VI.

Suomalaisen teatterin perustaminen 1872.

Olemme saapuneet -- teatterikieltä käyttääksemme -- siihen

näytäntökauteen, jolloin Suomalainen teatteri perustettiin. Koska

kuitenkin itse perustaminen tapahtui vasta myöhään keväällä, ei tässä

vielä ole puhuttava uuden laitoksen toimesta, vaan erinäisistä

seikoista, jotka vihdoin veivät tähän onnelliseen tulokseen. Mitä tulee

kerrottavamme tapahtuman taustaan, on lukija jo edellisestä saanut

yleiskäsityksen vallitsevista näyttämöllisistä oloista, ja on siihen

sitä vähemmän tarpeen mitään lisätä kun me pian tulemme tutustumaan

erääseen kirjoitukseen, jossa Bergbom, aikalaisena, on kuvannut

silloiset teatteriolot. Sen ohella ansaitsee kansallisvaltiollinen

elämä huomiotamme, sillä sen merkitys teatterin perustamiseen nähden

oli melkoinen. Ymmärrettävästi ei se kumminkaan tässä sovi tulla

laajaperäisemmän esityksen esineeksi; ainoastaan lyhyesti on siihen

viitattava.

Taistelu suomalaiskansallisen ja sitä vastustavan ruotsinmielisen

puolueen, se on fennomaanien ja svekomaanien ("skandinaavein",

"dagbladistein", "viikingein") välillä, joka 1860-luvulla oli

kiihtymistään kiihtynyt, oli 1870-luvun alussa tuimempi kuin koskaan

ennen. Niistä kysymyksistä, joita taistelu koski, oli silloin

koulukysymys kaikista polttavin. Suomenmielisten yhtä kohtuullisia kuin

oikeutettuja vaatimuksia siinä kohden hallitseva ruotsalainen puolue

vastusti kynsin hampain. Jos sen mielestä joku suomalainen koulu olikin

suvaittava toisessa tai toisessa syrjäisessä kaupungissa, niin oli

kumminkin pääkaupunki pysytettävä vapaana semmoisesta laitoksesta.

Suomalainen normaalikoulu päätettiin sentähden hävittää Helsingistä, ja

kun sen tarpeellisuutta ei käynyt tykkänään kieltäminen, katsottiin

sopivaksi määrätä, että se oli sijoitettava Hämeenlinnaan. Tässä ja

muissa suomalaisuuden edistyksen ehkäisemistä tarkoittavissa puuhissa

olivat vallanpitäjät yksimielisiä. Senaatti oli yhtä epäsuomalainen

kuin koulu-ylihallitus kuuluisan päällikkönsä parooni Kasimir von

Kothenin johtamana, ja kenraalikuvernööri kreivi Adlerberg oli mitä

parhaimmissa väleissä heidän ja ruotsinmielisten johtomiesten kanssa.

Se joka vähimmän välitti niin toisista kuin toisista oli sittenkin

Kothen, mutta hänen omavaltaisuutensa erinäisissä yksityisissä (esim.

yliopisto-) asioissa suotiin hänelle mielellään anteeksi, kun hän oli

niin johdonmukainen ylenkatsoessaan ja polkiessaan suomalaisuuden

vaatimuksia ja pyrintöjä.

Toiselta puolen tämä sortojärjestelmä nosti aavistamattomia voimia

liikkeelle. Suomalainen kansa ei ole koskaan esiytynyt yksimielisemmin

ja voimakkaammin kuin juuri tähän aikaan, kun siltä väkisin tahdottiin

sulkea tie sivistykseen ja samalla siihen vaikutukseen maan asioihin,

johon ainoastaan sitä tietä päästään. Päätös hävittää normaalikoulu

Helsingistä sai kansan perustamaan alkeisopiston pääkaupunkiin, ja

jatkuva vaino suomalaisia kouluja vastaan maaseutukaupungeissa vei

siihen, että yksityisiä kouluja, jotka valtio aikaa voittaen oli

pakotettu ottamaan huostaansa, perustettiin ympäri maata, niin että

niiden luku lopulta oli monta kertaa isompi kuin se, johon olisi

mielihyvällä tyydytty, jos hallitsevat olisivat menetelleet järkevästi.

Elettiin siis aikana ja oloissa, joissa joka edistyksenaskel

kansalliseen suuntaan vaati mitä sitkeintä taistelua, mutta joissa

myöskin uhraavaisuuden henki oli voimakas ja tahdon tarmo

korkeimmilleen jännitetty. Niissä oli suomenmielisten mahti, joita

soimattiin vanhoillisiksi, mutta jotka tositeossa harrastivat

yhteiskunnallisen ja kansallisen elämän uudistumista; toisilla, jotka

sanoivat itseään vapaamielisiksi, mutta itse asiassa kaikin voimin

vastustivat tuota uudistusta, heillä oli valtakeinot puolellaan. Uusi

Suometar, jossa suomalaisuus niinkuin ainakin pyrki kuuluville, oli

alituisesti tekemisissä sensuurin kanssa.

"Ainakin joka toinen päivä", Emilie Bergbom kirjoitti Kaarlolle

(27/2 1871), "se otetaan takavarikkoon. Milloin on kirjoitus

tarkoittanut asevelvollisuutta, milloin kouluylihallitusta, milloin

muutoksia yliopiston statuuteissa, milloin painoylihallitusta; on ollut

oikein surkeata. Löfgren on saanut pienen viittauksen, että hän pian on

saava ensimäisen varoituksen, mikä niin suuresti ilahutti häntä, että

hän lupasi toimittaa muille pidot, jos siitä tulee totta. --

Merkillisiä ovat kuitenkin nuo fennomaanit. Kun luulee että heidän on

masentuminen, niin he sen sijaan keksivät toisen keinon toisensa

perästä. Tuskin lienee missään maassa heidän vertaisiaan kestävässä

sitkeydessä. Jumala siunatkoon heidän lujaa luottamustansa!" --

Ainoastaan valtiopäivillä kansan ääni pääsi vaikuttavalla tavalla

kuuluviin, mutta säädyt kokoontuivat harvoin. Ikävällä oli nyt

viidettä vuotta odotettu säätykokousta, ja ilolla vastaanotettiin

valtiopäiväkutsumus, joka julkaistiin 4 p. lokak. ja määräsi että

säätyjen oli kokoontuminen 1 p. helmik. 1872.

Tämmöinen oli luonteeltaan Suomalaisen teatterin syntyaika. Ymmärtäähän

sen että ne, joiden mielestä suomalaiset oppikoulut eivät olleet

"todellisen sivistystarpeen" vaatimia, katsoisivat suomalaista

teatteria ei ainoastaan tarpeettomaksi vaan hulluudeksi. Tämäkin

sivistyslaitos oli siis yksistään taistelulla saatavissa ja uhrauksilla

kannatettavissa; mutta juuri sen vuoksi sen aikaansaanti olikin

mahdollinen nyt kun oltiin opittu esteistä huolimatta, uhrauksia

pelkäämättä toteuttamaan kansallisia aatteita. Ja että siihenkin nähden

jotain toivottiin säätykokoukselta, se oli jo 1869 julkilausuttu. Sinä

vuonna näet Ruotsalainen teatteri, niinkuin tiedämme (kts. s. 142),

anoi korotettua valtioapua (20,000 mk) ja puolustettiin sitä H. D:ssä

m.m. sillä, että laitos muka oli kansallisesti tärkeä ("representerade

ett nationalintresse"). Sen johdosta U. S., joka jo kevätpuolella

ankarassa kirjoituksessa oli vastustanut valtioavun antamista,

heinäkuulla julkaisi erään "Maalaisen" kirjoituksen (jolta H. D. oli

kieltänyt tilaa ja jossa, samalla kuin teatterin sivistävää vaikutusta

ylipäätään epäiltiin, anottua apua arveltiin ylen suureksi, varsinkin

aikana, jolloin ihmiset olivat kuolemaisillaan nälkään) ja otti sitten

itsekin asian uudestaan käsiteltäväkseen. Kahdessa kirjoituksessa

lehti[82] esitti mielipiteensä olevan, että teatteri kieltämättä on

sivistyslaitos, jopa tärkeäkin, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että se

on kansallinen ja taiteellisesti etevä. Meilläkin on teatteri tarpeen,

nimittäin suomalainen; ruotsalainen teatteri [tietysti semmoisena kuin

se oli olemassa] ei ollut mikään kansallinen laitos eikä ansainnut

kannatusta Suomen kansalta. Suomalaisen teatterin aikaansaaminen oli

sentähden katsottava tärkeäksi kansallisasiaksi, ja koska se ei ollut

ajateltavissa ilman valtioapua, oli sitä pyydettävä -- ei kuitenkaan

nälkäaikana, vaan vastedes, kun anomus voitaisiin tehdä "laillista

tietä, maan säätyjen kautta". -- Pian saamme nähdä, ettei sitenkään

päästy uhrauksista.

Mutta vähän olisi kansallismielisten uhrautuvaisuuskin merkinnyt,

jollei olisi ollut tiedossa mies, joka kykeni astumaan yrityksen

johtoon. Suomalaisen teatterin aate oli kolmena viimeisenä vuonna

heidän tietoisuudessaan ruumistunut Kaarlo Bergbomissa, se oli siten

haaveiden maailmasta muuttanut tosielämään, ja teatterin perustaminen

oli nykyään enemmän kysymys sopivasta hetkestä kuin mahdollisuudeltaan

epäilty hanke. Näin oli laita sitä luonnollisemmin kuin Bergbomin

tieteelliset aikeet eivät olleet tunnetut laajemmissa piireissä. Hän

itse palasi syksyllä 1871 ulkomaanmatkaltaan pettynein toivein ja

miettien -- kohtalon pakosta -- antautua koulu-uralle. Syyskuulla

Emilie oli kirjoittanut hänelle Berliniin kahdesta avonaisesta

virasta yliopiston kirjastossa sekä niinikään haettavana olevasta

historianopettajan virasta Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa.

Mutta olihan Bergbom lausunut, että hän ei aikonut taistelutta alistua.

Se selittää meille miksi hän, kotonaan kahden kesken Emilien kanssa

neuvotellessaan heidän kummankin tulevaisuudesta, vielä päätti jättää

pedagoogiset ja muut virat sikseen ja ryhtyi uudestaan ja entistä

rohkeammin teatterisuunnitelmiinsa. Olihan suomalaisen näyttämön

luominen suuri kansallinen tehtävä, jossa heille molemmille olisi

riittävästi työtä, työtä, johon he pystyisivät ja jota suorittaessa he

voivat toimia yhdessä, avustaen ja rohkaisten toisiansa. Vasta jos

sekin toivo pettyi, oli leipäkysymykselle myönnettävä määräävä

merkitys.

Syksyllä ei kumminkaan käyty mihinkään näyttämölliseen puuhaan käsiksi.

Bergbomin ollessa ulkomailla olivat tarpeelliset valmistukset jääneet

tekemättä, parhaimmat kyvyt olivat sentähden kiinni toisaalla ja

vihdoin saivat valtiopäivät kaikki harrastukset kohdistumaan

kevätkauteen, jolloin pääkaupungin elämä niiden tähden tulisi

tavallista vilkkaammaksi. Ida Basilier oli 11 p. syysk. antanut

konsertin Oulussa, johon maalaiskansaakin oli saapunut ja jossa muun

muassa "Trubadurin" miserere kohtaus, suomeksi esitettynä, oli suuresti

liikuttanut yleisöä, ja sen jälkeen lähtenyt Tukholmaan. Siellä hän

18 p. jouluk. kuninkaallisessa oopperassa ihailevan yleisön edessä

debyteerasi Rosinana "Sevillan parturissa" ja jäi sinne edelleenkin.

Rouva Raa taasen oli ruotsalaisen teatterin jäsenenä kokonaan kielletty

esiintymästä suomalaisissa näytännöissä. Ainoastaan Suomalainen seura

toimitti entiseen tapaansa iltamia, ja niissä kuultiin joskus rouva

Raankin lausuvan. Siten hän iltamassa 25 p. lokak. lausui Bürgerin

mainion "Lenore" ballaadin, jonka Tuokko oli suomentanut, ja 15 p.

jouluk. Runebergin "Torpan tytön", niinikään suomeksi käännettynä.

Samana iltana laulettiin Azucenan ja Manricon kaksinlaulu

"Trubadurista" ja suomalaisia kansanlauluja esitti Emmy Strömerin

nuorempi sisar, Sofie Strömer, jonka äänen laajuus ja heleä voima

herätti vakaumuksen, että hänessäkin oli oiva kyky tulevia

ooppera-näytäntöjä varten. -- Achté vihdoin antoi 25 p. marraskuuta

sävellyskonsertin, joka ansaitsee mainitsemista sentähden, että siinä

ensi kerran esitettiin hänen säveltämänsä alkajaissoitto Topeliuksen

"Regina von Emmeritz'iin".

Enemmän kuin teatterikysymys, kiinnitti tänä syksynä eräs valtiollinen

yritys mieliä. Sen jälkeen kun Helsingfors Tidningar 1866 oli lakannut,

ei pääkaupungissa ollut ainoatakaan ruotsinkielistä lehteä, joka olisi

edustanut suomalaisuutta taikka edes ollut sen ystäville avoinna,

milloin joku heistä tahtoi ruotsinkielisen yleisön edessä puolustaa

suomalaiskansallista käsitystapaa yleisissä asioissa. Kun sen lisäksi

alituisesti nähtiin, että vastapuolueen suuri äänenkannattaja,

Helsingfors Dagblad, ani harvoin täysin rehellisesti, puhumattakaan

tyydyttävän laajasti teki selkoa Uuden Suomettaren kirjoituksista, oli

suomalaisuuden asiaa puoltavan ruotsinkielisen lehden tarve käynyt yhä

tuntuvammaksi. Nykyään voidaan -- joskaan ei vahingotta -- tulla

toimeen ilman semmoista, mutta 1870-luvulla oli suomea lukeva

sivistynyt yleisö melkoista vähälukuisempi, jota paitse moni

kansallisen puolueen parhaimpia miehiä oli kykenemätön suomenkielellä

kirjoittamaan. Nämä asianhaarat tekevät ymmärrettäväksi, että sama

harvalukuinen piiri Helsingissä, joka muutoinkin ajoi suomalaisuuden

asiaa, katsoi välttämättömäksi perustaa sanomalehden, joka nimellä

Morgonbladet 1872 vuoden alusta toimi 1884 loppuun saakka. Jos mikään,

oli tämäkin yritys uhrauksia kysyvä, mutta, niinkuin jo on sanottu,

niitä ei tähän aikaan peljätty.

Tässä paikassa ei sovi kertoa, mitä vaikeuksia oli voitettavana ennen

kuin lehti saatiin syntymään. Pääasia on, että noin kuukauden kuluessa

merkittiin 40 osaketta à 500 markkaa kahden ensimäisen vuoden

vakuudeksi. Päätoimittajaksi rupesi terävästä ja hienosta kynästään

tunnettu mol. oik. kand. E.A. Forssell, joka kuitenkin terveydellisistä

syistä jo syksyllä 1872 luovutti toimensa maisteri August Hagmanille,

ja aputoimittajiksi Kaarlo Bergbom sekä filos. kand. Eliel

Aspelin, edellinen ulkomaanosaston ja jälkimäinen teatteri- ja

kaunokirjallisuusarvostelua y.m. varten. Lehden avustajiksi taasen

lupautuivat, joko nimeltä mainittuina taikka mainitsemattomina,

O. Donner, C.G. Ehrström, W. Eneberg, A.F. Granfelt, H.L. Melander,

Th. Rein, J.V. Snellman, Z. Topelius y.m. -- Näin Bergbom -- lyhyeksi

ajaksi -- palasi sanomalehtitoimeen, ja yrityksen alkuunpanoon nähden

mainitaan eräässä kirjeessä siltä ajalta: "Bergbomin perhekunta on

tässäkin enimmät tehnyt -- nimittäin hankkinut useimmat osakkaat".[83]

Mikä merkitys uudella lehdellä oli suomalaiseen teatteriin nähden,

huomaa yksistään siitä, että ilman sitä Bergbomin alempana

mainitut kirjoitukset teatterioloistamme tuskin olisivat päässeet

ruotsinkielisen yleisön näkyviin.

Morgonbladetin näytenumero sisälsi paitse ulkomaanosastoa muitakin

Bergbomin kynän jälkiä. Hänen kirjoittamansa oli näet oivallinen ja

kauttaaltaan suosiollinen arvostelu "Martha" oopperan marraskuulla

tapahtuneesta esityksestä Uudessa teatterissa. Ensiksi lyhyesti

määriteltyään suositun sävelteoksen taiteellisen arvon, hän huomauttaa,

että Helsingin yleisö, jolle sekä ruotsalaiset että saksalaiset

oopperaseurat olivat ennen monesti ja etevämmin esittäneet kappaleen,

ei kuitenkaan koskaan ollut tervehtinyt sitä lämpimämmin kuin nyt

kotimaisen kyvyn, neiti Emille Mechelinin, ensi kerran esiytyessä

pääroolissa. Sen jälkeen hän seikkaperäisesti puhuu laulajattaren

äänestä ja laulutavasta. Ääni oli puhdas, pehmeä ja täyteläinen sekä

hyvin koulutettu; tekniikka oli virheetön ja vakava, äännäntä ihmeen

varma, milloin ei osa noussut liian korkealle. Intohimoiset kohdat hän

suoritti jotenkin arkailevasti, mutta lyyrilliset tunteellisesti,

koloratuurikohdilta taasen ei puuttunut melkoista siroutta. Vihdoin

annetaan laulajattarelle ja kapellimestari Emanuelille täysi tunnustus

siitä taidosta, millä he vähistä apuneuvoista huolimatta olivat saaneet

oopperanäytännön menestymään.

Mutta yhtä vilpittömästi kuin Bergbom tässä kiitti tositaiteellista

harrastusta, yhtä säälimättömällä ivalla hän toisessa paikassa ruoski

päinvastaista kantaa ja ulkomaalaisen ihailua sekä teatterissa että

yleisössä. Kerrassaan kuvaavana kirjoittajalle otettakoon siitä muuan

kohta:

"Viime päivien taidehuveista mainitsemme L. N. Achtén konsertin. Koska

vain noin 200 henkeä oli saapuville tullut, lienee hra Achtélla ollut

rahallista tappiota illastaan. -- Mutta emme voi pitää ketään muuta

kuin hra Achtéta itseään syypäänä tähän yleisön oikeutettuun

myötätuntoisuuden puutteeseen. Miksikä hra Achté niin itsepäisesti

tahtoo olla säveltaiteilija, vaikka hän ei ole syntynyt Boråsissa eikä

Nishnij-Nowgorodissa, vaikka hän ei ole ensimäinen baritonilaulaja

Sköfden oopperassa eikä Reusz-Schleiz-Greiz-Lobensteinin ruhtinaan

hovimuusikko. Silloin hän tietysti 'kansallisena' säveltaiteilijana

olisi herättänyt mielenkiintoa -- mutta nyt olla syntyisin Porista,

kuinka halpamaista ja jokapäiväistä. Hra Achtén ohjelmakin ilmaisi

täydellistä korkeamman musikaalisen aistin puutetta. Mozart, Beethoven,

Mendelsohn -- kuinka vanhanaikuista, kuinka yksitoikkoista. Miksei

mitään 'Sköna Galateasta' taikka 'Frihetsbrödereistä'? Se olisi

sivistyneelle ihmiselle otollista. Ajattelemattomuutensa huipun hra

Achté kuitenkin saavutti esittämällä omia sävellyksiään. Olemme tosin

kuulleet muutamien yksinkertaisten muusikkojen väittävän, että hänen

Turun-marssinsa oli eloisa, tunnelmallinen ja voimakas, että

hänen bassoariansa oli tyyliltään suuri ja puhdas ja että hänen

Regina-uvertyyrinsä oli sommittelultaan rohkea ja rikkaasti soittimille

sovitettu, mutta me, jotka olemme kuulleet vähän enemmän musiikkia,

jotka olemme ihailleet kaikkia operettinäytäntöjä Uudessa teatterissa,

voimme vakuuttaa että se on pelkkää lorua."

Luopuen ivallisesta esitystavasta Bergbom sitten mainitsee hra Achtén

aikovan lähteä Saksaan ja Italiaan jatkamaan opintojaan ja kertoo sen

ohella, että Elis Duncker harjoitteli lauluopintoja Milanossa -- sitä

ennen Pietarissa nautittuaan mainehikkaan Everardin ohjausta, joka

imartelevasti oli tunnustanut hänellä olevan "une belle voix et grande

intelligence musicale",[84] että Emmy Strömer yhä Massen johdolla

Parisissa kehitti rikkaita lahjojaan, ja että Ida Basilier Tukholmassa

jo ennen ensi esiintymistään "Sevillan parturissa" oli, erään

ruotsalaisen arvostelijan mukaan, Musikaalisessa akatemiassa

laulaessaan Gildan arian "Rigolettosta" "helkkyvällä äänellään,

loistavalla koloratuurillaan ja oivallisella laulutavallaan" herättänyt

yleistä hämmästystä.

Ensimäinen merkki Bergbomin teatteripuuhista 1872 vuoden aljettua oli

tammikuun lopulla sanomissa näkyvä ilmoitus uudesta teatterikoulusta.

Siinä sanotaan, että "teatterioppilaskoulun johtokunta" (tietysti

1869 lakkautetun koulun johtokunta) oli päättänyt alkavalla

kevätlukukaudella avata valmistavan oppilaitoksen kotimaista näyttämöä

varten. Koulussa oli oleva kaksi osastoa: suomalainen ja ruotsalainen,

ja oli opettajaksi näyttelijätaiteessa lupautunut Charlotte Raa. Paitse

tässä pääaineessa annettaisiin opetusta suomen- ja ruotsinkielessä,

plastiikassa, laulussa ja tanssissa. Kouluun pyrkiviltä vaadittiin,

että he osaisivat virheettömästi käyttää toista tai toista kieltä sekä

että heillä olisi koulusivistystä ja taiteilijataipumusten ohella

yleistäkin sivistystä. Ilmoittautuminen oli tapahtuva "koulun

johtajan", tri K. Bergbomin luona.

Tämä ilmoitus oli kai tulos niistä mietteistä teatterikoulun

uudistamisesta, joista Emilie Bergbom edellisenä vuonna oli

kirjoittanut veljelleen. Alempana saamme tietää, että ainakin toista

kymmentä naisoppilasta ilmoittautui kouluun, mutta silti yritys raukesi

tyhjiin. Sen vaikutti arvattavasti suomalaisen teatterin perustaminen,

sillä olihan uusi teatteri ensi aluksi oleva enemmän kouluntapainen

kuin valmis taidelaitos.

Uuden vuoden kahdella ensimäisellä kuukaudellakaan ei kuultu

suomenkieltä näyttämöltä. Uudessa teatterissa vallitsi ruotsin- ja

Arkadiassa venäjänkieli.[85] Sitä vastoin saatiin maaliskuulla

jälkimäisessä teatterissa vihdoin tutustua Westermarkin "Nuoreen

suomalaiseen teatteriin", niinkuin tämä näyttelijäseura nyt nimitti

itseänsä. Tästä teatteriyrityksestä, jonka toinen toimivuosi nyt oli

käymässä, otamme seuraavat tiedot kirjeestä, jonka A. Öhqvist 16 p.

jouluk. 1871 kirjoitti Emilie Bergbomille. Tänäkin näytäntökautena

seura oli aloittanut toimensa Turussa ja käytyään sen jälkeen Porissa

oli se vuoden lopulla saapunut Tampereelle. Enimmäkseen oli näytelty

ruotsalaisia kappaleita, mutta sen ohella suomalaisiakin. Suomalainen

ohjelmisto oli kuitenkin hyvin pieni, syystä kun vain kolme jäsentä,

neiti Gullsten, sekä hrat Öhqvist ja Himberg osasivat suomea. Toinen

syy oli se, että sopivia suomalaisia kappaleita oli niin vähän. Tähän

saakka oli näytelty "Kalatyttö", "Yökausi Lahdella" ja "Koira jakissa",

jonka maisteri Malmgren Porissa oli kääntänyt; neljäs, "Yksi levotoin

yö", Öhqvistin kääntämä, oli ensi kerran esitettävä Tampereella.

Kirjoittaja kysyy, kerrottuaan tämän, eikö tri Bergbomilla olisi aikaa

kirjoittaa heille pienehkö kappale, jossa olisi kolme tai neljä

henkilöä.

"Me olemme", jatkuu kirje sitte, "sekä Turussa että Porissa ja

Tampereella saaneet paljo kehotusta ja suosiota harrastuksessamme,

varsinkin suomalaisiin näytäntöihimme katsoen, ja yhä enemmän näkyy,

kuinka suuresti meillä kaivataan kansallista teatteria. Taitavaa

johtajaamme, hra Westermarkia, ei voida liiaksi kiittää hänen

tarmokkaasta työstään kotimaisen näyttämön hyväksi ja päätöksestään

'näyttää että ruotsalaiset eivät ole välttämättömän tarpeellisia

suomalaisen näyttämön ylläpitämiseksi'; tämän mielipiteensä on hra

Westermark avonaisesti ja peittelemättä lausunut -- ja hän on kuitenkin

ruotsalainen! Hänen aikomuksensa on vastaisuudessa tulla Helsinkiin

näyttääkseen työnsä tuloksia." --

"Meillä on", lausuu lopuksi lämminsydäminen nuorukainen, "niinkuin

neiti Bergbom hyvin ymmärtänee monessa suhteessa vaikeat olot, mutta

kuitenkin me kaikki työskentelemme iloisella mielellä ja elävällä

luottamuksella hyvän asiamme menestykseen, ja me toivomme, että se aika

ei enää ole kaukana, kun me saamme suomalaiselle yleisölle esittää

ainoastaan suomalaisten tekijäin ja runoilijain teoksia!" --

Maaliskuun 13 p:stä alkaen Westermarkin teatteri, "ensimäinen

kotimainen näyttelijäseura" (paitse johtajaa olivat kaikki 9 jäsentä

suomalaisia), antoi näytäntöjä Arkadiassa. Suurin mielenkiinto tuli

luonnollisesti niiden osalle, jotka olivat joko kokonaan tai osaksi

suomenkielisiä, ja yleisö oli ylimalkaan suosiollinen ja tyytyväinen.

Paitse ennen lueteltuja kappaleita esitettiin Goethen "Sisarukset",

joka kumminkin näyttäytyi liian vaikeaksi nuorille kyvyille. Enimmän

tunnustusta sai neiti Gullsten teeskentelemättömyydestään ja

huomattavista runollisista pyyteistään, mutta sekä hän että Öhqvist ja

Himberg olivat vielä jotenkin tottumattomia näyttämöllä esiytymään.

Mainittujen rinnalla näytteli joskus hra Aspegrenkin suomalaisissa

näytelmissä, vaikk'ei hän lapsuudestaan osannut suomea. Sanomalehdet

olivat kyllä hyväntahtoisia arvosteluissaan, joskaan ei koko yritys

semmoisenaan ollut omansa suurempia toiveita synnyttämään. Westermark

itse näet ei osannut suomea, eikä hänen harrastuksellaan sentähden,

huolimatta Öhqvistin vakuutuksesta, voinut olla mitään korkeampaa

aatteellista saatikka kansallista päämäärää.

Tällä välin olivat säädyt kokoontuneet ja ryhtyneet toimeensa.

Maaliskuun alkupuolella levisi sanoma, että talonpoikaissäädyssä oli

ilmoitettu teatterioloja koskeva "pyyntöesitys", ja 16 p. se luettiin

julki. Anomuksessa, jonka olivat allekirjoittaneet P. Kumpulainen

(Iisalmi), M. Heikura (Pielisjärvi), E. Sassi (Kemi), L. Keränen

(Kajaani), A. Miettinen (Pielavesi), R. Niemi (Jämsä) ja Adolf Silén

(Hollola), huomautettiin ensin, että Helsingin teatterille oli

valtiovaroista annettu noin 250,000 markan rakennuslaina, josta viitenä

vuotena ei oltu korkoa vaadittu, sekä että sille sen jälkeen oli

soittokunnan ylläpitämiseksi myönnetty viitenä vuotena 12,000 markkaa

vuoteensa eli yhteensä 60,000 markkaa ja sen lisäksi kolmena vuotena

näyttelijäseuran kustantamiseksi 12,000 markkaa vuoteensa eli yleensä

36,000 markkaa, ja esitettiin sitten se pyyntö, että teatteri, jos se

on katsottava ainoastaan huvituslaitokseksi pääkaupungin ruotsalaiselle

yleisölle, jätettäisiin kokonaan yleisillä varoilla avustamatta, mutta

jos se on pidettävä koko maata tarkoittavana sivistyslaitoksena, oli se

vastaisuudessa oleva "yhtä paljon suomen- kuin ruotsinkielinenkin".

Keskustelussa, joka syntyi anomuksen johdosta ja jota jatkettiin

kahdessa istunnossa, lausuttiin ruotsalaiselta taholta, että esitys oli

hyljättävä, syystä kun ei ollut olemassa suomenkielistä draamallista

kirjallisuutta eikä näyttelijöitä eikä edes yleisöä suomalaista

näyttämöä varten; toiselta puolen taas väitettiin että mitä ei

näyttänyt olevan olemassa oli saatavissa, kun vain sen eteen jotakin

tehdään, niin esim. olisi kyllä suomalaisia näyttelijöitä, jos edes

puolet orkesterille annetusta avustuksesta olisi käytetty semmoisten

kasvattamiseksi j.n.e. Se käsitystapa, jonka pohjalle anomus oli

rakennettu, että nimittäin valtiovaroista myönnetty kannatus

teatterille oli kohtuuden mukaan tuleva samassa määrässä suomen- kuin

ruotsinkielistenkin hyväksi, sai lopulta siksi yleisen tunnustuksen,

että anomus suurella enemmistöllä lähetettiin valitusvaliokuntaan:

"Vastustajia ei liene ollut useampia kuin kaksi" (U. S.).

Tämä teatterikysymyksen saattaminen julkisen keskustelun alaiseksi ja

puoleksi hallitukseen, puoleksi valtioapua nauttivaan teatteriin

kohdistettu vaatimus, että näyttämölliseen taiteeseen nähden

suomalaisille myönnettäisiin samat edut ja oikeudet kuin

ruotsalaisille, herätti asianomaisissa suurta kiukkua. Erittäin näytti

heitä suututtavan, että asia oli otettu esiin talollissäädyssä. Vaikka

vuosikausia kestäneet puuhat suomalaisen teatterin hyväksi

luonnollisesti olivat olleet omansa herättämään kansan huomiota, ei

tahdottu pitää mahdollisena, että anomuksentekijät olivat toimineet

omin päin. H. D. antoi Nissensä esittää julkisen viittauksen, että he

vain puhuivat mitä toiset olivat heille syöttäneet. Nissestä olivat

muka talollissäädyn tuumailut teatterioloistamme erinomaisen

huvittavia, kun huomasi "näkymättömien henkien kuiskuttavan erämaan

ukoille aatteita ja lauseita, jotka henkien omassa suussa näyttäisivät

hyvinkin tutuilta, mutta jotka nyt tekevät mitä koomillisimman

vaikutuksen". Tämä arvoton syytös, joka loukkasi neljännen säädyn

jäseniä niin, että vakavasti mietittiin kanteen nostamista lehteä

vastaan, sai tietysti ansaitun arvostelun suomenmielisten lehtien

puolelta. Pelastaakseen suurta äänenkannattajaa täytyi Nissen selittää,

että hän yksin vastasi sanoistaan.

Nyt katsoi Kaarlo Bergbomkin hetken tulleeksi, jolloin hänen oli

luopuminen vaitiolostaan, jotta ei sitä käsitettäisi "alistumiseksi".

Hän otti kuin ottikin teatterikysymyksen koko laajuudessaan

käsiteltäväksi. Se tapahtui kirjoituksessa, joka ensin ilmestyi

Kirjallisen Kuukauslehden maaliskuun vihossa ja sitten Morgonbladetissa

(huhtikuun 10-12 p.). Tämä kirjoitus on siksi tärkeä, että katsomme

välttämättömäksi ottaa se tähän milt'ei kokonaan. Samalla kuin se kuvaa

silloisia oloja sisältää se Bergbomin elämäntyön ohjelman: me näemme

siitä, kuinka hänen mielestään teatteri olisi ollut johdettava ja

niinikään, missä hengessä hän tositeossa johti suomalaista teatteria.

_Muutamia sanoja nykyisistä teatteri-oloistamme_.

Niiden pyyntöesitysten joukossa, jotka valtiopäivillä ovat nostaneet

suurta huomiota ja antaneet paljon keskustelun aihetta, on

talonpoikaissäädyn anomus teatterin valtioavusta. Ääniä on kuulunut

monelta taholta, jotka ovat julistaneet tämän pyyntöesityksen

tarpeettomaksi ja naurettavaksi; ei säädyssä eikä sen ulkopuolellakaan

ole jäänyt unohduksiin tuo vanha virkavaltaisuuden mielilause, "että

talonpoikain ei pidä sekaantua asioihin, joita he eivät ymmärrä"; onpa

se synnyttänyt kaikua sanomalehdistössäkin. Se mielipaha, jopa vihakin,

jonka talonpoikaissäädyn anomus muutamilla tahoilla on herättänyt,

todistaa kylläksi, kuinka vaikea useain meidän maan sivistyneitten on

vapautua siitä mielipiteestä, että kaikki sivistyslaitokset ovat

olemassa ainoastaan muutamia valituita, etuoikeutettuja eikä koko

kansaa varten. Tälle katsomustavalle ei voi mitään. Se on kouluasiassa

ilmaantunut niin törkeänä itsekkäisyytenä, ettei Suomen kansalla ole

siltä odotettavana muuta kuin sortoa. Onneksi vain harvat ajattelevat

niin. Mutta useat muutkin -- tasamieliset, sivistyneet ihmiset -- eivät

talonpoikain anomuksessa näe mitään muuta kuin tarpeettomia houreita,

joita muka on aivan mahdoton toteuttaa. Tämä katsomustapa perustuu

osittain jonkunmoiseen epäluottamukseen kansamme sivistyskykyyn, jota

epäluottamusta löytyy monessa isänmaanystävässäkin, mutta joka ei

sittenkään ole isänmaallinen, osittain puuttuvaan maamme teatteriolojen

tuntemukseen.

Toimittaaksemme lukijalle arvostelemisen tilaisuutta, esitämme tässä

syyt säädyn anomukseen.

Vakinainen ruotsalainen teatteri Helsingissä saa Suomen

valtiolta 24,000 markkaa vuotuista raha-apua (joista 12,000 menee

näyttelijäjoukolle ja 12,000 teatterin soittokunnalle). Välillisesti

tulee myös sen lainan korottomuus, jonka teatterihuone on saanut

valtiolta, ruotsalaisen teatterin hyväksi. Tämän valtioavun

hyödyllisyyttä ei talonpoikaissäädyn pyyntöesityksessä kielletä, vaan

toivotaan, että edes joku osa käytettäisiin kansallisen näyttämötaiteen

synnyttämiseksi.

Muukalaisen olisi helppo vastata kysymykseen -- -- onko kohtuullista

että suostutaan tähän talonpoikaissäädyn anomukseen? Hän sanoisi: --

tietysti pitää Suomessa suomalaisella teatterilla oleman enemmän

oikeutta kannatukseen kuin vieraalla. Mutta meidän olomme ovat niin

sekavat, ettei tällä yksinkertaisella matemaattisella totuudella

useimpain ihmisten mielestä ole tarpeeksi todistusvoimaa; tahdomme

siis ottaa tarkastettavaksi tavallisimmat ja tärkeimmät niistä

vastaväitteistä, joita on tehty suomalaisen teatterin mahdollisuutta

vastaan, kunkin kohdan erikseen, ja osoittaa niiden perättömyyden.

Yksi näistä vastaväitteistä on se, ettei ole olemassa mitään

suomenkielistä näytelmäkirjallisuutta. Tämä on vain puoleksi totta ja

siis väärin. Niiden 12,000 näytelmän rinnalla, jotka muodostivat

espanjalaisen teatterin ohjelmiston sen loistoaikana, haihtuvat

suomenkieliset näytelmävarat melkein mitättömiin. Mutta niin huono kuin

luullaan ei kuitenkaan ole asian laita. Joka vähänkin on elänyt niissä

piireissä, joissa luetaan ja ajatellaan suomenkielistä kirjallisuutta,

se tietää, kuinka ilmeisesti nuorten suomalaisten kirjailijain mieli on

kääntynyt draamallisuuteen päin; sangen usein vasta-alkajat tarjoovat

näytelmiä, jotka todistavat luonnonlahjoja, mutta nämä lahjat eivät

pääse kehittymään, niinkuin muutoin olisi mahdollista, kun heiltä

puuttuu paras ja ainoa koulunsa, suomalainen teatteri. Ja eikö

Suomen kansa näissä epäsuotuisissakin oloissa ole kyennyt tuottamaan

semmoista dramaatikkoa kuin A. Kivi, jonka nimen ei tarvitse hävetä,

jos sitä parhaimpiinkin verrataan. Sitten kuin suuren mestarin,

Runebergin, kantele on vaiennut 'Salaminin kuninkaissa', ei ole

ruotsinkielellä missään syntynyt draamallista tuotetta, joka olisi

'Nummisuutarien' taikka 'Lean' vertainen -- eipä koko ruotsalaisessa

kirjallisuudessakaan ole yhtä ainoaa niin nerokasta, huumoria uhkuvaa

komediaa kuin 'Nummisuutarit'. Jos vielä lisätään useampia osittain

hyviä, osittain käytettäväksi kelpaavia originaaleja, jotka viime

vuosina ovat syntyneet, ne suomennokset, jotka on tehty ulkomaalaisista

näytelmistä, ja se helppous, jolla semmoisia voitaisiin saada aikaan,

jos teatterin käytännöllinen tarve niin vaatisi, niin olot tässä

suhteessa eivät estä kansallisteatterin syntymistä. Ruotsalaisella

teatterilla, silloin kuin Kustaa III otti sen suojelukseensa ja antoi

sille osan siitä valtioavusta, jolla vierasta ranskankielistä teatteria

Tukholmassa ennen oli kannatettu, ei ollut edes niinkään suuret

näytelmävarat kuin suomalaisessa kirjallisuudessa tätä nykyä on, eikä

sen draamallisessa kirjallisuudessa suinkaan ollut mitään semmoista

teosta koin 'Nummisuutarit'. Taikka, jos otetaan uudempia esimerkkejä,

kun Klausenburgissa muutamien diletanttien mieleen johtui se kaikkien

silmissä naurettava ajatus, että panisivat toimeen unkarilaisen

kansallisteatterin, ja he myös Körnerin "Zrinyn" näyttelemisellä

laskivat sille perustuksen, ei unkarilainen teatteri suinkaan

ohjelmiston ja henkilöitten suhteen ollut paljon enemmän alusteltu kuin

nykyään suomalainen. Ja kuitenkin on unkarilainen teatteri parikymmentä

vuotta myöhemmin tuottanut koko Euroopassa mainioita näyttelijöitä,

semmoisia kuin Rosa Czillag tahi Lila Bulyowska.

[Tämän jälkeen tekijä luettelee tuntemansa suomalaiset näytelmät:

50 painosta ilmestynyttä; 13 näytettyä, mutta painamattomia; 4 Kiven

jälkeenjäänyttä teosta; 11 Suomalaisen seuran draamallisen osaston

ohjelmistoon otettua -- niiden joukossa alkuperäiset: "Hölmölän

maailmanparantajat", "Näyttelijätär", "Halikon kautta Ruotsiin" ja

"Kosijat", 3 "Nuoren suomalaisen teatterin" ohjelmistoon otettua ja

8 muuta suomennettua taikka par'aikaa suomennettavaa. Yhteensä 89

kappaletta.]

Toinen muistutus, joka myöskin tuodaan esiin, on se, että jos onkin

näytelmiä, niin ei ole suomalaisia näyttelijöitä. Tämäkin on vain

osittain totta; suomalaisia näyttelijöitä ei ole, mutta suomalaisia

näyttelijänalkuja on ollut ja on vieläkin; mutta nurjat olot ovat

osittain ne tukahuttaneet, osittain saattaneet ne kääntymään muille

aloille. Ida Basilier ihastuttaa par'aikaa ulkomaan yleisöä. Hän on

toki suomalainen eikä ainoastaan hyvä, vaan eteväkin draamallinen

taiteilija. Sen menestyksen, jolla neiti Mechelin ensi kerran esiintyi

suomalaisella näyttämöllä, luulemme olleen pääsyitä, jotka kiinnittivät

hänet taiteilijatoimeen. Parisissa opiskelee E. Strömer, Italiassa hra

E. Duncker, kaksi suurilahjaista suomalaista taiteilijaa. Loistava

ääni, joka niinikään teatterin epäisänmaallisen johdannon kautta menee

hukkaan Suomenmaalta, on hra Achtén. Useampia vuosia sitten ilmestyi

näyttämölle eräs taiteilija, hra Ahnger, joka sitten menestyksellä

toimitti Joaksen osan "Leassa"; kansallisteatterin puutteessa kääntyi

hän toisaalle päin; samaten hra Gröneqvist, niin myös Handolin y.m.

Nämä kaikki ovat osoittaneet mieltymystä teatteriin sekä hyviä

luonnonlahjoja. He ovat myös osanneet ja rakastaneet suomenkieltä. Ne

nuoret näyttelijät hra Westermarkin teatterijoukossa, jotka ovat

suomeksi näytelleet, ovat kaikki osoittaneet kykyä tulemaan ainakin

hyödyllisiksi näyttelijöiksi, ja yksi heistä, neiti Gullsten,

semmoisia lahjoja, että hänestä ehkä voi tulla taiteilija. Siihen

teatterikouluun, joka tänä keväänä päätettiin perustaa, on toista

kymmentä naista ilmoittanut itsensä, joissa ainakin muutamissa sopii

toivoa olevan jonkunmoista kykyä. Isossa teatterissa on eräs

suomalainen, hra Salin, jonka hyvät luonnonlahjat eivät ole

kehittyneet, niinkuin olisivat voineet, mutta josta suomalaisella

näyttämöllä arvattavasti olisi tullut kelpo näyttelijä. Myöskin muita

miespuolisia näyttelijöitä, jotka olisivat kelvanneet ainakin

täyterooleihin, kävi entisessä teatterikoulussa siinä toivossa

että siitä sukeutuisi suomalainen teatteri; mutta he jättivät

näyttelijätoimen, kun eivät tällä uralla saaneet rahtuakaan sitä

kehotusta, joka runsasta runsaammin tuli sangen tavallistenkin

ruotsalaisten näyttelijäin osaksi. Me voisimme vielä luetella ainakin

toistakymmentä henkilöä, jotka ahtaammissa piireissä ovat osoittaneet

omistavansa luonnonlahjoja joko laulantoon tahi näyttämötaiteeseen

eivätkä ole olleet haluttomia rupeamaan näyttelijöiksi. Älköön luultako

että me tämmöisistä seuranäytäntö-lahjoista heti päätämme mainittujen

henkilöiden todellakin syntyneen näyttämötaiteilijoiksi; -- mutta,

ensiksi, ei ole millään muotoa mahdollista päättää, onko lahjoja

olemassa, jollei niitä koetella, ja toiseksi saattaa kokemus (esim.

nykyisessä teatterissamme) meitä siihen vakaumukseen, että teatteri voi

tulla toimeen noin neljällä, viidellä taiteilijalla, jos vain

tottuneita, käytettäviksi kelpaavia näyttelijöitä on muita rooleja

täyttämässä. Ja viimein -- end well, ali well -- on ruotsalaisen

teatterin tätä nykyä ensimäinen traagillinen näyttelijätär, rouva

Charlotte Raa, osoittanut semmoista hartautta ja osanottoa suomalaiseen

teatteriin, joka antaa aihetta toivoa, että hänen vaikutuksensa ei ole

pysähtyvä siihen, mitä hän on tehnyt, vaan että hän tulevaisuudessakin

aikoo kannattaa suomalaisella näyttämöllä mitä hän on kannattanut

ruotsalaisella, nimittäin ideaalisen repertoarin ylevänrunollisia

kuvaelmia.

Hyviä näyttelijänalkuja ei siis ole puuttunut eikä nytkään puutu.

Ainoastaan tuo kaiken kotimaisen epäkansallinen sortaminen on estänyt

näitä voimia isänmaan hyödyksi kehkiämästä. Jos siis kotimainen

teatteri asetetaan sille kannalle, että se tarjoo edes jommoistakin

vakuutta niille, jotka tahtovat antautua sen palvelukseen, emme

suinkaan epäile, että suomalainen näyttämö on kantava kauniimpia

hedelmiä kuin sen viholliset ja ehkä moni sen ystävistäkin uskoo.

Vaikka äärettömiä vastuksia on kohdannut, ovat Suomalaisen seuran

antamat näytännöt hyvin onnistuneet, vieläpä usein paremmin kuin ikinä

olisi sopinut toivoa. Niin "Lea", niin "Martha", niin "Jeannetten

häät", niin "Trubaduri", niin "Yökausi Lahdella".

Kolmanneksi kuulee usein väitettävän, ettei suomenkieli muka ole

tarpeeksi edistynyt kelvataksensa näyttämölle. Jos sillä tarkoitetaan,

ettei suomenkieli ole kykenevä syvien, runollisten tunteitten

ilmoittamiseen, mahtavain ajatusten tulkitsemiseen, niin paljas

luulokin jo sisältää yhtä paljon ajattelemattomuutta kuin tyhmyyttäkin.

Sitä kieltä, jolla Kalevala ja Kanteletar on sepitetty, sitä kieltä,

joka on kyennyt Davidin salmeja niin mainiosti kaiuttamaan, ei sovi

milloinkaan sanoa runollisesti köyhäksi tahi raajaksi. Samoin

nykyaikainenkin suomenkielemme osoittaa esimerkkejä runollisesta

ylevyydestä ja luontevuudesta, joista sen ei tarvitse hävetä. Mitä

kielen jaloutta huomataankaan useissa Ahlqvistin runoelmissa, "Leassa"!

Verrattakoon toisiinsa esim. tuon mainion monoloogin ruotsinnos ja

suomennos Schillerin "Orleansin Neitsyen" 4:nnestä näytöksestä;

muutamissa paikoin ehkä huomattanee, että ruotsinnoksen on tehnyt yksi

Ruotsinmaan etevimmistä runoilijoista, Nikander, ja suomennoksen sitä

vastoin eräs oppilas Apollonin palveluksessa; mutta mitä tulee

kummankin kielen kykyyn ilmituoda alkuteoksen täysisointuisia

lausejaksoja, moniväristä lyyrillisyyttä, loistavia kaunopuheisia

käänteitä, syviä mietteitä, ei niiden välillä havaita eroitusta. Mutta

jos siirrymme lausuttavasta näytelmästä laulettavaan, on suomenkieli

ilmeisesti ruotsinkieltä etevämpi; sillä sen rikkaus ääntiöistä, sen

puute epäselvistä vokaaliäänistä, sen sointuisuus tekevät sen

erinomaisen soveliaaksi kannattamaan esim. noita helläsointuisia

italialaisia taikka syvätunteisempia saksalaisia säveleitä. Tämän

etevyyden suomenkielen kiihkeimmätkin vastustajat tavallisesti sille

myöntävät, riistäessään siltä kaikki muut ansiot. -- Jos taasen

arvellaan, että suomenkielellä ei ole sitä salonkisiroutta, joka sopii

esim. ranskalaiseen konversatsionikomediaan, niin väitteessä on hiukan

enemmän totuutta, vaikk'ei se kuitenkaan pidä paikkaansa. Suomenkieli

on puhekielenä useissa sivistyneissä perheissä -- miksi ei sivistynyt

suomenkieli näyttämöllä olisi yhtä mahdollinen? Sitä teeskenneltyä

salonkipuhetta, jota tavataan ruotsalaisella näyttämöllä, emme sitä

vastoin millään muotoa tahdo siirtymään suomalaisellekin; väkinäisellä

ranskankielen jäljittelemisellä on ruotsalainen teatterikieli suuressa

määrässä menettänyt tuoreutensa ja luonnollisuutensa. Kuinka tärkeä

välikappale sivistyneen, kaikista murteellisuuksista vapaan mallikielen

synnyttämiseksi juuri kansallisteatteri olisi, todistaa muiden maiden

esimerkki. "Théâtre français", siihenpä ranskalainen ylpeydellä

viittaa, jos kysytään, missä ranskankieltä oikeimmin ja puhtaimmin

puhutaan, ja saksankieltä tuskin sopii sanoa missään puhtaasti

puhuttavan paitse etevimmissä teattereissa.

Usein kuulee myös mainittavan: -- "Jos löytyisikin näytelmiä ja

näyttelijöitä, niin ei ole suomalaista yleisöä." Niitä, jotka näin

päättävät, on ylen vaikea saattaa toiseen käsitykseen, sillä kaikki

saarnaaminen, että Suomessa löytyy muita ihmisiä kuin he ja heidän

ruotsia puhuvat ystävänsä, on turhaa. Suomen pääkaupungissa on

kuitenkin lukuisa suomenkielinen väestö. Että Helsingin sivistyneissä

ruotsia puhuvien luku on monta vertaa suurempi kuin suomalaisten, sen

huomaa jokapäiväisestä kokemuksesta. Mutta suomea ymmärtävä sivistynyt

yleisö ei ole suinkaan vähälukuinen. Suuri osa virkamiehistä ja heidän

perheistään on kasvanut suomenkielisissä paikkakunnissa ja ymmärtää

siis suomea vaikk'ei se osaa sitä puhua yhtä helposti kuin ruotsia.

Näiden lisäksi tulee koko ylioppilaskunta, jonka jäsenet, muutamat

harvat pois luettuina, kaikki ymmärtävät suomea. Jokainen tietää mikä

tärkeä virka ylioppilaskunnalla on Helsingin teatterielämässä. Sitä

paitse ne, jotka kieltävät suomalaisen yleisön olemassaolon, eivät usko

isänmaallisen taiteen lumousvoimaan. Eikö se, mitä suomalaiset sydämet

ovat runoilleet, mitä suomalainen mieli on synnyttänyt, myöskin voi

tunkea suomalaisiin sydämiin, tulla suomalaisen mielen käsitettäväksi.

Meillä on suurempi luottamus taiteeseen. Ne henkilöt, jotka ovat meidän

omiamme, jotka ajattelevat meidän ajatuksiamme, tuntevat meidän

tunteitamme, elävät meidän elämäämme, nehän aina enemmän miellyttävät

sitäkin, jonka korva ei ymmärrä jokaista ääntä, kuin semmoiset olennot,

jotka sydämeltään, mieleltään, tunteiltaan ovat heille vieraita, vaikka

puhekieli on yhteinen. Joka kieltää suomalaisen yleisön olemassaolon,

se luulee siis meidän ruotsinkielisten suomalaistemme olevan lähempänä

ruotsalaisia kuin omia maanmiehiänsä. Me emme sitä usko. Jokainen, joka

esim. on nähnyt sen innostuksen, jonka "Lea" ensi kerran näytettynä

herätti, ei ole epäävä näiden sanojen totuutta. Muutoin kokemuskin

todistaa suomalaista teatteriyleisöä Helsingissä olevan. Niistä

neljästätoista suomalaisesta teatteriesityksestä, jotka Suomalainen

seura Helsingissä on toimittanut, on yksitoista näytetty sillä

menestyksellä, että kaikki piletit myytiin loppuun, eikä yhtä

ainoaakaan aivan vähälukuiselle katsojakunnalle. Suomalaisen teatterin

sitä paitse ei tarvitse eikä se saakaan supistaa vaikutustansa

ainoastaan Helsinkiin -- Wiipuri, Turku, Oulu, Kuopio ovat kaupunkeja,

joissa on teatterilliselta kannalta yksinomaisesti taikka ainakin

enimmäkseen suomenkielinen väestö, ja nuo matkustavaiset ruotsalaiset

teatterijoukot, jotka niissä nyt usein saavat elatuksensa eivätkä

suinkaan ole halveksittavia, todistavat osanoton teatteriin siellä

olevan vireillä.

Eräs katsantotapa, joka myös tulee kuuluviin, kun on puhe suomalaisesta

teatterista, on seuraava: Onhan meillä jo yksi kansallisteatteri; mitä

teemme kahdella? Ruotsinkielinen teatteri on kai myös kansallinen;

suomalainen teatteri synnyttäisi vain eripuraisuutta, häiriötä ja

teatteriharrastuksen hajaantumista. Ruotsinkielinen teatterimme on

vakinainen, sitä johtaa suomalainen johtokunta, se on siis kansallinen.

Noita kuljeskelevia ruotsalaisia teatterijoukkoja sopii ehkä pitää

vieraina; mutta teatteri, tuo kaunis, uusi teatteri, onhan se

suomalaisten rakentama: eikö suomalaisia istu sen johtokunnassa,

eivätkö näyttelijät tavallansa ole Suomen virkamiehiä, koska osa heidän

palkoistansa tulee Suomen valtiolta? mitä muuta vielä tarvitaan, että

teatteri tunnustetaan kansalliseksi? -- Paljon -- olimme sanoa kaikki.

Me emme puhu siitä, että suomalaisella näyttämöllä pitää suomenkielen

kaikuman, että jokaisen sivistyslaitoksen, joka on vieras kansan

enemmistölle, täytyy riutua, että taide tosin on elämän kukka, mutta

että se puhkee ainoastaan kasvavasta varresta eikä kukkavihkossa,

vaikka näyttäisikin siinä kuinka kauniilta tahansa. Me pysymme vain

tosiasioissa. Onko uusi teatterimme Helsingissä semmoinen, että sitä

sopii sanoa kansalliseksi? Rahat, joilla se saatiin rakennetuksi,

kivet, joista se rakennettiin, ovat suomalaisia; mutta siinä onkin

kaikki. Ihmisistä, jotka siinä työskentelevät, ovat näyttelijät

ruotsalaisia, orkesteri suurimmaksi osaksi saksalainen -- ainoastaan

teatterirengeiksi on arveltu suomalaisten kelpaavan. Älköön meitä

väärin ymmärrettäkö. Älköön siinä, mitä olemme sanoneet, nähtäkö

hituakaan nurjamielisyyttä niitä arvoisia taiteilijoita kohtaan, jotka

esiintyvät näyttämöllämme; se osoittaisi yhtä paljon epäkohteliaisuutta

-- sillä he ovat muukalaisia -- kuin kiittämättömyyttäkin, sillä me

olemme heille kiitollisuuden velassa monesta runsasta nautintoa

tuottaneesta hetkestä -- mutta me sanomme vain, etteivät he muutu

suomalaisiksi, jos saavatkin palkkansa Suomen rahassa, eivät he ole

kansallisia sentähden että astuvat näyttämöllä, joka on laadittu

suomalaisista hongista. Mutta -- mainitaan vastaukseksi -- onhan

johtokunta suomalainen. Syntyänsä -- kyllä -- mieleltään -- ei! Vai

miksikä nykyinen teatteri ei ole saanut aikaan yhtäkään ainoata etevää

kotimaista kappaletta ja ainoastaan yhden kelvollisen (Laguksen

"Drottning Filippa") niinä viitenä vuotena, jotka "vakinainen" teatteri

on ollut olemassa. Minkätähden esim. tänä vuonna ylimalkaan ei yhtä

ainoatakaan uutta kotimaista näytelmää ole ollut repertoarissa?

Minkätähden johtokunta ei ole kehottanut niitä nuoria dramaatikkoja,

jotka meillä on (Lindh, Emlekyl y.m.) teatteria varten kirjoittamaan?

Minkätähden teatteri ei ole tuonut esille niitä ennen näyttämättömiä

mestariteoksia, jotka kaunistavat ruotsalaissuomalaista

kirjallisuuttamme. Minkätähden "Salaminin kuninkaat" eivät ilmaannu

näyttämöllä? Minkätähden teatteri ei ole suorittanut rahtuakaan

kiitollisuuden velastansa Cygnaeukselle näyttämällä "Clas Flemingiä"

taikka "Hertig Johans Ungdomsdrömmar"? Minkätähden ei oteta

esitettäväksi muutamia ennen näytettyjä kotimaisia kappaleita, jotka,

vaikk'eivät ole mestariteoksia, kuitenkin paremmin pitävät paikkansa

ohjelmistossa kuin kaikenlaiset ulkomaan lorut -- niin esim. Bolinin

"Konungens Guddotter" tahi Mannerheimin "Ett original"? Minkätähden

enimmät niistä uusista kotimaisista näytelmistä, jotka on esitettäväksi

otettu, on järjestetty ja harjoitettu semmoisella huolimattomuudella,

että niiden huono menestys jo ennaltaan oli tietty -- niin "Erik

Fleming", "Klubbehöfdingen", "En julafton i Tobolsk", "Pygmalion"?

Minkätähden ei teatteri ole hankkinut Tawaststjernalle kelvollista

oopperatekstiä, jolla hän paremmin olisi saanut osoittaa kykyänsä kuin

tuolla runollisesti aivan vähäarvoisella "Semfiralla"? Minkätähden ei

teatteri ottanut esittääkseen Achtén kaunista Reginan alkusoitelmaa?

Minkätähden ei teatteri ole käännettäväksi ja näyteltäväksi toimittanut

yhtäkään A. Kiven teoksista? Minkätähden teatteri ei ole ryhtynyt

esittelemään Paciuksen "Kung Karls jagt" taikka "Prinsessan af Cypern"?

Minkätähden teatterin johtokunnan mielestä ei maksa vaivaa viettää

Suomenmaan toisen runoniekan, Franzénin, muistojuhlaa millään

arvokkaammalla tavalla kuin vähäpätöisen kyhäelmän onnistumattomalla

näyttelemisellä? Minkätähden -- mutta me olemme jo kylläksi kyselleet;

nämä viittaukset siihen, mitä kansallismielinen teatterijohtokunta

olisi tehnyt, todistavat tarpeeksi. Tiedämme kyllä, että johtokunta

useimpiin näihin kysymyksiin voi vastata osoittamalla käytännöllisiin

vastuksiin, vieläpä semmoisiin, jotka näyttävät mahdottomilta voittaa

-- mutta isänmaallinen into olisi juuri ilmaantunut siinä, että

vastukset olisi poistettu, että mahdottomat olisi mahdollisiksi

saatettu. Vaan eikö tällä kaikella sitten ole mitään vastapainoa? On,

vastataan, "Daniel Hjort" ja "Regina". Valitettavasti tämäkin

johtokunnan ansio supistuu aivan tyhjiin. "Reginan" jätti Åhmanin

näyttelijäseura vakinaiselle teatterille aivan valmiina roolien,

yhteisnäyttämisen ja kaikkien varustuksien puolesta. Se kansallinen

juhlahetki taasen, jonka "Daniel Hjortin" näytteleminen on tuottanut

Helsingin yleisölle, on yksinomaisesti luettava hra Fritiof Raan ja

rouva Charlotte Raan, erittäinkin edellisen, ansioksi sen runollisen

innostuksen tähden, jolla he kuvailevat tämän näytelmän molempia

päärooleja. Teatterin johtokunnan tehtävä "Reginan" ja "Daniel Hjortin"

suhteen on pääasiallisesti ollut runsasten näytäntötulojen talteenotto.

Kuinka se ainoastaan hyödyn kannalta on katsonut näitä kotimaisen

teatterin koristuksia, todistaa esim. se todellakin naurettava

käsityöntapaisuus, joka ilmaantuu "Reginan" näyttämölle-panossa.

Kansallisessa suhteessa vielä hyljättävämpää penseyttä teatteri on

osoittanut näyttelijöiksi sopivien suomalaisten omistamiseen nähden.

Teatteri tarjoo meidän maassamme epävarmaa leipää; kyvykäs ja

halullinenkin tarvitsee kehotusta antautuakseen siihen. Teatterin

johtokunta ei ole tehnyt mitään tämän kehotuksen suhteen. Kuitenkin on

hyviä kykyjä, erittäinkin laulun alalla, ilmestynyt. Teatteri joko ei

ole heistä pitänyt lukua ollenkaan taikka tehnyt heille semmoisia

tarjouksia, että niitä tuskin voi luulla todeksi. Soitantotaiteen

oppineille henkilöille, joiden kauniit äänet ovat olleet tunnetut, on

tarjottu palkkaehtoja, jotka tekevät noin puolen siitä, mitä on

maksettu milt'ei kelvottomille köörilaulajille Ruotsista. Yksi

esimerkki on tässä kohden erittäin kuvaava. Kun kyvykäs Ida

Basilierimme, joka nyt loistavalla menestyksellä toimittaa suuria

laulutehtäviä Ruotsin ensimäisellä näyttämöllä, pyrki teatteriimme,

tarjottiin hänelle aivan mitätön palkka ja ihmeteltiin suuresti, ettei

hän suostunut ehtoihin. Kun päinvastoin keskinkertainen, neljännen,

viidennen luokan offenbachinlaulajatar sattui pääsemään vapaaksi

jostakin Tukholman etukaupunginteatterista, riensi johtokunta

tarjoomaan hänelle lähes saman verran. Mutta -- hän oli ruotsalainen ja

statisti, toinen oli kovaksi onnekseen suomalainen ja taiteilija. Se

nurjuus, millä teatteri kohteli sitä harjoituskoulua kotimaisia

taiteilijoita varten, joka tohtori Toppeliuksen johdon alla pantiin

toimeen, mutta sitten lakkasi, ansaitsisi oman saamansa. Sen jäseniä on

teatteri "eksploateerannut" ahneudella, josta se ei koskaan ole mitään

tietänyt keskinkertaisten ruotsalaisten näyttelijäin suhteen, jota

vastoin jäykin "non possumus" aina on tullut esiin, kun teatteri olisi

voinut auttaa koulua. Sen oppilaita ylenkatsottiin eikä oltu heistä

tietävinänsäkään; tällä tavoin onnistuikin teatterin viimein kokonaan

tukehuttaa se muutoinkin varsin heikko osanotto, jota yleisö oli

osoittanut tälle laitokselle.

Mutta se nurjuus, jolla vakinaisen teatterin johtajat ovat

katsoneet kaikkia kokeita "ruotsalaissuomalaisen näyttämötaiteen"

aikaansaamiseksi, on yltynyt todelliseksi vihollisuudeksi, kun asiana

on ollut suomalaisen kansallisteatterin perustaminen. Tässä

yrityksessä, jota jokainen kansallinen teatterinjohtokunta olisi ilolla

tervehtinyt ja hartaasti edistänyt, on meidän teatterimme nähnyt

ainoastaan rahanvoiton välikappaleen. Kiitollisuuden osoitteeksi siitä

että Suomen kansa sitä kannattaa, on teatterimme kaikella muotoa

tahtonut estää näyttämön hankkimista tälle kansalle. Ettei tämmöisen

teatterin johtajia voi pitää isänmaallisen hengen elähyttäminä, on

selvää. Vaan jättäkäämme tämä asia, joka niin täysin määrin todistaa

kehnointa kurjuutta, sillä muutoin sanotaan meidän kiihottavan,

synnyttävän eripuraisuutta j.n.e.

Olkoon niin -- sanonee joku -- olkoon niin, teatterimme ei ole

kansallinen. Ei sen tarvitsekaan sitä olla. Meidän on yhdentekevä millä

tavoin taiteelliset tarpeemme tyydytetään, jos vain saamme ne

tyydytetyksi. Taide on kosmopoliitti. Sen tulee vain pyrkiä esittämään

yleisinhimillistä, vapautettuna kaikista rajoituksista, sen ihanne on

puhtaasti humanistinen, muodon kauneus ja täydellisyys. Me olemme pieni

kansa, lainatkaamme parasta mitä muukalaisilla on; taiteen etu on ainoa

teatteriasiain ratkaisija. Tämä katsantotapa ei ole meidän;

sillä me tiedämme, että jokaisella toimella pitää oleman juurensa

mustassa, runottomassa mullassa eikä keveässä runollisessa ilmassa

-- mutta myöntykäämme siihen. Onko siis todellakin vakinainen

teatterimme taiteellisessa suhteessa niin korkealla kannalla, että

suomalaisen teatterin syntyminen olisi taiteellisuudelle vahingoksi?

Tarkastelkaamme tämän näytäntökauden ohjelmistoa. Me huomaamme silloin,

että teatteri etupäässä on valinnut vähäpätöisiä, jopa hyljättäviäkin

teoksia ulkomaan runsasvaraisesta teatterikirjallisuudesta, mutta

päinvastoin, noin kolme neljä poikkeusta poisluettuna, ei ole ollut

tietävinänsäkään kaikesta siitä kauneudesta, jota etevät dramaatikot

runsain määrin ovat luoneet.[86] Päinvastoin on hartaalla halulla

tavoiteltu kehnoa, nerotonta, epärunollista. Mitkä ovat ne uudet

näytelmät, joiden ottamiseen on pantu enimmän huolta? Niin -- inhottava

melodraama ("Fosterland"), irstas farsi ("Richelieu"), vähäpätöinen

kyhäelmä, täynnä huijausta ("Nya garnison"), taiteellisesti

turmelevainen buffa ("Frihetsbröderna"), viaton, mutta mitätön

laulunäytelmä ("Wermlänningarna") j.n.e. "Martha" ja "Macbeth"

ovat ainoat kosteikot siinä taiteellisessa erämaassa, jossa

teatterijohtokunnan vaikutus uusien kappaleiden omistamiseen nähden

tänä näytäntökautena on osoittautunut! Ja tämäkö siis on se ylevä,

ideaalinen taide, jota katsotaan niin korkeaksi, ettei suomalainen

teatteri sitä voi saavuttaa, nämäkö ne taiteelliset tuotteet, joita

pidetään valtiokavalluksena taidetta vastaan olla suosimatta? Se on

siis kaiken inhimillisen ylevyyden häpäisemistä, jos jotakuta

houkutellaan pois "Richelieun" kynismeistä kuuntelemaan Lean kertomusta

jaloimmasta, mitä maa on tuottanut, taikka jos rohkenee "Vapauden

veljesten" raakaa rähinää vastaan asettaa Agathan pyhän ihanan

haaveksimisen kuutamolla! Mutta -- väittelee joku vanhan ja "kultaisen

kohtuuden mies" -- olkoon niin, että nykyinen ruotsalainen teatteri ei

ole niin taiteellinen kuin sen pitäisi oleman, olkoon niin, että

suomalaisen teatterin ystäväin tekemä kehotusavun anomus on

kohtuullinen, olkoon niin, että oikeudentuntokin puolustaa, että toisen

pitää saaman valtioapua, kun sitä suodaan toiselle -- minkätähden sen

pitää nyt juuri tapahtuman? Eikö sovi odottaa, siksi kuin suomalainen

teatteri on kohonnut sille kannalle, jolla ruotsalainen nyt on, silloin

joutuu kohtuuden hetki. Minkätähden suomalaisen teatterin harrastuksen

välttämättömästi pitää ilmaantuman ryntäyksissä ruotsalaista teatteria

vastaan? Niin ei olekaan asian laita. Me emme millään muotoa kiellä

ruotsalaisen teatterin oikeutta maassamme, me emme ylimalkaan kiellä

olemisen oikeutta miltään pyrinnöltä, joka osoittaa itsessään olevan

elinvoimaa; jopa katsomme ruotsalaista teatteria hyödylliseksikin

Helsingissä taiteellisen entisyyden jatkamiseksi sillä välin kun

suomalainen teatteri kestää koetusaikansa; mutta sillä emme tahdo

sanoa, että ruotsalaista teatteria on luonnottomalla tavalla

kannatettava, niin että se tekee suomalaisen mahdottomaksi, tekee sen

edistyskannan mahdottomaksi, jolla tämän katsantotavan mukaan kohtuuden

hetki olisi joutuva suomalaisellekin teatterille. Me vaadimme

ainoastaan vapaata kilpailua -- taistelkoon ruotsalainen teatteri

varmemmalla tekniikallansa, runsaammilla näytelmävaroillaan,

apujoukoillaan Tukholman teattereista, etevämmillä näyttelijöillänsä --

suomalainen teatteri on tätä kaikkea vastaan asettava virkeän, nuoren

tahdon, isänmaallisen hartauden, taiteellisen innon. Tämmöisestä

vapaasta ja rehellisestä taistelusta koituisi ainoastaan hyvää

kummallekin puolen. Mutta älköön tehtäkö tätä kilpailua mahdottomaksi

estokeinoilla, toisen teatterin yksipuolisella suosimisella, niin että

toinen jo syntyessään tukehtuu.

Kun suomalaisen teatterin vihollisilla ei ole muita todistuskeinoja,

kääntyvät he tavallisesti toisapäin, sanoen: "Kaikki puhe taiteen

jalostavasta ja kansallisesta merkityksestä on paljasta lorua;

teatteri on vaan ylellisyyttä, sen ainoana tarkoituksena on huvitus."

Tässä katsantotavassa, että taide muka on ylellisyystavaraa, on

todenperäistä ja perätöntä sekoitettu yhteen, kuitenkin niin että

perätöntä on enemmän. Ainoastaan se taide, joka ei tuota mitään, on

ylellisyystavaraa ja ansaitsee siis yhtä vähän kannatusta valtion

puolelta kuin muut semmoiset; kansallinen taide kartuttaa kansan

henkisiä varoja ja ansaitsee siis yhtä hyvin kehotusta ja apua valtion

puolelta kuin jokainen muu kansakunnan voimien siveellinen tai henkinen

kehitys. Kuinka voidaan olla taiteen merkitystä yhteiselämässä

tykkänään ymmärtämättä, todistaa hallituksemme, kun se käsittelee

taideasioita. Ainoa taide, joka, paitse runoutta, meillä todellakin on

ollut tuottavainen, on maalaustaide. W. Holmberg, Ekman, A. Frosterus,

Laurens, Lindholm, Munsterhjelm, Becker y.m. osoittavat, että

todellinen kansan sydämessä elävä voima siveltimen avulla on pyrkinyt

raivaamaan itselleen tietä maailmaan. Kuitenkin on hallitus milloin

vähentänyt, milloin kokonansa lakkauttanut sen jo ennestään jokseenkin

niukan valtioavun, jota etevin laitos tässä kohden, tuo oivallisesti

johdettu ja isänmaallisten mielipiteiden elähyttämä taideyhdistys

nauttii. Kansallismuseon perustamiseksi ei hallituskunnan mieleen ole

johtunut määrätä satojen tuhansien markkain korottomia lainoja. Sitä

vastoin annetaan vuosittain teatteriin, joka kuitenkin tähän asti on

Suomessa ollut milt'ei mitään tuottamatta, monta vertaa suurempi summa

kuin mitä taideyhdistykselle on suotu. Sopii tosin väittää, ettei

suomalainenkaan teatteri tähän asti ole ollut tuottelias; mutta sillä

on kuitenkin tuotteliaisuuden mahdollisuus, kun nykyinen ruotsalainen

teatteri päinvastoin aivan juurettomana häilyy ilmassa eikä ikinä voi

olla muuta kuin loiskasvi. Mutta myönnettäköön, että teatteri Suomessa

on ylellisyystavaraa ja että siis valtioapu suomalaiselle teatterille

on tarpeeton; silloin se samoin on tarpeeton ruotsalaisellekin

teatterille. Sillä tuhansien markkojen hukkaaminen ylellisyyteen, kun

kansa elää köyhyydessä, on anteeksiantamatonta tuhlausta --

hyödyttömien muukalaisten elättäminen, kun maan omat lapset nääntyvät

nälkään, niinkuin katovuosina, se on enemmän kuin kevytmielistä -- se

on julmaa. Vaan jos teatteri pidetään sivistyslaitoksena, josta valuu

rakkautta kaikkeen kauniiseen, lempoihin tapoihin, jotka saattavat

elämän valoisaksi, yleviin tunteisiin, jotka sitä jalostuttavat,

täysivoimaiseen, henkiseen vaikutukseen -- miksi meiltä, kansan

suomenkieliseltä osalta, ehdoin tahdoin suljetaan tämä sivistyksen

lähde, miksi meiltä ryöstetään tämä kirkastavainen valo? Miksi ei

meille aseteta tätä koulua, jossa kansakunta oppii sievää älyllisyyttä

ja vakavaa ryhtiä, elämän tyynimielistä tarkastusta, jossa meidän omat

runoilijamme saavat meille kertoa, mitä rinnassamme on jaloa, mitä

olennossamme on pientä, isiemme suurimmat urostyöt ja halvannäköisestä

elämästä mökissä, suuruudesta, joka on niin suurta että sitä voi

käsittää ainoastaan taiteen kuvastimessa, pienuudesta, joka

on niin pienoista, että sitä voi tarkastaa ainoastaan taiteen

suurennuslasilla. Älkäät peljätkö meidän kangistuvan ahdasmielisen

taiteilija-itsekkäisyyden vihollisuuteen vierasta kohtaan. Me kyllä

suomalaisessakin teatterissa tulemme ymmärtämään englantilaisten

innostusta, italialaisten suloutta, saksalaisten syvämielisyyttä,

tanskalaisten hyväsävyisyyttä, ranskalaisten neroa. Antakaa meidän vain

sillä kielellä, jota rakastamme ja jota Suomi ymmärtää, kuvaelmissa,

jotka ovat meidän lihaamme, meidän henkeämme, kuulla, miten

Shakespeare runouden soihdulla valaisee sitä syvyyttä, jota sanotaan

ihmissydämeksi, miten Calderon tulkitsee maan katoavaisuutta taivaan

ihanuuden rinnalla, miten Molière osoittaa kehnon mitättömyyttä, miten

Schiller lohduttaa sillä, että jalous ihmisteoissa ja ihmisten

kohtaloissa on katoamatonta. Me käännymme tällä anomuksella kaikkien

tasapuolisten, kaikkien todellisten isänmaanystävien puoleen.

* * * * *

Tämä kirjoitus herätti tavatonta huomiota, jopa hämmästystä, sillä

vaikka Ruotsalaisen teatterin heikot puolet olivat sen ystävienkin

piireissä hyvin tunnetut, oli samalla ikäänkuin salaisesti sovittu,

että näitä ei saataisi julkisesti paljastaa. Teatteria ahdistava

kritiikki oli hyökkäys ruotsalaisen sivistyksen pyhyyttä ja

erehtymättömyyttä vastaan -- mahdollinen ainoastaan julkean fennomaanin

puolelta, joskaan ei oltu arvattu ketään niin rohkeaksi, että hän

siihen ryhtyisi. Kun nyt kuitenkin arastelematon, seikkaperäinen

arvostelu "kansallisen taidelaitoksen" toiminnasta oli julkaistu, on

helppo käsittää, että yleisö joutui kuohuksiin. Ruotsalaisen teatterin

ystävät olivat vimmastuneet, jota vastoin suomenmieliset olivat

ihastuneet Bergbomin rohkeasta ja loistavasta esiintymisestä.

Ainoastaan harvat osasivat tyynesti arvostella hänen tekonsa suuruutta

ja kantavuutta. J.V. Snellman lausui Bergbomin kirjoituksesta: "En ole

pitkiin aikoihin lukenut mitään niin mahdikasta (öfverlägset)", ja

August Schauman, joka ei ollut suomenmielinen, sanoi, että hän

suurimmalla nautinnolla oli lukenut sen kaksi kertaa, "siinä kuvastuu

kokonainen ihmiselämä". Tämä henkevä lauselma ilmaisee oikein

kirjoituksen merkityksen. Arvostellessaan ruotsalaista teatteria

Bergbom oli suunnitellut todellisen kansallisteatterin ohjelman, kuinka

sen tuli pitää kotimaista ja kansallista pyhänä samalla kun se

korkealla kantoi tositaiteen lippua. Sekä toisen että toisen puolen

tehtävää oli ruotsalainen teatteri laiminlyönyt. Jos suomalainen

teatteri syntyi, riippui sen olemassaolon oikeutus yksistään siitä,

että se menetteli päinvastoin. Bergbomin kritiikki oli siis semmoista

tuottavaa, uutta luovaa kritiikkiä, jota Lessing pitää ainoana oikeana.

Tahtoiko ruotsalainen teatteri ottaa siitä ohjausta, se oli sen ja sen

yleisön asia; Bergbom puolestaan oli päättänyt että suomalainen

teatteri nyt oli perustettava ja siinä oli, mikäli mahdollista,

hänen ohjelmansa toteutettava. Sentähden hän oli julkisesti

esittänyt kantansa ja mietteensä, niin että koko hänen hehkuva

persoonallisuutensa ja koko hänen elämäntyönsä sisältyy laatuaan

yksinäiseen kirjoitukseen.

Ymmärrettävästi kirjoitus synnytti äänekkään ja pitkällisen vastakaiun,

oikean "mielipahan myrskyn" ruotsalaisessa sanomalehdistössä. H. D:ssä

hra Beta, jonka merkin takana piili suuren lehden monivuotinen

teatteriarvostelija, maisteri K. Bremer, astui esiin laajapuheisesti

puolustamaan teatteria. Jos tällä kynäniekalla ennestään oli vähäinen

maine taiteentuntijana, niin se tuskin kohosi hänen jouduttuaan

käsikähmään Bergbomin kanssa.[87] Että jälkimäinen ollenkaan vastasi,

ei tullut siitä että hra Betalla olisi ollut mitään pätevää ja

asiallista esitettävänä, vaan siitä että hänen takanaan tiettiin

neuvojana seisovan jollei koko ruotsalainen johtokunta niin ainakin

joku sen jäsenistä. Ne kolme kirjoitusta, jotka Bergbom vielä julkaisi

Morgonbladetissa (27, 29 p. huhtik. ja 13 p. toukok.), olivat

kauttaaltaan niin pirteitä, niin täynnä uusia todistuksia ja tietoja,

niin älykkäitä vastustajan pintapuolisten ja ristiriitaisten väitteiden

paljastamisessa, että vaikutus oli "murhaava" eikä hra Betalla ollut

muuta neuvoa kuin vaieta.[88]

Kirjoituksillaan Bergbom oli täydellisesti valaissut teatteriolomme,

niin että jokainen huomasi niiden puutteet ja tarpeet; mutta sen ohella

hän tahtoi varsinkin kansan edustajille, jotka eivät olleet nähneet

entisiä suomalaisia näytäntöjä, näyttää mitä jo voitiin suomenkielellä

teatterissa esittää, hän tahtoi antaa niiden kuulla tämän kielen soivan

näyttämöltä. Mutta miten tehdä, kun rouva Raa oli kontrahdin kautta

kielletty esiintymästä ainoassakaan suomalaisessa näytännössä? Tästä

pälkähästä selviydyttiin kekseliäisyydellä, joka muistuttaa niitä

ihmetteleviä sanoja suomenmielisten masentumattomuudesta, jotka Emilie

Bergbom vuotta ennen oli kirjoittanut Kaarlo veljelleen. Ruotsalaisen

teatterin johtokunnan kielto tarkoitti ymmärrettävästi julkista

esiintymistä, sillä eihän muunlaisista näytännöistä ennen ollut

puhettakaan ollut. Nojaten tähän tosiasiaan päätettiin panna toimeen

yksityinen näytäntö, johon katsojat kutsuttiin ilman että ainoatakaan

pilettiä myytiin! Kumminkin Emilie Bergbom, jonka nimessä näytäntö oli

annettava, välttääkseen syytöstä salamyhkäisestä menettelystä, kysyi

eräältä ruotsalaisen teatterin johtokunnan jäseneltä, asessori

Krogiukselta, jonka hän joka päivä tapasi hypoteekkiyhdistyksen

toimistossa, oliko johtokunnalla mitään asiaa vastaan. Tähän vastasi

Krogius kirjallisesti, että se tosin soti rouva Raan allekirjoittamaa

välikirjaa vastaan, mutta "katsoi hän kumminkin voivansa vakuuttaa,

että sentapainen esiintyminen ei tulisi aiheuttamaan mitään

toimenpidettä johtokunnan puolelta".

Tämä näytäntö, jota ei ilmoitettu eikä muutenkaan mainittu sanomissa,

tapahtui Yrjönpäivänä, huhtikuun 23, Arkadiateatterissa. Katsojat,

etupäässä valtiopäivämiehiä -- suomenmielisiä ja muitakin -- sekä

suomalaisuuden harrastajia ja ystäviä Helsingistä, olivat kaikki Emilie

Bergbomin nimessä kutsutut. Ohjelman päänumerot olivat A. Kiven

kappaleet "Margareta" ja "Lea"; niiden välissä esitettiin "Pilven

veikko". Rouva Raa näytteli tietysti nimiroolin kummassakin draamassa

ja hän onnistui mainiosti. "Tuskin koskaan", sanotaan erään aikalaisen

kirjeessä, "olen nähnyt rouva Raan näyttelevän niin elävästi, niin

ihanasti, eikä toisiakaan vastaan ollut paljo muistutettavaa." Yleisö

oli "erinomaisen ihastunut"; ilta oli "Suomen miehille täällä

Helsingissä todellinen juhlahetki". Samassa kirjeessä mainitaan yhden

pappissäädyn edustajan, tohtori Lampénin, puhjenneen sanoihin: "Tämä on

ihanin hetki, mikä minulla on ollut Helsingissä."

Mutta Bergbom ei olisi ollut se innostunut kansallisen taiteen

puolustaja, jommoisena hän tätä ennen oli esiytynyt, jos hän ei olisi

tahtonut tehdä Ida Basilierinkin näyttämöllisenä laulajattarena

tunnetuksi sille harvinaiselle yleisölle, joka tänä keväänä oli

Helsingissä saapuvilla. Se tarkoitus kävi kumminkin erinäisistä syistä

vaikeanlaiseksi toteuttaa. Taiteilijatar oli vielä Tukholmassa, jossa

hän kuninkaallisessa oopperassa helmikuun 21 p. oli täysilukuisen ja

ihastuneen yleisön kuullen laulanut pääosan Donizettin "Lammermoorin

Luciassa" ja myöhemminkin oli esiintyvä kolmannessa debyyttiroolissa,

Rose Friquet'inä Maillartin "Villars'in rakuunoissa"; mutta siitä

huolimatta hän jo maaliskuulla lupasi Bergbomille mielellään tulla

Helsinkiin näytäntökauden lopulla, milloin vain tahdottiin. Ja

huhtikuun 20 p. Bergbom Morgonbladetissa kertoikin Suomalaisen seuran

tehneen Ida Basilierin kanssa sopimuksen toukokuulla toimitettavasta

sarjasta näytäntöjä, joissa laulajatar esiintyisi paitse Jeannettena ja

Leonorana samoissa rooleissa, joissa hän Tukholmassa oli saanut

osakseen niin yleistä ja vilpitöntä tunnustusta, sekä mahdollisesti

myöskin pienemmän "Laulajatar" nimisen operetin pääosassa. Näin oli

kaikki hyvin, mutta silloin tapahtui odottamaton isku. Huhtikuun 24 p.

kuoli laulajattaren isä sydämenhalvaukseen. Luonnollisesti tämä tapaus

esti alkuperäisen laajan suunnitelman toimeenpanemisen; mutta

kuitenkaan Ida Basilier ei kokonaan peruuttanut lupaustaan. Hän esiytyi

yhden kerran kesäkuun 4 p.

Tämä näytäntö, viimeinen Suomalaisen seuran nimessä toimitettuja, alkoi

Tyyko Hagmanin kirjoittamalla burleskimaisella ilveilyllä "Hölmölän

maailmanparantajat" -- jonkinlainen "Silmänkääntäjä" muutettuna

valtiollis-yhteiskunnalliselle alalle -- joka esitettiin kovin

liioitellen. Sen jälkeen tuli "Kolme näytöstä yhteensovitetut Rossinin

oopperasta Sevillan parturi". Käytettävillä voimilla oli näet mahdoton

näyttää koko oopperaa, mutta yhteensovitus oli niin taitavasti tehty,

että sekä toiminnan pääpiirteet että kauniimmat ja viehättävimmät

musiikkikappaleet olivat säilyneet. Laulajatarta tervehdittiin heti

mitä lämpimimmin, ja hän osasi yhtä hyvin laulullaan kuin

näyttelemiselläänkin yhä vain enentää yleisön innostusta. Ennestään

tunnettu helkkyvä ääni huomattiin voimistuneeksi ja tasaantuneeksi ja

esitystaitokin vakaantuneeksi. Näyttämöllä liikkui nyt milt'ei täysin

kypsynyt taiteilijatar, joka näytteli ja lauloi sitä henkevämmällä

suloudella ja kujeellisemmalla viekistelyllä kuin Rosinan luonne oli

sopusoinnussa hänen omansa kanssa. Laulukohtauksessa laulajatar

ihastuttavasti esitti romansin "Jeannetten häistä" ja Venzanon Tadolini

valssin.

Niinkuin jo sanottiin, oli tämä viimeinen Suomalaisen seuran

näytäntöjä. Sen johdosta kirjoitti se, joka oli tuleva tämän kirjan

tekijäksi, Morgonbladetiin seuraavat rivit, jotka vieläkin muuttamatta

pitävät paikkansa:

"Ei voitane kieltää, että näillä yhä uudistuvilla seuranäytännöillä on

omituinen merkitys suomalaisessa sivistyshistoriassa. Alkunsa saaneina

heräävästä käsityksestä siitä, kuinka tärkeä kotimainen näyttämö on

itsenäisen, kaikinpuolisen sivistysmuodon kehittämiselle, muodostavat

ne huomattavan ilmiön kansallisissa edistyspyrinnöissämme.

Isänmaallisen hengen elähyttämät taiteenharrastajat ovat sikäli

suorittaneet tehtävänsä mikäli ovat kansallishenkisen ja -muotoisen

teatterin edelläkävijöitä ja uranaukaisijoita. Siihen katsoen on

luonnollisesti pääasiallinen arvo annettava heidän hyvälle tahdollensa,

ja kohtuutonta olisi ollut odottaa heiltä taiteellista täydellisyyttä.

Semmoista ei ole voitu tarkoittaakaan, eivätkä esiintyjät ole käyneet

tehtäväänsä käsiksi suurilla vaatimuksilla taikka harhaluuloisina.

Mutta kun sittekin ihanteellinen loiste pysyväisesti on kiintynyt

näiden suomalaisen teatterin ensi askelten muistoon, niin on siitä

kiittäminen kahta todellista näyttämöllistä taiteilijaa. Rouva

Charlotte Raa ja neiti Ida Basilier ovat lämpimällä mielellä ja

elävällä tunteella kannattaneet päätehtäviä sekä nerokkaalla ja

taiteellisella esityksellään innostuttaneet myötävaikuttavia

diletantteja."

"Nämä seuranäytännöt, jotka ainoastaan osallisten innostus hyvään

asiaan ja rajaton uhrautuvaisuus on aikaansaanut, ovatkin johtaneet

pätevään käytännölliseen tulokseen, joka on omansa ilahuttamaan

jokaista isänmaanystävää. Ne ovat pääkaupungin yleisölle, joka samalla

on maamme sivistynein ja teatteriin enimmän tottunut yleisö, selvästi

osoittaneet suomalaisen näyttämön mahdollisuuden. Melkoinen osa tätä

yleisöä onkin oivaltanut näitten yritysten johtavan aatteen ja

sydämestään omistanut sen omakseen. Kolme vuotta sitten oli kysymys

yleisön silmissä arveluttava haavekuva, johon nähden optimistinenkin

saattoi lausua oikeutettuja epäilyksiä; nyt on perustus laskettu ja

enempi on vain ajan kysymys. Kannatusyhdistys, johon yleisesti on

otettu osaa, on muodostunut kotimaisen teatteriseuran aikaansaamiseksi,

ja sallittakoon meidän toivoa, että suomalainen näyttämötaide ennen

montakaan vuotta on edustajakseen saanut joukon taiteellisesti

kehitettyjä näyttelijöitä ja sitten edistymistään edistyy lupaavaa,

turvallista tulevaisuutta kohti."

Näistä viimeisistä sanoista näkyy, että suomalaisen teatterin

perustaminen oli tosiasiaksi tullut. Se oli tapahtunut toukokuun 22 p.

klo 6 i.p. Uuden teatterin ylemmässä ravintolahuoneustossa pidetyssä

kokouksessa, johon monien yksityisten neuvottelujen jälkeen julkisesti

oli kutsuttu "herroja ja naisia", jotka harrastivat asiaa. Saapuville

tuli noin 70 kansalaista, kaupunki- ja maakuntalaisia kumpaakin

sukupuolta. Kokouksen aloitti Yrjö Koskinen, joka, ensin mainittuaan

kuinka tärkeää olisi että meilläkin saataisiin aikaan teatteri kansan

kielellä, viittasi tarpeellisiin valmistuspuuhiin. Suomalaisen

näyttämön aate oli niin kypsynyt, että eri mieliä saattoi ilmaantua

ainoastaan yksityiskohdista -- että taidelaitos oli perustettava, siitä

oltiin kohta yksimielisiä. Keskustelu kosketteli siis yrityksen

suunnitelman pääpiirteitä. Ensi aikana olisi näyttelijäin luku

rajoitettava 10 tai 12. Ensimäinen vuosi olisi pääasiallisesti

käytettävä valmistaviin opintoihin ja harjoituksiin, ja tulisi

näyttelijäseuran sen jälkeen esiintyä eri paikoissa, esim. 3 kuukautta

Helsingissä, 2 Viipurissa, 2 Turussa, 1 Hämeenlinnassa ja 1

Tampereella; kesällä kun kulkuneuvot olivat mukavammat, olisi käytävä

Kuopiossa, Porissa, Oulussa taikka muillakin paikkakunnilla. Erittäin

tärkeänä asiana pidettiin, että näytelmäin kieli olisi virheetöntä ja

puhdasta sekä että painoa pantaisiin oikeaan lausumiseen.

Näytelmäkirjallisuuden edistämiseksi olisi palkintoja jaettava

ansiokkaista alkuperäisistä teoksista. Puhuessa tarjona olevista

näyttelijävoimista ilmoitettiin Ida Basilierin luvanneen avustaa, jotta

tuon tuostakin voitaisiin toimittaa suurempiakin laulunäytelmiä, jota

paitse varmuudella toivottiin, että rouva Raa, vuoden päästä Ruotsista

palattuansa, rupeaisi "teatterin opettajaksi ja tukipylvääksi".

Teatteritoimen kustantamiseksi arveltiin aluksi tarvittavan 6000 markan

vuotuinen kannatus, ja kokouksen päätulos oli kannatusyhdistyksen

perustaminen viideksi vuodeksi. Jotta vähävaraisemmatkin voisivat olla

mukana, määrättiin osake 12 markaksi vuodessa, ja olivat merkityt

osakkeet tarpeen mukaan suoritettavat. Esiinpannuille listoille

merkittiin kohta 186 osaketta. Vihdoin päätettiin asettaa toimikunta,

jonka tulisi laatia ehdotus säännöiksi yhdistykselle. Siihen valittiin

jäseniksi tohtori K. Bergbom, lakitiedetten kand. J. Forsman,

professori G.Z. Forsman (Yrjö Koskinen), dosentti J. Krohn ja filos.

kand. E. Nervander,[89] sekä varajäseniksi amanuensi B.O. Schauman.

Kesäkuun 10 p. pidettiin uusi kokous, jossa sääntöehdotus tarkastettiin

ja valittiin kolmimiehinen johtokunta. Tämän jäseniksi tulivat

K. Bergbom, Yrjö Koskinen ja B.O. Schauman. Varajäseniksi valittiin

maisteri A. Almberg, eversti A. Järnefelt ja J. Krohn.

Päivänä sen jälkeen kun täten vastaperustetulle Suomalaiselle

teatterille oli valittu ensimäinen johtokunta, esitettiin

Talonpoikaissäädyssä yksityisen valitusvaliokunnan mietintö

teatteriasiaa koskevasta anomuksesta. Valiokunta ehdotti anomusta

tehtäväksi siihen suuntaan, "että kun vastaisuudessa kysymys nousee sen

12,000 markan suuruisen rahamäärän uudistamisesta, joka tuleviksi 2

vuodeksi pysyväisen näyttelijäjoukon kannattamiseksi Helsingin Uudessa

teatterissa on annettu, kohtuulliset apurahat, suomalaisen

näytelmätaiteen hyväksi, annettaisiin sille kansalliselle

teatteriyhdistykselle, joka ehkä silloin on saatu toimeen". Tätä

ehdotusta vastaan esiintuotiin kumminkin erinäisiä muodollisia

muistutuksia, jota paitse säädyn sihteeri ilmoitti käsityksensä olevan,

että anomus oli suunnattu pois alkuperäisestä tarkoituksestaan ja että

se sentähden oli katsottava sopimattomaksi. Keskustelua seuraavassa

äänestyksessä mietintö hyljättiinkin 21 äänellä 18 vastaan. Heikura,

Klami ja Puhakka ilmoittivat vastalauseen päätöstä vastaan. -- Näin

siis tarkoitukseltaan hyvä yritys raukesi tyhjiin. Suomalainen teatteri

oli kuin olikin yksityisten uhrauksilla kannatettava. Että

teatteriasian esille ottaminen valtiopäivillä kuitenkin oli sille

hyödyksi, ei liene kiellettävissä. Saatiinhan sen kautta entistä

laajemmat kansalaispiirit huomaamaan, mikä puute tässäkin kohden oli

olemassa sivistyselämässämme, ja olihan se samalla myöskin muistutus

vallanpitäjille, että taiteenkin alalla tasapuolisuutta oli

noudatettava, jos tahdottiin oikeutettua mielipahaa kansassa välttää.

Omituinen sattumus oli, että juuri silloin kun Suomalainen teatteri

perustettiin, kadotti Ruotsalainen teatteri loistavimman kykynsä,

Fritiof Raan, joka vaikka olikin synnyltään ruotsalainen Suomessa oli

kohonnut taiteensa huipulle. Tämä taiteilija kuoli näet 20 p. toukok.

ainoastaan 32 ja puolen vuoden ikäisenä, ja hänet haudattiin yleisen

osanoton vallitessa 23 p. Bergbomin kirjoittamat lämpimät muistosanat

Morgonbladetissa (21 p.) päättyivät lauseeseen: "Hän oli näyttämömme

sielu eikä hän koskaan voi tulla siellä korvatuksi" -- joka tähän

saakka on osoittautunut todeksi. Ja Cygnaeus, joka 12 p. kesäk. kehotti

yleisöä ottamaan osaa patsaan pystyttämiseen kaivatun taiteilijan

haudalle, mainitsi häntä "suurimmaksi mestariksi taiteessaan, jonka

maamme on nähnyt kehittyvän kansansa keskellä". Tämä kuolemantapaus

vaikutti välillisesti Suomalaisenkin teaterin elämään. Kun rouva Raa

oli saanut kyllänsä täkäläisestä ruotsalaisesta teatterista eikä

aviosuhde enää häntä sitonut, hän ijäksi erosi tästä laitoksesta.

Lähtiessään Helsingistä oli hänen aikeensa kyllä, niinkuin ylempänä on

sanottu, palata liittyäkseen Suomalaiseen teatteriin; mutta itse

asiassa kävi niin, että hänelle ennen pitkää koitti uusi elämänjakso,

jonka velvollisuudet pysyttivät hänet kaukana meistä. Taiteilijattaren

vierailut näyttämöllämme todistavat kuitenkin, että se taimi, jonka

istuttamisessa hän oli ollut niin harras osallinen, yhä edelleen pysyi

hänelle kalliina.

Viiteselitykset:

[1] Gyllenius kertoo päiväkirjassaan, että 10 p. toukok. 1650

ylioppilaat Turussa vastavalitun rehtorin kunniaksi näyttelivät

suomalaisen komedian Tuhlaajapojasta, jonka Ericus Johannis Justander

oli ruotsinkielestä suomentanut. Hist. Arkisto H.

[2] Hels. Tidn. 9/3 1844 n:o 19: Om inrättandet af en Finsk Theater.

[3] N:o 21, kesäk. 2 p. Kts. myös Lauri Suomalainen, Jaakko Fredrik

Lagervall, Helsingissä 1901.

[4] Lagervallin kirje Lönnrotille siteerattu Suomalaisen julkaisusta.

Ote Lönnrotin kirjeestä on julkaistu Kanavassa.

[5] H. T. 17-20/11 1847 n:ris 90, 92: Theaterns framtid i Finland.

[6] Fredr. Cygnaeus, Saml. Arbeten, III: Det tragiska elementet i

Kalevala.

[7] Sam. p. VI: Om teaterns framtid i Helsingfors.

[8] Sam. p. VI: Ännu en gång om teaterns framtid i Helsingfors.

[9] k. 1906.

[10] Se ystävä, jolle Gröneqvist kirjoitti tämän ynnä muut siteeraamani

kirjeet oli ylioppilas, sittemmin valtioarkeoloogi J.E. Aspelin.

Heidän ystävyytensä johtui yhteisistä iloista ja suruista Vaasan

yläalkeiskoulussa, josta Gröneqvist muutti Hämeenlinnan

"siviililukioon".

[11] Ylioppilasnäytäntöjen päätyttyä 1859 kuuluu olleen kysymys

seuraavana vuonna ottaa Schillerin "Rosvot" näyteltäväksi. Amaliaksi

ajateltiin E. Nervanderia, joka toverien mielestä olisi ollut varsin

sopiva siihen tehtävään.

[12] Näitä käännöksiään Rahkonen julkaisi kuvalehdessä "Maiden ja

merien takaa".

[13] Muutamia muita suomalaisia nimiä nähdään tosin ensimäisten

näyttelijäin luettelossa, mutta kyllä, pidettiin huolta siitä että

niiden omistajat eivät päässeet kotimaisella murteella häiritsemään

"ensemblea".

[14] Norjalaisessa viikkolehdessä "Figaro", 1883 n:ssa 31 ja 32, on

painettuna eräs rouva Winterhjelmin tanskalaiseen "National

tidende'en" lähettämä kirje, jossa hän laajanlaisesti esittää

käsityksensä näyttämötaiteesta.

[15] Se on julkaistu H. T:ssä 1862 n:o 85.

[16] Tietoja koulusta antaa neiti E. Degerholm, joka itse oli siinä

oppilaana, julkaisemassaan "Vid svenska scenen i Helsingfors, minnen

och bilder", 1900. -- Varsinkin F. Berndtson, F.A.T:n toimittaja ja

teatteriarvostelija, oli arvostelussaan kohtuuton ja juuri hän

katkeroitti sekä opettajain että oppilaitten mielet. Erittäin julkeasti

hän hyökkäsi teatterikoulua vastaan koenäytännön johdosta 15 p.

helmikuuta 1869. Näytteleminen ilmaisi muka "ainoastaan harrastuksia

invita Minerva" eikä "ainoakaan ollut kohonnut edes keskinkertaiseksi

dilettantiksi". Fredr. Cygnaeus esiintyi "valtion virallista

talonvahtia" vastaan kirjoituksessa "Ukkosenjohtaja kriitillistä

rajuilmaa varten", (Saml. Arb. VI, s. 130.)

[17] Korhos-nimen Öhqvist otti vasta 1872 tultuaan Suomalaisen

teatterin jäseneksi. Isä Johan Petter Öhqvist, ammatiltaan sorvari, oli

Ruotsista muuttanut Suomeen; äiti Johanna Fredrika Broberg oli

linnanhoitajan (slottsbefallningsman) tytär Kuopiosta. Aukusti,

syntynyt 1851, oli toinen järjestyksessä seitsemästä sisaruksesta. --

Kts. muutoin E. Nervanderin kuvaelmaa "Kaatunut etuvartija", U. S.

1891, n:o 119 ja 120.

[18] Täydellistä jäsenluetteloa ei näy säilyneen. Mainittakoon

kuitenkin kirjeiden ja suusanallisten tietojen mukaan seuraavat

enimmäkseen yleisesti tunnetut nimet: L.N. Achté, Kaarlo Bergbom, J.V.

Calamnius, Henrik Borenius, Emil Böök, Victor Ekroos, K.F. Eneberg,

Otto Florell, Jaakko Forsman, Alexander Homén, Lars Homén, Herman

Lagermarok, Gabr. Linsén, Emil Nervander, Kola ja Mischa Paldani,

Gustaf Bancken.

[19] Samaan aikaan näytelmä, joka oli tätä seuranäytäntöä varten

käännetty, ilmestyi painettuna kuvalehdessä "Maiden ja merien takaa".

[20] Lahjoittaja oli konsuli sitten kauppaneuvos N. Kiseleff (k. 1883),

innokas taiteen ystävä, joka myöhemmin tuli tunnetuksi ruotsalaisen

teatterin monivuotisena toimitusjohtajana. Että ylioppilasnäytännöt,

joissa suomenkieltä ensikerran kuultiin näyttämöltä, saivat tämän

miehen, joka sittemmin tuskin osottautui suomalaisen teatterin

suosijaksi, koettamaan edistää suomalaista draamallista kirjallisuutta,

on varsin kuvaavaa ajan luonteelle. Kun seuraavalla vuosikymmenellä

puoluetaistelu yltyi, Kiseleffinkin mieli nähtävästi muuttui. Toiselta

puolen on häntä aina kiitetty hyväntahtoisuudesta ja ritarillisesta

mielenlaadusta, jonka tähden on syytä olettaa hänen tylyytensä

alkavaa suomalaista näyttämöä kohtaan aiheutuneen luonnollisesta

riippuvaisuudesta johtokunnan muista jäsenistä. Kaikessa tapauksessa

oli hänen kehoittava lahjansa Seuralle jalon luonnon vapaa, kaunis

ilmaisu, joka on luettava hänelle kunniaksi.

[21] Yrjö Koskinen, Kansallisia ja yhteiskunnallisia kirjoituksia I

s. 525 (Kirje Toukokuulta, Mehiläinen 1862 nro 5).

[22] Näin Bergbom muutamia kuukausia myöhemmin kertoo asian kirjeessä

ystävälleen Otto Florellille, joka silloin oleskeli Parisissa ja jolle

hän tahtoi selittää, miksi hänellä oli matti taskussa.

[23] Bergbom vihittiin molempain oikeutten tohtoriksi yliopiston

riemujuhlassa 1840.

[24] Muut sisarukset olivat Fredrika Elisabet (_Betty_) s. 8/3 1837,

Gustaf _Leonard_ s. 24/10 1838, Erik _Ossian_ s. 1/9 1845, _Augusta_

Helena s. 6/1 1847 ja _Axel_ Gabriel s. 22/10 1848.

[25] Johanna Karolina Tengström (Senaatin kamreerin K.F. Tengströmin ja

erään Anna Margareta Bergbomin tytär), J.J. Tengströmin toinen vaimo,

oli ennen ollut naimisissa senaattori Bergbomin sedän, professori

Fredrik Bergbomin (k. 1830), kanssa; J.J. Tengströmin edellinen vaimo

oli arkkipiispa Joh. Tengströmin tytär Sofia Magdalena af Tengström.

[26] Snellman nimitti 1876 J.J. Tengström vainajaa "isälliseksi

ystäväkseen".

[27] Kts. Aug. Schauman, Från sex ärtionden II s. 355 ss.

[28] Voipaalan kartanossa, jonka omistaja silloin oli J.J. Nervanderin

veli, kapteeniluutnantti Frans Nervander, asui myöskin heidän vanha

äitinsä Beata Nervander (o.s. Bergbom) kahden tyttärensä, Lauran ja

Beatan, kanssa (kolmas oli kuollut edellisenä vuonna). Beata Bergbom ja

senaattori Bergbomin isä olivat serkkuja. Tekstissä mainittu täti oli

nuorempi Beata.

[29] Rouva Krüger-Fürth oli primadonna H.W. Gehrmannin

oopperaseurassa, joka kesäkuulla 1849 Helsingissä antoi loistavan

sarjan oopperanäytäntöjä. A. Schauman, Från Sex ärtionden I s. 301 s.

[30] Florin tuli lääkäriksi, dosentiksi 1870, lääkintöneuvokseksi

lääkintöhallituksessa 1878 ja kuoli 1902.

[31] Bergbomin perhe asui 1860-luvun keskivaiheilta v:een 1864

Pihlflychtin, nykyään Willebrandin talossa Hallitus- ja Ritarikatujen

kulmassa, puurakennuksessa jälkimäisen kadun varrella.

[32] Bergbomin alkuperäisestä käsikirjoituksesta on ainoastaan

ensimäinen näytös tallella. Se on kirjoitettu lyijykynällä isän

varastosta otetulle viralliselle paperille!

[33] Niin esim. Anni, kun Eero on kavaltanut prinssin, puhkee

kansanrunontapaiseen valitukseen:

Min brudsäng jag bäddar i svartan mull

Bland blommorna nere på ängen,

Der liljorna stå med kronor af guld

Ooh vinden framsusar af vällukter full

Från häggamas doftande hängen.

Der bortflyr väl natten, der kommer väl dag,

Der får jag väl slumra, som brud också jag,

Bland blommorna nere på ängen j.n.e.

[34] Syystä kun tekstiin otettu kirjoitus itse asiassa antaa syvemmän

käsityksen Bergbomin nuoruudentragediasta kuin tavallinen lyhyt

kertomus toiminnasta, jääköön se tekemättä. Draama on ennen pitkää

ilmestyvä suomennettuna Kaarlo Bergbomin kirjoitusten joukossa.

[35] Syy miksi Bergbom ei koskaan painattanut "Pombalia", oli kai

pääasiassa se että se oli ruotsiksi kirjoitettu eikä semmoisena voinut

rikastuttaa suomalaista kirjallisuutta. Syksyllä 1864 hän mainitsee

Cygnaeuksen kehoittaneen häntä julkaisemaan näytelmän, mutta sanoo

samalla että hän ei aio sitä tehdä, koska hän sen kautta ehkä veisi

ansion joltakin suomalaiselta kirjailijalta, joka paremmin kuin hän

tarvitsee kehoitusta eikä niinkuin hän voi saada teostaan näyttämöllä

esitetyksi. Tämä syy näyttää etsityltä -- niin vähän sillä on

todellista pohjaa -- mutta epäilemättä se hänen tuntonsa mukaan oli

täysin pätevä. -- Muutoin mainittakoon että alkuperäinen käsikirjoitus

on kadonnut tietämättömiin. Säilynyt taikka tiedossa on kaksi vanhaa

jäljennöstä, joista ainoastaan toinen, naisen kirjoittama, on

täydellinen; toisesta, O. Florellin kirjoittamasta, puuttuu toinen

näytös.

[36] Tietysti tarkoitti tuuma avun hankkimista Helsingin uuden

teatterin rakentamiseksi entisen tulipalon hävittämän sijaan.

[37] "Friisillä" tarkoitetaan Sjöstrandin suurta korkokuvaa

"Väinämöisen laulu", joka nyt koristaa yliopiston eteistä. Helsingin

naiset olivat arpajaisilla keränneet 8,000 mk sen tilaamiseksi

taiteilijalta. Pietarilainen arkkitehti Benois ja berliniläinen

teatterikoristus-tehtailija Gropius arvostelivat oikein, että se ei

ollut paikallaan ruotsalaisessa teatterissa -- vaikka he tietysti eivät

katsoneet asiaa aatteelliselta kannalta.

[38] Cygnaeuksen kirjoituksessa "Jälleen teatterin tulevaisuudesta"

(1867) tapaamme lauseen, joka ilmaisee hänen ajatuksensa Bergbomin

draamasta. Luetellen 1860-luvun alkupuolella syntyneitä draamoja hän

sanoo: "Liitäen kodin rannoilta Euroopan äärimmäiselle laidalle, Kaarlo

Bergbomin fantasia runoili 'Pombalin ja jesuiitat' nuorekkaalla

tarmolla, joka muistutti Schillerin ensimäistä draamallista

kehityskautta."

[39] Tämä sopimus näyttää jostakin syystä rauenneen, sillä v. 1865 ei

Suomettaressa ollut kuin yksi teatteriarvostelu (Don Carloksesta), joka

mahdollisesti on Bergbomin kirjoittama.

[40] Paremmin esimerkkinä Bergbomin huumorista kuin kevytmielisyydestä

mainitsemme, että hän kerran toveripiirissä, kun toiset pilalla

sanoivat: "Sinä tulet varmaan kuolemaan nälkään, kun et sinä ansaitse

mitään!" vastasi: "Oletteko koskaan kuulleet, että senaattorin poika

Suomessa olisi kuollut nälkään?"

[41] Teatteria varten laadittu toimitus on kadonnut. Sitä ei ole

Bergbomin jälkeenjääneiden paperien joukossa eikä myöskään Ruotsalaisen

teatterin kirjastossa. Hra intendentti Wetzerin tiedonannon mukaan

ovat jälkimäisessä paikassa säilyneet ainoastaan roolit erikseen

kirjoitettuina.

[42] Tähän sopii nyt lisätä: Samana päivänä kun historiallisesti

tunnettu ensimäinen suomalainen näytäntö tapahtui Turussa 1650 ja

samana päivänä kun, neljä vuotta myöhemmin, Kiven "Lea" ensi kerran

näyteltiin, ilta, josta on tapa lukea suomalaisen teatterin synty.

[43] Tiettävästi "Pombal" ei ole näytelty muualla kuin Helsingissä,

mutta silti Cygnaeus kumminkin täytti lupauksensa. Florell mainitsee

näet kirjeessään Parisista 24/8 edellisenä iltana tavanneensa

Cygnaeuksen, "täysin näköisenään, niin loistavana, niin lämpimänä", ja

hän oli kertonut: "Niin pian kun tulin Kööpenhaminaan, menin vanhan

ystäväni professori Holst'in luokse ja kysyin häneltä: Osaatteko te

tähän aikaan Tanskassa kirjoittaa kelvollisia draamallisia teoksia? ja

lisäsin sitten että minä muuten voisin tarjota hänelle yhden semmoisen.

Minä kerskasin aika lailla Bergbomin näytelmästä, mutta tein sen

vakaumuksesta. Päätös oli se että kappale suurimmalla varmuudella

luvattiin ottaa esitettäväksi." Tämän johdosta tuli Bergbomin niin pian

kun mahdollista lähettää käsikirjoitus kuninkaallisen teatterin

johtajalle H.P. Holstille Kööpenhaminaan. -- Jättikö Bergbom

kehoituksen noudattamatta vai oliko ehkä Cygnaeuksen käsitys Holstin

myöntyväisyydestä liian optimistinen, siitä ei meillä ole tietoja.

[44] Freja Ryberg oli etevimpiä näyttelijättäriä Helsingin ensimäisessä

V. 1861 perustetussa, pysyvässä ruotsalaisessa teatteriseurassa. Neiti

Ryberg lähti täältä Parisiin ja meni siellä 1866 naimisiin Alphonse

Vinatyn kanssa.

[45] Yliopiston Filosofisen tiedekunnan hist.-kielitiet. osasto oli

neljä päivää ennen valinnut samaan palkintolautakuntaan jäseniksi:

B.O. Lillen, Z. Topeliuksen, J. Krohnin ja O. Toppeliuksen.

[46] Ruotsalainen maalaaja Werner mainitaan usein Florellin kirjeissä

Parisista. Florell ja hän olivat hyviä ystäviä, ja tässä taiteilijassa

oli Florellin mielestä paljo, joka muistutti Bergbomista. Werner oli

Belgiassa kääntynyt katoliseen uskoon, ja kun Florell oli hänelle

lukenut "Pombalin ja jesuiitat", oli hän ollut hyvin mielissään

puolueettomuudesta, millä Bergbom oli kuvannut jesuiittoja, ja

julkilausunut sen toivon, että tämä uudessa tragediassa käsittelisi Don

Carlos aihetta -- tehden sen historiallisemmin ja osottamalla suurempaa

oikeutta Fiilip kuningasta kohtaan kuin Schiller.

[47] Kauppias J.A. Grönberg oli naimisissa Bergbomin tädin, Augusta

Roschierin, kanssa.

[48] Lehtori B.F. Godenhjelm on hyväntahtoisesti näyttänyt tekijälle

erään kirjeen runoilijalta, josta nähdään että "Lea" oli jo valmis

keväällä 1868. Silloin Kivi lähetti sen ja kaksi muuta pienempää

kappaletta Godenhjelmille pyytäen, että tämä oikaisisi kieltä näissä

teoksissa, kirjoituttaisi ne puhtaaksi ja lähettäisi ne Suomalaisen

Kirjallisuuden Seuralle Viipuriin, jonka kustannuksella "Lea" myöskin

ilmestyi seuraavana vuonna. Bergbom näyttää saaneen käsikirjoituksen

vasta myöhään vuoden lopulla taikka uudenvuoden alussa. Tekijä muistaa

varsin hyvin, että kappale hänen luonaan luettiin käsikirjoituksesta

(eikä painetusta vihosta). Godenhjelm sanoo "Lean" olleen niin

huolellisesti kirjoitetun, että hänellä ei ollut mitään korjattavaa.

[49] O.s. Roschier, K. Bergbomin täti.

[50] Ahnger kuoli 4/7 1890. Kaarlo Bergbom, joka silloin oli

Tukholmassa, kirjoitti sen johdosta sisarelleen: "Ahngerin

kuolemansanoma koski minuun kipeästi. Ettemme koskaan elämässä tule

sanoneeksi ihmisille, kuinka pidämme heistä, ennen kuin äkkiä huomaamme

että se on liian myöhäistä! Mikä suora, vilpitön, lämmin sydän! Ja

kuinka hän oli ystävällinen, kun hänen apuansa tarvittiin! Muistathan

Lean päiviä?"

[51] N. Kiseleffin kirje Emilie Bergbomille, päivätty 30 p. maalisk. --

Näytäntö annettiin Emilie Bergbomin nimessä. Suoraksi loukkaukseksi

häntä kohtaan käsitettiin sitä, että ruotsalaisen teatterin

toimitusjohtaja itse ennen näytännön alkua otti piletinmyyjältä

vuokrarahat haltuunsa. Toiselta puolen sanottiin sen tapahtuneen vanhan

tavan mukaan -- varovaisuudesta eikä epäluulosta.

[52] Väärinkäsityksen välttämiseksi huomautettakoon, että ruotsalaisen

teatterin vuokrasummasta lähes puolet eli noin 400 markkaa on

laskettava päiväkustannuksiin. Kun venäläinen seura tyytyi 100

markkaan, on se epäilemättä niin ymmärrettävä, että vuokraaja vastasi

päiväkustannuksista, jotka Arkadiassa laskettiin noin 250 mk:ksi.

[53] Näytännössä esiintyivät seuraavat henkilöt: "Pilven veikossa":

Pilven veikko -- ylioppilas Kaarlo Kaslin; torpan tyttö -- neiti

Therese Decker; isä -- maisteri F.H. Alopaeus; kansana: rouva Matilda

von Fieandt, neidit Ellen Nervander, Minette ja Lilli Munck, Augusta

Bergbom ja Alma Mechelin sekä varalääninsihteeri Berndt Ahnger ja

ylioppilaat Emil Nervander, Johannes Vegelius, Eliel Aspelin ja Berndt

Ingman.

"Saaristossa": prinssi Fredrik Adolf -- neiti Anni Cajanus; amiraali

Anckarström -- ylioppilas Igor Östling; luutnantti Otto Sparre --

ylioppilas F. Snellman; kreivinna Dannesköld -- neiti Alma Mechelin;

neiti Eeva -- neiti Augusta Bergbom: Repekka -- rouva Matilda von

Fieandt; Stiina -- neiti Selma Ekbom; Lassi -- ylioppilas Carl Bäck;

Grip -- ylioppilas Carl Ahrenberg (myöhemmin ylioppilas Sanfrid

Aejmelaeus); Kabys -- varalääninsihteeri Berndt Ahnger; kreivinnan

seuraneiti -- rouva Matilda Krohn.

"Martha": Lady Harriet Durham Marthana -- neiti Emilie Mechelin; Nancy

-- neiti Ilta Lagus; Lord Tristan Mickleford -- ylioppilas Rudolf

Duncker; Lyonel -- ylioppilas Taavi Hahl; Plumkett -- ylioppilas Elis

Duncker.

[54] "Leassa" esiintyvät sivuhenkilöt olivat: Sakeus -- O. Gröneqvist;

Aram -- ylioppilas Niilo Perander; Joas -- varalääninsihteeri Berndt

Ahnger; Ruben -- ylioppilas P.E. Ervast.

[55] Sanat on otetta Lean viimeisestä lauselmasta.

[56] Laulujen sanat olivat painetut pieneen vihkoseen "Peipposen

viserrys", joka illan kuluessa myytiin normaalikoulun suomalaisen

osaston hyväksi.

[57] S. 10 p. syyskuuta 1846 Pidisjärvellä (Nivalassa). Vanhemmat

maanmittari Kaarle Fredrik Basilier ja Gustaava Matilda Garvoli.

Perhetarinan mukaan on, niinkuin nimestäkin voi päättää, suku alkuaan

ranskalainen.

[58] Emma Charlotta Strömer s. 14 p. marrask. 1850; vanhemmat

kultaseppä Metrus Strömer ja Emilia Charlotta Carlson. Laulajattaren

isänisä oli talonpojan poika, nimeltä Rytkönen, Iisalmen pitäjän

Ruotalahden kylästä, talosta n:o 1, Haapajärven rannalla. Hän lähti

Ouluun, jossa tuli kultasepäksi (ja myöskin kellosepäksi) ja otti nimen

Strömer.

[59] Kenties Bergbomin kirjoitus tästä syystä jäi julkaisematta. Muuten

saattaa olettaa hänen tulleen ajatelleeksi, että vastaus kysymykseen

Hufvudstadsbladetissa oikeastaan oli ruotsalaisen teatterin puolelta

annettava (vaikka siitä ei mitään kuulunut).

[60] Hbl nro 83.

[61] "Paola Moronin" sivuosissa esiintyvistä mainitsemme seuraavat,

joiden nimet tunnemme: Giordano Moroni -- B. Ahnger; Gorello -- O.

Gröneqvist; Nora -- neiti Handolin; Angelo -- D. Airaksinen; Manfred --

ylioppilas Th. Erich.

"Yökausi Lahdella" näyttelivät B. Ahnger -- Agapetus Jurvelin; ja O.

Gröneqvist -- Josias Pölkkylin.

[62] Prolog den 22 maj 1870, Saml. Arbeten IX, s. 88.

[63] Sattumalta on säilynyt tieto siitä kenelle ansio tästä tulee.

Kirjeessä Bergbomille (Helsingistä 16/7) Florell kertoo, kuinka paljo

puuhia ja huolia L.O. af Heurlinillä oli kirjapaino-osakeyhtiön

toimitusjohtajana, ja lisää sitten ivallisesti: "Välityönä konttorissa

on hänellä kiitollinen tehtävä kirjoittaa teksti Trubadurin nuottien

alle -- varsin miellyttävä toimi kun Tuokon käännös, olkoon se tehty

kuinka taitavasti tahansa, mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä on

vapauttanut itsensä sävelmästä, äänenpainosta ja tahdista. Verraton

Laurimme istuu nyt kuitenkin ja vaivaa päätänsä saadakseen kaikki

käymään yhteen, mutta joskus täytyy hänen jättää pois kokonaisia

säkeitä, sillä Törneroosilla ei näy olleen vähintäkään aavistusta siitä

tarkkuudesta, jota semmoinen käännös vaatii."

[64] Tämä puoluenimi tuli käytäntöön juuri tänä vuonna (1870), jolloin

"Vikingen", ultrasvekomaaninen lehti, alkoi ilmestyä.

[65] Vajauksen syynä olivat etupäässä oman orkesterin tuottamat

kustannukset sekä vuokra, jonka venäläiset olivat korottaneet 150

markalla illasta.

[66] Jo marraskuun 1 p. Nervander Hufvudstadsbladetissa todistaa, että

"sopivilla ja vaihtelevilla ohjelmilla sekä taidokkaasti käyttämällä

tarjona olevia kykyjä oli suomalaisille näytännöille voitettu se arvo

ja tunnustus, että yleisön mieli on alkanut kiintyä niihin ei

ainoastaan tulevaa suomalaista näyttämöä valmistavina yrityksinä, vaan

alkoi se tulla teatteriin viettääkseen siellä miellyttävän ja

nautintorikkaan illan."

[67] Kts. ylemp. viite 17 ja k.o. kohta itse tekstissä.

[68] Sanomalehdistön satavuotisjuhlasta tek. on julaissut

seikkaperäisen kuvauksen Joukahaisessa XIII.

[69] Se oli tapahtunut luultavasti tammikuulla 1866. Kaarlo lähti

silloin matkalle veljensä Ossianin seurassa, joka harjoitti opintoja

Pietarissa, ja asui jonkun ajan hänen luonaan nauttien oopperasta ja

teatterista.

[70] Lähtiessään Helsingistä oli laulajatar ruusukimpun muassa saanut

seuraavan (Ellein sepittämän) runollisen hyvästin:

Nouse yhä, nouse korkealle,

Vakain siivin tuonne kukkulalle,

Jolta taiteen valtikalla

Mahtavasti vallitset

Minkä kohtalonkin alla

Taistelevat sydämet.

Loista kuni päivän säde kirkas,

Loista lämmin, suloinen ja vilkas;

Isänmaa sä rintaan sulje,

Pidä vaikuttimenas.

Silloin kansas lempi, kulje

Vaikka minne, seuranas.

[71] Ukko Ben (Benjamin Levin) oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran

kirjapainon vanha faktori, omituinen olennoltaan ja puheiltaan.

[72] Tässä niinkuin muulloinkin Bergbom nimityksellä "Berlinin

teatteri" tarkoittaa kuninkaallista teatteria (Schauspielhaus'ia);

nykyiset suuremmat teatterit (Deutsches Theater, Berliner Theater,

Lessing Theater y.m.), jotka monesti voitokkaasti kilpailevat

hoviteatterin kanssa, ovat kaikki myöhemmin perustetut.

[73] Kaksi ensimäistä lehteä kirjeestä puuttuu ja niiden mukana

päivämääräkin. -- Bergbom oli jo ennenkin kirjoittanut rouva Raalle

kirjeen, joka ei kuitenkaan ollut tullut perille, ja vasta huhtikuulla

hän sisarensa kautta sai tietää näyttelijättären osoitteen Wienissä.

[74] Hän arvelee että se olisi jaettava neljään numeroon ja että hän

myöhemmin julkaisisi sen eri vihkona. Tietääksemme ei mitään katkelmaa

tästä kirjoituksesta ole säilynyt.

[75] K.F. Eneberg (jonka nimi toverien kesken oli "Tullus") ja A.W.

Jahnsson, jotka tieteellisiä tutkimuksia varten oleskelivat

Leipzigissä, olivat liittyneet hauskaan matkaseuraan: jälkimäinen

Dresdeniin, edellinen Italiaan saakka.

[76] Ah, saksalaisneitosten sydämet ovat erinomaisen lempeät!

[77] Kuuluisa katolinen teoloogi ja Münchenin yliopiston rehtori

Döllinger oli juurikään julkisesti kieltäytynyt tunnustamasta paavin

erehtymättömyys-uskonkappaletta, jonka tähden hänet julistettiin

pannaan. Häntä pidettiin sitten n.s. vanhainkatolisten päämiehenä.

[78] Loppuijällään Bergbom joskus julkilausui ajatuksen, että hän

mielellään asettuisi asumaan Müncheniin -- samoinkuin J.V. Snellman

mietti muuttamista Schwabeniin (Tübingeniin).

[79] Augsburgilaisen patrision älykäs ja kaunis tytär, jonka keisari

Ferdinand I:n poika arkkiherttua Ferdinand Tyrolilainen nai 1557

vastoin isänsä tahtoa.

[80] Todellisuudessa ei Enebergkään saanut stipendiä 1871.

Sijaiskanslerin parooni v. Kothenin vaikutuksesta Pietarissa ei

noudatettu konsistoorin ehdotusta. Vasta seuraavana vuonna annettiin

stipendi Enebergille.

[81] Luultavasti tarkoittavat nämä sanat, että Cygnaeus, joskin

turhaan, oli koettanut vaikuttaa Bergbomin hyväksi konsistoorin

jäseniin.

[82] U. S. 1869 n:ris 59 ja 60.

[83] Emilie Bergbomin ansioksi on myöskin luettava lastenlehden

"Pääskysen" perustaminen. Se tapahtui kokouksessa hänen luonaan 25 p.

Lokak. 1870, johon oli kutsuttu rouva Godenhjelm, neiti Elisabet

Avellan, herrat J. Krohn, V. Löfgren, Eliel Aspelin y.m. Näytenumero

varustettuna "nuoren lyseistin" Albert Edelfeltin piirustamalla

alkukuvalla, ilmestyi joulun aikana s.v.

[84] Kaunis ääni ja soitannollinen äly.

[85] U. s. (12/11 1871) lausui näistä teattereista ivallisesti: "Me

emme puhu teatterista, sillä ruotsalaisessa 'kansallisteatterissa'

käydään tätä nykyä paremmin mielenosoituksia varten kuin saadaksensa

ylentävää ja ilahuttavaa nautintoa; venäläisessä ei käytäne ensinkään,

kosk'ei tällä haavaa ole saatavissa mitään korkeita ja lihavia

virkoja."

[86] Jos tahtoo verrata, mimmoinen taiteellisten tarkoitusten ohjaama

teatterijohto on käsityöntapaisen suhteen, asetettakoon rinnakkain

Åhmanin teatteriseuran repertoari täällä vuonna 1866-67 ja nykyinen.

Totta on, että pari kuukautta tästä näytäntövuodesta vielä on

kulumatta; mutta me epäilemme, tuleeko ne repertoaria suuresti

rikastuttamaan. Åhmanilla näemme seuraavat klassilliset näytelmän

tekijät edustettuina: Shakespeare 4, Schiller 3, Molière 4,

Beaumarchais 2, Holberg 1, Oehlensohläger 1, mutta tämän vuoden

repertoarissa ainoastaan yhden, Shakespearen, 2:lla näytelmällä.

Hyvistä ulkomaan kirjailijoista oli Åhmanin repertoarissa:

Björnstjerne-Björnson (2), Musset (2), Legouve (2), Banville (1),

Sardou (2), Augier (1), Mosenthal (l), Brachvogel (1), Börjesson (2);

kuinka kuivalta näyttää sen rinnalla tämän vuoden repertoari, jossa

tavataan: Sardou (1), Björnstjerne-Björnson (1), Grillparzer (1),

Börjesson (1). Ei kenenkään myös sopine sanoa, että hra Åhmanin

näyttelijäseura oli köyhempi hyvistä taiteilijoista, ja

yhteisnäytteleminen nyt ja silloin tuskin sietänee vertaamista.

[87] Sattuvin lauselma Dagbladin teatteriarvosteluista, jonka tunnemme

-- sanoo Bergbom eräässä vastakirjoituksessaan -- kuulimme pari vuotta

sitten. Eräänä päivänä kohtasimme yhden etevimpiä näyttelijöitämme

hyvin alakuloisena. Kysymykseen mikä häntä vaivasi, hän vastasi

toisella kysymyksellä: "Varmaankin näyttelin eilen roolini surkeasti?"

-- "Kuinka niin?" -- "No, kun Dagbladi minua tänään kiittää, tietysti

olin kovin epäonnistunut!"

[88] Muistona tästä polemiikista säilyi suomenmielisten kesken kauan

"lentävinä lauseparsina" Dagbladin teatteriarvostelijan sanat Nicolain

iloisen oopperan "Die lustigen Weiber von Windsor" musiikista "vakava

ja vaikea" (seriös och svår) sekä vakavasta klassillisesta

ohjelmistosta "tragedioja ja muita pitkäveteisiä kappaleita".

Seuraava tapahtuma teatterielämästä olkoon vielä

kerrottuna, koska se hyvin kuvaa ajan kiihkoista mielenlaatua. --

Pääkirjoituksessaan Bergbom oli maininnut teatterin johtokunnan

Ida Basilierin sijaan palkanneen erään "neljännen tai viidennen luokan

offenbachinlaulajattaren". Sanat tarkoittivat neiti P:tä, joka toista

sataa kertaa oli ihastuttanut tukholmalaisia "Frihetsbrödereissä" ja

Helsingissä niinikään menestyksellä oli esiintynyt samassa operetissa.

Sitä vastoin hän ainoastaan puutteellisesti pystyi täyttämään Anna

Page'n osaa juur'ikään mainitussa Nicolain oopperassa, jota näyteltiin

niinä päivinä, jolloin Bergbomin kirjoitus ilmestyi. Mielenosoitukseksi

Bergbomia vastaan alkoivat "teatterikalifit" (Fredr. Cygnaeuksen

keksimä nimi teatterin kantavieraille) kuin riivatut taputtaa käsiään

neiti P:lle, jopa heitettiin hänelle eräänä iltana 15 (!) kukkakimppua.

Samana iltana päättivät muutamat suomenmieliset ylioppilaat tehdä

kepposet innostuneille parterriherroille. Seuraavana iltana, kun

ooppera jälleen annettiin, olivat he kaikki teatterissa, ja kun

"kalifit" tapansa mukaan alkoivat taputtaa käsiään neiti P:lle,

applodeerasivat ylioppilaat kahta kiivaammin. Eikä siinä kyllä, vaan

samalla hetkellä kapellimestari Emanuel ojensi laulajattarelle --

laakeriseppeleen, kaunis runo ohella. Kaunis runo oli kuitenkin liian

kaunis. Kun se luettiin kulissien takana, heräsi aavistus että kaikki

ei ollut oikein, ja pian siellä sekä "kalifien" piirissä tiedettiin,

että kunnottomat fennomaanit olivat juonen alkuunpanijat. Ymmärtäähän

mikä jupakka tästä syntyi! Miten he ovatkaan raakoja, huudettiin

yhdellä suulla, häväistä pyhää laakeria, loukata viatonta tyttöparkaa

j.n.e. -- Kieltämättä oli yritys poikamainen, mutta keksintönsä innossa

ylioppilaat eivät olleet ajatelleet, että neiti P:kin voisi siitä

kärsiä, heidän juonensa oli tähdätty "kalifeja" kohtaan, joiden

taideinnostusta tahtoivat ivata. Ja siinä he hyvin onnistuivat, sillä

jollei runo olisi paljastanut vehkettä, ei laakeria -- sen innokkaat

kättentaputukset todistivat -- olisi pidetty väärinkäytettynä.

[89] Nervander luopui kuitenkin jäsenyydestä sentähden, että hän

Hufvudstadsbladetin teatteriarvostelijana tahtoi säilyttää itselleen

täyden vapauden julkilausua mielensä uudesta yrityksestä.