Susi tulee.
Minulla oli sittemmin niin paljo aihetta muistelemaan sen iltapäivän
tapauksia, että minä vielä nytkin olen kuulevinani Catherinen äänen
kaikuvan korvissani. Minä painan silmäni umpeen ja näen, mitä näin
silloin, monia vuosia sitten -- sinisen kesätaivaan ja linnantornin
harmajan kulman, tornin päällä villavan pilven, joka väikkyi kuin savu.
Enempää en nähnyt, sillä makasin selälläni, kädet pään alla. Molemmat
veljeni, Marie ja Croisette, makasivat samassa asemassa muutamien
sylien päässä minusta penkereellä, ja Catherine istui tuolilla, jonka
Gil oli hänelle tuonut. Silloin oli toinen torstai elokuuta, ja oli
hyvin kuuma. Naakatkin olivat ääneti. Katsellessani miten pilvi oli
muuttunut pitemmäksi ja ohuemmaksi, olin melkein vaipunut
unenhorrokseen, kun Croisette, joka ei välittänyt kuumuudesta enemmän
kuin sisilisko, terävästi kysyi:
"Neiti, minkä vuoksi niin yhtämittaa katselette Cahorsin tielle?"
Minä en ollut sitä huomannut. Vaan minä hämmästyin, kun Croisette niin
terävästi kysyi, ja käännyin katsomaan Catherinea. Hän punastui,
silmänsä täyttyivät kyyneleillä, ja hän katsoi meihin niin pyytävästi
Ja me, kolme veljestä, nousimme istumaan käsiemme varaan ja katselimme
häneen kuin kolme koiranpenikkaa. Syntyi pitkä äänettömyys. Sitte hän
meille sanoi aivan suoraan:
"Pojat, minä aijon mennä naimisiin herra de Pavannesin kanssa."
Minä keikahdin selälleni maahan ja ojensin käteni. "Oo, neiti!" lausuin
nuhtelevasti.
"Oo, neiti!" huudahti Marie, keikahti selälleen, ojensi kätensä ja
oihki. Hän oli hyvä ja tottelevainen veli.
Croisette myöskin huuti: "Oo, neiti!" Vaan hän oli aina hassunkurinen
tavallaan. Hän vaipui selälleen maahan, huiski käsillään ja kiljui kuin
porsas. Vaan hän oli samalla valpas ja neuvokas. Hän ensimmäiseksi
huomasi velvollisuutemme, ja hän astui lakki kädessä Catherinen eteen,
joka istui siinä puoleksi vihoissaan toiseksi hämillään. Ja vähän
punastuen Croisette sanoi:
"Neiti de Caylus, serkkumme, me toivomme teille iloa ja pitkää ikää; me
olemme kuuliaisia palvelijoitanne ja tahdomme olla herra de Pavannesin
hyviä ystäviä ja auttaa häntä kaikissa vaikeuksissa, niin kuin --"
Vaan tämä jo oli minusta liikaa. "Ei niin kiirettä, S:t Croix de
Caylus", sanoin minä työntäessäni veljeni syrjään -- hän näet aina
koetti ehättää ennen minua -- ja astuin hänen sijalleen. Sitten tein
niin kauniin kumarruksen kuin suinkin osasin ja aloin:
"Neiti, me toivotamme teille onnea ja pitkää ikää; me olemme kuuliaisia
palvelijoitanne ja tahdomme olla herra de Pavannesin hyviä ystäviä ja
auttaa häntä kaikissa vaikeuksissa, niin kuin -- niin kuin --"
"Niin kuin suvun nuorimpain tulee", lisäsi Croisette lempeästi.
"Niin kuin suvun nuorimpain tulee", toistin minä. Ja sen jälkeen
Catherine nousi seisomaan ja niijasi syvään minulle, ja me veljekset
suutelimme hänen kättään järjestyksen mukaan, ensin minä ja viimeiseksi
Croisette, niin kuin pitikin. Sitten Catherine peitti nenäliinalla
kasvonsa -- hän nimittäin itki -- ja me veljekset istahdimme
turkkilaisten tapaan sille kohtaa kuin seisoimme silloin, ja sanoimme
lauhkealla äänellä: "Oo, Kit!"
Vaan Croisetella oli heti jotakin lisätä: "Mitäs sanoo susi?" kuiskasi
hän minulle.
"Niin, tosiaankin!" huudahdin minä suuriäänisesti. Siihen saakka olin
ajatellut ainoastaan itseäni; vaan nyt ajatukseni saivat aivan toisen
suunnan. "Mitäs sanoo siitä vidame, Kit?" [vidame oli ennen aikaan
Ranskan hiippakunnan maallikkopäämies]
Catherine otti nenäliinan silmiltään ja kävi niin kalpeaksi, että minä
olin hyvin pahoillani, että olinkin ollenkaan siitä huomauttanut --
puhumattakaan siitä, että Croisette töykkäsi minua.
"Onko herra de Bezers kotona?" kysyi Catherine.
"On", vastasi Croisette. "Hän tuli eilen illalla kotia S:t Antoninista,
aivan pieni sotilasseura mukanaan."
Tämä uutinen näytti hälventävän Catherinen levottomuutta, vaikka minä
olin luullut toisin. Arvelen, että hän olikin levoton enemmän Louis de
Pavannesin kuin itsensä vuoksi. Ja olihan se muuten ihan
luonnollistakin, sillä ei edes "sudella" olisi ollut sydäntä tehdä
pahaa serkullemme. Hänen siro, notkea vartalonsa, kalpea, soikea
muotonsa ja kauniit, ruskeat silmänsä, miellyttävä äänensä ja
hyväsydämmisyytensä käsittivät mielestämme kaiken, mikä oli oikeaa
naisellisuutta. Sitä hetkeä, jolloin emme olisi olleet rakastuneita
häneen ei muistanut yksikään meistä veljeksistä, eipä edes Croisette,
joka oli nuorin -- hän oli seitsemäntoistavuotias ja vuotta nuorempi
kuin Marie ja minä, me nimittäin olimme kaksoiset.
Vaan antakaahan kun kerron, miten me neljä, joiden yhteenlaskettu ikä
ei ollut seitsemääkymmentä vuotta enempi, oleskelimme ja makailimme
tuolla tavoin penkereellä tänä hiljaisena ja juhlallisena päivänä. Se
oli kesällä 1572. Aivan äskettäin oli tehty suuri rauha katolilaisten
ja hugenottien välillä, jota rauhaa oli muutamien päivien perästä
vietettävä ja, niin kuin useimmat ranskalaiset toivoivat, vahvistettava
Henrik Navarralaisen ja kuninkaan sisaren Marguerite Valoisin
avioliitolla. Vicomte de Caylus [vicomte entiseen aikaan Ranskassa
maakunnan tuomari], Catherinen isä ja meidän holhojamme, oli muuan
niitä läänitysherroja, jotka olivat valitut olemaan läsnä rauhan
teossa, mihin toimeen hän olikin hyvin sovelias, kun kumpikin puolue
piti häntä suuressa arvossa -- hän oli katolilainen, vaan ei
kiihkoilija. Hän oli sen vuoksi kahta viikkoa ennemmin lähtenyt
provinssiinsa Bayonneen. Useimmat naapureistamme Quercyssä olivat niin
ikään poissa kotoaan, lähteneet Parisiin toisen tai toisen puolueen
edustajan kuninkaallisiin häihin. Ja me nuorukaiset, jotka emme
vähimmälläkään tavalla välittäneet Catherinen hyväsydämmisestä,
uneliaasta seuranaisesta rouva Claudesta, käytimme siis parhaalla
tavalla hyväksemme vapauttamme ja vietimme rauhaa omalla tavallamme.
Me olimme maaseutulaisia. Kukaan meistä ei ollut käynyt Paun
kaupungissa, vielä vähemmän Parisissa. Vicomtella oli nuorison
kasvatuksesta ankarammat mielipiteet kuin siihen aikaan oli tavallista;
ja vaikka me olimme oppineet ratsastamaan ja ampumaan, käyttelemään
miekkaamme ja heittämään haukkamme lentoon sekä kirjoittamaan ja
lukemaan, niin me kuitenkin tunsimme maailmaa yhtä vähän kuin itse
Catherine, yhtä vähän hovielämän huveista ja paheista, vaan emme
kymmenettä osaa siitä mitä hän tiesi käytöstavoista ja hienosta
seurustelusta. Hän oli kuitenkin opettanut meitä tanssimaan ja
kauniisti kumartamaan. Hänen läheisyytensä oli sievistyttävästi
vaikuttanut tapoihimme; ja viime aikoina oli meillä ollut paljo hyötyä
seurustelustamme Louis de Pavannesin kanssa, joka oli hugenotti ja
Moncontourin luona joutunut vicomte de Caylusin vangiksi. Me emme siis
olleet sivistymättömiä maantolloja.
Vaan me olimme ujoja. Vieraista emme pitäneet ja me pakoilimme niitä.
Ja kun, meidän siinä maatessamme ja pahoillessamme Kitin surullisen
ilmoituksen johdosta, vanha Gil yhtäkkiä ilmestyi ja synkällä äänellään
sanoi: "Herra vidame de Bezers haluaa tulla tervehtimään neitiä", niin
meidät valtasi kauhistus, se minun täytyy tunnustaa.