Rouvan säikähdys.
Ja me taas hengitimme. Tuskallinen jännitys, johon Bezersin läheisyys
oli meidät saattanut, meni ohi. Vaan yö meistä tuntui jo niin pitkältä
kuin seitsemän yötä. Koko elämänikä kokemuksia, kerrassaan
ijankaikkisuus seikkailuja erotti meidät -- tässä verhojen takana
vavisten maatessamme -- Caylusista ja sen elämästä. Parisi oli
salaisempi kuin olimme luulleetkaan. Kaikki ja jokainen muutti muotoaan
joka silmänräpäys. Me olimme tulleet pelastamaan Pavannesin henkeä oman
henkemme uhalla, me huomaamme hänen olevaa konnan! Tuossa oli Mirepoix,
joka näytti olevan uskoton roisto, salaliittolainen naista vastaan, ja
me tunsimme häntä kohtaan myötätuntoisuutta. Pappi oli tullut tekemään
laupeuden ja pelastuksen työtä, meistä hänen äänensä oli inhoittava,
meitä hän kauhistutti tietämättämme minkä vuoksi, ja me luimme mustan
salaisuuden, synkän uhkauksen joka sanassa, jonka hän lausui. Hän oli
kummallisin arvoitus heistä kaikista. Minkä vuoksi häntä pelkäsimme?
Minkä vuoksi rouva de Pavannes, joka nähtävästi tunsi hänet jo
ennestään, säikähti hänen kätensä kosketusta? Minkä vuoksi hänen
varjonsa laskeusi hänen ja hänen sisarensa välille ja teki
heistä toisilleen niin vieraat, että rouva de Pavannes samassa
silmänräpäyksessä kun hän näki hänet sisarensa rinnalla, unohutti, että
tämä sisar oli tullut pelastamaan hänet, ja katseli häntä epäillen ja
tuskalla; vieläpä vastenmielisyydellä?
"Ne eivät ole täällä", sanoi Bezers laskiessaan kynttilän lieden
reunamalle ja katsoi hämmästyksissään huoneessa olijoita. Hän
nähtävästikin oli ollut niin kiintynyt etsimäänsä, ettei ollut ennen
huomannut heitä. "Se on varma, ja sen vuoksi minulla on sen vähemmän
aikaa", jatkoi hän. "Vaan ennen kuin lähden täältä, haluaisin
mielelläni tietää -- niin tosiaankin hyvä koadjutori -- mitä te täällä
teette? Mirepoix -- hänhän on kunnon mies. Minä en olisi uskonut
tapaavani teitä täällä hänen talossaan. Ja kaksi naista? Kaksi!
Koadjutori! -- Ahaa! Rouva d'O, luulen minä? Hyvä rouva", jatkoi hän
omituisella äänellä ja kääntyi hänen puoleensa, "elkää niin säikähtäkö
nimeänne! Ei mikään naamari voisi peittää teidän silmäinne loistoa eikä
huulienne purppuraa. Minä olisin heti tuntenut teidät, jos ennemmin
olisin katsonut. Ja teidän seuranne? Ahaa!"
Hän keskeytti ja vihelsi hiljaa. Oli selvää, että hän tunsi rouva de
Pavannesin ja hämmästyi tavatessaan hänet täällä. Pappikin näytti
arvelevan, että tässä oli selitys tarpeeseen.
"Rouva de Pavannes", sanoi hän kuivalla, salaavalla äänen painolla,
"houkuteltiin tänne eilen ja tuo mies on hänet pidättänyt vastoin hänen
tahtoaan, ja siitä hän saa vastata. Rouva d'O sai tästä tiedon ja pyysi
minua mukaansa vapauttamaan hänen sisartaan."
"Ja viemään hänen miehensä luo?"
"Aivan niin! Miksikäs ei?"
"Niin", sanoi vidame tavalla, joka ajoi veret rouva de Pavannesin
poskille, "se riippuu siitä kuka -- käyttääkseni teidän sanojanne herra
koadjutori -- hänet on houkutellut tänne."
"Se oli", puuttui rouva itse puheeseen, ääni vavisten suuttumuksesta,
"Ursulinesluostarin abbedissa. Teidän luulonne ovat halpamieliset,
kunnioitettava ja minulle kunniaton herra vidame! Diane!" jatkoi hän
terävällä äänellä, tarttuessaan sisarensa käsivarteen ja halveksivasti
silmätessään Bezersiä, "mennään! Minä haluan päästä mieheni luo. Minä
tukehdun tässä huoneessa!"
"Me lähdemme, kultaseni, aivan heti", kuiskutti Diane tyynnyttäen. Vaan
minä huomasin, miten oli kadonnut hänen entinen vilkkautensa, joka oli
ikäänkuin antanut sielun hänen kauneudelleen. Hän oli ihmeellisen tyyni
nyt -- ehkä hän pelkäsi vidamea.
"Ursulinesluostarin abbedissa?" jatkoi Bezers miettien. "Hän toi teidät
tänne, eikö niin?" Hänen äänessään oli hämmästystä, teeskentelemätöntä
hämmästystä. "Hyväsydäminen ihminen, ja teidän hyvä ystävänne, olen
kuullut sanottavan."
"Hän on hyvä ystäväni", vastasi rouva de Pavannes ylpeästi. "Nyt
lähdemme, Diane!"
"Hyvä ystävänne! Ja hän houkutteli teidät tänne eilen!" sanoi vidame,
ja katseli aivan kuin olisi miettinyt vastausta johonkin arvoitukseen,
"Ja Mirepoix teidät pidätti, rehellinen Mirepoix. Hän on tässä juonessa
mukana. Ja näin myöhäisenä aikana tulevat nämät, teidän harras
sisarenne ja minun hyvä ystäväni koadjutori pelastamaan teitä. Mistä?"
Ei yksikään vastannut. Pappi katsoi maahan, kasvonsa raivosta
lyijynharmaina.
"Mistä?" jatkoi Bezers ivasuin leikillisesti. "Siinä on salaisuus!
Riettaan Mirepoixin kynsistä, niinkö? Vaarallisen Mirepoixin luota.
Kunniani nimessä", sanoi Bezers päättävällä äänellä, "minä uskon, että
te voitte tuta olevanne varmemmassa turvassa täällä. Minä luulen, että
teille on varminta, rouva de Pavannes, viipyä täällä huomen aamuun
asti, ja antaa Mirepoixin siitä vastata."
"Ei, minä en jää!" huudahti rouva kiihkoisesti.
"Kyllä", vastasi Bezers. "Mitä te arvelette, koadjutori. Eikö teistäkin
tunnu siltä?"
Pappi yhä katseli lattiaan ja näytti suuttuneelta. Hänen äänensä
vapisi, kun hän mutisi vastaukseksi: "Rouva saa tehdä niinkuin haluaa.
Hänellä on pidettävä huoli maineestaan, herra vidame. Vaan jos hän
pitää parempana jäädä tänne, niin olkoon menneeksi!"
"Vai niin, hänen on pidettävä huoli maineestaan, todellako?" sanoi
jättiläinen, ja hänen silmissään välkähteli veitikka. "Ja pelastaakseen
maineensa hänen pitäisi lähteä kotia teidän ja vanhan ystäväni rouva
d'On seurassa. Se olisi kaunista! Ei, ei", jatkoi hän naurettuaan
kylliksi. "Rouva de Pavannesilla on varsin hyvä olo täällä -- varsin
hyvä huomisaamuun asti. Meillä on tärkeitä toimia, tulkaa, lähtekäämme
toimeen."
"Todellako tarkoitatte niin?" kysyi pappi vavahtaen ja katsoen Bezersiä
vaativasti, melkein uhkaavasti.
"Niinpä hyvinkin."
He katsoivat toisiaan, ja minä nauroin salaa tyrkäten hiljaa
Croisettea. Nyt ei enään ollut pelkoa, että he huomaisivat meitä. Minä
muistin vanhan sananlaskun, kun varkaat riitelevät, niin talonpoika saa
lehmänsä ja tuumailin että mahdollisesti pappi nyt yhdellä kertaa
vapauttaisi meidät ijäksi Bezersistä.
Vaan nämät miehet olivat liian erivoimaiset. Bezers olisi voinut nostaa
papin toisella kädellään ja musertaa hänen päänsä lattiaan. Eikä siinä
kylliksi. Minua epäilytti, ettei pappi viekkaudessakaan voittanut
häntä. Avomielisen röyhkeyden alle kätki Bezers -- mikäli maine
hänestä oli tosi -- oikein italialaisen ymmärryksen. Raakaan
välinpitämättömyyteen oli kätkettynä harvinainen viekkaus ja ainainen
epäluulo, ja hänessä sen vuoksi oli niin kummallisesti yhdistettynä
näennäisesti vastakkaisia ominaisuuksia, että minä en luule sellaista
tavanneeni kenessäkään, jos ei ehkä suuressa Henrik kuninkaassa. Lapsi
olisi voinut epäillä pappia, veterani olisi antanut vidamen pettää
itsensä.
Ja pappi loi katseensa maahan. "Meidän voittomme on oleva hyvin pieni",
mutisi pappi.
"Minä en välitä enkä tiedä mistään voitosta", sanoi vidame. "Enkä minä
halua tuhlata aikaani enään sanasaivarruksiin. Syyttäkää mitä tahdotte.
Sanokaa vain, että se on päähänpisto, intohimoni, oikkua. Vaan siitä
saatte olla varma, että rouva de Pavannes jää tänne. Me menemme. Ja",
lisäsi hän aivan kuin hänellä olisi yhtäkkiä mieleen juolahtanut,
"vaikka en minä mielelläni käytä pakkokeinoja naisia vastaan, niin
pidän kuitenkin parhaana, että rouva d'O seuraa meitä."
"Te puhutte kovin käskevästi", sanoi pappi ivallisesti ja näytti
unhottaneen, millä tavalla hän itse muutama sekunti sitten käyttäysi
Mirepoixia kohtaan.
"Aivan niin. Minulla on neljäkymmentä ratsumiestä toisella puolen
katua", vastasi hän kuivasti. "Muuten minä tätä nykyä olen legionain
päällikkö, herra koadjutori."
"Se on totia", sanoi rouva d'O lempeästi, että minä ihan vavahdin. Hän
ei ollut monta sanaa sanonut siitä saakka kun Bezers tuli. Kun hän nyt
rupesi puhumaan niin hän sysäsi päähineen kasvoiltaan niin että
kastanjanruskeat kiharat otsalla ja ohimoilla tulivat näkyviin ja
kuvastivat tummina täplinä luonnottoman valkoista ihoa vastaan.
"Se on totta, herra de Bezers", sanoi hän. "Teillä on legioneja
käytettävinänne. Valta on käsissänne. Vaan minä olen vakuutettu, että
te ette aijo sitä käyttää vanhaa ystäväänne vastaan. Te ette saattane
meille mitään vahinkoa, kun minä -- -- Vaan kuulkaa toki."
Bezers ei tahtonut kuulla. Keskellä toisen vetoamista häneen, Bezers
keskeytti raa'alla tavallaan. "Ei, rouva", tiuskasi hän kiivaasti
kiinnittämättä huomiotaan kauniiseen muotoon ja rukoilevaan katseeseen,
joka olisi voinut liikuttaa kivenkin, "sitä juuri minä en tahdo. Minä
en tahdo kuunnella teitä! Me tunnemme toisemme. Siinä on kylliksi."
Rouva d'O katsoi kiinteästi häneen ja Bezers vastasi hänen katseeseensa
vaan ei nyt hymyillyt, katseli vain häntä omituisesti.
Pitkän äänettömyyden jälkeen rouva d'O kääntyi hänestä. "No hyvä",
sanoi hän. "Mennään vain." Ja hän, -- mikä kaikista kumminta -- sanaa
sanomatta ja silmäystä luomatta itkevään sisareensa, kääntyi ovelle ja
meni tiehensä ennen muita. Hän kohautti olkapäitään halveksivasti, sen
vain hänestä viimeiseksi näin.
Rouva de Pavannes kuuli hänen kuoleutuvat askeleensa ja syöksyi ylös.
Hän näytti pääsevän selville, että hänet aijotaan jättää. "Diane!
Diane!" huuti hän hurjana -- ja minun piti laskea käteni Croisetten
päälle hillitäkseni poikaa, sillä naisen äänessä oli sellainen kauhu ja
tuska -- "minä tahdon päästä täältä! Minä en tahdo jäädä tähän kauheaan
paikkaan. Etkö kuule! Tule takaisin minun luokseni, Diane!"
Veri syöksyi suonissani. Vaan Diane ei tullut. Kummallista! Ja
Bezerskin näytti aivan heltymättömältä. Hän seisoi naisen ja oven
välillä ja antoi merkin MIrepoixille ja papille, että he poistuisivat
ennen häntä. "Rouva", sanoi hän sitten -- eikä hänen äänensä, joka
nytkin niin kuin aina oli kylmä ja ankara, osottanut vähintäkään
sääliä, vaan päinvastoin jonkunlaista kärsimättömyyttä ja halveksimista
-- "te olette täällä turvassa. Ja tänne te jäätte! Itkekää vain niin
paljo kuin haluatte", lisäsi hän karkealla äänellä, "huomenna on sitä
vähemmän kyyneliä vuodattaa."
Hänen viimeiset sanansa -- tosiaankin hyvin kummalliset -- herättivät
rouva de Pavannesin huomion. Kauhun valtaamana hän tukehdutti
nyyhkytyksensä ja katsoi Bezersiin. Ehkä Bezers oli tarkoittanut juuri
tätä, sillä, mitä hän oli sanonut, sillä rouvan katsoessa yhä häneen ja
pitäessä käsiä rintaansa vasten puristettuna hän kiireesti meni
huoneesta ja sulki oven. Hetken aikaa kuulin puhelua oven takaa ja
sitten kiireellisiä askeleita portaita alas. He olivat menneet, eikä
meitä oltu huomattu.
Rouva de Pavannes oli kerrassaan unhottanut meidät -- siitä olin varma
-- ja samalla paon mahdollisuuden, jonka me hänelle olisimme voineet
valmistaa. Kun hän oli jäänyt yksikseen, niin hän vähän aikaa
äänettömän hämmästyneenä katseli ovea ja sitten, yhä peloissaan, riensi
akkunaan katselemaan ulos. Siellä hän viipyi hetken aikaa.
Hän ei ollut huomannut, että Bezers mennessään oli jättänyt oven
lukitsematta. Vaan minä sen olin huomannut. Mutta minä en tahtonut
kiirehtiä. Joku olisi voinut tulla lukitsemaan oven ennen kuin vidame
vielä oli ehtinyt talosta. Ja sitä paitse ovi ei ollut niin luja, että
siitä lukittunakaan olisi meille kolmelle ollut sanottavaa vastusta,
kun meillä ei ollut muita vastustajia kuin Mirepoix. Sen vuoksi
tyrkkäsin veljiäni merkiksi, että heidän pitäisi olla alallaan, ja
pidätin henkeäni kuullakseni, milloin suletaan portti alhaalla. Vaan
minä en sitä kuullut. Mutta sen sijaan minä kuulin äänen, joka muuten
olisi mennyt huomioni ohi, vaan joka nyt sai minut kiinnittämään
silmäni oveen. Tässä hiljaisuudessa kuulin, kun joku varovasti laski
kätensä oven kahvaan.
Huoneessa oli hyvin hämärä. Mirepoix oli ottanut toisen kynttilän, ja
siitä joka oli jäänyt jälelle, oli sydän palanut pitkälle. Minä näin
että ovi aukesi -- hitaasti ja äänettömästi. Näin jonkun tulevan sisään
-- salaperäisesti, verkalleen hiipivänä haamuna.
Silmänräpäyksen ajan minusta tuntui hyvin ilkeälle -- sitten tunsin
tuon mustan olennon. Hän oli rouva d'O. Tuo kelpo nainen! Hän oli
hiipinyt salaa vidamelta ja rientänyt takaisin pelastamaan sisarensa.
Hyvä! Me sittenkin voimme tyhjäksi tehdä vidamen tuumat! Asiamme alkoi
saada suotuisamman käänteen. Vaan rouva d'On käytöksessä -- kun hän
seisoi ovella ja tuijotti huoneelle -- oli jotakin hämmästyttävää, joka
minua pelotti. Kun hän tuli peremmäksi, niin hänen liikkeissään oli
jotakin kissamaisen hiljaista, niin että hänen askeleensa eivät
synnyttäneet vähintäkään ääntä. Hän oli yhtä äänetön kuin musta
varjonsa, joka liikkui hänen edessään. Minussa syntyi käsittämätön halu
jyristä.
Päästyään keskelle huonetta, pysähtyi hän kuuntelemaan ja katseli
ympärilleen pelästyneenä, niin kuin luulin, äärettömästä
hiljaisuudesta. Hän ei nähnyt sisartaan, joka oli akkunassa verhojen
suojassa ja epäilemättä hän oli ihmeissään kun ei tavannut häntä siinä,
johon oli hänet jättänyt. Minä olin niin jännityksissäni, että en
lopuksi enään voinut hillitä itseäni, vaan liikuin, niin että sänky
natisi.
Samassa silmänräpäyksessä hän kääntyi meihin päin ja hiipi lähemmäksi,
kasvot päähineen peitossa. Hän oli nyt aivan sängyn luona ja kumartui.
Hän nosti kätensä aivan kuin varjostaen silmiään nähdäkseen paremmin,
ja minä en tiennyt oliko hän meitä huomannut -- pitikö hän verhojen
varjoa sisarenaan vai eikö hän erottanut mitään -- minä mietin miten
sopivimmalla tavalla ilmoittaisin olomme, niin ettei hän säikähtäisi --
silloin Croisette yhtäkkiä pölähytti kaikki tuumani tuuleen. Kauheasti
karjaisten ja sängyn kovasti paukkuessa hän hypähti meidän ylitsemme
lattialle.
Nainen kirkasi kovasti -- se oli äärettömän säikähdyksen parkaisu. Minä
vielä tänäänkin kuulen sen korvissani. Sitten hän horjui ja käsillään
hapuroi ilmaa. Minä kuulin jotakin helähtäen putoavan lattialle,
akkunasta kuulin säikähdyksen huudon ja näin sitten, että rouva de
Pavannes kiiruhti sulkemaan sisarensa syliinsä.
Teki omituisen vaikutuksen, kun huoneessa, jossa aivan äsken oli
vallinnut niin ääretön hiljaisuus, yhtäkkiä syntyi elämää ja liikettä,
heti kun me näyttäysimme. Minä sadattelin Croisettea hänen
hulluudestaan ja olin silmittömästi vihoissani, vaan tällä hetkellä ei
ollut aikaa sanomaan hänelle sanaakaan. Minä riensin katsomaan ovelle,
raotin sitä ja kuuntelin. Ulkona oli aivan hiljaista. Minä otin avaimen
suulta ja pistin taskuuni ja menin sitten takaisin. Marie ja Croisette
seisoivat vähän matkan päässä rouva de Pavannesista, joka oli
kumarruksissaan sisarensa yli ja vuoroin hautoi hänen kasvojaan ja
vuoroon selitti, miten me olimme täällä.
Muutamien minuuttien kuluttua rouva d'O näytti tointuvan ja nousi.
Kuolettavan säikähdyksen ensimmäinen kohtaus oli ohi, vaan hän oli
vieläkin kalpea. Hän vapisi ja näytti karttavan katsettamme, vaan minä
huomasin kuitenkin, että kun hän näki meidän huomiomme olevan
kiinnitetyn johonkin muuhun, niin hän aina silloin katseli meitä,
vuoroon kutakin hyvin tarkkaavasti ja ihmettelevästi. Ja hänellä olikin
siihen syytä, mielestäni. Hän varmaankin oli kauheasti säikähtänyt --
niin kovasti, että siitä olisi kuollut heikompi nainen!
"Minkä ihmeen vuoksi sinä sillä tavalla teit?" kysyin Croisettelta --
ja minun vihani pikemmin kasvoi kuin väheni katsellessani naisen
kauniita kasvoja. "Sinä olisit voinut kerrassaan saada hänet hengiltä!"
Minä otaksuin, että poika oli menettänyt kaiken järkensä, sillä hän ei
nytkään voinut antaa oikeaa vastausta. Hän ei vastannut mitään muuta
kuin: "Mennään pois! Lähdetään tästä kauheasta talosta!" ja tätä hän
kertoi yhtämittaa kuleksien edestakaisin.
"Mielellämmekin lähdemme!" vastasin minä ja katsoin häneen vähän
halveksien. "Eihän olekaan tarkoituksemme tänne jäädä."
Vaan kuitenkin hänen sanansa johtivat minulle mieleen velvollisuutemme,
jonka minä jännittävän tapauksen aikana olin unhottanut, Pavannes oli
pelastettava, vaikka ei Kitin vuoksi, vaan pikemminkin sen vuoksi, että
saa vastata synneistään. Mutta pelastettava hän oli! Ja nyt, kun ovi
oli auki, niin jokaisen minuutin viivytys oli rikos. "Niin", sanoin
tuimasti, kun ajatukseni nyt olivat saaneet toisen suunnan, "sinä olet
oikeassa. Nyt ei ole aikaa mihinkään hemmoitteluihin. Meidän täytyy
lähteä. Rouva de Pavannes", sanoin kääntyen hänen puoleensa, "tehän
tunnette tien täältä kotianne -- teidän taloonne?"
"Tunnen", huudahti hän.
"Se on hyvä", vastasin minä. "Me lähdemme siis. Sisarenne on jo
tarpeeksi palautunut, luulen minä. Me emme voi enään tuhlata aikaa."
Minä en lausunut sanaakaan hänelle vaarasta, jonka alainen miehensä
oli, tai että tämä oli hänet pettänyt ja oli syynä hänen vankeuteensa.
Minä toivoin, että hän olisi meille oppaana. Se oli pääasia, vaikka
minä olinkin iloissani siitä, että me voimme saattaa hänet turvaan,
vaikka samalla kertaa kuin täytimme oman velvollisuutemmekin.
Hän nousi innostuneena. "Te olette varma siitä, että me voimme päästä
ulos?" sanoi hän.
"Ihan varma", vastasin minä niin lyhyesti että se olisi antanut arvoa
itse Bezersille.
Ja minä olinkin oikeassa. Me laskeusimme portaita niin hiljaa kuin
suinkin, että ainoastaan Mirepoix aavisti jotakin ja hämmästytti meidät
juuri kun olimme päässeet ulko-ovelle ja olimme tarttumassa lukkoon.
Vaan minä lopetin hänen kanssaan jutun lyhyeen pitäen välkkyvää
tikariani hänen silmäinsä edessä. Samalla keinolla sain hänet avaamaan
ovenkin ja me astuimme ulos yksi kerrallaan. Me olimme vapaita! --
vapaita ja olimme Parisin kadulla raittiin yötuulen leyhkiessä
ohimoillamme. Muutamassa läheisessä kirkossa tornin kello löi kahta, ja
ennen kuin olimme montakaan askelta astuneet, vastasi lyöntiin Notre
Damen kello juhlallisella äänellään.
Me olimme vapaat ja meillä oli opas, joka tunsi tien. Jos Bezers ei ole
mennyt suoraan kostotoimiinsa, niin me ehdimme ennen häntä. Minä kävin
kiireesti, rouva d'O sivullani, toiset menivät vähän matkaa edellämme.
Siellä täällä riippui pylväässä lamppu, jonka valossa näimme välttää
pahimmat esteet. Niin kiihtyneenä kuin olinkin asiaani, heräsivät
minussa maalaistunteeni tätä rumaa kapeaa katua vastaan, jossa oli
pahoja höyryjä ja lokaa.
Oli aivan hiljaista, ja niillä paikoin, jossa ei ollut lamppuja, oli
pimeä kuin säkissä. Kuitenkin minä tuumiskelin, olikohan kaupunki unen
helmoissa, kun meidän monta kertaa täytyi astua syrjään ja antaa tietä
miesjoukoille, joita kulki soihtujen kanssa. Myöskin monessa kohdin,
varsinkin loppumatkalla, hämmästyksekseni näin jonkun talon portit auki
ja sieltä kirkkaan valon tulvaavan. Kerran näin muutamasta suuresta
talosta, joka oli vähän syrjässä kadulta, soihtuvalon heijastavan
akkunoihin. Valo tuli sisimmältä pihalta, ja sen peitti meiltä matala
muuri, vaan minä kuulin sieltä ääniä ja askeleita. Kerran avattiin
muuan portti ja siitä katseli kaksi aseellista miestä salaperäisellä
tavalla, joka muistutti mieleeni miehiä Bezersin talossa, kun he
avasivat ovia ja katsoivat meitä. Ja pari kertaa huomasin kapeassa
katusolassa joukon miehiä, jotka seisoivat pimeässä liikkumatta.
Sanalla sanoen, minusta tuntui kaikki aivan kuin peittyneen
salaperäiseen huntuun ja että jotakin salaista tapahtui ja
valmistettiin yön hiljaisuudessa, ja mieleni oli levoton.
Vaan tästä en sanaakaan maininnut kumppanilleni, rouva d'O:lle ja
hänkin pysyi äänettömänä. Minä, niin kuin maaseutulaiset aina, olin
valmis uskomaan kertomuksia kaupunkilaisten taipumuksesta muuttamaan
yön päiväksi, varsinkin kun seuralaiseni ei huomauttanut mitään
vilkkaasta liikkeestä, joka vallitsi kadulla näin myöhään. Minä
otaksuin että kaikki mitä näin oli aivan tavallista ja viatonta. Sen
sijaan mietin, mitä sanon Pavannesille, kun hänet tapaan -- millä
sanoilla häntä varoittaisin uhkaavasta vaarasta, ja vasten naamaa
heittäisin syytöksen hänen uskottomuudestaan.
Me olimme tällä tavoin kulkeneet jonkun puolen tunnin ajan sanaakaan
vaihtamatta kunnes seuralaiseni kääntyi vähän leveämmälle kadulle,
hiljensi kulkunsa ja merkillä ilmoitti, että me olimme saapuneet
perille. Lamppu riippui porttikäytävän päällä, jota hän osotti, ja
sitten hän näytti, että pieni sivuportti oli auki. Me nyt kiiruhdimme
toisten jälkeen. Minä näin Croisetten kumartuvan astuakseen portista,
vaan samassa hän peräytyi takaisin. Minkä vuoksi?
Samassa silmänräpäyksessä iski mieleeni kuin salama, että me olimme
tulleet liian myöhään -- että vidame oli ehtinyt ennen meitä. Vaan
kaikki oli niin hiljaista! Minä taas hengitin helpommin kun näin,
että Croisette oli peräytynyt vain antaakseen tietä toiselle
henkilölle, joka tuli portista kadulle, se oli koadjutori. Samassa
silmänräpäyksessä kuin tie oli auki, syöksyi poika kuin nuoli portista
ja toiset seurasivat häntä papin välittämättä vähääkään heistä, samaten
kuin hekään eivät näyttäneet välittävän hänestä.
Minä ajattelin myöskin mennä sisään, kun tunsin rouva d'On tarttuvan
äkkiä käsivarteeni ja sitten heittävän irti. Tämä herätti huomiotani,
ja minä loin katseen pappiin, juuri kun hän katsoi rouva d'Ohon. Papin
kasvot olivat valkoiset kuin liitu ja ihan vääristyneet pettymyksestä
ja raivosta -- katkerasta raivosta -- niin että hän näytti aivan
luonnottomalta. Hän tarttui rouva d'On käsivarteen ja veti hänet pari
askelta syrjään, josta minä kuitenkin ulotuin kuulemaan heidän
keskustelunsa.
"Hän ei ole kotona", kähisi pappi. "Ymmärrättekö? Hän puoliyön aikana
on lähtenyt S:t Germainin etukaupunkiin hakemaan rouvaansa. Eikä hän
ole vielä palannut! Hän on yhä toisella puolen jokea, ja puoliyö on
aikoja sitten kulunut."
Rouva d'O seisoi ääneti, aivan kuin hän olisi saanut iskun -- ääneti ja
säikähtyneenä. Jotakin huolestuttavaa oli tapahtunut, päätin minä.
"Hän ei pääse nyt takaisin joen yli?" sanoi rouva d'O jonkun ajan
kuluttua. "Portit -- .-."
"Ovat suletut!" vastasi pappi lyhyesti. "Avaimet ovat Louvressa."
"Ja veneet ovat tällä puolen?"
"Jokaikinen", vastasi pappi lyödessään käsiä yhteen. "Kukaan ei pääse
joen yli ennen kuin kaikki on ohi."
"No entäs S:t Germainissa?" kysyi rouva.
"Siellä ei tapahdu mitään. Ei kerrassaan mitään!"