Kirjeiden mukaan voimme edelleen kertoa kaikenlaista Bergbomin

elämänpiiristä tällä syyskaudella. Lokakuun 18 p. oli hänen kodissaan

juhla, kun vietettiin Betty sisaren ja vapaaherra G. von Troilin häät.

Sen jälkeen palasi siellä kaikki entiselleen, paitsi että innokkaasti

tehtiin suunnitelmia ulkomaanmatkaa varten. Senaattori Bergbom aikoi

näet vielä lähteä jatkamaan vankilatutkimuksiaan ja silloin ottaa

molemmat kotona olevat tyttäret ja Kaarlon seuraansa. Nämä tuumailut

viihdyttivät vähän Kaarlon ikävöimistä ulkomaille, joka ystävien

kirjeiden johdosta oli hyvin kiihtynyt. Syystä tai toisesta jäi matka

kumminkin tekemättä. -- Arkadiayhdistys piti ensimäisen kokouksensa

lokakuun alussa Kleinehn hotellissa ja valittiin siinä J.V. Calamnius

puheenjohtajaksi sekä Bergbom ja Lagermarck "programmisteiksi" s.o.

heidän asiakseen tuli katsoa, että joka kokousta varten oli riittävä

ohjelma valmiina. Muutoin ensimäisessä (ja toisessa) kokouksessa

suurella mieltymyksellä kuunneltiin Gustaf Ranckenin julkilukevan

tekemänsä ruotsinnoksen Kiven "Kullervo" murhenäytelmästä, joka

niinkuin tiedämme samana vuonna oli painosta ilmestynyt. Sittemmin

päätettiin kokoontua joka toinen (ei niinkuin ennen joka) viikko, ja

tarjottiin seuraavissa kokouksissa paitse K.F. Enebergin "Karin"

runoelmaa enimmäkseen musiikkia, jota esittivät Bergbom, Homénit,

V. Ekroos ja Lagermarck. Tänä syksynä yhdistyksessä perustettiin

erityinen "suomalainenkin osasto", joka oli kokoontuva joka

lauvantai-ilta. Siihen kuuluivat J.V. Calamnius, Jaakko Forsman,

V. Löfgren, K.J. Gummerus, O. Blomstedt, A. Hagman ja Bergbom. Osaston

ensi kokouksessa Calamnius luki alun tekemästään Aristoteleen

runousopin suomennoksesta, jonka jälkeen keskusteltiin hänen

käyttämistään oppisanoista. -- Julkinen taide-elämä oli tähän aikaan

sangen laimea. Syksyn ainoat huomattavat soittajaiset antoi K.J.

Lindberg, "joka niinkuin aikamies esitti erään ihanan Mendelsohnin

konsertin ja Viottin sonaatin". -- "Samalla esiintyi myös uusi

suomalainen laulajattaremme, neiti [Charlotte] Ekman Turusta --

voimakas, helkkyvä ääni, mutta ei vielä riittävästi koulutettu. Tyttö

parka säälitti minua, sillä mitä tulevaisuutta on laulajattarella

kylmässä, taiteelle vieraanvarattomassa maassamme. Hänen kohtalonsa

on oleva sama kuin neiti [Hilda] Stadiuksen -- se on jotenkin

surkuteltava." -- Kuvaamataiteitten alalla oli merkillisin tapaus

Werner Holmberg vainajan harjoitelmain näyttely, 17 luvultaan.

Keskeneräisten teosten vaikutus Bergbomiin oli pääasiassa

surunvoittoista laatua. "Jos tahtoo", hän jatkaa kerrottuaan

näyttelystä, "etsiä lohdutusta sen jälkeen kun on ajatellut että Werner

Holmberg ei enää toimi taiteemme tulevaisuuden hyväksi, niin on mentävä

katsomaan millä innolla uutta teatteria rakennetaan. Tarkoitus on että

koko sisustus, aitiot, koneisto j.n.e. on tehtävä talven kuluessa, niin

että katto voidaan panna ensi keväänä ja kaikki olla valmiina tulevana

syksynä. Gropiukselta on tilattu 12 isoa dekoratsionia, m.m. 'ein

reizender finnischer Gegend'. Paljon rettelöitä on friisi aikaansaanut,

jonka naiset ovat lahjoittaneet teatterille. Ei Benois enemmän kuin

Gropiuskaan tahdo sitä salongiin, vaan ovat ehdottaneet, että se

asetettaisiin lämpiöön.[37] Joka kerta kun olen tavannut Enebergin

taikka Hagmanin, olen kehoittanut heitä kirjoittamaan H. T:iin, että

kerätyt rahat olisivat käytettävät teatterikouluun. Silloin niistä

olisi jotakin hyötyä. Rahoja on rakennukseen tuhlattu jumalattomasti.

Aikomus on sitten kun määräraha on loppunut Walleenin kautta saada

keisari suorittamaan loput."

Lokakuun alkupuolella oli Åhmanin ja Pousetten näyttelijäseura alkanut

toimensa Arkadiateatterissa. Bergbom kiittää sitä erinomaisen hyväksi

ja hän luettelee sen jäsenet tunnusmerkkeineen omalla luontehikkaalla

tavallaan, joka tässä ensi kerran esiintyy kirjallisesti. "H:ra Åhman

on hyvin monipuolinen kyky, hieno, hyvin ajatteleva, aina tasainen,

kuitenkin joskus vähän kylmähkö; Pousette voimakas, ilmeikäs,

luontehikas, kumminkin joskus liioiteltu; Lagerqvist teräväpiirteinen,

eloisa, tehoisa, mutta silloin tällöin epätasainen; Ahlström

miellyttävä, miehinen rakastaja, kuitenkin vähän yksitoikkoinen;

Lichtenberg, kaunis ääni kun lausuu, voimakkaasti värittävä, joskus

hieman tottumaton; Raa, komea vartalo, kaunis barytonääni; A. Åhman

oivallinen pienemmissä koomillisissa osissa -- siinä tärkeimmät

miehiset jäsenet ansioineen ja virheineen. Tärkeimmät naisista ovat:

rouva Andersson kokenut, loistokas, mutta jo vähän esitystavaltaan

kangistunut; rouva Pousette kaunis, voimakas, kun situatsioni on

myötäinen runollinen, mutta kun niin ei ole laita tyhjänpuhuva; neiti

Forssman intohimoinen, naivinenkin, yleisön suosikki, sentähden joskus

ei oma itsensä; neiti Hartman ei hyvä eikä huono; neiti Pettersson

reipas, itsetietoisesti naivinen, keimaileva, Nermanin ja rouva

Fornellin keskivälillä; rouva Lagerqvist sirokas, aina oikea sävyltään,

hieno, mutta joskus eloton." -- Tämä näyttelijäin luonnekuvaus tavataan

kirjeessä Florellille noin kaksi viikkoa senjälkeen kuin teatteriseura

oli alkanut näytäntönsä. Jos arvostelussa lieneekin ollut jotakin

oikaistavaa, on kaikissa tapauksissa myönnettävä, että siinä ilmaantuu

tulevan teatterijohtajan tarkka silmä.

Yksityisistä näytännöistä mainitsee Bergbom erittäin Brachvogelin

Narciss Rameaun ja tekee samalla itsetunnustuksen, joka sallii meidän

luoda katseen hänen sisäänsä. "Erinomaisen oiva ilta oli se, jona

annettiin 'Narciss Rameau'", hän kirjoittaa juur'ikään mainitulle

ystävälleen. "Tiedäthän että aina olen ollut erikoisesti mieltynyt

siihen näytelmään, kuinka monesti onkaan se ajatus vilahtanut aivojeni

läpi, että minunkin kohtaloni voisi olla narcissoitua, jollen

elämässäni tapaa vaikutuspiiriä, jossa tunnen kykeneväni hyödyttämään."

Mainittuaan sitten että Nervander usein pilalla oli sanonut hänelle,

että hän (Bergbom) varmaan tulee päättämään elämänsä kuin eräs tunnettu

nerokas, mutta tasapainonsa menettänyt yliopiston mies, hän jatkaa:

"Vaikka olen sitä salannut, on tämä pila kovin tuskastuttanut minua,

sillä usein olen todella vavissut juuri saman asian tähden, kaikki sen

narcissmaisen särkyneisyyden tähden, joka minussa tosiaan on," -- Yhtä

varmaa kuin se on, että Bergbom tässä puhuu sydämensä sisimmästä, yhtä

epäilemätöntä meistä on, että se synkkämieli, joka näin esiintyi, oli

ilmaus siitä enemmän tai vähemmän tilapäisestä, painostavasta

alakuloisuudesta, joka on niin tavallinen herkkätuntoisissa,

nerollisissa luonnoissa. Ennen kuin he pääsevät selvään tehtävään

käsiksi ja usein keskellä luomistyötäkin se laskeutuu heidän päällensä

kuin painajainen, sitten taas väistyäkseen kirkkaan toimi-innon edestä.

Ainoastaan jos siihen yhtyvät ulkonaiset vastoinkäymiset ja esteet,

jotka tekevät kaivatun tositoimen mahdottomaksi, saattaa tämänlainen

taipumus tulla tuhoavaksi.

Åhmanin ja Pousetten seuran etevyys herätti Bergbomissa ajatuksen, että

hän nyt voisi saada murhenäytelmänsä näyttämölle. Ajatus toteutuikin

ennen näytäntökauden loppua, sitten kun hän oli saanut kokea kaikki

pettymykset ja tuskat, kaikki hermostuttavat kinastelut ja vitkastelut,

joilla teatterinjohtajien on tapana höystää nuorten runoilijain

laakereita. Kun hänen oma menettelynsä myöhemmin oli toisenlainen, on

mahdollista että siihen jossakin määrin vaikutti jalomielinen harrastus

vapauttaa toisia semmoisista kokemuksista, jotka olivat tulleet hänen

osakseen. Kaikissa tapauksissa olemme saapuneet mieltäkiinnittävään

episoodiin Bergbomin elämäkerrassa, joka ansaitsee tulla

seikkaperäisesti esitetyksi, varsinkin kun enimmäkseen voimme käyttää

hänen omia sanojaan.

Joku päivä Porthaninjuhlan jälkeen Bergbom "Pombal" kainalossaan meni

mahtavan teatterinjohtajan W. Åhmanin luokse. Käsikirjoitus jäi tämän

haltuun, ja kohtuullisen ajan päästä oli vastaus tuleva, otetaanko

draama näyteltäväksi vai ei. "Minä olen hirmuisen levoton", kirjoitti

Bergbom Nervanderille. Kuinka kävi, kertoi hän myöhemmin Florellille.

"Hän toivoi että minä itse lukisin näytelmän ääneen ja niin

tapahtuikin. Luimme sitä kaksi iltaa teatterin jälkeen, ensiksi 2,

sitten 3 näytöstä. Ensi illan jälkeen hän oli ynseänlainen, sanoi

kappaletta mahdottomaksi näytellä, se oli muka ilman vilkasta

toimintaa, venytetty, vaikka hän sen ohella myönsi sillä olevan monta

ansiotakin. Tunnustan odottaneeni kaikkia moitteita paitse riittävän

toiminnan puutetta. Jälkimäisellä kerralla hän puhui toisin. Tosin

sanoi hän silloinkin että siinä puhuttiin liiaksi, että ainakin kolmas

osa oli karsittava pois, jos tahdottiin että kappale menestyisi

näyttämöllä, mutta hän myönsi toiselta puolen, että se suuressa

teatterissa olisi sangen viehättävä -- kumminkin lisäten että tuskin

millään muulla teatterilla koko Euroopassa kuin mahdollisesti Berlinin

hoviteatterilla oli riittävästi kykyjä niin erinomaisen vaikeasti

näyteltävään kappaleeseen. Hän itse ei voinut ottaa sitä, sillä

harjoittaminen veisi häneltä niin paljo aikaa ja voimia, mutta hän

lupasi, jos tahtoisin, toimittaa sen Tukholman kuninkaalliseen

teatteriin, joka, siitä hän oli varma, ottaisi sen näyteltäväksi. Jopa

lupasi hän itse pitää huolta näyttämöllisestä toimituksesta, koska hän

ei luullut minulla olevan riittävästi tottumusta semmoiseen työhön.

Minä kiitin, mutta sanoin etten tahtonut vaivata häntä. Minä pelkäsin

näet, että hän poistaisi siitä kaiken runouden mikä siinä ehkä on,

sillä vaikka hän on sangen paljo lukenut, ovat hänen käsityksensä

draamallisesta runoudesta ylen jokapäiväisiä. Hän piti esim.

Shakespearea mahdottomana näytellä meidän aikana, Cygnaeuksen draamoja

sanoi hän raakalaisiksi, Daniel Hjort oli hänestä kauhean ikävä j.n.e.

Näet siis -- jälleen toivomus pettynyt!"

Näin olivat asiat marraskuulla; mutta joulukuulla Bergbomilla oli

toista kerrottavana: "Pombal tulee kuitenkin näyteltäväksi. Vaikka

Åhmanilla ensin oli epäilyksiä, ei Cygnaeuksen tarvinnut puhua hänen

kanssaan kuin 5 minuuttia, ja hän oli muuttanut mielensä.[38] Åhman on

ehdottava muutoksia, jonka jälkeen Cygnaeus ja minä otamme ne harkinnan

alaisiksi. Maaliskuun lopulla saanen nähdä sen näyttämöllä." --

Samaan aikaan kuin Pombal täten häiritsi Bergbomin mielenrauhaa, päätti

hän vastaanottaa tarjomuksen ruveta Helsingfors Tidningarien

toimituksen jäseneksi. Sopimuksen mukaan hänen tuli hoitaa

ulkomaanosastoa ja vastata "palstantäytteestä" s.o. ulkomaalaista

kulttuurielämää koskevista tiedoista. Palkka oli 560 ruplaa vuodelta.

Sitä paitse hän sitoutui kevätlukukaudeksi kirjoittamaan Suomettareen

teatteri- ja musiikkiarvosteluja, josta hänelle ei kuitenkaan tulisi

muuta hyötyä kuin vapaa pääsy teatteriin ja soittajaisiin.[39] Vaikka

sanomalehtitoimi ei näy Bergbomia erittäin houkutelleen, oli hän

ainakin ensi hetkessä tyytyväinen, sillä täytettyään 21 vuotta oli

hänestä vaikea pyytää isältään rahoja tarpeisiinsa. Kuinka vähän hän

sittenkin ajatteli aineellista etuaan, tiedämme siitä mitä jo

edellisessä luvussa on kerrottu hänestä ja Kivestä.[40]

Tuskin olikaan Bergbom ryhtynyt ensimäiseen julkiseen toimeensa, joka

tapahtui joulukuun keskivaiheilla, kun häntä kohtasi ikävä kokemus,

joka ei suinkaan ollut omansa herättämään hänessä mieltymystä

sanomalehtimiehen ammattiin. Kerrottuaan Florellille, että hän oli

ottanut arvostellakseen vuoden joulukirjallisuutta, hän jatkaa:

"Kaupanpäälliseksi sain minä ristikseni polemiikin Dagbladin kanssa

sentähden että vähän haukuin K. Collania hänen toimittamastaan

runollisesta lukukirjasta. Arvostelu, joka, vaikka itse sanon sen, oli

täysin oikeutettu, on esplanaadiylimystössämme herättänyt oikean

paheksumismyrskyn ja huudon ultrafennomaniasta j.n.e. Elä usko

sanaakaan siitä. Tiedäthän että minä en ole niitä, jotka kiivastuvat.

Nyt olen lisäksi tullut herrojen skandinaavien kauheihin vihoihin

muutamasta, myönnän sen, ajattelemattomasta lauseesta keskustellessani

Åhmanin kanssa Pombalista."

Asia oli niin että Bergbom kirjoittaessaan Collanin kirjasta oli

huomauttanut siitä nurinkurisuudesta, että toimitetaan "runollinen

lukukirja Suomen nuorisolle", jossa on ainoastaan ruotsinkielisten

runoilijain tuotteita, mutta ei viitatakaan siihen että Suomessa on

suomenkielistäkin kirjallisuutta; ainakin olisi kansanrunous ansainnut

tulla edustetuksi. Tämä aiheutti H. D:n puolesta hyökkäyksen, johon

m.m. sisältyi epäsuora viittaus, että muka H. T:ssä olisi sanottu

"Portugalin historian olevan meitä yhtä lähellä kuin Ruotsin". Kun

syytös sitten uudistettiin ja täydennettiin mieskohtaisilla

viittauksilla Bergbomiin ja sen johdosta joku maaseutulainen H. T:ltä

kuulusteli, mitä sillä tarkoitettiin, julkaisi Bergbom, joka ei voinut

epäillä että H. D. piti silmällä erästä hänen lauselmaansa, selityksen

ja vastalauseen, jonka pääkohta on seuraava:

"Joku aika sitten luin teatterinjohtaja hra Åhmanille erään

kirjoittamani murhenäytelmän, jonka toiminta tapahtuu Portugalissa.

Keskostelun kuluessa hra Åhman oudoksui, että olin valinnut aiheen niin

kaukaisesta maasta, vaikka 'omassa kotimaisessa ruotsalaisessa

historiassamme on niin ylen runsaasti traagillisia aiheita'. Saadakseni

hra Åhmanin käsittämään, että me suomalaiset teemme eroitusta

suomalaisen ja ruotsalaisen historian välillä, vastasin: 'minusta on

Portugalin historia meitä jotenkin yhtä lähellä kuin Ruotsin'. Että

sanat olivat keskustelun innossa lausuttu liioittelu, jota tietysti ei

voi puolustaa, on selvää. Ainoa, joka sanoja lausuttaessa oli läsnä,

hra Åhman, käsittikin sen niin. Mutta H. D:n toimitus, joka ei ollut

saapuvilla, vaan siis on kuullut sen juorutietä, ymmärtää sen paremmin.

Hyvin tunnetulla taktiikallaan on se sattumalta siepatusta lauseesta

laatinut valtiollisen ohjelman, jonka kautta se nyt oikein voi näyttää

yleisölle, mihin kauheihin seurauksiin kerettiläinen 'suomalainen

itsetunto' johtaa." -- Lopuksi arvostellaan halpamaiseksi menettelyä

käyttää juorutietä kuultua satunnaista lausetta aseeksi H. T:n

toimitusta vastaan, jolle Bergbom, silloin kun hän sanat lausui, oli

vieras.

Mitä hienotuntoinen Bergbom piti tästä alkusoitosta hänen uudelle

toimelleen -- alkusoitosta, joka jatkui vielä uuden vuoden alussa,

ilmaisee hänen huudahduksensa Nervanderille uuden vuoden päivänä:

"Tiedätkös, kirjailijatoimi on jotakin hirveää!"

Tämän jälkeen seurattakoon "Pombalin" vaiheita kevätkaudella 1865.

Tammikuulla Bergbom Åhmanin neuvojen ja ehdotusten mukaan pyyhkii ja

karsii ja muuttelee näytelmäänsä, ja menee siihen enemmän aikaa kuin

hän oli laskenut. Sitten hän vie sen Cygnaeukselle, "ainoastaan

kohteliaisuudesta, odottamatta että hän viitsisi tarkastaa muutoksia.

Mutta siinä erehdyin. Cygnaeus ei hyväksynyt että olin pyyhkinyt niin

paljon, vaan väitti että eri kohtia pitäisi palauttaa entiselleen,

varsinkin pitäisi minun saada takaisin muutamia 'meheviä' piirteitä

kuninkaan kuvaukseen. Se taas ei ollut Åhmanin mieleen ja niin täytyi

minun muuttelemistaan muutella useat kerrat voimatta oikein tyydyttää

kumpaakaan, siksi kun vihdoin toissa päivänä [25 p. helmik.] niin

väsyin kaikkeen, että menin Åhmanin luokse ja sanoin etten enää töherrä

kirjaintakaan. Nyt on alettu puhtaaksikirjoittaa rooleja, mutta kuinka

ne jaetaan sitä en ole saanut tietää. Kappale on nyt noin kolmas tai

neljäs osa lyhempi kuin ennen".[41] -- Vasta viiden viikon päästä

kohtaamme kirjeissä "Pombalin" uudestaan. Silloin, huhtikuun alussa,

Bergbom kirjoittaa: "Siunattu Pombal on jälleen hankkinut minulle

puuhaa. Åhman näet (kumma kyllä) ei ole kutsunut minua olemaan läsnä

harjoituksissa, ja minun täytyy sentähden kirjoittaa pitkiä esityksiä

näyttelijöille, selittääkseni heille heidän rooliensa sisällistä

puolta. Kun sanon että esitykseni Theresiasta täyttää kokonaisen arkin,

niin ymmärrät kuinka tämä tehtävä on vienyt aikaa."

Ylipäätään näyttää Bergbom suurella vaatimattomuudella taipuneen

Åhmanin mielen mukaan. Lyhennyksistä, jotka hän tietysti teki

kirvelevin sydämin, hän ei kiukkuisemmin ilmaise tyytymättömyyttään

kuin seuraavissa lauseissa: "Vähän kuitenkin suutuin Åhmaniin. Voitkos

ajatella! Kappale ei tule kestämään kuin vähä yli k:lo 10. Siinä nyt

seuraus ylellisestä myöntyväisyydestä pyyhkimään ja muuttelemaan

loppumattomasti kaikki mitä hän vaati!" Tuskallisemmin vaikuttivat

nähtävästi alituiset lykkäykset. Kun ensi ilta viimeinkin näytti

peruuttamattomasti olevan määrätty huhtikuun loppuun, tapahtui

perintöruhtinaan kuolema Nizzassa, jonka tähden teatteri oli suljettava

kahdeksi viikoksi. Toukokuun 10 p. "Pombal ja jesuiitat" lopultakin

annettiin ensi kerran. Lähes viikkoa myöhemmin Bergbom kirjoittaa

asiasta Florellille. Valitettuaan että sekä Nervander että Florell

olivat poissa silloin kuin "Pombal" -- "jossa teillä on ollut melkein

yhtä paljo osaa kuin minulla" -- astui päivän valoon yleisön edessä,

hän jatkaa:

"Kuinka olenkaan teitä ajatellut! Kuinka olisittekaan iloinneet

kanssani! Kuinka olisitkaan kuullut kaikkia ihmisiä teatterissa, jos

olisit ollut täällä. Kuinka kiitollinen minun tuleekaan olla teitä

molempia kohtaan teokseni menestyksestä, mitä olisin minä kyennyt, minä

joka olen niin riippuvainen rakkaudestani toisiin ihmisiin ja siitä

rakkaudesta, jonka he suovat minulle takaisin, jollei minulla olisi

ollut teitä, jotka elvytitte minua kun olin masentunut, iloitsitte

kanssani, kun toivoin. Toukokuun 10 p., kaksi vuotta ja kaksi päivää

teatterin palon jälkeen, päivänä Pombalin kuolinpäivän jälkeen ja kaksi

päivää ennen hänen syntymäpäiväänsä,[42] esiintyi teokseni. Voit

käsittää levottomuuteni. Åhman ylipäätään ei ollut antanut minulle

mitään tietoja kappaleesta. Vasta viimeisinä päivinä sain oikein tietää

roolien jaon. Ja edelleen olin jätetty tietämättömyyteen, milloin

kappale näyteltäisiin. Ensimäinen määräaika oli maaliskuun loppu,

sitten huhtikuun alku, sitten 19 ja sitten 28 p. huhtikuuta, mutta aina

minut petettiin, näytännöstä ei tullut mitään ennen kuin toukokuulla.

Kysyt kenties miltä nyt tuntuu olla tavallansa historian oma; olin

kaksi vuotta pelvolla odottanut tätä päivää, olin kuvitellut että

tulisin ikäänkuin toiseksi ihmiseksi kun kappale olisi näytelty, mutta

kumma kyllä en nyt, kun se on ohi, huomaa mitään varsinaista muutosta,

en sisässäni enkä suhteessani muihin ihmisiin. Olen jotenkin päässyt

kuulemasta kysymyksiä, huudahduksia ja tiedonantoja kappaleesta, joita

odotin. Yleensä on teoksella ollut menestys. Olen tosin kuullut

useitten voivottelevan sen kauheaa epäsiveellisyyttä, mutta ihmeeksi

eivät valittajat ole niitä siveellisimpiä -- esim. Bolin ja Mannerheim.

-- Kolme tärkeää muistutusta olen kuullut asiantuntijoilta. Neljännen

näytöksen ensi kuvaelma on aivan tarpeeton, koska se ei ollenkaan vie

toimintaa eteenpäin, Moreiran tunnustus Lafoensille lopussa ei ole

johdonmukainen (ukko parka onkin julmasti kärsinyt näyttämöllisestä

toimituksesta), Pombal on liiaksi valtiomies, hänen suhteensa tyttäreen

laiminlyöty. Mielipiteet kuninkaasta ovat eriävät, muutamat pitävät

häntä, niinkuin Nervander, kappaleen loistavimpana kohtana, toisista

realismi hänen kuvauksessaan käy kauneuden rajojen yli. Mikä enimmin

ilahuttaa minua on se, että kaikki, joiden käsitykseen panen arvoa,

Cygnaeus, O. Toppelius, Calamnius, ovat olleet ihastuneet.

Berndtsonilla on lyhyt, mutta hyvin valaiseva ja mieltäkiinnittävä

arvostelu F.A.T:ssa. -- Voitkos ajatella kuinka Cygnaeus on ihmeellinen

-- hän tahtoo toimittaa 'Pombalin' Kööpenhaminan suureen teatteriin --

ajatteles -- Kööpenhaminan! Hän matkustaa keväällä ulkomaalle ja ottaa

kappaleen mukaansa. Eikö hän ole ihmeteltävä! Tietysti voi olla

hupaista saada teoksensa näytellyksi eräällä Euroopan ensimäisiä

näyttämöjä, mutta pääasia on kuitenkin nähdä uuden kauniin piirteen

omassa, omassa Fredrikissämme. Ei koskaan lie runoilijalla ollut

taisteltavana niin paljoa vastaan kuin hänellä, eikä kellään ole ollut

enemmän syytä tulla ihmisvihaajaksi, ja mitä hän tekee? Hän rohkaisee

jokaista kykyä, hankkii sille menestystä, jota hän ei koskaan ole

ymmärtänyt hankkia itselleen, harrastaa innokkaasti että ei mitään

menisi hukkaan tältä yleisöltä, joka sydämettömästi pilkkaa häntä.[43]

-- Kysyt kai kuinka näyteltiin. Ihmeteltävästi! Et voi kuvitellakaan

kuinka [neiti] Forssman oli suuri Theresiana; olin ajatellut Freja

Rybergiä[44] tässä osassa, mutta hän ei olisi koskaan voinut näytellä

sitä niin. Kuulisit hänen ensi näytöksessä huutavan Lafoensllle: 'ette

tiedä millä tikareilla te leikitte -- -- menkää! menkää! minä inhoan

teitä!' taikka kun hän murtuneena jättää hänelle hyvästi viime

näytöksessä. Näkisit hänen kun hän vie lampun balkongille taikka kun

hän taikauskoisessa hädässä luulee kuningasta saatanaksi ja ojentaa

krusifiksin häntä vastaan (ah! ethän sinä tunnekaan sitä kohtaa, se on

myöhemmin lisätty). Myöskin Lagerqvist Moreirana oli erinomainen,

Pousette kuninkaana ainoastaan muutamissa kohdin esim. koko neljännessä

näytöksessä. Niinikään oli José (Lichtenberg) oivallinen. Sivuosatkin

esitettiin nuhteettomasti, ainoastaan Hafgren Saldanhana oli hirmuinen.

Kuolemaan tuomittujen retki viime näytöksessä jätettiin pois väen

puutteesta. Samasta syystä oli luostarikohtaus kolmannessa näytöksessä

onnistumaton." --

Täydellisyyden vuoksi on tähän liitettävä tietoja aikalaisten

arvostelusta. Bergbomin mainitsema Berndtsonin arvostelu kuului näin:

"Uusi kotimainen näytelmä, K. Bergbomin 'Pombal ja jesuiitat',

näyteltiin eilen ensi kerran. Kappale, joka on mieltäkiinnittävä ja

jota tervehdittiin vilkkailla ja hyvin ansaituilla suosionosoituksilla,

on nuoren tekijän ensimäinen yritys draamallisessa runoudessa, mutta

silti on sillä suuria ja oleellisia ansiopuolia. Siinä on draamallista

eloisuutta ja tarmoa, jaloa henkeä, runollista lentoa, suurta

aaterikkautta, selväpiirteisiä luonteita ja kaunista, ytimekästä

kieltä. Totta kyllä ilmaisee aineen käsittely monessa kohden enemmän

nuorekasta, kaikkia rajoituksia ylenkatsovaa innostusta kuin tyynen ja

kypsyneen luojahengen inspiratsionia, mutta huomattava on, että

murhenäytelmä on runoustaiteen korkeimpia tehtäviä. Tekijällä ei ole

vielä keskittymiskykyä, hän ei osaa vielä niin sanoaksemme

polttopisteeseen koota aatteen ja toiminnan hajanaisia säteitä, niin

että kuvaelma esiintyisi voimakkaana, kirkkaana ja rajoitettuna; hän

päästää rikkaan mielikuvituksensa tulvimaan ja vapaasti juoksemaan

kohisten ja meluten sadoissa pienissä puroissa, sen sijaan että hän

antaisi sen syvänä ja hiljaisena virtana, viljavien rantojen välitse ja

heijastaen taivasta, kulkea päämääräänsä kohti. Mutta niin se on:

nuoruuden etuoikeus on omistaa tämä 'liikamäärä voimaa, jota runoilija

ei raski hillitä'. Tämän liikamäärän kautta on näytelmä saanut pituuden

ja laajuuden, joka vain on haitaksi sen todelliselle kauneudelle ja

sille vaikutukselle, jonka se on omansa aikaansaamaan. Mutta, me

sanomme vielä kerran, että kappaleella oli suuri menestys ja että sen

monet ja kauniit ansiopuolet oikeudella herättävät yleisössä suuria ja

iloisia toivomuksia nuoreen tekijään nähden."

"Esitys oli huoliteltua ja etevimmät osat näyteltiin eloisasti,

totuudella ja lämmöllä. Nti Forssman, rouva Pousette sekä hrat

Pousette, Åhman, Raa, Lagerqvist ja Lichtenberg suorittivat tehtävänsä

kauniisti ja kiitettävästi."

"Näytännön lopussa huudettiin tekijä esiin."

Lähettäessään tämän lausunnon irtileikattuna on Bergbom lisännyt

viimeiseen lauseeseen sanat: "men kom ej" (mutta hän ei tullut). Toisin

sanoen ujo kun oli, hän ei taipunut julkisesti vastaanottamaan yleisön

suosionosoituksia. -- Kaikkiaan näyteltiin näytelmä viisi kertaa, mutta

ainoastaan ensi kerran aivan täydelle huoneelle, joka ihmetyttää H. T:n

tilapäistä arvostelijaa (O. Toppeliusta). Vasta kesäkuun keskivaiheilla

tämä arvostelija julkaisi seikkaperäisen arvostelun kappaleesta. Hän

sanoo varsinkin ajankuvausta oivalliseksi ja siinä ilmaantuvaa

realistista tarmokkaisuutta ihailua herättäväksi. Jesuiittain vaikutus

mikäli se tulee näkyviin kuninkaassa y.m. henkilöissä on kuvattu

suurissa, voimakkaissa piirteissä sekä niin rohkealla ja varmalla

siveltimellä, että se voisi saada monen jo kuuluisan kirjailijan

kateelliseksi. Edelleen kiitetään varsinkin Theresian ja Lafoensin

huolellista luonnekuvausta, jonka ohella rikas lyriikkakin tulee

käytäntöön. Loppupäätös on että "Pombal ja jesuiitat" runollisena

tuotteena kohoo yli jokapäiväisten tragediain. Reipas, rohkea

luonnekuvaus, paljo lupaava keksintökyky, voimakas realismi sekä

vihdoin nuorekkaan tulen ja innostuksen runsaus -- kaikki saa

aavistamaan, että tekijällä on oleva tulevaisuus draamallisen runouden

alalla. -- Näyttelemiseen katsoen oli neiti Forssmanin Aveiron

herttuatar illan loistokohta.

Toinen niistä ystävistä, joita Bergbom oli kaivannut, Nervander, tuli

kotia päivänä sen jälkeen kun "Pombal" oli viimeisen kerran näytelty.

Hän oli tietysti pahoillaan myöhästymisestään. -- Tahtoisitko todella

oikein mielelläsi nähdä kappaleeni? kysyi Bergbom. -- Tietysti,

ymmärräthän sen, vastasi toinen. -- No, kyllä tiedän yhden keinon,

sanoi Bergbom miettiväisesti. Åhman ei ole vielä maksanut minulle

mitään. Kun luovun palkkiosta, niin hän varmaan vielä antaa yhden

näytännön. Jos salongi onkin tyhjä, niin palkkioni korvaa tappion! --

Nervander luonnollisesti ei suostunut tähän ehdotukseen, joka mainiosti

kuvaa Bergbomin luonnetta ja sydäntä. --

Pombalia seuraten olemme jo joutuneet kesän kynnykselle, mutta nyt on

palattava katsomaan, kuinka Bergbom viihtyi uudessa toimessaan ja mitä

muuta hän koki tänä aikana. Edelliseen asiaan nähden on totuuden mukaan

kerrottava, että sanomalehtityö ei tuottanut hänelle tyydytystä. Jo

helmikuulla oli asia hänelle selvinnyt, koska hän seikkaperäisesti

puhuu siitä maaliskuun alussa (Florellille 1/3). Hän oli tahtonut

totuttaa itsensä järjestettyyn työhön, sen sijaan että hän ennen oli

lueskellut ja tutkinut mitä häntä viehätti, mutta luettuaan päivän

ulkomaan postin hän mieluummin vaipui unelmiinsa kuin ryhtyi

kirjoittamaan. Tietysti hän aina lopulta suoritti tehtävänsä ja pysyi

mahdollisimman hyvissä väleissä muun toimituksen kanssa, mutta itse hän

ei pannut mitään arvoa työhönsä. Kokonainen vuosi, hän valitti, menee

häneltä hukkaan. Hän oli toivonut voivansa sanomalehtityön ohella

jatkaa soitto- ja suomenkielen opintoja, mutta toisesta ei tullut

enemmän kuin toisestakaan. "Varsinkin olen pahoillani suomenkieleen

nähden. Olin toivonut syksyllä osaavani sitä sen verran, että

voisin aloittaa Sauliani, mutta nyt huomaan surukseni että unohdan

senkin vähän, jonka olen osannut. Saul on minulla jo melkein

valmiina päässäni, vaikka en vielä tiedä miten ryhmittelen

kohtaukset. Myöskin Tuomas piispaan nähden olen saanut paljo

uusia ja luullakseni mieltäkiinnittäviä aatteita. Traagillinen

ristiriita tässä murhenäytelmässä on sekin jotenkin selvinnyt,

mutta ympäristö puuttuu vielä." Emme suurestikaan erehtyne

olettaessamme, että tyytymättömyys sanomalehtitoimeen s.o. poliittisten

ulkomaanuutisten seulomiseen ja valmisteluun verraten pienen

lehden lukijakunnalle, aivan yksinkertaisesti johtui hänen

runoilijaluonnostaan. Kun pää on täynnä murhenäytelmän kohtauksia, ei

silloin helpostikaan tuommoinen päiväläistyö vedä puoleensa. --

Kirjeessä Nervanderille, joka alkaa: "Rooma ja Helsingfors! 30 astetta

kylmää ja kesälämpö keskellä talvea! Siellä ainoastaan muistoja, täällä

ainoastaan toivomuksia!" ja jossa osaksi puhutaan samasta masentuneesta

mielentilasta, kohtaamme tiedon että Jaakko Forsmanin järkevät puheet

olivat ainakin joksikin ajaksi karkoittaneet synkän tunnelman: "Olen

jälleen saanut elämänhaluni, on kuin olisin unesta herännyt."

Maaliskuun lopulla Bergbom palaa runollisiin aikeisiinsa kirjeessä

(Florellille 27/3), joka valitettavasti ei enää ole täydellinen, mutta

jonka alkupuolesta kuitenkin teemme seuraavan otteen:

"Käyn siellä [teatterissa] joka päivä, mutta olen niin esteettisesti

tylsistynyt, että ainoastaan Stenvallin 'Nummisuutarit' nykyään

viehättää minua, ainoastaan ankarin realismi vaikuttaa minuun.

Sentähden olen palannut [Hebbelin murhenäytelmiin] Maria Magdalenaan ja

Judithiin. Edellinen on oleva alpha ja omegani uudemmassa

dramatiikassa. Judithista toivon taas että se siunaavasti vaikuttaa

juutalaisen taustan kuvaamiseen Saulissa. Maria Magdaleenaan olen aina

kääntyvä, kun ajattelen yhteiskunnallista tragediaani kansanelämästä.

Tiedät luultavasti että kerran olen miettinyt semmoista -- nyt palaa

ajatus laatia jotain siihen tyyliin. Sankari on oleva pietisti --

ristiriita on siinä, että se oikeus, joka on julkilausuttu raamatussa

ja etenkin Vanhassa testamentissa ja joka yleisenä tapana on juurtunut

kansan sydämeen, törmää sitä oikeutta vastaan, joka on ilmituotu

porvarillisessa laissa. Luullakseni on aine mieltäkiinnittävä ja

valojen ja varjojen jako on tuleva sitä tehoisammaksi, kun

vastakohtaisuus talonpojan ja herrasmiehen välillä on otettava mukaan."

Tämän jälkeen hän samassa kirjeessä alkaa laajasti tehdä selkoa

mietteistään Tuomas piispa murhenäytelmästään. Hankkiakseen

tarpeelliset tiedot, joiden nojassa hän voisi realistisesti kuvata

Suomen kansan elämää noina muinoisina aikoina, Bergbom ajatteli kesällä

-- "ei ensi kesänä, vaan vuoden päästä" -- matkustaa Rääveliin ja

Riikaan tutkimaan Itämeren maakuntain asiakirjoja ja kronikoita. Viron

ja Liivinmaan asukkaat seisoivat saksalaisten tullessa jotenkin samalla

kulttuurikannalla kuin suomalaiset ruotsalaisen valloituksen aikana.

Silloisia saksalaisia historiallisia muistiinpanoja kävisi siis

käyttäminen suuresti erehtymättä. -- Mitä sitten seuraa aiotun draaman

"ideaalisesta päätoiminnasta" on vain katkelmana säilynyt.

Muulloinkin kuin tässä kirjeessä julkilausui Bergbom ihastuksensa

"Nummisuutarein" johdosta. Niin hän mainittuaan, että Cygnaeus H. T:iin

oli kirjoittanut "verrattoman arvostelun" komediasta, huudahtaa

Nervanderille: "Mikä realismi! mikä alkuperäinen juoni! Miten syvästi

runollisia yksityiskohtia! -- Helsingin esteettisille herkkusuille se

ei kuitenkaan ole mieleen." Varsinkin Ahlqvist oli (Suomettaressa)

äärettömän halveksivasti arvostellut sekä "Kullervoa" että

"Nummisuutareita". Vähän myöhemmin tuli Bergbomin asiaksi oikein

virallisesti esittää käsityksensä komediasta. Senaatti oli nimittäin

10 p. elokuuta 1864 -- ensi kerran -- määrännyt palkintoja annettavaksi

vuosina 1863-1864 ilmestyneistä tieteellisistä ja kaunokirjallisista

teoksista sekä kansankirjoista, ja kun 12 p. huhtikuuta 1865

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tuli puolestaan asettaa

jäseniä siihen palkintolautakuntaan, jonka oli arvosteleminen

kaunokirjallisuutta, valittiin siihen G.Z. Forsman, K. Bergbom, J.V.

Calamnius, Jaakko Forsman ja A. Törneroos.[45] Tämä vaali ei ollut

herättämättä tyytymättömyyttä "esplanaadikotteriassa". Muuan "Bomfeldt"

selitti Hufvudstadsbladetissa, että seura valitsemalla niin

tuntemattomia henkilöitä kuin Bergbom, Calamnius ja J. Forsman

palkintotuomareiksi oli häväissyt tarkastettavia teoksia (!). Eräs

lähettäjä H. T:ssä taasen puolusti vaalia, mutta "Bomfeldtin

kirjoitus", kertoo Bergbom Nervanderille, "on kumminkin herättänyt

tyytyväisyyttä sillä taholla, missä joka letkaus fennomaaneja kohtaan

vastaanotetaan riemastuksella". Kaunokirjallisen palkinnon sai kuin

saikin Kivi, vaikka päätös ei ollut yksimielinen.

Musiikkielämästä Bergbomilla ei tänäkään vuonna ole paljo kerrottavana.

"Konserteista puhuakseni", kirjoittaa hän Florellille maaliskuulla, "on

pikku Alle Lindbergin iltama ollut mieltäkiinnittävin. Tiedätkös -- hän

on oikea pieni helmi. Luulisi täysikasvaneen miehen eikä hennon tytön

istuvan pianon edessä, semmoinen voima hänellä on." -- Teatteri se

sittenkin oli, joka tarjosi enimmän nautintoa Bergbomille. Tammikuulla

annettiin Schillerin Don Carlos viisi kertaa peräkkäin täydelle

huoneelle ja siitä Bergbom ihastuksella kirjoittaa kummallekin

ystävälleen. Nervanderille: "Nautin sanomattomasti. En tiedä

näyttämöllisen esityksen koskaan vaikuttaneen minuun niin

mieltäylentävästi." Florellille laajemmin:

"Et usko, kuinka nautin! Tiedän tuskin koskaan olleeni niin onnellinen

teatterissa kuin Schillerin nuoruudenteoksen ensi näytännössä, kun näin

elävinä edessäni nämä suurenlaiset haamut, kun korvani saivat

vastaanottaa nämä säkeet, jotka jaloin ja hehkuvin rakkaus on

sielullisentanut. Erittäinkin Fiilipin suurisuuntainen persoona sai

sydämeni sykähtämään. Huomaan että minulla on kokonaan toinen käsitys

Schillerin Fiilipistä kuin ystävälläsi Wernerillä[46] näyttää olevan.

Kuinka vakaantuneena, kypsyneenä selkeine ja käytännöllisine katseineen

hän seisookaan vastapäätä molempia idealisteja, Carlosta ja Posaa, hän

tietää voivansa maailmassa, todellisuudessa aikaansaada mitä hän

tahtoo, sill'aikaa kun nämä eivät vielä ole keksineet sovintoa

unelmiensa ja elämän välillä. Mutta toiselta puolen miten syvälti

onkaan hänen sielunsa juurtunut samaan korkeaan ihanteellisuuteen,

miten lämpimästi hän rakastaakaan Posaa, jossa hän näkee maallisesta

kuonasta puhdistetun, jalouden perikuvan, kuinka ihmisellisesti ja siis

kauniin heikkona hän seisookaan suurinkvisiittoria, tuota kuivettunutta

ukkoa vastaan, joka ei enää ole olentokaan, vaan haudasta noussut aate.

-- Don Carlos näyteltiin yleensä oivallisesti, varsinkin neiti Forssman

esitti Ebolia traagillisen ylevästi, niinkuin ei suinkaan joka päivä

ole nähtävissä. Muutoin on näytelty Molièren Malade imaginaire, jolle

nauroin kuollakseni. Myöskin Halmin 'Erämaan poika' annettiin nykyisin,

mutta ilman menestystä, joka osottaa aistin puutetta yleisössä, sillä

joskaan ei kappale perussuunnitelmaltaan ole runollinen, on se

kuitenkin suoritettu aistikkaasti ja runollisella tunnolla, joka

harvoin tavataan uudenaikaisissa runoteoksissa."

Se ihastus, millä Bergbom puhuu "Don Carlos" draamasta, johtaa mieleen,

että tämä näytelmä tuli olemaan viimeinen, jonka hän eläissään

teatterissa näki -- tammikuulla 41 vuotta myöhemmin.

Sanomalehtitoimi pidätti Bergbomin Helsingissä koko kesäkuun. Kirje

Florellille 21 p:ltä sisältää yhtä ja toista mieltäkiinnittävää. Hän

oli nyt hyvin yksin. Nervander oli lähtenyt Sääksmäelle, pois oli myös

matkustanut E.A. Forssell, johon hän sanoo hyvin mieltyneensä, ja

A. Stenvall (Kivi), "jonka mieltäkiinnittävä persoonallisuus on

suuresti vetänyt minua puoleensa". Sitten hän puhuu toisista

tuttavuuksista, jotka hän vähän ennen oli tehnyt, mutta jotka nekin

olivat jättäneet Helsingin, nimittäin muutamista Åhmanin ja Pousetten

teatteriseuran jäsenistä. -- Bergbom kertoo että se huoli, jolla

näyttelijät olivat esittäneet hänen kappaleensa, oli herättänyt hänessä

halua tulla persoonallisesti tutuksi heidän kanssaan. Muutamille hänet

esiteltiinkin, mutta "ujo kun olen, en uskaltanut lähestyä heitä".

Varsinkin kolmen tuttavuutta hän toivoi tehdä -- Lagerqvistin,

Ahlströmin ja neiti Forssmanin.

"Et voi kuvitellakaan", kirje jatkun, "mikä helmi seuralla oli

Lagerqvistissä! Yhtenä päivänä hän esitti naurettavia koomillisia

henkilöitä niin että oli pakahtua naurusta, toisena päivänä hän

näytteli oikein traagillisella intohimolla Moreiraa taikka Giboyeria,

loistorooliaan, jossa epäilen monen nykyään elävän näyttelijän olevan

häntä etevämmän. -- Sitä pahempi en tullut hänen kanssaan niin

tutuksi kuin olisin toivonut. Lähemmäksi tulin Ahlströmiä, jonka

persoonallisuus viehätti minua enemmän kuin hänen näyttelijäkykynsä.

Hän oli joukon ensimäinen rakastaja (Lafoens). Ei niinkään lyhyt, mutta

sitä solakampi ja hennompi nuorukainen, 23 vuotta vanha. Hänen

kasvoissaan oli omituinen sekoitus lapsellisuutta ja velttoutta. Hänen

olennossaan oli jotain ujoa ja sorronalaista, vaikka hänen olotapansa

oli tasaista. Hän alkoi viehättää minua näytellessään Don Carlosta,

jota osaa hän kyllä ei taiteellisesti jaksanut koko ajan kannattaa,

mutta jota hän esitti semmoisella innostuksella kuvattavaa suurta

henkeä kohtaan ja semmoisella lämmöllä, että hän oikein liikutti

minua." -- --

Viikko ennen seuran lähtöä taiteilijaseura pani toimeen huvimatkan

Villingeen ja kutsui useimmat näyttelijät mukaan. Bergbom, joka joku

aika ennen oli tullut valituksi taiteilijaseuran jäseneksi, ilman että

hän sentään oli ollut sen puuhista suurestikaan huvitettu, päätti

lähteä huviretkelle tavatakseen Pombalin esittäjiä, ja nyt hän todella

tuli tutuksi sekä Ahlströmin että neiti Forssmanin kanssa. Tosin oli

teatteriseuran lähteminen viikko sen jälkeen; mutta näinä päivinä hän

kuitenkin tapasi heidät useat kerrat. Ahlströmistä hän sanoo että oli

hupaista tutkia häntä.

"Hän oli äärimmäiseen saakka suljettu, mutta joskus vilahti päivänsäde

hänen himmeistä silmistään, hänen pinnistetyt huulensa avautuivat

lämpimään hymyyn ja näkyi että edessä oli ihminen eikä kuvapatsas.

Ajatteles Chateaubriand'in René'tä -- ei Amerikan aarniometsän

ympäröimänä eikä Ranskan vallankumous historiallisena taustana vaan --

keskellä Arkadiateatterin likaisia kulisseja ja ruotsalaisen

maaseututeatterin pieniä olosuhteita, ja edessäs on Walter Hugo

Ahlström. Myöskin neiti Forssmanin kanssa tulin tutuksi, jopa kävin

hänen luonansakin. Hän on kelpo nainen, luja, voimakas ja päättäväinen

niinkuin mies, mutta toiselta puolen naisellisesti taipuvainen, pehmyt

ja sydämellinen sulhoansa kohtaan. Hänen sulhasensa nimi on Raa, hän

näyttelee kaikenlaisia toisen luokan rooleja (esim. Elvas)." -- Neiti

Forssman seisoo "traagillisessa voimassa, vaihtelevaisuudessa ja

totuudessa melkoisesti korkeammalla kuin Freja Rybergkin; sitä vastoin

on hän vähemmin monipuolinen." -- Raalla on "aivan tavattomat

luonnonlahjat"; hän on "luonteeltaan lämminsydäminen ja hän kiintyi

minuun todella haaveellisella mieltymyksellä -- mieltymyksellä, joka

hänen monien rakastettavien ominaisuuksiensa tähden, huolimatta hänen

kieltämättömästä kevytmielisyydestään, herätti minussa vastaavia

tunteita."

Tässä Bergbom itse siis on kertonut ensimäisestä tuttavuudestaan näiden

kahden taiteilijan kanssa, joilla kummallakin oli niin merkillinen

tehtävä suoritettavana taide-elämässämme. Mitä neiti Forssman --

silloin rouva Raa -- josta jo ensimäisessä luvussa olemme laajemmin

puhuneet, oli tekevä Suomalaisen teatterin hyväksi, on alempana

seikkaperäisesti esitettävä; sitä vastoin Fritiof Raa jää ulkopuolelle

kertomustamme. Kun Bergbom häneen tutustui, oli hänen taiteensa vielä

kehittymätön, mutta vuosikymmenen loppuvuosina se jo häikäisi katsojia

harvinaisella loistollaan. Tässä voimme sanoa, että Bergbomin vaikutus

hänen taiteilijakehitykseensä ei ole vähäksi arvattava. Etenkin lienee

Raan ihastusta herättävä esitys Daniel Hjortista melkoisessa määrässä

nojannut Bergbomin ohjaukseen. Raa oli niitä näyttelijäneroja, jotka

eivät saavuta voittojaan ahkeralla työllä, vaan vaistomaisella,

välittömällä antautumisella tehtäväänsä. Semmoisena hän saattoi

erehtyä, jos hän ei ollut näyteltävää osaa riittävästi tutkinut taikka

jollei joku toinen ollut sitä selittänyt hänelle, mutta toiselta puolen

hän myöskin, kun niiksi tuli, osasi käsittää ja toteuttaa runollisia

fantasiakuvia aivan verrattomalla taiteellisuudella. Silloin hän, ollen

vartaloltaan kaunis ja liikkeiltään joustava, varustettuna

ilmehikkäillä kasvoilla ja miehekkään sointuvalla äänellä, esiintyi

näyttämöllä niin todellisena, vaikuttavana, jopa lumoavana kuvattavansa

henkilön toisintona, että hän monelle katsojalle tuli unohtumattomaksi

näyttämöllisen taiteen mittapuuksi.

Juhanuksena Bergbom kävi tervehtimässä Nervanderia Voipaalassa ja

sydänkesäksi hän sisaruksineen lähti Vaasaan lankonsa ja muitten

sukulaistensa luokse. Sanomalehtityöhön hän ei enää näy palanneen,

johon lienee ollut kaksikin syytä. Toinen oli se, että hän ollessaan

Grönbergillä[47] Grönviikin lasitehtaalla lähellä Vaasaa sairastui

lavantautiin, josta hän vain vitkalleen toipui. Toinen oli se, että

Otto Donner, joka oli oleskellut koko lukuvuoden Berlinissä ja jonka

poissa ollessa W. Eneberg ja A. Hagman y.m. olivat hoitaneet

Helsingfors Tidningaria, kesällä palattuansa tarjoutui jälleen ottamaan

lehden huostaansa. Edellisestä tiedämme että tämä asiain käänne ei

voinut Bergbomille olla muuta kuin mieluinen.

Tuskin Bergbom oli eronnut H. T:n toimituksesta ennen kuin hän

ryhtyi toiseen kirjalliseen toimeen. Hän liittyi näet siihen

kirjailijaryhmään, joka syksyllä 1865 päätti seuraavan vuoden alusta

julkaista aikakauskirjan: "Kirjallinen Kuukauslehti", ja esiintyivät

hän sekä J.V. Calamnius, Jaakko Forsman ja J.J.F. Perander

tilausilmoituksen allekirjoittajina. Nämä mainitut muodostivat

varsinaisen toimituksen, mutta avustajat semmoiset kuin A. Meurman ja

Yrjö Koskinen eivät suinkaan tuottaneet uudelle julkaisulle vähintä

osaa sisällystä ja arvoa.

Bergbomin osallisuus Kirjallisen Kuukauslehden toimituksessa on tärkeä,

sillä se käsittää milt'ei koko hänen suomenkielisen kirjailijatoimensa.

Hän oli toimituksen jäsenenä viisi vuotta peräkkäin ja kaikilta näiltä

vuosilta 1866-70 tavataan siinä hänen kirjoituksiaan. V. 1871, jolloin

Bergbom oli ulkomailla, on hänen nimimerkkinsä K.B. kadoksissa, mutta

1872 se vielä kaksi kertaa sukeltaa esiin, ensiksi Kiven viimeisen

draaman arvostelun mukana ja toisen kerran kirjoituksen alla, jossa

arvostellaan silloisia teatterioloja. Vaikka täten Bergbomin

kirjailijatoimi ulottuu yli sen ajan, jota tämä luku muutoin käsittää,

sanomme kuitenkin tässä yhdessä jaksossa mitä siitä on sanottavaa.

Koska Bergbom tähän saakka oli enimmäkseen kirjoittanut ruotsia, on

ensimäinen kysymys, oliko hän nyt niin perehtynyt suomenkieleen, että

kykeni käyttämään sitä ei ainoastaan virheettömästi vaan täysin

vapaasti ja sujuvasti? Totuus käskee vastaamaan kieltävästi.

Joskin luetaan pois mitä 1860-luvun kielenkäytännössä on semmoista,

jota ei enää hyväksytä, vaikka aikalaiset pitivät sitä mukiin

menevänä, niin huomaa helposti että Bergbom ei ollut täysin vapaa

kirjoittaessaan suomeksi. Se tulee näkyviin sekä sananvalinnassa että

lauserakennuksessakin -- kenties kumminkin vähemmin novelleissa kuin

kirja-arvosteluissa. Että tämä arvostelu on oikea, on hän itsekin

tunnustanut, sillä juuri tähän aikaan hän kerran, kun oli puhe

suomenkielen oppimisesta, lausui puuttuvan taidon kansan kielessä

painavan häntä ja hänen polveansa jonkunlaisena esi-isiltä perittynä

kirouksena. Jos entiset polvet, niin hän kai ajatteli, olisivat

oivaltaneet velvollisuutensa kansaansa kohtaan, eivät heidän

jälkeläisensä olisi siinä tuskallisessa asemassa kuin ovat, heitä ei

olisi ruotsinkielisissä kouluissa kasvatettu palvelemaan suomenkielistä

kansaa.

Voimme siis pitää epäämättömänä tosiasiana, että puuttuva suomenkielen

taito ehkäisi Bergbomin runollisen tuotannon. Hän ei näy koettaneenkaan

sepittää mitään runomittaista ja muutoinkin alkuperäinen tuotteliaisuus

supistui supistumistaan. Salomon de Caus, Saul, Tuomas piispa y.m.

runolliset aiheet, jotka niinkuin edellisestä tiedämme kuitenkin olivat

täyttäneet hänen koko sielunsa, jäivät sikseen, ja ainoa draama, jonka

hän enää sai käsistään, oli Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1870

julkaistu kaksinäytöksinen "Paola Moroni". Siitä ja niistä seikoista,

jotka aiheuttivat sen synnyn, on seuraavassa luvussa puhuttava. Muutoin

hän on tuskin muuta runollista tuottanut kuin kolme novellia, "Julian",

"Aarnihauta" ja "Sydämiä ihmistelmeessä", jotka samassa järjestyksessä

yksi kunakin vuonna tavataan aikakauskirjassa 1867, 1868 ja 1869.

Nämä novellit todistavat kauttaaltaan tekijän kirjallista koulutusta,

mutta tuntuvat -- osaksi juuri sentähden -- enemmän nuoruudenteoksilta

kuin kypsyneen kirjailijan tuotteilta. Pääasiana kertomuksissa on

tavallaan sielunelämän kuvaaminen, mutta ei kuitenkaan nykyiseen

pienimpiä piirteitä myöten analyseeraavaan tapaan, vaan niin että

voimakkaat intohimot esitetään rikosten syvinä alkusyinä. Tämä koskee

kahta ensimäistä, jotka jossakin määrin muistuttavat George Sandia --

enemmän toki aiheiden kuin esittelyn puolesta. Kaikki kolme osottavat

tekijän kehittyneen romanttisuuden aikana sekä että hänessä oli

erikoinen taipumus draamallisiin aiheisiin ja kohtauksiin. Jos

ajattelee Juliania, hämäläisen paroonin, vakavaan elämään kykenemätöntä

poikaa, joka palatessaan pitkiltä ulkomaanmatkoilta tapaa kotikartanon

veljensä hallussa ja entisen lemmittynsä veljen vaimona ja joka

intohimonsa ajamana ensin koettaa vietellä kälynsä ja sitten

epätoivoisena aikoo surmata itsensä, mutta sen sijaan tulee syypääksi

veljensä tapaturmaiseen kuolemaan, niin täytyy myöntää että hän olisi

omansa romanttisen perhedraaman sankariksi. Muutoin Julian on

jonkunlainen Renétyypin toisinto; toinen päähenkilö, Magdalena, on

puhdas, haaveista vapaa luonne ja vasta hänen kuoltuaan Julian eräästä

kirjeestä saa tietää, että vainaja kuitenkin oli häntä rakastanut. Jos

taasen ajattelee Sakaria, tuota taikauskoista saituria, joka elää

erakkona mökissään vieraalla paikkakunnalla ja antaa entisen

tuttavansa, Vilho rosvon, viekotella itsensä "aarnihaudasta" nostamaan

ja säilyttämään toisen varastaman raha-aarteen sekä vihdoin

menetettyään rahansa epätoivoon joutuneena murhatun postinkuljettajan

pienestä tyttärestä saa sydämelleen paremman lohdun kuin kadotettu

aarre oli ollut, niin ei ole vaikea nähdä hänessä päähenkilöä pienessä

liikuttavasti päättyvässä kansannäytelmässä. Sangen draamallinen on

vihdoin pääkohtaus novellissa "Sydämiä ihmistelmeessä", jossa kerrotaan

miten Puolan kapinan aikana eräässä Etelä-Suomen pikkukaupungissa

nälkää kärsivän kansannaisen laulu saa erään venäläisen upseerin

puolalaista syntyperää olevan puolison julkilaulamaan sorretun kansansa

tuskantunteet.

Näytteeksi ottakaamme tähän kuvaukset suomalaisen ja puolalaisen naisen

lauluista -- molemmat kauniimpia, lyyrillisimpiä kohtia näissä

novelleissa:

"Suloisia lauluja Wappu lauloi, armaita Suomen luonnon synnyttämiä,

hämärän yksinäisyyden lapsia, synkän surun kannattamia. Hän lauloi

sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähdikästen talvi-öitten ylevyyttä,

hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta levottomuudesta ja

järven aaltojen monimuotoisesta vaihtelevaisuudesta. Hongistossa humisi

salaisia ääniä, aholla mehukkaat mansikat punastuivat, paleltuneen

kasken vieressä nousi savu uudistalon pirtistä, syksy-yön

hiljaisuudessa kulki kalastaja veneessänsä pitkin järven lainehtivaa

pintaa. Hyljätty tyttö valitti petetyn lemmen kaipausta; emoton orpo

itki turvattomana surunsa tuskaa; mies katsoi synkin silmin, miten

toivonsa vaipui maahan hallayön jäädyttämien tähkäpäitten kanssa;

käkikin kukahteli surkuttelevaa lohdutusta. Oi laulu, synkkä,

yksinäinen, riemuton! Se puhui satavuotisista taisteluista luontoa

vastaan, satavuotisten kesäin pettyneistä toivoista ja satavuotisten

talvien lakkaamattomasta kurjuudesta, mutta myöskin satavuotisesta

urhoollisuudesta ja luottavaisesta hartaudesta."

"Wanda lauloi puolalaista laulua. Sekin oli surullinen, mutta siinä soi

ihmeellisen raivokas, kiivas, melkein hekumallinen suru. Se puhui

palavasta rakkaudesta ja ylpeästä rohkeudesta, kuolettavasta vihasta ja

polttavista suudelmista. Tuliset oriit lensivät sotakenttäin yli,

terävät sapelit kimaltelivat auringon säteissä, komeat naiset

halailivat innostuneita ritareita; kirjava, melkein riemuitseva suru

hehkui Wandan laulussa; mutta se oli kuitenkin surua, sillä tuo kirjava

riemu peitti katkerimman epätoivon."

Tämä viimeinen novelli on ylipäätään sujuvammin kirjoitettu kuin

edelliset ja näyttää siinäkin edistystä, että kertomus, miten se

aiheeltaan tuntuukin romanttiselta, on tekijän omalta ajalta ja

sisältää piirteitä hänen omasta kokemuksestaan. Mutta juuri samana

vuonna (1869) kun hän sen kirjoitti, alkoi Bergbomille haamoittaa

toinen elämäntehtävä kuin runoilijan.

Enin osa Bergbomin kirjoituksia Kuukauslehdessä on joko

kirjallishistoriallisia tai kriitillisiä. Edelliset koskevat paraasta

päästä ranskalaista, mutta myöskin muiden maiden kaunokirjallisuutta

1850- ja 1860-luvuilta; esitys nojaa epäilemättä alkuperäisiin

tietoihin, sillä tällä alalla Bergbom oli lukenut kaikki mitä

saatavissa oli. Jälkimäiset ovat arvosteluja siitä suomen- ja

ruotsinkielisestä kaunokirjallisuudesta, joka ilmestyi niinä vuosina,

jolloin Bergbom oli osallinen aikakauskirjan toimituksessa.

Varsinkin Kuukauslehden kahtena ensimäisenä vuotena ilmaantui ylen

vähän uutta kirjallisuutta, sillä sattuihan juuri silloin tuo kauhea

nälkäaika, jolloin kansamme taisteli olemassa-olostaan tuhoavaa hätää

vastaan. "Luonnollista on", Bergbom eräässä arvostelussa v:lta 1868

lausuu ajatellessaan mennyttä aikaa, "luonnollista on, että kamalan

sodan kestäessä runotar on istunut ääneti; liika hieno on äänensä,

liika arka on luonteensa, liika heikot aseensa semmoista vihollista

vastaan kuin nälkä." Eikä sen jälkeenkään kirjallinen sato ollut

erittäin runsas. Mutta arvostelija kohteli vähäarvoistakin mitä

suurimmalla myötätuntoisuudella, ja toisinaan ilmestyi kumminkin

semmoista, jonka todellinen kirjallinen arvo antoi hänelle aihetta

julkilausua vilpittömän ilonsa ja tunnustuksensa, niin Kiven "Karkurit"

ja "Lea", niin Oksasen "Säkeniä II".

Bergbomin toimi Kirjallisessa Kuukauslehdessä luonnollisesti ei vienyt

mainittavasti aikaa, vaan hän saattoi esteettömästi jatkaa lukujaan ja

tutkimuksiaan, joiden lähimpänä päämääränä oli lisensiaattitutkinto.

Keväällä 1868 valmistui väitöskirja "Om det historiska dramat i

Tyskland" (Historiallisesta draamasta Saksassa), ja julkinen väittely

tapahtui 30 p. toukokuuta. Virallinen vastaväittäjä oli O. Toppelius,

custos W. Lagus ja praeses Fredr. Cygnaeus. Tämän alottajaispuheesta

siteerattakoon runollinen lauselma, joka sisältää kauniin tunnustuksen

väitöskirjan tekijälle. Cygnaeus, joka edellisenä vuonna oli eronnut

professorinvirastaan, sanoi näet "tämä väitöskirja oppaanaan"

palanneensa kateederiin "niinkuin maanviljelijä palaa niille saroille,

joihin hän on kätkenyt paraimmat siemenensä ja jotka ollen täydessä

kukoistuksessa lupaavat runsaita, kypsyviä satoja". -- Itse

väitöskirjasta sanottakoon tässä vain että se, niinkuin senaikuiset

ylipäätään, oli verraten lyhyt, ainoastaan satakunta sivua. Siitä

huolimatta se todistaa tekijän tavatonta kirjallisuuden tuntemusta.

Lyhyesti, mutta itsenäisesti Bergbom näet siinä karakteriseeraa pitkän

sarjan runoilijoita ja heidän teoksiaan tuolla nerokkaalla ja

ytimekkäällä tavallaan, joka vastustamattomasti herättää lukijan

mielenkiinnon. Kielellisen esityksen puolesta, joka oli liian vähän

huoliteltu, se herätti mielipahaa ruotsinkielen vaalijoissa.

Bergbomin yksityisestä elämästä näinä vuosina meillä ei ole

seikkaperäisiä tietoja eikä tältä ajalta ole olemassa kirjeitä, jotka

antaisivat meidän luoda silmäyksiä hänen ajatus- ja tunnemaailmaansa.

Kesällä 1868 Bergbom oleskeli Säämingissä Savonlinnan lähellä, mutta

hänen kirjeenvaihtonsa näyttää supistuneen vähään. Eräästä Florellille

lähettämästään kirjeestä päättäen hän silloin hieman ivallisesti

katseli sekä elämäänsä että ympäristöään. Kumminkin on siinä kaksi

huomattavaa kohtaa. Toinen koskee sikäläistä luontoa:

"Se mikä täällä on ihmeellisintä ja todella ansaitsee näkemistä on

luonto. En ole koskaan nähnyt suomalaisempaa -- samalla kertaa lujaa ja

tunteellista, rauhallista ja synkkää, rikasta ja yksitoikkoista. Olen

täällä usein mielessäni peruuttanut sen syytöksen, jonka ajatuksissani

joskus olen tehnyt Nervanderin (ja suuresti katsoen Runeberginkin)

runoutta vastaan, että se nimittäin liiaksi syventyy luontoon ollakseen

unohtamatta ihmisen. Täällä tuntee että luonnon täytyy olla voima

suomalaisessa runoudessa. Kun seisoin Punkaharjulla, ymmärsin ensi

kerran täydellisesti, että on voinut olla aika, jolloin isänmaanrakkaus

olemassa-olonsa tueksi osotti luonnon kauneutta ja lausui runoilijan

kanssa: 'Maan eestä kuolisitko tään?' Että tämä aika kuitenkin jo on

ohi mennyt, on selvää, siitä kai olemme kaikki yksimielisiä."

Toisessa kohdassa Bergbom pahoittelee venäläisen teatterin perustamista

Helsinkiin, lausuen toivonsa että siitä olisi ainakin se hyöty, että

alettaisiin käsittää suomalaisen näyttämön välttämättömyys. Tästäkin

pikku piirteestä huomaa, kuinka suomalaisen teatterin aate eli hänen

mielessään, vaikka emme silti tiedä hänen vielä hetkeäkään ajatelleen

ryhtyä sen toteuttamiseen. Jo ennen on sanottu toveripiirin ja ystävien

pitäneen häntä tiedemiehenalkuna, ja tutkimustensa jatkamista hän nyt

itsekin alkoi miettiä, mutta ymmärrettävissä on että ratkaisu oli

vaikea.

Niin kauan kuin Bergbomilla oli lisensiaattitutkinto suorittamatta,

kysymys tulevaisuudesta luultavasti ei ollut "polttavaksi" käynyt,

mutta sen jälkeen vaati se vastausta. Runoilija-unelmat olivat kai

taistelussa suomenkielen kanssa alkaneet hälvetä, mutta katkeraa oli

kumminkin heittää ne kokonaan sikseen. Sitä paitse seurusteli Bergbom

syksystä 1866 alkaen, jolloin hänen tuttavansa keväältä 1865 olivat

palanneet, entistä enemmän näyttelijäin kanssa. Emilie sisar oli

teatterikoulun johtokunnan jäsenenä, ja läheinen ystävyys ja seurustelu

varsinkin rouva Raan ja Bergbom sisarusten välillä oli syntynyt. Tämä

tuttavuus, jolla niinkuin saamme nähdä oli suuri merkitys suomalaiseen

teatteriin nähden, tietysti ylläpiti Kaarlossa hänen runollisia ja

taiteellisia mielitekojaan ja sekin vaikeutti puheena olevan kysymyksen

ratkaisua. Emme siis ollenkaan ihmettele kuullessamme, että tähän

aikaan sentapaiset alakuloisuus- ja masennus-kohtaukset, joista hän

itse on puhunut kirjeissään ystäville, monesti uudistuivat. Vihdoin

kypsyi kumminkin päätös, että hän keväällä 1869 hakisi Aleksanterin

stipendin lähteäkseen ulkomaille jatkamaan tutkimuksiaan ja keräämään

aineksia väitöskirjaksi, jolla pääsisi dosentiksi. Vaikka Bergbom

hartaasti halusi päästä ulkomaille, lähemmin perehtyäkseen suurten

sivistysmaiden kirjalliseen ja taide-elämään, on luultavaa, että

vanhan, rakkaan isän kysyvät katseet enemmän kuin tämä halu olivat

syynä lopputulokseen. -- Seuraavassa saamme nähdä kuinka päätöksen

toimeenpano lykkääntyi tuonnemmaksi ja kuinka se toimeenpantunakaan ei

johtanut tarkoitettuun päämäärään.

* * * * *

Kun nyt olemme oppineet tuntemaan Kaarlo ja Emilie Bergbomin, nämä

kaksi henkilöä, joiden elämä pian on siinä määrässä yhteensulava

suomalaisen teatterin elämän kanssa, että heidän yksityiselämänsä ei

enää mitenkään ole siitä eroitettavissa, annettakoon vielä tässä

samassa luvussa itse perheestä seuraavat tiedot.

Ennen on mainittu, että senaattori Bergbom 1850-luvun alussa kesti

pitkän taudin. Siitä parannuttuaan hän pysyi terveenä ja työvoimissa

aina syksyn alkuun 1869, jolloin hän lyhyen sairauden jälkeen 13 p.

syyskuuta erosi tästä elämästä. Perheen isän jälkimaine, semmoisena

kuin se silloin julkilausuttiin, luo puolestaan valoa Emilie ja Kaarlo

Bergbomin lapsuuden kotiin. "Senaattori Bergbom oli niitä harvoja

miehiä", sanotaan U. S:ssa, "joidenka henki pysyy valppaana ja sydän

lämpimänä, vaikka vuosien raskas taakka masentaa ruumiin voimat. Vielä

73-vuotisena oli hänen mielensä harras kaikkiin jaloihin pyrintöihin ja

isänmaallisiin harrastuksiin. Suomen kielen, kirjallisuuden ja

kansallisuuden harrastajat tulevat aina kiitollisuudella ja

kaipauksella häntä muistamaan, koska hän oli niitä harvoja

kansallismielisiä miehiä, jotka korkeimmassa hallituskunnassamme ovat

suositelleet ja puolustaneet Suomen kielen ja kansallisuuden asiaa.

Itse oli hän oikea perikuva suomalaisesta kansallisluonteesta sen

kauneimmassa merkityksessä: vaatimaton, suora ja teeskentelemätön.

Hänen mahtinsa ei ollut suurissa sanoissa, vaan väsymättömässä

työnteossa. Suuri joukko niitä lakiehdotuksia, jotka kahdella viime

valtiopäivillä ovat maan säädyille esitellyt, ovat saaneet alkunsa

hänen ahkerasta kädestään." -- Eräs yksityinen nuori tuttava,

E. Nervander, todistaa että hänellä on sanomattoman hyvä ja kaunis

muisto senaattori Bergbomista, jonka haudalla hän on vuodattanut

kyyneleitä. Haudan partaalla laulettiin säkeitä, jotka hän oli

kirjoittanut sydämestään.

Kun isä kuoli, oli viisitoista vuotta äidittömänä ollut perhe

jo hajalla. Vanhin poika, Leonard, oli läpikäytyään Haminan

kadettikoulun mennyt venäläiseen sotaväkeen. Majurina 1:sen Orenburgin

tarkk'ampujapataljoonassa hän oli siirretty Turkestaniin, jossa Venäjä

1860-luvulla oli alkanut levittää valtaansa. Siellä kuolema hänet

saavutti everstiluutnanttina Kodschendin linnan päällikkönä 1876.

Kotimaassa hän oli viimeisen kerran käynyt jotakuta vuotta ennen isän

kuolemaa. Kaarloa nuoremmista veljistä Ossian, läpikäytyään Aleksanteri

I:sen tie- ja vesirakennusten instituutin Pietarissa, oli insinööri ja

toimien par'aikaa rakennuksenalaisen Riihimäen--Pietarin rautatien

ensimäisen työpiirin apulaisinsinöörinä hän asui Pietarissa. Aksel

taasen oli ylioppilas, valmistautui vuoden päästä suoritettavaan

tuomarintutkintoon ja asui sen jälkeen eri paikkakunnilla kaukana

lapsuudenkodista. Tyttäristä oli, niinkuin on kerrottu, Betty

naimisissa vapaaherra G. von Troilin kanssa ja asui Vaasassa; nuorin,

Augusta, oli vielä kotona, mutta hänkin meni, ei täyteen kaksi vuotta

myöhemmin naimisiin kirjapainonomistaja Oskar af Heurlinin kanssa.

Näin näemme että se tehtävä kodin hoitajana, jonka Emilie Bergbom

18-vuotiaana oli osakseen saanut, näinä vuosina loppui. Kumminkaan

hänen ei tarvinnut jäädä yksin elämään eikä myöskään ilman tehtävää.

Juuri silloin kuin hän luuli olevansa ilman semmoista elämänpäämäärää,

jota hän voisi harrastaa koko rikkaalla hengellään ja lämpimällä

sydämellään, se ilmaantui hänelle hänen veljensä Kaarlon elämäntyössä.

Eikä mikään sattumus olisi voinut onnellisempi olla, sillä

toteuttaessaan yhteistä suurta isänmaallista aatetta heillä oli

keskinäisessä rakkaudessaan tyhjentymätön voiman ja kestäväisyyden

lähde.

lV.

"Lea" ja Suomalainen Seura. 1869-1871.

Marraskuun 12 p. 1868 istui Kleinehn kulmahuoneessa päivällispöydän

ympärillä noin kymmenkunta pohjalaista ylioppilasta -- vanhimmat

seurassa olivat Kaarlo Bergbom ja Emil Nervander -- kaikki täynnä

isänmaallista innostusta ja nuorta iloa. Syy yhteisiin päivällisiin

oli seuraava. Pohjalaiset olivat kolme päivää ennen viettäneet

Porthaninjuhlaansa, jota varten Seurahuoneen sali oli tuttujen naisten

avulla asianmukaisesti koristettu. Kiitollisuudesta olivat sitten

toimessa olleet ylioppilaat mainittuna päivänä kutsuneet naiset

vaatimattomiin kahvipitoihin, ja heistä erottua oli sydämen kyllyys

vaatinut jatkamaan yhdessä-oloa. Naisten joukossa oli rouva Raakin

ollut, ja se lähinnä aiheutti että nämä päivälliset tulivat --

historiallisiksi. Tuli näet puheeksi, niinkuin tähän aikaan alinomaan

tapahtui, suomalainen teatteri, joka ei ollut olemassa, mutta joka

kuitenkin eli jokaisen mielessä, ja silloin päätettiin seuraavana

lukukautena s.o. kevätpuolella 1869 panna toimeen suomalainen näytäntö,

jossa rouva Raa näyttelisi pääosan. Rohkea ajatus oli luultavasti

Bergbomin keksimä; Nervander puolestaan lupasi kirjoittaa uuden

näytelmän, joka tietysti oli suomeksi käännettävä.

Tämä "päätös", joka ei suinkaan johtunut neuvotteluista rouva Raan

kanssa, oli neronleimaus, joka käsitti suomalaisen näyttämön

syntysanan. Se on käyvä selväksi seuraavasta.

V:n 1869 ensimäinen puuha, jonka keskustana oli Bergbomin perhe ja sen

ystävä- ja tuttavapiiri, ei kumminkaan ollut seuranäytäntö, vaan

arpajaiset Kööpenhaminassa opiskelevan kuvanveistäjänalun Johannes

Takasen hyväksi. Nämä huvit, joiden johto oli Emilie Bergbomin ja

Nervanderin käsissä, olivat 2 p. helmikuuta ja ne ansaitsevat

mainitsemista myöhempien seuranäytäntöjen tähden. Avustajina

arpajaisiltamassa oli 15 ylioppilasta ja yhtä monta nuorta naista,

jotka jälkimäiset erilaisiin kansallispukuihin puettuina möivät

tarkoitusta varten lahjoitettuja kirjoja. Melkoinen osa näistä nuorista

jatkoi koko kevätkauden ystävällistä seurustelua keskenään ja niiden

joukosta saatiin ensimäiset vapaaehtoiset "statistit" suomalaiselle

näyttämölle.

Tasan viikko arpajaisten jälkeen Bergbom kutsui luokseen pienen

ystäväpiirin neuvottelemaan suomalaisen näytännön aikaansaamisesta.

Kumminkaan ei kokous tarkoittanut yksistään neuvottelua, vaan saatiin

myöskin kuulla julkiluettavan näyteltävä kappale -- A. Kiven "Lea". Jo

ennen kuin Nervander oli ennättänyt ryhtyä lupaustaan täyttämään oli

Bergbom saanut Lean käsikirjoituksen[48] ja kohta huomannut, että siinä

se nyt oli kuin taivaasta pudonnut näytelmä, joka tarvittiin, ja

kauniimpana kuin oli osattu uneksiakaan. Gröneqvist luki ääneen pikku

draaman, jota Bergbom sittemmin Kirjallisessa Kuukauslehdessä arvosteli

seuraavin sanoin:

"Leassa on A. Kivi taas suomalaisen runottaren kruunuun kiinnittänyt

helmen, jonka puhdas, runollinen loiste iäksi päiväksi on säilyvä; se

on hempeä kukka, jossa itämainen hekkuma ja suomalainen kirkkaus ovat

sulaneet yhteen. Tuntuupa se välistä ihan kuin tarina menneiltä

ajoilta, Libanonin seeterien ja Saronin liljain kertoelma, ja samassa

tämä suloinen tarina käsittää erään ihmiskunnan ja ihmishistorian

korkeimpia kysymyksiä. Avarin näky-ala aukenee meille; Itämaan

heloittava ilta-aurinko valaisee maisemaa rauhallisimmalla

valonheijastuksella ja, jos tummia varjoja on näkyvissä, nekin

sointuvat tuohon yhteiseen sovintoon."

Ihastuneet kuulijat olivat tietysti yksimieliset siitä, että näytelmä

oli esitettävä, mutta kuka suorittaisi pääosan? Siinä suuri kysymys.

Bergbom ei ollut vielä puhunut rouva Raalle päätöksestämme, jossa hänen

myötävaikutuksensa oli otettu lukuun ilman että hänelle oli sanaakaan

hiiskuttu asiasta, ja luultavaa on että hän, hienotuntoinen kun oli,

arasteli esittää näyttelijättärelle ehdotusta, jonka toteuttaminen

edellytti niin suurta uhrautuvaisuutta. Siitä johtui että lopulta ei

hän itse vaan eräs toinen henkilö ensi kerran julkilausui rohkean

ajatuksen rouva Raalle.

Taiteilijatar itse kertoo tapahtuman näin: Ensi kerran tämä kysymys

esitettiin minulle eräänä iltana Bergbomilla. Puhuttiin Leasta ja

olisiko mahdollista saada se näytellyksi. Miehenpuolisiin osiin, niin

arveltiin, saataisiin kyllä hyviä esittelijöitä -- mutta Lea? Silloin

tohtorinrouva Sanmark[49] nousi, tuli luokseni ja lausui laskien

kätensä pääni päälle: "Tässähän meillä on Lea!" -- "Onko hän siis oleva

mykkä?" sanoin minä, lisäten, kuultuani että Lea oli kappaleen pääosa,

"enhän minä osaa enemmän suomea kuin 'hyvää päivää'!"

Seuraavana päivänä Bergbom oli tullut rouva Raan puheille ja kysynyt,

eikö asia todella olisi mahdollinen? Oli sitten kauan neuvoteltu,

kuinka olisi meneteltävä, jos hän koettaisi, ja lopulta oli sovittu,

että hänelle toimitettaisiin käännös sanasta sanaan, niin että hän

tietäisi panna oikean painon sanoille. Käännös hankittiin, ja

näyttelijätär alkoi lukea osaa ulkoa!

Pitikö rouva Raa uhkarohkeaa yritystä tositeossa mahdollisena on vaikea

sanoa, mutta ainakin hän tahtoi koettaa. Kenties oli hän tähän aikaan

tavallista varmempi kyvystään senkin tähden että hän juur'ikään oli

saanut yhden kauniimpia voittojaan Helsingin näyttämöllä. Helmikuun 12

p. oli ensikerran uudestaan näytelty "Daniel Hjort", Raa nimiroolissa

ja rouva Raa Katrina, ja yleisö oli ollut erinomaisen ihastunut

nerokkaasta tavasta, jolla kumpikin suoritti tehtävänsä. Miten tämän

lieneekään, ei peräytyminen enää tullut kysymykseen, kun taiteilijatar

10 p. maaliskuuta Bergbomilla, saapuville kutsutun tuttavapiirin

edessä, oli näytteeksi ulkoa lausunut Lean pitkän yksinpuhelun.

Läsnäolijat ihmettelivät kuinka selvästi hän lausui sanottavansa, ja

joskin muutamien sanojen ääntämisessä havaittiin vieras sointu, oli

kumminkin epäilys yrityksen mahdollisuudesta kadonnut.

Tällä välin Bergbom oli pyytänyt Kiveltä lupaa "Lean" näyttelemiseen,

ja on hänen vastauksensa liian kuvaava runoilijalle ja ajalle, että

voisimme olla tähän ottamatta sitä. Ensin Bergbom ei näy maininneen

kenelle pääosa oli aiottu, ja se selittää miksi runoilijakin vastaa

kuivakiskoisesti:

"Huvittaisihan minua, että se näyteltäisiin, mutta sen luulen tukalaksi

asiaksi. Miesten roolit siinä ovat kylläkin helpot, mutta kuka tyttö

Helsingissä, ja vielä suomea taitava tyttö, tekisi mitä Lean tulee?

Minun mielestäni on se vaikea rooli ja vaatii tottuneen aktriisin."

Vähän myöhemmin, nähtävästi saatuaan uuden kirjeen Bergbomilta, hän

palaa asiaan:

"Jos saatte neidon, joka luulee taitavansa näytellä Lean roolin, niin

olkoon menneeksi. Nainenhan tavallisesti, vapaana miehen kopeasta

pöyhkeydestä, täyttää sen, mihin kerran uskaltaa ruveta. Minulle

itselleni olisi suuri huvitus nähdä kerran teostani näyteltävän. Ja jos

näyttäminen onnistuisi hyvin, niin saisi se ehkä kirjankustantajat

vähän mieluisemmiksi ostamaan kirjojani. He katsovat vielä kovin

viistoon ja epäillen teoksiini. Älä mainitse muille että sanon Leaa

vaikeaksi rooliksi; se ehkä kuuluu hieman tyhmältä. Mutta aatokseni on,

ettei rooli, jota pidän vaikeana näytellä, sentähden välttämättömästi

ole mestariteos. Minä tulin mainitsemaan Leasta viime kirjeessäni aivan

vähän ja niinkuin välinpitämättömästi, mutta syy oli se että luulin

teidän aikovan Leaksi jonkun nuoren tutentipojan (!), niinkuin on ollut

laita kaikissa suomalaisissa teatterinäytännöissä, jotka olen nähnyt.

Mutta siinä tilassa en ensinkään tahtoisi katsella Leaa näytettävän.

Mutta nyt, koska tiedän että teillä totisesti on toivo saada siihen

tyttö, niin soisin kaikesta sydämestäni aikeesi onnistavan. Toista

tällaista tilaisuutta nähdä teostani 'tiljoilla' saan ehkä vuosia

vartoa."

Yritys oli siis mahdolliseksi havaittu, ja nyt oli työhön käytävä

käsiksi. Eikä luonnollisesti yksistään "Leasta" ollut kysymys, vaan oli

ohjelma täydennettävä muilla kappaleilla. Kiven kappale oli liian lyhyt

yksin esitettäväksi, jota paitse aikomus oli toimeenpanna ainakin kaksi

näytäntöä. Lisäksi päätettiin ottaa Z. Topeliuksen laulunsekainen

huvinäytelmä kahdessa näytöksessä "Saaristossa" (Ett skärgårdsäfventyr)

sekä toinen näytös F. von Flotowin oopperasta "Martha". Molemmat

suomennettiin kiireimmiten ja sopivia henkilöitä pyydettiin mikä

mitäkin osaa näyttämään. Eikä niitä tarvittu kaukaa etsiä. Kyvykkäimmät

kuuluivat ennestään Emilie ja Kaarlo Bergbomin tuttava- ja

ystäväpiiriin. Niin etevä laulajatar Mili Mechelin, joka varsinkin

laulunopettajana on suuresti vaikuttanut soitannollisen elämän

kehitykseen maassamme, niin neiti Ilta Lagus (sittemmin rouva Ekroos),

jolla samoin suosittuna laulajattarena on ollut arvossa pidetty asema

Helsingin musiikkielämässä, ja niin neiti Therese Decker (sittemmin

rouva Hahl), joka ei ainoastaan taitavana laulajattarena vaan eritoten

innokkaana avustajana laulukappalten harjoittamisessa alusta aikain

viimeiseen saakka -- s.o. neljättäkymmentä vuotta on ollut Bergbom

sisarusten hartaimpia, uhrautuvaisimpia ja uskollisimpia työtovereita.

Miehistä taasen ovat etupäässä seuraavat mainittavat: Gröneqvist,

jonka jo tunnemme edellisestä; varamaansihteeri sittemmin

esittelijäsihteeri Berndt Ahnger,[50] jolla oli niin suuret taipumukset

näyttämötaiteeseen, että hän kokonaan olisi antautunut sille alalle,

jos olot olisivat olleet suotuisammat; ylioppilas (sittemmin maisteri)

Taavi Hahl, joka kyvykkäänä laulajana ja soitannontuntijana oli

Bergbomien ansiokkaimpia apumiehiä "Suomalaisen oopperan" aikana, mutta

jonka kuolema tempasi liian varhain kotimaista taidetta ja tiedettä

harrastamasta; ja ylioppilas Elis Duncker, joka kaksi vuotta myöhemmin

luopuen lakimiehen uralta rupesi oopperalaulajaksi ja jolle niinikään

kovin lyhyt elämänaika oli suotu.

Tämmöisellä kantajoukolla kävi jotakin yrittäminen. Harjoitukset

alkoivat, ja ensi kerran Bergbom sisarukset näyttivät tarmonsa. Heidän

johtamanaan sujuivatkin kaikki valmistukset erinomaisesti, sillä

innostus oli kaikissa yhtä suuri, vaikka tuskin kukaan aavisti mihin

käänteentekevään puuhaan oli ryhdytty.

Valmistuksiin kuului myös esiintymisluvan hankkiminen rouva Raalle ja

teatterin vuokraaminen. Sopimuksenhieronta asianomaisten kanssa, jossa

m.m. Nervander oli apuna, johti lopulta seuraavaan tulokseen.

Ruotsalaisen teatterin johtokunta suostui yhteen esiintymiseen sillä

ehdolla, että rouva Raa näyttelisi Uudessa teatterissa, joka

seuranäytäntöjen toimeenpanijain tuli siksi illaksi vuokrata.

Jälkimäiseltä taholta tarjottiin silloin 650 mk, mutta siihen

vastattiin: "Tarjousta valitettavasti ei voida hyväksyä, vaan vaatii

johtokunta vuokraa 850 markkaa, joka nykyään on näytäntöjen

bruttotulojen keskimäärä".[51] Näin, vaikka ilta oli oleva semmoinen,

jolla ruotsalaisella teatterilla ei ollut tapana näytellä! Oli pakko

myöntyä, vaikka siten pettyikin toivo voida antaa "Lean" tekijällekin

joku osa illan tuloista. Venäläisen teatterin johtokunta, jonka

hallussa Arkadia oli, osoitti sitä suurempaa kohteliaisuutta, se kun ei

vaatinut enempää kuin 100 m. illasta.[52]

Puolentoista kuukautta touhu oli kestänyt, kun vihdoin ensimäinen

näytäntö tapahtui maanantaina 3 p. toukokuuta. Huone täyttyi

"permannosta kattoon" yleisöstä, joka jännityksellä odotti mitä oli

tulossa, sillä huhuista tiettiin, että yritys tarkoitti jotain toista

kuin entiset ylioppilasnäytännöt. Kun orkesteri oli soittanut

Mendelsohnin uvertyyrin Ruy Blas'iin, nousi esirippu ja näyttämöllä

nähtiin aitauksen ympäröimä kirkkomaa, jolla nuorukaisen ruumiin

ympärillä seisoi maalaiskansaa ryhmissä. Se oli loppukohtaus Runebergin

"Pilven veikosta". Ja orkesteri alkoi taas soittaa säestääkseen

Lindbladin säveltämää kaksinlaulua kaatuneen sankarin morsiamen ja isän

välillä, jonka neiti Therese Decker ja maisteri F.H. Alopaeus lauloivat

ylen kauniisti. Yksinkertaisen somasti sommitellun kuvaelman (Pilven

veikon kasvot oli Fritiof Raa mestarillisesti maalannut situatsionin

mukaan) ja varsinkin sydäntä kouristavan laulun vaikutus oli

vastustamaton. Kuvaelma uudistettiin kohta, niinkuin sittemmin

säännöllisesti tapahtui, joka kerta kun se uudelleen esitettiin

suomalaisen teatteriohjelman osana -- ja oikea tunnelma oli viritetty

koko illaksi.

Tuli sitten Topeliuksen iloinen huvinäytelmä, ja se näyteltiin

seuranäytännön kannalta arvostellen erinomaisesti. Kohtaukset

seurasivat toisiaan reippaassa vauhdissa, ja "olipa aivan hauska

kuulla, kuinka prinssit, amiraalit ja kreivinnat haastelivat suomea,

jommoista erinomaisuutta ainoastaan taiteen vielä on lupa esiintuoda"

(U. S.). Mutta paras valtti oli jälellä. Kun välillä oli soitettu

Flotowin oopperan Alessandro Stradellan uvertyyri, seurasi "Marthan"

toinen näytös, sävelteoksen ihanin osa, johon m.m. ikikaunis

irlantilainen laulu "Kesän viime kukka" on sijoitettu. Tässäkin esitys

voitti yleisön toiveet. Pääosaa esittikin etevä laulajatar, neiti

Mechelin, eivätkä muutkaan osiaan pilanneet.

Tyytyväisinä lähdettiin teatterista, ja vaikka vain oli nähty

seuranäytäntö, oli suomenmielisillä jonkunlainen voitontunne mielessä.

Eikä illan vaikutus rajoittunut ainoastaan heihin. Eräs ruotsinmielinen

katsoja puhkesi näet sanoihin: "Sellainen näytäntö voi tehdä

proselyyttejä!" Tyytyväisimmät kaikista olivat tietysti toimessa mukana

olleet, ja he erosivat vasta yhteisen illallisen jälkeen teatterin

lämpiössä.[53]

Viikko myöhemmin, maanantaina 10 p. toukokuuta -- siis tuona samana

päivänä, joka jo ennestään (kts. ylemp. s. 102) oli merkkipäivä

kotimaisen teatterin historiassa -- tuli toinen näytäntö, se johon

oikeastaan kevätkauden odotukset ja toiveet olivat kohdistuneet. Nyt

oli siis suomenkieli ensi kerran kaikuva itse Uudessa teatterissa ja --

mikä ihme -- tämän teatterin ruotsalaisen näyttelijäseuran etevimmän

taiteilijattaren huulilta! Olihan semmoinen tapaus taide-elämässämme,

jos mikään, omansa jännittämään mieliä. Joka lippu oli myyty, ja

teatteri ahtautui täpösen täyteen yleisöä, jossa tietystikin

suomenmieliset muodostivat enemmistön, mutta jossa nähtiin lukuisasti

uteliaita toismielisiäkin.

Mozartin iki-ihanan Don Juanin alkajaissoiton jälkeen tuli ensin

niinkuin ensimäisessäkin näytännössä "Pilven veikko", jonka vaikutus

oli yhtä syvä kuin silloin, ja ohjelman loppunumerona oli taas

"Martha", josta ei suinkaan tällä kertaa nautittu vähemmän kuin

ensimäisellä. Näiden väliin oli "Lea" sijoitettu niinkuin helmi

kehykseensä.[54]

Vaistomaisesti aavistaen, kuinka paljo oli kyseessä, suurin osa

katsojia esiripun noustessa istui "sydän kourassa". Levottomuus oli

niin suuri, että alkukohtaukset -- Sakeuksen lyhyt vuoropuhelu Rubenin

kanssa, hänen yksinpuhelunsa ja rahanlaskunsa sekä kohtaus Joaksen

kanssa, joka päättyy tämän aitofarisealaiseen rukoukseen -- tuntuivat

pitkiltä, sillä vaikka ne näyteltiin tavallisen hyvin, eivät ne

merkinneet mitään ratkaisevaa. Mutta silloin, samassa kun Joas nousee

polviltaan, Lea astuu sisään, astuu keveästi ja varmasti, ja kun isä

moittii hänen viipyneen kauemmin kuin lupa myönsi, hän nostaa

hunnun kasvoiltaan ja puhuu sisällisen hehkun vallassa, mutta

selvällä äänellä: "Ah, isäni! lentäen kuluu aika, kun sydämemme

askartelee taivaan ihmetöissä." -- Olihan siinä hieman outoa sävyä

lausumistavassa, mutta sanat soivat kuitenkin selvinä ja heleinä, niin

että katsojain milt'ei tuskallinen jännitys siinä tuokiossa laukesi ja

vaihtui levolliseksi, vaikkei sentään hiiskaustakaan sallivaksi

tarkkaavaisuudeksi. Ja sitten pikku näytelmä sujui luontevasti kohtaus

kohtaukselta ilman vähintäkään häiriötä, Lean ainoatakaan kertaa

kompastumatta. Päinvastoin hänen tositaiteellinen näyttelemisensä sai

aikaan, että esityksen taiturimainen puoli -- pitkän vieraskielisen

osan ulkoalukeminen -- unohtui ja sen sijaan antauduttiin taiteen

tenhon valtaan.

Todella mieltäylentävä ja juhlallinen oli se ihastuksen- ja

kunnioituksenosoitus, jolla kukkuroilleen täysi teatteri tervehti illan

sankaritarta -- mainesanalla on tässä tavallista todenperäisempi

merkitys! Kättentaputukset olivat voimakkaita, tasaisia, pitkällisiä ja

kolme kertaa huudettiin taiteilijatar esiin oikeassa suosion myrskyssä,

jommoiseen hidas luontomme harvoin ratkeaa. Ihmiset olivat kuin

haltioissaan. Muuan ruotsalaista syntyperää oleva rouva (Sopetoff)

joutui, vaikka hän ei suomen sanaa ymmärtänyt, niin intoihinsa, että

hän otti sormuksen sormestaan, pisti sen kukkaskimppuun ja heitti sen

lahjana taiteilijattarelle. Muista kukkaskimpuista yksi toisia isompi

sisälsi kultaisen rannerenkaan, johon seppelöitty kannel oli kuvattu,

ja johon oli piirretty muistosanat: _Charlotte Raalle 10/5 1869, Kuin

kesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha sinulle_.[55]

Riemutunnelma oli niin mahtava, että se valloitti kaikki läsnäolijat ja

välinäytöksen aikana tuntui kuin olisi kaikki erimielisyys kadonnut.

Semmoisetkin, jotka muutoin tuskin tervehtivät toisiaan, puristivat

toistensa käsiä kilvan purkaessaan tulvillaan olevain sydäntensä

tunteita. Mukana olleet eivät ole sitä unohtaneet.

Näytännön jälkeen suomalaisuuden ystävät kutsuivat kaikki, jotka olivat

myötävaikuttaneet, illanviettoon teatteriravintolan yläkertaan.

Ensimäinen puhe omistettiin tietysti rouva Raalle. Yrjö Koskinen

julkilausui ne kiitollisuuden ja kunnioituksen tunteet, jotka ei

ainoastaan läsnäolijain sydämissä, vaan paljo laajemmissakin piireissä

hehkuivat taiteilijatarta kohtaan, joka niin loistavasti oli näyttänyt

kielemme kelpaavan näyttämöltä tulkitsemaan mitä ylevimpiä

mielenliikutuksia. Eikä se voitto, jonka suomenkieli rouva Raan kautta

oli saavuttanut -- siihen tapaan puhe päättyi -- ollut mikään

tavallinen näyttämömenestys, vaan historiallinen tapahtuma, joka

merkitsi todellista käännettä teatteriolojemme kehityksessä. Sitten

seurasivat maljat "Marthan" ja "Pilven veikon" laulajattarille,

A. Kivelle ja Suomen draamalliselle kirjallisuudelle, Bergbomin

perheelle, jonka -- joskin etupäässä Kaarlo Bergbomin -- ansioksi

näytäntöjen toimeensaanti luettiin. Puoliyö oli jo ohi, kun joukko

ylioppilaslaulajia myrskyssä ja sateessa laulaen saattoi rouva Raan

kotia. Erotessaan hän kätteli saattajiaan, voimatta muuta lausua kuin:

"Olen niin onnellinen!"

Näin päättyi tämä ilta, jonka suurteosta rouva Raa jälkeenpäin on

sanonut, että hän ei mistään hinnasta tahtoisi toista kertaa kokea

samaa. Vasta sillä hetkellä kun hänen oli astuminen näyttämölle, hän

oikein oli käsittänyt mitä hän uskalsi. Emilie Bergbomin ja erään

toisen naisen täytyi suorastaan käsivarsista tukea häntä hänen

odottaessaan sitä silmänräpäystä, jolloin hänen piti astua esiin. Hän

oli näet hervottomuudesta maahan vaipumaisillaan, mutta, sanoo hän

itse, siinä tuokiossa kun hän astui ensi askeleen yleisön näkyville,

oli kuin korkeampi voima olisi pyyhkäissyt pois taakan ja ottaessaan

hunnun kasvoiltaan lausuakseen ensimäiset sanat hän tunsi itsensä

autetuksi. Hän ei ajatellut yleisöä eikä itseänsä vaan ainoastaan Leaa

-- ja kaikki meni hyvin!

Näytteeksi siitä mitä julkisuudessa lausuttiin näytännöstä, olkoon

seuraava ote U. S:sta. Kerrottuaan illan menosta ja arvosteltuaan rouva

Raan uskallusta sitä ihmeteltävämmäksi kuin ne, jotka olivat olevinaan

draamallisen taiteen varsinaiset kannattajat maassamme, eivät suinkaan

olleet vahvistaneet häntä kehoituksillaan ja hänen suomenkielen

lausumistaan tarkaksi, sujuvaksi ja puhtaaksi, kirjoittaja jatkaa:

"Jos kysymme, mikä tämän tapauksen merkitys on, täytyy vastata,

että ennen kaikkea se on osoittanut suomenkielisen teatterin

mahdollisuutta meidän maassa. Se into, joka on pannut nämä

seuranäytelmät toimeen, ja se into, joka niiden onnistumisesta on

syntynyt, ennustavat toivoaksemme valoisampaa tulevaisuutta

kansalliselle teatteri-taiteellemme. Ja aivan merkillinen kohta on

sekin, että muukalainen ensimäisen luokan näyttelijätär on tahtonut

näin jalolla alttiiksi-antamuksella lainata apuansa tähän kansalliseen

toimeen; sillä se merkitsee, että kansallinen asiamme voimakkaasti

valloittaa alaa. Me olemme ennen lausuneet mielipahan sanoja siitä

teatteri-harrastuksesta, joka ei pidä sopimattomana käyttää Suomen

kansan hiellä ja vaivalla ansaittuja varoja ulkomaalaisen

teatterijoukon ylläpitämiseen. Että nyt kuitenkin tästä vieraasta

joukosta yksi, sen etevin jäsen, on ikäänkuin sanaimme tutkaimen

katkaissut, on asia, josta vielä enemmän iloitsisimme, jos ei se olisi

sula sattumus, josta ansio ei missään määrässä tule teatterin

johtokunnalle, vaan yksistään rouva Raalle. Vaan totta on, että hänen

ansionsa onkin erinomaisen suuri. Hänen ainoa palkintonsa on, että

hänen nimensä on säilytettävä tavallista merkillisempänä meidän

kansallisen taiteemme historiassa. Sillä sitäpä uskallamme nyt toivoa,

että sitä myötäistä hetkeä, joka näkyy tulleen suomenkieliselle

draamataiteelle, ei ole päästettävä tyhjään haihtumaan, vaan että

jotakin perustusta nyt koetetaan laskea tulevaisuudelle. Ja siinä

tapauksessa kenties ei ole mahdotonta, että vielä saadaan luottaa rouva

Raan jäntevään tahtoon ja intoon."

Kolmas henkilö, jonka ansio Lea-illasta oli ainakin tasalla rouva Raan

ja Kaarlo Bergbomin ansioiden, tarkoitamme näytelmän tekijää, ei ollut

voitonhetkenä saapuvilla. Säilyneistä kirjeistä ei myöskään huomaa

hänen saaneen oikeaa käsitystä tapahtuman merkityksestä, jossa hänellä

oli ollut niin suuri osa -- sillä olihan se verraton asia, että niin

arvokas alkuperäinen teos kuin "Lea" oli voiton pohjana! Eräässä

kirjeessä 19 p:ltä toukokuuta Bergbomille ilmaantuu vähemmän iloa kuin

katkeruutta, jonka Helsingfors Dagbladissa Lea-näytännön jälkeisenä

päivänä julkaistu arvostelu kappaleesta oli aiheuttanut. Siinä "Leaa"

-- "tunnetun [den bekante!] Aleksis Kiven tekemää alkuteosta" --

vastaan esitetään erinäisiä muistutuksia, jotka runoilija syystä pitää

perusteettomina. Mutta kuulkaamme häntä itseään:

"Mielin vielä sanoa jotain Leasta. Onko sinunkin mielestäs Joas niin

'misstecknad karakter', kuin Dagblad sanoo? -- Mutta niinhän täällä

käy: minä hänen pidin parhain esiteltynä, ja muiden silmissä on se

perin onnistumaton. Kuinka hyvänsä; mutta niinkuin Israelin kansassa

hengittää se hellin, riutuvin, hohtavin ja taivaallisin rakkaus, niin

sen povessa myös puuskuttaa verraton viha ja kiukku, aina kärkäs

käymään mustenevaksi raivoudeksi. Se on tunnettu asia, ja sen näyttää

melkein joka lehti pipliassa. Ja mistä vartosit enemmän kiukkua ja sen

riehuvaa, raakaa osoitusta kuin eräältä fariseukselta, kitsaalta,

saidalta fariseukselta, jolta hangoittelija (toisesta, vihatusta

lahkokunnasta) tempasee silmänräpäyksessä sekä kaikki varrotut aarteet

että kauniin morsiamen? -- Mutta tämä olkoon. Nyt tulen toiseen

kysymykseen, jossa kaiketi olen oikeassa. Dagblad sanoo, että

ainoastaan 'Joasta ei liikuta se ihmeellinen oppi' ja sittemmin että

'toiminta loppuu ennen itsensä kappaleen loppua'. Mutta minä sanon,

että toiminta kestää aina kunnes 'esirippu putoaa' ja juuri siinä

hetkessä näytetään, että kristinuskon taivaallinen lempi ylivoittaa

suurimmankin maallisen vihan. Joas oksentaa ympärillensä kirousta,

mutta saa takasin paljasta siunausta (kristinuskon tärkein pykälä).

Joas kummastuu ja kysyy: 'mitä?' mutta aina vaan sataa hänen päällensä

rakkautta ja hän 'poistuu kovin aattelevana ja käsi otsalla'. Kukaties

ei Dagblad olekaan huomannut näitä ihan viimeisiä sanoja paranteesien

välissä, kukaties ette tekään, jotka sen näytitte, ole niitä

huomanneet, vaan osoititte sen teatterissa saman mielipiteen mukaan,

joka on Dagbladin. No olkoon menneeksi. Hyvähän että tapahtui minulle

se kunnia, että teokseni näyteltiin; ja hyvä, että kävi se niin hyvin

ja hän (Joas) sillä tavalla osoittaa selvästi, että se ihmeellinen oppi

on häneenkin sattunut; vaikka minun mielestäni se ei sopinut, että hän

yhtyi siihen yleiseen riemuun, vaan parasta, että hän poistui. Mutta

nyt tulen kolmanteen kysymykseen: Dagblad sanoo, etten ole 'ymmärtänyt

ensinkään esitellä jäsenten sisällistä hengellisyyttä' (niinkuin

muistan sanain kuuluneen). Tämä on moitteista vaikein; ja jos se

(moite) on kaikissa paikoissa oikea, niin eihän siinä löydy minulle

muuta lohdutusta kuin: 'den som är slagen till slant' j.n.e. Siinä on

oman henkeni ikivoiman puute. -- Kerran vielä: kuinka hyvänsä; mutta

Dagblad piti kyllä murheen että samasta koususta kuin hänen täytyi

(Frouva Raan kautta) antaa vähän lämmintä, hän toiselta viereltä antoi

kyllä jäähdytystä (itsensä kappaleen arvostelemisen kautta)."

Edellisestä tiedämme, että näytäntö ei voinut antaa rahallista voittoa.

Voidaksensa lähettää runoilijalle edes jotakin -- hän ilmoitti näet

ennen kesää välttämättömästi tarvitsevansa 200 mk -- Bergbom sai

aikaan, että 3 p. toukokuuta annettu näytäntö uudistettiin 30 p. Oli

promotsioonikevät ja saattoi siis toivoa täyttä huonetta. Toivo pettyi

kumminkin. Näytäntö onnistui yhtä hyvin kuin ensi kerralla, mutta

katsojia oli vähän. Siitä huolimatta Bergbom ja hänen sisarensa

lähettivät Kivelle 300 mk, joka mainitaan esimerkkinä siitä, kuinka he

valvoivat kun muut nukkuivat.

* * * * *

Tästä lähtien elettiin siinä tunnossa, että suomalainen teatteri oli

lähempänä kuin ennen, mutta vielä oli taival kuljettava ennen kuin se

nähtiin totena. Meidän on nyt askel askeleelta seuraaminen etenemistä

päämäärää, kohti.

Ensi hetkellä näytti kai reima-askeleelta eteenpäin se odottamaton

tapaus, että Kaarlo Bergbom heinäkuulla 1869 valittiin ruotsalaisen

teatterin johtokunnan jäseneksi, vaikka se pian osottautui

harha-askeleeksi. Asianlaita oli seuraava. Keväällä, samaan aikaan kun

suomalaiset näytännöt tapahtuivat, hajosi ruotsalaisen teatterin

kannatusyhdistys, ja teatterin olemassaolo näytti vähän aikaa

arveluttavalta. Yritys oli tuottanut tappiota, ja sen jatkamiseksi

katsottiin enennetty valtioapu välttämättömäksi. Ennen oli teatteri

saanut valtiolta 12,000 mk orkesterin ylläpitämiseksi; nyt pyydettiin

16,000 mk itse teatteria ja 4,000 mk teatterikoulua varten, siis

yhteensä 20,000 mk. Tästä summasta myönnettiin 16,000 mk ja uusi

kannatusyhdistys muodostui, joka heinäkuun lopulla kokoontui

valitsemaan johtokuntaa. Tässä tilaisuudessa eräs kaupungin

varakkaimpia liikemiehiä, jonka avustus oli teatterille tärkeä,

puolusti Bergbomin valitsemista, ja niin tämä tuli pormestari,

tri W. Zilliacuksen ja varatuomari K.A. Weckströmin (toimitusjohtaja)

rinnalle johtokunnan kolmanneksi jäseneksi, niinkuin sanottiin,

kirjalliseksi neuvonantajaksi.

Bergbomin toimesta tässä uudessa asemassa on vähän tietty, ja se mikä

tiedetään todistaa hänen joutuneen vieraaseen ympäristöön, johonka

hänen oli mahdoton kotiutua. -- Jo ennen näytäntöjen alkua hän

huolehtien teatterikoulun tulevaisuutta koetti saada Nervanderin

laitoksen johtajaksi, sillä O. Toppelius, joka tähän saakka oli

tehtävää hoitanut, oli, nimitettynä kreikankielen lehtoriksi, muuttava

Vaasaan. Tarkoitus oli järjestää koulu mitä säästäväisimmin, jotta

varat eivät kesken loppuisi. Opettajina toimisivat ainoastaan rouva Raa

ja Gröneqvist, ja musiikkiopetus jätettäisiin kokonaan pois, koska

neiti Mechelin, jonka varassa se viimeksi oli ollut, aikoi syksyllä

lähteä Parisiin. Nervander kieltäytyi kuitenkin ja kehoitti Cygnaeuksen

neuvon mukaan -- "hajoittamaan koko hökötyksen". Ja siihen asia lopulta

menikin, sillä syyskuulla U. S. kertoo: "Teatterikoulu on joku aika

sitte hajoitettu, mistä syystä emme tiedä. Rouva Raa on kuitenkin

hyväntahtoisesti ottanut johtaakseen koulun oppilaita." Tämä viimeinen

tarkoittaa kai sitä, että joillekin vanhoille oppilaille annettaisiin

edelleen johtoa itse näyttelemistaidossa, mutta uusia ei otettaisi

vastaan eikä myöskään enää vaivattaisi entisiä suomenkielen

opetuksella. Siihen päättyi siis yritys, josta kymmenen vuotta

varhemmin oli niin suuria toivottu!

Ymmärrettävää on, että Bergbomin ollessa Uuden teatterin johtokunnan

jäsenenä ajateltiin niiden toiveiden toteuttamista, jotka

suomenmieliset niinkauan olivat kohdistaneet ruotsalaiseen näyttämöön.

Olihan aina vuodesta 1847 luultu, että kotimainen ja suomalainen

teatteri olisi syntyvä ja kehittyvä sen yhteydessä. Nyt, jos koskaan,

oli se tapahtuva. -- Itse asiassa on meille säilynyt kirjallinen

seikkaperäinen suunnitelma miten teatterin toiminta olisi

järjestettävä, jotta tuo päämäärä saavutettaisiin. Se on Nervanderin

kirjoittama ja hänen ilmoituksensa mukaan pääasiassa syntynyt

neuvotteluista hänen ja Emilie Bergbomin välillä, koska ehdotusta ei

katsottu sopivaksi suorastaan esittää Kaarlon tekemänä. Toiselta puolen

on luonnollista, että Emille ei ehdottanut mitään, joka olisi ollut

veljelleen tuntematonta saatikka vastenmielistä. Suunnitelmasta

mainittakoon tässä vaan seuraavat pääkohdat:

Teatteriseura jaettaisiin kolmeen osastoon, joista ensimäinen

yksinomaisesti ruotsalaista näyttämöä varten tarkoitettu, käsittäisi

silloisen seuran etevimmät kyvyt, toisen jäsenet toimisivat etupäässä

suomalaisella näyttämöllä ja kolmannen olisivat avullisia sekä

ruotsalaisissa että suomalaisissa näyttämöissä. Kaikki toisen ja

kolmannen osaston jäsenet olisivat tietysti kotimaalaisia. --

Ensimäisenä vuonna annettaisiin ainoastaan 2 tai 3 suomenkielistä

näytäntöä kuukaudessa. -- Teatterin johto uskottaisiin johtokunnalle,

jossa paitse toimitusjohtajaa ja esimiestä olisi kolme ruotsalaista ja

kolme suomalaista johtajaa. -- Teatterikoulu ylläpidettäisiin

lähimmässä yhteydessä teatterin kanssa ja johdettaisiin pitäen silmällä

samassa määrässä ruotsalaista kuin suomalaista näyttämöä. --

Orkesterissa olisi opetusta annettava kotimaisille oppilaille. --

Erityinen kannatusyhdistys perustettaisiin takaamaan teatterille 1000

markan tulo kummastakin jokaisen suomenkielisen ohjelman kahdesta

ensimäisestä näytännöstä.