Pappi ja nainen.
"Hän on minun mieheni!"
Tämän selityksen hän teki niin viattomalla äänellä kuin koskaan kukaan
voi, vaan en koskaan muista kuulleni sanoja, jotka olisivat mieleni
saaneet enemmän tuperruksiin. Ei yksikään meistä vastannut sanaakaan
eikä jäsentä väräyttänyt. Me vain tuijotimme häneen, sillä me
tarvitsimme aikaa ymmärtääksemme nämät hämmästyttävät sanat, ja sitten
vielä enemmän aikaa miettiäksemme, mitä ne meihin nähden merkitsivät.
Louis de Pavannesin vaimo! Louis de Pavannes naimisissa! Jos tämä oli
totta -- ja kun me katsoimme naista silmiin, niin emme voineet epäillä,
ettei hän ainakin itse luullut puhuvansa totta -- niin merkitsi se,
että meidät oli petetty oikein perinpohjin, että me olimme tehneet
tämän pitkän matkan ja antautuneet vaaraan kurjan miehen takia. Se
merkitsi, että Louis de Pavannes, joka oli meidän ihailumme esine, oli
katalin konna. Hän oli kevytmielisesti pitänyt neiti de Caylusin
sydäntä leikkikalunaan. Ja me, koettamalla estää Bezersin aikeita,
ponnistelimme pelastaaksemme konnan saamasta ansaitun palkkansa.
Kaikkea tätä se merkitsi, heti kun olimme saaneet asiaa ajatelluksi
hiukankaan.
"Rouva", sanoi Croisette vakavasti niin pitkän äänettömyyden jälestä,
että rouvan kasvoilta katosi hymy ja hän näytti pelästyneen
kummallisesta katseestamme. "Miehenne on ollut jonkun aikaa poissa
luotanne? Hän palasi luoksenne joku pari viikkoa sitten?"
"Aivan niin", vastasi hän vilpittömästi, ja viimeinenkin toivomme oli
mennyttä. "Hän tuli kotia, ja eilen viimeksi -- eilen viimeksi", jatkoi
hän ja puristi käsiään, "olimme vielä niin onnellisia."
"Entä nyt, rouva?"
Hän katsoi minua, vaan ei näyttänyt ymmärtävän. "Minä tarkoitan",
ehätin selittämään, "että me emme ymmärrä, miten te nyt olette täällä?
Ja vankina." Itse asiassa tarkoitin, että hänen kertomuksestaan
saisimme jotakin selvyyttä itsellemme.
"En itsekään tiedä", vastasi hän. "Eilen jälkeenpuolisten olin vieraana
abbedissan luona Ursulinesluostarissa."
"Anteeksi rouva", sanoi Croisette, "vaan ettekö te kuulu uuteen uskoon?
Ettekö ole hugenotti?"
"Olen", vastasi hän innokkaasti. "Vaan abbedissa ja minä olimme hyviä
ystäviä, eikä hän ole ollenkaan kiihkoilija. Ei vähintäkään. Ja aina
kun olen Parisissa, käyn hänen luonaan kerran viikossa. Kun eilen
lahdin hänen luotaan, niin pyysi hän minua käymään täällä hänen
asiallaan."
"Te siis tunnette tämän talon?" kysyin häneltä.
"Varsin hyvin", vastasi hän. "Tämä on hansikaskauppias Mirepoixin talo.
Monet kerrat olen käynyt hänen kauppapuodissaan. Eilen tulin tänne
toimittamaan ystäväni asiaa. Minä käskin palvelustyttöni odottaa
kadulla, ja tultuani taloon, pyydettiin minua tulemaan ylös tähän
huoneeseen saakka. Minun kaskettiin odottaa vähän aikaa, ja minua alkoi
ihmetyttää, että minut oli tuotu tällaiseen lokeroon, kun minulla oli
asiaa ainoastaan Mirepoixille, jolta minun oli saatava pari
ratsuhansikasparia. Minä käännyin takaisin ovelle, vaan huomasin että
se oli lukittu. Silloin minä pelästyin ja rupesin huutamaan."
Me kaikki kolme nyökäytimme päätä. Me olimme innokkaassa touhussa
tekemään päätelmiä -- tai se oli ehkä vain yksi ja sama päätelmä --
tämän kaiken selittämiseksi. "Entä sitten?" kysyin minä hyvin
maltittomana.
"Mirepoix tuli minun luo. 'Mitä tämä merkitsee?' kysyin minä. Hänestä
näytti olevan hyvin paha, vaan asettui kuitenkin minua vastaan. 'Ei
muuta kuin', vastasi hän lopuksi, 'että teidän armonne pitää jäädä
tänne muutamiksi tunneiksi -- korkeintaan pariksi päivää. Teille ei
tapahdu mitään pahaa. Vaimoni palvelee teitä, ja kun lähdette meiltä,
niin saatte tietää kaikki.' Sen enempää hän ei tahtonut sanoa, ja
turhaan häneltä kysyin, pitääkö hän minua jonakuna toisena henkilönä
vai hulluna. Kaikkeen tähän hän ei vastannut sanaakaan. Ja kun minä
uhkasin siitä, kun hän pidättää minua vastoin tahtoani, niin hän uhkasi
minua väkivallalla. Siitä saakka olen täällä ollut, epäillen tiesi
mitä, ja peläten kaikkea."
"Teidän kärsimyksenne ovat nyt lopussa", sanoin minä hänelle käsi
sydämellä. Tässä oli, jos en väärin ymmärtänyt häntä, vielä
onnettomampi ja huonommin kohdeltu nainen kuin Kit, nainen, jonka konna
oli saattanut onnettomuuteen. "Vaikka olisi kymmenen hansikasräätäliä
portaissa", sanoin ylpeästi, "niin me autamme teidät täältä ja viemme
kotianne. Missä miehenne asuu?"
"Rue de Saint Merry, kirkon luona. Meillä on talo siellä."
"Herra de Pavannes", sanoin hyvin viekkaasti, "on varmaankin hyvin
levoton poissaolostanne?"
"Varmaankin", vastasi hän vakavasti ja teeskentelemättä, ja silmänsä
täyttyivät kyynelillä. Hänen viattomuutensa -- hänellä ei näyttänyt
olevan vähintäkään epäilystä miehestään -- sai minut hammasta puremaan
raivoissani. Oo, sitä halpamielistä kurjaa! Sitä katalaa konnaa!
Mitähän näkivät naiset, mitä me olimme nähneet tässä miehessä, tässä
Pavannesissa, joka oli voittanut sydämemme, kun hänellä oli ainoastaan
kivi meille vastalahjaksi?
Minä vedin Croisetten ja Marien syrjään, ollen muka neuvottelevinani
heidän kanssaan, miten saisimme oven murretuksi auki. "Mitä tämä kaikki
merkitsee?" sanoin silmäten salaa onnettomaan naiseen. "Mitä sinä,
Croisette, luulet?"
Minä aivan hyvin tiesin millainen vastaus häneltä tulee.
"Mitäkö luulen?" sanoi hän kiihkeästi. "Ei suinkaan kukaan voi muuta
uskoa, kuin että se Pavannes konna on asettanut niin, että hänen
vaimonsa on ryöstetty? Tietysti se on niin! Kun hän pääsee vaimostaan,
niin voi hän jatkaa juoniaan Caylusissa. Silloin hän voi naida Kitin
tai... Kirous hänelle!"
"Ei ole mitään hyötyä kirouksen huutamisesta hänelle", sanoin minä
vakavasti. "Meidän täytyy tehdä jotakin enemmän. Ja kuitenkin -- me
olemme luvanneet Kitille pelastaa hänet, ja meidän pitää täyttää
lupauksemme. Meidän pitää pelastaa hänet ainakin Bezersin käsistä."
Marie murisi.
Vaan Croisette innolla yhtyi minun mielipiteeseeni. "Pelastaa Bezersin
käsistä?" huudahti hän kasvot liekehtien. "Niin! Se on meidän tehtävä!
Vaan sitten panemme arpaa kuka meistä saa tapella hänen kanssaan ja
tappaa hänet."
Minä katseella hillitsin hänen intoaan. "Me tappelemme hänen kanssaan
järjestyksessä, kunnes joku meistä saa hänet hengiltä", sanoin. "Siinä
olet oikeassa. Vaan sinun vuorosi tulee viimeksi. Eikä meidän tarvitse
arpaa heittää, sillä tiedämmehän muutenkin kuka meistä on vanhin."
Minä käännyin hänestä -- nolattuani hänet oikein -- ja rupesin
katselemaan asetta, jolla voisimme murtaa oven. Silloin Croisette
kohotti kätensä herättääkseen minun huomiotani. Me kuuntelimme ja
katsoimme toisiamme hämmästyneinä. Akkunasta kuului selvästi ääniä. "He
ovat huomanneet pakomme", sanoin rohkeuteni masentuessa.
Onneksi olimme olleet niin varovia, että olimme akkunan peittäneet
tarkasti verholla. Bezersin miehet sen vuoksi akkunastaan voivat
ainoastaan hyvin epäselvästi nähdä tämän akkunan, kun se on heikosti
valaistu. Vaan tietysti he voivat arvata, mitä tietä me olimme menneet,
ja kiiruhtavat estämään pakomatkaamme. Minä silmänräpäyksen ajan
katselin ovea, puolittain päättäen murtaa sen ja koettaen raivautua
kadulle ennen kuin Bezersin miehet tointuvat hämmästyksestään ja
ehtivät alas. Vaan sitten minä katsahdin rouvaan. Miten voisimme hänen
turvallisuudestaan pitää huolta taistelun aikana? Miettiessämme meni
suotuisa tilaisuus meiltä. Me kuulimme ääniä alhaalta ja raskaita
askelia portaista.
Me olimme kahden tulen välissä. Neuvottomana katselin huoneesta jotakin
parempaa asetta. Minulla ei ollut kuin tikarini. Vaan ei löytynyt
mitään kelvollista. "Mitä aijotte tehdä?" sanoi rouva de Pavannes, joka
kalpeana ja vavisten seisoi lieden luona ja katsoi meitä, vuoroon
kutakin. Ennen kuin ehdin vastata, tarttui Croisette minua käsivarteen
ja viittasi suurta sänkyä verhoineen. "Jos he huomaavat meidät täällä",
sanoi hän, "ennen kuin ovat päässeet kokonaan sisään, niin he nostavat
melun. Piiloudutaan tuonne. Kun he ovat päässeet kokonaan sisään, niin
sitte -- sinä ymmärrät?"
Hän asetti käden tikarilleen. Pojan kasvojen jänteet pinnistyivät. Minä
ymmärsin. "Rouva de Pavannes", sanoin minä kiireesti, "te ette ilmaise
meitä?"
Hän pudisti päätään. Veret kasvoilleen palasivat ja hehku silmiinsä.
Hän oli todellinen nainen. Hän unhotti koko oman vaaransa, kun tunsi
voivansa muita suojella.
Askeleet kuuluivat nyt ylimmiltä portailta, ja avainta pantiin lukkoon,
joka siitä vinkui. Vaan avain onneksi ei sopinut oikein ja ennen kuin
lukkoa kierrettiin, olimme me veljekset hypänneet sänkyyn ja
kyyristyneet riviin päänalustan puoleen, jossa me parahiksi saimme sen
verran suojaa, ettei meitä huomattu oven suusta.
Minä olin laitimmaisena, ja muutamasta raosta minä sovin näkemään mitä
tapahtui. Sisään astui kolme henkilöä, ja ovi sulettiin heidän
jälkeensä. Kolmesta henkilöstä oli yksi nainen! Sydämeni, joka oli
ollut kurkussa, palautui taas paikoilleen, sillä tulleiden joukossa ei
ollut vidame. Minä taas hengitin vapaasti, vaan iloani en voinut
toisille ilmoittaa, ettei olisi meitä huomattu. Ensimmäisenä astui
huoneeseen nainen, puettuna suureen kaapuun, jonka päähine oli
kasvoille nostettu. Rouva de Pavannes loi häneen epäilevän silmäyksen,
jonka jälkeen hän syöksyi hänen syliinsä ja nyyhkien huusi: "Oo, Diane!
Diane!"
"Raukkani", sanoi vasta tullut, hellästi hyväillessään toisen tukkaa ja
taputtaen hartioille. "Nyt olet turvassa."
"Te olette tulleet minua noutamaan täältä?"
"Niinpä hyvinkin!" vastasi Diane iloisesti ja hyväili häntä. "Me olemme
tulleet noutamaan sinua miehesi luo. Hän on sinua etsinyt kaikkialta.
Hän on ihan hurjana epätoivosta."
"Louis raukka!" huudahti onneton rouva.
"Niin, Louis raukka!" vastasi pelastaja. "Vaan sinä saat pian nähdä
hänet. Vasta puoliyön aikana saimme tietää, missä sinä olet. Siitä saat
kiittää tätä koadjutoria. Hän minulle siitä ilmoitti ja lähti minun
kanssani noutamaan sinua."
"Ja taas yhdistämään sisarukset", sanoi pappi lähestyen heitä. Se oli
sama pappi, jonka pari tuntia sitten olin nähnyt Bezersin luona, ja
joka minusta oli tuntunut niin vastenmieliseltä. Minä vihasin hänen
valkoista naamaansa. Vaikka hän oli tullut hyvässä tarkoituksessa, niin
en voinut kärsiä hänen ohuita huuliaan, hänen teeskenneltyä nöyryyttään
ja viekkaita silmiään. "Minulla ei moneen päivään ole ollut näin
suloista tehtävää", sanoi hän koettaen näyttäytyä rakastettavalta.
Vaan rouva de Pavannesilla näytti olevan sama tunne hänestä kuin
minullakin, sillä papin äänen kuultuaan hän vavahti, irtautui sisarensa
syleilystä ja peräytyi pari askelta. Hän kumarsi kuitenkin päällään
kiitokseksi siitä, mitä pappi oli sanonut. Vaan muuten hänen
liikkeissään ei ilmennyt isosti kiitollisuutta ja vielä vähemmän
lämpöä. Minä katselin hänen sisarensa kasvoja -- tavattoman kauniita
kasvoja ja kirkkaampia silmiä, sievempää suuta ja kauniimpaa
kastanjanruskeaa tukkaa en ollut koskaan nähnyt. Kitikin olisi hänen
rinnallaan näyttänyt hyvin vähäpätöiseltä. Mutta näille kasvoille näin
tulevan hyvin ankaran ilmeen. Siitä ei ollut kuin silmänräpäys kun nämä
molemmat sisarukset olivat olleet sylitysten. Nyt he seisoivat erillään
ja jotensakin kylminä ja pettyneinä. Papin varjo oli levinnyt heidän
ylitsensä -- oli tullut heidän välilleen.
Nyt astui kolmas henkilö esiin. Tähän saakka hän oli seisonut aivan
ääneti ovensuussa; hän oli huononpuoleisessa puvussa, jonkun
kuudenkymmenen vuoden vanha ja harmajahapsinen. Hän näytti olevan
hämillään ja hätäyksissään, ja minä arvelin hänen olevan Mirepoix --
niin kuin myöhemmin saimme tietääkin.
"Minä olen varma", sanoi hän vapisevalla ja pelon sekaisella äänellä,
"että teidän armonne katuu lähteneensä täältä. Teille täällä ei
tapahtuisi mitään pahaa. Rouva d'O ei tiedä, mitä hän tekee, muuten hän
ei tahtoisi viedä teitä täältä. Hän ei todella tiedä, mitä hän tekee!"
toisti vanhus vakavasti.
"Rouva d'O!" huuti kaunis Diane vihastuneena, ja ruskeista silmistään
säihkyi tuli. "Miten te uskallatte lausua minun nimeni -- sellainen
kuin te? Kurja!"
"Niin, katala", toisti pappi verkalleen, ojentaessaan pitkän hienon
kätensä, jonka pani, kuin petolintu kyntensä, kauppiaan hartioille,
jotka kyyristyivät sen painosta. "Miten uskallatte te sekaantua
aatelisten asioihin? Asioihin, jotka eivät teihin kuulu? Varokaa,
Mirepoix! Minä näen onnettomuuksien väikkyvän tämän talon yli. Suurten
onnettomuuksien!"
Mies raukka näytti vapisevan tästä uhkauksesta. Hän kalpeni. Huulensa
tärisivät. Papin katse näytti hänen velhonneen.
"Minä olen kirkon uskollinen suosija", mutisi hän, vaan hänen äänensä
tutisi, niin että sanansa töin tuskin kuuluivat. "Minä olen siitä
tunnettu! Koko Parisissa ei tunneta uskollisempaa kirkon jäsentä, herra
koadjutori."
"Ihmiset tutaan heidän teoistaan!" sanoi pappi. "Nyt", jatkoi hän
kohottaessaan äkkiä äänensä ja nostaessaan kätensä innostuneena, "nyt
on aika käsissä! Ja nyt on pelastuksen päivä tullut! Voi, Mirepoix, voi
uskonsa hylkääjää, ja voi sitä, joka tänä yönä laskee kätensä auran
kurkeen ja katsoo taaksensa!"
Kauppamies luhistui kokoon papin uhkauksista, ja rouva de Pavannes
katsoi vuoroon kumpaakin, aivan kuin hänen vastenmielisyytensä pappia
kohtaan olisi ollut niin suuri, että hän kuullessaan heidän kiistansa,
olisi antanut Mirepoixille anteeksi pahantekonsa. "Mirepoix sanoi, että
hän voi selittää asian", sanoi rouva epäröivästi.
Pappi kiinnitti uhkaavan katseen Mirepoixiin. "Mirepoix", sanoi hän
tuimasti, "ei voi mitään selittää! Ei kerrassaan mitään. Uhallakaan hän
ei voi selittää kerrassaan mitään!"
Ja Mirepoix pysyi ääneti. "Ja", jatkoi pappi päättävästi ja kääntyi
naisen puoleen, jonka kanssa oli tullut, "teidän sisarenne täytyy nyt
lähteä. Meillä ei ole aikaa tuhlata."
"Vaan mitä -- mitä tämä merkitsee?" sanoi rouva de Pavannes, aivan kuin
olisi epäillyt. "Onko siis vielä joku vaara uhkaamassa?"
"Vaara!" huudahti pappi, ja hänen rintansa näytti paisuvan ja innostus,
jonka äsken oli huomannut hänen äänessään ja käytöksessään, taas
kohosi. "Minä asetun palvelukseksenne, rouva, ja kaikki vaara katoaa.
Minä olen kuin itse Jumala tänä yönä, jolla on valta elämän ja kuoleman
yli. Te ette minua ymmärrä? No hyvä, te pian saatte nähdä. Vaan te nyt
olette valmis, näen minä. Lähtekäämme. Syrjään, roisto!" murisi hän ja
lähestyi ovea.
Vaan Mirepoix, joka oli asettunut selin oveen, ei suureksi
hämmästyksekseni syrjäytynytkään. Hänen leveä, porvarillinen muotonsa
oli kalpea, vaan minä näin siinä kuitenkin päättäväisyyttä. Ja niin
kummalliselta kuin kuuluukin -- sillä minähän tiesin, että hän teki
väärin tahtoessaan pidättää rouva de Pavannesta vankina -- minä tunsin
myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Vaikka hän oli sivistymätön
rihkamakauppias, tämä Pavannesin kätyri, niin minä tunsin
myötätuntoisuutta häntä kohtaan, kun hän päättävästi sanoi:
"Rouva de Pavannes ei mene!"
"Minä sanon, että hän menee!" karjui pappi, joka nyt oli kadottanut
kaiken hillitsemiskykynsä. "Kurja hupsu! Sinä et tiedä mitä sinä teet!"
Lausuessaan nämät sanat, hän teki sukkelan hyökkäysliikkeen,
hämmästytti toisen, tarttui hänen käsivarteensa, ja sysäsi hänet
sellaisella voimalla huoneelle, että minä en sellaista voimaa olisi
luullut olevan hänen laihassa ruumiissaan. "Hupsu!" elämöi hän ja
pudisti ilkeällä voitonriemulla koukkuisia sormiaan hänen edessään. "Ei
ole koko Parisissa ketään -- kuuletko sinä, ei ketään, ei miestä eikä
naista -- joka voisi estää minun aikeitani tänä yönä!"
"Vai niin. Niinkö todellakin?"
Sanat ja tympeä ääni ei ollut Mirepoixin. Ääni tuli oven suusta. Pappi
pyörähti ympäri, aivan kuin olisi saanut iskun selkäänsä. Minä tartuin
Croisetteen, ja luovuin yrityksestäni kovaäänisen keskustelun aikana
vähän ojentaa turtunutta jalkaani. Puhuja oli Bezers. Tavallinen
uhkamielinen hymy huulillaan hän seisoi ovella, jonka suurella
ruumiillaan täytti kynnyksestä kamanaan. Kaikki, niin puhujat kuin me
kuuntelijat, olimme olleet niin kiintyneet sananvaihtoon, että emme
olleet kuulleet hänen tuloaan. Hänellä yhä oli yllään musta
hopeakirjailtu pukunsa, vaan sen päällä nyt oli tumma ratsuvaippa, joka
peitti hänet niin, että juuri näimme hänen välkkyvät aseensa. Hänellä
oli pitkävartiset ratsusaappaat ja ratsukintaat aivan kuin hän olisi
ollut matkalle lähdössä.
"Niinkö todellakin?" toisti hän ivallisesti, jolloin hänen terävä
katseensa kulki toisesta henkilöstä toiseen ja sitten yli koko huoneen.
"Vai niin, että koko Parisissa ei ole yhtään, joka tänä yönä voisi
estää teidän aikeitanne? Oletteko, hyvä koadjutori, ottaneet
huomioonne, miten suuri joukko ihmisiä on Parisissa! Minua todella
hyvin huvittaisi -- ja niin kuin luulen myöskin näitä naisia, joilta
minä pyydän anteeksi yhtäkkisen tuloni -- huvittaisi nähdä teitä
kokeessa, nähdä teitä vastustamassa -- sanokaamme esim. Anjoun
herttuaa. Tai herra de Guisea, suurta miestämme. Tai amiraalia.
Silmästä silmään katsomassa amiraalia."
Raivo ja pelko taistelivat papin kasvoilla. "Miten olette tullut tänne,
ja mitä tahdotte?" Jos hänen katseensa ja äänensä olisivat voineet
tappaa, niin me kolme, jotka vapisimme heikon suojamme takana, olisimme
tässä silmänräpäyksessä vapautuneet vihollisestamme.
"Minä olen tullut hakemaan niitä nuoria lintuja, joitten kaulaa te
olisitte halunnut venyttää, ystäväni!" vastasi Bezers. "He ovat
kadonneet. Niin. Ja lintuja heidän täytyy olla, sillä jos he eivät ole
tulleet tähän huoneeseen tuosta akkunasta, niin ovat he lentäneet
tiehensä."
"Eivät he ole tulleet tämän kautta", selitti pappi tuimasti innolla
haluten päästä hänestä -- ja minä siunasin häntä sanojensa vuoksi.
"Minä olen ollut täällä siitä saakka kuin teidän luotanne lähdin."
Vaan vidame ei ollut mies, joka luotti vain toisen ilmoitukseen.
"Kiitoksia paljon, vaan minusta on parasta itse tarkastella", vastasi
hän kylmästi. "Rouva", jatkoi hän kääntyen rouva de Pavannesiin
mennessään tämän ohi, "suokaa anteeksi."
Hän ei katsonut rouvaan eikä huomannut hänen mielenliikutustaan, ja se
olikin hyvä, sillä siinä tapauksessa hän olisi arvannut olomme. Ja
onneksi toisetkaan eivät epäilleet hänen tietävän meistä enempää kuin
he itsekään. Bezers kulki verkalleen yli huoneen akkunan luo toisten
seuratessa häntä malttamattomin katsein. Hän veti syrjään verhot,
koetteli tarkoin jokaista rautakankea ja tarkasteli akknna-aukkoa.
Häneltä pääsi kirous ja kummastuksen huudahdus. Rautakanget olivat
lujat ja taipumattomat, eikä hänen mieleensä juolahtanut, että me
olisimme voineet ryömiä välitse, sillä ne olivat niin lähekkäin.
Kun hän kääntyi takaisin, niin hän loi sattumalta silmäyksen sänkyyn
-- ja epäili. Hänellä oli kädessään kynttilä, jonka oli ottanut
lähtiessään tarkastamaan akkunaa, ja se esti hänet näkemästä ulommaksi.
Hän ei erottanut meitä. Kolme kyyristynyttä olentoa, heidän
lumivalkoiset kasvonsa ja säikähtyneet silmänsä, jotka tuijottivat
verhojen takaa -- kaikki jäi häneltä huomaamatta. Hurjasti sykkivien
sydämiemme ääni ei kuulunut hänen korviinsa. Ja se oli hänen onnensa.
Sillä jos hän olisi tullut sängyn luo, niin me epäilemättä olisimme
tappaneet hänet. Ainakin olisimme koettaneet. Veri syöksyi päähäni ja
minä näin hänet aivan kuin verhon takaa. Minä en selvään nähnyt muuta
kuin tumman pilkun hänen vaipallaan lähellä solkea, johon aijoin iskeä,
tuuman yläpuolelle solisluun. Minä en olisi iskussani hairahtunut. Vaan
synkistyvin kasvoin hän kääntyi pois aavistamatta vaaraa, joka häntä
oli uhannut. Hän meni toisten luo ovelle.