Aamurukous Parisissa.
Jos olisi ollut kolmas henkilö, niin minä olisin syyttänyt herra de
Pavannesta valheesta ja vaatinut miekan mittelöön. Vaan mitä tehdä
kahden kesken pimeässä yössä keskellä katua, ilman todistajia ja
tuntiessani ystävyyttä häntä kohtaan?
Ja itse asiassa minä en tehnyt mitään. Minä seisoin ääneti ja
hämmästyneenä odottaen kuulevani lisää. Ja hän selittikin.
"Hän on vaimoni sisar", jatkoi hän katkerasti. "Vaan minulla ei ole
mitään syytä häntä sen vuoksi säästää. Säästää? Ei edes rouva de Sauves
ole paremmin tunnettu. Enkä minä haluaisi häntä säästää, vaikka
voisinkin. Minä tiedän varsin hyvin -- vaikka vaimoni ei tahdo uskoa --
että rouva d'O ei mitään niin toivo kuin päästä sisarestaan ja minusta
-- meistä molemmista -- saadakseen Madeleinen perinnön. Minulla tosiaan
oli eilen syytä levottomuuteen, kun ei vaimoni tullut kotiin", lisäsi
hän liikutetulla äänellä.
"Vaan ainakin siinä suhteessa teette väärin rouva d'Olle!" huudahdin
kiihtyneenä syytöksestä, joka tuntui sitä kamalammalta tässä
hiljaisuudessa ja pimeässä, joka oli ympärillämme -- ja sitä
kohtuuttomammalta, jos olisi ollut päivän valo. "Siinä varmaan teette
hänelle väärin!"
Hän tuli vähän lähemmäksi minua, laski kätensä käsivarrelleni ja katsoi
minua terävästi silmiin. "Huomasitteko, oliko hänen seurassaan pappi?"
kysyi hän verkalleen. "Muuan, jota sanottiin koadjntoriksi -- eräs
äkäinen koira?"
Minä vastasin -- että olin nähnyt, ja ääneni vapisi kauhistuksesta,
mielessäni syntyi äkillinen käänne. Ja minä kerroin, mikä osa papilla
oli ollut.
"Silloin", sanoi Pavannes, "minä olen oikeassa. Minua varten on
viritetty ansa. Ursulinesluostarin abbedissa! Hänkö oli vienyt vaimoni?
Hän on vaimoni paras ystävä, uskokaa minua. Se on mahdotonta! Abbedissa
päin vastoin tekisi kaikki pelastaakseen hänet vaarasta kuin --
odottakaahan." Minä odotinkin, peläten mitä hän tarkoittanee, kun hän
lopulta hiljaa mutisi itsekseen: "Voikohan niin olla? Voiko olla
mahdollista, että abbedissa tiesi vaaran uhkaavan meitä, ja sen vuoksi
on tahtonut Madeleinen toimittaa turvalliseen paikkaan? Minä luulen!"
Ja minä myöskin. Ja sitten -- niin ajatukset ovat kuin ruuti. Pieninkin
kipinä synnyttää koko pitkän sarjan ajatuslentoja. Hänen sanansa eivät
olleet lukuisat, vaan niissä oli kipinä, joka oli kyllin voimakas
sytyttämään minun aivoissani liekin, joka minut silmänräpäyksen ajaksi
huikasi ja minua vavistutti niin, että minä ihan tärisin. Kun tämä
kohtaus oli mennyt ohi, niin minä selvään näin edessäni niin kauhean
mahdollisuuden, että sellaista en olisi itse koskaan voinut ajatella.
Minä muistin miten Mirepoix oli hämillään ja miten kohtelias oli pappi.
Minä muistin tuiman varoituksen, jonka Bezers oli antanut rouva de
Pavannesille -- ja se oli aivan harvinaista, että Bezers antoi
varoituksia -- kun hän sanoi rouvalle, että parasta olisi hänen pysyä
siellä missä oli. Minä ajattelin levottomuutta ja kiirettä, jota olin
huomannut kaduilla, ajattelin väkijoukkoja, joita äänettöminä oli
hiipinyt edestakaisin, merkkejä tulevaan taisteluun, joita olin ollut
huomaavinani, ja vertasin tätä rauhaan ja tyyneyteen, joka vallitsi
Mirepoixin talossa. Minä kysyin de Pavannesilta, mihin aikaan hänet
vangittiin.
"Noin tuntia ennen puoli yötä", vastasi hän.
"Sitten ette tiedä, mitä nyt tapahtuu?" sanoin minä. "Juuri nyt, kun me
tässä tuhlaamme aikaa -- vaan kuulkaa!"
Ja minä kaikella kiireellä kerroin, mitä olin huomannut kadulla ja
viittauksista, joita olin kuullut, jonka jälkeen hänelle näytin merkit,
joilla rouva d'O oli minut varustanut.
Hänen käytöksensä sen jälkeen, kun hän oli kuullut minun kertomukseni,
peloitti minua yhä enemmän. Aivan kuin raivon valtaamana hän vei minut
muutaman talon luo, jonka akkunaan nyt juuri ilmestyi kaksi palavaa
kynttilää. "Sormus!" huudahti hän. "Katsotaan sitä sormusta! Kenen se
on?"
Hän piti koholla kättäni, niin että se oli valossa, ja me molemmat
katselimme sormusta. Se oli raskas sinettisormus, jossa oli kaksi
sinettisivua, toisessa oli kirjain "H" ja sen päällä kruunu, toisella
sinettisivulla oli kotkankuva, siivet levällään.
Pavannes päästi käteni kauhun valtaamana ja nojautui seinää vasten. "Se
on herttua Guisen sormus", mutisi hän. "Se on Lothrinkilainen kotka."
"Ahaa!" lausuin minä hiljaa, ja minulle alkoi valeta. Herttua oli
silloin, niin kuin myöhemminkin, Parisin roistoväen jumala, ja minä
ymmärsin minkä vuoksi porvarisotamiehet olivat minua niin
kunnioittaneet. He olivat minua pitäneet herttuan lähettinä ja
uskottuna.
Sen pitemmälle en minä nähnyt. Vaan Pavannes mutisi: "Me hugenotit
saamme nyt lukea rukouksemme. Tämä on kuolemantuomiomme. Tänä aamuna
meitä ei ole ainoatakaan jälellä Parisissa. Guisella on isänsä kuolema
kostettavana, ja nämät parisilaiset täyttävät hänen käskynsä niin koin
verenhimoiset sudet, joita he ovatkin. Paroni Rosny meitä varoitti
tästä, selitti sana sanalta. Minä toivoisin nyt, että olisimme
totelleet hänen neuvojaan!"
"Mutta kuulkaahan!" huudahdin minä -- hänen ajatuksensa juoksivat jo
niin nopeasti, että minä en enään jaksanut seurata. Vaikka
kauhistuttava kuvauksensa oli jonkun aikaa kulkenut minun käsitykseni
tasalla, niin se kuitenkin pian lähti huimasta edelle. Ja minä en
ymmärtänyt mitään pätevää syytä siihen. "Kuningas -- kuningas ei
koskaan voisi sallia mitään sellaista, herra de Pavannes", muistutin
minä.
"Poika, te olette sokea!" vastasi hän kärsimättömänä, sillä hän nyt
näki selvään kaikki ja minä en mitään. "Tuo upseeri tuolla oli Anjoun
herttuan kapteeni, Fransin veljen miehiä, muistakaa se! Ja hän -- hän
totteli herttuan sormusta! Herttualla on tänä yönä täysi valta, ja hän
meitä vihaa. Minkä vuoksi emme pääse joen poikki? Sen vuoksi, että
kuningas meidät hävittää. Hän on meidät myynyt veljelleen ja Guiseille.
_Va chasser l'Idole_" [Karkota epäjumala!] -- toisen kerran nyt kuulin
tämän kummallisen lauseen, joka, niin kuin sittemmin sain kuulla, oli
muodostettu kuninkaan nimestä Charles de Valois, ja jota protestantit
käyttivät tunnussananaan -- "Va chasser l'Idole on meidät kavaltanut!
Minä aivan selvään muistan sanat, jotka hän lausui amiraalille: Nyt,
kun olemme teidät saaneet tänne, niin emme teitä niin pian laskekaan.
Oo, sitä kavaltajaa! Sitä kurjaa kavaltajaa!"
Hän nojautui seinää vasten kauhun valtaamana ja uhkaavan vaaran
masentamana. Hän oli luonteeltaan vitkallinen ja neuvoton, tuntui
minusta, ja sopivampi kirjastoon kuin sotaelämään. Ja nyt hän näytti
kokonaan antautuvan epätoivolleen. Vaan ehkä hänen rohkeuttaan masensi
ajatus vaimonsa onnettomuudesta. Ehkä myöskin pitkällinen mielen
jännitys ja levottomuus, jota oli tuntenut niin kauan, tai äkillinen
tieto vaimonsa saapumisesta vaikuttivat myöskin osaltaan hänen
rohkeutensa raukeamiseen.
Oli miten oli, minä toinnuin kuitenkin pian, ja ensi töikseni revin
valkoisen nenäliinan, josta sidoin hänen hijaansa nauhan ja toisen
hattuun, niin että hänelle tuli samallaiset merkit kuin minullekin.
Tietysti en enää uskaltanut luottaa rouva d'Ohon. Minä en vielä ollut
vakuutettu siitä, että hän olisi tietensä osallinen rikokseen, vaan
minä en luottanut häneen täydellisesti. "Elkää pitäkö merkkejä, kun te
palaatte", oli hän sanonut, ja se oli ihmeellistä, vaikka minä en vielä
voinut häntä uskoa sellaiseksi sireniksi, joista isä Pietari oli meitä
varoittanut kertoessaan vanhoja satuja. Kuitenkin minä häntä epäilin ja
mieltäni pöyristytti. Hänen seurustelunsa papin kanssa, tuon ilkeän
papin kanssa, hänen kummallinen intonsa saada Pavannes palaamaan, hänen
salaiset ohjeensa, joita hän antoi minulle, hänen kiihkonsa saada
sisarensa viedyksi kotia -- juuri sinne, missä hän oli suurimmassa
vaarassa, se kun oli tunnettu hugenottitalo -- kaikki tämä viittasi
samaan johtopäätökseen. Vaan tämä johtopäätös oli niin kamala, että
minä, vaikka epäilinkin ja pelkäsin häntä, en voinut kuitenkaan tätä
päätöstä tunnustaa oikeaksi. Minä sen karkoitin mielestäni ja
kieltäysin sitä uskomasta, vaikka se minun mieleeni pyrki yhtämittaa.
Kaikkia tätä mietiskelin sitoessani nauhoja toverilleni. Vaan minä en
ajatuksiini hukannut aikaa, sillä siitä saakka kun ymmärsin asiain
tilan sellaiseksi kuin Pavannes oli kuvannut, minusta joka
silmänräpäys, jonka menetimme selityksiin, tuntui tunnin pituiselta.
Minä nuhtelin itseäni, että silmänräpäyksenkään ajaksi olin voinut
unhottaa, mitä varten olimme tulleet Parisiin -- pelastamaan Kitin
sulhasta. Meillä nyt tuskin oli enään aikaa jälellä tapaamaan häntä,
kun olimme joutuneet harhaan tämän onnettoman tapauksen kautta, että
olimme seottaneet henkilöt. Jos seuralaiseni epäluulot olivat oikeat,
niin Louis yleisessä hugenoittein teurastuksessa joutuisi uhriksi
luultavasti ennen kuin me saisimme hänet käsiimme. Ja vaikka luulot
olisivat perusteettomiakin, niin toivomme sittenkin oli pieni, sillä
Bezers ei kauan viivyttäisi kostoaan. Minä hänet tunsin liian hyvin.
Guise voisi säästää vihollistaan, vaan vidame de Bezers -- Bezers ei
koskaan! Hän oli varoittanut rouva de Pavannesta, se on totta, vaan
tämä luonnoton hyväsydämmisyyden ilmaus on saanut hänessä pirun entistä
raivoisammaksi, ja hän nyt raivoaa kuin koira, jolta on ryöstetty
ruokansa.
Minä silmäsin taivasta, minkä sitä näkyi pieni kaistale korkeitten
talojen välitse, ja kas! päivä alkoi koittaa. Puolen tunnin perästä jo
on päivä, vaikka täällä kapeilla kaduilla olikin vielä yö. Niin, aamu
oli tulossa, kirkas ja toivoa tuottava, ja kaupungilla oli kaikki niin
hiljaista. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä, joka olisi merkinnyt
mellakkaa ja epäjärjestystä. Minä ajattelin, että Pavannes aivan
varmaan on erehtynyt. Joko ei ollut, minkäänlaista salaliittoa -- joka
olikin uskottavinta -- tai on siitä luovuttu, tai ehkä -- Mikä se!
Pistoolin laukaus! Lyhyt kova, onnettomuutta ennustava paukaus katkaisi
yön hiljaisuuden. Kuulusti aivan kuin se olisi paukahtanut jossakin
meidän lähellämme, ja minä pysähdyin. Minä olin juuri puhellut
seuralaiseni kanssa. "Mistä se tuli?" kysyin ja katselin ympärilleni.
"Tästä läheltä, Louvren seutuvilta", vastasi hän ja kuunteli
tarkkaavasti. "Kas! Kas! Oo, taivas!" puhkesi hän epätoivon äänellä.
"Se oli merkki!"
Ja niin se olikin. Yks, kaks, kolme! Ennen kun ehdin laskea niin kauas,
niin sytytettiin aivan kuin samalla kädellä kynttilät kaikissa
akkunoissa sillä kadulla, jolla me olimme. Ennen kuin ehdin kysyä
häneltä, mitä tämä merkitsi, ennen kuin ehdimme lausua sanaakaan tai
liikahtaa paikaltamme tai ajatella mitä meidän oli tehtävä, rupesi
suuri kirkon kello päämme päällä jyrisemään niin kauheasti kuin olisi
sitä ollut soittamassa sata hurjistunutta miestä. Se syyti äänensä
ilmaan, se täytti äkkiä koko hiljaisuuden. Se levitti tärisyttävän
äänensä yli kaupungin, niin että lopulta ilma aaltoili ja talot
ympärillämme tärisivät. Hiljaisena yönä se synnytti yhtäkkiä
helvetillisen melun.
Me nyt lähdimme aivan vaistomaisesti liikkeelle, kauhistuneina, polvet
huojuen ja hartiat kumarassa. "Mitä tämä merkitsee? Mitä tämä
merkitsee?" huusin minä puoleksi ihan järiltäni, puoleksi
kauhistuneena. Minä olin ihan kuin huumauksissani.
"Louvren kirkon kello", huusi hän. "Niinpähän oli kuin minä sanoinkin.
Me olemme kuolemaan tuomitut!"
"Kuolemaan? Ei!" vastasin minä hurjasti, sillä tämän kellon
soidessa ja siinä mielentilassa, jonka se oli synnyttänyt minussa,
rohkeuteni tuntui taas kohoavan, minä aivan kuin ponnahdin takaisin
kauhistuksesta, joka minut oli silmänräpäykseksi vallannut. "Ei
koskaan! Meillä on paholaisen puku, ja hän suojelee omiaan. Vetäkää
miekkanne, ja syyttäköön itseään, joka vain meitä pidättää. Te tunnette
tien. Eteen päin!" huusin minä raivosta mielettömänä.
Häneen tarttui minun intoni ja hän veti miekkansa. Me rohkeasti kulimme
eteenpäin, ja varokeinoistani olikin hyvä tulos. Me epäilemättä olimme
kuin muutkin murhamiehet, joita tänä yönä oli liikkeellä. Tällä tavoin
epätoivoisina me riensimme katuja -- kellojen yhä soidessa. Meitä ei
kukaan estänyt eikä kukaan puhutellut, vaikka suuria ihmisjoukkoja,
jotka kasvoivat kasvamistaan joka hetki, kiiruhti samaan suuntaan kuin
mekin ja ihan vierellämme ja vaikka meidän edellämme, jossa siellä
täällä valossa näimme aseita ja kalpeita, säikähtäneitä muotoja, joita
oli pitkin matkaa, me kuulimme äänten pauhua, joka kohosi ja vaipui
aivan kuin myrskyävän meren pauhu.
Kaikki oli yhtenä kiireenä, sekasortona, meluna ja pauhuna. Vaan
kuitenkin minä muistan yhtä ja toista, jota huomasin taajan väkijoukon
läpi tunkiessamme, siellä täällä kalpeat, säikähtyneet kasvot
akkunassa, puoleksi pukeutuneen olennon ovella, lapsia nostettuna
katsomaan kulkuamme, jota katsoivatkin suurin ihmettelevin silmin,
Kristuskuvan, joka oli muutamassa kulmassa ja loisti punasena soihdun
valossa, aseellisen, mieheksi puetun naisen, joka vähän matkaa kulki
vierellämme laulaen ruokotonta laulua. Minä vielä muistan, miten äkkiä
pitkäin pimeäin väliaikain perästä välähti valovirta, miten minä koko
ajan, kun kulimme, pidin Pavannesia käsivarresta, miten me edessämme
kuulimme melun aina vain kasvavan. -- Vihdoin pysähdyimme muutaman
sivukadun suulle, joka yhtyi siihen katuun, jota me kulimme. Syöksyvä
ihmisjoukko koetti tunkeutua tälle sivukadulle, vaan kun ei päässyt kun
se jo oli täynnä, niin pysähtyi kadun suulle ja ahnaasti katselivat
paikkoja, joista voisivat nähdä mitä siellä tapahtuu. Pavannes ja minä
koetimme tunkeutua läpi joukon päästäksemme jatkamaan matkaamme. Vaan
meidän täytyi kuitenkin hetkeksi pysähtyä pääsemättä eteenpäin ja
jouduimme niin näkemään mitä tapahtui.
Tämä sivukatu oli yhtenä tulimerenä. Toisesta kadun päästä toiseen oli
jokainen ullakko, jokainen portti, jokainen akkuna valaistu liehuvilla
tulisoihduilla. Sen lisäksi se oli täynnä kasvoja -- ihmiskasvoja,
vaikka ne eivät juuri olleet ihmisellisiä -- ja kaikki katsoivat samaan
kohtaan ylöspäin. Ja melu, jonka tämä ihmisjoukko kerta toisensa
jälkeen nosti, yhteen ääneen ulvoen ja volisten, aivan kuin raivoavat
pedot, oli niin kauhistavaa, että minä puristuin kiinni Pavannesin
käsivarteen ja niin lähelle häntä kuin suinkin. Vaikka sitten monta
kertaa olen kuullut kauheaa melua, niin en kuitenkaan ihmettele, että
menetin silloin rohkeuteni. Sillä ei mikään maailmassa ole niin
kauhistuttava kuin inhoittava peto, jota sanomme roistoväeksi, kun se
on antanut höllät ohjakset intohimoilleen.
Lähellä meitä oli muutamia ratsumiehiä, jotka toimettomina istuivat
satulassaan, kohoten kuin saaret merestä aaltoilevan ihmisjoukon
ylitse, ja olivat vahdissa muutaman portin ympärillä. He olivat ääneti,
eivät vähintäkään välittäneet meluavasta joukosta ympärillään, vaan
tuiman ankarina katsoivat, mitä tapahtui portin sisäpuolella. He olivat
komeasti puetut, ja muutamilla heistä oli puolikyrassit silkkivaippain
päällä tai kirjaillut säämiskätakit. Minä pitkältä matkalta näin
jalokiviä hohtavan sen lakissa, joka näytti olevan heidän päällikkönsä.
Hän oli pienen joukon keskellä ja oli aivan nuori mies -- ehkä
kahdenkymmenen vuotias -- komeavartaloinen ja istui erinomaisen
kauniisti hevosen selässä. -- Hänellä oli harmaja, silkkinen ratsutakki
ja oli päätään pitempi tovereita. Hevosensakin näytti ylpeältä.
Minun ei tarvinnut Pavannesilta kysyä, kuka hän oli. Minä tiesin, että
se oli herttua Guise, ja että talo, jonka edustalla hän oli vahdissa,
oli Colignyn. Minä tiesin mitä siellä tapahtui. Ja minä tunsin itseni
kipeäksi kauhusta ja tuskista. Minä olin aivan kuin unissani näkevinäni
harmajat hiukset, verta ja raivoa, joka ei enään ollut ihmisellistä. Ja
mieleni nousi kapinaan. Minä tappelin ympärilläni olevan roistoväen
kanssa. Minä raivasin tieni sen läpi, Pavannes kintereilläni, ja minä
koetin vain niin pian kuin mahdollista päästä pois sieltä. Ja sen
vuoksi me emme pysähtyneet emmekä katsoneet taaksemme, ennen kuin
olimme päässeet väkijoukosta, ja valaistu katu ja pirullinen työ, jota
siellä tehtiin, oli hyvän matkaa takanamme.
Me olimme muutaman pimeän kadun suulla, jonka nyt seuralaiseni
kuiskaamalla ilmoitti vievän hänen talolleen, ja tässä me pysähdyimme
vähän hengittääksemme ja katsoaksemme ympärillemme. Taivas oli punanen
takanamme, kirkonkellojen jyminä, jota kuului joka tornista, tärisytti
ilman. Idästä kuului rumpujen pärryytys ja ammunnan pauke ja huutoja:
"Kuolema Colignylle!" "Kuolema Hugenoteille!" Koko kaupunki oli
herännyt unestaan, ihmiset kalpeina ja hämmästyneinä helvetillisestä
elämästä, joka täytti kadut. Joka akkunassa näkyi säikähtyneitä miehiä
ja naisia, jotka kumartuivat kauas, kyselivät tai vastasivat tai
huusivat tai sytyttivät kynttilöitä. Vaan vielä itse väestö ei
näyttänyt ottavan mitään vaikuttavaa osaa meteliin.
Muutamana hetkenä, kun me seisoimme pimennossa korkeitten talojen
suojassa, kohotti Pavannes lakkia. "Ranskan jaloin mies on kuollut",
sanoi hän kunnioittavasti. "Jumala antakoon hänen sielulleen rauhan.
He ovat saaneet tahtonsa perille ja ovat tappaneet hänet kuin koiran.
Hän oli vanha mies, ja eivätkä he ole häntä säästäneet! Hän oli
jalosukuinen, ja he kutsuivat roistoväen repimään hänet. Vaan voitte
olla varma, ystäväni", -- ja kun puhujan ääni muuttui ja kaikui
voimakkaana ja ylpeänä, näytti hänen vartalonsakin kasvavan sen mukana
-- "voit olla varma siitä, että nuo konnat eivät elä monta päivää! joka
miekkaan ryhtyy, se miekkaan lankee. Minä en sitä ehkä saa nähdä, vaan
te sen kyllä näette."
Hänen sanansa eivät silloin minuun erityisemmin vaikuttaneet.
Rohkeuteni alkoi palautua. Sydämmeni tykytti levottomuudesta, ja
minulla hehkui mieli taisteluun. Mutta vuosia myöhemmin, kun molemmat,
jotka olivat etevimpiä Colignyn kynnyksellä, kuolivat, toinen
kolmenkymmenenkahdeksan, toinen kolmenkymmenenviiden vuotiaana -- kun
Henrik Guise ja Henrik Valois, perätysten puolen vuoden kuluessa
kaatuivat murhamiehen puukkoon -- silloin muistin Pavannesin
ennustuksen. Ja minä ymmärsin kaitselemuksen tiet ja huomasin, että
juuri sama uskaliaisuus, jolla Guise otti vangiksi Colignyn, saattoi
hänet vuorostaan hymyillen ja kumarrellen, konvehtilaatikko kädessä ja
huulensa vielä kosteina hallitsijattarensa suudelmista, astumaan
kuninkaan kamariin -- kuninkaan kamariin Bloissa! Saattoi hänet
kohottamaan sitä esirippua -- ah, kuka ranskalainen ei tuntisi tätä
tapausta? -- jonka takana amirali seisoi!
Vaan palatkaamme omiin kohtaloihimme. Silmättyämme pikaisesti
ympärillemme jatkoimme matkaamme ja kiiruhdimme kapean kadun läpi,
pitäessämme pienen neuvottelun keskenämme. Pavannes alkoi arvella, eikö
hänen tulonsa saattaisi vaaraan hänen vaimonsa, ja luopui sen vuoksi
alkuperäisestä tuumastaan hakea turvaa talossaan. Hän arveli, että
roistoväki säästäisi hänen vaimoaan. Jos hän itse pääsisi pakoon, niin
vaimonsa kuolema ei hyödyttäisi ketään personallisesti. Hän sen vuoksi
piti parhaana pysyä poissa. Vaan minä en tahtonut siihen suostua. Sillä
otaksuen, että Pavannesin arvelu oli perusteltua, niin papin hurjat
joukot odottaisivat jonkun aikaa, että talon herra saisi tilaisuuden
palata, vaan kaikissa tapauksissa ennemmin tai myöhemmin tekisivät
hyökkäyksen, jos ei muun vuoksi, niin ahneudesta. Ja silloin hänen
vaimonsa kohtalo olisi hyvin epätietoinen. Minä olin itse hyvin halukas
tapaamaan veljiäni, jotta heidän kanssaan voisimme joko pelastaa
Louisin tai paeta yhdessä. Meitä olisi neljä hyvää miekkamiestä ja
voisimme ainakin rouva de Pavannesin saattaa johonkin turvalliseen
paikkaan, jollei ilmestyisi mitään tilaisuutta auttamaa Louisia. Sitä
paitse meillä oli herttuan sormus ja se aina hätätilassa voisi auttaa
meitä.
"Ei", sanoin, "mennään yhdessä. Me hiivimme pääportista sisään, sen
sulemme ja sitten kaikki pakenemme jostakin takaportista, siliä aikaa
kun he koettavat murtautua sisään kadulta."
"Vaan siinä talossa ei ole mitään takaporttia", vastasi hän pudistaen
päätään.
"Vaan on kai akkunoita?"
"Ne ovat varustetut lujilla ristikoilla, me emme voisi murtaa niitä
aikoinamme", selitti hän huoaten.
Minä pysähdyin aivan lannistuneena. Vaan vaara sai minut kekseliääksi.
Silmänräpäyksessä olin tehnyt toisen suunnitelman, joka tosin ei ollut
niin varma onnistumisesta kuin edellinen olisi ollut, ja sitä paitse
vaarallisempikin, vaan kuitenkin oli koetettava. Minä selitin
Pavannesille ja hän suostuikin. Me samassa tulimme muutamalle kadulle
ja aamupäivän harmajassa valossa, joka alkoi tunkeutua talojen väliin,
huomasin olevamme ainoastaan muutamia kyynäriä pienestä sivuportista,
josta olin nähnyt veljeini menevän. Olivatkoon he vielä talossa?
Olivatkoon he turvassa? Minä olin ollut poissa ainakin tunnin ajan.
Levottomana heidän puolestaan katselin ympärilleni, kulkiessamme katua,
ja koputimme sitten hiljaa portille. Minä arvelin, että voidaan tehdä
hyökkäys meidän tässä seisoessamme, ja pidin sen vuoksi vahtia siinä
odotellessamme. Vaan meitä ei kukaan häirinnyt. Katu, joka oli jonkun
matkan päässä mellakan keskustasta, oli tyhjä väestä, eikä ollut muita
näkyviä elon merkkejä kuin akkunoista kurkistelevia ihmisiä, jotka
tarkkaavasti seurasivat meidän liikkeitämme. Niin, katu oli niin tyhjä
ihmisistä ettei näkynyt kuin muuan vaaniskeleva olento, joka, heti kun
minä hänet huomasin, vetäytyi muutaman talon kulman taakse ja katosi.
"Siinä se nyt oli!" huusin minä välittämättä kuuliko vai ei joku.
"Koputtakaa kovemmin! Koputtakaa! Elkää välittäkö jyskeestä! Kymmeniä
ihmisiä katsoo meitä, ja tuo vakooja on rientänyt kutsumaan ystäviään."
Minun vihani paisui. En voinut enään kestää äänettömiä katseita, joita
suunnattiin meihin joka akkunasta ympärillämme. Minä tunsin tuskaa
noista julmista, armottomista silmistä. Minä huomasin niissä
sairaloista uteliaisuutta, maltillista odotusta, joka minut sai
kerrassaan hurjistumaan. Nämät miehet ja naiset, jotka katselivat meitä
kuin kivikuvat, tunsivat seuralaiseni uskonnon ja säädyn. He olivat
joka päivä nähneet hänen ratsastavan kaupungille ja kotia, iloisena ja
komeana, ja nyt he yhtä ahnain katsein odottivat roistoväkeä tulevaksi.
Lastenkin huomio näytti olevan kiinnitetty häneen, aivan kuin kuolemaan
tuomittuun mieheen, ja malttamattomina odottivat, mitä tapahtuu. Näin
minä selitin heidän katseitaan.
"Koputtakaa!" toistin vihasella äänellä, ja malttini oli loppumassa.
Teinköhän hullusti, kun toin hänet tänne tähän kaupunginosaan, jossa
joka ihminen hänet tunsi? "Koputtakaa! Meidän täytyy päästä sisään,
kävi miten kävi! Ei kai talosta ole joka ihminen lähtenyt!" Minä
jyskytin porttia hurjasti, ja tuntui helpottavalta, kun se vihdoin
aukeni. Muuan palvelija seisoi edessäni. Hän oli kalman kalpea, ja
polvensa huojuivat. Ja hänen takanaan oli Croisette. Me olimme heti
toistemme sylissä.
"Ja Marie?" huudahdin, "Marie?"
"Marie on sisällä rouvan luona", vastasi hän iloissaan. "Nyt olemme
taas koolla kaikki kolme. Vaan, Anne, missä sinä olet ollut? Ja mitä on
tekeillä? Onko joku suuri tulipalo? Vai onko kuningas kuollut? Vai mitä
ihmettä tämä on?"
Minä kiireemmittäin kerroin hänelle, mitä minulle oli tapahtunut ja
minkä vaaraa luulin uhkaavaa toisia. Tietysti hän hyvin hämmästyi ja
mielensä joutui kiihdyksiin siitä, mitä sai kuulla, vaikka hän jo
olikin arvellut tällaista. Vaan hänen ilonsa kuullessaan, ettei Louis
de Pavannes ollutkaan naimisissa, oli niin suuri, että se hävitti
kaikki muut tunteet. Hän ei voinut siitä kylliksi puhua. Hän kerta
toisensa perästä kuvaili Louista Kitin sulhasena, vanhana ystävänämme
ja toverinamme, uskollisena ja urhoollisena miehenä, oikeana
pelottomana ja nuhteettomana ritarina. Ja viipyi kauan ennen kuin hänen
silmänsä heittivät hehkumasta, kielensä iloisesti liikkumasta, ja ennen
kuin ilon puna hävisi hänen poskiltaan -- kauan, kun aika lasketaan
minuuteissa. Vaan sitä voimakkaampana palautui sitten muistiin vaaran,
jossa Louis oli ja oman tilamme. Yrityksemme hänen pelastamisekseen oli
mennyt nyt myttyyn -- kerrassaan epäonnistunut.
"Ei! Ei!" huudahti Croisette päättävästi. Hän ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan sellaista. Ei millään ehdolla saanut niin ajatella. "Me
emme saa heittää toivomasta. Me yhdessä menemme häntä hakemaan. Louis
on urhoollinen kuin jalopeura ja nopsa kuin kärppä. Me vielä ajoissa
saamme hänen käsiimme. Me lähdemme, kun -- minä tarkoitan, heti kun --"
Hän keskeytti puheensa. Hänen äkillinen vaikenemisensa, kun hän katseli
ympärilleen autiolla kartanolla, jossa me seisoimme, oli selvempi kuin
mikään selitys. Kylmässä, harmajassa päivänvalossa, joka heikkona ja
epävarmana tunkeutui kartanolle, erotimme tallirakennusrivin
kummallakin puolen ja portinvartijan pienen tuvan portin edessä, ja
näimme, että seisoimme keskellä korkean, harmajan ja synkän
nelikerroksisen rakennuksen pihaa.
Minä suostuin hänen esitykseensä vaikka vastenmielisesti. "Niin",
sanoin hänelle, "me lähdemme, kun -- --"
Ja minäkin vaikenin. Sama ajatus oli syntynyt minussakin. Miten
olisimme voineet jättää näitä ihmisiä? Miten jättää rouva de Pavannesta
kun hän oli vaaran ja ahdistuksen alainen? Miten voisimme palkita hänen
hyvyyttään pakenemalla? Me emme voineet niin tehdä. Emme Kitinkään
vuoksi. Sillä Louis, meidän Louis, oli mies ja hänen oli kestettävä
kohtalonsa. Vaan minä huokasin.
Niin oli siis päätetty. Minä olin jo selittänyt Croisettelle
suunnitelmani, ja kun me nyt odotimme, niin rupesi hän kertomaan pitkää
monimutkaista juttua rouva d'Osta. Minä luulin, että hän kertoi
ainoastaan puhellakseen -- pitääkseen rohkeuttamme yllä -- jonka vuoksi
en kuunnellut tarkoin mitä hän sanoi, eikä hän ollut vielä päässyt itse
pääkohtaan, tai minä en ainakaan ollut sitä ymmärtänyt, kun kadulta
kuuluva meteli katkasi hänen kertomuksensa. Kuului kovia askeleita,
jotka selvästi osottivat, että suurempi ihmisjoukko oli tulossa.
Tämä sai Croisetten yhtäkkiä vaikenemaan ja meidät molemmat
vahtipaikoillemme.
Vaan ennen kuin me olimme ehtineet erota, niin sirovartaloinen olento
meni kiireesti minun ohitseni ja pisti pehmoisen kätensä käteeni, kun
minä seisoin siinä portilla odottamassa. Päähineen sisällä huomasin
ystävälliset, arat silmät ja kalpeat posket, minä kumarruin ja suutelin
kättä, ja minä nyt en enään tuntenut mitään kaipuuta enkä epäilystä
velvollisuudestamme, vaan seisoin maltillisesti portilla ja odotin.