Matka Parisiin.
Aurinko ei ollut vielä korkealla, kun me kolme veljestä, yksi ainoa
palvelija mukanamme, pysäytimme hevosemme laakson reunassa ja
käännyimme satulassamme vielä viimeisen kerran silmäämään Caylusta --
säännötöntä, harmajaa kaupunkia, ja tornia, joka kohosi korkealle sen
yli. Kaikki olimme hyvin ajatuksissamme. Ajat olivat kuohuisia ja
tehtävämme varsin vakavaluontoinen. Vaan nuoruudella ja varhaisella
aamulla on erinomainen kyky poistamaan levottomuutta, ja vuoristoon
päästyämme ratsastimme iloisina edelleen. Me kulimme väliin alastomia
tuulisia kankaita, väliin tammimetsään hakattua tietä, jossa kaikki
puut olivat samalle suunnalle nojalleen, ja pari kertaa kulettiin
liitupitoisten jokiuomain yli, joissa vesi lirisi tuuheain saniaisten
välissä, ja joiden varrella oli siellä täällä yksinäisiä
talonpoikaistaloja tuuheain puistojen keskellä.
Neljä tuntia ratsastettuamme näimme allamme Cahorsin, aivan joen
polvekkeen kiertämässä. Me ratsastimme yli Vallandrésillan, joka menee
yli Lotin, ja ajoimme enomme tavalliseen majapaikkaan torin reunassa.
Täällä me tilasimme eineen ja kerroimme ylpeänlaisesti, että olimme
matkalla Parisiin.
Isäntä kohotti kätensä, "Parisiin!" huudahti hän pelästyneenä. "Jos
olisitte tulleet eilen, niin olisitte päässet vidame de Bezersin
seurassa! Ja teitähän on -- luvalla sanoen -- niin pieni seura, ja tiet
ovat kaikkea muuta vaan eivät rauhallisia kulkea."
"Vaan eihän vidamellakaan ollut kuin puolikymmentä miestä mukanaan",
vastasin minä ja ratsuruoskalla kopistelin huolettomasti saappaitani.
Isäntä pudisti päätään. "Herra vidame tuntee maailmaa", vastasi hän
viekkaasti. "Hän on sellainen mies, jonka kimppuun ei karata niin
äkkiarvaamatta! Muuan hänen miehensä kuiskasi minulle, että
Chateaurouxissa kaksikymmentä väkevää ja luotettavaa miestä yhtyy
heihin. Sanotaan tosin, että sota on loppunut, vaan ..." ja
hyväsydäminen mies kohautti olkapäitään ja loi merkitsevän katseen
läskiviipaleihin, jotka riippuivat liedessä. "Vaan sen asian teidän
armonne tietää paremmin kuin minä", lisäsi hän vikkelästi. "Minä olen
köyhä mies ja toivon ainoastaan saavani elää rauhassa naapureitteni
kanssa, käykööt sitte messussa tai saarnaa kuulemassa."
Tämä mielipide oli hyvin yleinen siihen aikaan, ja sitä useimmat
varakkaat kaupunkilaiset ja maalaiset kannattivat niin hartaasti, että
me pidimme turhana lausua omasta puolestamme mitään myönnytystä.
Saatuamme kunnioitettavalta isännältämme kirjenipun, jolla voimme saada
uusia hevosia Limogessa, jatkoimme matkaamme, virkistettyinä
ruumiiltamme ja saatuamme vähän ajattelemisen aihetta.
Kaksikymmentä neljä miestä oli sellainen joukko, jota ei tavallisesti
kustantanut itselleen matkalle sellainenkaan mies kuin Bezers, jolla
oli paljon vihollisia. Kun hän nyt oli varustanut sellaisen joukon,
niin se tuntui osottavan, että hänellä on suuremmat aikeet kuin se,
jonka me olimme kuvailleet. Vaan me emme voineet arvata hänen
tarkoituksiaan, koska hän tietysti oli kutsunut koolle joukkonsa ennen
kuin hän tiesi mitään Catherinen kihlauksesta. Niin ollen hän joko
mustasukkaisuudesta oli jo ennalta varuillaan, tai hänen hyökkäyksensä
Pavannesta vastaan oli vain osa suuremmasta suunnitelmasta. Kummassakin
tapauksessa meidän retkemme tuntui sitäkin tärkeämmältä, vaan ei enään
niin toivokkaalta.
Vaan matkallamme näimme ja kuulimme niin paljo ja aivan uutta että se
meitä esti tuumailemasta asiaa. Silmämme olivat nuoret, ja kaikki oli
meistä yhtä huvittavaa -- olipa se sitten kaunis tyttö, joka kuleksi
mustalaisjoukon jälessä tai pari valensialaista kuleksijaa --
_jongleureiksi_ sanoivat he yhä itseään -- jotka lauloivat vanhalla
Provencen murteella, tai normandialainen hevoskauppias hevosineen,
joilla pää ja häntä maata viilti, tai vanha resunen sotamies, joka oli
haavoitettu sodassa -- taistellessaan toisen tai toisen puolueen
puolesta, sen mukaan minkä mielinen hänen päällikkönsä oli ollut.
Vaan kuitenkaan emme unhottaneet matkamme tarkoitusta. Minä voin sanoa,
että ei sitä aamua, jona emme noustessamme -- usein ruumis hellänä ja
jäsenet jäykkinä -- olisi ajatelleet: "Tänään tai huomenna tai
ylihuomenna" -- aina asianhaarain mukaan -- "me saamme Kitin asian
toimitetuksi!" Kitin! Ehkä tämä oli puhtainta innostusta, mikä koskaan
on sydämmemme täyttänyt, kaikesta itsekkäisyydestä puhtain tehtävä,
joka meillä on ollut. Kitin vuoksi!
Muuten me tiellämme kohtasimme varsin vähän merkillisempiä matkustajia.
Puolet Ranskan aatelistosta oli Parisissa juhlissa, joita pidettiin
kuninkaallisten häiden johdosta. Helposti saimme hevosia, missä vain
tarvitsimme. Ja vaikka olimme kuulleet puhuttavan, että tiet olivat
täynnänsä kuleksivia, erotettuja sotilaita, eivät ne kuitenkaan meitä
koskaan häirinneet eivätkä estäneet matkallamme.
Vaan tarkoitukseni ei ole tehdä selkoa, mitä kaikkea tapahtui tällä
ensimmäisellä retkelläni maailmaan, vaikka minä mielelläni sitä
muistelen. Eikä myöskään ole tarkoitukseni selittää, mitä ajattelin
kaikista uusista ja harvinaisista kaupungeista, joiden ohi kulimme.
Sanottakoon vain, että me kulimme Limogesin, Chateaurouxin ja Orleansin
kautta, ja että meidät Chateaurouxissa petti muuan toivomme. Me
nimittäin olimme luulleet, että kun Bezers siellä yhtyi sotilaisiinsa,
niin hän ei saisi tarpeellista määrää hevosia matkallaan, ja me sen
vuoksi kyytihevosilla voisimme tavottaa hänet ja hiipiä hänen ohitsensa
tämän kaupungin ja Parisin välillä. Vaan Chateaurouxissa saimme kuulla,
että hänen joukkonsa oli saanut uuden määräyksen mennä Orleansiin ja
siellä odottaa häntä. Seurauksena siitä oli, että hän voi saada uusia
hevosia sinne saakka. Hänellä siis nähtävästi oli hyvin kiire. Sillä
kun hän saatuaan uudet hevoset Chateaurouxissa, oli lähtenyt sieltä,
niin hän oli puolenpäivän aikana ollut Angervillessä, josta on
neljäkymmentä englanninpenikulmaa Parisiin, jota vastoin me
Angervilleen saavuimme vasta saman päivän -- seitsemäntenä päivänä
Caylusta lähdettyämme -- illalla.
Me ratsastimme ravintolan suurelle avonaiselle pihalle, joka hämärässä
näytti vielä suuremmalta, ja olimme niin väsyneitä, jotta vaivoin
pääsimme satulasta. Jean, palvelijamme, otti hevosemme ja lähti
taluttamaan talliin eläinraukkoja, jotka pää riipuksissa mielellään
seurasivatkin. Me seisahdimme hetkiseksi aikaa oikomaan jäykistyneitä
jäseniämme. Täällä näytti olevan elämää ja liikettä. Portin päällä
olevasta valaistusta akkunasta kuului lautasten ja keittoastiain
kalinaa, ja käytävästä kuului kiireisiä askeleita. Muutamia lyhtyjä,
jotka oli vasta sytytetty, palaa tuipotti siellä täällä sumussa, Ja
muutamassa pihamaan nurkassa kaksi seppää kengitti hevosta.
Me olimme lähtemässä huoneeseen, kun kuulimme Jeanin kohottavan
äänensä, aivan kuin hän olisi riidelllyt jonkun kanssa, ja
ajatellessamme, että maalaispalvelijamme oli joutunut ehkä sorron
alaiseksi, kulimme tallirakennusta kohden, missä hän yhä kulki hevosten
kanssa edestakaisin.
"Mikä täällä on?" kysyin tuimalla äänellä.
"Sanovat, ettei täällä ole sijaa hevosille", valitteli Jean. Hän oli
puoleksi vihoissaan puoleksi peloissaan, oikea maalaisrenki kiireestä
kantapäähän.
"Ei täällä ole sijaa!" huuti muuan mies, joka seisoi tallin ovella ja
lähti nyt meitä kohden. Hänen äänensä kuulusti hävyttömältä, ja ensi
silmäyksellä huomasin että, hänen toverinsa olivat valmiit tarpeen
tullessa häntä auttamaan. Hän pani kädet puuskaan ja katsoi meitä
ilkamoiden. Lähellä olevan lampun valossa näin hänellä ja tovereillaan
olevan samanlaiset merkit.
"Kuulkaa", sanoin minä vakavasti, "talli on tilava, niin ettei se
teidän hevosistanne ole täysi, joten siis pitää olla siellä sijaa
minunkin hevosilleni."
"Tietysti! Sijaa kuninkaalle!" vastasi hän, ja eräs toinen
pilkallisesti huuti: "Eläköön kuningas!" Ja toiset nauroivat pirullisen
ivallisesti.
Herrasväen palvelijain välillä oli siihen aikaan riita tavallista. Vaan
isäntäväki harvoin sekaantui heidän väleihinsä. "Antaa heidän otella",
oli tavallinen käsitys. Vaan tässä oli Jean-raukka kovin alakynnessä,
eikä meillä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä häntä auttamaan.
"Kuulkaa nyt, hyvät miehet! Elkää ruvetko rettelöimään", sanoin
vakavasti, tarttuen Croisettea kädestä pidättääkseni häntä, sillä en
millään ehdolla tahtonut uudistaa sellaista tapausta, joka tapahtui
Caylusin portilla. "Nämät hevoset ovat vicomte de Caylusin, ja jos,
niin kuin toivon, teidän isäntänne on hänen hyvä ystävänsä, niin voi
teidän käydä huonosti, jos te vielä rettelöitte."
Olin kuulevinani hiljaista murinaa ja sanottavan: "Papegotti
[paavilainen]! Kuolkoot Guiset!" Vaan heidän johtajansa huuti
äänekkäästi: "Kukkokiekaa!" jota hän kertoi monta kertaa ja oikein
uhalla huiski käsillään matkien kukon siipienräpytystä. "Tässä meillä
on oikein hienohöyheninen kukko!" ja sillä tavoin hän jatkoi hyvän
aikaa, jonka jälkeen hän inhoittavasti irvistellen kääntyi toveriensa
puoleen, jotka osoittivat suostumustaan.
Sormiani syyhytti, minua halutti antaa hänelle ansaittua kuritusta,
vaan minä kuitenkin hillitsin itseni, jotta tästä ei syntyisi kovin
arveluttava loppu.
"Ettekö häpeä, mokomat!" kuului samassa kimakka ääni päältämme -- se
kuulusti tulevan kuin pilvistä. Minä silmäsin ylös ja näin kaksi
kaunista tyttöä akkunassa tallirakennuksen päällä. "Hyi hävetkää!
Ettekö näe, että ne ovat lapsia? Antakaa niiden olla rauhassa!" huuti
toinen heistä.
Miehet nauroivat nyt yhä enemmän, vaan minä puolestani on voinut siinä
seistä toimettomana ja kuulla sanottavan itseäni lapseksi. "Tule
tänne!" sanoin ja viittasin miestä luokseni, joka seisoi ovella. "Tule
tänne roisto, niin minä sinulle annan palkan, jonka ansaitset
puhutellessasi tuolla tavoin aatelismiestä!"
Lähestyi hyvin verkalleen suuri, paksujäntereinen mies, pitempi minua
ja vähintään kuutta tuumaa leveämpi hartioiltaan. Rohkeuteni masentui
vähän katsellessani häntä. Vaan asia oli ratkaistava. Vaikka olinkin
heikompi ja henturoisempi, niin olin kuitenkin ketterä kuin orava, ja
kiihtymykseni sai unhottamaan väsymykseni. Minä sieppasin lyijypäisen
ratsukepin Marielta ja lähestyin miestä.
"Varokaa itseänne, pikku mies!" huuti tyttö iloisesti -- kuitenkin
puolittain säälivästi, niin kuin minusta kuulusti. "Muuten tuo lihava
sika tappaa teidät!"
Vaan tällä kertaa ei minun vastustajani yhtynyt toisten nauruun. Minua
hämmästytti, että hän näytti epäröivältä, ja että hän ei ollut niin
halukas tulemaan piiriin, jonka hänen toverinsa muodostivat
ympärilleni. Vaan ennen kuin ehdin koetella hänen rohkeuttaan, laskeusi
käsi Olalleni. Mies-olento, joka äkkiä oli ilmestynyt siihen, minä en
tiedä mistä kummasta, sysäsi minut syrjään, voimakkaalla kädellä vaan
kuitenkin kohteliaasti.
"Jättäkää tämä minun toimekseni!" sanoi hän ja asettui aivan tyynesti
minun eteeni. "Elkää tahriko käsiänne koskemalla tuohon roistoon. Minun
juuri haluttaa saada jotakin tehdä, ja tämä tulee sopivaan aikaan. Minä
teen hänestä toukkain ruokaa ennen kuin nunnat tuolla luostarissa
ehtivät lausua 'Ave!'"
Hän oli jykevä mies, ei tavattoman suuri eikä tavattoman vahvakaan,
mustaverinen ja hyvin terävät piirteet. Hatustaan töyhtö oli katkennut,
vaan hattu oli kuitenkin hyvin mallikkaasti hänen päässään, ja hän
liikuskeli niin mahtavasti ja kilisteli kannuksiaan ja heilutteli
pitkää miekkaansa niin huolettomasti, ettei ollut ollenkaan ihme, jos
lähinnä seisovat joutuisasti vetäytyivätkin syrjään.
"Tule tänne!" huusi hän kiihkeästi muodostaen ympärilleen suuren aukon
heiluttaessaan yhä tuimemmin miekkaansa, ja hänen vasemmassa kädessään
välkkyi tikari. "Ken haluaa otella? Tahdotteko tulla yksittäin vai
kaikki yhdessä rysyssä? Miten vain mielenne tekee, teillä sen -- --" Ja
hän lopetti kehoituksensa kiroustulvalla, jonka syyti vastassaan
olevalle joukolle.
"Tämä riita ei teihin kuulu", sanoi paksu mies vihaisesti. Vaan hän ei
yrittänytkään vetämään miekkaansa, vaan sen sijaan vetäytyi takaisin.
"Kaikki riidat kuuluvat minuun, eikä mikään riita teihin! Niin se on se
asia", vastasi sankarimme terästäen sukkelaa vastaustaan tekemällä muka
hyökkäyksen lihavaa miestä kohden, joka taas hypähti takaisin.
Silloin syntyi äänekäs nauru, johon yhtyivät vastustajani toveritkin.
"Tuo lihava sika!" huuti tyttö ylhäältä. "Sylkekää sitä!" ja hän itse
sylki tätä entistä sankaria -- joka ei enään kopeillut.
"Leikkaanko hänestä pienen viipaleen sinulle, pieni herttaseni?" kysyi
leikkisä ystäväni ja teki suuren kiepauksen miekallaan vastustajansa
vapisevan selän ympärillä. "Oikein pienen herkkupalan?" lisäsi hän.
"Kiitos, ei haluta!" huuti tyttö naurunrähäkän lisääntyessä.
"Eikö pienen pientä hitustakaan? Minä lupaan että se on oikein murea ja
herkullinen pala."
"Uh, ei!" ja tyttö vielä kerran sylkäsi halveksivasti.
"Kuuletko? Neiti ei pidä sinusta vähintäkään", huuti kiduttaja. "Hän ei
pidä sinusta, mokompi gascognelainen sika!" Ja pistettyään taitavasti
tikarin kupeelleen, hän tarttui paksua miehenpalleroa korvasta ja
pyöräytti ympäri pari kertaa, jonka jälkeen potkasi niin, että mies
lensi hassusti ja aika vauhtia suuren vesisaavin yli pitkän matkan
päähän. Siellä se suupaltto nyt makasi, vuoroon voivotti vuoroon
kiroili, ja voittaja kehuvasti sanoi: "Nyt se on saanut tarpeekseen.
Jos joku toinen haluaa jatkaa hänen asiaansa, niin Blaise Buré on
puolestaan valmis. Jos ei, niin antakaa nyt riidan olla lopussa. Jonkun
pitää hankkia suojaa näiden herrain hevosille, ennen kuin ne
vilustuvat. Mitä minuun tulee", lisäsi hän, kääntyessään minuun ja
liioitetulla kohteliaisuudella ottaessaan lakin päästään, "niin olen
teidän armonne nöyrin palvelija, jota teidän tarvitsee vain käskeä."
Minä kiitin häntä puoleksi vilpittömästi puoleksi teeskennellyn
sydämmellisesti. Hänen takkinsa oli rikkinäinen ja hänen leveät
polvihousunsa, jotka ennen aikaan näyttivät olleen varsin kaunista
vaatetta, olivat tahraiset ja niistä melkein kokonaan puuttui pitsit.
Hän kerskui tavattomasti ja hänen otsalleen oli kirjoitettuna:
kuokkavieras. Vaan hän oli meille tehnyt suuren palveluksen, sillä Jean
nyt vastuksetta sai hevoset talliin. Ja sitä paitse aina pidetään
urhoollisesta miehestä, ja tämä mieshän oli urhoollinen, se täytyi
myöntää.
"Te tulette Orleansista", sanoi hän kunnioittavasti vaan sillä äänellä,
että hän pikemmin vastasi kuin kysyi.
"Niin, sieltä tulemme", vastasin minä vähän hämmästyen. "Näittekö
meidän tulevan?"
"En, vaan minä näen saappaistanne, hyvät herrat", vastasi hän. "Valkea
tomu pohjoisen, ruskea tomu etelän. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän", sanoin ihmetellen. "Te olette varmaan käynyt hyvän koulun,
herra Buré."
"Hyvät opettajat kasvattavat teräviä oppilaita", vastasi hän nauraen.
Ja vastauksensa sittemmin muistui mieleeni.
"Te myöskin tulette Orleansista?" kysyin, kun olimme lähdössä sisälle.
"Minä myöskin tulen Orleansista, hyvät herrat. Vaan minä tulin jo
päivällä. Toin kirjeitä, tärkeitä kirjeitä!" Hän tuttavallisesti
silmäsi meihin, oikasi sitte itseään, katsoi tuimasti tallimiehiä, löi
pari kertaa rintaansa, väänsi viiksiään ja lopuksi hymyili nuorelle
tytölle, joka vielä oli akkunassa ja pureksi olenkortta.
Minä arvelin, että me emme nyt helposti pääse hänestä erillemme. Vaan
niin ei kuitenkaan ollut. Sillä kun hän, nähtävästi hyvin tyytyväisenä,
oli kuunnellut monia kiitoksiamme, niin hän kumarsi luonnottoman
kohteliaasti ja marssi tiehensä niin juhlallisesti kuin espanjalainen,
hyräillessänsä:
"Ce petit homme tant joli!
Qui toujours cause et toujours rit,
Qui toujours baire sa mignonne,
Dieu gard' de mal ce petit homme!"
Kun astuimme ravintolaan, niin isäntä tuli meitä vastaan. Hän oli hyvin
kohtelias, vaan näytti olevan hyvin hämillään, ja hänenkin olossaan oli
jotakin levotonta jännitystä.
"Parisistako herraseni?" kysyi hän hieroen käsiään ja kumartaen syvään.
"Vai etelästäkö?"
"Etelästä", vastasin. "Orleansista, ja nälkäisiä ja janoisia, hyvä
herra."
"Ahaa!" vastasi hän ottamatta huomioon viimeistä osaa vastauksestani,
ja hänen silmistään säihkyi tyytyväisyys. "Sitte voin vannoa, että te
ette ole kuulleet viimeistä suurta uutista?" Hän pysähtyi keskelle
ahdasta käytävää, kohotti kynttilää, joka hänellä oli kädessä, ja loi
tutkivan katseen meihin, aivan kuin olisi halunnut saada selkoa meistä
ennen kuin jatkoi puhettaan.
"Suurta uutista!" sanoin minä tuimalla äänellä, sillä minä olin väsynyt
ja minulla oli, kuten olin hänelle sanonut, nälkä. "Me emme ole
kuulleet mitään uutisia, ja suurin palvelus mitä voitte tehdä on se,
että joudutatte illallistamme."
Vaan ei tämäkään nolaus saanut masennetuksi hänen intoaan kertomaan
uutistaan. "Amirali de Coligny", sanoi hän meikein voimatta hengittää,
"ettekö ole kuulleet, mitä hänelle on tapahtunut?"
"Amiralille? Mitä hänelle sitten on tapahtunut?" kysyin kiihkeästi.
Lopuksikin siis innostuin.
Minun nyt täytyy tehdä pieni poikkeus varsinaisesta kertomuksestani. Ne
harvat, jotka ovat minun ijälläni, ja monet, jotka ovat nuorempia, ovat
varmaan kuulleet kerrottavan, että siihen aikaan italialainen
leskikuningatar itse asiassa piti hallitus-ohjaksia ja johti Ranskaa.
Catharina Medicin suurimpana pyrintönä oli koettaa säilyttää
vaikutustaan poikaansa, Kaarle yhdeksänteen, joka heikkona, kivuloisena
oli jo tuomittu ennenaikaiseen hautaansa. Leskikuningattaren lähimpänä
huolena oli tukea kuningasvaltaa koettamalla pitää tasapainoa
katolilaisten ja hugenottien välillä. Sitä varten hän suositteli väliin
toista väliin toista puoluetta. Tätä nykyä hän oli ollut tavallista
suosiollisempi hugenoteille. Heidän johtajansa amirali Gaspard de
Coligny, Navarran kuningas Henrik ja prinssi Condé arveltiin olevan
hänen erityisessä suosiossaan, jota vastoin toisen puolueen johtajat,
herttua Guise ja molemmat kardinalit Lorraine ja Guise olivat
epäsuosiossa. Eikä tähän, niin kuin näytti, parannusta saanut edes
heidän ystävänsä, kuningattaren lempipoika, Anjoun herttua Henrik.
Sillä kannalla olivat asiat elokuussa 1572, vaan huhu kertoi kuitenkin,
että Coligny, joka oli käyttänyt asemaansa hyväksi, oli jo saanut
vaikutetuksi kuninkaaseen niin paljon, että Catharina Medici alkoi
huomata asemansa uhatuksi. Amirali, jota hugenotit kauan aikaa olivat
pitäneet johtajanansa, oli nyt sen vuoksi mitä suurimman huomion
esineenä samalla kun Guisein puolue häntä -- herttua Guisen luultuna
murhaajana -- vihasi niin ankarasti, että sille ei vetänyt vertoja
ystävien suosio, niin hartaasti suosittu kuin hän olikin näiden
joukossa.
Ja monet, jotka eivät olleetkaan hugenotteja, pitivät kuitenkin häntä
suuressa arvossa isänmaan ystävänä ja urhoollisena soturina. Vaikka me
olimmekin vanhaa uskoa ja kuuluimme vastapuolueeseen, niin olimme
kuitenkin kuulleet paljon hyvää hänestä. Vicomte sanoi häntä aina
suureksi mieheksi, mieheksi, joka oli joutunut harhatielle, vaan joka
hairauksestaan huolimatta oli kuitenkin urhokas, rehellinen ja kelpo
mies. Sen vuoksi minä, kun ravintolan isäntä mainitsi hänen nimensä,
unhotin nälkänikin.
"Colignya ammuttiin eilen, kun hän ajoi Rue des Fosses-katua", selitti
mies pidättäen hengitystään. "Ei ole tietoa, parantuuko vai kuoleeko.
Koko Parisi on kiihdyksissä, ja monet pelkäävät pahinta."
"Vaan kuka uskalsi sellaista tehdä?" kysyin epäröiden. "Hänellähän oli
kuninkaan suojeluskirja."
Isäntä ei vastannut siihen mitään, kohautti vain olkapäitään, avasi
sitten oven ja viittasi astumaan ruokasaliin.
Meitä varten oli jo järjestetty ateria pitkän pöydän toiseen päähän.
Toisessa päässä oli syömässä muuan vanhanpuoleinen herra. Hän oli hyvin
rikkaasti puettu, vaan samalla hyvin yksinkertaisesti, ja hänen harmaja
lyhyeksi leikattu tukkansa, suuri päänsä ja vakavat, tarmon leimaamat
kasvonsa leveine leukoineen ja syvine piirteineen herättivät meissä
ehdottomasti kunnioitusta. Me kumarsimmekin syvään hänelle, kun
asetuimme paikoillemme.
Hän vastasi tervehdykseemme, katsoi meitä vähän aikaa tunkevan
tarkkaavasti ja jatkoi sitten aterioimistaan. Minä huomasin, että hänen
miekkansa oli nojallaan tuolia vasten hänen vierellään, ja että
pistoli, joka luultavasti oli ladattu, oli pöydällä kynttilän vieressä.
Kahdella lakeijalla, jotka seisoivat hänen takanaan ja palvelivat
häntä, oli samallainen merkki kuin niilläkin miehillä, joiden kanssa
olimme olleet riidassa. Me aloimme puhella, vaan matalalla äänellä,
ettemme häiritsisi vierasta. Murhayritys Colignya vastaan, jos se
todella oli tehty, voisi paljo vaikuttaa meidän asioihimme. Sillä jos
niin etevä ja arvossa pidetty hugenotti kuin Coligny, joka sitä paitse
oli kuninkaan erityinen suosikki, voi joutua hengenvaaraan Parisissa,
niin mitä sitten voi odottaa Pavannes? Me olimme toivoneet tulevamme
rauhalliseen kaupunkiin. Jos sitä vastoin nyt siellä oli levottomuutta,
niin Bezersin toiveet olivat sitä paremmin ja meidän -- ja Kitin,
Kit-raukan -- sitä huonommin.
Pöytäkumppanimme oli nyt lopettanut aterioimasta. Vaan hän istui vielä
paikoillaan ja näytti katselevan meitä uteliaasti. Vihdoin rupesi hän
puhelemaan. "Aijotteko Parisiin, nuoret herrat?" kysyi hän vähän
ankaralla ja kopealla äänellä.
Me myönsimme. "Huomennako?" kysyi hän vielä.
"Niin", vastasimme ja odotimme, että hän jatkaisi puhetta. Vaan sen
sijaan hän vaikeni ja tuijotti hajamielisesti eteensä pöydälle. Kun
huomiomme oli kääntynyt omiin asioihimme ja ateriaamme, niin olimme
melkein unhottaneet hänen läsnäolonsa, kun minä yhtäkkiä tulin
katsoneeksi ylös ja huomasin hänen seisovan aivan minun käsivarressani
kiinni ja pitävän edessäni sanaa puhumatta pientä paperilippua.
Minä vavahdin, sillä hän näytti niin vakavalta. Vaan kun huomasin, että
toisen pöydän ääressä istui useita huonompiarvoisia vieraita, niin
arvasin, että hän tahtoi meille yksityisesti ilmoittaa jotakin, ja sen
vuoksi otin kiireesti paperin lukeakseni, Siinä oli ainoastaan
seuraavat neljä tuhrittua sanaa:
"Va chsser l'Idole."
Ei sen enempää. Hämmästyneenä katselin häntä, käsittämättä sanojen
tarkoitusta. Croisette koetti rypistää otsaansa katsellessaan lippua,
vaan ei hänkään siitä sen selvempää saanut. Turha oli sen vuoksi
näyttääkään sitä Marielle.
"Te ette ymmärrä?" sanoi vieras pistäessään lipun taskuunsa.
"Emme", vastasin minä pudistaen päätäni. Me kaikki kolme olimme
kunnioittavasti nousseet seisomaan ja olimme ryhmässä hänen
ympärillään.
"Vai niin, vai niin. No sitten on hyvin", sanoi hän ja katsoi meitä
vakavasti ja suopeasti. "Ei ole mitään hätää. Jatkakaa te vain
matkaanne. Vaan -- minulla on siellä poika, ei paljoa nuorempi kuin
tekään, hyvät herrat. Ja jos te olisitte ymmärtäneet minua, niin olisin
sanonut: elkää menkö Parisiin! Siellä on tarpeeksi lampaita
kerittäviksi!"
Tämän hämärän puheensa perästä hän oli juuri kääntymässä lähteäkseen,
kun Croisette hiljaa kosketti hänen käsivarteensa. "Olkaa hyvä ja
sanokaa meille, onko totta", sanoi poika kiihkeästi, "että amirali
Coligny on eilen haavoitettu?"
"Totta se on", vastasi toinen ja loi kummallisen silmäyksen kysyjään,
jolloin hänen katseensa vähäksi aikaa muuttui lempeämmäksi. "Totta se
on, poikani", jatkoi hän omituisen juhlallisesti. "Jota herra rakastaa,
sitä hän kurittaakin. Ja, Jumala antakoon minulle anteeksi, että sanon
näin: jonka hän tahtoo hukuttaa, sen hän lyö sokeudella."
Hän oli, ainakin mikäli minä otaksuin, mielissään katsellut Croisetten
tyttömäisiä kasvoja. Marie ja minä olimme mustaverisiä ja rumia
verraten veljeemme. Vaan vieras nyt kääntyi hänestä tehden omituisen
suuttumuksen liikkeen ja iski kultakahvaisella kepillään lattiaan.
Terävällä, vihastuneella äänellä huuti hän palvelijoitaan ja nähtävästi
vihoissaan lähti huoneesta, antaen lakeijain mennä edellä, joista
toinen kantoi pistolla ja toinen kahta kynttilää.
Kun minä varhain seuraavana päivänä tulin pihalle, niin ensimmäisenä
tapasin Blaise Burén. Hän nyt päivän valolla näytti melkein hurjemmalta
ja likaisemmalta kuin tulen valossa eilen illalla. Hän tervehti
kunnioittavasti minua, ja kun oli selvää, että hän ei pitänyt suuressa
arvossa lähimmäisiään, niin tämä hänen minulle osottamansa kunnioitus
vaikutti sen, että minä katselin häntä mielissäni. Onhan tavallista,
että mitä vihasempi koira, sitä suuremmassa arvossa pidämme sen meille
osottamaa huomiota. Minä kysyin häneltä, kuka tuo ylhäinen hugenotti
oli, joka oli ollut aterialla meidän kanssamme. Sillä sen huomasimme ja
ymmärsimme, että hugenotti hän oli.
"Paroni de Rosny", vastasi hän ja lisäsi ivallisesti: "Hän on
varovainen mies! Jos he kaikki olisivat samallaisia, silmät edessä ja
takana, ja ladattu pistoli kädessä, niin silloin olisi, nuori herra,
Ranskassa yksi kuningas enemmän tai yhtä vähemmän! Vaan toiset ovat
sokeoita pöllöjä, kaikki järestään, sokeoita kuin yölepakot." Hän vielä
mutisi jotakin, josta minä kuulin sanat "tänä iltana." Vaan minä en
kuullut lausetta kokonaan, enkä ymmärtänyt vähääkään, mitä hän
tarkoitti.
"Herrat aikovat Parisiin?" kysyi hän sitten aivan toisella äänellä. Kun
minä vastasin, että niin oli aikomus, niin katsoi hän minua puoleksi
arkaillen puoleksi julkeasti. "Minä siinä tapauksessa pyytäisin
herroilta pienen palveluksen", sanoi hän. "Minä myöskin aijon Parisiin.
Minä tosin en pelkää puolestani, niin kuin olette nähneet. Vaan minä
arvelen, että maantiellä ei taida olla oikein hupaista liikkua, jos
pääkaupungissa on melskettä, ja -- niin sanalla sanoen, minä mieluummin
haluaisin ratsastaa teidän seurassanne kuin yksin."
"Mielellämme saatte tulla mukaamme", sanoin minä. "Vaan me lähdemme
puolen tunnin kuluttua. Tunnetteko Parisin?"
"Yhtähyvin kuin miekkani kahvan", vastasi hän äänellä, joka ilmaisi
hänen tyytyväisyytensä siitä, että olin myöntynyt. "Ja minä Parisin
opin tuntemaan jo piiskasaunavuosinani. Jos haluatte pelin palloleikkiä
tai kauniin tytön suudeltavaksenne, niin voin minä hankkia teille
molemmat."
Minussa, joka tunsin talonpoikaista pelkoa tätä kaupunkia
ajatellessani, syntyi tuuma, että tämä kehuskeleva ystävämme voisi
meitä auttaa, jos haluaa. "Tunnetteko herra de Pavannesin?" kysyin
häneltä aivan vaistomaisesti. "Tarkoitan, tiedättekö, missä hän asuu?"
"Herra Louis de Pavannes?" sanoi hän.
"Niin."
"Minä tiedän -- --" vastasi hän verkalleen, sivellessään leukaansa ja
miettiväisenä tuijottaen maahan -- "minä tiedän, missä hän asui, ennen
kuin -- -- niin, nyt muistan", lisäsi hän lyöden reiteensä, "kun minä
pari viikkoa sitten olin Parisissa, niin kuulin kerrottavan, että hänen
hovimestarinsa oli vuokrannut hänelle asunnon Rue S:t Antoinen
varrelta."
"Hyvä", sanoin ylen onnellisena. "Sitten laskeumme hevosen selästä
siellä, jos voitte viedä meidät sinne suoraa tietä."
"Minä voin", vastasi hän. "Eikä ole teillä katumista, että otitte minut
matkakumppaniksenne. Parisi ei ole mikään hauska kaupunki, kun on
levottomuuksia, vaan te olette sattuneet käsiksi oikeaan mieheen, joka
teidät opastaa perille."
Minä en kysynyt, mitä hän tarkoitti levottomuuksilla, vaan riensin
ottamaan miekkani ja Croisettelle ja Marielle kertomaan liittolaisesta,
jonka olin hankkinut. He tietysti olivat hyvin mielissään, ja me sen
vuoksi lähdimme taipaleelle mitä iloisimmalla mielellä ja toivoimme
jälkeenpuolisten saapuvamme tuohon suureen kaupunkiin. Vaan Marien
hevoselta putosi kenkä, ja kului hyvä aika ennen kuin tapasimme sepän.
Sitten meidän piti Etampesissa, jossa pysähdyimme eineelle, odottaa
tavattoman kauan ennen kuin ruoka joutui. Tämän kaiken vuoksi emme
päässeet Parisiin ennen kuin auringon laskussa. Hehkuva iltarusko
punotti juuri idässä olevat kukkulat, ja ruskotusta vasten näkyivät
selvinä Notre Damen kaksoistornit ja S:t Jacques de Boucherien korkea
torni. Kymmenkunta talonkattoa, jotka kohosivat ympäristöstään,
hehkuivat kirkkaina, ja suuri pilvi, joka kohosi kuin tavattoman suuri
ihmiskäsi yli kaupungin, muuttui vähitellen veripunaisesta
sinipunertavaksi ja sinipunertavasta mustaksi sen mukaan kuin hämärtyi.
Tultuamme kaupunginportista ja ratsastettuamme ensin muutaman sillan
yli ja sitten toisen, niin jouduimme huumauksiin jyrinästä ja melusta,
joka täällä vallitsi ympärillämme. Sadottain liikkui ihmisiä kapeilla
kaduilla. Naiset huutelivat toisilleen akkunoista. Puolenkymmenen
kirkon kellot soivat iltarukoukseen. Meidän maaseutuelämän
hiljaisuuteen tottuneet korvamme olivat melkein lummeissa. Suurin
silmin katselimme tornikkaita taloja, joissa oli korkeat suipot katot,
taitehikkaasti tehtyjä kirkkoja ja ihmisryhmiä -- tuiman näköisiä
olentoja, joista useiden silmissä oli synkkä ja hurja hehku ja jotka
seisoivat mustien savusten katukujien suilla ja tähystelivät -- meitä
ohimennessämme. Yhtäkkiä meidän piti pysähtyä. Suuri ihmisjoukko oli
kerääntynyt katsomaan kuusimiehistä ratsujoukkoa, joka nyt juuri kulki
meidän edestämme. He ratsastivat kaksittain, istuivat huolettomasti
satulassa ja puhelivat vilkkaasti keskenään välittämättä vähintäkään
väkijoukosta ympärillään ja huomautuksista, joita lausuttiin heistä.
Heidän komeat ja rikkaat pukunsa ja satulavarustuksensa olivat
sellaiset, että en koskaan ennen ollut nähnyt. Kymmenkunta paasia ja
lakeijaa seurasi heitä jalkaisin, ja heidän iloinen keskustelunsa ja
naurunsa kuului meihin saakka väkijoukon yli.
Kun minä katselin tätä ylhäistä ratsukulkuetta, niin väkijoukon
liikkeen vuoksi Burén hevonen peräysi aivan lähelle minua. Buré kirosi
karkeasti ja aivan aiheettomasti, niin kuin minusta tuntui. Vaan
samassa Croisette veti minun huomioni puoleensa kopauttaen
ratsukepillään minua käsivarteen. "Katsohan!" huudahti hän. "Eikö tuo
ole hän?"
Minä katsoin pojan sormen suuntaan -- mikäli se oli mahdollista, sillä
hevoseni, joka oli erkautunut Burén hevosen läheisyydestä,
heittelehtihe sinne tänne ihan hurjana -- ja minä katselin viimeistä
paria tuossa pienessä seurueessa. He ratsastivat nyt sen kadun poikki,
jossa me olimme, ja minä sen vuoksi näin heidät ainoastaan sivulta tai
oikeammin sanoen ainoastaan toisen heistä. Hän oli harvinaisen kaunis,
nuori mies, noin kahdenkymmenenkahden vuotias, pitkät kiharansa
valuivat röyhelöiselle kaulustalle ja keltaiselle silkkikaapulleen.
Kasvonsa olivat lempeät ja lapselliset ja ihmeen miellyttävät. Vaan hän
oli minulle aivan outo.
"Minä uskaltaisin vannoa, että se oli itse Louis -- herra de Pavannes!"
huudahti Croisette.
"Tuoko?" vastasin minä, lähtiessämme taas liikkeelle, kun väkijoukko
edessämme oli vähän harventunut. "Ei veikkonen se ollut hän!"
"En minä tarkoita sitä, joka ratsasti lähinnä meitä, vaan sitä, joka
ratsasti hänen vierellään", selitti Croisette.
Vaan minä en ollut sitä sopinut näkemään. Me nyt käännyimme
satulassamme ja tähystimme taaksemme hänen jälkeensä, ja, mikäli illan
hämärässä voi erottaa, hän todellakin muistutti selkäpuoleltaan
Louista. Vaan Buré, joka sanoi tuntevansa herra de Pavannesin, nauroi
meille. "Teidän ystävällänne", sanoi hän, "on leveämpi selkä kuin
tuolla!" Ja minä arvelin että Buré voi olla oikeassa -- vaan se voi
riippua vaatteidenkin muodosta. "He ovat olleet pelaamassa pallopeliä
Louvressa, voin vannoakin!" jatkoi hän. "Amirali siis lienee terveempi.
Joka meitä lähinnä ratsasti, oli herra de Feligny, amiralin vävy. Ja
toinen, jota te tarkoitatte, oli kreivi de la Rochefoucault."
Hänen puhuessaan käännyimme kapealle kadulle lähellä jokea ja näimme
edessämme mustan rakennusjoukon, joka Burén ilmoitukseu mukaan oli
Louvre -- kuninkaan palatsi. Tältä kadulta käännyimme toiselle, joka
oli lyhyempi ja kapeampi, ja täällä Buré pysähdytti hevosensa ja
koputti kovasti muuatta jykevää porttia. Oli nyt jo niin pimeä, että
kun me Burén jälessä olimme ajaneet pihalle, niin emme erottaneet muuta
kuin korkean päätyrakennuksen, joka kuvastui edessämme kuulakkaa
taivasta vasten, ja pihan toisella sivulla joukon miehiä ja hevosia.
Buré puheli muutaman miehen kanssa, ja kehoitettuaan meitä
laskeutumaan satulasta, sanoi hän, että lakeija tulee meitä viemään
sisälle, herra de Pavannesin luo.
Ajatus, että me lopuksikin olimme pitkän matkamme perillä ja ajoissa
voimme varoittaa Louista uhkaavasta vaarasta, sai unhottamaan vaivamme,
väsymyksemme ja jäykistyneet jäsenemme. Iloisina viskasimme ohjakset
Jeanille ja kiiruhdimme portista palvelijan jälessä. Me olemme nyt
päässeet päämaaliimme. Hurraa!
Kulkiessamme pitkän käytävän läpi ja monia portaita, näytti meistä talo
olevan täynnä väkeä. Usein kuulimme ääniä ja aseitten kalinaa. Vaan
seuralaisemme ei pysähtynyt, vei vain suoraa päätä meidät pieneen
huoneeseen, jota kattolamppu valaisi. "Minä ilmoitan herra de
Pavannesille tulonne", sanoi hän kunnioittavasti ja katosi esiripun
taakse, joka näytti olevan toiseen huoneeseen vievän oven edessä. Hänen
mennessään olimme kuulevinamme ääniä ja lasien kilinää.
"Hänellä on varmaan vieraita", sanoin rauhattomana. Minä koetin
ratsupiiskalla kopistella tomua saappaistani. Muistin että me nyt
olimme Pariisissa.
"Hän varmaankin hämmästyy, nähdessään meidät", sanoi Croisette
naurahtaen -- vaan kuitenkin levottomasti. Ja sitten me seisoimme
ääneti ja odotimme.
Ajan siinä kuluessa, aloin tuumiskella -- ja luultavasti seura, jonka
olimme kadulla nähneet, minut saattoi näihin mietteisiin -- eiköhän
herra de Pavannes täällä Parisissa olisi aivan toisenlainen kuin herra
de Pavannes Caylusissa, tuskinpa kuninkaan hovimies olisi niin
ystävällinen kuin Kitin sulhanen. Ja minä mietiskelin tätä yhä,
kun esirippu taas vedettiin syrjään. Pitkä mies, pieni koira
käsivarrellaan, astui kiireesti sisään ja seisahtui hymyillen eteemme.
Hän oli komeassa mustassa puvussa, joka kimalteli hopealle. Pieni
koira hänen käsivarrellaan murisi, ja Croisette katsoi suu auki
hämmästyksissään. Tuo mies ei ollut Louis de Pavannes. Hän ei ollut
mikään vanha, hyvä ystävämme. Hän oli herra vidame de Bezers!
"Terve tulleiksi, hyvät herrat!" sanoi hän ja hymyili meille -- enkä
koskaan hänen silmissään ollut huomannut sellaista vahingoniloa. "Terve
tulleeksi Parisiin, herra Anne!"