Satimessa.
Syntyi pitkä äänettömyys. Me seisoimme ja tuijotimme häneen, ja hän
hymyili -- niin kuin hymyilee kissa. Croisette sanoi minulle sitten
jälemmin, että hän olisi voinut kuolla nöyryytyksestä, häpeästä ja
raivosta, kun meitä oli sillä tavalla petetty. Minä puolestani en heti
käsittänyt asiain tilaa. Mutta en ymmärtänyt mitään. Minä en voinut
päästä siitä ajatuksesta, joka oli minulla ollut taloon tullessa, että
emme todellakaan tulleet Louis de Pavannesin taloon. Vaan minä
hämärästi epäilin, että Bezers oli syrjäyttänyt hänet ja astunut itse
hänen sijaansa. Minä sen vuoksi heti kuin vaistomaisesti astuin vidamen
luo ja tartuin häntä käsivarteen. "Mitä te olette tehnyt?" huusin
äänellä, joka omissakin korvissani kuului tuimalta. "Mihin olette
saattanut herra de Pavannesin? Vastatkaa!"
Hän vain näytti vähän enemmän teräviä valkoisia hampaitaan, kun hän
katsoi minua silmiin. "En minnekään -- vielä", vastasi hän hyvin
lempeästi, irroittaessaan kätensä.
"Miten sitten olette täällä?" kysyin taas. Hän kohautti olkapäitään ja
katsahti Croisetteen, aivan kuin hän olisi minua pitänyt joutavana,
huonosti kasvatettuna lapsena. "Herra Anne ei näy ymmärtävän, että
minulla on kunnia lausua hänet tervetulleeksi Hotel Bezersiin, Rue de
Platrièren varrella."
"Hotel Bezersiin! Rue de Platrière!" huudahdin aivan hämmästyksissäni.
"Vaan Blaise Buré sanoi tämän olevan Rue St. Antoine!"
"Vai niin!" lausui hän aivan kuin nyt vasta olisi alkanut asia selvitä
hänelle: "Vai niin! Minä ymmärrän!" ja hän hymyili niin inhottavasti.
"Vai niin, että te olette tehneet tuttavuutta Blaise Burén, kelpo
tallimestarini kanssa! Hyvin tehty, Blaise! Niin, nyt ymmärrän. Ja te
sen penikat", jatkoi hän ja puhuessaan äänensä muuttui tuntuvasti ja
lopuksi hän katsoi meitä vihaisesti, "te aijotte tehdä minulle jutkun!
Minulle, te neilikat! Te luulitte, että Bezersin susi olisi yhtä helppo
tappaa kuin jänis! Vaan kuunnelkaahan, niin saatte kuulla laulun lopun.
Te olette nyt minun talossani ja täydellisesti minun vallassani.
Minulla on täällä puolisataa miestä, jotka eivät häikäilisi leikata
kaulaa kolmelta lapselta, jos minä käskisin! Niin, siitä voitte olla
varmat", lisäsi hän ilkeän riemuitsevasti, "sen he tekisivät ilolla!"
Hän aikoi sanoa vielä enemmän, vaan minä keskeytin. Raivo, joka minussa
nyt kuohui ja jonka oli synnyttänyt oma hulluutemme ja hänen
hävyttömyytensä, puhkesi nyt sanoihin.
"Ensinnäkin, herra de Bezers", sanoin minä hurjana laskettaen kiireellä
sanan toisensa jälkeen tulvanaan, "ensin sana teille! Minä sanon
teille, mitä teistä ajattelen! Te olette uskoton koira, vidame! Kurja
peto! Minä halveksin teitä! Kavaltaja ja murhamies!" huusin, "eikö ole
siinä kylliksi? Eikö mikään voi herättää kunniantuntoanne? Jos
tahdotte, että teitä sanotaan kunnialliseksi, niin vetäkää miekkanne!"
Hän pudisti päätään ja yhä hymyili. "Minä itse en tee talossani
roskatöitä", sanoi hän tyyneesti, "enkä halua palvelijoiltani anastaa,
tehtävää, joka heille on mieluisa."
"No hyvä!" sanoin terävästi. Ja samassa vetäsin miekkani ja riensin
salaman nopeudella esiripun luo, jonka takaa hän oli tullut. "No hyvä,
sitten tapamme teidät ensiksi!" huusin hurjana kiinnittäessäni katseeni
häneen, ja kaikki hurjat intohimot heräsivät eloon rinnassani, "ja
sitten koetamme onneamme lakeijainne kanssa! Marie! Croisette!" huusin
tuimalla äänellä, "hyökätkää, pojat!"
Vaan he eivät vastanneet! He eivät liikahtaneet paikaltaan, eivät
vetäneet miekkaansakaan. Mies oli meidän vallassamme. Käteni oli
kohotettuna, miekan kärki oli tähdättynä hänen rintaansa vasten, ja
minä yhdellä iskulla olisin voinut lävistää hänet. Ja minä vihasin
häntä. Miten vihasinkaan! Jos hän olisi sanaakaan sanonut tai
liikauttanut silmäluomiaankaan tai vetäytynyt askeleenkaan, tai
tarttunut miekkansa kahvaan, niin olisin tappanut hänet sille paikalle.
Vaan hän ei silmää väräyttänyt, enkä minä voinut. Käteni vaipui alas.
"Kurjat raukat!" huusin minä ja halveksien käänsin katseeni hänestä
veljiini -- he eivät koskaan ennen olleet pettäneet minua. "Kurjat
raukat!" mutisin, ja minä melkein kauhistuin omia sanojani. Sen jälkeen
viskasin miekkani lattialle.
"Se on parasta", sanoi Bezers verkalleen ja liikahtamatta, aivan kuin
hän ei olisi ollut minkäänlaisessa vaarassa. "Tuolla tavoin ajattelin
teitä pyytää tekemäänkin. Jos molemmat toisetkin nuoret herrat
seuraisivat teidän esimerkkiänne, niin olisin heille erittäin
kiitollinen. Kiitos! Kiitos! Kiitoksia paljon."
Croisette ja hänen jälestään Marie tottelivatkin häntä! Minä en voinut
sitä ymmärtää. Minä panin käsivarret ristiin ja epätoivossani pidin
asiamme menneenä, ja jos ei häpeä minua olisi estänyt, niin olisin
peittänyt kasvoni käsiini ja puhjennut itkemään. Hän seisoi kattolampun
alla, ja oli päätään pitempi kuin pisin meistä. Ja me seisoimme hänen
ympärillään, saatettuina satimeen, nolattuina, aivan kuin olisimme
olleet ymmärtämättömiä lapsia. Miten olisinkaan halunnut itkeä! Tämä
siis oli pitkän matkamme, ponnistustemme, ritarileikkimme loppu!
"Nyt te ehkä suotte minulle hetkiseksi aikaa huomionne", jatkoi Bezers
liehakoitsevalla äänellä, "ja suvaitsette kuunnella mitä minä aijon
tehdä. Minulla on tarkoituksena pidättää teidät luonani, hyvät herrat,
kunnes olen tilaisuudessa teidät lähettämään neiti serkullenne viemään
tuoreita uutisia hänen sulhaseltaan. Minä en nyt teitä kauan pidätä",
lisäsi hän ilkeästi hymyillen. "Te olette tulleet Parisiin onnellisena
hetkenä. On tehty pieni suunnitelma, joka aijotaan panna toimeen juuri
tänä yönä -- teillä todella on erinomainen onni -- jotta saadaan
poistetuksi joukko vastenmielisiä ihmisiä, niiden joukossa ehkä
muutamia ystäviämmekin. Siinä kaikki. Te saatte kuulla ampumista,
huutoa, ehkä kuolemanvaikerrusta. Vaan elkää siitä välittäkö. Te ette
joudu pienimpääkään vaaraan. Ja mitä herra de Pavannesiin tulee",
jatkoi hän matalalla äänellä, "niin minä arvelen huomen-aamulla voivani
antaa hänestä tarkkoja tietoja, viedäksenne Caylusiin -- neiti
serkullenne, ymmärrättehän."
Hän oli muuttanut nyt muotoansa. Kasvoillaan oli synkkä kiilto. Hän
kostutti huuliaan kielellä, aivan kuin olisi nähnyt edessään kostonsa
täytettynä ja vahingon-ilolla katsellut taulua. Ajatus, että näin voi
käydä, sai minut hypähtämään taaksepäin, ja karsi ruumistani.
Croisetten kasvoilta luin saman ajatuksen -- ja myöhäisen katumuksen.
Niin, Bezersin häijy ääni, hurja, vahingon-iloinen ilme hänen
silmissään kauhistutti minua siinä määrässä, että minä jonkun hetken
aikaa olin näkevinäni hänessä itse pirun ilmi elävänä.
Hän sai taas tavallisen tyyneytensä ja kääntyi huolettomasti ovelle,
"Jos olette niin hyviä, että seuraatte minua", sanoi hän, "niin minä
toimitan, että pitävät huolta teistä. Teillä tosin voi olla ehkä syytä
valittaa yhtä ja toista asuntonne suhteen -- minulla on tänä iltana
muita asioita ajateltavana kuin isännän velvollisuuksia -- vaan
illallista ette voi moittia."
Hän veti esiripun syrjään ja meni edellämme toiseen huoneeseen
näyttämättä ajattelevan ollenkaan sitä, että me takaapäin voisimme
hyökätä hänen kimppuunsa. Hänessä oli joku salattu, ihmeellinen
ominaisuus, joka joskus pistihe esiin ja joka näytti korvaavan, sen,
mitä hänestä tiesimme.
Huone, johon tulimme, oli leveyttään pitempi, valaistu hopealampuilla,
ja seinillä kudotut verhot. Komeita kuvallisia pöytäastioita ja
kalliita venetsialaisia lasia sekä koko joukko muita vähempiarvoisia
astioita oli pöydällä, täynnä ruokaa ja viinejä, vaan kaikki oli
sikinsokin aivan kuin suuri seura olisi täällä ollut. Vaan nyt ei koko
huoneessa näkynyt muita kuin kaksi palvelijaa, jotka olivat puuhassa
muutaman tarjoilupöydän luona, ja muuan pappi, joka istui pöydän
toisessa päässä.
Pappi nousi meidän tullessamme, ja vidame tervehti häntä aivan kuin he
eivät olisi toisiaan nähneet ennen kuin tänä päivänä.
"Olette tervetullut, herra koadjutori", sanoi vidame vaan hyvin
kylmästi mikäli minä voin huomata. Ja kumpikin mies katseli toistaan
tavalla, joka ei ollut ystävällinen. He eivät suinkaan olleet kuin
isäntä ja vieras vaan pikemmin kuin mitähän kaksi petolintua, jotka
ovat valmiit alkamaan taistelua. Ehkä koadjutorin välkähtelevät silmät
ja suuri käyrä nenä sai minut näin arvelemaan.
"Oho! Oho!" sanoi pappi katsellessaan tunkevasti meitä -- ja
epäilemättä me mahdoimme näyttää sangen kurjilta. "Mitäs nämä ovat?
Ehkä tämän yön ensimmäistä satoa?"
Vidame katsoi vihasesti häneen. "Eivät ole", vastasi hän tuimasti.
"Minä en ole niin herkkätunteinen ulkosalla, niin kuin tiedätte, vaan
tämä on minun asuntoni, ja me aijomme nyt ruveta illalliselle. Te ette
ehkä huomaa erotusta. Vaan erotus on olemassa -- minulla", lisäsi hän
halveksivasti katsoen pappia.
Tämä oli minulle kerrassaan hepreaa. Vaan minä tunsin mielessäni
vavistusta katsoessani papin ilkeitä silmiä, jotka eivät tahtoneet
meistä erota, ja minun vihaani seottui niin paljo inhoa, että kun
Bezers antoi merkin istumaan, minä vetäysin pari askelta takaisin.
"Minä en halua syödä teidän kanssanne", sanoin minä tuimasti, joko
jonkummoisen itsepäisyyden tai lapsellisen oikun vaikutuksesta.
Minä en ajatellut, että nämät sanat tunkisivat hänen panssarinsa läpi.
Vaan hetkiseksi aikaa lennähti hänen poskilleen tumma puna ja hän
katsoi minua silmillä, joissa ei ollut yksistään julmuutta, vaikka
suonet hänen suurilla ohimoillaan paisuivatkin. Vaan silmänräpäyksessä
hän taas oli entisellään. "Armand", sanoi hän toiselle palvelijalle,
"nämät herrat eivät halua syödä minun kanssani. Laita heille toiseen
päähän pöytää."
Ihmiset ovat hyvin kummallisia. Samassa silmänräpäyksessä kun hän näin
taipui, minä kaduin sanojani. Minä melkein vastenmielisesti seurasin
palvelijaa toiseen päähän pöytää. Eikä siinä kylliksi, vaan vihaan,
jota tunsin vidamea kohtaan, liittyi nyt uusi, omituinen tunne, joka
oli kuin jotakin ihailua, ja tämä tunne luultavastikin syntyi silloin
kun minulla oli hänen henkensä vallassani eikä hän peräytynyt
askeltakaan.
Me söimme aivan äänettöminä, senkin jälkeen kuin Croisette oli pöydän
alitse tavottanut käteni ja puristanut sitä, rukoillen siten minua,
että en tuomitsisi häntä ennen aikaa. Vidame ja pappi pöydän toisessa
päässä puhelivat hyvin innokkaasti keskenään, ja siitä vähästä, minkä
sain selvää, ymmärsin, että pappi koetti saada tyrkytetyksi isännälleen
jotakin ehdotusta, jota tämä ei tahtonut hyväksyä.
Kerran Bezers kohotti ääntään. "Minulla on omat tarkoitukseni!" puhkesi
hän sanomaan vihastuneella äänellä ja kirosi synkeästi, mikä ei
näyttänyt pappia säikäyttävän ollenkaan, "ja minä ne täytän. Vaan
siihen lopetankin. Teillä on teidän halunne. No niin, tyydyttäkää ne,
vaan elkää puhuko minulle oikean asian puolesta. Oikea asia? Helvettiin
oikeine asioinenne. Minulla on omat harrastukseni, teillä on omanne, ja
minun herrallani, herttua Guisellä on omansa. Ettekä suinkaan tahdo
uskotella minulle, että olisi muita!"
"No entäs kuninkaan harrastukset?" sanoi pappi hymyillen happamasti.
"Sanokaa ennemminkin italialaisen naisen harrastukset!" vastasi vidame
huolettomasti -- tarkoittaen, mikäli minä otaksuin, leskikuningatarta,
Catharina Mediciä.
"No entäs kirkon harrastukset?" sanoi taas pappi.
"Oh! Kirkon? Kirkko olette te, hyvä ystäväni!" sanoi Bezers,
töytätessään pöytäkumppaniaan rintaan. "Kirkko?" jatkoi hän. "Ei, ei,
veikkonen. Minä sanon teille, miten te asioita ajattelette. Te tahdotte
päästä oksastanne, ja sitten palkaksi auttaa minua pääsemään oksastani
-- ja sitten sen jälkeen, sanotte, ei ole ainoatakaan keppiä, jolla
meitä voitaisiin lyödä. Vaan minä kerralla sanon teille" -- ja
vidame löi nyrkkiä pöytään, että lasit hyppivät -- "että minä en
suvaitse millään tavalla sekauttavan minun asioihini, hyvä ystävä. Ei
vähimmälläkään tavalla. Kuuletteko? Ja mitä teidän asioihinne tulee,
niin ne eivät kuulu minuun. Se on suoraa puhetta, eikö niin?"
Papin käsi tutisi, kun hän kohotti lasin huulilleen, vaan hän ei
puhunut mitään, ja vidame, joka nyt huomasi, että me olimme lopettaneet
ateriamme, nousi istumasta. "Armand!" huuti hän, ja hänen katseensa oli
yhä synkkä. "Vie nämät nuoret herrat heidän huoneeseensa. Sinä
ymmärrät?"
Me jäykästi vastasimme hänen kumarrukseensa -- pappi ei näyttänyt
meistä vähintäkään välittävän -- ja seurasimme palvelijaa. Ja
matkallamme pitkän käytävän läpi ja ylös jyrkkiä portaita huomasimme,
että kaikki vastustus oli turhaa. Siellä täällä avattiin hiljaa ovia,
ja tuimamuotoisia haarniskoittuja miehiä katseli jälkeemme. Aseitten
kalsketta ja ääniä kuului lakkaamatta ympäriltämme, ja kun kulimme
muutaman akkunan ohi, niin kuulimme kavioiden kopsetta pihalta, kaikki
merkkejä, että talo oli tätä nykyä linnoitus. Tämä minua ihmetytti
isosti. Sillä mehän olimme nyt Parisissa, kaupungissa, jonka ympärillä
oli muurit ja jossa oli vartijat porteilla ja yö oli lyhyt elokuun yö.
Yksinäisinkin herrastalo Quercyssä ei voinut olla tämän huolellisemmin
varustettu pitkänä talviyönä sodankaan aikana.
Tämä teki meihin suuren vaikutuksen, varsinkin Croisetteen. Äkkiä
kuulin hänen pysähtyvän, noustessamme kapeita portaita, ja sanaa
sanomatta hän alkoi laskeutua takaisin niin kiireesti kuin pääsi. Minä
en tiennyt, mikä hänellä oli mielessä, vaan kuiskattuani pari sanaa
Marielle, riensin hänen jälkeensä. Kun olin päässyt portaitten juureen,
niin pysähdyin ja katsoin taakseni. Marie ja palvelija seisoivat siellä
ylhäällä, ja palvelija huuti minua kovasti, käskien tiukasti meidän
kummankin palata takaisin.
Vaan sillä aikaa Croisette oli jo päässyt toiseen päähän käytävää, ja
tyynnytettyäni rauhatonta palvelijaa, riensin edelleen kunnes minun
piti pysähtyä, kun muuan mies aukasi oven ihan nenäni edessä. Hän oli
kuullut kiireisten askeliemme äänen ja katseli minua nyt epäilevästi,
vaan muristen hän sulki taas oven. Minä taas jatkoin matkaani ja pääsin
sen huoneen ovelle, jossa olimme olleet illallisella, parahiksi
näkemään sellaista, joka minua äärettömästi hämmästytti, niin että minä
pysähdyin ovelle kuin naulattu.
Keskilattialla seisoi Bezers ja hänen vierellään viekas pappi.
Croisette seisoi etunojossa ja piti käsiään ojennettuina aivan kuin
rukoillen.
"Vaan herra vidame", kuulin pojan huutavan, seistessäni siinä oven
luona käsi lukon kahvassa, "parempi olisi surmata hänet kuin musertaa
hänen sydämmensä! Säälikää häntä! Jos te surmaatte herra Louisin, niin
sillä surmaatte hänetkin!"
Vidame seisoi äänetönnä ja tuijotti poikaan. Pappi irvisteli
halveksivasti. "Ihmissydän on pian parannettu -- ja varsinkin naisen
sydän", sanoi hän.
"Vaan ei Kitin!" sanoi Croisette kiihkeän tuskallisesti -- eikä ollut
papista tietävinään ollenkaan. "Ei Kitin. Te, vidame, ette tunne häntä!
Te ette tunne häntä!"
Tämä huomautus tuli onnettomalla ajalla. Minä näin vihan salaman
välähtävän Bezersin kasvoilla. "Menkää tiehenne!" karjui hän. "Minä
olen kirjoittanut neidille, mitä aijon tehdä ja että minä sen teen!
Bezers ei syö sanaansa. Taivaan Jumalan nimessä -- jos Jumalaa on, ja
sitä minä tänä yönä paholaisen nimessä epäilen! -- minä pidän sanani!
Menkää!"
Hänen leveät kasvonsa olivat kuin raivon vääristämät Hän katsoi
Croisetten pään yli aivan kuin olisi vedonnut häneen, jonka olemassa
olon vasta kielsi. Minä käännyin pois ja riensin samaa tietä, jota olin
tullutkin, ja kuulin Croisetten tulevan jälessäni.
Tämä näky sai minut täydellisesti epätoivoon. Siitä hetkestä en
ajatellut mitään, ennen kuin tulin tajulleni vinkuvasta äänestä, jonka
synnytti vartiamme avain lukossa, ja nyt minä huomasin että hän oli
mennyt tiehensä ja että me olimme pienessä huoneessa, joka oli ihan
katon rajassa. Hän oli jättänyt kynttilän lattialle, ja me seisoimme
sen ympärillä, jolloin meistä muodostui suuret varjot seinille.
Huoneessa ei ollut mitään muuta kuin kaksi vuodetta, jotka kiireellä
oli tekastu muutamaan nurkkaan. Minä viskausin toiselle vuoteelle,
maaten seinään päin, ja heittäysin epätoivoni valtaan. Katkeruudella
ajattelin niin kerrassaan onnistumatonta retkeämme ja vidamen riemua.
Minä kiroilin Croisettea hänen alentavan nöyryytensä vuoksi, jota hän
oli osottanut. Vaan kun vihani oli jonkun verran laantunut, niin
unhotin omat tuskani ja ajattelin Kitiä, joka oli niin kaukana --
ajattelin Kitin kalpeita, jaloja kasvoja ja hänen suruaan. Ja sitten
vähitellen annoin anteeksi Croisettelle. Kun oikein ajattelin, niin
eihän Croisette ollut rukoillut meidän puolestamme -- hän ei ollut
nöyrtynyt omaksi hyödyksemme, vaan Kitin hyväksi.
En tiedä miten kauan lienen siinä maannut tällä tavoin vaihdellen
näiden molempain mielialojen välillä, enkä tiennyt olivatko toiset
puhelleet vai olleet ääneti, kulkeneet huoneessa vai olleet yhdessä
kohden. Vaan Croisette kun kosketti kädellään minun hartioihini
innolla, joka levisi vavistuksena minun jäseniini, heräsin taas
todellisuuteen, näkemään huoneen ja sen varjot. "Anne! Anne! Oletko
hereillä!"
"Mika nyt on?" sanoin, nousten istumaan.
"Marie", alkoi hän, "on -- --"
Vaan hänen ei tarvinnut sen enempää selittää. Minä näin Marien seisovan
toisella puolen huonetta, akkunan ääressä, jossa ei ollut lasia ja joka
oli sijoitettu kattoon ja oli sen mukaan vähän kaltevakin. Hän oli
avannut luukun, joka oli sen peittona, kurotti varpaillaan -- sillä
akkunalauta oli melkein hänen päänsä tasalla -- ja katseli ulos. Minä
katsoin terävästi Croisetteen. "Onko ulkopuolella kattokourua?"
kuiskasin ja into rupesi jäseniäni värisyttämään, kun nyt ensi kerran
johtui mieleeni pakoon pääsyn ajatus.
"Ei ole", sanoi hän samalla äänellä. "Vaan Marie sanoo näkevänsä
akkunan alla hirren, jolle luulee meidän helposti pääsevän."
Minä hypähdin pystöön, työnsin Marien syrjään ja katselin ulos. Kun
silmäni olivat tottuneet vähän pimeään, niin erotin kattoja ja päätyjä
yhtenä ryhmänä niin kauas kuin nähdä voin. Lähempänä ja aivan akkunan
alla oli kuilu -- kapea katu. Sen toisella puolen oli talo, joka oli
niin paljo tätä meidän taloamme matalampi, että sen katonharja ei ollut
varsin silmäini tasalla. "En minä näe hirttä", sanoin. "Katsohan alas",
vastasi Marie hiljaa. Minä tein niin ja näin, viisi- tai kuusitoista
jalkaa akkunamme alapuolella oli kapea hirsi, joka meni meidän
talostamme vastapäätä olevaan taloon -- molempien tukena, niin kuin
siihen aikaan pidettiin kaupungeissa. Varjossa hirren toisessa päässä
-- hirsi oli niin suoraan akkunamme alla, että minä voin nähdä
ainoastaan alemmaisen pään -- erotin akkunan, josta näkyi heikko valo.
Minä pudistin päätä.
"Me emme pääse hirrelle", sanoin kauhistuneena kun mittailin välimatkaa
ja katselin syvyyttä allani, joka ruumista karsi.
"Marie sanoo, että me voisimme, jos meillä vaan olisi pieni palanen
köyttä", vastasi Croisette. Hänen silmänsä loistivat.
"Vaan sitäpä meillä ei ole", sanoin minä siihen. Minä olin nyt -- niin
kuin tavallisestikin -- tyhmä ja hidas ajattelemaan. Marie ei vastannut
mitään siihen. Hän oli harvasanaisin meistä veljeksistä, Minä käännyin
häneen, Hän oli riisumassa liiviä ja purkamassa kaulahuivia kaulastaan.
"Hyvä!" huudahdin minä, sillä minä nyt aloin ymmärtää. Ripeästi
riisuimme vyömme ja huivimme, jotka kaikeksi onneksi olivat
kotitekoisia, pitkät ja lujat. Ja Mariella oli sen lisäksi
nelisäikeistä purjelankaa taskussaan, ja minulla oli uudet, lujat
sukkarihmat sekä pari kyynärää pitkä hihna, jonka olin ottanut mukaani
varalta, jos satulanhihnat sattuisivat pettämään. Viidessä minuutissa
meillä oli kaikki yhtenä köytenä. "Minä olen kevein", sanoi Croisette.
"Vaan Mariella on varmin pää", väitin minä. Marie kuleksi yhtä varmasti
rintavarustuksen harjalla kuin me maassa olevalla laudalla.
"Se on totta", täytyi Croisettenkin myöntää. "Vaan senpä vuoksi hän saa
tulla viimeisenä, sillä sen, joka viimeiseksi tulee, täytyy itse laskea
itsensä."
Minä en ollut sitä ajatellut. Nyt minä sen huomasin ja nyökäytin
päätäni suostumukseksi. Minusta näytti, että retkemme johto oli
menemässä minun käsistäni, ja minun täytyi siihen tyytyä. Vaan
muutamassa seikassa tahdoin kuitenkin saada tahtoni perille. Kun Marie
tuli viimeisenä, niin minun piti päästä ensimmäisenä. Minun painoni
parhaiten osottaisi, kestääkö köysi. Ja siihen suostuivat toisetkin.
Ei ollut aikaa hukattavissa. Meidät voitaisiin keskeyttää milloin
hyvänsä. Ja sen vuoksi ryhdyimme heti toimeen. Köysi sidottiin minun
vasempaan kalvoseeni. Sitten nousin Marien olkapäille ja kiipesin --
vähän vapisten -- akkunan läpi, kiirehtäen minkä suinkin, sillä muuan
torninkello löi jo kaksitoista.
Minä olin kaiken tämän tehnyt miettimättä. Vaan tultuani ulos ja
riippuessani siinä pimeässä, taivaan ja maan välillä, suuren kellon
vielä soidessa, oli minulla silmänräpäys aikaa miettimään. Tuo musta
kuilu allani, raitis tuuli, joka hiveli otsaani, pimeä ja autius, jotka
ympäröivät minut, saivat minut vapisemaan. "Oletko valmis?" kysyi Marie
vähän malttamattomana. Mariella ei ollut vähääkään mielikuvitusta.
"En ole! Odota silmänräpäys", päästin suustani, tarttuessani
akkunapieliin ja loin viimeisen silmäyksen taakseni alastomaan
huoneeseen ja kahteen olentoon, jotka olivat minun ja kynttilän
välillä. "Ei", lisäsin minä joutuisasti. "Croisette -- pojat, minä
äsken sanoin teitä pelkureiksi. Minä peruutan! Minä en sitä
tarkoittanut! Kas niin! Antakaa laskeutua!"
Minä tunsin jonkun lämpöisen koskettavan kättäni ja kuulin jotakin
hillityn nyyhkytyksen tapaista.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olin laskeutumassa syvyyteen. Valo, jonka
olin nähnyt, nousi aina ylemmäksi. Päätäni alkoi huimata. Ja minä
kouristin köydestä. Kun olin tullut puoliväliin, rupesin ajattelemaan,
että jos veljeni eivät jaksaisikaan nostaa minua ylös tarpeen
vaatiessa. Vaan nyt oli myöhäistä ajatella sitä, ja samassa olinkin
hirrellä. Minä taaskin hengitin. Hiljaa ja hyvin varovasti asetuin
hirrelle, irroitin köyden kädestäni ja annoin sen nousta. Sitten
asetuin hajareisin istumaan hirrelle ja vihelsin merkiksi, että kaikki
hyvin. Hyvin siihen saakka!
Asema, jossa nyt olin, oli varsin omituinen, ja jälestäpäin olen usein
siitä uneksinut. Pimeässä, joka oli ympärilläni, lepäsi Parisi, täältä
nähden päättäen, vaipuneena uneen. Huntu oli levitetty minun ja tämän
Parisin välille, minun, nuoren pojan, ja tämän suuren kaupungin
synkkäin salaisuuksien välille, jotka sinä yönä olivat synkempiä,
kauheampia ja verisempiä kuin koskaan sitä ennen ja sen jälkeen. Kuinka
monta aseellista miestä olikaan väijymässä kaikissa näissä
häämöttävissä taloissa? Kuinka moni hautoikaan murha-ajatuksia
mielessään? Kuinka moni valvoikaan nyt nukkuakseen päivänkoitolla
ikuiseen uneen, tai nukkui nyt herätäkseen puukon-iskuun. Kaikkea tätä
en ymmärtänyt silloin, yhtä vähän aavistin miten monta iloista toveria,
lähdettyään maljain äärestä ja pelipöydästä, erosi nyt mennäkseen kohti
kuolemaan. Minä en tiennyt näitä salaisuuksia -- josta taivaalle kiitos
-- tai sadatta osaa kaikesta petoksesta, kaikesta julmuudesta ja
murbanhalusta, joka väijyi jalkaini alla valmiina ensimmäisen
pistolinlaukauksen paukahduttua repimään kaikki sulut. Minulle ei ollut
mitään merkitystä sillä, että kulunut päivä oli elokuun 23, eli että
päivä, joka nyt pian oli koittava, oli Perttulin päivä.
Ei. Vaan riemuun, jonka rinnassani herätti mahdollisuus vihollisemme
voittamisesta, sekaantui kuitenkin jonkunlainen synkkä aavistus.
Vidamen viittaukset ja peittelemätön kerskuvaisuus olivat viitanneet
johonkin, joka tapahtuisi ennen aamua -- siinä oli jotakin enemmän kuin
yksityisen henkilön murha. Ja myöskin varoituksella, jonka parooni
Rosny oli lausunut ravintolassa, näytti nyt minusta olevan aivan toinen
merkitys. Enkä minä päässyt näistä onnettomuutta ennustavien
aavistusten tunteista vapaaksi. Istuessani siinä hajareisin hirrellä,
kuvittelin näkeväni kapean kadun toisessa päässä Louvren raskaat
rakennukset, ja äänen sorina ja ihmisten askeleitten, joihin sekaantui
vartijan huuto ja matalalla äänellä annetut käskyt, kuuluvan sen
linnapihoista, joihin nyt kansaa kokoontui. Minun alatseni kulki niin
vähän ihmisiä, että minun ei tarvinnut pelätä tulevani huomatuksi.
Mutta kuitenkin, jos en vain erehtynyt, jokaisen tuulen puuskan mukana
kulkeutui hiipivien askelten ja matalan kuiskauksen ääniä. Ja yö oli
täynnä aavekuvia.
Ehkä kaikki kuitenkin oli jännitetyn mieleni luomaa, omituisen asemani
synnyttämää. Oli miten oli, vaan sitä en enään tuntenut, kun Croisette
tuli minun luokseni. Meillä oli vain tikarimme, ja se meitä vähän
lohdutti. Kun vain pääsemme vastapäätä olevaan taloon, niin ei meillä
ollut muuta tehtävä kuin rientää alas portista, vaikka väkivallalla, ja
sitte kiireimmän kautta Pavannesin asuntoon. Nyt oli vain kysymys
siitä, kumpi, mekö vai Bezersin joukot, ehtii ennen. Ja minä kuiskasin
Marielle kehottaen häntä joutumaan. Hän tuntui tarvitsevan pitkän ajan
valmistumiseensa.
Vihdoin hän tuli sieltä alas aivan huolettomasti, ja silloin minä
huomasin, että hän ei suotta ollut viipynyt niin kauan. Tultuaan
akkunasta, oli hän saanut luukun suletuksi. Ja vielä enemmänkin, hän
oli laskuköytemme jatkanut niin, että se ylti kaksinkerroin, ja oli
mutkan kiinnittänyt akkunakoukknun, ja kun hän tuli alas, niin veti hän
sen pois. Viisas poika se Marie!
"Hyvin tehty!" sanoin minä ja taputin olalle. "Nyt he eivät voi
aavistaa mitä tietä linnut ovat lentäneet!"
Niin oli siinä nyt koko veljesjoukko, vaan yksi heistä vapisi
levottomana, se minun täytyy tunnustaa. Me hinausimme toisen talon
seinämälle. Vaan päästyämme sinne onnellisesti ja istuessamme siinä
rivissä toinen toisemme takana, kasvot seinään päin, ja yön tuulen
puhaltaessa sivulta -- niin, minun rohkeuteni on aina hyvin matalalla,
kun minä nousen korkealle, ja minä hengitin raskaasti. Akkuna, joka oli
jotakin kuutta jalkaa ylempänä hirttä ja lasiton, oli auki, ainoastaan
hieno verho oli edessä, vaan -- voi päiviämme -- se oli kolmella
vaakasuoralla rautakangella varustettu -- paksuilla rautakangeilla.
Vaan meidän oli pakko tavalla tai toisella koettaa päästä sisään, ja
minä olin juuri niin varovasti kuin suinkin nousemassa seisomaan
kapealla sillalla, kun Marie vikkelästi ja mukavasti ryömi meidän
ylitsemme ja kiepsahti kapealle akkunalaudalle, yhtä keveästi kuin minä
nousen hevosen selkään. Hän ojensi toisen jalkansa minulle, ja suurella
vaivalla minä pääsin samalle hankalalle linnunpuulle. Croisette sai
viipyä siellä alhaalla niin kauan.
Kapea akkunalauta, kuusikymmentä jalkaa maasta ja kolme rautakankea,
joista pidellä! Minä puristausin kiinni, ja minun melkein kävi
kateikseni Croisettea. Sääreni hoippuivat ilmassa, ja kadun musta kita
näytti vaanivan minua. Minä kuitenkin toinnuin taas, vaan jouduin
epätoivoon. Minä tiesin, että meidän piti päästä eteenpäin, olipa
rautaristikoita tai ei. Me emme pääse entiseen vankilaamme, vaikka
haluaisimmekin.
Selvää myöskin oli, että me emme pääsisi mihinkään, jos vain huoneen
asukkaat tekisivät vastarintaa. Kapealla alustalla, jolla nyt
seisoimme, itse Mariekin oli avuton. Ristikot olivat hyvin tiheässä.
Nainen, jopa lapsikin olisi voinut irroittaa kätemme, ja silloin --
minä taas tunsin huimausta. Minä ajattelin julmia kiviä. Painoin
kasvoni ristikkoa vasten, siirsin vähän syrjään verhoa ja silmäsin
huoneeseen.
Siellä oli ainoastaan yksi ihminen -- nainen, joka liikkui edestakaisin
täysissä vaatteissa, niin myöhäinen kuin nyt jo olikin. Huone oli
ainoastaan pieni ullakkokamari, sellainen kuin sekin luola, jossa me
olimme olleet. Muutamassa nurkassa oli sänky, jossa oli katto ja verhot
ympärillä. Kaksi tuolipahasta oli lieden luona, ja kaikki näytti
köyhältä ja puutteelliselta. Vaan nainen oli rikkaasti puettu, silkissä
ja sametissa, vaikka puku näytti olevan epäjärjestyksessä. Minä näin
jalokiviä kimaltelevan hänen hiuksissaan ja sormuksissaan. Kun hän
käänsi kasvonsa meihin -- tavattoman kauniit kasvot -- niin minä heti
näin, että hän oli ylhäinen nainen, ja kun nopeasti meni ovelle ja
laski kätensä lukolle ja näytti kuuntelevan -- kun hän jyrisytti
lukkoa, kun epätoivoissaan antoi kätensä vaipua ja meni takaisin lieden
luo, niin tein saman huomion. Minä huomasin, että me nyt nähtävästi
vaihtaisimme vain entisen vankilan uuteen vankilaan. Oliko siis joka
talo Parisissa vankila? Joka katon allako suoritettiin murhenäytelmä?
"Rouva!" sanoin hiljaa herättääkseni hänen huomiotansa. "Rouva!"
Hän vavahti kovasti ja katseli ympärilleen joka taholle voimatta
ymmärtää, mistä ääni tuli. Sitten hän tuli akkunan luo ja kauhistuneena
veti verhon syrjään rajulla liikkeellä.
Katseemme kohtasivat toisiaan. Jos hän rupeaa huutamaan ja herättää
koko talon! Miten meidän silloin kävisi! "Rouva", sanoin uudelleen ja
koetin häntä tyynnyttää tekemällä ääneni niin lempeäksi kuin
mahdollista, "me pyydämme teiltä apua! Jollette meitä auta, niin olemme
hukassa."
"Teitä auttaa?;Ketä te olette?" huusi hän ja tuijotti hurjasti meihin.
Sitten hän peitti kasvonsa käsiinsä ja vaikeroi itsekseen: "Hyvä
Jumala, hyvä Jumala, mitähän minulle lopuksikin tulee?"
"Me olemme olleet vankeina vastapäätä olevassa talossa", ehätin
selittämään. "Ja me olemme sieltä paenneet. Me emme nyt voi palata
takaisin, vaikka haluaisimmekin. Jos te ette laske meitä huoneeseenne
ja anna meille suojaa..."
"Niin pudota räiskähdämme katuun", lisäsi Marie aivan tyyneesti --
vieläpä hiukan leikillisestikin.
"Teitä laskea sisään?" vastasi hän ja peräytyi. "Se on aivan
mahdotonta."
Hän muistutti serkkuamme, sillä niin kuin Kitikin oli tämäkin nainen
valkoverinen ja mustatukkainen. Tukkansa hän oli sitonut jonkunlaiseksi
kruunuksi, joka nyt oli joutunut epäjärjestykseen. Vaan vaikka hän
olikin vielä kaunis, niin oli hän kuitenkin vanhempi kuin Kit eikä niin
viehättävä. Minä, luottaen hänen jalouteensa, lausuin suoraan
epätoivoni. "Rouva", sanoin rukoilevasti. "Me olemme poikasia.
Croisette! Tule tänne!" Ja minä vetäysin syrjään niin paljo kuin
mahdollista, tehdäkseni tilaa hänelle. "Katsokaa rouva", sanoin
viekkaasti, "ettekö sääli kolmea poikaraukkaa?"
Croisetten lapselliset kasvot ja hänen kaunis tukkansa kiinnittivät
naisen huomion puoleensa, niin kuin olin toivonutkin. Hänen muotonsa
muuttui lempeämmäksi ja hän lausui itsekseen: "Poikaraukkoja!"
Minä käytin hyväksi suotuisaa tilaisuutta. "Me pyydämme vain päästä
teidän huoneenne läpi", sanoin minä innokkaasti. Jumalan nimessä! Miten
paljo oli vaan kysymyksessä. Miten meidän kävisikään, jos hän
kieltäisi? "Me olemme huutavassa hukassa", sanoin kiihkeästi. "Te
myöskin olette arveluttavassa asemassa, arvaan minä. Me autamme teitä,
jos te ensiksi autatte meitä. Me olemme tosin poikia, vaan me voimme
tapella puolestanne."
"Keneen minä uskaltaisin luottaa?" huudahti hän vavisten. "Vaan Jumala
varjelkoon minua kieltämästä apuani, kun minä itse olen avun
tarpeessa", sanoi hän katsoen Croisettea. "Tulkaa sisään, jos niin
haluatte."
Minä lausuin kiitoksia ja olin jo pujottanut pääni kankien väliin --
ajattelematta vaaraa, että en ehkä voisi saada sitä enään takaisin --
ennen kuin hän vielä oli lopettanut lauseensa. Vaan sisään tulla oli
helpompi sanoa kuin tehdä. Vihdoin pääsi Croisette läpi, ja kaikin
voimin ponnisteltuamme me toisetkin pääsimme lopuksi. Vaan ainoastaan
pakko ja kauhea kuilu allamme antoi meille voimia kestämään niin
tuskallisen kidutuksen. Kun minä viimeinkin seisoin lattialla, niin
olin kuin riepu. Ja päälle päätteeksi siinä naisen edessä.
Vaan miten onnelliselta minusta tuntui sittenkin! Mitähän nyt Bezers
sanoo! Hän oli meitä sanonut pojiksi, ja poikia olimmekin. Vaan hän nyt
sai nähdä, että me voimme hänen aikeensa estää. Nyt oli tuskin enemmän
kuin joku puolituntia kulunut sydän-yöstä. Me voimme vielä päästä
hyvällä aikaa. Minä oikeilin ruumistani ja kuleksin edestakaisin ylen
iloisena, vaan huomasin, että emäntämme oli vetäytynyt ovelle, jossa
hän seisoi puolittain peloissaan ja katseli meitä arkaillen.
Minä menin hänen luoksensa Ja tein kumarruksen parhaan taitoni mukaan
-- ikävä kyllä minulla ei ollut miekkaa. "Rouva", sanoin minä, "minä
olen herra Anne de Caylus, ja nämät ovat minun veljiäni. Ja me olemme
palvelukseksenne."
"Ja minä", vastasi hän ja hymyili -- "minä en tiedä minkä vuoksi -- minä
olen rouva de Pavannes, ja otan kiitollisuudella vastaan tarjotun
palveluksenne."
"De Pavannes?" huudahdin minä hämmästyneenä ja ilahtuneena samalla
kertaa. Madame de Pavannes! Hän varmaan siis on jotenkin sukua
Louisille. Hän varmaan voi sanoa meille, missä Louis asuu, ja siten
auttaa yritystämme. Eipä parempaa sattumusta! "Te tunnette siis herra
Louis de Pavannesin?" jatkoin innostuneena.
"Tunnen hyvinkin", vastasi hän tällä kertaa tavattoman viehkeästi
hymyillen. "Minä tunnen hänet hyvinkin. Hän on mieheni."