Vidamen uhkaus.
Croisettella oli tapana kertoa juttu, jonka yksityisseikkoja minä en
muista muuta kuin ilkeänä unena. Hän väitti, että minä sinä yönä lähdin
sängystäni -- kun minä olin vanhin, niin minulla oli kesäisin oma
vuoteeni, jota vastoin Croisette ja Marie nukkuivat toisessa vuoteessa
samassa huoneessa -- ja menin hänen luoksensa herättäen hänet, ja että
minä nyyhkien ja vavisten tartuin hänen käsivarteensa ja aivan kuin
ankaran kauhun valtaamana rukoilin häntä, että hän ei päästäisi minua
menemään. Ja että minä tällä tavoin nukuin hänen vieressään aamun
koittoon saakka. Vaan niin kuin sanottu, minä en kaikesta tästä muista
sen enempää kuin että sinä yönä näin ilkeätä unta ja että herätessäni
olin hänen ja Marien luona, jonka vuoksi en voi sanoa, miten asia
oikeastaan oli.
Vaan jos minulla oli jotakin tunnetta siitä, niin se ei missään
tapauksessa kestänyt kauan. Päinvastoin minä -- mitäpä sitä kieltäisin
-- olin hyvin mielissäni siitä arvosta, johon äkkiä olin kohonnut Gilen
ja muiden palvelijain silmissä. Mitä Catherine ajatteli asiasta, en
tiedä. Hän oli saanut kirjeensä ja oli nähtävästi siitä tyydytetty. Me
emme nähneet häntä vilahdukseltakaan. Rouva Claudella oli puuhaa
keittäessään lääkkeitä ja hoidellessaan sanansaattajan haavaa. Ja
minusta oli ihan luonnollista, että minun oli otettava ylin johto
linnassa.
Siitä ei ollut epäilemistäkään -- ei ainakaan meidän mielestämme --
ettei hyökkäys kuririn kimppuun olisi tapahtunut vidamen yllytyksestä.
Se vain oli ihme, ettei vidame muitta mutkitta katkaissut häneltä
kaulaa ja ryöstänyt kirjettä. Vaan kun minä nyt ajattelen asiaa, niin
tuntuu minusta, että näinä aikoina -- kun uskonnollinen sota herätti
pahimmat intohimomme -- aikaisetkin miehet julmuuteensa liittivät
jonkun määrän lapsellisuutta. Vihollisen tappamisessa ei ollut
kylläksi. Ihmisiä huvitti tehdä hänen päästään astinlaudan -- minä en
puhu vertauksilla -- ja viskata hänen sydämmensä koirille. Ja
epäilemättä oli hyvin sopinut vidamen julmaan leikillisyyteen
se, että Pavannesin ensimmäisen rakkaudenkirjeen tuoja ilmestyi
hallitsijattarensa eteen verisenä ja lokaisena ja että roskaväki omien
porttiemme ympärillä otti osaa häväistykseen.
Selvää oli, että Bezersin raivo ei suinkaan laantunut siitä, kun asiat
näin päättyivät ja muuan hänen miehensä oli saanut sellaisen
rangaistuksen. Me sen vuoksi tarkastimme lukot ja salvat ja akkunat,
vaikka linna onkin valloittamaton, se kun on kalliolla, jonka sileät
seinät ovat ainakin kaksikymmentä jalkaa korkeat joka puolelta. Tosin
vihollinen, niin kuin Pavannes oli näyttänyt meille, olisi helposti
voinut räjähdyttää ruutilla, vaan me sulimme ristikon, joka sulki
penkereelle johtavan tien. Kun tämä oli tehty, niin me tunsimme
olevamme turvassa, sillä jos vihollisen onnistuikin murtautua sisään,
niin hän olisi loukussa -- jyrkällä kapealla kaivostiellä, jossa hän
olisi tulen alaisena edestä ja sivuilta. Meillä oli kaksi tykkiä, jotka
vicomte oli hankkinut parikymmentä vuotta sitten, siihen aikaan kuin
S:t Quentinin tappelu oli. Toisen näistä asetimme tien ylipäähän,
toisen penkereelle, jossa me, muuttamalla sitä pari askelta, olisimme
saaneet sen suunnatuksi suoraan vidamen taloa kohden, joka siis oli
meidän vallassamme.
Me emme todella odottaneet mitään hyökkäystä. Vaan me emme tienneet,
mitä oli odotettavana. Meillä ei ollut kymmentä palvelijaa
käytettävänämme, sillä vicomte oli ottanut parikymmentä parasta
lakeijaa ja sotamiestä mukaansa Bayonneen. Ja me tunsimme ankaraa
vastuunalaisuutta. Suurin toivomme oli, että vidame heti lähtee
Parisiin ja jättää toistaiseksi kostonsa. Sen vuoksi kerta toisensa
perästä loimme hartaan silmäyksen susitaloon, toivossa näkevämme
jotakin merkkiä hänen matkalle lähdöstään.
Tietysti oli kuin isku rintaan, ja kaikki toiveeni kerralla
luhistuivat, kun Gil huolestuneena astui minun luo penkereelle ja
ilmoitti, että herra vidame odotti portilla ja pyysi saada tavata
neitiä.
"Tietysti ei tule kysymykseenkään, että hän saisi tavata neitiä",
lisäsi vanhus repiessään hämmästyneenä tukkaansa.
"Ei tietystikään. Minua hän saa tavata", vastasin minä ylpeästi. "Gil,
jättäkää Francis ja joku toinen lisäksi portille. Marie, pysy lähellä.
Croisette tulee minun mukanani."
Kun kaikki ohjeet oli täytetty -- johon tuskin kului minuuttia -- menin
vidamea vastaan tien yläpäähän. "Neiti de Caylus", sanoin minä ja
kumarsin, "ei voi oikein hyvin, vidame."
"Hän ei tahdo tavata minua?" kysyi hän ja katseli minua silmillä, jotka
eivät olleet ystävälliset.
"Kun hän ei voi hyvin, niin täytyy hänen kieltäytyä tästä ilosta",
vastasin minä suurilla ponnistuksilla. Hän todella oli ihmeellinen
mies, sillä nähdessäni hänet haihtui kolme neljättäosaa rohkeudestani
ja koko itseluottamukseni.
"Hän ei tahdo tavata minua. No hyvä", vastasi hän, ja nämät
yksinkertaiset sanat kuulustivat kuolemantuomiolta. "Herra Anne,
minulla on teiltä vähän vaadittavaa. Minkä hyvityksen aiotte antaa
minulle siitä, että olette tappanut minun palvelijani? Se oli kelpo,
siivo miesraukka, jolta te eilen ryöstitte hengen sen vuoksi, että
hänen intonsa oikean uskon puolesta vei hänet hiukan liian pitkälle."
"Minä otin häneltä hengen sen vuoksi, että hän vicomten portilla veti
tikarinsa surmatakseen herra S:t Croix de Caylusin", vastasin minä
tiukalla äänellä. Minä tietysti olin ajatellut hänen tekevän tämän
kysymyksen ja sen vuoksi valmistanut, mitä minun piti siihen vastata.
"Teidän, herra de Bezers, pitäisi tietää", jatkoin minä, "että vicomten
tuomiovalta ulottuu kaikkiin niihin, jotka asuvat laakson piirissä."
"Vaan ei minun alamaisiini", vastasi hän tyynesti.
"Aivan oikein, niin kauan kuin ne ovat teidän piirissänne", sanoin
minä. "Vaan kun rangaistus oli ylimalkainen eikä mies saanut aikaa
ripin tekoon, niin minä suostun -- --"
"Mihin sitten?"
"Antamaan isä Pietarin lukea kymmenen messua hänen sielunsa
pelastukseksi."
Minä hämmästyin sitä tapaa, jolla vidame otti vastaan tämän minun
tarjoukseni. Hän purskahti suureen nauruun. "Hyvä ystävä", huusi hän
ilkkuvasti, "te todella olette aika veitikka. Messuja? Mieshän oli
protestantti!"
Ja tätä minä hämmästyin enemmän kuin mitään muuta, enemmän kuin
selittää voin. Sillä tämä näytti osoittavan, että tuo mies, joka tuossa
nauroi jumalatonta naurua, ei ollut muiden ihmisten kaltainen. Hän ei
koonnut eikä valinnut palvelijoitaan heidän uskontonsa vuoksi. Hän oli
varma, että hänen käskystä hugenotti tappaisi toverinsa, että
katolilainen huutaisi "Eläköön Coligny!" Minä seisoin siinä niin
hämilläni, että en saanut sanaa vastaukseksi, mutta Croisette sitten
yhtäkkiä sanoi terävästi:
"No miten hän sitte oli niin innokas oikean uskon puolesta?"
"Oikea usko", sanoi vidame, "on minun palvelijoilleni minun uskoni."
Sitten hänelle näytti juolahtavan yhtäkkiä mieleen. "Ja vielä lisäksi",
jatkoi hän verkalleen, "se on oikea ja totinen usko kaikille, sen
tuhannet oppivat huomaamaan ennen kuin maailma on kymmentä päivää
vanhempi. Muistakaa minun sanoneeni, pojat! Ja kuulkaa nyi", jatkoi hän
tavallisella äänellään. "Minä aina olen valmis auttamaan naapuria. Ja
se on itsestään selvää, että minulla ei ole vähintäkään ajatusta
saattaa teille, herra Anne, mitään ikävyyttä tuon rentun vuoksi. Vaan
väkeni odottaa, että hänen kuolemansa jollakin tavoin tulee kostetuksi.
Jättäkää minulle tuo kirottu konna, joka oli syynä kaikkeen tähän
rettelöön, niin että saan hänet vetää puuhun, ja sitten ollaan kuitit."
"Se on mahdotonta", vastasin minä kylmästi. Minun ei tarvinnut kysyä
ketä hän tarkoitti. Favannesin sanansaattaja jättää hänelle!
Ei milloinkaan! Kiellostani välittämättä hän katsoi minua hymyillen,
joka minussa herätti raukeaa suuttumusta. "Älkää luottako liiaksi
yhteen iskuun", sanoi hän ja pudisti päätään. "Minä teidän ijällänne
olin suorittanut ainakin tusinan verran kaksintaisteluita. Muuten minä
ymmärrän, että te kiellätte antamasta minulle korvausta?"
"Niin, sillä tavalla kuin te vaaditte", vastasin minä. "Vaan -- --"
"Oh!" huudahti hän rypistäen otsaansa. "Ensin asiat ja sitten huvitus!
Bezers kyllä ymmärtää hankkia korvausta omalla tavallaan, sen minä
teille vakuutan. Ja aikoinaan. Vaikka minä en silloin käänny sellaisten
keltanokkain puoleen kuin te olette. Vaan mikä teillä tuossa on?" Ja
hän potkasi tykkiä, jonka hän nähtävästi nyt vasta huomasi. "Ahaa, minä
ymmärrän", jatkoi hän ja katsoi meihin terävästi. "Te odotitte
hyökkäystä! Vaan tuolla edempänähän teillä on rikkapaikka,
kaksikymmentä jalkaa vanhan Fretisin makasinin katolta. Ja se on auki,
siitä olen varma. Luuletteko, että minä olisin tullut tätä tietä niin
kauan kuin Caylusissa olisi ollut yhdetkään tikapuut? Pidättekö sutta
lampaana?"
Ja hän pyörähti kantapäillään ja lähti astumaan tietään, mielissään ja
ylpeänä voitostaan. Sillä voitto se oli. Me tunsimme itsemme hyvin
nolatuiksi ja meitä hävetti katsoa toisiamme silmiin. Tietysti
rikkapaikka oli auki. Me muistimme nyt, että niin oli asia, ja hänen
tietonsa asiasta ja meidän mielettömyytemme kovasti koski meihin, niin
että minä pahoin rikoin kohteliaisuuden vaatimuksia, en saattanut häntä
portille niin kuin minun olisi pitänyt tehdä. Me sittemmin saimme siitä
tarpeeksi rangaistusta.
"Hän on itse piru!" huudahdin ja puin nurkkia susitalolle päin,
kulkiessani edestakaisin penkereellä. "Minä vihaan häntä nyt enemmän
kuin koskaan ennen."
"Niin minäkin!" sanoi Croisette lauhkeasti. "Vaan se merkitsee enemmän,
että hän vihaa meitä. Kaikissa tapauksissa on meidän sulettava
rikkapaikka."
"Odotahan vähän!" sanoin, kun poika, lausuttuaan vielä joukon
valituksia naapuristamme, oli lähdössä toimittamaan asiansa. "Mikä
elämä on tuolla alhaalla?"
"Totisesti, hän aikoo lähteä, ja jättää meidät rauhaan!" sanoi
Croisette innokkaasti.
Alhaalta kuului kovaa hevosten kavioiden kopsetta kadun kivitystä
vasten. Puolikymmentä ratsumiestä lähti liikkeelle Susitalosta, ja
heidän kannustensa kilinä ja iloinen äänensä sorina kuului raikkaassa
aamuilmassa meille saakka. Bezersin kamaripalvelija, jonka tunsimme
näöltään, oli viimeisenä. Hänellä oli kaksi satulapussia edessään, ja
ne nähdessämme meiltä pääsi ilon huuto. "Hän lähtee matkoihinsa",
sanoin minä, ja minä en tahtonut uskoa silmiäni. "Hän siis kuitenkin
lähtee!"
"Odotahan!" sanoi Croisette.
Vaan minä olin oikeassa. Meidän ei tarvinnut kauan odottaa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli hän itsekin näkyviin, ratsastaen
raudanharmajalla hevosella, ja me erotimme, että hänellä oli
pistolihuotra satulassa. Hänen hovimestarinsa juoksi hänen sivullaan,
kuunnellen hänen viimeisiä käskyjään, arvelin. Muuan rampa, jonka melu
oli pelottanut tavallisesta olinpaikastaan, kirkon portista, kurotti
kättään saadakseen almun. Vidame sivuuttaessaan sivalsi ruoskalla
rampaa kasvoille ja kirosi ääneen.
"Piru hänet vieköön!" sanoi Croisette vihastuneena. Vaan minä en
sanonut mitään, sillä minä muistin, että rampa oli muuan Catherinen
erityisiä suosikeita. Minä sen sijaan muistelin, mitä tapahtui joku
aika sitten, kun vicomte oli kotona ja me eräänä päivänä olimme olleet
suurella metsästyksellä. Bezers ja Catherine olivat yhdessä
ratsastaneet katua ja kun Catherine silloin antoi vaivaselle rahan,
niin Bezers oli viskannut hänelle koko jahtisaaliinsa. Ja minun mieleni
masentui.
Vaan kuitenkin ainoastaan silmänräpäykseksi. Vidame oli lähtenyt
matkalle tai ainakin kaikissa tapauksissa aikoi lähteä. Me seisoimme
ääneti ja alallamme, kunnes ratsujoukko pitkän ajan kuluttua, niin kuin
meistä tuntui, tuli näkyviin valkoisella maantiellä kaukana allamme ja
näytti liikkuvan pohjoiseen. Vielä hetken aikaa seisoimme tällä tavoin
ja kuiskasimme silloin tällöin jonkun sanan toisillemme, kunnes
ratsumiehet yhtäkkiä hiljensivät kulkunsa ja alkoivat nousta mutkikasta
polkua, joka johti ylängöille ja Cahorsiin ja myöskin Parisiin.
Silloin me, Croisette etunenässä, kovasti hurraten syöksyimme poikki
penkereen ja yli pihamaan arkihuoneeseen, jonne saavuimme aivan
henkimeneissä. "Hän on poissa!" huuti Croisette äänekkäästi. "Hän on
mennyt Parisiin! Ja kaikellaiset onnettomuudet kohdatkoot häntä
tiellään!" Ja me kaikki viskasimme lakit ilmaan riemuissamme.
Vaan naiset kaikeksi ihmeeksemme eivät ottaneetkaan osaa iloomme. Kun
otimme lattialta lakkimme ja vähän häpeissämme kovasta remuamisestamme
katsoimme Catherineen, niin tuijotti hän meihin, kalmankalpeana
kasvoiltaan ja suurissa silmissään halveksiva ilme. "Hullut!" sanoi
hän. "Hullut!"
Hän ei sanonut muuta. Vaan olipa sitä siinäkin tarpeeksi saattamaan
minut aivan hämille. Minä olin odottanut saavani nähdä hänen ilahtuvan
oikein riemumielelle, kun me toimme sellaisen uutisen, vaan sen sijaan
oli hänen kasvoillaan sellainen ilme, jota en koskaan ennen ollut
nähnyt. Catherine, joka oli niin lempeä ja hellätunteinen, sanoi meitä
hulluiksi! Ja ihan ilman syytä! Minun oli aivan mahdoton ymmärtää.
Hämmästyneenä käännyin katsomaan Croisettea. Hän katsoi Catherinea, ja
minä huomasin, että poika oli säikähdyksissään. Rouva Claude istui
muutamassa huoneen nurkassa ja voivotteli. Minä päättelin jonkun
onnettomuuden tulleen, ja mieltäni alkoi painaa lyijynraskas taakka.
"Hullut!" toisti yhä serkkuni katkerasti, polkien jalkaa. "Te luulette
että hän alentuisi niin, että rupeaisi teille kostamaan? Teille?!
Luuletteko, että hän täällä voisi tehdä pahaa sadannetta osaakaan siitä
kuin -- kuin -- --" Hän keskeytti lauseensa. Halveksiva ilme hänen
kasvoiltaan katosi hetkeksi aikaa. "Oh! Hän on mies! Hän tietää, mitä
hän tekee!" huudahti serkkumme ylevällä äänellä ja pää pystyssä. "Vaan
te olette poikia. Te ette ymmärrä mitään."
Minä ihmeissäni katselin tätä suuttunutta nuorta naista. Vaivoin tunsin
hänet serkukseni. Yhtäkkiä Croisette riensi hänen luo ja otti lattialta
valkoisen esineen, joka oli hänen jaloissaan.
"Niin, lukekaa se!" sanoi Catherine, "lukekaa se! Ah!" ja hän puristi
pienen kätensä nyrkkiin ja vihastuneena löi tammiseen pöytään
vierellään, niin että veri tihkui rystysistään. "Minkä vuoksi ette
tappaneet häntä? Minkä vuoksi, kun siihen oli teillä tilaisuus?
Teitähän oli kolme yhtä vastaan", pauhasi hän. "Hän oli vallassanne! Te
olisitte voineet tappaa hänet, ettekä sitä tehneet! Nyt hän tappaa
minut."
Rouva Claude mutisi itkuisella äänellä jotakin Pavannesista ja
pyhimyksestä. Minä Croisetten olkapään yli luin kirjeen. Siinä ei ollut
minkäänlaista osotusta, vaan alkoi suorastaan: "Minulla on Parisissa
muuan tehtävä suoritettavana, neiti, tehtävä, jota ei voi jättää
toisiin, ja joka koskee teitä yhtä paljon kuin minuakin -- tavata
Pavannes. Te olette voittanut hänen sydämensä. Se on siis teidän, ja
minä sen toimitan teille tai myöskin hänen oikean kätensä merkiksi,
että hän on luopunut vaatimuksistaan teidän suhteenne. Minä sitoudun
tähän."
Kirjeessä ei ollut nimeä. Se oli kirjoitettu jonkunlaisella punaisella
nesteellä -- ehkä verellä -- kauhean ivaa! Toiselle puolelle oli
sohrittu osote neiti de Caylusille. Kirje oli sulettu vidamen
vaakunalla sudenpäällä.
"Roisto! Se kurja roisto!" huudahti Croisette. Hän ensimmäisenä huomasi
kirjeen ajatusjuoksun. Ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä --
raivon kyynelillä.
Mitä minuun tulee, niin oli mieleni kiihdyksissä. Suonissani aivan kuin
tuli suihki, kun minä ajattelin pirullista julmuutta, jolla hän kidutti
tyttöraukkaa.
"Kuka tämän kirjeen toi?" jyrisi ääneni. "Kuka sen antoi neidille?
Miten se tuli hänen käsiinsä? Sanokaa, vastatkoon jokukaan!"
Muuan palvelustyttö, joka seisoi toisessa päässä huonetta ja valitteli,
sanoi, että Francis sen oli antanut hänelle ja käskenyt hänen antaa se
neidille.
Minä raivoissani purin hammasta, ja Marie kenenkään käskemättä lähti
hakemaan Francista -- ja ruoskaa. Epäilemättä oli vidamella ollut kirje
mukanaan valmiina siltä varalta, ettei pääse serkkuni puheille. Kun hän
sitten minun saattamattani, yksinään kääntyi portille, niin oli hän
käyttänyt tilaisuutta ja antanut kirjeen Francisille ja luultavasti
samalla antanut rahaakin varmuuden vuoksi, että kirje tulee perille.
Croisette ja minä katsoimme toisiamme, käsittäen selvästi, miten asia
oli. "Hän varmaankin aikoo olla yötä Cahorsissa", sanoin äreästi.
Poika pudisti päätään ja vastasi matalalla äänellä: "Minua pahoin
pelottaa, että hän ei viivy siellä yötä. Hänellä on ripeät hevoset.
Minä luulen että hän jatkaa matkaa. Hän aina matkustaa nopeasti. Ja
sinä tiedät, että nyt..."
Minä nyökäytin päätäni, sillä minä ymmärsin hyvin.
Catherine oli heittäytynyt tuolille. Käsivartensa olivat hervottomina
pöydällä, ja kasvonsa niiden peitossa. Vaan hän lie kuullut jotakin
puheestamme tai oli hänelle juolahtanut mieleen joku uusi ajatus, sillä
äkkiä hän syöksyi pystyyn. Hänen kasvonsa värähtelivät, ja koko
ruumiinsa näytti jäykistyneen, kun hän väänteli aivan kuin tuskissa.
"Minä en voi kestää tätä!" huuti hän pelottavalla äänellä. "Eikö ole
ketään, joka voisi jotakin tehdä? Minä menen hänen luokseen! Minä
ilmoitan hänelle, että minä luovun Pavannesista! Minä teen, mitä hän
vain tahtoo, kunhan hän vaan säästää Louisin!" -- Croisette lähti itkien
huoneesta. Oli kamalaa nähdä tuota tyttöraukkaa tuskissaan. Mahdoton
oli saada häntä tyyntymään! Jokainen meistä tiesi todeksi kirjeen
kauhistuttavan tarkoituksen, sen salatun uhkauksen. Kansallinen sota ja
uskonvimma sekä niin kuin minä arvelen, italialainen ajatustapa olivat
tehneet meidän maamme miehistä petoeläimiä. Paljon kauheampia
hirmutöitä tehtiin kuin tämä, jolla nyt Bezers uhkasi -- vaikka ottaisi
hänen sanansa ihan kirjaimen mukaankin -- paljon kauheampia tekoja oli
kärsittävä. Vaan pirullisessa tarkkanäköisyydessä, jolla hän oli
ajatellut kostonsa tälle avuttomalle, rakastuneelle naiselle, siinä ei
luullakseni ollut Bezersin vertaista ketään. Silloin käy perhosen
huonosti, kun kissa on hänet käpälällään silpassut maahan. Totisesti
käy huonosti!
Rouva Claude nousi ja sulki tytön syliinsä, antaen minulle merkin
poistumaan. Minä lähdin ulos, kulin ryhmissä seisoskelevien
pelästyneiden palvelijain ohi ja menin penkereelle. Minusta tuntui kuin
siellä vain voisin hengittää vapaasti. Siellä tapasin Marien ja
Croisetten. Kumpikin oli ääneti ja vakavana, heidän silmissään näin
kyynelten jälkiä. Katseemme kohtasi, ja ne puhuivat samaa kieltä.
Jokainen meistä yhtä aikaa sanoi: "Milloin?" Ja he molemmat katsoivat
minuun ja odottivat minun vastaustani.
Tämä sai minut vähän tarkemmin ajattelemaan asiaa, ja minä sen vuoksi
olin jonkun aikaa ääneti ennen kuin vastasin. "Huomenna aamulla
varhain", sanoin sitten varmalla äänellä. "Nyt on jo ilta. Me
tarvitsemme rahaa, ja kaikki hevoset ovat poissa. Siihen menee tunti
kuin ne saamme. Yöllä voisimme ehkä päästä Cahorsiin. Vaan on parasta
kiiruhtaa maltilla, niinkuin tiedätte, ja sen vuoksi lähdemme vasta
huomenna, varhain aamulla."
He nyökäyttivät päätään myöntymykseksi.
Tämä oli suuri yritys, joka meillä oli aikeissa. Ei ollut sen vähempi
asia mielessä, kuin tähteä Parisiin -- tuntemattomaan kaupunkiin, joka
oli niin kaukana vuorten takana -- tapaamaan herra de Pavannesta ja
varoittamaan häntä. Siitä syntyy kilpa-ajo meidän ja vidamen välillä,
kilpailu, josta riippui Kitin rakastetun henki. Jos me onnistuisimme
pääsemään Parisiin ennen vidamea tai edes vuorokauden kuluessa siitä
kun hän oli sinne saapunut, niin me aivan varmaan ehtisimme silloin
hyvään aikaan varoittaaksemme Pavannesta. Meidän ensimmäinen
ajatuksemme oli ollut koota niin paljo väkeä kuin suinkin ja hyökätä
Bezersin kimppuun ja tappaa hänet, missä vain hänet kohtaisimme. Vaan
palvelijat, jotka vicomte oli jättänyt, eivät olleet mitään
sankareita, sillä ajat olivat rauhaisat, mehän elimme hyvässä sovussa
naapureittemme kanssa. Bezersin miehet sitä vastoin olivat julmia
sveitsiläisiä sotureita -- rengit samallaisia kuin isäntänsä. Me sen
vuoksi tulimme siihen päätökseen, että oli parasta huomauttaa
Pavannesta, ja jos tarve vaati, olla hänen apunaan.
Me tosin olisimme voineet hänelle lähettää sanan. Vaan meidän
palvelijamme -- poikkeuksena Gil, vaan hän oli taas liian vanha --
eivät tunteneet Parisia. Emmekä me taas uskaltaneet uskoa heille niin
tärkeää tehtävää. Tietysti me ajattelimme Pavannesin kuririakin. Vaan
hän oli Rochellesta eikä tuntenut vähintäkään pääkaupunkia. Meillä ei
siis ollut mitään muuta keinoa kuin lähteä itse.
Vaan keveällä sydämmellä emme suinkaan ajatelleet tätä matkaa. Parisi
meistä kaikista tuntui pelottavalta hirviöltä. Hovin loisto meitä
enemmän pelotti kuin houkutteli. Me tunsimme kaikkea sitä kauhua
ulkomaailmaa vastaan, jonka maaseutuelämä synnyttää, ja nuorukaisille
omituista pelkoa, ettei osaa olla niinkuin muut. Tämä oli samalla suuri
ja vaarallinen retki, johon nyt valmistausimme. Ja me vapisimme. Jos me
olisimme tienneet tarkemmin -- varsinkin mitä tulevaisuus toi mukanaan
-- niin olisi meitä vapisuttanut vielä enemmän.
Vaan me olimme nuoria ja pelkoomme sekautui mieluinen jännitys. Me
lähdimme kohti tuntematonta kohtaloa ja seikkailuja, joissa voisimme
hankkia mainetta. Me saamme nähdä maailmaa ja suorittaa tehtävän, joka
olisi kunniaksi aikaisellekin miehelle. Me pelastamme ystävän ja teemme
serkkumme onnelliseksi!
Me ryhdyimme valmistukseemme. Mutta me emme sanoneet mitään
Catherinelle emmekä rouva Claudelle, vaan annoimme Gilelle tehtäväksi
kertoa kaikki meidän mentyämme. Me lähetimme pikasanansaattajan
vicomten luo Bayonneen ja laskimme Gilen sydämmelle, että hänen tuli
pitää portit sulettuina siihen saakka kuin saa jotakin tietoa
vicomtelta. Ja kun kaikki oli valmiina, niin menimme maata, vaan
sydämmemme löi rauhattomana, eikä silmiin tullut uni.
"Anne! Anne!" sanoi Croisette, nousten lynkäpäisilleen, kun olimme
muutamia tunteja makailleet. "Mitä luulet vidamen tarkoittaneen, kun
hän eilen mainitsi noista kymmenestä päivästä?"
"Kymmenestä päivästäkö? Mitä sinä puhut?" kysyin suutuksissani. Hän oli
herättänyt minut juuri kun olin uneen vaipumassa.
"Niin kun hän sanoi, että maailma kymmenen päivän kuluessa saa nähdä,
että hänen uskonsa on oikea usko?"
"Minä tosiaan en tiedä, mitä hän sillä tarkoitti. Vaan Jumalan nimessä
koettakaamme nyt nukkua", vastasin minä. Sillä minä en voinut suvaita,
että Croisette puhui semmoista tolkutonta, kun meillä oli omia tärkeitä
asioita mietittävänä.