Tuskin tarvinnee sanoa, että ehdotus ruotsalaisella taholla

arvosteltiin "epäkäytännölliseksi", ilman että tarjouduttiin

neuvotteluihin, joista olisi voinut käytännöllisempää syntyä. Myöhemmän

kokemuksen nojalla saattaa kumminkin sanoa, että tarkoitettu

yhteistoimi, jos se olisi saavuttanut ruotsalaisen teatterin johtajain

ja ystäväin hyväksymisen, epäilemättä varmemmin olisi hyödyttänyt

niitä, jotka meillä tahtovat ylläpitää ruotsalaista kulttuurimuotoa,

kuin suomenkielisiä. Edellisillä olisi luultavasti nyt kotimainen

näyttämö, jota heillä ei vieläkään ole; mutta suomalainen osasto olisi

tuskin ruotsalaisen yhteydessä kehittynyt yhtä ripeästi kuin

itsenäisenä ja vapaana. Tämän ohella on mainittava, että Bergbom

yksityisesti oli ryhtynyt keskusteluihin eri henkilöitten kanssa,

jotka, vallassäätyymme kuuluvina, liittyen noihin kotimaisiin

osastoihin, olisivat avanneet niiden kehitykselle aavistamattomia

mahdollisuuksia. -- Kun Bergbomille oli selvinnyt, että hän teatterin

johtokunnan jäsenenä ei voisi mitään aikaansaada kotimaisen taiteen

hyväksi, ja kun muissakin kohdin erimielisyyttä oli ilmaantunut, hän jo

ennen joulua vapaaehtoisesti luopui jäsenyydestään.

Kenties tärkein tulos koko tästä episoodista Bergbomin elämässä

sisältyy seuraavaan kaskuun. Eräänä päivänä Bergbom hyväntahtoisen,

mutta aitoruotsalaisen puvustonhoitajattaren kanssa tarkasteli

joitakuita teatterin pukuja. Niiden joukossa oli osa ollut kovin

likaisia ja repaleisia, niin että Bergbom ei voinut olla kysymättä:

"Kuka voi tuommoisiin pukeutua?" -- "Kyllä ne suomalaisille kelpaa!"

vastasi naivisesti rouvasihminen. Silloin, kertoi Bergbom myöhemmin,

vakaantui hänessä ajatus että suomalaisilla sittenkin on oleva oma

teatterinsa!

Verrattomasti tärkeämpi tapahtuma kuin Bergbomin lyhyt toimi Uuden

teatterin johtokunnassa oli suomalaiseen näyttämöön nähden Suomalaisen

Seuran perustaminen 15 p. lokakuuta 1869. Tämänniminen seura ja eräs

toinenkin nimeltä "Suomen ystäväin seura" olivat jo ennenkin tällä

kymmenluvulla Helsingissä syntyneet ja toimineet; mutta niiden

päämääränä oli ollut suomenkielen käytännön laajentaminen, jota vastoin

uudella seuralla oli erikoisena tarkoituksena edistää suomalaisuuden

asiaa taiteen alalla, ja siinä kohden sen toimi tulikin sangen

merkilliseksi. Tuskin tarvinnee mainita, että tämmöisen seuran

perustaminen oli seuraus ennen kerrotuista tapahtumista. Eräässä

kirjeessä samalta syksyltä Bergbomille tavataankin lause: "Voit tuntea

itsesi onnelliseksi, Suomalainen seura on milt'ei välittömästi saanut

alkunsa viimekeväisistä suomalaisista seuranäytännöistä."

Ensimäinen, joka esitti ajatuksen tämmöisen seuran tarpeellisuudesta,

oli säveltaiteilija Lorenz Nikolai Achté, ja kokous sen perustamista

varten pidettiin mainittuna päivänä seurahuoneella. Saapuville

oli tullut noin 60 henkeä molempaa sukupuolta, enimmäkseen

yliopistopiireistä. Ehdotusta kannatettiin suurella innostuksella ja

yksimielisesti päätettiin perustaa seura, joka toimintaan nähden

jaettaisiin kolmeen osastoon: draamallinen, soitannollinen ja

kirjallinen. Niiden jäsenten, joilla oli halua ja kykyä olla osallisina

taiteellisessa toimessa, tuli ilmoittautua toiseen tai toiseen

osastoon; muut muodostaisivat seuran passiivisen pohjajoukon. Seuran

toimi ja julkinen esiintyminen oli tapahtuva suomenkielellä, mutta

tämän kielen taito ei ollut välttämätön jäseneksipääsyn ehto, jos

pyrkijällä vain oli mielihalua ja intoa itse asiaan. Kokouksia, joiden

ohjelmaan kukin osasto vetäisi kortensa, pidettäisiin kerran

kuukaudessa, jota paitse silloin tällöin julkisiakin esiintymisiä

toimeenpantaisiin. -- Kun näistä pääkohdista oli sovittu, valittiin

yhdeksänhenkinen johtokunta, jonka jäseniksi tulivat: draamallista

osastoa varten rouva M. Krohn (jonka sijaan sittemmin astui rouva

M. Ahnger) ja Kaarlo Bergbom, soitannollista osastoa varten neiti

Therese Decker ja L.N. Achté, kirjallista osastoa varten professori

A. Ahlqvist ja dosentti J. Krohn sekä passiivisten puolesta Emilie

Bergbom, dosentti O. Blomstedt ja ylioppilas V. Löfgren, Myöhemmin

johtokunta keskuudestaan valitsi Ahlqvistin esimieheksi ja Löfgrenin

sihteeriksi ja rahastonhoitajaksi.

Jo ensimäiset iltamat todistivat, että seuraa perustaessa ilmaantunut

innostus oli oikeaa laatua. Ensi illaksi tiistaina 16 p. marraskuuta

kokoontui seurahuoneen suureen saliin 350-400 henkeä. Silloin

hyväksyttiin ehdotus säännöiksi ja valittiin Fredr. Cygnaeuksen

syntymäpäivä, huhtikuun 1, seuran vuosipäiväksi. Ohjelmaan kuului

paitse Ahlqvistin esitelmää "Katoavista luonnonkansoista" kaksi Suonion

julkaisematonta runoelmaa, "Karkuri" ja "Purjehdusretki", jotka

runoilija itse lausui, laulua -- Achtén johtamia mies-kvartetteja ja

sekaäänisiä lauluja -- ja tanssia. Draamallisella osastolla ei tällä

kertaa vielä ollut mitään tarjottavana; mutta huhu kertoi, että Weberin

"Preciosaa" oli alettu harjoittaa. Eikä huhu ollut perätön. Jopa

aiottiin saada ooppera valmiiksi ennen joulua, mutta erinäiset

vastukset sen estivät. Silti saatiin toisessa iltamassa vähän esimakua

siitä mikä oli tulossa. Siinä, 9 p. joulukuuta, esitettiin näet neljä

kööriä ja yksi soololaulu "Preciosasta". Mutta muutenkin oli toisen

iltaman ohjelma ensimäistä vaihtelevampi. J. Krohn piti vilkkaasti

esitellyn, mieltäkiinnittävän esitelmän Genève-järven ihanista

seuduista, rouva Raa lausui Oksasen "Koskenlaskijan morsiamet" ja rouva

Mina Ahnger lauloi erittäin miellyttävästi kaksi uutta Ernst

Fabritiuksen Suonion sanoille säveltämää kaunista soololaulua (toinen

vieläkin paljo laulettu "Ainoa hetki").[56] Tämän lisäksi oli

kuvaamataidekin edustettuna pienellä näyttelyllä. Seuran jäsenten

omistamia taideteoksia oli järjestetty nähtäväksi: pari Takasen

muovailemaa rintakuvaa, Sjöstrandin tekemä J.V. Snellmanin muotokuva

pientä kokoa, valokuva Wl. Schwertskoffin lasimaalauksesta Kaarina

Maununtyttären hautakappelia varten sekä erinäisiä vanhempia ja

uudempia maalauksia.

Jälkimäisessä iltamassa nähtiin saapuvilla myöskin A. Meurman, siihen

aikaan harvinainen vieras pääkaupungissa, mutta juuri näinä vuosina

yleisemmin tunnetuksi tullut etevien, kansan elinkysymyksiä

käsittelevien kirjoitustensa kautta Kirjallisessa Kuukauslehdessä.

Hänen kunniakseen toimitettiin kohta paikalla pidot, jotka tulivat

aavistamattomaksi jatkoksi iltamalle. O. Blomstedt, Th. Rein, O. Donner

y.m. pitivät tervehdyspuheita vieraalle, jolle H. D. joku aika ennen

oli keksinyt arvonimen "Kangasalan oraakeli" ja joka vastasi tapansa

mukaan niin että vakavatkin ajatukset esiintyivät luontaisen huumorin

verhossa.

Näin Suomalainen seura virkeästi ja hilpeästi aloitti toimensa.

Jäsenten luku nousi ensi vuonna 518, joista 217 naista ja 301 herraa.

Jäsenluettelo käsittää jotenkin kaikki sen ajan "fennomaanit"

Helsingissä. Että näiden joukossa tapaa semmoisiakin, jotka sittemmin

ovat eksyneet kauas suomalaisuuden tieltä, on kai -- inhimillistä.

Cygnaeus ja Charlotte Raa mainitaan kunniajäseninä. Yleisesti

tunnetuista miehistä mainitsemme, paitse muuten jo kertomuksessamme

esiintyneitä, vain Z.J. Cleven, Z. Topeliuksen, Yrjö Koskisen,

B.A. Godenhjelmin, B.O. Schaumanin, K. Collanin, jättäen

nimiluettelon tarkemman tutkimuksen jollekin tulevalle suomalaisuuden

historioitsijalle. -- Kohta on näyttäytyvä, että Suomalaisen seuran

toimi oli oleva niin sanoaksemme johdanto kansalliseen teatteriin.

* * * * *

Ennen kuin erotaan merkillisestä vuodesta 1869, käytämme tilaisuutta

esittää lukijoillemme kaksi Pohjanmaalta päin tullutta laululintusta,

jotka syksyllä kävivät Helsingissä ennustaakseen läheistä

taiteenkevättä, tarkoitamme Ida Basilieria ja Emmy Strömeriä.

Ida Basilier[57] oli täällä jo ennestään tunnettu, sillä 20-vuotiaana

hän oli, vietettyään lapsuutensa Kalajoella ja käytyään koulua

Kokkolassa, Ouluun muuttaneesta, soitannollisesta kodistaan 1867 tullut

Helsinkiin saadakseen opetusta neiti E. Mecheliniltä ennen kuin

toukokuulla s.v. ensi kerran lähti Parisiin. Jo ennen lähtöään hän

huhtikuulla oli esiintynyt eräässä simfoniakonsertissa, mutta vuoden

päästä hän, harjoitettuaan opintoja sekä yksityisesti että

konservatoorissa Masson johdolla, antoi täällä 4 p. kesäkuuta 1868 ensi

kerran itsenäiset laulajaiset -- hätää kärsivien hyväksi -- sitä paitse

laulaen pari kertaa näytösten välillä ruotsalaisessa teatterissa. Kun

hän syksyllä 1869 tuli Helsinkiin, oli hän jo toisenkin vuoden

opiskellut Parisissa ja kahtena kesänä antanut konsertteja eri

kaupungeissa. Hän oli siis hyvin tunnettu. Konserttiinsa 25 p.

lokakuuta kokoontuikin 700 hengen kuulijakunta, ja hän lauloi, sanoo

eräs innostunut arvostelija, "mestarillisesti ja yleisön mieltymys oli

sanomaton". Joskin näissä sanoissa on liikaa, niin ilmaisevat ne

kuitenkin millä mielin laulajatarta kohdeltiin, ja varmaa on, että

hänen heleä, paraimmassa koulussa kehitetty sopraniäänensä ja raitis,

vilkasluontoinen laulutapansa olivat omansa tuottamaan hänelle

kriitillisemmänkin yleisön suosion.

Kun neiti Basilier tällä kertaa oli lähtenyt Oulusta Helsingin kautta

vielä mennäkseen yhdeksi vuodeksi Parisiin, oli hänen matkatoverikseen

ruvennut toinenkin laulajatar, Emmy Strömer,[58] joka opiskeltuaan

neiti Mechelinin luona oli valmis alkamaan lauluopintojaan tuolla

maailmankaupungissa Seinen varrella. Hänkin, nyt 19-vuotias, esiintyi

julkisesti Helsingissä 5 p. marraskuuta laulaen ruotsalaisessa

teatterissa Regina von Emmeritzin näytösten välillä. Hänellekin tuli

osaksi mitä vilkkaimpia suosionosoituksia, ja "Yksin istun" huudettiin

da capo. Muutoin sanotaan tämän laulajattaren herättävän "mitä

suurimpia toiveita varsinkin draamallisen laulannon alalla" --

arvostelu, joka jos mikään osui oikeaan. -- Vastedes saamme nähdä mitkä

merkkisijat näillä kahdella laulajattarella on suomalaisen teatterin

historiassa.

* * * * *

Edellisessä luvussa kerrotun päätöksen mukaan Bergbom keväällä 1869 oli

hakenut Aleksanterinstipendiä ulkomaanmatkaa verten. Matkansa

päätarkoituksena hän oli maininnut kirjallisten ja taideolojen

tutkimisen Saksassa ja Ranskassa, jonka ohella hän ilmoitti aikovansa

Böhmissä, Unkarissa ja Belgiassa sekä Norjassa koettaa ottaa selkoa

niistä teistä, jotka vuosisadan kansallisuusharrastus oli valinnut

luodakseen kansallisen kirjallisuuden ja taiteen. Tätä suunnitelmaa

piti tiedekunta liian laajaperäisenä kuitenkaan kieltämättä

puoltolausettaan. Samaa mieltä oli C.G. Estlanderkin, joka siitä

huolimatta konsistoorissa antoi äänensä Bergbomille, syystä kun tämän

kirjalliset ansiot olivat suuremmat kuin muitten hakijain ja kun hän

eri kirjoituksissa oli osottanut laajoja tietoja uudemmassa

kirjallisuudessa ja hyvää esteettistä arvostelukykyä. Enemmistö ei

kuitenkaan asettunut tälle kannalle. -- Bergbomin toivo oli siis

pettynyt, ja hän jäi kotiin. Matkustamisen omilla varoilla teki isän

kuolema syksyllä ainoastaan arveluttavammaksi, sillä senaattori

Bergbom, jolla oli ollut suuri perhe ylläpidettävänä, ei jättänyt

jälkeensä sanottavaa omaisuutta.

Keväällä 1870 Bergbom uudisti hakemuksen. Matkasuunnitelma oli

pääasiassa sama, paitse että hän sanoi olevansa aikeissa kirjoittaa

19. vuosisadan runouden ja taiteen historian, josta hän julkaisisi

ensimäisen osan väitöskirjana dosentuuria varten. Tällä kertaa

Estlander ei ainoastaan ollut Bergbomia puoltamatta, vaan näytti hän

lausunnossaan olevan sitä mieltä, että tämä ei kykenisi kyseessä

olevaan tehtävään. Hän näet moittii, että hakija oli ottanut

tutkittavakseen "päivän vaihtelevia, vaivoin arvosteltavia ilmiöitä,

jotka ovat vaikeat selvittää semmoisellekin tutkijalle, joka on

vakaannuttanut metoodinsa kirjallisuuden ja taiteen vanhemmilla

aloilla, mutta ovat aivan arveluttavia semmoiselle, jolla vielä on

metoodinsa kehitettävänä". Emme tiedä missä määrin tämä lausunto ja

mielipide, joka vähintäänkin osoittaa kuinka vähän Bergbomin kyky ja

luonteenlaatu oli konsistoorissa tunnettu, oli ratkaiseva; mutta

kaikissa tapauksissa annettiin stipendi nytkin eräälle toiselle

hakijalle. Ainoa, joka muistuttamalla Bergbomin innokkaita harrastuksia

kansallisen draamallisen taiteen synnyttämiseksi ehdottomasti puolsi

hänen hakemustaan, oli Yrjö Koskinen, mutta se ei vaikuttanut mitään

asian päätökseen. Bergbom jäi vielä täksikin vuodeksi kotia.

Mieskohtainen vastoinkäyminen kääntyi eduksi suomalaisen teatterin

asialle, sillä se mitä Bergbom tänä vuonna suoritti sen hyväksi ei

suinkaan ollut yhdentekevää sen tulevaisuuteen nähden. Kuinka hän tähän

aikaan oikeastaan ajatteli teatterin perustettavaksi nyt, kun hän itse

ja muut varmaankin olivat luopuneet kaikista toiveista saada mitään

toimeen ruotsalaisen teatterin välityksellä ja avulla, sitä emme

tarkoin tiedä. Kumminkin näyttää hän ainakin ajoittain jo miettineen

näyttelijäseuran kokoamista. Siihen viitataan eräässä kirjeessä

tammikuulta; mutta sama kirjoittaja mainitsee huhtikuulla Gröneqvistin

ryhtyneen puuhaamaan suomalaista teatteriseuraa, joka 12-henkisenä

rouva Raan kanssa syksystä alkaen kiertelisi maaseuduilla virittääkseen

innostusta aatteeseen. Kuitenkaan Gröneqvist ei toiminut Bergbomin

tietämättä, vaan he päinvastoin neuvottelivat yhdessä. Kaikesta tästä

ei vielä tullut mitään, mutta nämä epämääräisetkin tiedot todistavat

kysymyksen vireilläoloa.

Vastaiseksi pysyttiin Suomalaisen seuran asettamissa rajoissa, ja

Bergbom osasi sitenkin aikaansaada varsin huomattavaa. Edellisestä

tiedämme, että "Preciosaa" harjoitettiin, mutta puhenäytäntökin oli

tarpeen. Rouva Raa oli edelleen taipuvainen suomaan apuansa, mutta

mistä saada sopiva kappale? Suuri, koko illan näytelmä ei voinut tulla

kysymykseen, sillä jos taiteilijatar olisikin ottanut näytelläkseen

pääosan jossakin semmoisessa draamassa, niin olisi ollut mahdotonta

arvokkaasti täyttää muut roolit. Ei ollut muuta neuvoa kuin kirjoittaa

uusi näytelmä, jossa olisi yksi rouva Raalle sopiva päärooli ja muita

helpompia sen ympärillä, ja niin Bergbom tekikin sepittäen lyhyessä

ajassa 2-näytöksisen murhenäytelmän, "Paola Moroni". Tämän draaman

näyttelemisellä draamallinen osasto, niinkuin alempana on kerrottava,

aloitti julkisen toimintansa.

Näytelmä "Paola Moroni", sommiteltu "saksalaisen aiheen mukaan", luo

eteemme kiihkoisan ja verisen kuvaelman, jonka taustana ovat Guelfien

ja Ghibellinien hurjat puoluetaistelut 13:nnella vuosisadalla

Italiassa. Ghibellinien päämiehen, Ezzelino da Romanon, poika Manfred

on tappelun telmeessä joutunut hänen verivihollisensa Giordano Moronin

linnaan, mutta tämän tytär Paola, joka rakastaa nuorukaista, pelastaa

hänet. Tämä lemmenteko ei kumminkaan tuota onnea, sillä omituisesta

asianhaarain yhtymisestä Paola tulee siihen vakaumukseen, että Manfred

on väärinkäyttänyt hänen luottavaisuuttaan pettääkseen hänet ja

syöstäkseen koko hänen perheensä turmioon, ja hän pistää tikarin

rakastajansa rintaan ja kohta sen jälkeen, saatuaan tietää että tämä

oli viaton, omaansakin. Ezzelino, joka verikohtauksen aikana on

valloittanut linnan, saapuu parahiksi paikalle nähdäkseen Paolan

kuolemassa yhtyvän jo hengettömään Manfrediin. -- Kahteen näytökseen

tekijä on puristanut intohimoista kuohuvan toiminnan, joka helposti

olisi riittänyt neljäksi tai viideksikin. Luonnollista on, että siitä

on kärsinyt ei ainoastaan luonnekuvaus, henkilöt kun esiintyvät ihan

valmiina, vaan myöskin toiminta, joka alusta alkaen on tulisen

jännittävä -- tilaa ei ole ollut asteettaiseen kehitykseen. Mutta siitä

huolimatta on kaikki riittävästi perusteltua, kohtaukset seuraavat

toisiaan ankaran johdonmukaisesti ja kokonaisuuden leimaa tunnelma,

joka on intohimoisen kansan ja aikakauden omainen. Tässä sekä

tenhokkaiden situatsionien keksimisessä ja hillityn lyhyessä,

täsmällisessä vuoropuhelussa, joka ei lainkaan ole runollisuutta

vailla, käy hyvin ilmi, kuinka tekijässä luontaiseen draamalliseen

kykyyn liittyi perinpohjainen teatterintuntemus. Tietty on, että

Bergbom itse ei pitänyt tätä teostaan suuriarvoisena. Olihan se

tavallaan "tilapäinen" tekele; mutta sittenkin se antaa aihetta

valittamaan, että hänen tuotteliaisuutensa siihen päättyi.

Paitse tätä näytelmää, joka kirjoitettiin, näyteltiin ja painettiinkin

(Kirjalliseen Kuukauslehteen) samana vuonna, Bergbom tähän aikaan

suunnitteli kotimaista oopperaa. Jo ylempänä mainitun nuoren säveltäjän

Ernst Fabritiuksen kanssa, joka suurella innolla otti osaa Suomalaisen

seuran soitannollisiin harrastuksiin, hän asiasta neuvotteli. Fabritius

oli halukas koettamaan kykyänsä, ja Bergbom laati seikkaperäisen

suunnitelman oopperaan, jonka aiheeksi oli valittu "Elinan surma" runo

Kantelettaresta. Tästä on säilynyt kaksi eri toimitelmaa, joista

kumpikin käsittää neljä näytöstä. Otamme tähän myöhemmän toimitelman.

Ensin oli Bergbomin aikomus antaa toiminnan alkaa Sääksmäellä

helluntaina, Helkajuhlassa. Sinne oli kokoontunut paljo maalaisväkeä,

ritareja, kauppiaita sekä matkustavia, ja tämä yleisö avaa oopperan

alkajaisköörillä. Ritarien joukossa loistaa mahtava Laukon herra, Klaus

Kurki, joka on tullut keräämään tovereja ja liittolaisia sotaretkelle

lappalaisia vastaan; nähtyään suloisen Elinan neitsyeitten saatossa hän

tämän vanhemmilta pyytää neitoa puolisokseen. Vanhemmat suostuvat

ilolla, mutta Elina ainoastaan vastahakoisesti ja itkien luopuu

nuoruutensa rauhasta. Myöhemmässä toimitelmassa on tämä värikäs

alkukuvaelma uhrattu ja toiminta niin supistettu, että Elina jo on

Laukon emäntänä, kun ooppera alkaa.

Henkilöt: Klaus Kurki (baritoni); Elina Kurki (soprani), Uolevi,

"ylimystrenki" (tenori); Kirsti, hänen sisarensa. Kurjen entinen

rakastajatar (mezzo-soprani); Maunu, Kurjen asemies (tenori); Pater

Hemming, Elinan kotipappi (basso); Antti, vanha talonpoika (basso);

Tuovi, noita-akka (altti).

_Ensimäinen näytös_. Näyttämö Laukon iso asesali. Varustettuja

sotilaita, Maunu ja Uolevi sisällä esiripun noustessa. Sotilaat alkavat

köörillä, joka tyyliltään on raikas, sotaisen marssintapainen. He

ilmaisevat Klaun valmistauvan sotaretkelle lappalaisia vastaan

veroittaakseen näitä. Köörin lopetettua kehoittaa muuan sotilas Maunua

laulamaan heille jotakin ajanvietteeksi siksi kun Klaus saapuu. Maunu

laulaa luontehikkaan ja humoristisen ballaadin, jossa kerrotaan kuinka

Klaun kantaisä, Matti Kurki, kerran kaksintaistelussa surmasi

jättiläismäisen venäläisen ja siitä sai palkinnoksi Laukon kartanon.

Ballaadin kertoen kööri yhtyy. Klaus tulee. Lausuntolaulu hänen ja

Uolevin välillä. Uolevi pyytää saada Klaun asemesta johtaa retkeä

lappalaisia vastaan ja lausuu syrjäkohdassa tämän toivon syntyneen

hänessä, syystä kun oli rakastunut Kiaun puolisoon Elinaan ja sentähden

ikävöi pois. Klaus, jossa sitä vastoin viikinkiluonne on ylinnä, vastaa

Uoleville kieltäen. Resitatiivista (joka on oleva lyhyt) kehittyy aria,

jonka Klaus laulaa. Andantessa Klaus ilmaisee ystävyytensä Uolevia

kohtaan sekä antaa tälle täyden oikeuden hänen poissaollessaan hallita

ja vallita mielensä mukaan. Allegrossa, jonka aikana asemiehet pukevat

varustuksen hänen päälleen, Klaus laulaa urhoollisesta kalvastaan ja

julkilausuu taisteluhalunsa. Arian jälkeen Elina ja Pater Hemming

astuvat sisään. Sotilaat poistuvat. Kvartetti Klaun, Uolevin, Hemmingin

ja Elinan kesken, joka kehittyy jotenkin tähän tapaan: ensin Elina

yksinlaulussa rukoilee Klausta jäämään, sillä hän aavistaa pahaa. Klaus

horjuu jo. Silloin Hemming esiintyy ja kehoittaa häntä lähtemään

retkelle, koska lappalaiset ovat pakanoita ja kastettavat, Uolevi

jälleen ilmaisee tuskansa kun on pakoitettu näkemään Elinan ja Klaun

keskinäisen rakkauden. Kvartetti päättyy yhteislauluun, joka on oleva

tyyliltään hyvin soinnukkaan sulava. Elina menee kappeliin

rukoillakseen Jumalalta onnea Klaun yritykselle, Uolevi ja Hemming

seuraavat häntä. Kirsti tulee ja on pahoillaan siitä että Klaus ei ole

jättänyt hyvästi hänelle. Klaus vastaa kylmästi väsyneensä häneen.

Kirsti muistuttaa häntä kaikista hehkuvista uskollisuudenvaloista ja

pyytää saada seurata häntä ja taistella hänen rinnallaan.

Lemmenhuumauksessaan hän lankeaa polvilleen ja suutelee palavasti hänen

kättään. Samassa tulee Elina, Hemming, Maunu ja kööri sisään. Syvästi

loukattuna tahtoo Elina poistua, mutta Klaus estää hänet työntäen

ylenkatseellisesti Kirstin luotaan. Ylpeänä ja vihan valtaamana Kirsti

nousee ylös ja sanoo olevansa Klaun puoliso yhtä hyvin kuin Elina,

vaikka ei pappi ollut vihkinyt häntä. Klaus, Elina, Hemming ja kööri

julkilausuvat yhteislaulussa mielipahansa Kirstin käytöksestä. Klaus

käskee Kirstin osoittamaan kunnioitustaan hallitsijatartansa, Elinaa,

kohtaan. Täynnä mustasukkaisuutta ja raivoa Kirsti vastustelee, mutta

Klaus pakottaa hänet. Se draamallisempi kvartetti, jonka tämä kohtaus

on aiheuttanut, kehittyy Uolevin tulon kautta, joka ilmaisee kaikki

olevan valmiina lähtöä varten, soinnukkaaseen loistavaan

loppu-yhteislauluun, tyyliltään sentapainen kuin viimeinen kööri

Kaarle kuninkaan metsästyksessä.

_Toinen näytös_. Jylhä metsäseutu saaressa. Yö. Esiripun noustessa on

joukko pakanallisia suomalaisia kokoontuneena salassa viettääkseen

uskonnollista juhlaansa. Kööri, jossa rukoillaan Hiittä ja yön

pimeitä valtoja. Kööriä seuraa ballaadintapainen soolo, jossa vanha

(noita-akka) Tuovi kertoo miten Väinämöinen toisten hyvien suomalaisten

jumalien kanssa pakeni pois, kun valkea Kristus tuli maahan; ainoastaan

Hiisi ja yön pimeät vallat jäivät jälelle, ja sentähden he vihasta

kristityitä kohtaan palvelevat näitä. Kun ballaadi on päättynyt, laulaa

kööri jälleen ensimäisen laulunsa. Kirsti tulee. Duetto Kirstin ja

Tuovin kesken. Kirsti kertoo miten häntä oli häväisty ja vaatii kostoa

Tuovi lupaa kostoa, jos hän luopuu Kristuksesta ja antautuu Hiidelle ja

hänen valloilleen. Silloin on hän (Kirsti) saava voimaa taikakeinoilla

mielensä mukaan vahingoittaa vihattua kilpailijaansa. Vähän epäiltyään

Kirsti suostuu. Tuovi käskee hänen silloin uhrata tuleen ristin, jota

kantaa rinnallaan. Siinä hetkessä kun Kirsti on noudattamaisillaan

neuvoa, kuuluu näyttämön takaa helluntaivirsi, joka soi kaukaa,

Laukosta. Kirstin epäilys uudistuu. Pakanat alkavat silloin

uhriköörinsä. Molemmat köörit taistelevat hetken keskenään rohkeissa

soinnuissa; -- vihdoin pakanat voittavat, virsi katoaa vähitellen

kuulumattomiin ja Kirsti heittää ristinsä tuleen. Kohtaus päättyy

hurjaan kosto-allegroon.

(Näyttämön muutos.) Laukon puutarha. Perällä kappeli. Kuutamo.

Kappelista tulevat nuoret tytöt virittävät köörin. He menevät. Uolevi

tulee ja laulaa ariassa julki hehkuvan lempensä. Elina astuu ulos

kappelista. Duetto hänen ja Uolevin kesken. Elina kehoittaa Uolevia

sulostamaan kaunista iltaa laulamalla. Uolevi laulaa kansanlaulun

tapaisen romansin, jossa hän ikäänkuin kierrellen ilmaisee tunteensa.

Lopulta hän ei voi hillitä itseään, vaan heittäytyy polvilleen,

keskeyttää romansin ja tunnustaa intohimoisessa allegrossa lempensä.

Elina työntää hänet luotaan, mutta intohimonsa sokaisemana Uolevi ei

välitä hänen närkästyksestään, vaan tahtoo syleillä häntä. Hurja

ilkkunauru taka-alalta keskeyttää kaksinlaulun. Se on Kirsti

Hämmästyneenä Uolevi päästää irti Elinan, joka rientää pois. Duetto

Uolevin ja Kirstin välillä. Kirsti lupaa Uoleville, että tämä on saava

Elinan omakseen, jos hän lupaa kaikessa totella hänen käskyjään. Uolevi

lupaa. Esirippu.

_Kolmas näytös_. Klaun sotateltta. Klaus ja Maunu. Maunu ilmoittaa

sanansaattajan tulleen Laukosta. Kirsti saatetaan sisään. Duetto

Kirstin ja Klaun välillä. Kirsti kertoo Elinan pettäneen puolisonsa ja

tehneen häpeällisiä lemmentarjomuksia Uoleville. Klaus vannoo kauhean

koston, jos Kirsti on puhunut totta. Kirsti lupaa todistaa sanansa ja

väittää voivansa loihtia salaisenkin päivän valoon. Loihtu. Kirsti

vaatii pahuuden valtoja näyttämään mitä oli tapahtunut sekä (hän lisää

pianissimo) myöskin mitä ei ollut tapahtunut. Taka-ala avautuu ja

Laukko näkyy. Uolevi nukkuu puutarhassa. Elina lähestyy, kumartuu hänen

ylitsensä ja suutelee häntä tulisesti. Vihan vimmassa syöksee Klaus

kalpa kädessä näköä kohti, mutta samassa se häviää. Ariassa Klaus

lausuu päätöksensä olevan rangaista uskotonta puolisoaan ja tuomitsee

hänen aviorikoksestaan ansainneen rovio-kuoleman.

(Näyttämön muutos.) Laukon tupa. Väki leikkii ja tanssii. Miehet

tuovat esiin ammutun karhun, jolle lauletaan ilkkuvia lauluja. Antti

laulaa laulun, jossa hän kehoittaa karhua menemään metsään ja

houkuttelemaan toverinsa tulemaan lämpimään tupaan, jossa heitä hyvin

vastaanotettaisiin. Elina tulee ja ottaa osaa väen iloon. Kirsti

saapuu. Hän koettaa uhkamielisesti suututtaa Elinaa, mutta tämä pysyy

lempeänä. Kööri uhkaa Kirstiä. Silloin tämä syyttää Elinaa, että hän on

tahtonut vietellä Uolevia. Kööri tahtoo vihastuneena hyökätä Kirstiä

vastaan, mutta samassa tulee Klaus Uolevin ja sotilaitten seuraamana.

Klaus lausuu Elinan syylliseksi. Tämä kysyy hädissään, onko Uolevikin

syyttänyt häntä. Uolevi vastaa myöntäen ja Klaus tuomitsee Elinan

roviolla poltettavaksi. Menehtyen vaipuu Elina maahan, ja kööri laulaa

surkutellen hänen kohtaloaan.

_Neljäs näytös_, Laukon vankila. Elina tuudittelee lastaan. Yö. Elinan

tuutilaulu, joka allegrossa muuttuu palavaksi rukoukseksi. Ovi aukeaa.

Uolevi. Hän on lahjonut vahdit ja tarjoo Elinalle tilaisuuden paeta.

Elina kieltää, hän tahtoo mieluummin kuolla viattomana kuin elää

syyllisenä. Uolevi rukoilee häntä intohimoisella lemmellä. Elina pysyy

horjumattomana. Uolevi tahtoo väkisin viedä hänet pois. Elina huutaa

apua Jumalalta. Uolevi sanoo hänen olevan hänelle Jumalaa kalliimpi.

Silloin Elina riuhtaisee itsensä irti, asettuu lapsen kätkyen taakse ja

rukoilee liikuttavassa cavatinassa Uolevia kunnioittamaan hänessä

äitiä, jollei hän kunnioita naista. Häpeän valtaamana Uolevi ryntää

ulos. Elinan naispalvelijat ja neitsyet tulevat saattaakseen häntä

mestauspaikalle. Heidän valituksensa päättää kohtauksen.

(Näyttämön muutos.) Avonainen kenttä Laukon kartanon edustalla, tyrmä

taka-alalla. Kööri laulaa surunsa Elinan kuolemasta. Klaus tulee. Kööri

rukoilee armoa Elinalle, mutta Klaus kieltää. Elina saatetaan sisään.

Hän jättää hyvästi kaikille, jopa Klaullekin, jolle hän antaa anteeksi,

ja viimein lapselleen. Hänet viedään tyrmään, joka sytytetään palamaan.

Munkit laulavat requiem. Uolevi tulee rientäen paikalle, tunnustaa

lyhyessä ariassa, että Elina oli viaton; kun hän ei eläessään saanut

häntä omakseen, tahtoo hän ainakin kuolla hänen kanssaan. Samassa hän

karkaa tyrmälle, joka siinä hetkessä romahtaa maahan ja peittää hänet

raunioonsa. Kirsti, Klaus ilmaisevat lyhyissä huudahduksissa

katumuksensa ja epätoivonsa, kööri kaihonsa. Esirippu.

Että tämä mieltäkiinnittävä yritys jäi keskeneräiseksi, ei ollut

enemmän Bergbomin kuin Fabritiuksenkaan syy. Tosin tiedämme, että

jälkimäinen ennen pitkää terveydellisistä syistä oli pakotettu

luopumaan soitannon viljelyksestä, jota hän oli tutkinut Leipzigissä ja

johon hän oli näyttänyt perehtyneensä sekä viulunsoittajana että

pienempien sävelteosten luojana; mutta kenties olisi hän vielä pystynyt

säveltämään tämän kotimaisen oopperan, jos olisi tavattu ketterä

runoseppä, joka olisi kyennyt valamaan libretton valmiiseen muotoon.

Kun Bergbom itse ei siihen kyennyt, jäi asia sikseen. -- Eräästä Emilie

Bergbomin kirjeestä Kaarlolle (2/7 1871) nähdään, että aikomus oli

ollut saada ooppera valmiiksi valtiopäivien ajaksi 1872. Nimirooli oli

aiottu Ida Basilierille, ja juuri tämän kysymys, milloin ooppera

valmistuu, antoi Emilielle aihetta mainita asiasta veljelleen, joka

silloin ollessaan Berlinissä ymmärrettävästi ei voinut mitään tehdä

siihen. -- Parikymmentä vuotta myöhemmin tuli sama kotimainen

traagillinen aihe toisessa muodossa näyttämölle. Se esiintyi silloin

puhedraamana ja toisen tekijän nimellä; kumminkin oli Bergbomilla

osansa siinäkin teoksessa, niinkuin vastedes on tarkemmin esitettävä.

* * * * *

Suomalaisen seuran kuukausikokoukset eli iltamat jatkuivat entiseen

tapaan. Vuoden ensimäiset olivat tammikuun 29, maaliskuun 3 ja

huhtikuun 1 p. Ohjelmista mainittakoon vain, että joka kerta oli

tarjona E. Fabritiuksen, K. Collanin ("Suksimiesten laulu"), R.

Faltinin ja J.R. Laethénin uusia sävellyksiä, että maaliskuun iltamassa

rouva Raa lausui Orleansin neitsyeen jäähyväissanat kotiseudulleen ja

että vuosijuhlassa, jossa O. Blomstedt piti esitelmän Unkarin

kansallisrunoilijasta Petöfi Sándorista, ohjelman alkupuoli oli

kokoonpantu unkarilaisista soitto- ja laulukappaleista ja esitettiin

kaksi nuorena kuolleen, nerokkaan norjalaisen R. Nordraakin sävellystä

suomalaisille sanoille (toinen Oksasen "Epäilijä").

Kolme päivää viimeksi mainitun illan jälkeen, se on huhtikuun 4, oli

draamallisen osaston ensimäinen näytäntö ei Arkadia- vaan Uudessa

teatterissa -- erinäisistä syistä, joiden esitys on näyttävä mitä

vastuksia Bergbomilla ja hänen harrastuksissaan osallisilla askel

askeleelta oli voitettavana. "Paola Moronin" ensi illan esihistoria

kerrottakoon sitä mieluummin kun meillä sattumalta on luotettava

asiakirja lähteenä ja sitä voidaan pitää monen muun samantapaisen

välinäytöksen perikuvana. Näytännön edellisenä päivänä eräs

"Kansallisen teatterin ystävä" Hufvudstadsbladetiin lähettämässään

kirjoituksessa oli kysynyt, oliko niissä huhuissa perää, jotka sanoivat

ruotsalaisen teatterin johtokunnan rettelöineen rouva Raan esiintymistä

vastaan. Kysymyksen johdosta Bergbom Suomalaisen seuran draamallisen

osaston puolesta laati asiallisen selityksen tapahtumista, joka ei

kuitenkaan tullut julkisuuteen, mutta joka nyt säilyneenä hänen

paperiensa joukossa tarjoaa tarkat tiedot asiain menosta.

Muistutettuaan ensin kuinka ruotsalaisen teatterin johtokunta

edellisenä keväänä oli pakottanut "Lea"-näytännön toimeenpanijat

kohtuuttomasta hinnasta vuokraamaan Uuden teatterin ja osoitettuaan

kuinka ruotsalaisen näyttelijättären epäitsekkyys oli vastakohtana

(hän kun ei vaatinut mitään korvausta avustaan) kotimaisen

teatterijohtokunnan menettelylle, Bergbom kertoo, että kesällä 1869

muodostunut uusi kannatusyhdistys oli perusjohteenaan lausunut, että

ohjelmisto vast'edes pääasiassa oli kokoonpantava keveistä

laulukappaleista ja iloisista huvinäytelmistä. Tämän johdosta

valiokunta, jonka asiana oli tehdä välikirjat näyttelijäin kanssa,

ehdotti että rouva Raan palkka, syystä kun hän enimmäkseen esiintyi

murhenäytelmissä ja ylemmissä komedioissa eikä siis enää tulisi niin

usein näyttelemään, alennettaisiin 5,000:sta 4,000:teen markkaan.

Näyttelijätär, joka juur'ikään oli Ruotsista saanut kaksi paljo

edullisempaa tarjousta, ei tahtonut suostua palkanvähennykseen, mutta

taipui vihdoin kun hänelle kuviteltiin teatterin hänen eroamisensa

kautta taiteeseen nähden joutuvan häviöön. Sitä paitse valiokunnan

edustaja omasta ja muittenkin puolesta lupasi korvaukseksi hyväksyä ne

ehdot, jotka rouva Raa ehkä muutoin tahtoi määrätä. Näyttelijättären

ainoa ehto oli, että hänen myönnettäisiin "ilman esteitä" esiintyä

kuusi kertaa suomalaisissa näytännöissä. Hän toivoi myöskin että tämä

merkittäisiin välikirjaan, mutta valitettavasti jäi se tekemättä, ja

rouva Raa tyytyi selitykseen että suullinen lupaus olisi täysin sitova.

-- Tällä suullisella sopimuksella, huomauttaa Bergbom, oli kumminkin

samallainen kohtalo kuin useimmilla muilla semmoisilla -- se nimittäin

että sitä ymmärrettiin eri tavoin. Kun rouva Raa oli suostunut

avustamaan Suomalaisen seuran draamallista osastoa parissa näytännössä

Arkadiateatterissa, vaati Ruotsalaisen teatterin johtokunta, että

näytännöt tapahtuisivat Uudessa teatterissa, sillä niin se ymmärsi

lupauksensa taikka niin katsoi se olevansa oikeutettu käsittämään sen,

koska Arkadiateatterista ei oltu mitään puhuttu. Rouva Raa puolestaan

piti tätä vaatimusta lupauksen rikkomisena ja pyysi eronsa. Siihen ei

kuitenkaan myönnytty, vaan oli kuin olikin Suomalaisen seuran

draamallinen osasto pakotettu näyttelemään Uudessa teatterissa.

Vuokraksi määrättiin, niinkuin "Lea"-illastakin, 850 mk taikka määrätty

maksu jokaisesta myydystä piletistä. Jälkimäinen maksutapa olisi voinut

olla edullisempi, mutta toinen vaihtopuoli hyväksyttiin sentähden että

teatterin johtokunta silloin otti pitääkseen huolta tarpeellisista

järjestystoimista. -- Kertomus päättyy tietoon, että teatterin

toimitusjohtaja oli uhannut erota, jos asiasta kirjoitettaisiin

sanomiin.[59]

Itse näytännöstä, jonka ohjelman päänumero oli "Paola Moroni",

Bergbomin 2-näytöksinen murhenäytelmä, saamme seikkaperäisiä tietoja

eräästä Nervanderin kirjoittamasta "kirjeestä ystävälle

Paltamossa".[60] Kirjeen alku on sangen kuvaava:

"Pelkäämättä väärinkäsitystä uskallan kirjoittaa Sinulle

muutamia sanoja suomalaisesta näytännöstä Uudessa teatterissa.

Julkisesti ilmilausuttuna olisi tietysti vielä vähänkään vilkkaampi

mielenkiinto siihen kaikkea muuta kuin comme-il-faut. Te maalaiset

voitte kai kamminkin siistissä seurassa iloita siitä, ettei meillä

epäsuotuisimmissakaan oloissa väsytä jatkamaan alotettaa

tulevaisuudentyötä kansallista näyttämöä varten. Toisin on meidän,

pienen maan suuren pääkaupungin asukkaitten laita, me olemme liian

läheltä sukua naapuriemme, ruotsalaisten ja venäläisten, kanssa,

ollaksemme uskollisesti noudattamatta heidän, onneksi heidän omassa

maassaan yhä enemmän käytännöstä joutunutta, tapaansa säälivällä ja

ylhäisellä mielihyvällä katsella kotimaisen kulttuurityön

ensimäisiä kömpelöitä ja tottumattomia kokeita. Mutta samoinkuin

naapurikansoissamme tavataan meilläkin haaveksijoita, jotka eivät luovu

päämäärästään, sekä joltinenkin osa yleisöä, joka huolimatta tee- ja

samppanjaseurojen kritiikistä todellisella hartaudella seuraa

suomalaisen teatterinäytännön menoa, vaikka esteettinen nautinto ei

olisikaan ylen suuri."

Kaipaako tämä selitystä? "Lea" oli mieltäkiiimittävä "probleemi"

(H. D.), mutta se että tahdottiin jatkaa suomalaisten näytäntöjen

toimittamista oli ilmeistä -- maniiaa, kiihkoa! Ja sen mukaan oli

yleisön mieliala muuttunut. Yleisö, sanoo Nervander, näytti vieraalta,

vanhat tutut teatterissakävijät olivat poissa, ja niiden sijassa

nähtiin parhaasta päästä akateemisten piirien edustajia, permannon ja

koko toisen rivin täyttivät ylioppilasten tummat, sankat parvet.

Orkesterin virkaa hoiti Floesselin johtama kaartin soittokunta;

teatterin oma orkesteri ei ollut katsonut arvonsa mukaiseksi esiintyä

avustajana.

"Oikealla kättentaputus-myrskyllä tervehdittiin kunnioitettua

näyttelijätärtä. Puku oli mustaa samettia, täpötäyteen helmitetty.

Kummallakin olkapäällä oli tähden muotoinen jalokivikoriste. Mitä

jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella kuuntelee yleisö joka sanaa, jonka

ylistetty taiteilijatar lausuu läsnäoleville rakkaalla suomenkielellä.

Ensi hetkessä huomaa, että hän ei julkilausu koneellisesti opittua

läksyä. Oikea ajatus esiintyy joka lauselmassa ja ilmaantuu usein

hienoimmassa puheen värittelyssä. Omituisesti vaikutti kuulla suuren

sarkapukuisen kansan kielen siten soivan näyttämöltä, kielen

korkeimmalta foorumilta, sivistyneen taiteilijan huulilta ja roolissa,

joka liikkui elämän ylimmissä kysymyksissä. Ääntämisessäkin, joka viime

keväisessä 'Lea'-näytännössä tuntuvasti osoitti ulkomaalaista,

huomattiin nyt hyvin vähän vierasta. Kiitos olkoon taiteilijan

näyttämökyvyn ja lausumistaidon esiintyi kieli jaloimmassa muodossaan,

ja epäilemättä jokainen käsitti näytännön suurimman merkityksen olevan

siinä kauniissa tulevaisuudenkangastuksessa, jossa ruotsalainen

taiteilijatar näytti meille vastaisen suomalaisen näyttämön."

Täytteeksi näyteltiin "Yökausi Lahdella", laulunsekainen ilveilys 1:ssä

näytöksessä (E. Labichen "Une chambre à deux lits"), joka, niinkuin

teatteriarvostelijain on tapa sanoa, tuotti katsojille oikean

naurujuhlan.[61] -- Kun rouva Raa lähti teatterista, seisoi ulkona

häntä vastaanottamassa lukuisa joukko ylioppilaita. Taiteilijatarta

tervehdittiin eläköön-huudolla ja sitten hänet laulun kaikuessa

saatettiin kotia. Erotessaan saattojoukostaan rouva Raa lausui

suomeksi: "Minä kiitän sydämellisesti! Minun sydämeni tulee aina

lempeästi sykkimään Suomen edestä."

Suomalainen seura ei semmoisenaan enää kokoontunut huhtikuulla, mutta

ainakin välillisesti koski sitä se konsertti, jonka soitannollisen

osaston johtaja, Achté, 21 p. antoi yliopiston orkesteriyhdistyksen

avulla. Siinä esitettiin muun muassa uusi suuri teos: Kuningas Davidin

84:s virsi, jonka soittajaisten toimeenpanija itse oli soolille,

kööreille ja orkesterille säveltänyt.

Tämän jälkeen suomalaisen yleisön odotukset kohdistuivat

"Preciosaan", joka vihdoin torstaina 12 p. toukokuuta oli esitettävä

Arkadiateatterissa. Oliko ilta valittu Snellmanin syntymäpäivää

silmällä pitäen vai muusta syystä, sitä emme tiedä, mutta varmaa on

että näytäntö muodostui juhlaksi. Ei toki sentähden että C.M. von

Weberin romanttinen, laulunsekainen näytelmä olisi ollut yleisölle uusi

-- sillä 12 vuotta ennen oli se jo seuranäytäntönä näytelty Helsingissä

ylioppilastalon hyväksi, puhumatta siitä että sen ihana, helppotajuinen

musiikki muutoinkin oli kaikkien tuntema -- vaan sen vuoksi, että

"Preciosa" nyt ensi kerran esitettiin suomenkielellä ja että yritys

siis oli uusi rohkea askel eteenpäin siihen suuntaan, johon oli alettu

ponnistaa.

Ja tälläkään kertaa odotukset eivät ainoastaan tulleet tyydytetyiksi

vaan voitettiin. Köörit, joissa 50 herraa ja naista esiintyi, olivat

erinomaisesti harjoitetut, ja orkesteri Richard Faltinin johtamana

toimitti tehtävänsä yhtä oivallisesti. Niinikään suoritettiin näytelmän

draamallinen puoli varsin viehättävästi. Eritoten on mainittava, että

Preciosa itse -- neiti Ottilia Meurman -- hurmasi katsojia ei yksistään

kauneudellaan ja suloudellaan, vaan myöskin sorealla suomenkielellään.

Onko ihme että katsojain ihastus lähestyi kiehuma-astetta ja että

Bergbomin sanotaan esiripun laskettua koko köörin edessä syleilleen

Preciosaa!

Toisen kerran Preciosa annettiin 17 p. toukokuuta Uudessa teatterissa,

joka nyt kun ruotsalainen teatteriseura oli vierailumatkalla Turussa,

oli saatu vuokrata 350 markasta. Somemmassa ympäristössä ja

soitannollisessakin suhteessa edullisemmassa paikassa näytännön

vaikutus oli vielä parempi kuin ensi iltana. Tuskin tarvinnee sanoa,

että teatteri oli täpösen täynnä ja yleisön mieltymys täydellinen.

Mutta jos katsojat olivat innostuneet, niin olivat toimessa osalliset

sitä samassa määrässä ellei enemmänkin. Ja sentähden ei tarvittu muuta

kuin että eräs naisista (rouva Mina Ahnger) ehdotti, että näytäntö

vielä kerran uudistettaisiin rouva Raan hyväksi, niin kaikki siihen

riemulla suostuivat. Kahdesta esiintymisestään suomalaisissa

näytelmissä taiteilijatar tähän saakka ei ollut saanut mitään

rahallista korvausta. Syy siihen oli tietysti lähinnä se, että,

niinkuin edellisestä tiedämme, tulot oli visusti korjattu toisiin

taskuihin, mutta toiselta puolen sekin, että hän, hyvin tietäen kuinka

kaikki muutkin uhrautuivat kansallisen asian hyväksi, ei ollut mitään

pyytänytkään vaivastaan. Emilie Bergbom, joka paremmin kuin muut tiesi,

miten rouva Raa käsitti toimensa suomalaisen taiteen palveluksessa

kunnianasiaksi, oli mainittuun ehdotukseen nähden ensiksi vastustavalla

kannalla; mutta muitten innostus voitti kaikki epäilykset. "Preciosa"

näyteltiin siis vielä 22 p. toukokuuta sanotun tarkoituksen hyväksi, ja

näytäntö muodostui mitä kauniimmaksi kunnianosoitukseksi rouva Raalle,

joka itse ruotsalaisen teatteriseuran mukana oleskeli Turussa.

Näytäntö alkoi siten että Berndt Ahnger lausui Fredr. Cygnaeuksen

sepittämän alkajaisrunoelman.[62] --

Jokapäiväisestä hälinästä -- tähän tapaan runoilija julkilaulaa

mietteensä ja tunteensa -- olemme kerääntyneet tänne kokeaksemme,

kykeneekö Preciosa vielä niinkuin ennen runottaren asunnossa

tenhokkaasti iloon, rauhaan ja sovintoon yhdistämään mitä elämä on

hajoittanut. Ulkona kysyttänee kenties, joko taas Weberin jaloa luomaa

häväistään, joko taas sävelteoksista ihanin heitetään raakalaiskielen

mustalaisjoukon raadeltavaksi? Teistä, jotka olette tänne kokoontuneet,

tämä näyttämö on kuin keväinen lehto, joka valmistaa kukoistustaan

kiertääkseen seppeleen Suomen ohimoille. Ja niinkuin kevään valo on

tämä laulukin, jossa kielemme puhuu yhdessä jumalten kielen kanssa,

herättävä vastakaikua laaksoissamme ja täyttäen sieluja johtava niitä

pois alhaisesta. Parempaa laulu ei sentään voisi vaikuttaa kuin

karkoittaa veljesriita, muistuttaa kaikkia, että tämä maamme on

yhteinen isänkotimme, jossa olemme kasvaneet yhdeksi kansaksi ja

saaneet yhteisen päämäärän, kumpaa kieltä puhummekin on kohtalomme

yhteinen: jos pelastus on mahdollinen, me pelastumme yhdessä; jollei --

me vaivumme samaan hautaan. Sadat äänet yhtykööt samaan sointuun, se

joka häiritsee sointua rikkoo ei vain itseänsä, vaan kokonaisuutta

vastaan. Kun hajoatte täältä, nuoren laulun ääni mielessä, kertokaa

paljo kärsineelle kansalle, että se kieli, joka tähän saakka on

lepattanut katkotuin siivin, on riemulla leijaava saloilla ja

vainioilla, että äänet, joidenka paljas puhe on musiikkia, että

sivistys, suloisen tunteen ja kauneuden kantamana, täällä ovat

rakentaneet jalon liiton luonnon kanssa ja aateloineet suomenkielen,

niin että se esiintyy pelvotonna ja moitteetonna.

Mutta kun iloitsemme aateluudesta, jonka suomenkieli on tällä

näyttämöllä voittanut, niin on meidän muistaminen Sinua, jota niin

usein olemme ylistäneet. Näytellen kuningattaren osaa kuninkuutesi ei

perustunut ainoastaan rooliin, vaan neroosi, jonka avulla

kuninkaallisesti tulkitsit elämän ilot ja surut. Ja kuninkaallista oli

sekin kun Sinä nähtyäsi, kuinka kansan kieltä ylenkatsottiin sen oman

lieden ääressä, henkesi runsaalla lahjalla rohkaisit sitä vaatimaan

oikeuttansa. Sitä lahjaa tämä maa ei unohda, ja sen antaja Charlotte

Raa on muistossa elävä; ja kun täällä uneksitaan näyttämön

tulevaisuutta, on hänen kuvansa antava unelmalle loistoa.

Samana iltana allekirjoitettiin seuraava rouva Raalle osoitettu kirje:

"Vastaanottakaa suosiollisesti, kunnioitettu Rouva, myötäseuraava

vähäinen rahasumma -- koottu 'Preciosa' näytelmä antamalla tänä iltana

-- halpana osoitteena siitä syvästä ja vilpittömästä kiitollisuudesta,

jota tunnemme Teitä kohtaan siitä, että Te jalolla alttiiksi

panemisellanne olette raivannut tietä kansalliselle draamataiteelle

isänmaassamme ja etevällä taidollanne lemmekkäästi johdattanut sen

ensimäiset horjuvat askeleet tällä tiellä. Yhtä vakuutetut kuin olemme,

että tämä näin hyvillä enteillä perustettu taide on varttuva ja kasvava

sekä rikkaita hedelmiä kantava, yhtä varmaan on muisto Teistä ja Teidän

ansiostanne oleva siihen kiinnitetty ja aina elävä. Kunnioituksella,

kiitollisuudella":

"Minä Ahnger, Emilie Bergbom, Ottilia Meurman, Anton Almberg, Alfred

Cedervaller, Kaarlo Engelberg, M. Alarik Zitting, Emilie Paldani, Mimmi

Cadenius, Augusta Johnson, Ina Brotherus, Mimmi Fabritius, Alma

Paldani, Otto Ticcander, Augusta Bergbom, Elis Stenberg, Fridolf

Wahlström, Therese Decker, Helena Aminoff, Hilma Aminoff, Joh. Castrén,

Ismaël Edvard Nyberg, Edvard Lang, Georg Ahlén, Karl Kaslin, Aina

Kruskopf, Waldemar Jahnsson, Alfred Poppius, Olga Tamelander, Gideon

Brummer, Rafael Laethén, Constance Björkman, David Airaksinen,

Elisabeth Avellan, Johannes Lagus, Carola Avellan, Werner Strömmer,

Olga Parastschuk, Nikodemus Hauvonen, Ida Molander, Karl Collin, Eva

Ticcander, Adla Wetzer, Aina Strömborg, Welly Oiva Gottlund, G.

Cederhvarf, L.N. Achté, Aina Tavaststjerna, Hilda Stråhlman, Hilja

Tavaststjema, Betty Stråhlman, Amelie Stråhlman, Elna Aminoff, Reinh.

Castrén, H. Nybergh, David Hahl, Joh. Alfr. Winsten, Ernst Fr.

Albrecht, Theodor Leopold Eck, A.J. Ahnger, Wendla Arppe, Alfred

Backman, Petter Ervast, F.F. Brummer, Oskar af Heurlin, Oskar

Gröneqvist, Kaarlo Bergbom."

Olemme ottaneet tähän 69 allekirjoittaneen nimetkin, jotta nähtäisiin

kutka "Preciosassa" esiintyivät. Huomattava on kuitenkin, että jotkut

ensi näytännössä mukana olleet olivat matkustaneet pois ja toisia

astunut heidän sijaansa sekä myöskin, että joukossa luultavasti on

joitakuita, jotka ottivat osaa kunnioituskirjeeseen ilman että olivat

näyttämöllä myötävaikuttaneet.

Se menestys jolla tähän asti oli toimittu, sai Kaarlo Bergbomin

ystävineen toimien Suomalaisen seuran nimessä ryhtymään yhä suurempiin

puuhiin. Jo toukokuulla tiettiin kertoa, että "syyssäsongi" tulisi

olemaan loistava. Ida Basilier, joka puolikolmatta vuotta

harjoitettuaan lauluopintoja Parisissa ei enää aikonut sinne palata,

oli syyskaudeksi otettu draamallisen osaston palvelukseen, ja hänen

avullaan oli ensimäinen oikea ooppera -- Giuseppe Verdin "Il Trovatore"

-- suomeksi esitettävä. Eikä siinä kylläksi, edemmäskin ulottuivat

suunnitelmat. Päättymäisillään olevan näytäntökauden jälkeen oli rouva

Raa eroava ruotsalaisesta teatterista tehdäkseen opintomatkan

ulkomaille, syksyksi 1871 hän palaisi ja silloin perustettaisiin

teatterikoulu, jossa hän olisi opettajana ja joka ei ainoastaan

tyytyisi oppitunteihin suljettujen ovien sisällä, vaan, kerättyään

parhaiten edistyneet oppilaat, alusta alkaen koettaisi esiintyä, joskin

vaatimattomana, kumminkin julkisesti toimivana teatteriseurana.

Valmistuakseen tähän tehtävään ja voidakseen muutoinkin entistä

paremmin vaikuttaa asian hyväksi rouva Raa oli opiskellut suomenkieltä

ja lähtisi täksi kesäksi Keuruulle kansan keskellä varttuakseen tämän

kielen käytännössä. -- Nämä niinkuin muutkin sentapaiset suunnittelut

ja valmistelut ovat vaillinaisesti tunnetut. Ne kätkeytyvät

luonnollisesti niiden tulosten taakse, jotka tosiasioina ovat

esiintyneet julkisuudessa; ainoastaan yksityisissä kirjeissä tavataan

niistä satunnaisia tietoja.

Siten tiedämme, että rouva Raa todella heinäkuulla lähti Jyväskylän

kautta Keuruulle. "Jyväskylässä", hän kirjoittaa Bergbomille, "minut

vastaanotettiin semmoisella riemulla kuin olisin ollut rakas ystävä.

Ylitarkastaja Cygnaeuksen perhe oli niin sanomattoman rakastettava ja

sydämellinen minua kohtaan, etten voi koskaan unohtaa sitä."

Cygnaeuksen luona tuli tri Schildt, jonka lehdessä ennen oli ollut mitä

ankarimpia hyökkäyksiä teatteria vastaan, esittämään "yleisen pyynnön

kaupungin puolesta", että näyttelijätär antaisi yleisön kuulla jollei

muuta niin ainakin lausuntoa. Kun rouva Raa ei kuitenkaan katsonut

mahdolliseksi esiintyä yksistään lausujana, niin heräsi ajatus "Lean"

näyttelemisestä, johon hän puoleksi suostuikin ukko Schildtin

äärettömäksi ihastukseksi. Kuitenkin vaati asia valmistuksia ja

sentähden se lykättiin siksi kun näyttelijätär oli päättänyt olonsa

Keuruulla. Eräästä myöhemmästä kirjeestä (16/8) nähdään puuhan jo

olleen niin edistyneen, että rouva Raa antoi määräyksiä pukujen

lähettämisestä Helsingistä Jyväskylään. Mistä syystä asiasta ei

sittenkään tullut mitään, on tuntematonta. -- Keuruulla rouva Raa asui

eräässä talossa kirkonkylässä. Hän oli tyytyväinen hiljaiseen sisämaan

elämään ja ystävälliseen kohteluun, joka kaikkialla tuli hänen osakseen

(m.m. pappilassa rovasti Bergrothin perheessä). Samana kesänä

oleskelivat myöskin neidit Elisabet ja Kaarola Avellan Keuruulla

Häkkisellä, ja heidän luonaan rouva Raa oli vieraana viikon päivät

tehden matkan kirkkoveneellä. Näyttelijätär vakuuttaa, että hänen

olonsa Suomen sisämaassa suomea oppimassa ei suinkaan tuntunut hänestä

"uhraukselta", vaan oli hän toimiva suomalaisen teatterin

aikaansaamiseksi ja kohottamiseksi niin kauan kuin häntä tarvittiin.

Edelleen tiedämme Bergbomin elokuun alkupuolella lähettäneen Ouluun Ida

Basilierille "Trubadurin" ja Massen operetin "Jeannetten häitten"

partituurit suomennettuine teksteineen. "Olen kerrassaan hämmästynyt ja

ihastunut", laulajatar vastasi, "onnistuneesta suomennoksesta. Olen

todella ihmeissäni nähdessäni kuinka uskollisesti ranskalainen teksti

on käännetty niin kokonaan erilaiselle kielelle kuin suomi; poljennosta

ja musiikista on täydellisesti lukua pidetty.[63] Trubaduria olen jo

harjoitellut -- se on ihanaa! En koskaan olisi uskonut, että kaunis

kielemme olisi niin sointuvaa laulussa! Itse satakieli-aria helkkyy

suloisesti suomeksi. Pelkään vain etten varsinkaan Trubadurissa jaksa

tyydyttää vaatimuksia -- kumminkin toivon yleisön antavan anteeksi

vasta-alkajalle." -- Samassa kirjeessä Ida Basilier kertoo Oulussa

tutustuneensa tenorilaulajaan Gunnar Fogelbergiin, joka edellisenä

näytäntökautena oli debyteerannut Tukholman oopperassa. Hänellä oli

miellyttävä, laajanlainen ääni, hän oli halukas tulemaan joksikin

ajaksi Helsinkiin ja laulaisi mielellään suomeksikin, jollei se vain

olisi hänelle mahdotonta. Vihdoin laulajatar mainitsi, että hänen

"pikku sisarensa" oli myöskin tuleva Helsinkiin ja he voisivat ehkä

yhdessä laulaa kohtauksen "Noita-ampujasta", vaikka hänen äänensä on

heikonlainen. Eräs serkku, maisteri J.A. Bergman, käänsi par'aikaa

tekstiä. Kaikki mitä näin esiteltiin kirjeessä, oli syksyllä toteutuva.

Rouva Raa oli todella alkavaksi näytäntökaudeksi eronnut ruotsalaisesta

teatterista, ja kun hän lykkäsi lähtönsä ulkomaalle joulun aikaan, ei

mikään estänyt häntä syksyllä esiytymästä erinäisissä suomalaisissa

näytännöissä. Ensimäiset näistä näytännöistä toimeenpani hän itse,

palattuaan Keuruulta, suomalaisten ystäviensä avulla hankkiakseen

matkarahoja, ja kaksi varhaisinta tapahtui Turussa, jossa sitä varten

jo kesäkuulla oli valmistuksiin ryhdytty. Syyskuun 23 p. saatiin Suomen

vanhassa pääkaupungissa -- jollei oteta lukuun 1600-luvun näytäntöjä --

ensi kerran kuulla suomenkieltä teatterilavalta. Ohjelma käsitti

Bergbomin "Paola Moronin" ja O. Gastineaun yksinäytöksisen

huvinäytelmän "Pitokengät" eli "Tanssikengät" (jälkimäistä nimeä

käytettiin myöhemmin Helsingissä). Tässä hupaisessa puhelukappaleessa

on ainoastaan kaksi naisosaa, ja rouva Raa näytteli toisen (Marguerite

de Chatenay). Muut näyttelijät kummassakin näytelmässä olivat

turkulaisia, josta näkyy että ei ainoastaan pikku komedia vaan "Paola

Moronikin" oli Turussa uudestaan harjoitettu. Teatterin sanotaan olleen

täynnä katsojia, jotka vilpittömillä suosionosoituksilla ilmaisivat

tyytyväisyytensä. "Todella ihmetyttävää", kirjoitettiin U. S:lle, "oli

se taito ja sujuvaisuus, millä rouva Raa puhui äidinkieltämme, jota hän

niin vähässä ajassa on oppinut; selvää on, että tämmöisen taidon

saavuttamiseksi tarvitaan intoa ja rakkautta, jota ei löydy juuri joka

hengessä, ja joka sen vuoksi ansaitsee sitä suuremman kunnioituksen ja

kiitoksen." "Paola Moronin" tekijä, tohtori Bergbom, joka itse oli

saapunut Turkuun johtamaan näytäntöpuuhaa, huudettiin hänkin esille.

Suomalaisen näytännön vaikutuksesta mainitsee siteeraamamme

kirjoittaja, että "moni ylpeä ylimys ja moni 'fiini fröökinä' on sen

kautta tullut huomaamaan, että isäimme kieli, josta hän tätä ennen on

puhunut pilkalla ja ylenkatseella, kuitenkin kelpaa muuhunkin kuin

ainoastaan torilla käytettäväksi, että sillä voi esittää korkeimpiakin

henkisiä asioita ja että se kaikuu kauniilta ja suloiselta". --

Näytäntö annettiin toistamiseen 25 p., jolloin jälkikappaleena

esitettiin Benedixin "Riita-asia".

Suomalaisen seuran toiminta syksyllä alkoi 11 p. lokakuuta iltamalla,

jossa rouva Raa lausui Kallion iki-ihanan "Oma maa" runoelman ja Ida

Basilier esitti useita soololauluja. Alku oli siis hyvä, ja tämä syksy

tulikin loistavimmaksi ajanjaksoksi seuran elämässä. Silloin näet sen

draamallinen osasto sai aivan erinomaista aikaan ja sen tavalliset

iltamatkin olivat erittäin onnistuneita. Muun muassa on merkille

pantava, että Alma Fohström näissä iltamissa ensi kerran esiytyi

suuremman yleisön edessä. Luultavaa on, että tulevan kuuluisan

laulajattaren vanhempi sisar, nti Augusta Fohström, joka oli nti

Augusta Bergbomin koulutoveri ja jossa suomalaisuuden asia oli

herättänyt mielenkiintoa, ensiksi kertoi Emilie Bergbomille 15-vuotiaan

sisarensa harvinaisesta lauluäänestä. Miten lieneekään, varmaa on että

tämä Emilie Bergbomin kehoituksesta lauloi ensin yhdessä ja sitten

muutamissa toisissakin iltamissa. Laulajatar itse muistelee vielä

laulaneensa Collanin "Rose-Marie", arian "Excusez du peu!" oopperasta

"Traviata" ja "Minun kultani", ja olivat suosionosoitukset olleet

erinomaisen lämpimiä. Eikä sitä kenkään oudoksune, joka muistaa pienen

vaaleapukuisen tyttöhaamun silloisen seurahuoneen salin lavalla.

Hänen hienot kauniit kasvonsa rusottivat kultakiharain keskeltä ja

helkkyvä laulu oli luontaisen musikaalisen aistin leimaama, joka

sai jäykimmänkin kuulijan huomaamaan, että tässä oli jotakin

jokapäiväisyydestä eroavaa. -- Se menestys, jonka laulajattarenalku

saavutti Suomalaisen seuran iltamissa, kuuluu ratkaisevasti

vaikuttaneen kysymykseen hänen tulevaisuudestaan. Harjoitettuaan

opintoja nti Anna Blomqvistin edessä Alma Fohström 1873 lähti Pietariin

ruvetakseen rouva H. Nissen-Salomanin oppilaaksi. Kun ehdimme

Suomalaisen oopperan aikaan, on kerrottava mitä tästä Suomalaisen

seuran suosikista sukeutui.

Mitä teatterinäytäntöihin tulee, annettiin samoin kuin Turussa

ensimäinen näytäntö Helsingissäkin, 17 p. lokak., rouva Raan nimessä

"Suomalaisen seuran draamallisen osaston ja neiti Ida Basilierin

suosiollisella avulla". Paitse "Paola Moronia" joka keväällä oli

näytelty ainoastaan yhden kerran, kuului ohjelmaan jo ylempänä mainittu

V. Massen operetti "Jeannetten häät". Edellisessä huomattiin rouva Raa

kieleen nähden niin edistyneeksi, että tuskin mitään enää oli

muistutettavana. Sen ohella kiitettiin Noran osassa neiti Handolinia

(joka kesällä Suomalaisen seuran apurahalla varustettuna oli opiskellut

suomenkieltä). Suurin osa mielenkiintoa oli sinä iltana kuitenkin

varattu operetille, sillä siinä Ida Basilier ensi kerran julkisesti

esiintyi näyttämöllä. Ja hän -- tuli, lauloi ja voitti. Hän liikkui

näyttämöllä kuin tottunut näyttelijätär, ja hänen heleä äänensä kaikui

keveästi ja sulosointuisesti. Tietysti enensi hänen esiintymisensä ja

kokonaisuuden vaikutusta se, että hänen vastanäyttelijänsäkin,

ylioppilas Viktor Cajanus, huolimatta ensikertalaisuudestaan,

oivallisesti suoriutui tehtävästään. Solakkavartaloinen Jean kauniine

baritoniäänineen ja viehkeä helkkyääni Jeannette muodostivat mitä

somimman pariskunnan, ja kun he laulun lomissa puhuivat keskenään, soi

suomenkieli heidän huuliltaan sirommin kuin sitä ennen oli näyttämöltä

kuultu. Ihastus olikin suuri, ja Julius Krohn lausui: "Nyt kuultiin

ensi kerran suomea teatterissa!"

Seuraava näytäntö, joka niinkuin myöhemmätkin jälleen annettiin

Suomalaisen seuran draamallisen osaston nimessä, oli määrätty 25 p:ksi

lokak., mutta tapahtui todellisuudessa vasta 29 p. Syy lykkäykseen oli

vaikeus ruotsalaisen teatterin kanssa sopia orkesterista, joka oli

yhteinen. Kun Bergbom pyysi orkesteria harjoitusta varten, ilmoitettiin

ruotsalaiselta taholta milloin mikäkin este. Rettelöt, jotka tästä

johtuivat ja jotka -- niin ainakin suomalaisten puolella luultiin --

olisivat olleet vältettävissä, jos hyvää tahtoa olisi ollut, jatkuivat

näinä aikoina lakkaamatta, eikä lopuksi ollut muuta neuvoa kuin ruveta

puuhaamaan omaa orkesteria. Richard Faltin, joka 1869 keväällä

kutsuttuna ruotsalaisen teatterin soittokunnan ynnä sinfoniakonserttien

johtajaksi oli Viipurista muuttanut Helsinkiin, ja josta Suomalaisen

seuran soitannolliset harrastukset olivat saaneet hartaan ystävän,

alkoi silloin kerätä amatöörejä orkesteriksi, joka vapauttaisi seuran

ruotsalaisen teatterin mielivallasta. Tehtävä ei ollut helpoimpia,

mutta silti se onnistui, ja ansaitsee Faltin tästä niinkuin

myöhemmästäkin, vastedes kerrottavasta toimestaan Suomalaisen oopperan

hyväksi mitä vilpittömimmän tunnustuksen. Tämä nykyään Suomessa niin

tunnettu ja kunniassa pidetty säveltaiteilija, joka syntyneenä 1835

Danzigissa oli 1856 tullut Viipuriin Behmin saksankielisen koulun

soitannonopettajaksi ja sitten on meillä kotiutunut, niinkuin ennen

häntä Fredrik Pacius, tutustui kohta muutettuaan Helsinkiin Bergbom

sisarusten kanssa, ja samalla hänet valloitti heidän palava kansallinen

ja taiteellinen innostuksensa. Niin sai suomalaisen näyttämön aate

alkuperäisestä saksalaisesta, Faltinista, niinkuin ennen ruotsalaisesta

naisesta, rouva Raasta, mitä kykenevimmän edistäjän. Ja vielä tänä

päivänäkin hän muistellen noita innostuksen aikoja tunnustaa, että

semmoisia ihminen kokee ainoastaan kerran elämässään.

Mainitussa näytännössä lausui ensin rouva Raa Johanna d'Arc'in molemmat

mainiot monoloogit Schillerin "Orleansin neitsyeestä", toiseksi Ida

Basilier esitti kohtauksen rukin ääressä ja peilin edessä Gounodin

"Faust" oopperasta, jonka jälkeen tuli "Tanssikengät" ja "Jeannetten

häät". Tällä kertaa esiintyi tavallista vähemmän dilettantteja,

ja oli näytäntö sentähden yleissävyltään entisiä taiteellisempi. Hyvin

näkyi, että rouva Raa antoi katkelmia yhdestä traagillisen

ohjelmistonsa pääosia, ja Ida Basilier, joka lauloi Margaretan osan

ranskankielellä, miellytti suuresti näyttäessään, että hän osasi laskea

persoonallisuuttaan Parisissa opittuun taiteelliseen muotoon.

"Tanssikengissä" näytteli kappaleen toista osaa rouva Raan rinnalla

nuori ja kaunis rouva Jenny Ståhlberg (o.s. Westerlund) varsin

viehättävästi.

Kolmas näytäntö oli marraskuun 1 p. ja siinä tarjottiin uutta hyvää

parhaimman entisen lisäksi. Ohjelman kaksi ensimäistä numeroa oli samat

kuin edellisellä kerralla, mutta sen jälkeen tuli "Lea" ja toinen

näytös C.M. von Weberin "Noita-ampujasta". "Lea", jota ei oltu näytelty

toukok. 10 p. jälkeen 1869, oli tietysti monelle uusi, ja niillekin

katsojille, jotka olivat olleet mukana tuona verrattomana "ensi

iltana", oli mitä suurin nautinto jälleen nähdä Charlotte Raa

itämaisena neitsyeenä.

"Sama Lea", kirjoitettiin U. S:ssa, "joka silloin lumosi katselijat,

ilmaantui nyt tuttuna, rakkahana yleisölle, jonka rohkeimmat toiveet

hänessä olivat toteutuneet. Vielä viehättävämpänä, vielä ihanampana, --

tahtoisimme sanoa: vielä hengellisempänä -- toimitti Lea nyt

tehtävänsä; vielä luontevammin, vielä kauniimmin kuin koskaan ennen soi

suomenkieli hänen huuliltaan. Se hehkuva itämainen runollisuus, joka

muutoinkin ilmaantuu tässä Kiven miellyttävässä näytelmässä, sai rouva

Raassa ikäänkuin näkyväisen muodon." --

"Noita-ampujan" toisen näytöksen esitys oli käynyt mahdolliseksi sen

kautta, että ennen mainittu nuori ruotsalainen oopperalaulaja, Gunnar

Fogelberg, kuukauden ajaksi (600 markan palkkiosta) oli otettu

Suomalaisen seuran palvelukseen. Hän esiintyi nyt Maxina, Ida Basilier

Agathana ja nuorempi sisar, Emmy Basilier, Annana. Fogelbergin ääni

oli miellyttävä, joskaan ei tavattomampi laadultaan, Emmy oli,

samanaikuisen muistoonpanon mukaan, "kuin puoleksi puhjennut ruusu",

Ida voitti toiset laulun taiteellisuudessa -- kokonaisuus oli soma ja

tunnelmallinen.

"Trubaduria", jota varten Fogelberg oikeastaan oli otettu,

harjoitettiin näinä aikoina väsymättä. Lukuunottamatta edelläkäypiä

kööriharjoituksia ynnä muita valmistuspuuhia, kesti tätä työtä vähän

neljättä viikkoa, jolla ajalla ei ollut julkista näytäntöä vaan

ainoastaan yksi Suomalaisen seuran iltama (8 p. marrask.), jossa

Basilier sisarukset lauloivat. Vihdoin perjantaina 25 p. --

ylioppilastalon monen viikon rettelöitä puolueiden välillä aiheuttaneen

vihkiäisjuhlan aattona -- oli Arkadiateatterissa oopperan ensi ilta.

Teatteri oli kukkuroillaan väkeä, tietysti etupäässä suomenmielisiä,

mutta myöskin musiikin harrastajia, näyttämöllisen taiteen ystäviä ja

uteliaita pääkaupungin kaikista seurapiireistä. Tapahtuma -- ensimäisen

täydellisen oopperan esittäminen suomenkielellä -- oli siksi outo ja

merkillinen, johdon ja esiintyvien kykyjen laatu lupasi niin paljo ja

yrityksestä oli niin kauan puhuttu, että ainoastaan jyrkimmät

'viikingit'[64] pysyttelivät kaukana Arkadiasta. Ja Verdin

maailmankuulu Trubaduri laulettiin ja näyteltiin niin, että yleisö

hämmästyi ja ihastui. Ida Basilier Leonorana saavutti tietysti

suurimman tunnustuksen, sillä hänen heleä, voimakas ja hyvässä koulussa

kehitetty äänensä, hänen soitannollinen aistinsa ja esityksensä, jolla

hän jo ennen konserttisalissa oli voittanut yleisön suosion,

vaikuttivat näyttämöltä vielä tenhokkaammin. Mutta Fogelbergkin, joka

niinkuin kaikki muutkin esitti osansa suomeksi, lauloi Manricon osan

tunteellisesti ja sointuvasti; ja sangen kiitettävästi suoriutuivat

niinikään Achté -- kreivi Luna -- ja neiti Ilta Lagus -- Azucena --

vaikeista tehtävistään. Kun vielä mainitsemme, että lukuisa kööri --

jonka jäsenistä, niinkuin tavallisesti meillä, toinen puoli oli nuoria

naisia sivistyneistä säätyläisperheistä, toinen puoli ylioppilaita --

oli huolellisesti harjoitettu sekä että Richard Faltin, saatuansa uuden

orkesterinsakin jotakuinkin tehtävän tasalle, tyynellä varmuudella

johti kokonaisuutta, niin ei liene vaikea käsittää yleisön innostusta.

Olihan uusi voitto merkittävä suomalaisen näyttämötaiteen hyväksi. Kun

sitten laulajattaret ja laulajat olivat vastaanottaneet heille tulevat

myrskyiset suosionosoitukset, alettiin huutaa Kaarlo Bergbomia esiin --

niinkuin sittemminkin oli tapana varsinaisen teatterinkin aikana, joka

kerta kun näytäntöä katsottiin erikoisen merkilliseksi. Vaatimaton kun

oli ja tavallisessa arkipuvussa, hän ei mitenkään halunnut noudattaa

tämäntapaista kutsua. Mutta yleisö oli itsepäinen eikä rauhoittunut,

ennen kuin Bergbom Leonoran ja Azucenan taluttamana oli astunut

näkyville.

Trubaduri annettiin vielä 29 p. marrask. sekä 2 ja 5 p. jouluk. Neljäs

ja viimeinen näytäntö muodostui edellisiä juhlallisemmaksi. Joka lippu

oli myyty ja ihastus nousi korkeimmilleen. Esittely oli näet parantunut

parantumistaan ja viime kerralla oli vähimmän syytä muistutuksiin.

Puolueettomat henkilöt, jotka usein olivat kuulleet Trubadurin

Saksassa, väittivätkin, että useat osat suoritettiin meillä yhtä hyvin

jollei paremmin kuin siellä. Mutta ei sekään riitä menestyksen

selittämiseksi; lisäksi on lukuunotettava elävä tunto siitä ettei tässä

laulettu eikä vaivaa nähty rahasta, vaan suomalaisen taiteen,

suomalaisuuden, isänmaan edestä. Tämä tunto synnytti näyttämön ja

katsomon välille näkymättömiä sähkövirtoja, jotka salaperäisesti

innostuttivat ja liikuttivat. Eikä se tunnelma, joka oli näille

näytännöille omituinen, vallannut ainoastaan ystäviä. Moni suomalaisen

teatteripuuhan halveksijakin oli kerran Arkadiassa käytyään palannut

toisenkin kerran. Vastahakoinen uteliaisuus oli muuttunut

mielenkiinnoksi. -- Lopuksi huudettiin Bergbom taas esiin, ja yleisön

tervehtiessä häntä ylistyshuudoilla hänen silmänsä loistivat ilosta.

Olihan kaikki mennyt parhaimman toivon mukaan!

Seuraavana päivänä oli suuret pidot kaikille myötävaikuttaneille. Siinä

tilaisuudessa annettiin Ida Basilierille komea kultainen rannerengas

muinoispohjoista tyyliä, ja Julius Krohn sanoi laulajattarelle

pitämässään puheessa sen olevan esikuvan niistä rakkauden ja ystävyyden

kahleista, joilla Suomi pyysi sitoa laululinnun, joka ollen oikeastaan

etelästä kotoisin kuitenkin silloin tällöin kävi armasta, kylmää

syntymämaatansa tervehtimässä. Emme tarvitse sanoa, että puheita

riitti kaikille muillekin, joilla oli osaa syksyn loistavassa

teatteritoimessa.

Samana päivänä kun nämä päättäjäispidot vietettiin, kirjoitti Bergbom

Otto Florellille seuraavan kirjeen, joka antaa tietoja kulissien takaa

ja luo yleiskatsauksen Trubaduri -päiviin:

"Vihdoin olen siis vapaa, s.o. jälleen ihminen, ja mahdollista on

ajatella muutakin kuin 'Urhosi unhoita kohta' taikka 'jää hyvästi

Leonorani', muistaa muitakin velvollisuuksia kuin tarkastaa ovatko

puvut ja koristukset järjestyksessä. -- -- Sinua on kauheasti kaivattu.

Paitse että sinulla itselläsi olisi ollut lysti, olisi iloinen

ystävällisyytesi huojentanut monen hetken, jolloin kärsivällisyys oli

loppumaisillaan. -- -- Pieni mutta uskollinen joukko (m.m. täti

Sanmark) oli pyhäiltana asemalla vastaanottamassa sinua, mutta -- yö

petti minun, tein suuren hairahduksen' (Trubadurista -- kaikki muut

sitaatit ovat nykyään vanhanaikuisia!). -- -- En matkustane ennen

joulua, kun olen viipynyt niin kauan; saamme siis olla yhdessä ainakin

joitakuita päiviä. Tarvitsen seurustelua ja ystävyyttä, sillä muutoin

ihminen hukkuu teatterinjohtajaan."

"Nyt Trubaduriin. Niinkuin sanomista tiedät, on se annettu neljä kertaa

ja saanut osakseen mitä myrskyisimmät suosionosoitukset. Tulot olivat

ensi kerralla 1150 mk, toisella yhtä paljo, kolmannella 1100 ja

neljännellä 1050 -- niinkuin näet kunnioitettavia summia. Ajattele

levottomuuttamme ensi iltana, kun sanon ettemme ainoatakaan kertaa

olleet saaneet harjoittaa oopperaa kokonaisuudessaan teatterissa, kun

emme olleet ennättäneet näytellä ainoatakaan kokonaista kuvaelmaa

kulissien kanssa, jaa, kun oopperan loppukohtaus oli niin

vaillinaisesti harjoitettu orkesterin kanssa, että laulajat eivät

kertaakaan olleet harjoittaneet sitä näytellen, sillä kun se aina tuli

viimeiseksi, seisoivat venäläiset näyttelijät valmiina ajamaan meidät

tiehemme, niin että viimeinen allegro laulettiin miten kuten

päästäksemme pois. Kun tähän tulee että n.s. kenraaliharjoituksessa

yhden kokonaisen näytöksen ryhmitys (saadaksemme erään laulajattaren

etäämmäksi puhallussoittimista) oli muutettava, että mustalaiset,

joiden piti takoa köörissä, katsoivat hyväksi olla tulematta samaan

harjoitukseen, niin etteivät olleet harjoittaneet muuta kuin

pianonsäestyksellä, niin voit ymmärtää että ajatukseni perjantaina --

noin 1/2 7 eivät olleet mieluisimpaa laatua. Mutta levottomuuteni oli

vielä enentyvä. Moukarit pajakööriin tulivat ja olivat niin raskaita,

ettei kukaan jaksanut nostaa niitä. Hädässämme muistimme että

kaasulaitos oli lähellä ja pyysimme sieltä lainaksi kevyempiä. Sitten

oli venäläinen teatteri luvannut meille 9 kypärää sotilaillemme. Mutta

mies, jolla oli avain varastohuoneeseen, oli juonut itsensä niin

humalaan, että hän ei kyennyt sanallakaan ilmoittamaan missä ne olivat.

Tämä oli k:lo 1/2 7. Paikalla Emilie lähetti kaupunkiin noutamaan

ruskeaa villakangasta ja kultanauhakkeita, asetti muutamia naisia

kööristä neulomaan ja k:lo 7 oli 9 kunniallista sotilaspäähinettä

valmiina. Se oli 'sitä plinkemmin!' Mutta kaikista näistä vastuksista

huolimatta voitti hetken innostunut tunnelma kaikki vaikeudet, ja

ooppera meni oivallisesti -- vaikka itse sanon sen. Basilierin aria,

kvinttetti toisessa näytöksessä, Manricon suuri aria ja koko neljäs

näytös olivat loistokohtia, jotka palkittiin esiinhuudoilla ja

kättentaputuksilla. Jälkimäisiä tarjottiin voimalla ja edellisten luku

nousi 15;een, josta voit arvata mielialan astemäärän. Niistä sain

minäkin, kuinkas muuten, yhden, Lagus ja Basilier vetivät minut esiin

ja minä kumarsin vinoon. Toinen näytäntö valitettavasti ei mennyt

läheskään niin hyvin. Basilier oli tanssinut edellisenä yönä k:lo

3:een, niin että hän oli väsynyt ja hermostunut, kööri alkoi väärällä

kohdalla, Pekka Herlin nukkui joka toinen kerta kun hänen oli

laulettava, Miserere meni aivan huonosti j.n.e. Epätoivokseni oli juuri

sinä iltana kaikki mahdolliset musikaaliset suuruudet läsnä, Pacius,

Emanuel, rouva Brummer, Collan j.n.e. Olin äärettömän harmistunut,

kuritin oikealla ja vasemmalla, haukuin oikealle ja vasemmalle ja olin

niin tyhmä kuin tiedät minun voivan olla kuin olen menettänyt

tasapainon. Seuraus oli että kolmannella kerralla kaikki taas meni

loistavasti eikä minulla neljännelläkään ollut mitään muistutettavaa.

Ihastus on pysynyt samallaisena kaikkina iltoina."

"Luonnollisesti Basilier on miellyttänyt enemmän, vaikkei ehdottomasti.

Hän laulaa useat kohdat erinomaisen runollisesti ja varsinkin hän on

oivallinen kuolemankohtauksessaan, jossa hän tapaa sydämenääniä, joita

en osannut häneltä odottaakaan. Loistonumeroista hän laulaa paraiten

duetton Achtén kanssa, ja koska se on jälkimäisenkin varsinainen

loistonumero, on heidät aina esilipun laskettua huudettu esiin pari

kolme kertaa. Vähimmän hän tyydyttää ensi näytöksen suuressa ariassa,

vaikka yleisön kasvot silloin aina oikein paistavat, kun korvia

mieluisasti hivelevät rakkaat tutut sävelet: 'Hänt' ainoastaan

sielussani kannan', joiden mukaan on hölkötetty niin monen franseesin

läpi."

"Ilta Lagus on hämmästyttänyt voimakkaalla, loistavalla äänellä, jota

ei kukaan olisi luullut hänellä olevan, samoin kuin aavistamattoman

tenhokkaalla ja ilmeikkäällä laululla. Kun hän lauloi niin

oivallisesti, hän myöntyi esittämään nekin numerot, jotka ensin

olimme jättäneet pois Azucenan osasta s.o. suuren kertomuksen

toisessa näytöksessä ja vangitsemiskohtauksen kolmannessa (hurja

galopadi-allegro 'Te teloittajat kauheat' jäi toki edelleen pois).

Azucena tuli siten yhdeksi pääosaksi. Näytteleminenkin on ollut varsin

tyydyttävä, mimiikki ilmeikäs eikä liikunnoilta ole puuttunut

plastiikkaa. Ainoa tärkeä muistutus, jonka saattoi tehdä, oli se, että

äänenanto ei aina ollut puhdas, jota suuri yleisö ei kuitenkaan

huomannut, sillä menestyksessä hän kilpaili Basilierin kanssa."

"Fogelberg on ollut kiltti, rakastettava, hienotunteinen, niin ettemme

olisi saattaneet toivoa häntä paremmaksi. Hän laulaa musikaalisesti,

vaikka ääni ei ole voimakas. Hänen ariansa herätti myrskyisen

mielisuosion. Hän oli mielestäni paras suuressa kaksinlaulussa Azucenan

kanssa. -- Achté olisi ansainnut suuremman menestyksen kuin hänellä

oli, sillä oikeastaan hänen äänensä ja esitystapansa oli enimmän Verdin

mukainen. On kyllä olemassa pieni ryhmä, joka häntä ihailee, mutta

suurta yleisöä hän ei ole miellyttänyt. Muutoin on hänellä ollut

vastoinkäymisiä. Ensi kerralla hänen äänensä ei ollut parhaimmillaan,

toisena iltana kun hän todella lauloi ariansa oivallisesti, tuli

säestävä kööri liian varhain ja hävitti hänen allegronsa ja kolmantena

iltana oli fagotti, jolla on suuri merkitys hänen ariassaan, poissa.

Myötätuntoisuus häntä kohtaan on kuitenkin joka kerta kasvanut. --

Pekka Herlin [Fernando] oli kokonaan epäonnistunut. Häntä pidetään

liian kyklooppimaisena. Kööri on ollut suuri ja voimakas, mutta

tahdintarkkuus ei ole ollut täydellinen. Täyteläisyyteen nähden on se

tyydyttänyt kaikki toiveet."

"Faltin on ollut ihmeteltävä. Mitä erilaatuisimmista aineksista oli

hänen onnistunut luoda orkesteri, joka soitti kunnioitettavalla

eloisuudella ja reippaudella. Andantossa tosin ei runollinen värittely

kuulunut sen ansioihin, mutta jos allegro vivace tuli eteen, niin kyllä

se soitettiin vivace. Toisella ja neljännellä kerralla oli meillä hyvä

avustus suuren teatterin orkesterista, mutta silloin se olikin melkein

liian voimakas -- ainakin säestäessä, jolloin se ajatteli, 'toinen

on yhtä hyvä kuin toinenkin' ja huusi laulajien ylitse, minkä

jaksoi. -- --"

Vaikka suurimmalta osaltaan vapaaehtoinen teatteriseura hyvin olisi

ansainnut lepoa, ei sitä sille vieläkään suotu. Joulukuun 3 p. oli

Viipurista Suomalaisen seuran draamalliselle osastolle lähetetty kuuden

henkilön allekirjoittama pyyntö, että sikäläinenkin yleisö saisi "nähdä

niitä draamallisia esityksiä, joilla suomenkieli on astunut ensimäisiä

askeleitaan korkeamman näytelmätaiteen alalla". Tätä pyyntöä Bergbom

joukkoineen päätti noudattaa toivoen voivansa siten ainakin vähentää

sitä 1200 markan kassavajausta, jonka näytännöt olivat tuottaneet.[65]

Teatteriseura lähti siis 11 p. jouluk. Viipuriin ja antoi siellä kolme

näytäntöä: ensimäinen, jossa esitettiin "Paola Moroni" ja "Jeannetten

häät", 13 p. ja toiset kaksi 15 ja 16 p., jolloin annettiin kohtaukset

(monoloogit) Orleansin neitsyeestä ja Trubaduri. Suosionosoituksia

eivät viipurilaisetkaan säästäneet, mutta väärin olisi luulla että

laakerit täälläkään leikattiin ilman erityisiä ponnistuksia. "Täällä

olen nyt", Bergbom kirjoitti Florellille Viipurista, "jotenkin

alakuloisena, mutta kuitenkin varustettuna vanhalla, yhä kestävällä

rohkeudella." Kolme Helsingissä mukana ollutta esiintyjää oli ollut

estettynä lähtemästä matkalle ja niiden sijat olivat täytettävät. Se

tapahtui siten että Ida Basilier ja Bergbom itse näyttelivät edellinen

Noran ja jälkimäinen Gorellon osan "Paola Moronissa", sekä että neiti

Anna Forstén lauloi Azucenan osan "Trubadurissa". Kaikki kolme oppi ja

harjoitti tehtävänsä parissa päivässä.

Viipurissa seura hajosi. Rouva Raa ja Gunnar Fogelberg jatkoivat sieltä

ulkomaille, suunnaten matkansa edellinen Wieniin, jälkimäinen Milanoon.

Useimmat muut palasivat Helsinkiin.

* * * * *

Tämän vuoden harrastukset suomalaisen näyttämön hyväksi olivat

vihdoinkin päättyneet, ja kun ne kaikin puolin olivat onnistuneet, niin

luulisi tyytyväisyyden olleen yleisen; mutta todellisuudessa oli

olemassa piiri, jossa mielipaha enentyi samassa määrässä kuin

Suomalaisen seuran toimi ja menestys kasvoi. Joulukuulla se oikein

julkisesti puhkesi ilmi. Mutta ennen kuin siitä puhumme, palatkaamme

vähän taaksepäin.

Edellisestä tiedämme, että suomalaisen näyttämön aate ei edistynyt

askeltakaan toteutumiseen päin, niin kauan kun elettiin siinä luulossa,

että uusi teatteri oli syntyvä ruotsalaisen teatterin kupeesta ja

kehittyvä sen turvissa ja rinnalla. Ja olihan se todellisuudessa aivan

luonnollista, koska tämän teatterin kannattajat eivät ajatelleet edes

kotimaista ruotsalaista näyttelijäseuraa -- jonka perustamisen Z.

Topelius jo 1847 oli katsonut luonnolliseksi asiaksi ja yhtä tärkeäksi

kuin suomenkielisen seuran aikaansaamisen. Näin ollen saattaisi

ajatella, että Ruotsalaisen teatterin johtokunnalla ja kannattajilla

olisi ollut syytä iloita siitä, että heidät vapautettiin moraalisesta

velvollisuudestaan tehdä jotain suomalaisen näyttämön hyväksi. Mutta

niin ei ollut laita. Ajat olivat muuttuneet ja puolueiden väli oli

vuosi vuodelta käynyt kireämmäksi. Ruotsinmielisten suuri

äänenkannattaja Helsingfors Dagblad, joka kyllä kauniisti vakuutti

olevansa valmis "ojentamaan kätensä" jokaiselle oikeutetulle

harrastukselle suomenkielen hyväksi, tositeossa ei koskaan huomannut

aihetta olevan noudattaa jaloa lupaustaan, vaan se katseli päinvastoin

karsain silmin ja arvosteli nurjasti kaikkia suomenmielisten toimia.

Niin tapahtui myöskin kun ruvettiin toimittamaan suomalaisia

näytäntöjä. Kaukana siitä että ruotsalaiselta taholta esim. olisi

ihailtu Rouva Raan uhrautuvaista harrastusta asian hyväksi, hän

päinvastoin joutui melkein vainon alaiseksi. Näyttelijätär, jonka taide

sitä ennen oli saanut yksimielisen tunnustuksen, havaittiin nyt monesti

ja monessa kohden keskinkertaiseksi jollei heikoksi; ja saattaa siis

oikeuden mukaan sanoa, että hän suorittaessaan uljaan tekonsa

suomalaisen taiteen hyväksi pani alttiiksi paljo enemmän kuin tehtävä

itsessään edellytti. Sama henki tuli, niinkuin jo tiedämme, näkyviin

Ruotsalaisen teatterin johtokunnan alituisessa vastahakoisuudessa ja

hyvän tahdon puutteessa, kun suomalainen teatteritoimi olisi tarvinnut

avustusta ja myötätuntoisuutta. Kun johtokunta vaati kohtuuttoman

kallista vuokraa teatterista, niin H. D. ei siitä lausunut moitteen

sanaakaan, vaan koetti sen sijaan sepittää ivallisia sukkeluuksia sen

johdosta että suomalaiset, pakotettuna vuokraamaan Arkadiateatterin,

joka silloin oli venäläisten hallussa, näyttelivät samalla näyttämöllä

kuin nämä. Fennomaanit ja venäläiset sopivat muka mainiosti yhteen!

Tietysti ei tullut kysymykseenkään ilmaista, että venäläinen johtokunta

toisin kuin ruotsalainen oli aina valmis sovitteluun ja kohtuullinen

vuokravaatimuksissaan.

Minkälaatuinen ruotsalaisen johtokunnan hyväntahtoisuus oli, saamme

tietää eräästä kohdasta siinä polemiikissa Helsingin teatterioloista,

johon, niinkuin vastedes on kerrottava, Bergbom keväällä 1872 joutui

H. D:n kanssa. Kun hra Beta H. D:ssä oli lausunut, että suomalaisten

näytäntöjen toimeenpanijoilla oli sitä vähemmän syytä valittaa

nurjamielisyyttä johtokunnan puolelta, kun tämä syksyllä 1870 "oli

tehnyt tarjomuksen yhteistyöstä ruotsalaisen vakinaisen teatterin

kanssa", kirjoittaa Bergbom:

"Me voimme ilmoittaa hra Betalle, että semmoisia tarjomuksia teatterin

johtokunnan puolelta on tehty ei ainoastaan syksyllä 1870, vaan myöskin

keväällä 1869 ja keväällä 1870. Teatterijohtokunta -- jos sen omia

vakuutuksia on uskominen -- ei halua mitään enemmän kuin palvella

suomalaista teatteria, mutta valitettavasti se ei koskaan ole keksinyt

sopivampaa muotoa tälle myötätuntoisuudelleen kuin vaatia itselleen

melkoisen osuuden tuloista. Sitä tarkoitti myös se neuvottelu, jonka

johtokunta syksyllä 1870 aloitti meidän kanssamme. Asia oli seuraava.

Muutamia suomalaisia näytäntöjä oli jo menestyksellä annettu, kiitos

olkoon rouva Raan ja neiti Basilierin avustuksen; odotettiin

'Trubadurin' esittämistä. Sitä vastoin oli hra ja rouva Raan eroaminen

suuresta teatterista aiheuttanut häiriön ohjelmistossa, joka tuotti

johtokunnalle monta vaikeutta. Silloin teki teatterijohtokunnan

toimitusjohtaja ja kirjailija useita ehdotuksia molempain

teatteriyritysten yhdistämiseksi. Yhtä suurella ilolla kuin

hämmästyksellä vastaanotimme nämä ehdotukset, sillä osaksi meitä

liikutti johtokunnan mielenmuutos, osaksi oli mahdollisuus saada

näytellä kauniissa, valoisassa ja tilavassa kiviteatterissa erittäin

houkutteleva, kun oli totuttu epämukavaan, pimeään ja ahtaaseen

Arkadiateatteriin. Pian harhaluulomme kuitenkin haihtui, sillä

valitettavasti huomasimme, että taaskin oli vain kysymys

rahankeinottelusta. Ehdotettiin että ruotsalainen ja suomalainen

kappale annettaisiin yhdessä. Sopivia suomalaisia kappaleita ei sillä

hetkellä ollut olemassa, jota paitse epäilimme, herättäisikö semmoinen

sekanäytäntö yleisön mielenkiintoa. Sitä vastoin tarjosimme silloin

harjoitetut laulukappaleet 'Jeannetten häät' ja toisen näytöksen

'Noita-ampujasta'. Tulot olivat jaettavat tasan teatterien kesken. Nämä

laulukappaleet eivät kuitenkaan olleet mieleen, sillä ne oli muka

'loppuun näytelty' (toinen näytös 'Noita-ampujasta' oli esitetty yhden

kerran Arkadiateatterissa). Sen sijaan johtokunta arveli, että

'Trubaduri' yhdessä ruotsalaisen esikappaleen kanssa olisi sopiva

yhteenliittymisnäytäntö. Verdin pitkä ooppera 8 kuvaelmassa

esikappaleen kanssa! Tämä olisi enemmän haitannut kuin hyödyttänyt.

Teatterin johtokunta vaati siis puolet semmoisen näytännön tuloista,

jota varten yksistään me olimme kärsineet vaivat ja kustannukset,

hankkineet nuotit, maksaneet tekstin käännöksen ja taiteilijain

palkat. 'Trubaduri' tuotti neljänä iltana, joina se näyteltiin

Arkadiateatterissa, noin 5000 markkaa, joka kai vastaa 6000

kiviteatterissa. Jos olisimme saaneet teatterin, olisi se vielä

antanut ainakin pari hyvää huonetta -- olettakaamme 1000 markkaa

kumpaisestakin, yhteensä siis 8000 markkaa. Ja siitä johtokunta, ilman

työtä ja uhrausta (sillä ruotsalaisen esikappaleen antamista emme

tosiaankaan lue siksi), tahtoi saada puolet. Neljätuhatta markkaa

ilmaiseksi -- emme epäile että mikä johtokunta tahansa olisi halukas

semmoiseen 'yhteistyöhön'. Me voimme lisätä, että olot eräänä aikana

näyttivät niin pakottavilta, että me hetkeksi jo päätimme hyväksyä

johtokunnan tarjomuksen, joka sillä välin oli kohonnut vaatimukseen

saada 850 kerralta (ilman esikappaletta). Myötävaikuttavat,

loukkaantuneina johtokunnan noblessin puutteesta, kieltäytyivät

kuitenkin siinä tapauksessa esiintymästä, jonka tähden asia raukesi."

Otteessamme mainittu ruotsalaisen johtokunnan huomautus, että

"Jeannetten häät" ja toinen näytös "Noita-ampujasta" olivat "loppuun

näytellyt", oli ilmeisessä ristiriidassa ruotsinmielisten yleisen

puhetavan kanssa. Heidän puheestaan päättäen he eivät ollenkaan

tienneet mitä Arkadiassa tapahtui, eikä siellä käyviä ihmisiä luettu

Helsingin "yleisöön". Se käsitystapa tuli muun muassa kuuluviin

seuraavassa kohtauksessa, joka muutenkin kuvaa oloja. -- Samana päivänä

kun "Trubaduri" annettiin ensi kerran, eräs ruotsalaisen puolueen

johtomiehiä ja teatterin johtokunnan jäsen tuli Ida Basilierin luokse

ja tarjosi hänelle paikan ruotsalaisessa teatterissa 300 markan

palkasta kuukaudessa. -- Vai niin, vastasi laulajatar, 300 markkaa

kuukaudessa tekee kymmenestä kuukaudesta 3,000; herrat luulevat siis

että olen kolme vuotta harjoittanut opintoja Pariisissa saadakseni 200

markkaa enemmän kuin neiti W. [muuan ruotsalainen näyttelijätär, joka

oli laulajattarena otettu teatteriin 2,800 markan palkasta ja joka

todellisuudessa ei kelvannut juuri mihinkään], en voi pitää

tarjoustanne muuna kuin loukkauksena! -- Silloin ruotsalaisen teatterin

edustaja arveli, että neiti Basilierin toki pitäisi panna arvoa siihen

että hänelle tarjottiin tilaisuutta esiintymään. -- Sitä olen jo

saanut, laulajatar vastasi, enkä tietääkseni ole aivan huonosti

onnistunutkaan! -- Näin päättyi keskustelu, joka, kuinka olikin

yksityistä laatua, antoi H. D:lle aihetta julkisesti moittia Ida

Basilieria. Semmoisen laulajattaren kuin hän olisi muka pitänyt tyytyä

tarjottuun palkkaan. -- Näiden pikku piirteiden lisäksi voisi kertoa

toisiakin, esimerkiksi kuinka sukulaiset ja tuttavat kuultuaan että

joku heidän läheisensä neiti oli luvannut laulaa Suomalaisen seuran tai

teatterin kööreissä hätääntyneinä riensivät tämän ajattelemattoman

luokse varoittamaan häntä ja pyytämään häntä kaikin mokomin

peruuttamaan sanansa. Että harva lienee tämmöisten varoitusten johdosta

peräytynyt, siitä on pääasiassa kiittäminen Kaarlo ja Emilie Bergbomia,

joiden yhteiskunnallinen asema ja taiteellinen innostus kaikesta

huolimatta antoivat arvoa näille yrityksille ja loivat niihin hengen,

joka tenhoisasti vaikutti nuorten mieliin.

Kun sitten "Trubaduri" oli annettu suurella menestyksellä, ja, mikä oli

pahinta, oli vetänyt "yleisöäkin" Arkadiaan,[66] silloin H. D. ei enää

malttanut mieltään vaan sepitti oikein yleväkantaisen kirjoituksen

"dilettantismista ja teatterista". Siinä sekä Suomalaista seuraa että

yleisöä aika lailla läksytettiin, edellistä näytäntöjen toimittamisesta

ja jälkimäistä siitä että se oli ollut niistä huvitettu, sillä "nämä

näytännöt ovat suurimmassa määrässä antaneet sijaa hutiloimiselle

('dilettantväsende') teatterin alalla, joka ajan pitkään saattaa

turmella hyvänkin kauneusaistin" (!). Siinä siis oikea syy

ruotsinmielisten vastahakoisuuteen suomalaisia näytäntöjä kohtaan, että

ne muka olivat vaarallisia kauneusaistille! Tämä mainio keksintö,

esitetty samaan aikaan kun Ruotsalainen teatteri oli selittänyt

olevansa estetty täyttämästä erästä lupausta antaa näytäntöjä

Viipurissa sentähden että sillä herra ja rouva Raan erottua ei ollut

kelvollista ohjelmistoa, millä sopisi vierailuretkelle lähteä, tuotti

suomalaisen näyttämön ystäville pitkiksi ajoiksi aihetta nauruun ja

vitseihin. -- Vastakohtana H. D:n esiintymistavalle on mainittava, että

Hufvudstadsbladet aivan toisin kohteli alkavaa suomalaista teatteria.

Siinä kirjoitti näytännöistä, niinkuin olemme nähneet, Nervander, joka

mitä ystävällisimmin arvosteli niitä -- ei liian kiittäväisesti, mutta

mainiten mitä niissä oli ansiokasta ja tunnustaen niiden merkitystä

tulevaisuuteen nähden sekä osallisten uhrautuvaista harrastusta. Lehden

perustaja ja silloinen omistaja August Schauman, joka mielenkiinnosta

ja kunnioituksesta yritystä kohtaan, salli Nervanderin täysin vapaasti

esittää mielipiteensä, ansaitsee tästä kiitollisen tunnustuksemme.

Suomalaiselle teatterille oli tietysti suureksi eduksi, että sillä

ainakin toisessa pääkaupungin ruotsalaisessa lehdessä oli luotettava

ystävä.

Ei minään suomalaisen teatteriaatteen kehityshistorian jaksona vaan

episoodin tapaisena ilmiönä on vielä vuodelta 1870 lyhyesti kerrottava

teatteriyrityksestä, joka sekin todistaa kuinka suomenkielisen

näyttämön ajanmukaisuus oli selvinnyt. Keväällä mainittuna vuonna ovela

ruotsalainen näyttelijä August F. Westermark nimittäin ilman pitemmittä

mutkitta perusti "Uuden oppilasteatterin", jonka tarkoituksena oli

näytellä ei ainoastaan ruotsalaisia vaan suomalaisiakin kappaleita.

Julkaisemalla ilmoituksen Åbo Underrättelser'issä (n:o 111).

heinäkuulla Westermark lupasi ilmoittautuville oppilaille maksutonta

opetusta ja etevimmille myös kuukausipalkkaa, ja todella hän saikin

"taidelaitoksensa" syntymään. Muiden muassa liittyi siihen August

Öhqvist[67] ja hän on suosijalleen Fredr. Cygnaeukselle eräässä

kirjeessä Porista niin hyvin kuvannut tämän näyttämön laadun ja ensi

ajat, ettei parempaa kertomusta ole tarpeen.

"Olisin lupaukseni mukaan kirjoittanut K. Herra Valtioneuvokselle jo

Turusta, jolleivät suomalaisen oppilasteatterimme asiat olisi

näyttäneet niin pimeiltä ja toivottomilta, että joka hetki aioin

persoonallisesti K. Herra Valtioneuvokselle esittää teatterikoulumme

vastukset ja onnettomuudet. Turun sanomalehdet osottivat kaikkea

mahdollista hyväntahtoisuutta ja suvaitsevaisuutta meidän

taiteellisille kokeillemme, mutta yleisö oli sitä kylmempi ja

välinpitämättömämpi, ja herra Westermark sai näytellä tyhjille seinille

sekä kärsiä paljon murheita ja ikävyyksiä, kun tulot illasta tuskin

riittivät menoihin; useimmiten ei sitäkään! Lopulta hän sai kuitenkin

enemmän väkeä ja kaksi viimeistä näytäntöä sai hyvän huoneen, ja sitten

hän sai lainata rahoja matkakustannuksiin, niin että nyt olemme

päässeet Poriin, Jumalan kiitos, ja nyt uskon meidän voittaneen

pahimmat vaikeudet, ja toivomme kaikki että, koska Porin yleisö näyttää

enemmän suosivan meitä, me menemme valoisampaa tulevaisuutta kohti.

Vähän ajan perästä saanen kertoa Herra Valtioneuvokselle näytäntöjemme

tuloksista täällä."

"Suomalaisessa oppilasteatterissamme on nykyään seuraavat henkilöt:

herrat Renholm, Aspegrén, Himberg sekä allekirjoittanut ja neidit

Welén, Gullsten, Sarén ja Wickström, kaikki suomalaisia, paitse neiti

Louise Welén, joka on tukholmalainen, suurilla näyttelijälahjoilla

varustettu. Suomenkieltä osaa ainoastaan kaksi, paitse minua,

neiti Gullsten ja herra Himberg, joilla molemmilla, varsinkin

viimemainitulla, on hyvä lauluääni. Meidän ohjelmistomme on varsin

rikas, ja siihen kuuluu: (12 nimeltä mainittua ruotsalaista kappaletta

sekä suomenkieliset) Kalatyttö, Yökausi Lahdella, Kassan avain ja Kukka

kultain kuusistossa."

Näin Westermarkin teatteri kuleksivien näyttelijäseurojen tapaan alkoi

toimensa muutellen toisesta maaseutukaupungista toiseen. Kevätpuolella

1872 seura esiintyi Helsingissäkin ja saamme sentähden ajan tullen

vielä mainita jotakin tästä yrityksestä.