Tie Caylusiin on kaivettu maahan kohoten portailta penkereelle, jota
pitkin on matala muuri estämässä kulkijoita putoamasta mainitulle
tielle. Gil oli ilmoittanut uutisen ennen kuin vieras oli tullut
näkyviin, niin että meille jäi kuitenkin silmänräpäys aikaa. Croisette
syöksyi linnanportille aikoen linnaan, vaan hän ei päässyt ajoissa
perille, ja kyyristyi muutaman patsaan taakse. Siellä hän sitten seisoi
sormi suussa. Minä joskus olen hyvin hidas liikkeissäni, ja Marie
odotti minua, niin että me tuskin olimme päässeet jaloillemme, arkoina
ja neuvottomina, kun vidamen musta varjo jo ylti Catherinen jalkoihin.
"Neiti!" sanoi hän astuessaan Catherinen eteen ja kumartuessaan
suutelemaan hänen kapeaa hienohipeäistä kättään, arvokkaasti, mikä oli
hänelle omituista. "Minä tulin viime yönnä Toulousesta ja lähden
aamulla Parisiin. Minä olen täällä vain levännyt ja puhdistellut
matkatomun, tullakseni -- ahaa!"
Hän näytti nyt vasta huomaavan meidät, keskeytti huolimattomasti
alotetun kohteliaisuuslauseensa, ojentausi suoraksi ja tervehti meitä.
"Kas vain", jatkoi hän ääneen, "kaksi Caylustyttöä, ja molemmat ihan
käsityöttä, jos en erehdy. Minkä vuoksi, neiti, ette pane heitä
kehräämään?" ja hän katseli meitä, huulillaan tuo hymy, josta hän
muiden ominaisuuksiensa ohessa oli niin kuuluisa.
Croisette vääristeli kauheasti hänen selkänsä takana. Me katsoimme
häneen vihasesti, vaan emme tavanneet mitään sopivaa vastausta.
"Minusta näyttää, että punastuitte!" jatkoi hän leikillisesti -- se
mokompi leikitteli meidän kanssamme kuin kissa hiiren kanssa! --
"Teillä ehkä käy arvollenne, kun minä käskin neidin panna teidät
kehräämään? Minä puolestani mielellänikin istuisin rukin ääreen, jos
vain neiti käskisi minua, ja olisin ylen onnellinen."
"Me emme ole mitään tyttöjä!" pääsi minulta suusta, ja minä sanoin sen
vapisevalla äänellä ja posket kuumina. "Ette kai olisi, herra vidame,
sanonut risti-isäämme, Anne de Montmorencya tytöksi?" Me kyllä
keskenämme laskimme pilaa siitä, että meillä kaikilla oli tytönnimi,
vaan olimme kuitenkin siksi nuoria vielä, että olimme hyvin
arkatuntoisia tässä suhteessa.
Vidame kohautti olkapäitään. Ja miten pieniltä tunnuimme, kun hän siinä
seisoi penkereellämme! "Herra de Montmorency oli mies", sanoi hän
halveksivasti. "Herra Anne de Caylus on --"
Ja tuo paholainen käänsi aivan tyynesti meille selkänsä ja istahti
muurille, lähelle Catherinen tuolia. Me huomasimme selvään, että hän ei
pitänyt meitä saman arvoisina -- että me olimme joutuneet kokonaan
hänen huomiostaan. Samassa rouva Claude tulla vyöryskeli pengertä, ja
hänen jälessään Gil kantaen tuolia. Ja me -- niin me hiivimme pois
toiseen päähän pengertä, jonne istuimme ja vihoissamme mulkoilimme
rauhan häiritsijää.
Vaan miten uskalsimme mulkoilla? Vielä tänäänkin vapisen ajatellessani
sitä, Vidame oli kookas ja uljaannäköinen, niin suuri, että
suippopartansa -- joka oli siihen aikaan muotina hovissa -- antoi
hänelle jonkunmoisen miehuuttomuuden ilmeen: harmaissa silmissään oli
onnettomuutta uhkaava välke, käytöksensä ylpeä, äänensä käskevä, joka
ei suvainnut mitään vastaväitöksiä -- kaikki tämä yhteensä oli niin
vaikuttavaa, että se sai ylhäiset horjumaan ja vähäpätöiset ryömimään.
Ja sitten hänen maineensa! Vaikka me tunsimme varsin vähän maailman
pahuutta, niin kaiken sen yhteydessä, jota olimme kuulleet, oli hänen
nimensä. Me olimme kuulleet hänestä puhuttavan kaksintaistelijana,
riitapukarina, miehenä, joka ei häikäillyt käyttää palkatuita
salamurhaajia. Jarnacissa hän oli viimeisenä lähtenyt
teurastushuoneesta. Kansa sanoi häntä julmaksi ja kostonhimoiseksi
näihinkin aikoihin -- jotka Jumalan kiitos ovat menneitä -- ja hänen
nimeään kuiskailtiin, kun oli puhetta murhista ja ryöväyksistä.
Tavallisesti hänestä sanottiin, että hän ei pelännyt Guiseä eikä
punastunut pyhän neitsyeen edessä.
Sellainen oli vieraamme ja naapurimme, Raoul de Mar, vidame de Bezers.
Kun hän istui siinä penkereen muurilla ja vuoroin katsoi syrjäsilmällä
meitä, vuoroon lausui jonkun kohteliaisuuden Catherinelle, niin minä
vertasin häntä suureen kissaan, jolle perhonen tietämättään näyttelee
kauneuttaan. Catherine raukka! Epäilemättä hänellä oli syytä
levottomuuteensa, ja enemmän kuin silloin voin aavistaakaan. Sillä hän
näytti aivan kuin menettäneen puhekykynsä. Hän sammalsi ja vastaili
hyvin hajanaisesti, ja kun rouva Claude oli kuuro ja tylsä, ja me pojat
hyvin arkautuneet nolauksesta, jonka olimme saaneet, niin puhelu kävi
hyvin kankeasti. Vidame ei myöskään näin kuumana päivänä näyttänyt
tahtovan vaivautua.
Oli muuan tällainen äänettömyyden hetkiä ja kaikkein pisimpiä, kun
huomasin hänen katsovan minua, ja minä vavahdin, Minä kerrassaan
vapisin. Vidamen silmissä oli ilme, jota en koskaan ennen ollut nähnyt.
Se oli jotakin melkein kuin tuskaa. Hänen katseensa kulkeutui sitten
hitaasti Marieen ja näytti hiljaisuudessa tekevän hänelle kysymyksen.
Sitten se taas siirtyi Catherineen ja pysähtyi häneen.
Vaan nyt joku seikka, joko sitten onnettomasta sattumuksesta tai
sallimuksen ohjauksesta, oli vetänyt Catherinen huomion kokonaan
toisaalle. Hän ei tiennyt mitään vidamen katseesta, joka oli
kiinnitetty häneen. Hän tuijotti vain yhtämittaa eteensä kauas
pohjoiseen päin. Hänen poskilleen oli noussut puna, huulensa olivat
auvenneet ja rintansa kohoili kiivaasti.
Vidamen kasvot synkistyivät vielä enemmän. Hitaasti hän käänsi silmänsä
Catherinesta ja katseli sitten pohjoiseen hänkin.
Cayluslinna on vuorella keskellä kapeaa laaksoa, jolla on sama nimi.
Kaupunki on niin kiinni vuoren penkereissä, että minä poikasena jaksoin
heittää kiven yli kaikkien talojen. Penkereeltä näkee koko laakson sekä
sen poikki kulkevan maantien. Catherinen katse oli kiinnitettynä
näköpiirin pohjoisimpaan reunaan, jossa Cahorsin tie lähtee
laskeutumaan ylämaasta. Koko jälkeenpuolenpäivää hän oli istunut
sinnepäin katselemassa.
Minäkin silmäsin sinne. Yksinäinen ratsastaja näkyi laskeutuvan jyrkkää
polkua, joka laskeusi vuorilta.
"Neiti!" huudahti vidame äkkiä. Me kaikki katsahdimme häneen. Hänen
äänensä karkotti kaikki veret Kitin poskilta. Siinä oli jotakin
sellaista, jota Kit ei eläissään ollut kuullut ihmisäänessä -- jotakin,
joka oli kuin isku vasten kasvoja. "Te neiti odotatte uutisia
Cahorsista, rakastetultanne", sanoi hän ivallisesti. "Minulla on kunnia
onnitella herra de Pavannesia tekemänsä valloituksen johdosta."
Vidame oli arvannut! Kun hänen sanansa, jotka minua korvissani soivat
soimaukselta, olivat keskeyttäneet unteloisen äänettömyyden, syöksyin
minä ylös säikähtyneenä ja katkeroittuneena, vaan samalla hämmästyneenä
hänen tarkkanäköisyydestään ja terävästä käsityksestään. Hän varmaan
oli tuon pitkän matkan päästä erottanut Pavannesin vaakunan. "Herra
Vidame", sanoin minä suutuksissani -- Catherine oli kalpea ja äänetön
-- "herra vidame --", vaan siinä minä aloin sammaltaa ja kävin lopulta
aivan äänettömäksi. Sillä hänen takanaan minä näin Croisetten, eikä
tämä antanut minulle minkäänlaista kehoittavaa tai apua lupaavaa
merkkiä.
Niin seisoimme hetken aikaa vastatusten, toisena kokematon poika,
toisena maailman mies, vastatusten nuorukainen ja julmuri. Vidame
kumarsi sitten minulle aivan oudolla tavalla. "Herra Anne de Caylus
haluaa esiintyä herra de Pavannesin puolesta, niinkö?" kysyi hän
mielistelevästi, niin ivallisen mielistelevästi.
Minä ymmärsin mitä hän tarkoitti. Vaan minä tunsin, että minun pitää
vastata. "En herra de Pavannesin, vaan serkkuni puolesta."
Ja minä kumarsin. "Minulla on kunnia hänen puolestaan kiittää
onnentoivotuksestanne, herra vidame. Catherinea ilahduttaa, että lähin
naapurimme on vieraista ensimmäinen, joka saa toivottaa onnea hänelle.
Te olette oikein arvannut otaksuessanne, että Catherine pian antaa
kätensä herra de Pavannesille."
Minä otaksuin -- sillä näin jättiläisen kasvoilla värin muuttuvan ja
huulten tärisevän, kun minä puhuin -- että hän oli vain arvaillut.
Jonkun sekunnin aikaa paholainen näytti tuijottavan hänen silmistään,
ja hän katseli minua ja Marieta samalla tavalla kuin peto katselee
vartijaansa. Vaan kuitenkin hän säilytti kohteliaan tapansa. "Neiti
tahtoo, että minä onnittelisin?" sanoi hän verkalleen ja näytti kuin
hän vaivoin olisi saanut sanat suustansa. "No niin, minä kyllä
onnittelen sitte tuona suurena päivänä. Minä totisesti en sitä
laiminlyö. Vaan tätä nykyä ovat ajat huolestuttavia. Ja neidin sulhanen
on luullakseni hugenotti ja on mennyt Parisiin. Parisi -- niin, Parisin
ilma ei liene terveellinen hugenoteille, niin olen kuullut sanottavan."
Minä näin Catherinen vapisevan, ja hän oli pyörtyä. Vihani voitti
pelkoni, ja mieleni kuohahti. "Herra de Pavannes kyllä voi aina
suoriutua, olkaa huoleti siitä", sanoin ylpeästi.
"Ehkä", vastasi Bezers äänellä, joka oli kuin kahta terästä olisi
hangattu vastakkain. "Vaan kaikissa tapauksissa se päivä on oleva
muistorikas päivä neidille. Sitä päivää, jolloin hän ottaa vastaan
ensimmäisiä onnentoivotuksia, muistaa hän niin kauan kuin elää! Sen
minä takaan, herra Anne", sanoi hän ja katseli naurusuin meitä vuoroon
kutakin, jolloin silmänsä näyttivät entistään vainuavammilta. "Neiti
muistaa sen päivän, siitä saatte olla varmat!"
Sekös oli pirullinen katse, jonka hän lähtiessään kiinnitti tyttö
raukkaan, ja kauhistuttava; äänenpaino, jolla hän lausui viimeiset
sanansa. Tylsinkin korva olisi huomannut niissä salaperäisen, kauhean
uhkauksen. Varsin pieni armon osoitus, että hän nyt lähti luotamme! Hän
oli jo tehnyt niin paljo pahaa kuin hän tällä kertaa voikin. Jos
tarkoituksensa oli ollut synnyttää meissä pelkoa, niin siinä hän oli
onnistunut täydellisesti.
Itkien Kit lähti linnaan, enemmän kuin tarpeeksi rangaistuna
viattomasta mielistelystään. Ja me veljekset katselimme toisiamme,
kauhusta kalpeina. Me olimme hankkineet itsellemme vihollisen ja päälle
päätteeksi oman porttimme ääreen. Niin kuin vidame oli sanonutkin,
elimme huolestuttavissa oloissa, jolloin miehiä, naisia ja lapsia
vastaan harjoitettiin sellaisia julmuuksia, että niistä nyt tuskin
hirveää mainitakaan. "Minä toivoisin, että vicomte olisi nyt täällä",
sanoi Croisette levottomana, puheltuamme kaikellaisista ikävistä
mahdollisuuksista.
"Tai edes Malines, hovimestari", sanoin minä.
"Hänestä meille ei olisi paljo apua", vastasi Croisette. "Ja hän on S:t
Antoninissa eikä tule kotia tällä viikolla. Ja isä Pietarikin on
Albissa."
"Luuletko, että vidame aikoo hyökätä linnaamme?" kysyi Marie.
"En sitä pelkää!" vastasi Croisette halveksivasti. "Ei toki hänkään
uskaltaisi sellaista tehdä rauhan aikana. Sitä paitse hänellä ei ole
täällä kuin kymmenkunta miestä", jatkoi poika urhokkaasti, "ja kun me
otamme lukuun vanhan Gilenkin ja itsemme, niin on meitä yhtä monta. Ja
Pavannes sanoi aina, että kolme miestä kahtakymmentä vastaan voisi
puolustaa tuota porttia tänne johtavalla tiellä. Ei, ei hän uskalla
hyökätä!"
"No ei!", vakuutin minäkin. Ja sillä olimme nolanneet Marien. "Vaan
mitä tulee Louis de Pavannesiin --"
Catherine keskeytti minut. Hän oli yhtäkkiä taas tullut penkereelle ja
oli nyt kokonaan muuttunut. Hänen poskillaan oli vihan punat ja
silmistään olivat kyyneleet poistuneet.
"Anne!" huudahti hän käskevästi. "Katsokaa mikä elämä siellä alhaalla
on!"
Kaikki melu kaupungista kuului aina penkereellemme. Vetelehtiessämme
penkereellä kuulimme kaupanteon hälinän kaupungin torilta, koirain
haukunnan, riidat ja torat, kirkonkellojen huminan, vartiain huudot,
kaikki. Eikä tarvinnut kuin mennä muurille, niin näki kaikki, mitä
siellä alhaalla tapahtui. Vaan tämän iltapäivää kaupungissa oli ollut
enimmäkseen hyvin hiljaista. Ja jos me emme olisi olleet niin
kiintyneitä omiin asioihimme, niin olisimme ennemminkin kuulleet elämän
melun ja vallitsevan hiljaisuuden aikana huomanneet sen heti alusta
alkaen. Nyt se oli jo ehtinyt kasvaa suureksi pauhinaksi. Ja kuta
lähemmäksi muuria tulimme, sitä äänekkäämmäksi se kävi.
Meille sopi näkymään osa vidamen talosta -- se näkyi muutaman kadun
mutkasta. Se oli synkän näköinen nelikulmainen talo, jonka hän oli
saanut periä äidiltään. Hänen oma linnansa Cháteau de Bezers oli
kaukana Franche Comtéssa, vaan viime aikoina hän oli mieluimmin
oleskellut vaatimattomassa talossaan Caylusissa -- Catherine voisi
parhaiten sanoa syyn siihen. Se oli ainoa talo kaupungissa, joka ei
ollut meidän. Se oli tunnettu nimellä "susitalo", ja oli ruma
kivirakennus, joka ympäröi muuatta linnapihaa. Akkunain ympärillä oli
rivissään kiveen hakatuita sudenpäitä, jotka kita auki, niin että
suuret raateluhampaat näkyivät, irvistelivät vastapäätä olevalle kirkon
portille.
Melu sai katseemme kääntymään sille suunnalle, ja siellä näimme
Bezersin olevan nojallaan avonaisessa akkunassa ja hymyillen katselevan
kadulle. Hänen ilonsa aiheena -- sen pian huomasimme -- oli muuan
ratsumies, joka kaikellaisissa vastuksissa ratsasti katua pitkin. Hän
pidätti hevostaan -- joka ei ollut helppo tehtävä jyrkällä, likaisella
kivikadulla -- puolustautuakseen pariakymmentä renttua vastaan, jotka
huutaen ja kiljuen seurasivat häntä kintereillä ja syytivät kiviä ja
lokaa hänen päällensä. Mies oli paljastanut miekkansa, ja hän kiroili
ja karjui ja joukko jälessään huusi; "Vive la messe!" [Eläköön messu!
Katolilaisten tunnuslauseita.] Me näimme kiven sattuvan hänen
kasvoihinsa, joihin tuli verihaava, ja kuulimme hänen kiroavan entistä
rajummin.
"Hyvä Jumala!" huudahti Catherine puristaen kätensä ristiin tuskallisen
näköisenä. "He tahtovat ryöstää minun kirjeeni."
"Kuolema ja kadotus!" huudahti Croisette. "Ratsumies on herra de
Pavannesin kuriri! Anne, me emme saa antaa heidän ryöstää kirjettä!"
"Sen he saavat kalliisti maksaa!" huusin minä ja kirosin. "Rauhan
aikana nuo sen roistot harjoittavat tuollaista! Gil! Francis!" karjuin
minä. "Missä te kuhnustelette?"
Ja minä hain lintupyssyäni, ja Croisette nousi muurille, pani kämmenet
torvelle ja huusi voimainsa takaa: "Heretkää siellä! Hän tuo kirjeen
vicomtelta!"
Vaan se keino ei vetänyt, enkä minä löytänyt pyssyäni. Hetken aikaa
olimme aivan neuvottomia, ja siihen kun minä kävin sisältä pyssyn oli
ratsastaja, jälessään kirkuva roistoväki, kääntynyt muutaman kulmauksen
taakse kadoten näkyvistämme.
Toisesta mutkasta tiesin heidän ilmestyvän aivan porttimme eteen, ja me
juoksimme vastaan. Minä pysähdyin kuitenkin hetkiseksi aikaa
käskeäkseni Gilen kutsua palvelijat, ja sillä aikaa Croisette oli
ehtinyt kapealle kadulle. Kun minä ehätin hänen jälkeensä, niin olin
vähällä joutua ratsumiehen hevosen jalkoihin. Minä kiireesti vetäysin
syrjään ja annoin ratsastajan kulkea ohitseni -- hänen kasvonsa olivat
yltäpäätä verissä ja loassa, ja hevosensa oli säikähdyksestä ihan
hurjana, niin että sitä ratsastaja töin tuskin jaksoi hillitä. Kun minä
sitten kiiruhdin kadulle, niin näin Croisetten -- tuon reippaan pojan
-- tarttuneen lähintä roistoa kauluksesta ja mukiloi häntä parhaillaan
voimiensa mukaan miekanlappealla, jolloin toiset veikarit seisoivat
takempana, häpeissään, vaan samalla uhkaavina ja silmistä viha
säihkyen.
"Kuolema hugenoteille!" huusi muuan heistä, kun minä tulin näkyviin.
Huutaja näytti olevan uskalijain kaikista.
"Roistot kuolkoot!" vastasin minä ja katselin tuimasti inhottavaa
joukkoa. "Onko tarkoituksenne rikkoa kuninkaan rauha, mokomat kurjat?
Menkää kotia kataliin hökkeleihinne!"
Siinä kun sain sen sanotuksi näin konnan, jota Croisette oli
kurittanut, vetävän tikarinsa, Minä huusin varoitukseksi veljelleni,
vaan varoitus tuli myöhään. Säilä välähti, vaan Jumalan kiitos se
sattui ainoastaan pojan vyönsolkeen ja livisti siitä syrjään tekemättä
mitään vahinkoa. Minä näin aseen taas välähtävän ilmassa -- näin miehen
julman katseen. Vaan tällä kertaa olin askelta lähempänä, ja ennen kuin
hän ehti iskeä, syöstin miekkani konnan ruumiiseen. Hän kaatui maahan
kuin halko ja veti mukanaan Croisetten, josta hän piteli jäykistyvillä
kourillaan.
En ollut ennen koskaan tappanut ihmistä, en edes nähnyt ihmisen
kuolevan, ja jos olisin ollut yhdessä kohdin ja ajatellut tekoani, niin
varmaankin olisin epätoivossani joutunut sairaaksi. Vaan nyt ei ollut
aikaa ajattelemaan eikä sairastamaan. Roistojoukko oli ihan äärellämme,
koko rivi punoittavia, uhkaavia naamoja. Ensi silmäyksellä näin, että
mies oli kuollut, ja minä asetin jalkani hänen niskalleen. "Koirat!
Pedot!" karjuin minä, vaan en enää niin kovalla äänellä, sillä vaikka
olinkin raivoissani, niin koetin kuitenkin hillitä itseäni. "Menkää
luoliinne! Miten uskallattekaan kohottaa kätenne Caylusia vastaan?
Menkää -- muuten teitä tusinakunta riippuu hirressä, kun vicomte
palajaa kotia!"
Minä mahdoin näyttää pelottavalta -- minä tiedän, että minä en ollut
peloissani, vaan tunsin vain omituista intoa -- sillä he heti
peräytyivät. Nopeasti vaikka vastenmielisesti joukko hajautui, Bezersin
puoluelaiset, joihin kuollutkin oli kuulunut, poistuivat viimeisinä.
Siinä kun seisoin katselemassa heidän jälkeensä, katu tuli
yhtäkkiä tyhjäksi; viimeiset olivat kadonneet talojen taakse. Kun
käännyin katsomaan taakseni, niin tapasi Gilen ja puolikymmentä
palvelijoistamme seisomassa kalpeina ja vavisten. Croisette tarttui
käteeni ja nyyhki. "Oo, hyvä Jumala", huudahti Gil vapisevalla äänellä.
Vaan minä sysäsin toisen syrjään ja toiselle rypistin otsaani.
"Viekää joutuin pois tuo ruumis!" sanoin ja kosketin sitä jalallani.
"Ripustakaa se puuhun. Ja sulkekaa sitten portit! Pitäkää huoli siitä
että kaikki tulee huolellisesti tehdyksi, elkääkä tuhlatko aikaa!"