Nuori vaeltava ritari.
Minä olisin mielelläni jättänyt heidät molemmat ja mennyt taloon. Minä
olin nyt innoissani saada suoritetuksi tehtäväni, jota varten olin
tullut niin pitkän matkan, ja sitä paitse minulle pappi oli
vastenmielinen enkä halannut vähintäkään kuunnella hänen puheitaan. Hän
oli kuitenkin niin raivoissaan ja hänen käytöksensä rouva d'Ota kohtaan
niin törkeä, että minä en arvellut voivani jättää rouvaa, jos ei tämä
itse nimenomaan minua käskisi menemään. Sen vuoksi minä seisoin
kärsivällisesti -- ja neuvottomana, se minun täytyy myöntää -- heidän
puhellessaan matalalla äänellä. Senpä vuoksi olin varsin hyvilläni, kun
heidän keskustelunsa vihdoin loppui ja rouva tuli minun luokseni. Minä
tarjosin hänelle käsivarteni auttaakseni häntä portin kynnyksestä. Hän
tarttui käteeni, vaan jäi seisomaan.
"Herra de Caylus", sanoi hän, vaan keskeytti siihen. Minä tietysti
katsoin häneen, ja meidän katseemme kohtasivat toisensa. Hän katsoi
minua ruskeilla kauniilla silmillään, jotka loistivat päällämme olevan
lampun valossa. Suunsa oli puolittain auki ja päähineen alta oli
näkyvissä kaunis hiussuortuva. "Herra de Caylus, tahdotteko tehdä
minulle palveluksen", sanoi hän nyt hiljaa, "palveluksen, josta minä
teille aina olen oleva kiitollinen?"
Minä huokasin. "Rouva", vastasin vakavasti, sillä minä tunsin, että
hetki oli tärkeä, "minä vannon, että kymmenen minutin kuluttua minä
olen valmis omistamaan elämäni palvelukseksenne, kun vain saan
suoritetuksi tehtävän, joka minulla nyt on. Mutta tällä
hetkellä -- --."
"Tällä hetkellä? Minä tarvitsen apuanne juuri tällä hetkellä, herra
varovaisuus."
"Minua täytyy tavata herra de Pavannesta! Minä olen siihen sitoutunut",
huudahdin.
"Tavata herra de Pavannesta?"
"Niin."
Minä tunsin, että hän minua katseli epäilevin silmin.
"Mitä varten? Mitä varten?" kysyi hän nähtävästikin hämmästyneenä. "Te
olette pelastanut hänen vaimonsa kotiaan, ja siinä olitte minut
säikäyttää melkein kuoliaaksi, Mitä teillä vielä on hänelle
toimitettavaa, urhokas vaeltava ritari?"
"Minun täytyy saada tavata häntä", vastasin minä päättävästi. Minä
olisin hänelle sanonut kaikki, vaan pappi olisi voinut kuulla puheeni,
ja minä olin tarpeekseni nähnyt hänen ja Bezersin välisistä
tapauksista, niin että minulla ei ollut halua puhumaan mitään hänen
läsnäollessaan.
"Teidän täytyy saada tavata herra de Pavannesta?" kertoi hän vielä ja
katsoi minua.
"Niin, minun täytyy", vastasin päättävästi.
"No niinpä saattekin tavata. Siinä aijonkin teitä auttaa", huudahti
hän. "Vaan hän ei ole täällä. Hän meni illalla ulos saadakseen tietoja
vaimostaan ja on mennyt, sen mukaan kuin koadjutori sanoo, joen yli S:t
Germainin esikaupunkiin. Nyt on ihan välttämätöntä, että hän tulee
takaisin ennen aamua -- takaisin tänne."
"Vaan eikö hän ole täällä?" sanoin, alkaen huomata että minun laskuni
eivät toteutuneet. "Oletteko varma siitä rouva?"
"Aivan varma" vastasi hän. "Ja nähkääs, herra de Caylus, Pavannesin
täytyy olla täällä ei ainoastaan, vaimonsa vuoksi -- joka ihan
menehtyisi tuskasta -- vaan myöskin -- --."
"Minä tiedän", keskeytin hänen puheensa. "Myöskin oman itsensä vuoksi.
Sillä häntä uhkaa vaara."
Aivan kuin säikähtyen hän kääntyi äkkiä, ja minä myöskin käännyin, ja
me katsoimme pappiin. Minä luulen, että me ymmärsimme toisemme. "Niin
on asia", vastasi hän hiljaa, "ja minä tahtoisin pelastaa hänet siitä
vaarasta, vaan sen mukaan kuin olen saanut kuulla, on hän ainoastaan
täällä turvassa. Täällä, ymmärrättehän! Hänet on saatava tänne ennen
päivän koittoa, herra de Caylus. Hänet täytyy!" huudahti hän, ja hänen
kauniille kasvoilleen tuli vakava, melkein ankara ilme. "Eikä
koadjutori voi mitään tehdä, enkä minäkään. Ei ole kuin yksi, joka
hänet voi pelastaa, ja se olette te. Ja ennen kaikkea, ei ole aikaa
hukata silmänräpäyksenkään vertaa."
Minä olin kuin huumauksissa. Puhellessaan hän alkoi kulkea takaisin
samaa tietä, jota olimme tulleetkin ja tarttui käsivarteeni Minä
seurasin häntä, vaikkakin vastenmielisesti. Minä en vielä täysin
käsittänyt asian tilaa. Minä olisin tahtonut mennä sisään
neuvottelemaan Croisetten ja Marien kanssa, vaan kaikki oli käynyt niin
nopeasti, ja aika oli ehkä tärkeä, niin kuin hän oli sanonut ja --
sanalla sanoen, minulle, joka olin vielä poikanen, oli vaikea kieltää
häneltä mitään, kun hän katsoi minuun niin rukoilevasti. Minä sopersin:
"Vaan minä en tunne Parisia. Minä en osaisi sinne, luulen minä, ja nyt
on yö, rouva hyvä."
Hän irroitti kätensä ja pysähtyi. "Yö!" huudahti hän halveksivalla
äänellä. "Yö! Minä luulin teitä mieheksi enkä lapseksi. Te pelkäätte!"
"Minäkö pelkään!" sanoin tulisesti, "Anne Caylus ei koskaan pelkää!"
"No minä neuvon teille tien, jos se on ainoa vaikeutenne.
Odotetaan tässä hetkinen. Ja tulkaa sitten minun kanssani sisään
silmänräpäykseksi", jatkoi hän, "niin minä varustan teidät kaikella,
mitä tarvitsette ja annan teille tarpeelliset ohjeet."
Hän pysähtyi korkean ja kapean talon portille muutaman kadun varrella,
joka oli suurempi kuin mikään tähän asti kulkemamme katu. Puhellessaan
soitti hän kelloa, kerran, toisen ja kolmannen. Hopeankirkas ääni oli
tuskin soinut kolmatta kertaa, kun ovi aukesi aivan verkalleen. Minä en
nähnyt ketään, vaan seuralaiseni veti minut mukanaan käytävään. Hän
otti siellä olevan vahakynttilän, joka kohokuvallisessa kynttiläjalassa
paloi muutamalla alustalla, käski minun seurata ja nousi portaita
muutamaan huoneeseen, joka oli puoleksi työhuone, puoleksi makuuhuone,
ja jonka vertaista en ollut nähnyt. Se oli lattiasta kattoon asti
verhottu sinisellä silkillä ja sitä valaisi kolme lamppua, joissa oli
mitä kauniimman väriset venetsialaiset suojukset, Setripuitten tuoksu
täytti huoneen, ja tulisijan luona oli samettikopassa koiranpenikoita.
Miellyttävä epäjärjestys vallitsi kaikkialla. Muutamalla pöydällä oli
avonainen hohtokivilipas, toisella pöydällä pitsillä kaunistettuja
vaatteita, muutamia naamuksia ja viuhka. Jalokivillä koristettu
ratsuruoska ja hopeakahvainen tikari riippuivat samassa naulassa. Ja --
mikä ihmeellisintä -- oven takana huomasin yksinkertaisen mustaan
huotraan pistetyn miekan ja miekkailukintaat.
Hän ei tuhlannut silmänräpäystäkään, vaan meni suoraan
hohtokivilippaalle ja otti sieltä sormuksen -- raskaan
sinettisormuksen. Sen hän ojenti minulle mitä välinpitämättömimmällä
tavalla -- katsomatta edes minuun. "Pankaa tuo sormeenne", sanoi hän
kiireisesti. "Jos sotamiehet teitä pidättävät tai eivät tahdo antaa
teille venettä joen poikki päästäksenne, niin sanokaa vain aivan
rohkeasti, että olette kuninkaan palveluksessa. Käskekää kutsua
päällikkönä oleva upseeri ja näyttäkää hänelle sormus. Hän silloin ei
koetakaan teitä pidättää. Olkaa vain pöyhkeä."
Minä sopertelin kiitoksiani, ja hän otti vikkelästi muutamasta
laatikosta vaatetta, jonka hän leikkeli nauhoiksi. Ennen kuin sain
selvää mitä hän teki, oli hän jo polvillaan vierelläni ja ompeli
valkoisen nauhan vasempaan hihaani. Sitten hän otti lakkini ja ompeli
siihenkin yhtä vikkelästi kaksi samanlaista nauhaa ristin muotoon.
"Kas niin", sanoi hän. "Ja kuulkaa nyt, herra Caylus. Tänä yönä on
enemmän ihmisiä jalkeilla kuin te voitte aavistaakaan. Nämät
nauhamerkit auttavat teitä pääsemään S:t Germainiin. Vaan repikää nämät
heti kun tulette toiselle puolen. Sillä siellä ne eivät teitä auta. Te
tulette takaisin samalla veneellä. Eikä teillä niistä palatessanne ole
hyötyä, päin vastoin ne voivat tuottaa teille -- ja ehkä minullekin --
ikävyyttä."
"Minä ymmärrän", sanoin minä, "vaan -- --."
"Te ette saa tehdä mitään kysymyksiä", sanoi hän heiluttaen
lumivalkoista sormeaan. "Vaeltavan ritarini pitää luottaa minuun, niin
kuin minäkin olen luottanut häneen, muuten ette olisikaan tähän aikaan
yöllä yksin minun kanssani. Vaan muistakaa toinenkin seikka. Kun te
tapaatte Pavannesin, niin elkää sanoko, että minä olen teidät
lähettänyt. Muistakaa se tarkoin. Minä sitten teille selitän syyt.
Sanokaa vain, että hänen vaimonsa on löydetty, ja että tämä on hänen
vuoksensa aivan menehtymässä. Jos te sanotte sanaakaan siitä, että
häntä uhkaa vaara, niin hän kieltäytyy tulemasta. Miehet ovat
itsepäisiä."
Hymyillen minä nyökäytin päätäni, uskoen ymmärtäväni. Vaan samalla minä
ajatuksissani tein pienen ehdon. Pavannes ei ollut mikään tomppeli, ja
vidamen nimi -- vaan sittenpähän saan nähdä. Minulla oli paljon enemmän
hänelle sanottavaa kuin rouva voi aavistaakaan. Hän selitti minulle
hyvin selvään miten minä tulen joelle, selitti paikan, jossa oli
veneitä, ja iski mieleeni talon nimen, jossa tapaan Pavannesin.
"Ja nyt luulen sanoneeni kaikki", lopetti hän.
"Vaan minä en vielä ole saanut kaikkea, mitä tarvitsen: miekkaa."
Hän seurasi minun katsettani, ponnahti ja purskahti nauramaan -- vähän
omituisesti. Vaan hän toi aseen. "Ottakaa tämä", sanoi hän, "ja
joutukaa. Elkää mainitko minusta mitään Pavannesille. Elkääkä näyttäkö
valkeita nauhojanne, kun palaatte takaisin. Siinä kaikki mitä minulla
on lisättävää. Ja nyt onnea matkalle!" Hän ojensi kätensä minulle
suudeltavakseni. "Onnea matkalle, vaeltava ritarini, onnea vain -- ja
tulkaa pian luokseni."
Hän hymyili niin viehättävästi, kun hän lausui nämät viimeiset sanat,
ja sama hymy huulillaan hän seisoi portaitten ylimmällä asteella lamppu
kädessä ja neuvoi minulle miten minun oli avattava reikeli. Ja minä
ovea avatessani loin silmäyksen sinne ylös tuohon kauniiseen olentoon,
joka seisoi siellä nojallaan, hänen loistaviin silmiinsä ja
hienohipeäiseen ojennettuun käteen. Sitten minä syöksyin pimeään ja
kiiruhdin pois.
Mielialani oli hyvin kummallinen. Muutamia minuuttia sitten olin
seisonut Pavannesin portilla, pitkän matkamme päämaalin ääressä, ihan
onnistumaisillani. Minä olin ollut lähellä saada tehtäväni
suoritetuksi. Minulla oli ollut kädessäni menestyksen malja ja --
menettänyt sen. Nyt oli taistelu taisteltava alusta alkaen, minun oli
taas katsottava vaaraa silmästä silmään. Olisi ollut aivan toista, jos
minä olisin tuntenut pettymyksen katkeruutta, jos olisin ollut
epätoivoinen.
Vaan nyt oli aivan toisin. Ei koskaan sydämmeni ollut sykkinyt kovemmin
ylpeydestä kuin nyt kiiruhtaessani katuja, huolellisesti välttäen
kaikkia väkijoukkoja, joita oli siellä täällä, ja koko huomioni oli
kiinnitettynä ainoastaan omaan kulkuuni. En ole sittemmin koskaan
tuntenut mitään riemun, rakkauden tai sodan hetkenä sellaista iloa,
sellaista tarmoa ja sitä rohkeutta, joka nyt täytti sieluni. Lakissani
oli minulla nyt ensi kerran naisen laittamat merkit, ja hänen äänensä
soi vielä korvissani kuin soitto. Minulla oli taikasormus sormessani,
loihtukapine käsivarressani. Miekka riippui kupeellani. Ympärilläni
levisi salaperäinen kaupunki, joka oli täynnä vaaroja ja mitä
rikkaimpia ja kauniimpia mahdollisuuksia. Taikojen kaupunki, josta olin
lukenut satukirjoissani, ja jonka läpi nämät noitalahjat ja oikea
käteni ovat kulettavat minut turvallisesti. Minä en kaivannut edes
veljeäni enkä ollut alakuloinen eron vuoksi. Minä olin vanhin. Oli
aivan kohtuullista, että yrityksen huipputehtävä tuli minun osalleni.
Ja mihin voikaan tämä johtaa? Minä olin jo näkevinäni itseni Ranskan
herttuana -- minä pidin käskysauvaa kädessäni.
Vaan näissä lapsellisissa haaveissani en kuitenkaan unhottanut
tehtävääni. Minä pidin silmäni auki ja huomasin, että nyt näinä viime
hetkinä ihmisliike pimeillä kaduilla oli lisääntynyt melkoisesti. Oli
hyvin kummallista kun nämät ihmiset, milloin yksittäin milloin
joukoissa, hiipivät niin hiljaa. Minä en kuullut minkäänlaista toraa,
en tappelua, en laulua. Ja jos oli liian myöhäistä tällaiseen, niin
mitä varten oli näin paljo ihmisiä liikkeellä? Minä huomasin, että
ainakin suurimmalla osalla heistä oli samallaiset merkit kuin minulla,
ja kaikki olivat niin asiannäköisiä aivan kuin olisivat menneet
johonkin kokoukseen.
Minä en ollut niinkään tyhmä, vaikka olin nuori ja vaikka en ollutkaan
niin sukkela käsittämään kuin Croisette. Viittaukset, joita niin monen
suusta oli päässyt, eivät olleet menneet tuuleen minulta. "Tänä yönä on
enemmän ihmisiä liikkeellä kuin voitte aavistaakaan", oli rouva d'O
sanonut. Ja kun minulla oli silmät ja korvat, niin minä uskoinkin sen
täydellisesti. Jotakin oli tekeillä. Jotakin tapahtuu Parisissa ennen
kuin aurinko koittaa. Vaan mitä, sitä minä ihmettelin. Oliko
mahdollista, että joku melske oli uhkaamassa. Siinä tapauksessa
minä olin kuninkaan palveluksessa ja kaikki oli hyvin. Minä
kahdeksantoistavuotiaana saisin ehkä olla mukana historiallisessa
tapahtumassa! Vai oliko tämä ehkä vain joku suurempi riita kahden
aatelispuolueen välillä? Minä olin kuullut puhuttavan, että sellaista
tapahtui joskus Parisissa. Siinä tapauksessa en tiennyt, mitä voisin
tehdä. Minun täytyy antaa tapausten johtaa.
Minä uskoin, että mitään muuta ei ollutkaan kysymyksessä. Se on totta,
vaikka se voi näyttää tarvitsevan selitystä. Minä tähän asti olin
nähnyt ainoastaan laimeita uskonsotia tasaväkisten puolueitten kesken
Quercyssä, jossa katolilaisten ja hugenottien välillä tehty rauha oli
ollut mieluinen kaikille, lukuun ottamatta muutamia harvoja. Minä sen
vuoksi en voinut ollenkaan kuvailla Parisin asukasten uskonvimmaa enkä
voinut ajatella siis vaikuttimia, jotka tekivät mahdolliseksi sen, mikä
oli tapahtuva -- oli tapahtuva Parisissa ennen päivänkoittoa yhtä
varmasti kuin aurinko oli nouseva! Minä tiesin, että hngenottiaatelisia
oli miehissä saapunut Parisiin, vaan minulle ei johtunut mieleen, että
näitä jalosukuisia uhkaisi joku vaara koko joukkoa. Heitä oli paljo ja
vaikuttavia miehiä, ja olivat, niin kuin kerrottiin, kuninkaan suuressa
suosiossa.
Heitä suojeli Navarran kuningas -- joka oli ollut viikon aikaa Fransin
lanko -- ja prinssi Condé, ja vaikka nämät ruhtinaat olivat nuoria,
niin olihan Coligny, viisas amirali, vanha ja kokenut mies, eikä
hänellä ollut, kuten olin kuullut sanottavan, paljon haittaa
haavastaan. Hän ainakin oli kuninkaan suosiossa, hän oli neuvonantaja,
johon hallitsija täydellisesti luotti. Olihan kuningas käynyt hänen
luonaan hänen sairautensa aikana ja istunut kokonaisen tunnin hänen
vuoteensa ääressä.
Jos joku vaara heitä uhkaisi, niin tietysti näillä miehillä olisi siitä
tietoa. Ja siihen aikaan kertoi huhu, että hugenottien pahin
vihollinen, Henrik Balafré, loistava Guisen herttua, "meidän suuri
miehemme", ja "Lorraine", niin kuin rahvas häntä kutsui, oli hovin
epäsuosiossa. Sanalla sanoen, nämät seikat -- puhumattakaan
rauhallisesta ja iloisesta aiheesta, joka oli koonnut hugenotit
Parisiin ja jonka vuoksi ei minkäänlainen petos olisi voinut tulla
kysymykseen -- olivat täydellisesti omiaan estämään minua huomaamasta
sitä mikä oli tuleva.
Ja heti kun matkallani joella näin jotakin, joka näytti osottavan
todellisuutta, minä karkotin ajatuksen mielestäni. Minä ylpeydellä
sanon, että karkotin sen mielestäni mahdottomuutena. Sillä Jumala
varjelkoon -- nythän sen neljäkymmentä vuotta myöhemmin voi mielellään
sanoa -- Jumala varjelkoon sanon minä, että kaikkia ranskalaisia
pidettäisiin syyllisenä verisaunaan, jonka muut vaan ei ranskalaiset
aivot olivat miettineet, vaikkakin ranskalaiset kädet sen suorittivat.
Minua siis pahat aavistukset eivät kovinkaan vaivanneet, ja kiihtynyt
mielentila, johon rouva d'On luottamus minut oli saanut, kesti
ainoastaan siihen saakka kuin muuan kapea katu Louvren luona saattoi
minut yhtäkkiä joen näkyviin. Heikko kuunvalo, joka hetkiseksi aikaa
pilkotti pilvien raosta, välkkyi tyynellä veden pinnalla. Raitis tuuli
leyhki otsallani ja viilytti kuumaa vertani. Ja tämä sekä tyyni näky,
joka niin yhtäkkiä levisi eteeni, hillitsivät ajatuksiani ja malttoivat
mieltäni.
Pitkältä matkalta erotin vasemmalla kädellä joen keskellä joukon
rakennuksia, jotka täyttivät Ile de Citén, ja vähän matkan päässä
oikealla minusta kohosivat Louvren suuret rakennukset kuvastuen
synkkinä ja muodottomina mustaa taivasta vasten. Kapea aukkopaikka
erotti minut joesta, jonka toisella puolen minä erotin säännöttömän
rivin rakennuksia, jotka epäilemättä olivat S:t Germainin esikaupunkia.
Minulle oli sanottu, että suunnilleen sillä kohtaa jokirannalla, jossa
minä nyt Olin, on portaat joelle ja niiden edessä veneitä. Minä kulin
kiireesti avonaisen paikan yli muutamalle kohtaa, missä oli kaksi
pylvästä, jotka varmaan olivat venepaikan merkkinä.
Minä en kuitenkaan ollut kulkenut kymmentä askelta pitemmältä, kun
sattumalta silmätessäni taakseni huomasin kolme miestä tulevan
jälessäni, jotka kulkivat rivissä, luultavasti sitä varten, että
helpommin voivat estää paluutieni. Minulle ei ehkä niin helposti
onnistukaan tehtäväni. Kuitenkin arvelin olevan parasta, että en ole
näkevinänikään seuraajiani, ja päästyäni vähin pelostani, riensin
kiireesti alas portaita. Vaan miehet olivat silloin aivan lähellä minua
-- melkein niin lähellä, että olisivat yltäneet lyömään. Minä silloin
käännyin ympäri ja olin silloin heidän kanssaan aivan vastatusten.
"Ketä te olette, ja mitä te tahdotte!?" sanoin minä ja laskin käteni
miekkaan.
He eivät vastanneet, vaan siirtyivät jonkun matkaa toisistaan ja
asettuivat puolikehään minun ympärilleni, jonka jälkeen muuan heistä
vihelsi. Samassa tuli joukko miehiä juosten läheisistä rakennuksista ja
kiiruhtivat meitä kohden.
Minun tilani näytti käyvän arveluttavaksi. Jos olisin voinut juosta
tieheni, vaan kun katselin ympärilleni, niin huomasin, että se keino
oli aivan mahdoton. Miehistä oli nyt osa portailla, osa minun takanani
joen puolella. Minä olin joutunut ansaan, eikä nyt ollut muuta keinoa
kuin käyttää rouva d'On neuvoja, olla pöyhkeä. Minä kuulin hänen
sanansa kaikuvan vielä korvissani. Minussa oli vielä sen verran jälellä
äskeistä jännitystä, että minä tunsin voimaa ja rohkeutta. Minä panin
käsivarret ristiin ja ojentausin suoraksi.
"Hyvät ystävät", sanoin minä niin tyynesti kuin voin, "te luulette
minua joksikin muuksi. Te ette tiedä kenen kanssa te olette
tekemisissä. Antakaa minulle vene, ja kaksi miestä soutamaan minua joen
poikki. Jos te vain viivytätte minua, niin kaulallanne saatte maksaa!"
He vastasivat pirullisella naurulla, ja ennen kuin minä olin ehtinyt
sen enempää selittää, olivat toisetkin miehet saapuneet.
"Pierre, kuka se on?" kysyi muuan tulijoista sillä tavalla, että minä
huomasin tulleeni kerrassaan rosvojen käsiin.
Puhuja tuntui olevan joukon päällikkö. Hänellä oli höyhen hatussaan, ja
minä näin rautahaarniskan välkkyvän hänen vaippansa alta, kun joku
kohotti lyhtyä, jotta paremmin näkisivät minua. Polvihousunsa olivat
musta-, valko- ja viheriäraitaiset -- sitten jälemmin kuulin, että
sellaista univormua piti kuninkaan veljen, Anjoun herttuan, sittemmin
Henrik kolmannen miehet, joka herttua oli silloin Guisen herttuan
ystävä ja sittemmin kuninkaana hänen murhaajansa. Päällikkö puhui
vieraalla murteella ja hänen kasvoinsa väri oli melkein musta. Silmänsä
säkenöivät ja välkkyivät kuin mustat helmet. Helppo oli nähdä, että
hän oli italialainen.
"Kelpo kukonpoika", vastasi sotilas, joka oli viheltänyt, "eikä varsin
sitä poikuetta, jota me olimme odottaneet." Hän piti koholla lyhtyä ja
osotti valkoista nauhaa hihassani. "Minusta näyttää, että me olemme
saaneet variksen kyyhkysen sijasta."
"Kuka te olette?" kysyi italialainen terävästi ja kääntyi minuun. "Ja
minkä vuoksi te menette joen poikki nyt?"
Minä tein aivan hetkellisen vaikutuksen mukaan. "Olkaa vain pöyhkeä",
oli rouva d'O sanonut. Minä olinkin. Minä tartuin kaptenia vaipan
solesta ja pudistin miestä rajusti ja töykkäsin häntä niin että hän
horjui. "Koira!" karjasin minä ja astuin askeleen eteenpäin aivan kuin
olisin uudelleen aikonut tarttua häneen. "Oppikaa toiste puhumaan
kohteliaammin aateliselle miehelle! Tekö minua pidättäisitte?
Muistakaa, että minä olen kuninkaan palveluksessa!"
Hän raivostui. "Te näytätte pikemminkin olevan pirun palveluksessa!"
huudahti hän ja tarttui aseeseensa. "Olkaa kuninkaan tai kenen tahansa
palveluksessa, niin te ette saa solvata Andrea Pallavicinia."
Ainoastaan kiihdyttämällä sain rohkeuteni säilytetyksi, ja minä
tunsin rohkeutta vaikka kuolema oli silmääni edessä ja sydän oli
pysähtymäisillään. Mies aukasi suunsa ja kohotti kätensä antaakseen
käskyn, joka epäilemättä olisi lähettänyt Anne de Caylusin toiseen
maailmaan, kun minä huusin -- se oli viimeinen keinoni, enkä koskaan
ole tuntenut suurempaa halua elämään kuin tällä hetkellä: -- "Andrea
Pallavicini, jos se on nimenne, katsokaa tätä! Katsokaa tätä!" toistin
ja pudistin kättä, jossa oli sormus, hänen silmäinsä edessä, "ja
koettakaa minua sitten estää, jos uskallatte! Jos teillä on tarpeeksi
arvokas kilpi, niin huomenna lopetan riidan kanssanne. Vaan antakaa
minun nyt jatkaa matkaani, muuten päänne käy huonosti! Kieltäytykäähän
minua tottelemasta -- epäröikää edes vähintäkään -- niin minä käsken
näiden omien miestenne katkasta kaulanne!"
Tämä oli uhkarohkeaa, sillä minä kaiken luottamukseni panin sormukseen,
jonka vaikutusta en tuntenut. Tämä oli aivan kuin nopanheittoa, sillä
minä en ollut joutanut tarkastamaan sormusta enkä tiennyt enemmän kuin
lapsi, kenen se oli. Vaan rohkea yritykseni päättyi onnellisesti.
Andrea Pavallicinin muoto muuttui heti. Hän näytti hyvin nolostuneelta
kun tarttui käteeni ja tarkasti sormusta. Sen jälkeen hän epäilevästi
katseli miehiään ja loi minuun uhkaavan silmäyksen. Vaan minä en
välittänyt hänen uhkauksistaan enkä katseistaan. Minä jo huomasin, että
hän oli päättänyt totella taikakalua, ja se oli minulle pääasia. "Jos
te, nuori herra, olisitte näyttänyt minulle sen ennemmin, niin olisi
ollut meille molemmille parempi", sanoi hän äreästi. Ja toruessaan
miehiä heidän tyhmästä käytöksestään, käski hän kahden miehen ruveta
laittamaan venettä.
Vaan vene oli kiinnitetty niin huolellisesti ja taitamattomasti, että
sen irroittamiseen kului pitkä aika. Sillä aikaa minä seisoin miesten
keskellä tuskallisella ja samalla riemuisella mielellä heidän
uteliaisuutensa esineenä ja samalla itse uteliaana. Minä kuulin heidän
keskenään kuiskailevan ja kuulin sellaisia lauseita kuin: "Hän on
Aumalen herttua."
"Ei hän Aumalen herttua ole. Hän ei ole Aumalen herttuan näköinen
ollenkaan."
"Etkö näe, että hänellä on herttuan sormus?"
"Herttuan?"
"Niin juuri."
"Niin no sitte hän voi olla, Jumala häntä siunatkoon!" Nämät viimeiset
sanat lausuttiin hyvin hartaasti.
Minä huomasin, että minua katseltiin hyvin kunnioittavasti. Ja minä
olin juuri käskemässä miehiä joutumaan, kun näin avonaisen paikan yli
kolme miestä rientävän meitä kohden. He tulivat samalta suunnalta kuin
Pavallicinikin ja hänen miehensä äsken olivat tulleet.
Minä heti huomasin, että uusi vaara oli uhkaamassa. "Jouduttakaa sitä
venettä siellä!" huusin. Vaan samalla näin, että mahdotonta oli joutua
joelle ennen näiden miesten tuloa, ja minä sen vuoksi päätin seisoa
paikoillani ja puolustautua.
Vaan heti ensimmäiset sanat, joilla Pallavicini tervehti tulijoita,
karkoittivat pelkoni. "Mitä lempoa te tahdotte?" huuti hän tuimasti ja
lateli puoli tusinaa kirouksia ennen kuin he ehtivät vastata. "Mitä te
hänestä tänne toitte, kun minä hänet jätin vahtitupaan. Pöyhkiöt!"
"Kapteni Pallavicini", sanoi malttamattomasti keskimäinen heistä -- hän
oli noin kolmenkymmenen vuoden vanha ja oli komeasti puettu vaikka
hänen pukunsa nyt olikin epäjärjestyksessä aivan kuin taistelun jäleltä
-- "Minä sain nämät miehet tuomaan minut tänne -- --"
"Silloin", keskeytti hänet kapteni, "te, hyvä herra, olette nähnyt
turhaa vaivaa."
"Te ette tunne minua", vastasi vanki ankaralla äänellä -- sillä vanki
hän näytti olevan. "Te ette tiedä, että minä olen prinssi Condén ystävä
ja että -- --"
Hän aikoi sanoa enemmän, vaan italialainen keskeytti hänet taas.
"Minä vähättelen Condésta!" sanoi hän. "Minä en tiedä muusta kuin
velvollisuudestani, Te saatatte olla aivan huoleti, että joen yli ette
pääse, enkä minä teille siihen voi muuta syyksi selittää, kuin että se
on kuninkaan tahto! Selityksiä?" mutisi hän matalammalla äänellä.
"Selityksen saatte kyllä, sen lupaan! Saatte ehkä ennemmin kuin
toivottekaan."
"Vaan tuossahan on vene lähdössä poikki joen", sanoi toinen
koettaessaan hillitä itseään ja puhua arvokkaasti. "Te sanoitte
minulle, että kuningas on kieltänyt ketään päästämästä yli joen, ja te
vangitsitte minut sen vuoksi, että minä, kun minulla oli pakottavat
syyt päästä toiselle puolen jokea, en totellut teidän kieltoanne. Vaan
mitä tämä merkitsee, kapteni Pavallicini? Muut kyllä pääsevät joen
poikki, vaan en minä. Minä kysyn mitä tämä merkitsee?"
"Sen voitte selittää itse miten parhaiten haluatte, herra de Pavannes",
vastasi italialainen, "minä en halua teille sitä ruveta selittelemään."
Minä hölmistyin kuullessani tuon nimen, ja hämmästyneenä huudahdin:
"Herra de Pavannes!" Olinko kuullut oikein?
Siltä näytti, sillä vanki kääntyi minuun ja kumarsi. "Niin", sanoi hän
arvokkaasti, "minä olen de Pavannes. Minulla ei ole kunnia tuta teitä,
vaan te näytätte olevan jalosukuinen." Hän loi musertavan silmäyksen
kapteniin sanoessaan tätä. "Ehkä te olette niin hyvä ja selitätte
minulle, minkä vuoksi minulle on tehty väkivaltaa. Jos voitte, niin
minä pidän sitä suosiona, jos ette niin suokaa anteeksi."
Minä en heti vastannut sen vuoksi, että olin kiintynyt tarkastamaan
mitä huolellisemmin tätä vierasta miestä. Hän oli kaunismuotoinen,
punakka mies. Partansa oli lyhyt ja suippo, niin kuin siihen aikaan
hovissa oli muotina. Ja hän oli hyvin Louis de Pavannesin näköinen.
Vaan hän oli lyhempi ja tukevampi. Hänen käytöksensä ei ollut niin
sotilaallinen, ja hän muistutti paremminkin lukumiestä kuin sotilasta.
"Te olette sukua Louis de Pavannesille?" kysyin levottomasti. Minä jo
olin arvaavinani, mitä oli tuleva.
"Minä olen Louis de Pavannes", vastasi hän kärsimättömästi.
Minä tuijotin häntä äänettömänä ja tuumiskelin -- ja tuumiskelin,
Sitten sanoin vitkalleen:
"Teillä on samanniminen serkku?"
"On."
"Hänet otti vangiksi vicomte de Caylus Moncontourin luona?"
"Aivan niin", vastasi hän lyhyesti. "Vaan mitä se tähän kuuluu?"
Pitkän aikaa kului taas ennen kuin vastasin. Totuus nyt oli tullut
ilmi. Minä muistelin nyt, että Louis de Pavannes oli joskus maininnut
jotakin tästä serkustaan, jolla oli sama nimi ja joka oli nuoremman
suvun päämies. Vaan kun meidän Louis asui Provencessa ja toinen
Normandiassa, niin tämä pitkä matka ja levottomat ajat olivat heidät
erottaneet, vaikka muuten olivat samaa uskoakin. Tuskin kertaakaan
olivat nähneet toisiaan. Ja kun Louis ainoastaan kerran koko pitkällä
ajalla, minkä hän oli meillä, oli maininnut serkkuansa, enkä minä vielä
silloin osannut arvata, että meidän sukuimme välillä tulisi yhdistys,
niin eihän ollut ihme, että kuukausien kuluessa tämä nimi oli joutunut
minulta mielestä ja että olin kokonaan unhottanut tämän serkunkin.
Nyt hän seisoi siinä ilmielävänä edessäni ja kun minä katsoin häntä,
niin ymmärsin, mitä tästä seikasta oli seurauksena. Tämä oli hyvin
ilahduttava asia, aivan kuin suuri ihme, jonka nyt olisin tahtonut
saada veljieni tietoon. Meidän Louis de Pavannes ei ollutkaan mikään
konna, vaan yhtä jalo kuin me tähän päivään asti olimme uskoneet hänen
olevankin. Hän ei ollutkaan mikään hovikeimailija, joka kevytmielisesti
musersi maalaistytön sydämmen, vaan Kitin uskollinen sulhanen! Ja hän
oli vielä vaarassa, hän ei vieläkään tiennyt, että Bezers oli luvannut
ottaa hänet hengiltä. Hänen nimellään olimme joutuneet harhatielle ja
näin pitkälle. Ja me olimme hukanneet niin paljon aikaa.
"Vaimonne, herra de Pavannes", aloin minä kiireesti, sillä minä
huomasin, että nyt oli joutuin selitettävä asiat. "Teidän
vaimonne -- --."
"Mitä minun vaimostani?" keskeytti hän levottomana. "Mihin hän on
joutunut? Oletteko tavannut hänet?"
"Olen. Hän on nyt turvassa, talossanne Rue de S:t Merryn varrella."
"Taivaalle kiitos!" vastasi hän hartaasti. Ennen kuin hän ehti enempää
sanoa, kapteni Pavallicini keskeytti meidät. Minä huomasin, että tämän
epäluulot olivat alkaneet taas herätä. Hän kohteliaasti astui meidän
väliimme ja sanoi minulle: "Nyt, nuori herra, vene odottaa."
"Vene?" sanoin minä miettiessäni, mitä nyt tuli tehdä. Tietysti minä en
enään halunnut joen toiselle puolen. Epäilemättä tämä Pavannes voi
antaa minulle tietoja Louisin asunnosta. "Venekö?"
"Niin, se odottaa", vastasi italialainen katsellessaan meitä vuoroon
kumpaakin.
"Antaa sen odottaa!" vastasin kopeasti ja muka vihasesti. "Menkää
hiiteen siitä keskeyttämästä meitä! Minä en enää aijo mennä joen
poikki. Tämä herra voi minulle antaa tietoja, joita tarvitsen. Minä
otan hänet mukaani."
"Kenen luo?"
"Kenen luo? Sen luo, joka minut on lähettänyt!" murahdin minä. "Te,
kapteni, ette tunnu erittäin suuressa määrässä nauttivan herttuan
luottamusta", jatkoin minä. "Ottakaa nyt vaari neuvostani. Ei mistään
niin mielellään halua päästä kuin liian innokkaasta palvelijasta.
Sellainen menee liian pitkälle -- ja hänen käy niin kuin vanhan
hansikkaan! Niin kuin vanhan hansikkaan", toistin minä tuimasti ja
ivallisesti, "joka suojelee kättä ja itse saa kärsiä. Elkää olko liian
innokas, herra kapteni! Se on vaarallista!"
Hän kääntyi pois raivostuneena, kun häntä tuolla tavoin kohteli
parraton poikanulikka. Vaan hän kaikessa tapauksessa näytti
epävarmalta. Katkeralta olivat sanani maistuneet, vaan hän tiesi, että
ne olivat totta.
Minä huomasin, mitä sanani olivat vaikuttaneet, ja käännyin sotamiesten
puoleen, jotka seisoivat ympärilläni.
"Tuokaa herra de Pavannesin miekka", sanoin.
Muuan heistä riensi vahtihuoneelle ja palasi pian ase mukanaan.
Sotamiehet olivat kaupunkilaisia ja kuuluivat porvarikaartiin tai
johonkin sellaiseen, ja jonkun seikan takia osottivat minulle sellaista
kunnioitusta, että he minun käskylläni olisivat käyneet vaikka
päällikkönsä kimppuun. Pavannes otti miekkansa ja pisti kupeelleen. Me
kumarsimme jäykästi Pavallicinille, joka kupristeli kulmiaan, ja
verkalleen -- sillä minä en uskaltanut osottaa kiirettä -- menimme kuun
valaiseman torin poikki kadulle, josta olin tullut. Siellä me pääsimme
varjoon, Pavannes tarttui käteeni ja pysähtyi pimentoon.
"Minä pyydän kiittää teitä avustanne", sanoi hän liikutettuna kääntyen
minuun, "Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?"
"Minä olen Anne de Caylus, serkkunne ystävä", vastasin minä.
"Todellakin?" sanoi hän. "No hyvä, minä kiitän teitä sydämmestäni" ja
syleilimme toisiamme.
"Vaan minä en olisi voinut paljon tehdä hyväksenne, jos ei minulla
olisi ollut tämä sormus", sanoin minä ujosti.
"Ja mikä siinä on mahtina -- --."
"Niin -- minä todellakaan en voi sitä sanoa, minä en sitä tiedä",
tunnustin. Ja myötätuntoisuuden vaikutuksesta, joka aivan
luonnollisesti oli tapauksen kautta syntynyt välillemme, minä unhotin
rouva d'On ohjeet ja lisäsin aivan hetken vaikutuksen mukaan: "Minä en
tiedä muuta kuin että rouva d'O minulle tämän antoi, ja tämä on
vaikuttanut paljon enemmänkin kuin hän sanoi."
"Kuka sen teille antoi?" kysyi toverini ja tarttui minua kädestä niin
kovasti, että kipeää kävi.
"Rouva d'O", sanoin minä. Nyt oli myöhäistä peräyttää.
"Se nainen!" sanoi hän matalalla kuiskaavalla äänellä. "Onko se
mahdollista?"
Minä ihmettelin, mitä mies tarkoitti, sillä hänen äänessään oli sekä
hämmästystä, uhkaa ja vastenmielisyyttä. Minusta näytti, että hän
vetäysi minusta vähän syrjään. "Niin, herra de Pavannes", vastasin
minä, suuttuneena. "Se on sikäli mahdollista, että se on aivan totta.
Ja minä uskon, että te ette hänestä puhuisi tuolla tavoin, jos
tietäisitte kaikki, ja että hänen avullaan vaimonne tänään saatiin
pelastetuksi niiden käsistä, jotka koettivat häntä pidättää."
"Oo!" huudahti hän kiihkeästi, "Missä on vaimoni sitten ollut?"
"Mirepoixin, hansikaskauppiaan talossa", vastasin kylmästi, "tunnetteko
hänet? Vai niin. No hyvä, rouvanne oli siellä vankina, kunnes hänet
äsken autimme pakenemaan sieltä."
Hän ei näyttänyt tätäkään ymmärtävän. Minä en nähnyt tarkoin hänen
kasvojaan, vaan äänensä ilmaisi epäilystä ja ihmettelyä. "Mirepoix",
mutisi hän. "Hän on hyvin rehellinen mies, vaikka onkin katolinen.
Vaimoni oli siellä! Kuka häntä siellä piti?"
"Ursulinesluostarin abbedissa tuntui olevan syynä kaikkeen", selitin
minä ja mieleni oli kiehuksissa. Hänen kummastuksensa minusta tuntui
niin sopimattomalta, ja aika kului. "Rouva d'O oli saanut tietää, että
hän on siellä", jatkoin minä, "ja tuli noutamaan hänet kotia. Ja kun
hän kuuli, että te olitte lähteneet toiselle puolen jokea, niin lähetti
hän minut hakemaan teitä. Siinä on lyhyesti koko juttu."
"Se nainen lähetti teidät noutamaan minua?" lausui hän uudelleen.
"Niin", vastasin minä suuttuneena. "Juuri niin, herra de Pavannes."
"Silloin", sanoi hän niin vakuuttavalla äänellä, että se ei voinut
olla vaikuttamatta minuun, "silloin on minulle viritetty paula! Rouva
d'O on pahin, kelvottomin, kurjin kaikista naisista! Jos hän on teidät
lähettänyt, niin silloin on se juonia! Ja minun vaimoni on jo hänen
paulassaan! Taivas häntä auttakoon -- ja minua -- jos asiat ovat niin."