka olivat olleet piilossa rakennuksen alemmissa
kerroksissa, päässeet pakoon samalla tavalla, vaikka tosin muutamia
heistä -- vaan varsin harvoja -- saatiin kiinni ja hugenotteina
tapettiin ennen kuin päivä oli illassa. Minulla oli sitä enemmän syytä
toivoa, että Pavannes on onnistunut pääsemään pakoon, kun olin hänelle
antanut herttuan sormuksen, ajatellen että siitä voisi olla hänelle
hyötyä hädän ja tarpeen tullessa, ja että meillä itsellämme ei ollut
mitään syytä pelätä, kun pääsemme hänen talostaan, jos vain emme kohtaa
Bezersia.
Emmekä me häntä kohdanneetkaan, kaikeksi onneksi, vaan ennen kuin
olimme päässeet kolmannenkaan osan matkastamme, niin huomasimme, että
hyville syille perustuva pelko ei ollut ainoa kauhu, jota vastaan
meidän oli taisteltava. Pavannesin talo, jossa viimeksi olimme olleet,
oli jonkun matkan päässä itse verisaunan keskustasta, jossa onneton
Parisi tänä aamuna kylpi. Sinne oli monta sataa askelta Rue de
Béthisyltä, jonka varrella amirali asui, ja tämän matkan vuoksi ja
siinä jännityksessä, johon oman tapauksen kautta olimme joutuneet, emme
olleet kiinnittäneet mitään suurempaa huomiota kirkonkellojen hurjaan
jyminään tai pyssyjen paukkeeseen, huutoihin ja elämään, jotka
ilmoittivat kaupungissa vallitsevaa tilaa. Me emme olleet kuvanneet
mieleemme tapauksia, joita tapahtui niin lähellä. Vaan kun me nyt
olimme tulleet kadulle, niin kauhistava totuus astui sitä selvemmin
näkyviin ja ajoi veren poskiltamme. Muutamain satain askelten päässä,
heti kun käännyimme kadun kulmasta, oli tarpeeksi nähtävää. Me, jotka
vasta eilen olimme tulleet maalta, me jotka vielä viikko sitten olimme
poikasia, huolettomia niinkuin pojat konsanaan, olimme heitetyt
keskelle niin kauheita oloja, että minä en voi niitä kuvata, mikä
kauhistava vastakkaisuus taivaalla ja sillä, mitä sen alla tapahtui!
Satakieli lasketteli säveleitään vähän matkan päässä meistä, talojen
yläkertain akkunoissa leikki kimalteleva auringon valo, hopeaiset
pilvenhaituvat väikkyivät sinitaivaalla, kesäaamun raikkaat
tuulahdukset puhaltelivat.
Ah, missä ne puhaltelivat! Ei ainakaan täällä näissä kapeissa kujissa,
joissa kaikui huutoa, kirouksia ja hurjia rukouksia, ja joita pitkin
syöksyi järkensä menettäneitä ihmisiä ja joilla porvarikaartin ampujat
ja vielä julmempi roistoväki puhkoivat akkunoita, ryntäsivät verisin
asein talosta taloon, ajoivat ja lopuksi tappoivat iskien sinne tänne
kuoleman kauhussa vapisevia uhrejaan! Ei todellakaan täällä, jossa joka
minuutti kuoli lapsia, naisia äänettöminä, ja miehiä muristen kuin
sudet -- onnellisina, jos olivat saaneet aseen temmatuksi kouraansa ja
asettuneiksi selin seinää vasten; täällä, jossa ryvetetyt ruumiit
muodostivat sulun katuojissa kuohuvalle verelle ja jossa lapset, --
pienet lapset -- leikkivät niillä!
Minä olin Cahorsissa suuressa katutaistelussa 1580, ja siellä myöskin
tapettiin naisia. Minä olin yhdeksän vuotta myöhemmin Chatillonin
kanssa, kun hän tätä päivää ja isäänsä Colignya muistellen ratsasti
Parisin etukaupunkien läpi eikä suinkaan antanut armoa. Minä olin
Courtasin ja Ivryn luona ja minä olen monta kertaa nähnyt, kun on
talutettu joukottain vankeja keihästettäviksi. Vaan sota on sota, ja
nämät olivat sen uhreja, jotka suurimmaksi osaksi saivat kuolla paljaan
taivaan alla ja ase kädessä: eivät vaimoja ja miehiä, jotka olivat
juuri herätetty unestaan. Näissä tilaisuuksissa en tuntenut sellaista
kauhua, sellaista syvää sääliä ja sellaista hehkuvaa katkeruutta, kuin
sinä aamuna josta nyt kerron, jolloin ensi kerran näin auringon
paistavan Parisin kaduille. Kalpeana ja vavisten Croisette kulki
puristautuen lähelle minua, sulki silmänsä ja käsillä tukki korvansa ja
antoi minun kulettaa minne vain halusin. Toisella puolen kulki Marie
huulet tiukasti puristettuina ja uhkaava ilme kasvoillaan. Kerran tuli
muuan porvarikaartin sotilas, kädet verissä, tuli vastaamme
hoiperrellen -- hän oli humalassa niinkuin useat murhaajista -- ja minä
väistin häntä. Vaan Marie astui suoraan, aivan kuin hän ei olisi
nähnyt, aivan kuin tie olisi ollut selvä eikä mitään Jumalan kuvan
mukaan luotua hirviötä olisi ollut tiellä.
Hän laski kätensä tikarin kahvalle, aivan kuin sattumalta. Sotamies
kaikeksi onneksi horjui syrjään, ja kulku oli vapaa. Me pääsimme siitä
vaarasta. Vaan kauheaa oli nähdä naisia tapettavan ja antaa niin
tapahtua! Se oli niin kauheaa, että jos minulla olisi silloin ollut
toivonhattu, niin minä olisin toivonut itselleni viisituhatta
ratsumiestä, joilla minä olisin laskettanut Parisin katuja pitkin.
Meille ei kuitenkaan koskaan tehty mitään, vaikka hurjimukset
raivosivat parhaallaan, kun me kulimme. Tosin meitä aina jonkun kerran
-- kerta kullakin kadulla, jonka poikki kulimme -- pidättivät erilaiset
murhaajajoukot. Vaan kun meillä oli samat merkit kuin heilläkin ja
huusimme "eläköön messu!" sekä ilmoitimme nimemme, niin meidän
annettiin jatkaa matkaamme. On mahdotonta kuvata sanomatonta
sekasortoa, joka oli vallalla joka taholla, ja minä nyt tuskin voin
uskoa että näimmekään kaikkia niitä tapauksia, jotka olivat silmäimme
edessä. Kerran muuan komean näköinen ja komeasti puettu mies,
ratsastaen uljaalla hevosella, ajoi meidän jälessämme huiskien
miekallaan ja huutaen: "Iskekää suonta! Iskekää suonta! Iskekää
suonta!" ja sitä hän jatkoi niin kauas kuin kuulla voimme. Kerran
tapasimme muutaman miehen ja kahden poikansa ruumiit päälletysten
viskattuna katuojaan. Nuorin poika ei voinut olla kuin korkeintaan
kolmentoista vuotias. Minä mainitsen tämän ryhmän, en senvuoksi että se
olisi ollut muita kamalampi näky, vaan kun on hyvin tunnettu asia, että
tämä poika, Jacques Nompar de Caumont, ei ollut kuollut vaan elää
tänäkin päivänä, minun ystäväni marsalkki de Ia Force.
Tämä johtaa muistooni ainoan hyvän työn, jonka me olimme tilaisuudessa
tekemään. Kerran kuin käännyimme muutamasta kulmasta, niin jouduimme
äkkiä keskelle sotamiesjoukkoa, jossa oli seitsemän tai kahdeksan
miestä, ja olivat saartaneet keskeensä muutaman kauniin, näöstä
päättäen neljäntoista vuotiaan pojan. Hän oli koulupuvussa ja kädessä
oli kirjoja, joita hän puristi kainaloonsa -- ehkä aivan vaistomaisesti
-- vaikka miehet uhkasivat kuolemalla. Juuri kun me siihen pysähdyimme,
vaativat he tietoonsa hänen nimeään. Hän ei voinut tai ei tahtonut
sanoa, vaan hätäyksissään sanoi monta kertaa, että hän oli menossa
Bourgognen kouluun. Oliko hän katolinen? karjuivat miehet. Hän ei
vastannut. Sotamies, joka piteli poikaa kaulustasta, kohotti keihäänsä,
ja luontaisesta vaistosta poika kohotti kirjansa suojellakseen
kasvonsa. Croisette karjasi ja meni estämään iskua. "Hei, katsokaa!"
huuti hän niin kiihkeästi, että sotamies laski aseensa, jonka hän oli
juuri ollut iskemäisillään. "Pojallahan on messukirja! Hänellähän on
messukirja! Ei hän ole mikään kerettiläinen! Hän on katolilainen!"
Sotamies laski aseensa ja sieppasi kirjat käteensä. Hän tirkisteli
niitä tyhmänä verestävillä silmillään, vaan ainoa, minkä hän ymmärsi,
oli punanen risti kirjan kannessa. Vaan tämä oli kylliksi hänelle. Hän
käski pojan mennä tiehensä ja laski hänet menemään lyöden nyrkillä ja
kiroten.
Croisette ei tyytynyt siihen, vaikka minä en ymmärtänyt hänen syitään.
Minä näin vain hänen vaihtavan silmäyksiä pojan kanssa. "Kuulkaas nyt!"
sanoi hän leikillisesti. "Antakaa pojalle hänen kirjansa takaisin!
Eihän teille niistä mitään hyötyä ole!"
Vaan silloin koko joukko kääntyi meitä vastaan. He eivät muutenkaan
olleet hyvillään meidän sekaantumisestamme tapaukseen, ja epäilemättä
heidän mielestään me olimme menneet liian pitkälle. He olivat
juovuksissa, riidanhaluisia ja alkoivat huiskia aseitaan meidän
edessämme. Ja kun heitä oli paljo enemmän, niin olisi meidän
epäilemättä käynyt hyvinkin huonosti, jos ei vain odottamatta muuan
liittolainen olisi ilmestynyt meidän puolellemme.
"Heretkää, heretkää!" huuti vastatullut voimakkaalla äänellä -- hän oli
jo aivan meidän keskellämme. "Mitä tämä merkitsee? Mitä hyötyä on
tapella keskenämme, kun on niin monta kelpo kaulaa katkaistavana ja
sillä voi saavuttaa koko taivaan valtakunnan ilot? Heretkää, sanon
minä."
"Kuka te olette?" huutivat he joukolla.
"Herttua Guise!" vastasi hän kylmästi. "Antakaa näiden nuorten miesten
mennä rauhassa, muuten piru teidät perii, sen konnat!"
Puhujan käytös teki mahtavamman vaikutuksen kuin hänen sanansa, sillä
minä olen varma, että voimakkaampaa ja välinpitämättömämpää velikultaa
ei ikinä ole oleksinut kirkossa eikä kadulla. Minä heti tunsin hänet,
ja murhaajajoukko oli myöskin hänessä näkevillään päällikkönsä. He
mutisivat muutamia kirouksia, Vaan kun heillä ei ollut mitään
voitettavina, niin he väistyivät. Halveksivasti he viskasivat kirjat --
siten osottaen tunnettaan oikeaa uskoa kohtaan -- ja lähtivät tiehensä
huutaen niin paljo kuin jaksoivat: "Tappakaa! Tappakaa! Tappakaa
hugenotteja!"
Tämä liittolaisemme, joka jäi luoksemme, oli Buré -- Blaise Buré, sama
mies, joka eilen, vaikka minusta tuntui kuin se olisi ollut monta
kuukautta sitten, oli petkuttanut meidät Bezersin valtaan. Nyt hän oli
poistanut osan synnistään, ja me katsoimme häntä neuvottomina, oliko
meidän vai ei moitittava häntä teostaan. Vaan hän ei näyttänyt olevan
milläänkään, vastasi vain meidän katseeseemme ystävällisellä
silmäyksellä.
"Minulla ei ole teille, hyvät herrat, vähintäkään vihankaunaa", sanoi
hän julkeasti.
"Enpä minäkään sitä luulisi", vastasin minä.
"Ja sitä paitse me olemme nyt kuitit", sanoi hän.
"Te todella olette hyvin ystävällinen", sanoin minä.
"Epäilemättä. Te olette kerran tehneet minulle suuren palveluksen",
vastasi hän suureksi hämmästyksekseni. Hän näytti nyt puhuvan täydellä
todella. "Te ette näytä sitä muistavan, nuori herra, vaan te, ja tämä
teidän veljenne" -- hän viittasi Croisettea -- "sen teitte! Ja paavin
ja Espanjan kuninkaan nimessä, minä sen muistan!"
"Vaan minä en", vastasin minä.
"Mitä kummia! Te ette muista, että te teitte tuhkaa tuosta konnasta
Caylusissa, kymmenen päivää sitten. Kas niin! Muistattepahan! Ja se oli
kelpo työ! Kaunis isku. Nähkääs, herra Anne, hän oli vankka mies, hyvin
vankka mies. Niin hän itse uskoi, ja minä uskoin, ja mikä vielä
parempi, jalo Raoul de Bezers uskoi niin. Ymmärrättekö?"
Hän katsoi minua syrjäsilmällä. Minä ymmärsin, että tietämättäni olin
Burén vapauttanut kilpailijasta. Se oli syynä siihen, että hän niin
kunnioittavalla, melkein ystävällisellä tavalla oli meidät --
houkutellut satimeen.
"Siinä kaikki", sanoi hän. "Jos te tahdotte, että minä korvaukseksi
teen yhtä paljo teille, niin antakaa minulle vain tietää. Tällä kertaa,
hyvät herrat, jääkää hyvästi!"
Hän huiskautti hattua, pyörähti ympäri ja meni joutuisasti sille
suunnalle, josta me olimme tulleet hyräillen:
"Ce petit homme tant joli!
Qui toujours cause et toujours rit,
Qui toujours baise sa mignonne,
Dieu gard' de mal ce petit homme!"
Tuuli kuletti vielä kaukaa hänen huolettomia säveliään meidän
kuultaviimme. Me katselimme hänen jälkeensä, näimme hänen leikillään
tekevän hyökkäyksen muuatta ruumista vastaan, jonka joku oli nostanut
pystyyn ja asettanut ovea vasten seisomaan -- ja iskevän harhaan -- ja
sitten jatkavan kulkuaan aina vihellellen samaa laulua. Sitten hän
katosi muutaman kulmauksen taakse, emmekä me häntä enään nähneet.
Me jäimme seisomaan ainoastaan muutamaksi minuutiksi paikoillemme
puhellaksemme pojan kanssa.
"Näyttäkää kirjoja, jos joku ahdistaa teitä", sanoi Croisette pojalle
kekseliäästi. Croisette itse oli vielä niin poikanen, kaunis, vaalea
tukka kuin kunniakehä kalpeitten kasvojen ympärillä, niin että tämä
näky, kun toinen antoi toiselle neuvoja, oli minusta niin kaunis.
"Näyttäkää kirjoja ja osottakaa ristiä, ja taivas auttakoon teitä
pääsemään koulullenne!"
"Minä haluaisin saada tietää nimenne", sanoi poika. Hänen tyyneytensä
ja arvokkaisuutensa hämmästyttivät minua, sillä ne tuntuivat minusta
niin ihmeteltäviltä tällaisissa oloissa. "Minä olen Maximilian de
Bethune, paroni Rosnyn poika."
"Silloin on toinen palvelus toisen arvoinen", sanoi Croisette
vilkkaasti. "Teidän isänne varoitti meitä eilen Etampesissa -- ei, se
oli toissapäivänä, vaan me emme sen jälkeen ole nukkuneet --
sillä -- --"