V. Kaarlo Bergbom ulkomailla 1871.

Mitä virkeämpi suomalainen teatterielämä oli ollut 1870, sitä

hiljaisempi se oli 1871 -- jopa olisi saattanut luulla, että kaikki

oli jälleen vajonnut entiseen toivottomaan horrostilaan. Niin ei

kuitenkaan ollut laita, vaan johtui hiljaisuus siitä, että edellisen

vuoden näyttämöllisen toimen päähenkilöt oleskelivat oppi- ja

virkistysmatkoilla ulkomailla. Rouva Raa lähti, niinkuin ennen on

kerrottu, jo vanhan vuoden lopulla Wieniin, ja tammikuun lopulla

lähtivät myöskin Kaarlo Bergbom ja, vähän myöhemmin, Ida Basilier.

Ilman että kukaan saattoi sitä selvästi aavistaa, oli täten syntynyt

väliaika teatteripuuhissa viimeinen odotuksentaival. Seuraavan

"säsongin" harrastukset ja tapahtumat olivat kuin olivatkin päättyvät

Suomalaisen teatterin perustamiseen.

Tässä teatterin esihistorian lähinnä viimeisessä luvussa aiomme seurata

Bergbomia hänen ulkomaanmatkallaan. Siihen on kaksikin aihetta.

Toiseksi on tämä matka tärkeä jakso hänen elämäkerrassaan, toiseksi me

siten saamme nähdä hänen täydentävän tietonsa ja kokemuksensa tulevaa

tehtäväänsä varten teatterinjohtajana. Totta kyllä hän lähti ulkomaille

ei ainoastaan perehtyäkseen teatteri- ja muuhun taide-elämään vaan

myöskin, jopa pääasiassakin, tieteellisiä tutkimuksia varten; mutta

niissä kirjeissä, joihin kertomuksemme nojaa, kohtaa meitä enimmäkseen

vain tiedot, jotka ovat yhteydessä edellisen tarkoitusperän kanssa. Ja

itse asiassa oli matkan tulos lankeava taiteen eikä tieteen hyväksi.

Samoin kuin ennen toivo tulla suomalaiseksi runoilijaksi, oli Bergbomin

ajatus että hänen oli astuminen tiedemiehen uraa näyttäytyvä

harhaluuloksi. Ettei syy tälläkään kertaa ollut halun taikka kyvyn

puutteessa, on seuraavasta ilmenevä.

Sekä Bergbom että Ida Basilier olivat vielä saapuvilla Suomalaisen

seuran ensimäisessä kuukausikokouksessa uutena vuonna, Z.

Topeliuksen syntymäpäivänä tammik. 14. Laulajatar esitti siinä arian

"Noita-ampujasta", Klaran laulun "Egmontista" ja Achtén kanssa duetton

"Trubadurista". Niinikään olivat molemmat läsnä sanomalehdistön

satavuotisjuhlassa 16 p. tammik., jossa J.V. Snellman kehotettuaan Ida

Basilieria laulamaan talutti hänet lavalle ja lausui kirjailijoille

tapahtuvan onnen saada juhlassaan kuulla kauniimpia säveleitä mitä

isänmaalla oli tarjottavana.[68]

Ohimennen mainittakoon, että Suomalainen seura edelleen kuukausittain

toimitti iltamiaan, joissa esitettiin kirjallista ja soitannollista

hyvää, mutta ei mitään draamallista. Sentähden ei liene tarpeen

lähemmin puhua seuran elämästä tällä kevätkaudella, vaikka se ei

suinkaan ollut yhdentekevä teatteriinkaan nähden. Pitihän se

vastaiseksi koossa sen piirin, jonka avustus ja harrastus oli ollut

välttämätön ehto entisille näytännöille ja tulevaisuudessa oli tukeva

teatterin ensi askeleita. Iltamista oli vuosikokous, joka pääsiäisten

vuoksi sekä pitkällisten valmistusten tähden lykkääntyi 19:een p.

huhtik., muita merkillisempi. Siinä esitettiin Faltinin johdolla suuri

mieltäkiinnittävä sävelteos, nimittäin Andreas Rombergin säveltämä

Schillerin "Laulu kellosta", joka käsittää pitkän sarjan osaksi varsin

kauniita soolo- ja köörilauluja. Tämä oli suurenmoisin, puhtaasti

soitannollinen, yritys, mitä ylipäätään seurassa toimeenpantiin, ja

onnistui se oivallisesti.

Tammikuun viimeisellä viikolla tapaamme Bergbomin Pietarissa. Siihen

aikaan täytyi vielä yliopistoon kuuluvien pyytää lupa ulkomaille

matkustamiseen itse kanslerilta, ja kun Bergbom ei kotona ollessaan

ollut hankkinut itselleen semmoista lupaa ja passia, oli hänen pakko

täällä odottaa toista viikkoa ennen kuin kaikki oli selvillä. Hukkaan

tämä odotusaika ei kumminkaan mennyt, sillä Eremitashin taidekokoelmat

ja suurkaupungin oopperanäytännöt tarjosivat hänelle paljon uutta ja

mieltäkiinnittävää, vaikka hän, niinkuin kirjeistä näkyy, kerran

ennenkin oli käynyt Pietarissa.[69] Asunto hänellä oli vanhan toverin

ja ystävän August Hagmanin luona, joka, 1868 muutettuaan Pietariin, oli

siellä toiminut P. Marian seurakunnan koulujen inspehtorina, sekä

opettajana ja vihdoin 1870 perustanut sanomalehden Pietarin Sanomat.

Suomenmielinen henki, jota Hagman koetti levittää, oli kuitenkin

tuottanut hänelle voimakkaita vastustajia (joskaan ei venäläisten

kesken). Bergbom surkutteli sitä mahdollisuutta, että Hagmanin täytyisi

jättää toimialansa Pietarissa, joka tositeossa oli suurin suomalainen

kaupunki, siellä kun asui 20,000 suomalaista.

Varhaisin, matkalta säilynyt kirje on osoitettu (27/1) Florellille.

Siinä Bergbom vielä muistelee sanomalehdistön juhlaa. "Sinua kaivattiin

piirissämme, olisit varmaan tuntenut itsesi onnelliseksi, sillä en

monestikaan ole ollut juhlassa, jossa tunnelma olisi ollut parempi ja

lämpimämpi. -- Snellmanin puheen olet kai lukenut; Basilierin laulu on

harvoin helkkynyt niin raittiisti ja vilkkaasti kuin silloin." -- --

"Matkani Helsingistä Pietariin meni erittäin hyvin, vaikka ajoin

kolmannessa luokassa. Siellä on riittävän mukavaa, ja sitten kun vaunut

lämmitetään, ei ole palelemisen pelkoa." Tämän jälkeen kirjoittaja

kertoo näkemistään oopperoista:

"Päähuvitukseni on ollut [italialainen] ooppera, joka todella on

erinomainen. Olen ollut siellä kolme kertaa: 'Martha', 'Othello' ja

'Hugenotit'. Iloiset, kodikkaat sävelmät Marthassa viehättivät minua

erittäin tällä kertaa, sillä kaikki meni reippaasti ja eloisasti.

Volpini (Martha) on kaunis, hyvin iloinen, siro, miellyttävä

laulajatar, mutta ei mikään suuruus, joksi pietarilaiset tahtovat

häntä. Hänen laulussaan on tahti ja harmonia, joka vaikuttaa hyvin,

mutta luovaa kipinää hänessä ei ole. Pidin hänestä paljon, kumminkaan

mitenkään asettamatta häntä ensi riviin, 'Kesän viime ruusun' hän

lauloi keskinkertaisesti, eikä läheskään niin hienosti kuin Perelli,

jonka ennen olen kuullut siinä roolissa. Barbara Marchisiolla (Nancy)

on ihana, syvä, suuri altti-ääni. Millainen hän on laulajattarena, sitä

en voi sanoa, sillä siksi on osa liian mitätön ja sopimaton hänen

kokonaan traagilliselle luonteelleen. Everardi (Plumkett) oli

oivallinen niinkuin aina, mutta Corsi (Lyonel) valitettavasti ei mikään

Calzolari, vaikka muutoin kunnioitettava laulaja. Mikä 'Marthassa'

erikoisesti tyydytti minua, oli se, että tempot toisessa näytöksessä

otettiin aivan niinkuin meidän sitä esitellessämme, eikä niinkuin

ruotsalaisten esiintyessä kesällä."

"'Othellossa' sain kuulla Pattin. Olin maksanut yhden ruplan

paratiisipiletistä, joka muuten maksaa 25 kop. Kuumuus oli melkein

sietämätön. Päätäni pyörrytti kauheasti -- onneksi istuin taaimmaisella

penkillä. Kaasuvalokin häiritsi minua. Ja kuitenkin ahmin korvillani

suloisia, lempeitä, kellonheleitä säveleitä. Kyllä hänen äänensä

kuitenkin on ihmeellinen -- varsinkin keskiäänet, eikö sinustakin? Ja

kaikki on niin kevyttä, vapaata ja helmeilevää niinkuin säveleet

olisivat vesipisaroita, jotka juosta lirisevät vuorenrinnettä alas.

Monginikin (Othello) on aika etevä laulaja. Täysin uudenaikainen ääni,

voimakas, Verdin kylläinen, väräjävä. Hänenkin esityksessään oli paljo

moitittavaa, se oli epätarkkaa, joskus liioiteltua, joskus

jokapäiväistä, mutta sittenkin oli siinä hehku ja brio, joka

ehdottomasti veti mukaansa ja sai kuulijan antamaan anteeksi silloin

tällöin epäpuhtaan äännännän. 'Hugenoteissakin' olin ihastunut häneen,

vaikka sekä virheet että ansiot siinä esiintyivät räikeämmin. Hänen

esityksensä neljännessä näytöksessä oli loistava. Hänen näyttelemisensä

on hänen laulunsa tapaista, mutta niinkuin italialaisilla yleensä

laulua ala-arvoisempi. Siinä kohden on laita italialaisessa oopperassa

jotenkin sama kuin viimein käydessäni täällä, s.o. näytteleminen on

keskinkertaista ja yhteisnäyttöä ei ole ollenkaan. Tämä häiritsi

varsinkin 'Hugenoteissa', joka kuitenkin tuotti minulle yhden

nautintorikkaimpia iltoja elämässäni: Volpini (Margareta), Perelli

(Urbain), Steller (suuri loistava ulkomuoto ja ääni, mutta jäykkä --

Nevers), Bagagiolo (Marcel) kaikki kolme hyviä! Valentinena ei

esiintynyt Sass, niinkuin olin odottanut, vaan Carlotta Marchisio.

Pietarissa näytellään ooppera niin että Valentine esiintyy vasta

toisessa näytöksessä kuningattaren suuren arian jälkeen. Volpini,

kauniina ja sirona kuin ainakin, niiasi par'aikaa ja kiitti

apploodeista, kun astuu sisään -- rouva Agardh 'Naurettavissa

kohtauksissa'. Käynti, liikunnot, puku, ulkonäkö -- erehdyttävän

yhdenlaatuiset. Odotin vain että hän contra-e'llä alkaisi 'Lottaa',

silloin olisi kuvittelu ollut täydellinen. Mutta kolmannen näytöksen

jälkeen olin kääntynyt ja neljännen jälkeen ihastunut. Hänessä ei ollut

ainoastaan tuota italialaista kirkuma-intohimoa, vaan todella sielu,

joka vapisi kirkunnassa, ja sentähden tämä ei myöskään koskaan tullut

rumaksi. Hän lauloi niin lämpimästi ja ilmehikkäästi, että usein tunsin

sydämeni kuumenevan. Muutoin ei tyttöparassa ole mitään viettelevää.

Hänen äänensä ei ole läheskään niin loistava kuin hänen sisarensa,

Barbaran, ja hänen näyttelemistänsä ei kannata arvostellakaan. Hänen

pää- ja lähes ainoa liikuntonsa oli hakea kirppuja rinnan alta ja

sitten sirottaa saaliinsa kaikille neljälle ilmansuunnalle. Mutta

sittenkin on Carlotta Marchision Valentine oleva yksi kauniimpia ja

rakkaimpia teatterimuistojani. Hänellä oli tuota omituista

traagillista, joka vaikuttaa minuun epäsuotuisissakin olosuhteissa.

Muutoin hänen laulunsa ei ole epätarkka kuin Monginin vaan oivallisesti

koulutettu. Tänään menen venäläiseen oopperaan kuullakseni 'Faustin',

Levitzkaja Gretcheninä ja Lavroffskaja Siebelinä. Sitä paitse olen

ollut baletissa ja nähnyt Granzou'n, joka todella on verraton lumoavaan

sulouteen ja viehkeyteen nähden, sekä ranskalaisessa teatterissa (Le

roman d'un jeune homme pauvre). Worms mestarillinen ja Stella Colas

mieltäkiinnittävä, vaikka maneerimainen, mutta yhteisnäyttöä olen ennen

nähnyt parempaa."

Ensimäisestä kirjeestä Berlinistä Emille sisarelle otamme muutamia

lisäpiirteitä. Käynti venäläisessä oopperassa virkisti Bergbomin

toiveita suomalaiseen teatteriin nähden. Levitzkajalle oli taputettu

hurjasti ja hänet oli huudettu esiin noin 12 kertaa, mutta sekä äänensä

että laulutapansa eivät suinkaan olleet Basilierin vertaisia, ja

muutkin laulajat olivat "semmoisia, jommoisia meillä ei ollenkaan olisi

vaikea saada". -- Seuraavana päivänä Bergbom oli rautatiellä

vastaanottamassa Ida Basilieria, joka kreivinna Adlerbergin

kehoituksesta oli viipynyt Helsingissä laulaakseen kreivinnan

toimeenpanemissa arpajaishuveissa 24 p. tammikuuta.[70] Siitä hyvästä

oli ylhäinen rouva suositellut laulajatarta kälylleen Pietarissa,

eräälle toiselle kreivinna Adlerbergille, joka oli pääkaupungin

johtavia naishenkilöltä ja itse etevä laulajatar. Yhdessä neiti

Basilierin kanssa Bergbom vielä kuuli oopperat "Ballo in Maschera" ja

"Lucrezia Borgia". Pattista Bergbom puhuu sisarelleenkin ihastuksella.

Hän kiittää hänen teeskentelemättömyyttään, mutta "tuo erinomainen,

sydämen sisimmästä lähtenyt innostus, joka traagillisella

lumousvoimalla vapisuttaa rintaamme, puuttui ainakin hänen

Desdemonaltaan, mutta eihän se kuulu hänen alaansa ja miksi silloin

vaatiakaan sitä." -- Ida Basilierista mainitaan vielä, että hän sai

kauniin tervehdyksen Pietarin sanomissa, ja että suomalaiset miettivät,

kuinka saada hänet laulamaan klubissaan. Kreivinna Adlerbergin

välityksellä hän ehkä voisi saada engagementin Varsovassa, "ellei hän

tule Helsinkiin suomalaiseen oopperaan". -- "Uskon varmaan, että voimme

häneen luottaa; hän puhui sinusta ystävyydellä ja kunnioituksella, joka

ei ollut teeskenneltyä. -- Hän sanoi sinun vaikutuksesi häneen olevan

niin suuren, että joka asiassa hänen ensimäisiä ajatuksiaan on, 'mitä

sanoisi siitä Emilie Bergbom?' Minä puolestani sanoin, että en moneen

vuoteen ollut nähnyt sinua niin mieltyneenä kehenkään vieraaseen kuin

häneen, mikä näytti suuresti miellyttävän häntä." -- Ida Basilier

jäi kevätkaudeksi Pietariin, jossa hän jatkoi opintojaan rouva

Nissen-Salomanin johdolla sekä myöskin lauloi kreivinna Adlerbergin

edessä. Kreivinna, joka itse oli saanut opetusta Bosiolta ja Garcialta,

oli näet ihastuneena laulajattaren ääneen tarjoutunut hänelle

opettajattareksi.

Helmikuun 2 p. Bergbom oli valmis lähtemään. Lämpömittari osoitti -27°

ja asemalla hän sai kuulla, ettei toisenkaan luokan vaunuja lämmitetty.

Hagman kehoitti häntä jäämään ja odottamaan lauhkeampaa säätä, mutta

"lujamielisenä otin rohkeasti kolmannen luokan piletin Eydtkueneniin

asti, josta voisin matkustaa toisessa luokassa, jos pakkanen tuntuisi

sietämättömältä. Se maksoi 10 ruplaa. Mutta kyllä minä sen matkan

muistan. Kun tultiin asemille, vapisin niin että tuskin jaksoin kaataa

kurkkuuni kahvia tai teevettä. Minulla oli neljä toveria Pietarista:

kaksi kauppamatkustajaa, nuori saksalainen kotiopettajatar Moskovasta

ja vanha rouva karmosiinivärisessä kapotissa ja puuhkiossaan pullo

varsin arveluttavaa laatua." Ainoastaan Bergbom ja toinen

kauppamatkustaja kestivät rajalle saakka, ja Eydtkuenenissa Bergbom

niin virkistyi, että hän yhä jatkoi matkaansa kolmannessa luokassa.

"Enkä tuota kauppaa katunut", jatkaa hän kertomustaan, "vaunu täyttyi

vähitellen saksalaisilla Landwehr-sotilailla, joiden puheet ja

kertomukset sodasta olivat niin eläviä, niin olosuhteita valaisevia,

että harvoin olen ollut viehättävämmässä seurassa. Suurin osa heistä

oli haavoittuneita, yksi oli menettänyt sormensa Gravelotten

tappelussa, toinen silmänsä Belfortin edustalla, kolmas joutunut

rammaksi Sedanissa. Yksi oli käynyt hautaamassa vaimonsa. 'Tautiko

hänet tappoi?' kysyin minä. 'Ei, hän kuoli surusta ja kurjuudesta',

vastasi hän hiljaa. Kaikki olivat täynnä rohkeutta, mutta toivoivat ja

halusivat kovasti rauhaa. Olen tuskin nimeksikään huomannut tuota

suurisuista röyhkeyttä, jonka luulin olevan täydessä kukoistuksessa ja

joka saksalaisissa sanomalehdissä niin loukkaa meitä. Eräs sotamies

(nassaulainen talonpoika) selitti kyllä, että Saksanmaa voi vielä

asettaa kaksi vertaa enemmän sotamiehiä, jos tarvitaan, mutta sen hän

sanoi paremmin innostuksesta kuin ylpeydestä." --

Matkalla sattui Bergbomille se onnettomuus, että hänen vasen kätensä

joutui väliin, kun vaunun ovi suljettiin. Käsi paisui kohta

liikkumattomaksi, ja ensimäisinä päivinä se tuotti hänelle semmoisia

tuskia, että hän, vaikka oikea käsi oli terve, vaivoin sai

kirjoitetuksi sen kirjeen (7/2), josta nämä tiedot on otettu.

Kun käsi oli alkanut parantua, Bergbom vuokrasi itselleen asunnon

Friedrichstrassen varrella (n:o 3, kolm. kerros), ja sieltä hän lähetti

sisarelleen toisen kirjeensä (19/2), jossa hän esittää Berlinin

ensimäiset vaikutelmat.

Suuresti Bergbom, joka kotona aina oli ollut uskotun sisarus- ja

ystäväpiirin ympäröimänä, kaipasi omaisiaan. Kun hänellä ei ollut

ketään, johon olisi voinut luottamuksella liittyä, yksinäisyyden tunto

häntä painosti. Hän oli huomannut, sanoo hän, olevansa vielä

piintyneempi "kotikissa" kuin -- ukko Benin[71] mukaan -- Heurlin.

Tietysti tähän vaikutti, vaikka Bergbom ei suorastaan sitä sanokaan,

kipeä käsi, joka teki että hän kauan oli avun tarpeessa. Humoristisesti

hän kertoo, kuinka vaikea hänen oli pukea kaulus ja mansetit päälleen

ja lisää sitten -- "niin, rakas Emilie, vääntele nyt käsiäsi niin paljo

kuin tahansa ja valittele 'että noista lapsista on ainoastaan surua',

niin on kaikki kumminkin niin tapahtunut enkä minä ole sille mitään

voinut". -- Hänen palvelijattarensa, jonka saksa ei kaukaakaan

muistuttanut Goethen kieltä, joka puhutellessaan Bergbomia vuorotellen

käytti kolmea, neljää toisintoa hänen nimestään, oli kuitenkin

sääliväinen kipeää kättä kohtaan ja ehdotti tavan takaa yhä uuden

hevoskeinon vamman parantamiseksi. Mutta yksinäisyydestä ja kaikesta

muusta huolimatta Bergbom sanoo viihtyvänsä melko hyvin: "täällä on

niin äärettömän paljo nähtävää, kuultavaa, opittavaa ja nautittavaa --

elämä esittäytyy täällä katsojalle niin verrattoman suurenmoisemmissa

kuvissa kuin siellä kotona, että todella tuntuu virkistävältä antaa

tuulen viedä pikkukaupungin tomu päältään."

Harjoitellakseen saksankielen puhumista, Bergbom oli alkanut ottaa

puhetuntia erään nuoren lakimiehen, tri Gottsteinin luona. Tämä oli

älykäs ja rakastettava ja kykeni antamaan oppilaalleen yleiskatsauksia

Saksan valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, jossa paljo oli

Bergbomille hämärää, syystä kun kaikki sodan tähden oli joutunut

käymistilaan. Sitä paitse Gottstein Berlinissä syntyneenä ja kasvaneena

tiesi yllin kyllin jutella pääkaupungin kirjallisista, valtiollisista

ja taiteellisista merkkihenkilöistä, niin elävistä kuin vainajista.

Kaunokirjallisuuden tuntemuksessa oli Bergbom etevämpi, eikä hän siis

sillä alalla tarvinnutkaan opastusta. Gottstein oli myöskin ottanut

saattaakseen Bergbomin preussilaisen edustajakunnan istuntoihin.

Valtioelämän painopiste oli kyllä nykyään Versaillesin pääkortteerissa,

mutta opettavaista oli kuulla Laskerin, Dunckerin, Virchowin y.m.

puhuvan, vaikkapa toisarvoisistakin aineista. Mieltäkiinnittävän

tuttavuuden Bergbom oli tehnyt näyttelijässä, nimeltä (Emmerich)

Robert, joka oli Berlinin teatterin[72] ensimäinen Heldenliebhaber ja

etevin sen nuoremmista jäsenistä. Oltuaan Berlinissä ainoastaan kaksi

vuotta oli hän jo kohonnut yleisön suosikiksi ja kannatti klassillista

ohjelmistoa, erikoisesti Schilleriä.

"Minua hän on viehättänyt", sanoo Bergbom, "enemmän kuin kukaan muu

näyttelijä täällä (paitse luonnollisesti semmoista suuruutta kuin

Döring) enkä tiedä kuinka voitaisiin näytellä Don Carlosta, Mortimeria

'Maria Stuartissa' ja Melchthalia 'Wilhelm Tellissä' ihastuttavammalla

hehkulla ja ideaalisemmalla lennolla. Hänen tulevaisuutensa on

kieltämättä niin lupaava kuin 23-vuotias näyttelijä voi pyytää.

Persoonallisesti hän on ystävällinen, vaatimaton, rakastettava ja

lapsellinen. Tapasin hänet sattumalta muutamassa ravintolassa samana

iltana, jolloin olin nähnyt hänet Don Carloksena, enkä voinut olla

puhuttelematta häntä ja kiittämättä häntä siitä nautinnosta, jonka hän

oli tuottanut minulle. Me puhelimme sitten kauas yön selkään, ja sen

jälkeen olen pari kertaa tavannut hänet samassa paikassa. Hän on

pyytänyt saada käydä luonani (ja minä tietysti hänen luonaan), sitten

kun hänen aikansa tulee vapaammaksi. Prinssi Georg (kirjallinen

dilettanti kuninkaallisessa perheessä -- kenties olet kuullut hänen

'Fedrastaan') on näet kirjoittanut erään tragedian, 'Cleopatran', joka

hovin ja suljetun piirin edessä on näyteltävä tämän viikon lopulla.

Robertilla on siinä miehinen päärooli, ja kun hän sitä paitse näyttelee

Schauspielhausissa, täytyy hänen luopua kaikista vieraissakäynneistä

siksi kun prinssin tragedia on laskettu teloiltaan. Hänellä on

jotakuinkin tietoja Suomesta ja suomalaisista oloista, sillä

Zürichissä, jossa hän on aloittanut teatteriuransa, hän on asunut

samassa pensionissa kuin suomalaiset insinöörimme (Frosterus, Gummerus,

Stenberg y.m.) ja ollut läheinen tuttu heidän kanssaan."

Kirjastossa Bergbom jo oli työskennellyt muutamia päiviä, vaikka hän ei

vielä ollut täysin kotiutunut. Erittäin kohteliaita oli siellä oltu,

niinkuin muissakin julkisissa paikoissa. "Aivan toisin kuin

Helsingissä, jossa kerran maailmassa en saanut Heinen teoksia, 'sillä

kalliimpia tuotteita ei anneta tuntemattomille'."

Ilmoituksissa tavallinen kerskaus: "Berlin wird

Weltstadt", samanniminen ilveilys (Posse) Wallnerteatterissa sekä

matka-käsikirjojen käyttämä Berlinin mainesana "Euroopan kolmas

kaupunki" antoivat Bergbomille aihetta verrata Berliniä ja Pietaria

toisiinsa. Suurisuuntaisuuteen ja loistoon nähden hänestä jälkimäinen

oli voitolla. Nevskin prospekti oli mahtavampi kuin "Unter den Linden",

ja ulkonainen ylellisyys ajopeleissä ja puvuissa niinikään paljoa

suurempi Pietarissa, jota paitse luonto on Nevan virrassa antanut sille

myötäjäiset, jotka tekevät sen useimpia muita kaupunkeja rikkaammaksi.

Mutta Berlinillä oli kuitenkin älykkäisyyden leima, joka herätti

kunnioitusta. Kuninkaallinen linna teki verrattomasti syvemmän

vaikutuksen kuin ylellisesti loistokas Eremitashi, ja kun Nikolain

taikka Barclay de Tollyn muistopatsaat korkeintaan taiteellisen

tekotapansa kautta kiinnittivät mieltä, oli mahdoton olla

välinpitämätön Ranchin Friedrich-muistomerkin edessä, sillä pronssista

puhui sama aate, sama henki, joka on elähyttänyt mallin ja taiteilijan

-- Preussin aate. Oli kyllä usein arveltu, että kaikki tunnettujen ja

tuntemattomien kenraalien pystykuvat olivat tyhjää, teeskenneltyä

koreilua, mutta viimeisen vuoden tapaukset todistivat Preussin olleen

oikeassa kunnioittaessaan suuria sotilaitaan, sillä niissä oli

kuitenkin elänyt se kallionluja velvollisuudentunto, joka oli asettanut

henkisesti vähimmän lahjakkaan saksalaisia heimoja kansakunnan

etupäähän. Bergbom myöntää että kaikki se, joka ulkonaisesti

ihannoitsee elämän ja antaa sille värikkään leiman, oli huonosti

viihtynyt tässä ilmassa, mutta olihan Saksalla ollut riittävästi

semmoistakin Weimarissa ja Münchenissä; Berlinissä se oli oppinut, että

sillä oli muutakin tehtävää kuin "näytellä Hamletin osaa kansakuntain

joukossa maailmannäyttämöllä".

Edelleen Bergbom vertaa Eremitashin taidekokoelmia Berlinin museoon.

Edellinen voittaa loistoisuudellaan ja kenties osaksi taideteostensa

arvollakin -- Eremitashissa kun usein tapaa kymmenittäin tauluja

mestareilta, joilta Berlinissä oli joku ainoa. Mutta kumminkin hengitti

Berlinin museossa kokonaan toista ilmaa. Taideteosten järjestelyä ei

ollut määrännyt mukavuus taikka loistonpyynti, vaan melkein

uskonnollinen kunnioitus taidetta kohtaan, sen voimaa ja merkitystä

kohtaan elämässä. Kaikkialla näyttäytyi punainen lanka, joka

symbolisesti ilmaisi taiteen yhteyden ihmiselämän ja historian

suurimpien kysymysten kanssa, kaikkialla ilmaantui kunnioitus ja ihailu

älykkäisyyden ja hengen voimaa kohtaan, ulkonaisen voiman vastakohtana.

Luvaten vast'edes puhua laajemmin sekä museosta (joka kuitenkin näyttää

jääneen tekemättä) että teatterista, Bergbom tästä jälkimäisestä

kirjoitti seuraavaa:

"Että siihen [teatteriin] nähden en ole hukannut aikaani, voit arvata

siitä mitä olen nähnyt: Schauspielhausissa: 'Don Carloksen', 'Wilhelm

Tellin' (unohtumaton ilta), 'Maria Stuartin' (keskinkertainen) sekä

Spielhagenin erittäin herttaisen 'kyläkertomuksen' 'Hans und Grete'

(sopisi hyvin suomalaisen teatterin ohjelmistoon). Oopperassa olen

nähnyt: 'Don Juanin' (mallikelpoisesti, Lucca Zerlinana), 'Jessondan'

(myöskin oivallisesti näytelty), 'Mustan Dominon' (Lucca) ja 'Sevillan

parturin' (jotenkin heikosti esitetty). 'Parturin' ja 'Mustan Dominon'

jälkeen seurasi kaksi balettia: isänmaallinen '70:nes syntymäpäivä' ja

koomillinen 'Robert und Bertrand'. Molemmat kerrat kun olen kuullut

Luccan, on minulla ollut ilo seisoa jonossa 2,5 tuntia klo 8:sta

aamulla, ja kun vihdoin pääsin luukulle, oli minun tyytyminen

kalliisiin ja huonoihin piletteihin. Lucca on näet vasta näinä

viikkoina esiintynyt lapsivuoteensa ja sitä seuraavan kuumeen jälkeen.

Häntä ei nyt ole kuultu puoleen vuoteen, ja sentähden on ihme, jos saa

piletin. Jollei ole halua liassa ja sateessa odottaa jonossa, joka

tavallisesti ulottuu kadulle noin helsinkiläisen kortteerin pituudelta,

niin ei ole muuta neuvoa kuin ostaa pilettijuutalaisilta, jotka

vaatimattomasti ottavat noin 5 tai 6 Thaleria permantopiletistä. Siten

olen saanut kuulla Luccan, Mallingerin ja Betzin, mutta Berlinin

molemmat ensi tenorit Wachtel ja Niemann ovat vierailumatkoilla ja

palaavat vasta kolmen, neljän viikon päästä. Olen kyllä kuullut neljä

tai viisi n.s. ensi tenoria, mutta toinen on ollut toista

keskinkertaisempi. Ei yksikään ole ollut edes Arnoldsonin vertainen."

Ne kuukaudet, joiksi Bergbom oli sattunut tulemaan Berliniin, olivat

valtiollisesti mitä merkillisimpiä Saksan historiassa, ja hänellä oli

onni nähdä vastasyntyneen "maailmankaupungin" semmoisina hetkinä,

jolloin kansanhenki vastustamattomasti näyttäytyi innoissaan.

"Spree-Athen", Bergbom sanoo kirjeessä Uudelle Suomettarelle 8 p:ltä

maaliskuuta (johon esityksemme tässä nojaa, syystä kun yksi kirje

Emilie sisarelle näiltä päiviltä on kadonnut), "'Spree-Athen' ei ole

niitä kaupunkeja, jotka helposti kiihtyvät innostukseen. Jo luonto on

markilaisen hiekan ja tasaisuuden kautta antanut kansalle jonkinlaisen

flegmaatillisen kuivuuden, ja tuo humanistain, hegelianein ja

Jung-Deutschlandin kouluja käynyt Berlin on tähän kansallisavuun

lisännyt ivailevan kylmyyden vivahduksen, jonka korkein ihanne ja

edustaja Kladderadatsch on. Sentähden kun sanoma Parisin antaumisesta

tuli, otettiin se vastaan suosiollisella hymyllä, ihan kuin se olisi

ollut mitä luonnollisinta juttua maailmassa; myöskin uusi keisarinarvo

synnytti enemmän huonoja sukkeluuksia kuin innostusta ja ylpeyttä.

Toista oli kun maanantaina 27 p. helmik. sanomalehtipojat aamulla

juoksivat pitkin katuja huutaen 'Friedensnachrichten' noiden

tavallisten 'Siegesnachrichtenien' sijasta, silloin ihmiset niinkuin

tenhosauvalla koottuina yht'äkkiä täyttivät kadut ja torit."

Ja hän kertoo edelleen, kuinka ihmisvirrat suuntausivat kuninkaallisen

linnan edustalle, jonka balkongille keisarinna-kuningatar ylhäisine

perheineen astui esiin ja luki puolisonsa lähettämän sähkösanoman

rauhanehdoista. Elsassin ja Lothringenin voittoa tervehdittiin

riemuhuudoilla, mutta Belfortin luovuttaminen synnytti epävirallista

murinaa, joka kuitenkin vaihtui melkein lapselliseen iloon, kun

kuultiin kansallista ylpeyttä hivelevä tieto että saksalainen armeija

oli marssiva sisään Parisiin. Siinä tilaisuudessa "näin ensi kerran

keisarinna-kuningattaren. Hänen kasvonsa olivat jotenkin jokapäiväiset,

mutta koko hänen olennossaan ilmestyi selvä tunto hänen korkeasta

asemastaan. Huhu kertoo hänen sanoneen: 'yksi päivä keisarinnana on

ollut parempi kuin kymmenen vuotta kuningattarena'". Mielten kiihko

nousi seuraavina päivinä yhä korkeammalle, kun tieto tuli että

Bordeaux'in kansalliskokous oli hyväksynyt rauhanehdot ja että rauha

siis oli varma. Liputetussa kaupungissa alkoi nyt voittojuhlien

vietto, joka saavutti huippunsa perjantaina mitä loistavimmassa

riemuvalaistuksessa. Bergbom vetäytyy kuitenkin sen seikkaperäisestä

kuvaamisesta ja neuvoo lainaamaan samanaiheisen kuvaelman -- Finlands

Allmänna Tidningarista(!) Sitä vastoin hän lähemmin puhuu teattereista:

"Oopperassa annettiin juhlanäytäntönä Mozartin 'Don Juan'. Eipä olisi

voitu valita paremmin, sillä tuo ihana teos on mitä suurimpia voittoja

mitä Saksalainen on maailmassa saavuttanut, ja sillä on todella

voitettu enemmän kuin Sedanin ja Metzin voitoilla. Aluksi näyteltiin

eräs sangen typerä kuvaelma tuota sokerileivoslaatua, jolla meitäkin on

usein ravittu teatterissamme. Hirmuinen joukko mamseleja baletista,

joista yksi oli olevinaan 'Rauha', toinen 'Sota', kolmas 'Germania'

j.n.e., toinen toistaan kauniimpi ja -- tyhmempi. Sitä vastoin

annettiin 'Don Juan' niin mainion taiteellisesti, etten vielä

Berlinissä enkä muuallakaan ole nähnyt semmoista teatterinäytäntöä.

Ensimäisen näytöksen finaalissa, kun Don Juan tervehtii vieraitaan,

laulaja Betz improvisoi tervehdyksen rauhalle. Kaikki laulajat yhtyivät

riemuiten lauluun, ja yleisössä nousi ihastus kukkuroilleen. Varmaan

kokonaisen neljänneksen tuntia kaikui sali hurraa- ja ilohuutoja."

Mainittuaan muutamia piirteitä ajan tilapäisistä laulunsekaisista

ilveilyistä (Gesangspossen) Bergbom päättää kirjeensä kertomalla

havainnon itse kansan ajatustavasta:

"Niinä päivinä, jotka kuluivat maanantaista perjantaihin, oli minulla

tilaisuutta ihmetellä tuota rautaista tarkkuutta, joka elähyttää

preussilaista sotakoneistoa. Rauha oli jo milt'ei päätetty asia, mutta

ei vähintäkään jälkeä siitä huomattu sotalaitoksissa. Uusia rekryyttejä

tuli joka päivä maalta, niitä harjoitettiin semmoisella ahkeruudella ja

he itse ryhtyivät toimeensa semmoisella innolla kuin olisi heidän ollut

seuraavana päivänä lähdettävä tappeluun. Leikilläni kysyin eräältä

rekryytiltä, mihin tuo ahkeruus enää oli tarpeellinen, nyt kun rauha

oli melkein varma. Hän vastasi: 'siihen ei voi luottaa, kyllä Napoleon

sittenkin voi karata päällemme.' Kansalle näet vieläkin Napoleon on se

oikea vihollinen. -- 'Mutta istuuhan Napoleon', muistutin, 'vankinanne,

hän ei voi mitään tehdä.' Jos tuo rekryytti olisi ollut saksalainen

sanomalehdenkirjoittaja, olisi hän paatoksenomaisesti lausunut;

Napoleoneja ovat ranskalaiset kaikki; mutta hän oli vain pommerilainen

talonpoika ja sentähden hän ei vastannut mitään."

Huolimatta hänen ympärillään kuohuvasta valtiollisesta elämästä,

Bergbom oli kaikin voimin käynyt työhönsä käsiksi. Siitä hän kirjoittaa

sisarelleen (20/3):

"Olen ollut suunnattoman ahkera näinä kolmena viimeisenä viikkona.

Kirjastossa harjoittamieni tutkimusten rinnalla olen löytänyt

lukemislähteen, josta olen juonut melkein kuumeentapaisella janolla.

Tiedät kuinka ylimalkaan on vaikea saada käsiinsä uusinta

kirjallisuutta. Kirjoja, jotka ovat 50 vuoden vanhoja, tapaa helposti,

10-vuotiset ovat jo vaikeita saada, mutta semmoisia, jotka ovat

ilmestyneet viimeisinä vuosina, voi tuskin oppia tuntemaan muuten kuin

sanomien arvosteluista, sillä ostaa vaikkapa vain kahdeskymmenes osa

tulisi liian kalliiksi. Nyt olen tavannut kirjakaupan, joka niin

vähästä kuin 20 Sgr kuukaudessa tarjoo lainattavaksi uusinta

kirjallisuutta kaikilla aloilla. En ymmärrä kuinka se kannattaa, sillä

usein olen saanut avaamattomiakin kappaleita. Sitä paitse saa sieltä ei

ainoastaan saksalaista vaan ulkomaalaistakin kirjallisuutta.

Luonnollisesti olen tavannut paljon kirjoja, jotka olen oikein

ahmimalla lukenut, jotka ovat mieltäkiinnittäviä, mutta joita kirjastot

eivät hanki, joko sentähden että ne ovat toisen luokan kirjailijoilta

taikka käsittelevät toisarvoisia aineita. Varsinkin kulttuurihistorian

alalla olen löytänyt äärettömän paljo mieltäkiinnittävää, memoaareja,

kirjeitä y.m. -- Sinä tiedät kuinka tämä historianhaara --

kulttuuri- ja tapojenhistoria, varsinkin semmoisena kuin se kuvastuu

kirjallisuudessa -- aina on viehättänyt minua, siihen nähden minulla

nyt on ollut tilaisuutta äärettömästi laajentaa tietojani. Olen näinä

viimeisinä viikkoina lukenut semmoisella janolla, joka muistuttaa minua

kiihkoisimmasta romaaninlukemisajastani."

Samassa kirjeessä Bergbom valittaa, että hän oli ollut estettynä

menemästä suomalaisen taiteilijan, neiti Alie Lindbergin konserttiin,

josta hän ennen mainitsemaamme kirjeeseen U. S:lle oli pannut muutamia

otteita sanomalehtien arvosteluista.

"Hän on heitättänyt tavatonta huomiota soitannollisissa piireissä. --

Seuraava tapaus todistaa, kuinka suosittu hän on. Paronitar Schleinitz,

eräs johtava grande dame täkäläisessä musiikkimaailmassa toimeenpani

toissa päivänä patrioottisen konsertin sosieteetin crême de la crêmeä

varten. Esiintyjät olivat Berlinin etevimmät taiteilijat -- Lucca,

Brandt, Betz ja Tausig. Sattumalta Tausig tuli sairaaksi ja silloin

käännyttiin Alien puoleen, joka muka oli arvokkain täyttämään hänen

sijansa. Berlinissä, instrumenttisoitannon toisessa pääkaupungissa

(Leipzig on kai toinen), tämä jotakin merkitsee, sillä Tausig on

arvattavasti nykyään Rubinsteinin jälkeen Euroopan suurin soittava

pianisti. Syystä kun konsertti oli puoleksi yksityistä laatua, ei siitä

ole ollut arvosteluja sanomissa."

Edelleen Bergbom kertoo, kuinka Berlin oli muuttanut ulkonäkönsä,

kuinka ennen kangistuneelta näyttänyt elämä oli vilkastunut, sen

jälkeen kun joka päivä uusia joukkoja palasi sodasta, loistavine

univormuineen saaden kaikki "sivilistit" varjoon. Edellisenä

perjantaina olivat keisari ja kruununprinssikin saapuneet lukemattomien

merkkimiesten seurassa.

Mitä Bergbom suomalaisena tunsi nähdessään saksalaisen valtiollisen

elämän mahtavuutta, hän julkilausui erään Emilien kirjeen johdosta,

jossa tämä oli antanut tietoja julkisesta elämästä kotimaassa,

enimmäkseen sangen vähän ilahuttavia. Siinä näet mainittiin, kuinka

suuresti kaivattiin Oskar Blomstedt vainajaa, kuinka parooni Kothenin

ja kouluylihallituksen vaino suomalaisuutta vastaan koulujen alalla

saavutti myötätuntoisuutta ruotsinmielisten taholla y.m.s. Bergbom

kirjoitti (15/4):

"Blomstedtin kuolema on koskenut minuun yhtä paljo hänen itsensä

tähden, sillä rehellisempää, puhtaammin innostunutta luontoa ei ollut

toista, kuin meidän kaikkien tähden, sillä meillä ei ole varaa kadottaa

taistelijoita eikä varsinkaan niin luotettavia kuin hän. Täällä olen

enemmän kuin koskaan tuntenut itseni suomenmieliseksi. Millä kateudella

olenkaan katsellut saksalaisten kohtaloa. Ei Sedanin ja Metzin

voittoja, ei keisarinarvoa taikka ulkonaista yhteyttä ja voimaa, ei

edes sitä rikasta kukoistavaa henkistä ja valtiollista elämää, joka

kaikesta päättäen tulee versomaan tämän vuoden kylvöstä -- vaan tätä

yhteisyyttä innostuksessa, jossa kaikki tuntevat samoin, kaikki

ymmärtävät toisensa, kaikki näkevät yhteisen päämäärän. Ja meillä --

tämä välinpitämättömyys kansallista asiaa kohtaan, tämä itsekkyys

sivistyksen edustajissa, joka muuttaa kaikki aatteet korupuheiksi --

eikö se kerran ole ymmärtävä, että kaikki ulkonainen sivistys kuihtuu,

jollei se ime mehua siitä maasta, josta se on noussut. Saksalaiset

olivat valtiollisen yhteyden tarpeessa -- he ovat saaneet sen, me

tarvitsemme henkistä yhteyttä, milloin on kansallinen puolue meillä,

hengen alalla saavuttava Sedanin ja Metzin voittonsa!" --

Tästä pitkästä kirjeestä teemme toisenkin otteen. Berlinin

ylioppilasnuoriso -- yliopiston, taide-akatemian ja teollisuusakatemian

oppilaat -- olivat päättäneet viettää yhteisen rauhanjuhlan ja samalla

muistojuhlan sodassa kaatuneille tovereilleen. Se oli tavallinen n.s.

"ylioppilaskomerssi", jossa juotiin olutta, laulettiin ja pidettiin

puheita. Bergbom oli samaksi illaksi tilannut piletin "Hugenotteihin"

(Lucca Valentinena, taiteilijattaren ihanin rooli, ja Niemann

Raoulina) ja tuli sentähden myöhään juhlaan, jolloin useimmat puheet

olivat pidetyt, mutta kuitenkin hän sai siellä kuulla "kenties

mieltäkiinnittävimmän puheen, minkä hän elämässään oli kuullut".

"Soreavartinen, solakka mies astui esiin hurraata huudettaissa, kaikki

lähestyivät tunkeillen kuullakseen hänen sanojaan. Vaikka hän ei

näyttänyt juuri vanhalta, oli tukkansa ja partansa harmahtavat. 'Kuka

se on?' minä kysyin. -- 'Kenraali Willich', vastattiin. -- 'Mainio

amerikkalainen sotapäällikkö?' -- 'Sama mies.' -- 'Vai niin -- onko hän

saksalainen, sitä en tiennyt.' -- Kuuntelin tietysti uteliaasti. Hän

puhui 'nykyiselle saksalaiselle sukupolvelle'. Esityksensä ei suinkaan

ollut akateemillista, vaan kodikasta, yankeemaista laatua, hänen

saksankielensä oli amerikkalaista, mutta kaikki mitä hän sanoi ilmaisi

omituista henkeä, mahtavaa henkeä. Hän alkoi kuvailemalla elämänsä

historiaa. Hän oli ollut preussilainen tykistön upseeri, mutta oli

tullut vedetyksi sotaoikeuteen 'kansaaviettelevistä vehkeistä' (hän oli

pitänyt Posamaisen puheen kuninkaalle). Hänet tuomittiin tietysti

kuolemaan, ja sanoi lukeneensa Preussin nykyisen kuninkaan kirjoittaman

kirjeen, jossa tämä oli käskenyt toimittaa mestauksen heti, jotta ei

armoa kerittäisi antaa. Tämä ehti kuitenkin tulla. Sitten hän otti osaa

1848 vuoden vallankumoukseen, tuomittiin vielä kaksi kertaa kuolemaan,

mutta hänen onnistui paeta ensin Ranskaan ja sitten Englantiin. Siellä

me kokoonnuimme -- hän kertoi -- eräänä iltana 7 saksalaista, kaikki

maanpakolaisia. Me olimme yhteensä 18 kertaa tuomitut kuolemaan, ja

moni meistä oli vain ihmeen kautta sen välttänyt. Me päätimme lähteä

Amerikkaan. Euroopan jätimme kiehuva viha sydämissä, kirous

huulillamme. Meillä oli syytä muistaa paljon ja muistaa paljon

vihalla, mutta enimmin vihasimme preussilaista sortovaltaa ja sen

välikappaletta, armeijaa. Sitten -- jatkoi Willich -- minä tulin

amerikkalaiseksi ja isossa sodassa siellä osastonkenraaliksi. Ja nyt

olen jättänyt kaiken tämän omilla silmilläni nähdäkseni, mimmoinen se

sukupolvi on, joka on toimittanut viimeis- ja tämän vuoden suurteot.

Jos minä nyt jollekin maailmassa toivon siunausta, niin se on

preussilaiselle monarkiialle; jos nyt jotakin ihmettelen, niin se on

Preussin armeijaa. -- Puhe tietysti vastaanotettiin innostuksella ja

omituisella, suoralla muodollaan se vaikutti syvästi minuunkin."

Vielä muitakin kuvauksia ja piirteitä Berlinin elämästä sisältävät

Bergbomin laajat kirjeet sisarelleen, mutta täytyy niiden väistyä

semmoisen edestä, joka lähemmin kuuluu aineeseemme. Huhtikuulla, siis

jotenkin samaan aikaan kuin edellisen kirjeen, Bergbom laati toisen

rouva Raalle Wienissä.[73] Siinä hän loi laajaperäisen, loistavan

yleiskatsauksen Berlinin teatterioloihin, joka kokonaisuudessaan

ansaitsee sijan tässä teatterihistoriassa:

"Nyt jotakin teatterivaikutelmistani. Jätän sikseen oopperan, josta kai

vähemmin välität. Se on oivallinen ja valitettavasti paljoa etevämpi

kuin puhedraama. Tällä nykyään ei missään suhteessa ole loistoaika.

Ylipäätään valitetaan -- ollaanko oikeassa, sitä en tiedä -- teatterin

alasmenoa. Saksassa ja varsinkin Berlinissä on se mieluinen virsi. --

Kumminkin on minulla ollut hyvin nautintorikkaita iltoja, erittäinkin

kun Schilleriä on näytelty. Hänet esitetään näet tunnollisesti ja

lämmöllä, joka ehdottomasti vaikuttaa katsojaan. Ylimalkaan on

ohjelmisto hyvä, klassillisia kappaleita annetaan ainakin 2 kertaa

viikossa; ja pelkkää rojua vältetään. Mutta ohjelmistolta puuttuu

eloisuutta. Paljous uusia kappaleita suljetaan siitä pois, aloitehalua

puuttuu, otetaan mikä ennen on onnistunut Dresdenissä, Wienissä,

Münchenissä, mutta mitä pikkumaisimmista arveluista ollaan

näyttelemättä sisäänlähetettyjä uusia kappaleita. Se kirous seuraa

hoviteatteria, joka ei ole kansallisteatteri. Näytellään hoville eikä

yleisölle, ohjelmistoa määrätessä ajatellaan hovia, näyttelijättäriä

ottaessa pidetään silmällä siroja kamariherroja ja kreivejä j.n.e.

Asian ulkonaiseen, niin sanoakseni, virkavaltaiseen puoleen tämä

hovihallinto tosin tuottaa suurta tarkkuutta ja koneellista

täsmällisyyttä, mutta taiteellinen, vapaasti luova henki tukehtuu

sääntöperäisyyden alle."

"Myöskin näytteleminen on tästä hovihengestä riippuvainen. Sentapaista

giganttimaista traagillista voimaa, joka vetää mukaansa kylmimmänkin,

ei ole olemassa, mutta runsaasti taiteellista järkevyyttä, aistia ja

sivistystä. Luonnolliseen puheluääneen ei osata päästä, se on

teennäistä ja teeskenneltyä. Hyväsävyinen, porvarillinen huvinäytelmä

käy sitä vastoin oivallisesti. Uutta aavistamatonta en ole kokenut. Sen

sijaan olen oppinut paljon yksityiskohtiin nähden ja ennen kaikkea,

kuinka klassillisia kappaleita on esitettävä."

"Schilleriltä olen nähnyt: 'Wilhelm Tell', unohtumaton ilta; vaikk'ei

ainoatakaan roolia näytelty täydellisesti, esitettiin kuitenkin

kappaleen henki erinomaisesti; 'Don Carlos', vähän epätasaisesti, mutta

ainakin osittain loistavasti, samoin 'Maria Stuart'. Sitä vastoin oli

yhteisnäyttö 'Kabale und Liebe'ssä' semmoinen, ettei ankarimmallakaan

kritiikillä olisi ollut valittamisen aihetta. Se oli jotain toista kuin

kappaletta näyteltäessä meillä. Lessingin 'Emilia Galotti' sitä vastoin

ei onnistunut, ei kukaan näytellyt huonosti, mutta sävy oli kokonaan

pilattu. Osaksi oli samoin Shakespearen 'Kuningas Learissa', jota ei

esitetty kyllin giganttimaisesti, daimoonillisesti, satumaisen

suuresti, mutta siinä, niinkuin 'Hamletissakin', näyteltiin yksityisiä

rooleja todella taiteellisella lennolla. 'Kesäyön unelmassa' oli

päinvastoin jokainen yksityinen keskinkertainen, mutta kokonaisuuden

ylitse lepäsi tuo omituinen shakespeareläinen lumous. Gutzkowin

'Werner' annettiin hervottomasti, saarnattiin sen sijaan että olisi

puheltu. Lauben 'Gottsched und Gellert', Putlitzin 'Testament des

grossen Kurfürst's' annettiin nuhteettomasti, sekä Mosenthalin

'Isabella Orsini' että Krusen 'Gräfin' akateemisen tarkasti.

Brachvogelin 'Narciss' oli suurinta ja surkeinta mitä olen Berlinissä

nähnyt; Dessoirin osalle tulee edellinen, kaikkien muiden jälkimäinen.

Kolme juhlailtaa oli Lessingin 'Minna von Barnhelm', Spielhagenin 'Hans

und Grete' ja Freytagin 'Die Journalisten'. Ne näyteltiin suurella

humoristisella reippaudella ja gemyytilliset laatukuvat sotilaselämästä

ensimäisessä, maalaiselämästä toisessa ja kirjailijaelämästä

kolmannessa kappaleessa olivat kuin virkistävä kylpy mielelle. Sitä

paitse olen nähnyt muutamia vähäpätöisyyksiä ja pari ranskalaista

kappaletta, joissa ei kuitenkaan ole pystytty olemaan edes vähänkään

ranskalaisia. Pieni Holmin tekemä 1-näytöksinen draama 'Camoens'

annettiin loistavasti."

"Nyt henkilökuntaan. Kun aloitan naisista, tapahtuu se vain

kohteliaisuudesta, sillä ne muodostavat ehdottomasti Berlinin teatterin

heikon puolen. Sietämätön suosintajärjestelmä on vaikuttanut, että ei

ajoissa ole haettu raittiita voimia, sentähden ovat muutamat

taiteilijat jo nähneet parhaimman aikansa, toiset ovat vasta alulla,

harvat ovat taiteellisuutensa kukoistuksessa. Sitä paitse on olemassa

aukkoja, joita ei tulisi kärsiä keisarikaupungin teatterissa.

Tunteellisia, traagillisia rakastajattaria (Louiseja, Cordelioita,

Emilia Galotteja j.n.e.) varten ei oikeastaan ole ainoatakaan

edustajaa, ja vielä enemmän kaivataan semmoista siroja maailman- ja

salonkinaisia varten. Edellisten edustajilla ei ole sentimentaalista

tragiikkaa, jälkimäisillä ei ole siroutta -- siis juuri sitä mitä

tarvitaan."

"Primadonna on rouva (Luise) Erhartt (tavallisessa elämässä kreivinna

von der Goltz). Hän on suurikasvuinen, täyteläs, vaaleaverinen nainen,

kasvonpiirteet jotenkin tavalliset, mutta ei rumat. Hän lausuu

nuhteettomasti, ei puutu paatosta, eikä kykyä luonnekuvaukseen -- niin,

varmaankin teen väärin kun kiittelen häntä niin kylmästi, mutta

koko hänen olentoaan ja näyttelemistään leimaa tuo kultainen

keskinkertaisuus, jota en ihaile elämässä enemmän kuin taiteessakaan.

Huolimatta siitä että kritiikki erikoisesti ihaili häntä Ebolina, hän

ei osannut luoda siitä yhtä ihmistä, vaan antoi luonteen eri puolet

esiintyä toisen toisensa jälkeen ilman että ne sisällisesti sulautuivat

yhteen. Hän oli milloin haaveileva, milloin aistillinen, milloin

keimaileva, milloin sankarimainen, mutta ei koskaan kaikkia yhdellä

kertaa. Sen silmänräpäyksen, jolloin hän huomaa erehtyneensä Carlokseen

nähden, hän näytti sydäntä kouristavasti. Hänen Lady Milfordinsa oli

kaavamainen, mutta sitä vastoin oli Orsinansa 'Emilia Galottissa'

tuote, joka todella ankaraltakin kannalta katsoen oli oivallinen.

Totta kyllä muuttui Orsinan italialainen hehku saksalaiseksi

tunteellisuudeksi, mutta se oli lämmintä ja todenperäistä ilmaisultaan.

Hänen Ofeliansa oli akateemisesti tarkkaa tekoa, niinikään Maria

Stuart. Hänen käsityksensä tästä roolista ei ollut alkuperäinen eikä

voimakas, mutta sittenkin häntä katseli voimatta kertaakaan syystä

valittaa. Komediaan Erhartt ei kelpaa. Hänen puhelutapansa ei ole siksi

tarpeellisen kevyt ja luonnollinen."

"Berlinin teatterin eurooppalaisin nimi on kai Jachmann-Wagner. Muinoin

Johanna Wagnerina Euroopan suurimpia laulajattaria, hän on 8 vuotta

sitten muuttanut puhedraaman alalle, ja sillä hänellä on, jollei

eurooppalainen, niin kumminkin etevä sija. (Porvarillisessa elämässä hän

on salaneuvoksenrouva Jachmann.) Hän on suurenmoinen, oikea

jättiläinen karkeine, suurine piirteineen ja plastillisine muotoineen.

Mahdotonta olisi löytää sopivampaa Germaniakuvan mallia. Koko hänen

taiteellisuutensa tavoittaa suurisuuntaista, klassillisen ankaraa.

Ylenkatsoen pyytää liikuttaa yksityispiirteillä hän pitää aina

kokonaisvaikutusta silmällä. Hän on todella taiteilijatar Jumalan, eikä

yleisön armosta. Mutta -- -- niin, on olemassa mutta, joka näyttää

vähäpätöiseltä, vaikka se kuitenkin on tärkeä. Hän tulee oopperasta, on

elänyt siellä parhaimman aikansa, ja sen muistelmat estävät häntä

olemasta yhtä suuri puhe- kuin hän on ollut lauludraamassa. Hän on

luonnenäyttelijätär. Siihen vaaditaan psykoloogista rikkautta -- ja

sitä hänellä ei ole, sillä sitä ei tarvita oopperassa, jossa vaan

annetaan mitä on yleistä ei yksilöllistä luonteessa. Mitä enemmän

psykoloogista yksityispiirteiden kuvaamista joku rooli kysyy, sitä

heikompi Jachmann-Wagner on (hänen Pompadourinsa oli esim. kokonaan

epäonnistunut), mitä suuremmin rajapiirtein se on piirusteltu, sitä

kodikkaammalta hänestä siinä tuntuu. Hänen Elisabethinsa 'Maria

Stuartissa' oli todella suurenmoinen. Valitettavasti en ole koskaan

saanut nähdä häntä antiikkisissa rooleissa, jotka ovat hänen

erikoisalansa. Antigonena esim. hän kuuluu kilpailevan Ristorin kanssa.

Antiikkisessa draamassa katoaakin yksilöllisesti luonteenomainen

yleistyypillisen edestä."

"Madame (Minona) Frieb-Blumauer on taiteilija, johon olen kerrassaan

ihastunut. Hän näyttelee vanhoja koomillisia rooleja. Jotain

humoristisempaa kuin hänen hullunkuriset laatukuvansa on mahdoton

ajatella. On kuin lukisi Dickensiä taikka katselisi jotain Teniersin

taulua. Kun hän vain tulee sisään, olkoon rooli iso tai pieni,

kiitollinen tai epäkiitollinen, hän levittää päivänpaistetta ja

hupaisuutta ympärilleen. Rouva Deland, jota eräs kotteria meillä ihaili

non plus ultrana semmoisissa osissa, on Frieb-Blumaueriin verrattuna

kuin vahakuva elävien kasvojen rinnalla. Täytyy nähdä hänet

oivaltaakseen, kuinka erinomaisen lystillinen ja rakastettava hän on

samalla kertaa. Häneen nähden on vaikea sanoa mikä rooli on paras,

sillä ne ovat kaikki yhtä oivallisia. Häviämättömimmin hän on painunut

muistiini hyväntahtoisena, uteliaana, vanhana maalaispiikana, sukat

sylkyssä, puukengät jalassa, Spielhagenin 'Hans ja Grete'ssä'. Oletko

nähnyt kappaleen? Eikö se sinusta ole herttainen?"

"Neiti Marie Kesslerillä on jotain myötätuntoista esityksessään, jonka

tähden mielellään näkee häntä, siinä on jotain sydämellisen hyvää ja

tunnollista, joka vetää puoleensa. Mutta tosidraamallinen kyky hän ei

ole eikä hänessä ole rahtuakaan neroa. Jos hänen on oltava innostunut,

antaa hän tyhjintä, hiekkamaisinta proosaa (niin esim. Doris

Quinault'ina). Sitä vastoin hän todella ansaitsee näkemistä rooleissa,

joissa luonnonlaatu on pääasia, joissa hieno naisellinen aisti on

tärkeämpi kuin loistava näytteleminen. Hänen Elisabethinsa 'Don

Carloksessa' esim. oli mielestäni erittäin sympaattinen. Myöskin

saksalaisessa porvarillisessa komediassa (Benedix etc.) tapaa hän

onnellisesti sen vilpittömän, yksinkertaisen sävyn, joka sopii sen

hieman proosamaisille sankarittarille."

"Neiti Buska on viehättävä naivisissa, mielistelevissä rooleissa. Hän

jäljittelee Raabea, saavuttamatta häntä, mutta hän on kylläksi

veitikkamainen ja sievä ihastuttaakseen permantoa. Hän on ihannoittu

Grabow, tietysti Berlinin mittapuun mukaan verrattuna helsinkiläiseen.

Eräässä Benedixin komediassa, 'Aschenbrödel', hän oli todella suloinen.

Tragediassa hänen ei ole näytteleminen. Hänen Cordeliassaan ei ollut

hituakaan shakespeareläistä runoutta, ja hänen Emilia Galottinsa

muistutti Grabowin Maritanaa."

"Neiti Kühle on nuori lupaava kyky, jonka tulevaisuudesta on vaikea

sanoa mitään varmaa. Hän on nuori ja kaunis -- jotain kuulumatonta

Berlinin näyttämöllä."

"Toisen luokan naisnäyttelijät jätän sikseen. Tärkeämpi

kuin naishenkilökunta on miehinen. Etupäässä seisoo kaksi

eurooppalaismaineista nimeä, (Theodor) Döring ja (Ludvig) Dessoir,

suurimpia vastakohtia muutamissa seikoissa, mutta yhtäläisiä toisissa,

kummallakin on loistavin puoli taiteilijauraa takanaan. Dessoir on

hyvin kivuloinen, hän on liiaksi vaivannut itseään vierailumatkoilla,

hänen aivonsa eivät kärsi raskasta työtä, hän sekaantuu silloin

helposti ja lankeaa tylsyyteen, joka lähenee mielipuolisuutta. Sillä

ajalla kun olen ollut Berlinissä, hän on näytellyt ainoastaan 7 kertaa

(2 kertaa Narciss Rameauna, 2 Ludvig XI 'Gringoiressa' ja 3

Cambensina). Luonnollisesti olen nähnyt hänet kaikissa näissä

rooleissa, etupäässä Narcissina, jonka hän on luonut ja jossa häntä

tähän saakka pidetään voittamattomana ja saavuttamattomana. Hänen

kykynsä tehdä havainnolliseksi sieluntiloja onkin todella ihmeteltävä.

Jonkunlaisella katkeran vahingoniloisella, taipumattomalla

johdonmukaisuudella hän nyhtää luonteen hajalle, paljastaa sen

sydänjuuriin asti ja asettaa sen havainnollisessa alastomuudessa

yleisön eteen. Hän on hyvässä ja huonossa merkityksessä realisti. Hän

on todellinen sydämenjuuriin saakka, mutta kaipaa sitä sovittavaa

huumoria, joka leikkien kultaa katkeran todellisuuden. Hänen

näyttelemisessään on pelottava vakavuus. Tyyliä hänellä ei ole, vaan

ainoastaan maneeria ja siinä hän muistuttaa Dahlqvistia. Tämä voittaa

kuitenkin Dessoirin ulkonaisessa voimassa samoin kuin Dessoir on

suurempi sisällisessä psykoloogisessa analyysissä. Kuinka todella suuri

hän oli Narcissina voin ymmärtää siitä, että minä vasta silloin

huomasin kuinka kurja kappale itse asiassa on. Olin aina pitänyt sitä

hyvin mieltäkiinnittävänä, mntta nähdessäni kuinka Dessoir niin

sanoakseni kauheasti elähytti sen kyynillisen sentimentaalisuuden,

jolla Brachvogel on varustanut sankarinsa, havaitsin myöskin kuinka

äärettömästi näyttelijä siinä kohosi tekijän jokapäiväisyyttä

korkeammalle. Dessoir on taituri sanan korkeimmassa, mutta osaksi

myöskin sen alemmassa merkityksessä. Tämä näyttäytyy esim. siinä, että

hän näyttelee itsekseen, välittämättä yhteisnäytöstä. Vahinko että hän

ei enää jaksa näytellä Kuningas Learia eikä Macbethia, Molemmat on

ilmoitettu hänen näyteltävinään, mutta valitettavasti on ollut pakko

peruuttaa näytännöt."

"Döring on samoin kuin Dessoir luonnenäyttelijä, mutta toista lajia.

Kun Dessoirissa ihmettelee rohkeaa, herättävää analyysia, Döring

asettaa ensi hetkessä luonteen eheänä ja valmiina katsojan eteen; jos

hän ei kohta tapaa oikeaa sävyä, niin jää se tapaamatta. Luulisi että

kuka tahansa voi näytellä niinkuin Döring, niin luonnollisesti ja

raittiisti hän käy rooleihinsa käsiksi; siinä kohden hän suuresti

voittaa Pierre Delandin, jota hän muutoin joissakin määrin muistuttaa.

Mutta kaikella luonnollisuudellaan Döring on kaukana antamasta

semmoisia muotokuvia, jotka näyttävät näköisiltä sentähden että niistä

puuttuu terävämpiä luonteenomaisia piirteitä, päinvastoin on hänen

huumorinsa rohkea, melkein shakespearemäinen. Paha kyllä en ole saanut

nähdä häntä hänen suurissa traagillisissa luonnerooleissaan (Shylock ja

Mefistofeles), mutta mainiompaa Poloniusta, Justia ('Minna von

Barnhelm'), Piepenbrinkiä ('Journalistit'), Angeloa ('Emilia Galotti')

en voi ajatella. Olisi liian laajaperäistä läpikäydä kaikki hänen

roolinsa, sillä hän näyttelee usein."

"(Brichard) Kahle on aivan nuori näyttelijä, mutta on jo hankkinut

itselleen kunnioitetun nimen. Hän on noin 25 vuotta ja näyttelee jo

Kuningas Learia y.m.s. rooleja. Hän ei ole ainoastaan koulunkäynyt vaan

oppinutkin, hän oli toivorikkaimpia filoloogeja yliopistossa ja

esiintyi silloin niin loistavasti yhdessä niistä kreikkalaisista

näytännöistä, joita ylioppilaat tavasta toimittavat, että häntä

yksimielisesti kehoitettiin rupeamaan näyttelijäksi. Hän on kehittynyt

Lauben johdolla. Kahle on ennen kaikkea mietiskelevä taiteilija, joka

vivahdus luonteessa on yhteydessä peruskäsityksen kanssa, ei mitään ole

jätetty riippuvaksi sattumuksesta taikka bravuurista. Niinä hetkinä kun

hän ihastuttaa, hengen voima riemuitsee, sillä luonto on kohdellut

häntä äitipuolen tapaan, hän on pieni, vähäpätöinen, ruma, hänen

äänensä ei ole miellyttävä eikä mahtava, mutta hän on tosiaan semmoista

puuta, josta veistetään luonnenäyttelijöitä. Hänen Learinsa näytti

hänen kykynsä voimalliset ja heikot puolet kirkkaimmassa valossa. Niin

kauan kuin Lear on valtava kuningas. Kahle oli hervoton, mutta

mielipuolisuuden mukana hän kasvoi sekunti sekunnilta ja tuntiessaan

Cordelian hän oli todella ihastuttava. Pienissä rooleissa hän

mielellään antaa liikaa, jonka tähden semmoisilta haamuilta puuttuu

raittiutta, ne ovat liian teennäisiä, varsinkin komediassa. --

(Siegwart) Friedmann on samoin kuin Kahle aivan nuori ja niinikään aika

kyvykäs, mutta Kahlen vastakohta siinä että hän on loistava

pikkurooleissa (esim. hänen Domingonsa 'Don Carloksessa' on

erinomainen, niin myös Gessler), mutta suurissa hän kaipaa sitä

välttämätöntä daimoonillista tahdonvoimaa, joka tekee että traagillinen

olija murtuu eikä taivu. Hänen Edmundinsa 'Kuningas Learissa' oli oikea

käsityksen puolesta, mutta liian kuivakiskoinen. Tämän näytäntökauden

jälkeen hän lähtee pois Berlinistä, koska häntä muka ei oikein

ymmärretä, ja itse asiassa hänellä on paljo epäkiitollisia rooleja."

"Berliniläisteatterin Heldenspieler (sankarinäyttolijä), tuki ja enimmin

käytetty jäsen on (Karl Gustav) Berndal. Jos tahtoo nähdä laitoksen

virheineen ja ansioineen yhden henkilön edustamana, niin on hän

otollisin esimerkki. Luonto on varustanut hänet hyvillä lahjoilla,

mutta oikeata, korkeinta, luovaa neronkipinää hänessä ei ole. Hän ei

ole myöskään nerollisen mietiskelyn kautta etevä näyttelijä; hän

onnistuu syvimmissäkin tehtävissä, mutta ainoastaan sentähden että hän

välttää syvyydet. Hänen käsityksensä on selvä, joskus liian selvä,

vapaa kaikesta teeskennellystä nerokkaisuudesta, mutta vapaa myöskin

niistä hämmästyttävistä salamoista, jotka heittävät kokonaan uuden

valon roolin ylitse. Jos kuvittelet Åhmanin omistavan hyvän, jalon

luonteen (sillä tämä vaikuttaa aina näyttelemiseen, saarnattakoon sitä

vastaan kuinka paljo tahansa), sivistystä, sorean vartalon, soinnukkaan

äänen, ihanteellisuutta, niin voit jotenkin ajatella mitä Berndal on.

Hän ei ole kielteisesti kunnioitettava taiteilija s.o. että häneltä

vain puuttuisi häiritseviä virheitä (niinkuin Erhartt ja Kessler),

ei, hän on todella luova taiteilija, mutta hänen luomiensa äiti on

aina ollut taiteellinen kohtuullisuus eikä taiteellinen tuli.

Yksinkertaisissa luonteissa, joissa ei tarvita tuota säteilevää,

rikkaampaa nerollisuutta, on Berndal täysin onnistunut. Hänen

Wilhelm Telliänsä en ole unohtava enkä myöskään hänen Odoardo

Galottiansa. Mitä jännitetyimmällä mielenkiinnolla minä myöskin

seurasin hänen Hamletiansa ja Filip II, ja sydämestäni yhdyin lukuisiin

kättentaputuksiin, jotka hän niistä niitti, mutta en kuitenkaan voinut

salata itseltäni, että hän oli ollut koskettelematta vaikeimpia kohtia

näiden kahden luonteen esittämisessä. -- Sietämätön on herra (Emil

Hermann) Karlowa, jolla on toinen puoli traagillista rakastaja-alaa.

Hänellä on jonkunlainen kamarineitsyeenkauneus, joka miellyttää yhtä

osaa naisia, ja alkuaan sangen voimakas ääni, jonka hän kuitenkin on

turmellut teeskentelyllä. Muuten on hänen käsitystavassaan tekopaatosta

ja jokapäiväisyyttä, jotka ovat sietämättömiä. Komediassa hän esiintyy

jollakin loikomaisella mukavuudella, jota hän pitää siroutena. Nyt olen

alkanut vähän tottua häneen, mutta ensin oikein epäilin mennä

teatteriin, kun näin hänen nimensä ohjelmassa. Saksalaisiin kohdistetun

yleisen moitteen, että ne suosivat huutavaa paatosta, olen huomannut

olevan aiheettoman. Karlowaan nähden on se kuitenkin aivan paikallaan.

Hänen Posansa muistutti todella Pousettea, ainakaan ei roolin käsitys

ollut vähääkään henkevämpi."

"Herra (Theodor) Liedtke näyttelee siroja rakastajia komediassa taikka

saksalaisen teatterikielen mukaan bonvivants-rooleja. Hän on sangen

kunnioitettava kyky, puhelee oivallisesti (harvinainen taito täällä),

hänellä on paljo huumoria ja hän suoriutuu aika hyvin tragedioistakin.

Valitettavasti harvoin näkee ikävämpää lakeijanaamaa kuin hänellä on,

mikä tietysti häiritsee, kun hän näyttelee mustassa frakissa eikä voi

parantaa ulkonäköänsä historiallisella naamarilla. Hänen kunniakseen on

sanottava, että hän näytellessään on kokonaan vapaa tuosta veltosta

dandyismista, jonka avulla teatterisankarit frakissa tavallisesti

luulevat herättävänsä mielenkiintoa. -- Mutta parhaimman olen jättänyt

viimeiseksi, suosikkini teatterissa, Robertin. Hänet pitäisi sinun

nähdä, häntä kohtaan pitäisi sinun näytellä. Kas, siinä on eloa,

hehkua, intohimoa, runoutta, ihanteellisuutta! Hänen rinnallaan on

Fritiof [Raa] retoorisen kylmä ja kuiva. Tulee nähdä Robertin

näyttelevän Schilleriä, toisin sanoen runoutta, joka on sukua hänen

oman luontonsa kanssa. En tiedä kuinka määrittelisin hänen luonteensa

-- hän on nuoruus, haaveellisuus, usko ihanteelliseen. Hän on Don

Carlos, jolle rakkaus ja vapaus ovat yhtä, Mortimer, jolle kauneus ja

uskonto ovat yhtä, Ferdinand, jolle totuus ja rakkaus ovat yhtä. Tiedän

olevani kokonaan epäkriitillinen Robertia kohtaan, mutta olen

onnellinen että voin niin olla. Tiedän että hänen tekniikkansa ei ole

niin kehittynyt kuin yleiseen berliniläisnäyttelijäin, mutta mitä

merkitsee tekniikka neron rinnalla. Kun hän ei saa tehtävää, joka

kiinnittää hänen mieltään, on hän hervoton. Mutta -- vielä kerran,

näkisit hänet kun hän näyttelee Schilleriä!"

"Toisen luokan näyttelijöissä on useita, jotka ansaitsevat huomiota

(esim. Wiinler vanhoissa, rehellisissä ukkorooleissa, Holler (?) toisen

arvoisissa rakastajarooleissa, Krause luonneosissa, Hiltl koomillisissa

j.n.e.), mutta kävisi liian laajaksi tehdä selkoa kaikista."

"Ensi luokan koomillista näyttelijää ei ole. Hyvin tuntuva puute.

Nykyään täällä vierailee herra (Heinrich) Oberländer täyttääkseen tätä

alaa. En ole vielä nähnyt häntä, mutta huomenna olen hänet näkevä

Hackländerin 'Geheime Agent'ssa'."

"Kaksi taiteilijaa on sairastanut tällä ajalla: neiti Augsberger

(Jeanne d'Arc, Donna Diana etc.) ja hra Dahn. Jälkimäinen näyttelee

jotenkin samoja rooleja kuin Karlowa. Vaikka siis en ole nähnyt heitä,

en luule että he muuttaisivat kokonaiskäsitystäni Berlinin

näyttämöstä." --

Tässä yleiskatsauksessa osoittautuu mestaruudeksi kehittyneenä se kyky

arvostella näyttämötaiteilijoita, käsittää ja määritellä heidän kunkin

erikoisluonteensa, josta ensimäinen näyte on tunnettu v:lta 1864 (kts.

ylemp. s. 94). Emme muista koskaan kirjallisuudessa kohdanneemme

samanlaatuista esitystä, jossa luonnekuvaus olisi suoritettu

suuremmalla tositaiteen rakkaudella ja rikkaammalla värittelyllä.

Bergbom ei ole noudattanut mitään opittua akateemista metoodia eikä

ylipäätään kuivia teoriioja, vaan hän on menetellyt niinkuin hänen

alkuperäinen syvä tunteensa ja nerollinen taiteenymmärryksensä ovat

vaatineet. Toisin sanoen noissa lyhyissä täsmällisissä piirteissä,

joilla hän luo taiteilijakuvan havainnolliseksi, ei esiinny oppineen

esteetikon taituruus sovelluttaa tietojaan tosielämän ilmiöihin, vaan

synnynnäisen draamallisen runoilijan psykoloogisen tarkka silmä.

Runoilijaluonto ilmaantuu muutoin siinäkin, että Bergbom on ainoastaan

ystäviensä hyödyksi ja nautinnoksi tuhlannut näitä luonnekuvauksiaan.

-- Erityistä huomiotamme ansaitsee, että milloin siellä milloin täällä

joku välilause ilmaisee, että Bergbom nauttiessaan ja yhä syvemmin

oppiessaan tuntemaan näyttämötaidetta aina piti mielessään suomalaista

teatteria. Edellisissäkin otteissamme on se jo tullut näkyviin ja

pitkän kirjeen lopussa rouva Raalle kohtaamme seuraavan muistutuksen:

"Pane merkille pikkunäytelmiä, jotka sinusta sopisivat suomalaiselle

teatterille, varsinkin jos niissä on joku loistorooli sinulle. Vahinko

että [Anzengruberin] 'Der Pfarrer von Kirchfeld' ei ollenkaan sovellu

oloihimme."

Huhtikuun 24 p. Bergbom kirjoitti laajanlaisen kirjeen Uudelle

Suomettarelle, jossa hän tekee selkoa Saksan valtiollisista puolueista,

semmoisina kuin ne esiintyivät ensimäisillä valtiopäivillä sodan

jälkeen. Hän aikoi myöskin luoda kuvauksen etevimmistä kansakunnan

edustajista, mutta se jäi tekemättä samoin kuin keskeneräiseksi jäi

eräs laajempi kirjoitussarja Saksan kirjallisuudesta 1848-70, jonka hän

oli aloittanut Kirjallista Kuukauslehteä varten.[74] Syy miksi

kirjalliset tulokset tästä ulkomaanmatkasta supistuivat niin vähään, on

alempana selitettävä. Nyt on kerrottava eräästä kiertomatkasta, jolle

Bergbom lähti toukokuulla ja joka ei ainoastaan tuottanut hänelle

erinomaista huvia vaan samalla melkoisesti laajensi hänen käsitystään

eurooppalaisesta taide- ja kulttuurielämästä. Aihetta matkaan antoi

lähinnä hänen sisarensa ja Oskar af Heurlinin tulo Berliniin.

Vietettyään häänsä 10 p. toukokuuta nuori pari oli kohta lähtenyt

häämatkalleen, ja siihen Kaarlokin sitten liittyi.

Kiertomatkastaan Bergbom palattuaan Berliniin laati Emilielle (25/6)

38 sivua käsittävän kirjeen, jossa hän on esittänyt "matkakertomuksen

peruspiirteet". Siitä otamme ne kohdat, jotka ovat kuvaavimmat

kirjoittajaan itseensä nähden:

"Toukokuun 16 p. Heurlinin ystävällinen katse herätti minut. Olin

tietysti edellisinä päivinä, oli aika mikä tahansa, juossut asemalla

enkä odottanut heidän tulevan aamulla. Iloni oli sanomaton. Tunnet

luontoni. Kiviin ja kantoihin, katuihin ja taloihin -- lyhyesti siihen

mitä sanotaan luonnoksi en koskaan ole ollut kiintynyt. Minulle isänmaa

on ihmiset ja etenkin ihmiset, joita rakastan. Koti-ikäväni -- jota

usein olen kovasti tuntenut -- ei koskaan ole tarkoittanut muuta kuin

ihmisiä, ei hetkeäkään muuta kuin ihmisiä, se oli sentähden rauhoitettu

kun sain nähdä ainakin joitakuita niistä, joista pidän. Minulle oli

siis tämä viikko Berlinissä todella onnellinen, ja se olisi ollut sitä

enemmänkin, jos Augusta ja Heurlin olisivat paremmin olleet

voimissaan." -- --

"25 p. tulimme Leipzigiin -- vanha kunnioitettava, viehättävä kaupunki.

Museo sisältää oikeita aarteita, vaikka se on pieni. Varsinkin eräs

Delarochen taulu, Napoleon Fontainebleaussa, on kauniimpaa mitä olen

nähnyt. Suuren sielun traagillista epätoivoa, kun se murtuu, en ole

koskaan nähnyt niin sydäntä kouristavasti esitettynä kuin siinä -- en

runossa, en kankaalla. Jos olisin maalaaja, matkustaisin varmaan

Leipzigiin ainoastaan tämän taulun tähden. Teatterissa näimme

Shakespearen 'Romeo ja Julian' (ihastuttava vasta-alkaja Juliana,

Frankenfelt, mutta ei mikään löntäre) ja Mozartin 'Tituksen'. Olen

mielissäni että olen nähnyt jälkimäisen, joka niin harvoin esitetään,

mutta muuten se oli niin epämozartilaisesti ikävä kuin mahdollista --

vanhaan italialaiseen, Rossinintakaiseen kaavaan. Thomaskirkossa

kuulimme ihania Bachin ja Hauptmannin hengellisiä sävelteoksia, jotka

eräs diletanttikööri suoritti niin mestarillisesti, että harvat

taiteilijat ovat tuottaneet minulle niin puhdasta nautintoa. Tunsi että

se nojasi satavuotisiin taiteellisiin traditsioneihin. Samassa kirkossa

kuulin tri Arendin saarnaavan, jota sanotaan Saksan kenties

parhaimmaksi nykyaikaiseksi hengelliseksi puhujaksi. Lämmin,

rauhallinen, ystävällinen helluntaiesitelmä, mutta taivaan avarasti

erillään siitä mitä meillä sanotaan saarnaksi. Noin toisen puolen aikaa

hän puhui sodasta ja tapauksista Parisissa [kommunikapinasta]. Ei

mitenkään loukkaavasti taikka katkerasti. Oikeastaan hän ei saarnannut,

vaan esitteli ja selvitteli asioita. Hänen liikuntojaan olisi meillä

pidetty sopimattomina ja teatterimaisina, täällä ne tuntuivat

luonnollisilta. Kirkossa herätti huomiotani, että siellä oli enemmän

miehiä kuin naisia (aivan toisin kuin meillä) ja että varsinainen

'matamiyleisö' oli harvalukuisempi kuin meillä."

"Sunnuntaina 28 p., iltapäivällä tulimme Dresdeniin. -- Jotta emme

kadottaisi aikaa, menimme kohta katsomaan katolista kirkkoa --

loistava, mutta prameileva. Ehtoolla näimme Wagnerin 'Meistersinger'.

Vaikk'ei se vedä vertoja Tannhäuserille taikka Lohengrinille, on siinä

ihania, äärettömän viehättäviä kohtia, täynnä raikkainta runollisuutta.

Mutta kun sitten tulimme kotia, pelkäsin menehtyvämme väsymyksestä --

yksi saarna, kolmen tunnin matka, kahden tunnin kävely, yksi katolinen

jumalanpalvelus ja neljä tuntia Wagnerin musiikkia samana päivänä --

myönnät kai, että se on enemmän kuin ihmishermot kestää. Vielä

seuraavana päivänä olimme niin väsyneet, ettemme jaksaneet käydä

muualla kuin Brühlin terrassilla, joka ei kumminkaan saavuttanut

tunnustustamme. Se muistutti niin onnettomasti Kaivopuistosta. Dresden

on pikkukaupunki, huolimatta tuhansista vieraista, jotka siellä käyvät.

Seuraavat päivät kuluivat etupäässä museossa, joka voitti kaikki

odotukseni. -- Puhumatta Sixtiniläisestä madonnasta taikka Correggion

'Yöstä', saa monesta muustakin mestarista vasta täällä aavistusta,

miksi ne ovat niin mainiot. Rubensin esim. käsitin vasta täällä (en

ollut vielä nähnyt hänen loistavia luomiaan Münchenissä ja Wienissä).

Nyt olen oikein ihastunut Rubensiin, joka ennen oli minulle melkein

vastenmielinen. Mielenkiintoni ja aistini kuvaamataiteisiin nähden ovat

ylipäätään matkallani suuresti kehittyneet, enkä suinkaan pidä sitä

vähimpänä tuloksena ulkomailla-olostani. Enimmin on Dresden vaikuttanut

siihen, sillä Berlinissä (ja vielä enemmän Pietarissa) näyttää taide

joltakin ulkonaiselta, päälle liisteroidulta; Dresdenissä tuskin

muistaa, että taulut eivät ole syntyneet Elbekaupungissa taikka

että niillä on ollut joku toinen tarkoitus kuin koristaa

kuninkaallissaksilaista museota. Tuskin oli museo hetkeäkään auki

meidän siellä olematta. Hauskaa oli nähdä kuinka ihastuksemme nousi

keskinäisyyden kautta, Tullus Eneberg[75] sanoi että hänelle avautui

uusi maailma, josta hänellä ei ole ollut aavistustakaan, niin hurmaavaa

hänestä siellä oli. Ainoastaan Jahnsson oli nähtävästi enemmän

mieltynyt runsaihin ja hyvämakuisiin kotletteihin Café français'issa

kuin kaikkiin madonnoihin maailmassa. -- -- Uusi teatteri on vastikään

aloitettu. Semper johtaa rakennustyötä. Nyt näytellään tilapäisessä

ladossa. Näin pari hyvästi esitettyä huvinäytelmää, Gounodin 'Faust' ja

siinä uuden nuoren tähden, neiti Zimmermannin, jolla luultavasti on

oleva loistava tulevaisuus, Auberin 'La part du diable' ja, niinkuin jo

mainitsin, 'Meistersinger'. Augusta ja Heurlin ovat jo yhtä kiihkoisia

Wagneriaaneja kuin minä."

"Matka Dresdenistä Müncheniin oli miellyttävä, malgré kolmatta luokkaa.

Samassa junassa seurasi näet joukko ranskalaisia vankeja, jotka

palasivat kotimaahansa, ja ne tuottivat meille sanomatonta huvia.

Rakastettava, viehättävä kansakunta se sittenkin on kaikkine

heikkouksineen! Ne olivat tyytyväisiä siihen tapaan, jolla heitä oli

vankeudessa kohdeltu, varsinkin ne, jotka olivat olleet Saksenissa.

'Ah, les saxonnes ont des coeurs extrèmement tendres!'[76] selitti yksi

ja piteli kahta piiansormusta, jotka oli saanut muistoksi. Heidän

käytöksessään, puheessaan oli jotain herttaisen lapsellista -- kaukana

saksalaisesta vakavuudesta ja röyhkeydestä. Olin kerrassaan ihastunut

heidän puheluunsa, joka oli mitä Darvisimmin hullunkurista ja

sydämellisen lapsellista. Mutta en ollenkaan ihmettele, että

saksalaiset ovat heidät voittaneet. Ranskan kansakunta mahtaa olla

fyysillisesti huonontunut, sillä ruumiinrakennukseltaan heikompia kuin

ne sotamiehet, jotka olen nähnyt täällä Saksassa (ja olen niitä nähnyt

jotenkin paljon), en ole muualla tavannut. Pieniä, kutistuneita ja

heikkoja, niin että olen hämmästynyt, ainoastaan poikkeukselta joku

lujempi. Minä itse en suinkaan ole isoläntä ja kuitenkin harva näkemäni

ranskalainen sotamies on ollut yhtä roteva, eikä kenties ainoakaan niin

harteva kuin minä. Mutta suuri eloisuus ja jonkunlainen tanssiva sulo

liikunnoissa. Hofissa (baijerilainen raja-asema) sattui omituinen

kohtaus. Tuli vastaan suuri juna täynnä saksalaisia sotilaita, jotka

palasivat Ranskasta. Sankat kansanjoukot tervehtivät heitä. Heidän

vaununsa olivat peitetyt seppeleillä ja kukilla. Kun nyt ranskalaiset

ja saksalaiset sotamiehet kohtasivat toisensa, syntyi kauhea nauru,

mutta sattuma käsitettiin humoristisesti, saksalaiset tarjosivat olutta

ranskalaisille ja iloisesti juotiin veljien tapaan samasta seidelistä.

Sotilaselämälläkin on toki silläkin runollisen inhimilliset puolensa."

"Kesäkuun 2 p. tulimme Müncheniin. Kaupunki ansaitsee näkemistä, kuinka

paljo sitä onkin moitittu. Ettei keinotekoisempaa kaupunkia ole maan

päällä, on tosi; on kuin se olisi rakennettu turisteja eikä tavallisia

asukkaita varten, niin kohoaa loistorakennus loistorakennuksen

rinnalla, samalla kuin kadut ovat autiommat kuin Porvoossa. Mutta

Ludvig kuninkaan harrastus tehdä München taidekaupungiksi, niinkuin

Firenze loistoajallaan, osoittaa niin nerollisia pyrintöjä, että

hänelle on anteeksi annettava että hän ei menestynyt. Totta on, että

hän taidekiihkonsa tähden on laiminlyönyt muuta, mutta kuinka moni

hallitsija ei ole tehnyt samoin vähemmän jaloista syistä ilman että

häntä on siitä soimattu. Samoin on minusta aivan väärin nauraa

nykyistä kuningasta. Jos hän olisi irstailija niinkuin Ruotsin

kuningas, tyhmä kuin Würtembergin, hulluuteen saakka ylpeä kuin

exhannoverilainen, katsoisi jokainen sen olevan niinkuin pitää, mutta

olla musiikkihaaveilija, sitä pidetään sopimattomana. Hän on kuitenkin

elämänsä kahtena tärkeimpänä hetkenä, sodassa ja Döllingerin asiassa,

osoittanut lujuutta, jonka vertaista harvalla hallitsijalla on ollut.

Döllingerin juttu[77] kiinnitti tietysti kaikkien mieliä Münchenissä,

mutta millainen yleinen käsitystapa oli, siitä en saanut selkoa, sillä

vierasta kohtaan koetti tietysti jokainen olla niin vapaamielinen ja

valistunut kuin mahdollista. Niin paljon kuin kunnioitankin

'Telingerin' (niin lausutaan nimi Münchenissä) luonnetta, epäilen

kuitenkin suuresti piileekö hänessä uusi Luther, niinkuin

Pohjois-Saksassa luullaan, siksi hän on liian oppinut ja liian

epäkäytännöllinen. Kirkonkokousten auktoriteetin asettaminen lahovaa

paavin valtaa vastaan ei juuri osoita erittäin produktiivista

oppositsionia. Münchenissä on varsin kauniita, kaikentyylisiä kirkkoja,

ja vaikka ne usein näyttävät olevan rakennetut ei seurakunnan vaan

arkkitehdin tähden, niin ne kuitenkin miellyttävät sen vuoksi, että ne

seisovat protestantisten kirkkojen kuivan alastomuuden ja katolisten

kirkkojen liiallisen loiston keskivälillä. Useimpien oville oli

kiinnitetty julistuksia Döllingerin epäuskon johdosta, uhkauksia,

häväistyksiä, selityksiä, hurskaita huokauksia, kaikki arkkipiispan

suostumuksella, joka nyt hartaudellaan tahtoo saada unohtumaan, että

hän itse muinoin on ollut uskonkappaleen vastustajia."

"Jos tahtoisin tehdä selkoa Glyptoteekissä ja molemmissa

Pinakoteekeissä saamistani vaikutelmista, en koskaan pääsisi loppuun,

sillä niin paljo oli niissä katsomisen arvoista ja opettavaa. Suuri

vahinko että aika ei myöntänyt yhdistää tutkimista katsomiseen.

Sanomattomasti kiinnitti minua [vanhassa Pinakoteekissä] Boisseréen

kokoelma muinaissaksalaisia maalauksia, ainoa joka vetää vertoja ja

kenties voittaa mitä sillä alalla tavataan Berlinin museossa, jossa van

Eyckin lempeät, suloiset, uskolliset enkelit aina ovat olleet

erikoisena silmänherkkunani. -- Teatterissa näimme Grossen draaman

'Albrecht Dürer' (keskinkertaisesti näyteltynä, jos luen pois

Possartin, joka oli mestarillinen), erään sievän Putlitzin komedian ja

'Noita-ampujan'. -- Maxina lauloi tenori Vogel, jota pidän

eurooppalaisena suuruutena. Pehmeydessä ja lämpimässä täyteläisyydessä

olen kuullut vain yhden tenorin, joka voittaa hänet (Calzolarin),

tunnollisuudessa laulua kohtaan en ketään."

"Münchenin asujamisto on kaunista, hyväntahtoista, suurikasvuista,

lihavaa, ystävällistä, puheliasta, mutta luullakseni ahdasmielisempää

ja tietämättömämpää kuin pohjoissaksalainen. Sanomalehdistö ei näy

seisovan korkealla kannalla. Hallitsevasta munkkivallasta ei

ulkonaisesti ole paljo nähtävissä, mutta ei tarvitse muuta kuin astua

jollekin kirkon ovelle ja siinä lukea alituisia esityksiä

pyhiinvaelluksista ja juhlista 'verta vuotavan Jeesuksen sydämen'

taikka 'pyhän Skolastikan haavojen' kunniaksi, huomatakseen että

hengittää toista ilmaa kuin se mihin ennen on tottunut. Kumminkin

luulen, että viihtyisin siellä kauemminkin, varsinkin kun elämä siellä

on hyvin halpaa (laskuni ravintolassa kolmesta päivästä nousi

3 markkaan)".[78]

"Aamulla 5 p. lähdimme Münchenistä. K:lo 10 ehtoolla olimme

Venetsiassa. Ja rautateitä sanotaan proosallisiksi! Aivan päinvastoin,

matkustaja kiidätetään toisesta paikasta toiseen ihan kuin

noitasauvalla. Tyroli! Alpit! Niin -- mitä se on sinulle, joka olet

nähnyt Sveitsin, minulle oli kaikki uutta ja valtavaa. Nähdä kuinka

pilvenhattarat kulkivat ohitse aivan läheltä, kuinka alppikinosten

loisto sulaa yhteen auringonvalon kanssa, kiitää huimaavien syvyyksien

ohi ja kuilujen yli, jotka ovat niin lähestymättömiä että ainoastaan

uhmailevin alppipuro siellä löytää tiensä, kaikki kiinnitti ja

hämmästytti meitä. Lähellä Inspruckia olimme pari syltä lumirajalta,

olisimme voineet astua ulos ja koskea lumeen. Edullista oli että ilma

sinä päivänä oli hyvin vaihteleva, päivänpaisteinen, harmaan kylmä,

kolkon pilvinen vuorottain. En tiedä missä valaistuksessa alpit olivat

kauniimmat, kun ne uhkaavina näyttivät tahtovan syöksyä alas laaksojen

yli tukehduttaaksensa näitä taikka kun ne hohtivat etäisessä

kaukaisuudessa."

"Inspruckissa saimme pienen näytteen siitä kuinka etelässä tunnetaan

historiaa ja maantiedettä. Vaunussa istui inspruckiläinen herra, joka

näytti minulle fransiskanilaiskirkon, lisäten, että se oli merkillinen

sen tähden että Philippine Welser[79] oli sinne haudattu. Minä arvelin

että se kai oli merkillisempää, että Ruotsin Kristiina samassa kirkossa

oli luopunut protestanttisesta uskostaan. 'Kristiina' -- -- 'Ruotsi'

hyvä inspruckiläiseni oli suloisimmassa tietämättömyydessä niin

toisesta kuin toisestakin."

"Alppiluonnon komeuden nähtyämme oli mielestämme Lombardian

puutarha-tasanko jotensakin ikävä. Kahdenkertainen oli sentähden

tyytyväisyytemme, kun vihdoin näimme 'Meren kuningattaren' vähitellen

nousevan aalloista."

"Venetsia -- niin, se nimi helkkyy vieläkin kuin tenhosoitanto

korvissani. En voi vieläkään ilman jonkinlaista sielun huumausta

muistella sitä viikkoa, jolloin keinuin sen kanavilla. Minäkin sain

tuntea tuon siteen olemassaoloa, joka yhdistää joka taiteilijasielun

Italiaan. -- Se josta ihmiset puhuvat suuriäänisimmin, Italian luonto,

sinertävä taivas, paahtava aurinko, lempeä ilma, ei minua

innostuttanut. Suoraan sanoen on meillä Suomessa riittävästi

luonnonkauneutta. Luovuttaisin mielelläni parisen sataa harjua ja

järveä yhdestä miljoonasta asukkaita lisää, se olisi meille paljo

enemmän tarpeen."

"Mutta itse ihmiset, itse elämä, historialliset muistot, taiteellinen

henki! Gondolinsoutaja kun hän nojaa airoonsa, on jo veistoteos

itsessään. Ja tämä aitosivistynyt, inhimillinen käytöstapa verrattuna

meidän ylpeään kömpelyyteen. Siellä ei olla salaneuvos taikka lakeija,

ei pakkahuoneen-päällysmies taikka puotimies, ei talonpoika taikka

edeskäypä, vaan ihminen ja käyttäydytään ihmistavoin, eikä olla

lihajoukko, joka vasta virkapuvun kautta saa arvonsa. Me kaikki neljä

samoilimmekin kuin suloisessa unessa, nauroimme kaikelle kuin lapset,

tunkeilimme ihmisten välitse tavalla, jota hyvin kasvatettu ihminen

muutoin kammoksuu, me söimme kadulla, me katsoa töllistelimme niinkuin

olisimme olleet lampaita, lyhyesti sanoen me unohdimme kaikki mitä

sivistykseksi sanotaan oikein ollaksemme itsenämme. Augusta säilytti

parhaiten arvostelukykynsä, Tullus Eneberg vähimmin, ja se ilahutti

minua, sillä huomasin kuinka hänen näköpiirinsä ikäänkuin laajentui

hetki hetkeltä".

"En yritäkään edes viittauksilla kuvaamaan Venetsiaa, laguneja, Lidoa,

Canale grandea, palatseja, Markuskirkkoa, 98 muuta kirkkoa (kävimme

noin puolessa lukua), huokausten siltaa, museota. Ja kuitenkin olen

unohtanut ensimäisen ja parhaimman -- dogeinpalatsin. Mitä

arkkitehtuurilla on mahtavaa, maalauksella kietovaa, kuvanveistolla

kaunista, ylellisyydellä häikäisevää, tieteellä viekoittelevaa,

historialla suurta, löydöillä opettavaa, kaupalla sivistävää, itämailla

haaveellista, länsimailla eloisaa, luonnolla rikasta, ihmisillä jaloa,

tavataan yhdistettynä näissä saleissa, joissa muisto ja todellisuus

joka askeleella vaihtuvat toisiinsa, joissa ei tiedä mitä on enemmän

ihmetteleminen -- tarmokasta henkeä, joka on luonut, taikka niitä

äärettömän rikkaita varoja, jotka ovat olleet tämän hengen käytettävinä

sen luomisia varten."

"Ja sittekin, vaikka siis luen lyhyen Italiassa käyntini elämäni

onnellisimpiin hetkiin, uskotkos, että minä en tahtoisi, jos voisinkin,

oleskella siellä kauemmin, esim. vuoden, jota vastoin mielelläni

viipyisin Saksassa, jossa kumminkin olen tuntenut itseni hyvin tyyneksi

ja kriitilliseksi ja jossa minulla usein on ollut ikävä. Italian

elämässä on jotain veltostuttavaa, hennontavaa, laiskeliasta, joka

pohjalaiselle tulisi vaivuttavaiseksi. Saksassa ovat käsitteet

velvollisuus ja työ ne kohtalomaiset vallat, joiden alle kaiken, joka

elää, täytyy kumartua -- Italiassa on ihanuudella ja nautinnolla

kotimaansa. Tiedän hyvin että vanha Italia nyt juuri astuu hautaan ja

että uusi elokas syntyy sen sijaan -- mutta tämä uusi miellyttää meitä

kuitenkin vähemmän. Rauniot ja luostarit ovat valitettavasti

muukalaiselle paljoa mieluisemmat kuin uudenaikaiset koulut ja tehtaat,

ja lazzaronijoukon tähden, joka -- ylenkatsoen työtä -- keskellä päivää

tanssii saltarellaansa, unohdamme tärkeimmät parlamentti-istunnot.

Tahdon kuitenkin kernaasti myöntää, että havaintoni ehkä ovat tulleet

yksipuolisesti väritetyiksi sen kautta että olen nähnyt ainoastaan

kuolleitten kaupungin, Venetsian. Jos olisin ollut Firenzessä, olisi

kenties arvosteluni enemmän kallistunut uuden Italian puolelle. --

Uskotkos, että minä jo sillä lyhyellä ajalla, minkä olin siellä, tunsin

sieluni veltostuvan. Kun ajattelin Suomea, oli kuin olisin ajatellut

Japania. Eräänä päivänä havaitsin, etten minä siellä edes vihannut

Kothenia -- minä pelästyin itseäni!"

"Mielten jännitys Italiassa paavin menettelyn johdosta on suuri.

Kristuksenruumiin juhla oli vietettävä Venetsiassa, ja siihen kuuluu,

niinkuin tiedät, iso processioni eli juhlakulkue kaduilla. Se

kiellettiin levottomuuksien pelosta. Kulkue supistui sentähden kävelyyn

Markuskirkossa, joka oli erinomaisen loistava teatterimaisuudessaan,

mutta kyllä kevytmielinen protestanttiselta kannalta katsoen. Samana

päivänä saarnattiin ja koottiin kolehtia katoliselle lähetystoimelle

Norjassa. Tromsööhön on näet uusi lähetysasema perustettava,

samallainen kuin ne, jotka jo ovat olemassa Kristianiassa ja

Bergenissä. Kuulin yhden saarnan, ja vaikka tietysti ymmärsin

ainoastaan irtonaisia lauseita, huomasin kuitenkin, että saarnaaja

(eräs saksalainen tri Stub) pahoin piteli protestantteja, varsinkin

pappeja, joiden hän sanoi olevan maanviljelijöitä, lainoppineita,

valtiomiehiä, lääkärejä ja ravintolanisäntiä -- kaikkea paitse pappeja.

Ivakuvaus oli tietysti liioiteltu, mutta ei kuitenkaan kokonaan

perätönkään."

"Fenice teatteri oli suljettu. Eräässä toisen luokan teatterissa

näyteltiin 'Rigolettoa' ja 'Traviataa'. Laulettiin huonosti, mutta

aitoitalialaisesti. Omituista oli sitä kuulla, sillä italialainen

ooppera Pietarissa on puhtaasti yleismaailmallinen -- siellä ei saa

käsitystä italilaisten varsinaisesta laulutavasta. Hauskinta oli toki

itse yleisö. Sekaisin hillittömiä bravohuutoja ja hurjia hyssytyksiä,

resitatiivikohdissa meluttiin kuin markkinoilla, mutta arioita

kuunneltiin hartaan tarkkaavaisesti kuin kirkossa; yleisö viittoili

melkein innokkaammin kuin näyttelijät."

"13 p. jätin Venetsian ja erosin Augustasta ja Heurlinistä, joita

Eneberg vielä seurasi." --

Bergbom palasi Wienin kautta Berliniin. Wienissä hän tapasi rouva Raan

ja näki muutamia teatteri- ja oopperanäytäntöjä, vaikka etevimmät kyvyt

olivat lomalla. Hän kiittää puhelukappaleiden esittämistä, mutta on

sitä mieltä että Berlinissä traagillinen sävy luonnistuu paremmin.

Ooppera oli loistavin kaikista, jotka hän oli nähnyt, mutta Berlinin

henkilökuntaa hän piti etevämpänä. Sekä puhe- että lauludraamassa

pidetään huolta yhteisnäytöstä, joka pahoin laiminlyödään Berlinissä.

* * * * *

Ennenkuin kerromme Kaarlon viimeisestä ajasta Berlinissä, on luotava

katsaus Emilie sisaren elämään hajaantuvassa lapsuudenkodissa. --

Ahkerasti hän koko kevätkauden kirjoitti Kaarlolle kirjeitä, kertoen

päivän tapahtumista ja kysymyksistä ja omista oloistaan, niinkuin

uskotulle veljelle ja ystävälle on tapa tehdä. Joka kirjeestä näkyy,

kuinka hän oli kiintynyt poissaolevaan. "Kaikkein lämpimimpiä ja

sydämellisimpiä terveisiä meiltä kaikilta, oma kallis Kaarloni;

tuhansia kiitoksia ystävällisestä, hellivästä ja kehottavaisesta

kirjeestäsi. Et tiedä kuinka kauheasti olen ikävöinyt sinua, vaikka

minun nyt, saatuani ensimäisen kirjeesi, on ollut paljo parempi olla."

Niin alkaa kirje helmikuun lopulta ja samassa tapaamme vielä sanat:

"Kirjoita nyt, oma Kaarlo kultani; kirjeesi tuottavat minulle niin

äärettömän suurta iloa, ja minä tarvitsen todella kaiken sen

kehotuksen, jonka voin saada. -- Et tiedä kuinka monta, monta kertaa

olen lukenut rakkaan kirjeesi." Ja kuukausi myöhemmin: "Kiitos, oma

kallis Kaarloseni, viimeisestä kirjeestäsi; käsitän kyllä, että on

uhrausta sinulta tuhlata aikaa kirjoittamalla minulle, mutta olen

kuitenkin niin itsekäs, että kehotan sinua siihen; et tiedä kuinka

paljo todellista iloa kirjeesi ovat tuottaneet minulle; Jumala

siunatkoon sinua siitä, oma Kaarloseni!" Ja vielä huhtikuulla: "Jos

tietäisit millaisen juhlan tuotat meille kirjeilläsi, niin varmaan et

katuisi sitä aikaa, jonka olet tuhlannut niihin; voin melkein sanoa,

että kirjeesi ovat olleet ainoa iloni tänä ikävänä talvena."

Näiden hellien sanojen takana on paitse vilpittömintä, milt'ei

äidillistä rakkautta kasvattamaansa veljeen (se ilmestyy myöskin

huolestuneissa neuvoissa kuinka kipeä käsi oli hoidettava) jotakin

erikoista sydämen levottomuutta, joka aika ajoin vilahtaa rivien

välistä. Tarkoitamme epätietoisuutta, kuinka tulevaisuus oli

muodostuva. Nuorinkin sisar oli nyt kihloissa ja viettäisi häitänsä

lyhyen ajan päästä. Morsiamen ja sulhasen suunnitellessa häämatkaansa

ja uuden kotinsa järjestämistä, Emilie luonnollisesti tunsi olevansa

enemmän tai vähemmän asioitten ulkopuolella (joskin hän sitten nuoren

parin poissa ollessa itse pani toimeen heidän päätöksensä ja järjesti

heidän kotinsa), tunsi entisen tehtävänsä vanhassa kodissa olevan

lopussa ja häntä alkoi vaivata sentapainen painostava mieliala, joka

niin kauan oli Kaarloakin rasittanut. Helmikuulla hän sai sydämellisen

kirjeen Betty sisareltaan, joka omasta ja miehensä puolesta tarjosi

hänelle kodin luonansa. Tämä ystävyys liikutti Emilietä ja teki hyvää

hänen sydämelleen, mutta vastaiseksi hän kumminkin antoi kieltävän

vastauksen -- ensi vuodeksi hän jo oli vuokrannut itselleen asunnon

Helsingissä. Kun Kaarlokin kirjoitti sisarelleen, että tämä olisi

tekemättä hätäistä päätöstä tässä asiassa, hän vastasi: "Tietysti jään

minä mielelläni tänne, jos tiedän ettei Ossianilla eikä sinulla ole

mitään sitä vastaan, taikka ainakin niin kauan kun en huomaa että

tuotan Teille vaivaa; kenties voin jollain tavoin olla Teille

hyödyksi." Nuoremmat veljet olivat tähän aikaan enimmäkseen

Helsingissä, mutta niistä ainoastaan Ossian näyttää tuottaneen

sisarelleen kevennystä hänen huolissaan, sillä hänestä Emilie lausuu:

"Ossian on ollut hyvä ja rakastettava; Jumala siunatkoon häntä; en

tiedä mihin olisin joutunut ilman häntä." Kirjeiden muusta

sisällyksestä täytyy meidän jättää se mikä ei varsinaisesti kuulu

aineeseemme. Eihän se levottomuus ja mielten kuohu, minkä

asevelvollisuuskysymys herätti, josta Kaarlo myöhemmin aikakauskirjan

"Preussische Jahrbücher" mukaan tiesi kertoa, että Venäjän keisari

aikoi panna sen toimeen Suomessa kuulematta säätyjä, taikka

kouluylihallituksen "nerokas" päätös muuttaa suomalainen normaalikoulu

Hämeenlinnaan taikka kissannaukujaiset professori Nordqvistille ja

Kothenin raivo sen johdosta, eihän se kuulu teatterin historiaan,

vaikka se kenties kuitenkin ansaitsee mainitsemista siitä syystä, että

se muistuttaa kuinka epäsuotuisissa oloissa elettiin. -- Vanhasta

ystävästään Cygnaeuksesta Emilie kirjoitti helmikuulla: "Ukko Cygnaeus

on kovin kivuloinen, saa nähdä toipuuko hän vielä. Olen luvannut

auttaa häntä ja kirjoittaa sanelun mukaan (mitä hänellä ehkä on

keskeneräistä), niin pian kun häät on ohitse ja minulla on paremmin

aikaa. On sovittu että hänen veljensä, Reinhold Cygnaeus, ja minä

yhdessä hoidamme huvilaa. Meidän tulee laatia ehdotus testamentiksi,

vaikka siitä muutama päivä sitten, kun hän sitä varten oli luonani, ei

tullut mitään." Cygnaeus virkistyi kuitenkin keväämmällä ja hänen

kanssaan Emilie usein puhui teatteri- (s.o. ruotsalaisen teatterin)

asioista. M.m. Cygnaeus oli puhunut rouva Raan palaamisesta teatteriin

sekä Ida Basilierin kiinnittämisestä laitokseen. Jälkimäisestä

tuumasta ei kuitenkaan tullut mitään, lienevätkö asianomaiset

oikein yrittäneetkään saada häntä. Laulajattaren sanottiin näet

loukanneen ylhäisiä suosijoitaan sekä Pietarissa että Helsingissä

suorapuheisuudellaan: hän oli kieltäytynyt esiintymästä venäläisessä

oopperassa, lausuen, että hänen tulevaisuutensa kotimaassa olisi

menetetty, jos hän suostuisi siihen. Rouva Raa sitä vastoin palasi

todella ruotsalaiseen teatteriin, mutta tehdäkseen kerrassaan lopun

hänen suomalaisista teatteriharrastuksistaan johtokunta ehdottomasti

kielsi häntä esiintymästä suomalaisissa näytännöissä! Emilie Bergbom,

joka oli ystävällisessä kirjeenvaihdossa molempain kanssa, puolusti

niin toista kuin toistakin, mutta turhaan hän puhutteli Kiseleffiä

koettaen saada rouva Raalle luvan näytellä ainakin kerran Kiven

viimeisessä draamassa, "Margareta". Sitä ei otettu kuuleviin korviin.

Muuten oli ruotsalaisen teatterin ohjelmistoa suunnitellessa päätetty

edelleen supistaa vakavampaa (traagillisten näytelmien) puolta ja

enentää oopperain ja muiden laulukappalten lukua. Sentähden otettiinkin

teatterin palvelukseen neiti Mechelin, jonka ei kuitenkaan itse

tarvitsisi usein esiintyä vaan sen sijaan johtaa lauluharjoituksia.

Suomalaiseen teatteriin nähden Emiliellä oli tuskin ainoatakaan hyvää

uutista kerrottavana. Helmikuulla oli Arkadiateatterin omistavalla

yhtiöllä kokous ja siinä päätettiin uudestaan viideksi vuodeksi

eteenpäin vuokrata teatteri venäläisille. Sen johdosta Emilie

epätoivoisena lausuu: "Jotenkin tarpeetonta on enää ajatella

suomalaista teatteria." Kumminkin hän näyttää vielä kevään kuluessa

ajatelleen suomalaista seuranäytäntöä, vaikka hääpuuhat estivät häntä

ryhtymästä toimeen. Edelleen hän pari kertaa puhuu teatterikoulusta ja

juuri siihen hän kiinnitti jotakin toivoa tulevaisuuteensakin nähden.

"En voi sanoa", hän kerran huudahtaa, "kuinka iloiseksi tulisin, jos

saisimme koulun. Silloin olisi minullakin raukalla jotain, joka

kiinnittäisi mieltäni. Nyt olen kokonaan lopussa. Ei ole mitään niin

julmaa kuin pitää elämäänsä hukkaan ja turhaan kuluneena!" Kesän

alkupuolella hän oli kehittänyt tätä ajatusta niin, että koulu hänen

mielestään olisi oleva puhtaasti suomalainen, ja hän kysyy Kaarlolta,

olisiko hyvin hullua, jos hän menisi senaattori Molanderin puheille

pyytämään 4,000 markkaa valtioapua tämmöisen yrityksen kannattamiseksi?

Nämä teatterikoulu-mietteet herättivät tietysti sekä Kaarlon että rouva

Raan osanottoa, mutta tietääksemme jäi anomus kuitenkin tekemättä.

Jättäen Emilie Bergbomin kuvaamallemme kannalle, jonka tuskallisuutta

hänen, epätietoisena tulevaisesta tehtävästään, vielä täytyi kärsiä

kokonainen vuosi, palaamme takaisin Kaarloon, nähdäksemme kuinka

hänenkin toimensa ja toivonsa ulkomailla seisoi hyllyvällä pohjalla.

Huhtikuulla Emilie muistutti Kaarloa siitä, että Aleksanterin

matkastipendi jälleen oli haettavana, ja kysyi, eikö hän aikonut hakea

sitä jatkaakseen tutkimuksiaan ulkomailla. Kaarlo oli hyvin epäröivällä

kannalla. Mielellään hän kyllä tahtoi kauemmin viipyä ulkomailla, mutta

kun hän kaksi kertaa oli turhaan hakenut stipendiä, olisi hänestä sula

"häväistys" tulla kolmannen kerran hyljätyksi eikä hänellä ollut mitään

takeita ettei niin kävisi, jos hän vielä koettaisi. Sittenkin hän

lähetti valtakirjan sisäänjättää hakemus, mutta tarkoin varoittaen että

asiasta luovuttaisiin, jos edeltäkäsin voitaisiin arvella yrityksen

olevan turhan. Missä määrin Bergbomin ystävät luulivat hänen

menestyksestään olevan toiveita, on tietysti vaikea sanoa, mutta

pääasia on, että hakemus jätettiin sisään. Syystä kun hänen

matkasuunnitelmaansa ennen oli katsottu liian laajaksi, Bergbom oli nyt

supistanut sen siihen, että hän tutkisi kirjallisia ja taiteellisia

oloja muutamissa Euroopan pienemmissä kansakunnissa, joissa kaksi

rinnakkaisin seisovaa kulttuurimuotoa, toinen historiallisten olojen

luoma vieras ja toinen alkuperäinen kotoinen, tämän vuosisadan

kansallisuusharrastuksen kautta oli joutunut "käymistilaan". Mutta yhtä

vähän kuin ennenkään sai suunnitelma armoa akateemisten isien puolelta.

Yrjö Koskinen sanoikin äänellään puoltaen Bergbomin hakemusta, että hän

teki niin, vaikka se ei ollut saanut samaa suosiota niiden puolelta,

joiden etupäässä olisi pitänyt puhua sen edestä. Professori siinä

tieteessä, jota Bergbomin tutkimukset tarkoittivat, C.G. Estlander, ei

konsistorin pöytäkirjasta päättäen katsonut hakemuksen ansaitsevan

sanallakaan mainitsemista, puhumattakaan puoltoäänellä kannattamisesta.

Kun Emilie Bergbom sai tietää, että Kaarlon hakemus siis kolmannen

kerran oli jäänyt huomioon ottamatta, oli hän niin pahoillaan, että hän

ei voinut itse kirjoittaa veljelleen, vaan jätti Ossianin asiaksi

toimittaa tälle jobinpostin. Tämä kirje näyttää hävinneen, mutta meillä

on se kirje, jossa Kaarlo ensiksi puhuu sisarelleen pettyneestä

toivostaan. Se on kirjoitettu Venetsiasta 10 p. kesäkuuta:

"Rakas, kallis Emilie! -- Kun minä, niinkuin päätetty oli, seurasin

Augustaa ja Heurliniä Leipzigiin, aioin kohta palata Berliniin. Silloin

tuli hetki, jolloin sain tiedon hakemukseni turhuudesta. Hävinnyt

illusiooni! Tuntui tosin raskaalta, hyvin raskaalta, sillä sydämeni oli

antautunut unelmaan että voisin, vielä viipyen vuoden ulkomailla,

hankkia sivistykselleni sen ryhdin ja mehun, jonka se vielä tarvitsee.

Mutta sitä tunnetta lievensi kuitenkin se suloinen luottamus, että Te

kaikki siellä kotona pidätte minusta: kiitä Ossiania hänen kirjeestään,

oli paraimpia hetkiä elämässäni kun sen luin, kiitä Jaakkoa, kiitos

sinullekin, rakas sisar. Omistaa semmoisia ystäviä ja olla niiden

kanssa vetää vertoja parin tusinan museon ja oopperan näkemiselle.

Persoonallisesti olen täysin lohduttanut itseäni, johon ei vähimmin ole

vaikuttanut se, että Waldemar [Eneberg] ystävä oli stipendin saaja[80]

-- -- Sitä vastoin en kiellä, että suunnittelemani matka olisi ollut

erinomaisen siunausta tuottava tutkimuksilleni. Tiedät että

tulevaisuuteni päätehtävänä olen pitänyt kirjoittaa eurooppalaisen

kirjallisuuden historian 19:llä vuosisadalla. Suurten kansojen ja

skandinavilaisiin kirjallisuuksiin olen jotenkin perehtynyt;

venäläiseen voin helposti tutustua Helsingissä, mutta juuri muut pienet

(Unkarilaisen, tshekkiläisen, vlamilaisen, hollantilaisen) olisin

ehdottamallani matkalla hyvin oppinut tuntemaan; koettaa päästä niiden

perille kotimaassa tuottaisi kauheasti työtä. Jättäkäämme kuitenkin

tämä ikävä aine. Kun sain tietää että minun täytyy syksyllä palata

kotia, mietiskelin näin. Jos nyt tällä mielialalla palaan Berliniin,

niin menehdyn ikävästä. Ensi aikoina en voi tehdä työtä kun kaipaan

Augustaa ja Heurliniä, mieluummin tahdon juoda täyden siemauksen

maljasta ja sitten laskea sen kädestäni. Tahdon, vaikka vain hetkisen

-- se tulee kai olemaan ainoa elämässäni -- nähdä Italian. Tullus

Eneberg oli erittäin innostunut, Heurlin tuli kuin toiseksi ihmiseksi,

kun Italia mainittiin, lyhyesti, me päätimme olla hetken onnellisia

houkkoja, ollaksemme koko tulevan vuoden sitä ymmärtäväisempiä."

[Ja sitten seuraa tämä dityrambi, joka liittyy ylempänä luettuun

matkakertomukseen:] "Nyt olen täällä, edessäni on Lido satoine

gondoleineen, oikealla Canale grande muistoineen, palatseineen,

ruhtinaineen, kirkkoineen, näen dogeinpalatsin kohoavan ylevyydessään,

San Marcon tornit heloittavat auringossa, Piazzettalta kuuluu laulua ja

melua -- kaikki mitä me elämämme romanttisissa hetkissä olemme unessa

nähneet. Venetsia on suuri -- äärettömän suuri. Ei ylellisyys, ei

loisto, eivät muistot yksistään tee sitä siksi vaan näköala

maailmansivistykseen, joka siellä avautuu, yhtyneenä ankarimpaan

kansalliseen väriin. Edellinen ominaisuus eroittaa sen semmoisista

kaupungeista kuin Berlin, Wien, Madrid, jälkimäinen semmoisista kuin

Lontoo, Parisi, Rooma. Puhun tietysti muistojen Venetsiasta, ei

nykyisestä, jota vähän tunnen."

Loppupuoli tästä kirjeestä on myöskin mieltäkiinnittävä, mutta ennen

kuin se siteerataan, on huomioon otettava eräs Emilien ensimäinen kirje

tuosta samasta pettyneestä toivosta. Siinä tapaamme seuraavan kohdan:

"Snellman piti eräänä päivänä pitkän esitelmän sinusta ja pyysi minun

rehellisesti sanomaan sinulle terveisiä häneltä ja kehottamaan sinua

jättämään estetiikka; 'ei kelpaa, ei kelpaa meidän maassamme,

kiittämätön ja leivätön ala, leivätön ala'. Mutta jättääkseni hänen

puhetapansa ja ollakseni lyhyt, niin hän pyysi minun sanomaan sinulle,

että sinun tulee noudattaa hänen esimerkkiänsä; hänkin taisteli kauan,

kauan; hän yritti siksi kun hän oli 37 vuotta! Ja viimeisenä kolmena

vuotena oli hänellä 200 ruplan kirjallinen apuraha. Hän tuli 10 vuotta

myöhemmin kuin sinä! 'Miehen voima kuluu, voima kuluu, pyytäkää hänen

katsomaan minua.'"

"Minä huomautin silloin, ettet sinä eikä sinun maasi koskaan uskaltanut

toivoa sinusta tulevan semmoista kuin hän, mutta hän keskeytti minut

mutisten jotain: 'paljo parempi, paljo parempi.' -- 'Jos hän edes olisi

historioitsija!' -- Hän puhui hellästi ja lämpimästi sinusta ja pyysi

minun sanomaan, että mitä ennen alistuu (resignerar) sitä parempi;

nuoruus ei tiedä mikä paino jalassa taloudelliset huolet ovat; se sitoo

miehen itsenäisen toiminnan. -- Kentiesi teen väärin esiintuodessani

hänen sanansa, mutta ne tulivat sydämestä ja sentähden on kai syytä

että ajattelet niitä. Tosin on kauheaa että sinun täytyy ajatella

lehtorin virkaa."

Kaarlo sai Emilien kirjeen kirjoittaessaan tuota kirjettä Venetsiasta,

josta jo tunnemme alkupuolen, ja hän päätti sen sitten seuraavaan

tapaan:

"Kirjeesi, jossa puhut Snellmanin ystävällisyydestä minua kohtaan, sain

hetki sitten. Olen ylpeä hänen rakastettavaisuudestaan, sillä en

uskonut hänellä olevan aavistustakaan minusta. Olen pannut hänen

sanansa sydämelleni, mutta en aio sokeasti seurata niitä.

Hänentapaisille titaaniluonnoille on huudettava: 'alistu', mutta

minunlaatuinen hento luonto veltostuu helposti, jos se väistyy

taistelussa. Jos ilman muuta alistun, ei minusta tule Snellman vaan

Oskar Toppelius. Kaikessa tapauksessa aion pitää Snellmanin sanat

mielessäni ja syksyllä ruveta auskulteeraamaan normaalikoulussa. -- --

Sano terveisiä Cygnaeukselle laguneilta, Rialtolta, Foscarilta,

Morosinilta, Giorgionelta ja Canovalta, Tizianin Assuntalta ja Byronin

Haydéelta, Maninin haudalta ja Uga Foscolon katafalkilta; on tuntunut

hyvältä, että hän on puhunut puolestani".[81]

Palattuaan kiertomatkaltaan Bergbom oli kuin huumaantunut rikkaista

vaikutelmista. Berlin näytti hänestä harmaalta, ja hän tunsi tyhjyyttä

ja ikävää ympärillään. Kumminkin hän pian asettautui todellisuuteen.

Emilie oli luvannut hankkia hänelle rahoja, jotta hän voisi viipyä

vuoden ulkomailla. Siitä Kaarlo kiittää, mutta lisää samalla: "En

uskalla -- olisi kevytmielistä asettaa vekseli niin epämääräiselle

tulevaisuudelle." Kuitenkin hän tahtoi jäädä koko kesäksi Berliniin

jatkaakseen tutkimuksiaan. Hän ajatteli näet vielä kirjoittaa

väitöskirjan dosentuuria varten, joskaan ei hänellä enää ollut

varsinaista toivoa tiedemiehen uraan. Siksi oli häntä liian tylysti

kohdeltu yliopiston puolelta. Aineekseen hän oli valinnut 19:nnen

vuosisadan romaanin. Kun tiedämme kuinka harvinaisen laaja hänen

kirjallisuuden tuntemuksensa oli, niin on helppo ymmärtää, että aineen

vaikeus oikeastaan oli sen supistamisessa. Juuri se, että aine,

niinkuin sanotaan, kasvoi hänen päänsä ylitse, lieneekin ollut pääsyynä

siihen, että tämäkin teos jäi kesken. Jos se olisi ollut helpompi

suorittaa, niin olisi se voinut valmistua hänen ulkomailla ollessaan;

kotona hänen tietysti oli vaikeampi saada siihen tarpeellista aikaa ja

mielenrauhaa.

Näiltä viimeisiltä kuukausilta ei ole monta kirjettä säilynyt. Eräässä

kirjeessä syksyn alussa (20/9) Bergbom arvelee joutuneensa

valtiollisesti epäiltyjen kirjoihin, koska sekä hänen lähettämänsä että

hänelle osoitetut kirjeet olivat alkaneet kadota. Joku syy

kirjeenvaihdon häiriöön oli kai siinäkin, että Emilie Bergbom vietti

loppupuolen kesää Waasassa. Koko sydänkesältä on olemassa vain yksi

laajempi kirje Otto Florellille (14/7), joka sisältää viehättäviä

lisätietoja Bergbomin teatterikokemuksista. Tässä kirjeessä, jossa hän

lämpimästi onnittelee ystäväänsä hänen juurikään tapahtuneihin

kihlauksiinsa Emmy Basilierin, Ida Basilierin sisaren kanssa, Bergbom

näet luo yleisen pikakatsauksen siihen mitä oli teatterin alalla nähnyt

ja oppinut matkansa kuluessa. Täydentääksemme edellisen esityksen

otamme vielä joitakuita piirteitä.

Bergbom sanoo kaikkiaan nähneensä "noin 40 oopperaa ja samassa

suhteessa puhekappaleita". Wagneria hän ihailee "suorastaan

yltiöpäisesti". Meyerbeeriin nähden hän oli kylmennyt ("Hugenotteihin"

hän kuitenkin oli edelleenkin ihastunut). Ihanimmat illat olivat

hänelle tuottaneet "Don Juan", "Taikahuilu", "Fidelio" ja "Jessonda".

Vanhat suosikkinsa "Lucrezian" ja "Noita-ampujan" hän oli nähnyt

loistavasti esitettävän. "Faustista" hän oli oppinut pitämään,

kumminkaan kunnioittamatta sitä; Auber oli kohonnut arvossa, mutta

Mehul päinvastoin ("Josef" hävinnyt illusiooni); Gluck, jota hän oli

epäillyt, oli hänestä äärettömän ylhäinen. -- Ennen mainittujen

ooppera-taiteilijain lisäksi Bergbom luettelee suuren joukon, joista

tässä merkittäköön: Lucca, perin runollinen, sievä, luontehikas,

kirpeä, naisellinen haltia-olento; Mallinger ihanteellinen,

haaveellinen, suloinen, perin saksalainen, mutta sentähden mahdoton kun

hän pyysi olla muuta; Brandt, suurin taiteilijattarien joukossa,

klassillinen, elävän draamallinen, täynnä suuria pyyteitä

(valitettavasti hänen äänensä ei ollut hänen henkensä tasalla);

Peschka-Leutner (Leipzig), Saksan suurin koloratuurilaulajatar,

aistikas, keimaileva, eloisa, siro niinkuin italialaiset, mutta ei yhtä

säkenöivä eikä loistava; Dustmann-Meyer, ylevä, klassillinen, puhdas

ihanan laulunsa tähden unohtumaton. Miehenpuolisista laulajista

Bergbomin mieleen muistuvat paitse muita: Niemann, suuri, melkein

giganttimainen, ritari pelvoton ja moitteeton, usein epätasainen,

joskus raaka, toisinaan huoleton, mutta oikea taiteilija Jumalan

armosta; Walter, keimailevan aistikas, hurmaava pianissimossa,

luonnollisen lapsekas; Wachtel, loistava, voimakas, helkkyvä-ääninen,

mutta tyhjä -- tyhjä -- tyhjä; Betz, ensiluokan taiteilija,

resitatiiviin, leveään äännäntään, crescendoon nähden kiitoslauseitten

yläpuolella -- ainoastaan luonnekuvauksessa hän on heikko; Fricke, aina

hyvä, aina voimakas, aina todenperäinen; Vogel (München) saksalaisen

laulajan ihanne; haaveellinen, mutta ei naisellinen, syvä, täyteläs

ääni, sydämellinen, voimakas, yksi ihanimpia muistojani; Beck,

nerollisin ja luovin laulaja, jonka olen kuullut, mutta valitettavasti

vain yhdessä roolissa ("Rigoletto").

Puhedraaman alalla, jota Bergbom sanoo tutkineensa tarkkaavaisemmin

kuin oopperaa, hän, kirjoitettuansa jo tuntemamme katsauksen rouva

Raalle, oli nähnyt paljo uutta ja tutustunut uusiin kykyihin. Näistä

mainittakoon ainoastaan kaikkein tärkeimmät. Vanhan rouva Haizingerin

Wienissä hän asetti Frieb-Blumauerin rinnalle raikkaudessa ja

rakastettavaisuudessa; tragedianäyttelijätärtä Wolteria Wienissä hän

piti etevänä taiteilijattarena, hänessä oli tulta ja ylhäisyyttä, mutta

kenties hän sittenkin oli loistavampi kuin suuriarvoinen; kaikkia

ylempänä seisoi Clara Ziegler, jota todella kannatti tutkia, hänen

äänensä, vartalonsa, kasvojensa piirteet suurenmoisia, niinkuin näkisi

kreikkalaisen, traagillisen runottaren edessään -- sitä mitä

saksalaiset sanovat "Gemüthiksi" hänellä ei ollut -- hänen

tunteellisuutensa oli joko kylmä taikka teeskennelty, mutta mikä

ylhäinen voima ja intohimo! -- antiikkisia rooleja hän näytteli

parhaiten (Medea, Antigone, Iphigenie), hänen Schiller-henkilönsä

olivat heikkoja. Miesnäyttelijöistä Bergbom oli entisten lisäksi

oppinut tuntemaan monta etevää ja suurta, niinkuin Mitterwurzerin

(Leipzigissä), Possartin (Münchenissä), erinomaisen nerollisen

Levinskyn, ranskalaisesti sivistyneen, aistikkaan Sonnenthalin,

voimakkaan, miehekkäästi runollisen Hallensteinin (kaikki Wienissä).

Mahdollisesti olemme monen lukijan mielestä tähän ottaneet liiaksi

näitä arvostelevia katsauksia, semminkin kun useimmat mainituista

taiteilijoista jo ovat ijäksi poistuneet ei ainoastaan teatterin vaan

elämänkin näyttämöltä. Mutta tuleehan juuri niissä näkyviin mitä luvun

alussa lausuimme, että näet Bergbom ulkomaanmatkallaan täydensi

tietonsa ja kokemuksensa teatterinjohtaja-tointaan varten. Ne

todistavat, kuinka perin pohjin hän oivalsi mitä teatteritaide

ylipäätään kykenee luomaan katsojan nähtäväksi ja miten eri

luonnonlahjat vaihtelevine värivivahduksineen siinä soveltuvat runoutta

ja aatteita palvelemaan. Näin syvästi perehtymällä näyttämölliseen

taiteeseen hän todella kypsyi tehtäväänsä kotimaassa, hän sai sen

varman, omiin itsenäisiin havaintoihin ja tutkimuksiin perustuvan

pohjan, jolla seisoen hän saattoi luottaa yrityksensä menestymiseen ja

vaikuttaa rohkaisevasti ympäristöönsä, joka puolestaan ehdottomasti

luotti hänen tietoihinsa ja arvostelukykyynsä.

Bergbom palasi Helsinkiin lokakuun alussa.