III.

Emilie ja Kaarlo Bergbom.

Joukkoja voidaan kaikkialla pestata ja harjoittaa. Ainoastaan

suuria päälliköitä täytyy nöyrällä kärsivällisyydellä odottaa

"Jumalan armosta".

F. Gygnaeaa, Teatterin tulevaisuudesta, 1853.

Valtaan päässyt käsitys, että suomenkielinen näyttämö oli aikaan

saatava ja kehittyvä ruotsalaisen teatterin yhteydessä ja siis ainakin

aluksi toimiva yhdessä sen kanssa yhteisen johdon alla, tekee

ymmärrettäväksi, että julkisuudessa ei kertaakaan kysytty: oliko

tiedossa miestä, joka kykeni suomalaista teatteria johtamaan?

Ainoastaan Cygnaeus lainaamissamme otsikkosanoissa ohimennen viittasi

siihen, että semmoinen toimi ei suinkaan ollut joka miehen asia, vaan

edellytti aivan erikoisia lahjoja, mutta ei hänkään silti näy

ajatelleen että teatterin syntyminen oli riippuva päällikön

ilmaantumisesta. Mutta niin kävi kuitenkin todellisuudessa: teatteri

syntyi vasta silloin kuin päällikkö astui esiin. Jollei johtaja

"Jumalan armosta" olisi ruvennut keräämään joukkoa ympärilleen, olisi

kuka ties kuinka kauan saatu teatteria odottaa. Tämä johtaja oli Kaarlo

Bergbom.

Välttämättömänä episoodina suomalaisen teatterin esihistoriassa seuraa

tässä kertomus Kaarlo Bergbomin, ja myöskin hänen sisarensa ja

työtoverinsa, neiti Emilie Bergbomin, nuoruuden ajasta ennenkuin he

ryhtyivät siihen tehtävään, joka oli tuleva heidän varsinaiseksi

elämäntyökseen.

Bergbom-suvun kantaisä Pohjanmaalla, josta sisarukset polveutuivat, oli

1700-luvun alkupuolella Ruotsista tullut Erik Bergbom, mutta suvun

ruotsalaisuus ei sentähden ole täysin taattu, sillä mahdollisena

pidetään että Erik Bergbom oli alkuaan Satakunnasta, missä mainitun

vuosisadan alussa samanniminen suku oli olemassa. Bergbomit ovat

arvossa pidettyinä kyvykkäästi toimineet mitkä liike- mitkä

virkamiehinä. Jälkimäisiä oli sisarusten isä, Johan Erik Bergbom.

Syntyneenä 1796 hän oli vihitty filosofian maisteriksi ja tohtoriksi

1819 ja, suoritettuaan lakitieteen kandidaattitutkinnon,[23] Vaasan

hovioikeudessa tullut ylimääräiseksi viskaaliksi, kun hän nai

laamannintyttären, 17-vuotiaan Fredrika Juliana Roschierin. Pariskunnan

ensimäinen lapsi, _Emilia_ Sofia, syntyi 7 p. helmik. 1834. Emilien

käydessä kuudetta vuotta isä 1839 nimitettiin Viipurin hovioikeuden

asessoriksi, ja perhe muutti Viipuriin. Täällä Kaarlo Juhana syntyi

2 p. lokak. 1843.[24]

Siihen aikaan kun Kaarlo veli ensikerran näki päivänvalon, oli Emille

tullut kouluikään. Onneksi oli Viipurissa tyttökoulu, kovin harvinainen

laitos maassamme 1840-luvulla, mutta opetuskieli oli saksa. Tietenkin

tämä oli omansa arveluttamaan Emilietä, joka ei osannut muuta kuin

ruotsia, mutta luultavasti häntä lohdutettiin sillä että ensi

kuulustelu tapahtuisi tällä kielellä. Ja eräs hänen toverinsa, joka

samana päivänä tuli "Töchterschuleen" ja pääsytutkinnossa näki hänet

ensi kerran, muistaa vielä, kuinka vilkkaalta ja samalla varmalta pikku

pohjalainen tyttö näytti. Lyhytläntänä, hieman lyhytkaulaisena,

vaaleanverisenä, hiukset sidottuna kahteen lettiin korvien taakse,

tyttö oli tutkittaissa seisonut tyynenä ja tarkkaavaisena ja niin

sukkelasti vastannut kysymyksiin, että toinen, jonka vuoro oli tulossa,

huokasi itsekseen: jospa osaisi vastata noin! -- "Hän oli jo silloin

ihan sama kuin myöhemmin", päätti kertoja muistelmansa.

Emilie Bergbom oli todella harvinaisen etevä hengenlahjoiltaan, ja kun

vertaa hänen ominaisuuksiaan siihen mitä tiedämme hänen vanhemmistaan,

näyttää siltä kuin olisi kumpikin antanut hänelle parhaimpansa. Hän oli

selväjärkinen ja selväpuheinen, hänellä oli terävä ja hieno ymmärrys ja

luja tahto, toisin sanoen hänessä tavataan juuri ne piirteet, jotka

tekivät isästään erittäin kykenevän, mitä erilaisimpiin tehtäviin

käytetyn laki- ja virkamiehen, ja toiselta puolen hän oli tavattoman

käytännöllinen ja vilkasluontoinen niinkuin äitinsä sanotaan olleen.

Asessori Bergbomin Viipurin ajalta on tässä kerrottava yksi piirre,

joka osottaa, että hän mielipiteiltään melkoisesti erisi tavallisista

virkamiehistämme, ja myöskin luo valoa kotiin, jossa kertomuksemme

päähenkilöt kasvoivat. V. 1845 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden

Seura Viipurissa ja seuran esimieheksi valittiin Bergbom. Seuran

ensimäisessä vuosikokouksessa hän piti sangen merkillisen puheen. Siinä

hän näet, luultavasti ensimäisenä, tulevaisuuteen nähden kielsi

kaksikielisen sivistyksen mahdollisuuden maassamme.

"Ei pääkielenä", hän muun muassa lausui, "eikä sivullisena, jonkun

erinäisen säädyn kielenä, saata enää ruotsinkieli meillä olla

pysyväinen; sillä liian vähäinen on ruotsalaisten asujanten luku

omituista kirjallisuutta hengissä pitämään. Sentähden täytyy

ruotsinkielen ja sitä seuraavan kirjallisuuden meidän maasta hävitä,

tilaa antain maamme perintökielelle ja sen päälle perustetulle

kotimaiselle, suomalaiselle kirjallisuudelle; ja ainoastaan tämän

olevan Suomenmaalle sopivaisen näkyy siitäki, että ruotsi satoja vuosia

kaikella suosiolla kannatettuna, ei kuitenkaan ole jaksanut

suomenkielen alalla erittäin suurta voittoa saada eli oikioita

suomalaisia peräti luovuttaa suomalaisista tavoista ja menoista."

Tuskin kahdeksan vuotta Bergbom oli asunut Viipurissa, kun hänen,

jäsenenä eräässä hallituksen asettamassa toimikunnassa, täytyi

perheineen muuttaa Helsinkiin. Se tapahtui 1847 ja siitä lähtien perhe

jäi ainiaaksi pääkaupunkiin, sillä 1851 Bergbom nimitettiin

senaattoriksi.

Käytyään kolme vuotta Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa --

suomalaisesta siihen aikaan tietysti ei oltu untakaan nähty -- Emille

Bergbom 16-vuotiaana oli saanut sen tietomäärän, joka silloin

julkisessa oppilaitoksessa oli naisille tarjona, mutta siihen

tyytymättä hän jatkoi lukujaan osaksi yksityisten opettajain johdolla,

osaksi omin päin. Tällä tavoin hän ennen pitkää sekä uusissa kielissä

että suurten sivistyskansojen kirjallisuuden tuntemisessa sivuutti

useimmat sen ajan naiset Suomessa. Hän perehtyi täydellisesti paitse

saksan myöskin ranskan- ja englanninkieliin ja rupesi, aivan omasta

alotteestaan, suomeakin oppimaan. Tämä viimeksi mainittu yritys

todistaa, että Emilie huolimatta nuoruudestaan oli ajan hengen

koskettama ja ymmärsi kansan kielen merkityksen, ja aikaa voittaen

hänestä tuli suomalaisuuden uskollinen edistäjä, jonka vertaista ei ole

nähty Suomen naisten joukossa. Lopuksi on mainittava, että hän halusta

kirjoitellen niin runomittaista kuin suorasanaista ilmaisi omaavansa

luontaisia kirjailijataipumuksia. Kun etenkin Kalevalan kääntäjänä

tunnettu ranskalainen kirjailija Léouzon Le Duc oleskeli Helsingissä ja

1852 asui samassa talossa, Emilie Bergbom hänelle käänsi suorasanaiseen

muotoon ranskan kielelle Runebergin "Hirvenhiihtäjät" ynnä muuta oman

maan ja Ruotsin kirjallisuutta.

Tuskin edemmäksi kuin viime mainittuun aikaan, jolloin Emilie täytti 18

vuotta, pysyivät hänen päivänsä niin huolettomina kuin nuoruudelle

soveltuu. Silloin näet ensiksi havaittiin äidissä se tauti, joka kahden

vuoden kärsimysten jälkeen vei hänet hautaan. Kun sen lisäksi isäkin

samaan aikaan ja melkein yhtä kauan oli vuoteen omana, täytyi vanhimman

tyttären näinä perheen koettelemuksen-vuosina ja sittemmin äidin

kuoltua (1854) yhä edelleen kodissa hoitaa emännän virkaa ja täyttää

äidin velvollisuudet sisaruksiansa kohtaan, joista nuorin veli oli vain

viisivuotias. Tämä oli raskas tehtävä nuorelle tytölle, semminkin kun

perheen varallisuussuhteet olivat ahtaanlaiset. Niin esim. täytyi

Emilien itse neuloa sekä sisarustensa että omat vaatteensa. Mutta eihän

se haitannut, että hänen luonnonlahjansa tälläkin alalla pääsivät

kehittymään. Emilien sanotaan olleen oikea taituri neulojana. Yhden

neulojattaren avustamana hän tyydytti omaistensa tarpeet, ja

ystävilleenkin hän antoi neuvoja ja apua, kun hatun taikka jonkun muun

pukuosan aistikas laittelu tai koristelu oli kyseessä. Hän tottui

ahkeraan, edesvastaukselliseen työhön, hänen elämänkokemuksensa karttui

ja hänen luonteensa vakaantui ja hän valmistui elämäntyöhön, josta

hänellä vielä ei ollut vähintäkään aavistusta.

Mutta miten kävi henkisen kehityksen, kun käytännöllinen elämä tällä

tavoin sitoi Emilie Bergbomin jalat ja kädet? Yhdessä kohden tämä

kehitys -- totta kyllä aivan erikoisesta syystä -- täydellisesti

katkesi. Kuolinvuoteellaan äiti, joka monen silloisen naisen tapaan ei

pitänyt kirjailijatointa naiselle soveliaana taikka onnea tuottavana,

otti tyttäreltään lupauksen, että tämä ainaiseksi luopuisi

runoilemasta. Kaarlo veli, ainoa, kuten näyttää, jolle Emilie on

kertonut sen, on todistanut lupauksen noudattamisen tuntuneen hänestä

raskaalta uhraukselta, "sillä hänen rakkain unelmansa oli ollut toimia

runoilijana". Toisissa kohden Emilie Bergbom ei suinkaan jäänyt

takapajulle. Se, joka rakastaa kirjoja, saa aina jonkun vapaan hetken

lukemiseen, ja niin hänkin. Sitä paitse hän vastaanotti syviä ja

pysyviä vaikutuksia seurustelustaan eräiden ajan nerokkaimpien miesten

kanssa. Bergbomin perhe oli läheisessä suhteessa Tengströmin perheen

kanssa, jonka koti 1840-, 50- ja osaksi 60-luvullakin oli pääkaupungin

älymystön keskuspaikka. Talon isäntä oli kaikkien isänmaallisten ja

nuorten pyrintöjen suosija filosofian professori J.J. Tengström ja

emäntä J.L. Runebergin vaimon sisar.[25] Heidän luonaan viihtyivät kuin

kotonaan J.J. Nervander, J.V. Snellman,[26] E. Lönnrot, Fredr. Cygnaeus

ja Z. Topelius. Perheessä oli neljä lasta, kaikki ensimäisestä aviosta,

nimittäin yksi poika, lahjakas, ennenaikaiseen hautaan vaipunut Robert

Tengström, ja kolme tytärtä, joista vanhin tuli professori Herman

Kellgrenin, keskimäinen tohtori P. Tikkasen ja nuorin M.A. Castrénin

vaimoksi. Jo nämä mainitut nimet ilmaisevat, että Tengströmin

"salongissa" vallitseva henki oli silloisen nuoren Suomen, ja

luonnollisesti oli niin laita Bergbominkin perheessä, joka tuskin

muualta kuin sieltä etsi seurustelua.

Tengströmillä sattui seuraava pikku tapahtuma joku aika sen jälkeen

kuin Emilie oli eronnut koulusta. Hän oli Snellmanille sanonut, että

hän mielellään tekisi tuttavuutta Lönnrotin kanssa. Kun tämä sitten

kerran tuli Helsinkiin ja oli vieraana Tengströmillä, Snellman keskellä

suurta piiriä esitti Emilien kuuluisalle "Kajaanin tohtorille". Nuori

neiti oli ihastunut ja lausuikin ilonsa siitä että sai nähdä Lönnrotin.

Mutta silloin Snellman, joka hyvällä tuulella ollessaan mielellään

saattoi ihmisiä hämille, ehdotti, että he, Emilie ja Lönnrot, lähemmän

tuttavuuden vuoksi suutelisivat toisiaan. Vaikea on tietää kumpi

asianomaisista tuli suurempaan hätään, sillä jos veri lensi Emilien

kasvoihin, niin kävi Lönnrotin samoin. Vihdoin jälkimäinen sanoa

tokasi: "Enköhän voisi päästä vähemmällä?!"

Ylempänä mainituista suurmiehistä Snellman ja Cygnaeus olivat ne,

joiden kanssa Emilie Bergbom tuli lähimpään ystävyyssuhteeseen. Emilie

oli ensimäisiä naisia, jotka ymmärsivät Snellmanin kansallisia

harrastuksia, ja kun tämä ennestään oli tuttu senaattori Bergbomin

kanssa, kävi hän samoin kuin Cygnaeuskin usein perheessä. Keskustelut

tämmöisten miesten kanssa, joista Snellman kuuluu usein tulleen

ainoastaan viettääkseen jonkun hetken Emilien seurassa, eivät voineet

olla jättämättä syviä vaikutelmia nuoreen henkevään naiseen eikä liene

liiallista väittää, että ei yksikään samanaikuinen nainen samassa

määrässä kuin hän omakseen omistanut heidän humaanista ja isänmaallista

maailman- ja elämänkäsitystään.

Mitä tähän saakka on kerrottu Snellmanin ja Emille Bergbomin

keskinäisestä suhteesta, on ennen tunnettua niinkuin sekin, että

jälkimäinen 1850-luvun loppuvuosina kääntäjänä oli avullisena

"Litteraturbladin" toimituksessa. Sitä vastoin on ainoastaan ahtaassa

piirissä ollut tiettynä, että Snellman, joka 1857 oli tullut leskeksi,

1860-luvun alulla pyysi Emille Bergbomia vaimokseen. Vastaus oli epäävä

-- Emilie jäi iäkseen naimattomaksi eikä Snellmankaan mennyt toisiin

naimisiin. Syy tähän ratkaisuun oli, ei suinkaan mikään vastenmielisyys

kosijaa kohtaan, johon Emilie niin monta vuotta oli ollut kiintynyt

ihailevan kunnioituksen ja sydämellisen ystävyyden kautta, vaan

velvollisuuden tunto. Hän näet ei tahtonut jättää sisaruksiansa ja

vanhaa isäänsä ja luopua siitä perheenäidin tehtävästä, joka

äidin kuoleman kautta oli tullut hänen osakseen. Tämä oli Emilie

Bergbomin toinen suuri uhraus, toinen oli jo mainittu lupaus luopua

runoilija-unelmistaan. Tämmöiset kokemukset, jotka olisivat olleet

omansa joko katkeroittamaan taikka tylsistyttämään heikompaa luontoa,

ovat varmaan erikoisella tavalla kehittäneet ja terästäneet Emilie

Bergbomin voimakasta, ylevää henkeä. Ne ovat -- emme voi asiaa toisin

käsittää -- vahvistaneet hänen itsetuntoansa ja kiihoittaneet hänen

toimintahaluaan. Minulta on kielletty, on hän kai tarmoa kysyvinä

hetkinä ajatellut, minulta on kielletty runoilijan tie maineeseen ja

niinikään oma koti rakkaan suuren miehen rinnalla, olen näyttävä että

sittenkin kykenen johonkin. Se selittänee myöskin, että hänen

olennossaan ei ollut huomattavissa runoilijanomaisia piirteitä --

jollei oleteta, että hän, niinkuin usein tapahtuu, oli kokonaan

erehtynyt, kun hän luuli olleensa kutsuttu runoilijaksi. Mutta oliko

hän kutsuttu taikka ei, oli uhrauksen tunto hänelle itselleen yhtä

raskas, kun hän kerran uskoi siihen.

Tässä yhteydessä on mainittava, että Fredrika Runebergin 1850-luvun

keskivaiheilta alkaen Litteraturbladissa ilmaantuvat kuvaelmat

("Teckningar och Drömmar") tekivät syvän vaikutuksen Emilie Bergbomiin.

Niissä kuvattiin naisen riippuvaista asemaa, joka mitä erilaisimmissa

kansoissa ja mitä erilaisimmissa kulttuurioloissa samalla tapaa sitoi

ja ehkäisi hänen kehitystään. Kun nämä asiat tulivat puheeksi, kuuluu

Emilie usein innokkaasti asettuneen rouva Runebergin kannalle ja

kiihkeästi valittaneen naisen kohtaloa. Kuitenkaan hän ei julkilausunut

sentapaisia vaatimuksia kuin myöhemmin on kuultu naisasian

kannattajilta, vaan oli hän pääasiassa pitänyt henkisen elämän

pakollista ahtautta silmällä. Tietty on että hän myöhemminkin pysyi

jotenkin samalla kannalla. Välttäen julkista esiintymistä hän verraten

myöhään (vasta 1891) liittyi Suomalaiseen naisyhdistykseen ja

silloinkin hän sukupuolensa vapauttamiseen nähden katsoi tärkeimmäksi,

että korkeamman opin tiet avattaisiin naisille, että siveellisyyttä

kohotettaisiin ja vihdoin että naisillekin myönnettäisiin valtiollinen

äänioikeus. Että naisen päätehtävä ja suurin vaikutusala sittenkin

olisi oleva kodin seinien sisällä, sitä hän ei koskaan epäillyt.

Ensimäisen ulkomaanmatkansa Emilie Bergbom teki kesällä 1860 Emsiin ja

Interlakeniin. Se tapahtui lääkärin määräyksestä taudin johdosta,

joka oli käynyt vaaralliseksi vilustumisesta kuuluisissa

promotsionitanssiaisissa samana vuonna -- noissa tanssiaisissa, jotka

kansalaiset antoivat maistereille sittenkun kenraalikuvernööri kreivi

Berg oli Pietarista toimittanut näille kiellon pitää tanssiaisia.[27]

Toisen kerran Emilie Bergbom kävi ulkomailla 1863 isänsä kanssa, joka

hallituksen puolesta matkusti Ruotsiin, Norjaan ja Saksaan tutkiakseen

koppivankiloita, joista kertomus oli valmistettava ensikerran

kokoontuville Säädyille. Matka oli niin kiireellinen ja tapahtui niin

sopimattomalla vuodenajalla, että Emilie verraten vähän hyötyi siitä.

Berlinissä hän kuitenkin ennätti käydä taidemuseoissa ja näki

teatterissa Grillparzerin "Medean". Muutoin hän huomauttaa kirjeessään

Kaarlolle, että älykäs Berlin näytti unohtaneen että kansaa kannattaisi

muistuttaa muustakin kuin voiton jumalattaresta ja sen suosikeista,

joiden kuvapatsaita nähtiin kaikkialla; Schillerin muistopatsas oli

vasta tekeillä. Potzdamissa ihana puisto isoine tuuheine puineen

ihastutti häntä enemmän kuin "Sanssoucin linna ja Fredrik suuren

nenäliina" (!).

Kun matkustajat palasivat kotia, oli Kaarlo veli Saarijärvellä suomea

oppimassa. Sitä asianhaaraa on meidän kiittäminen muutamista Emilien

tekemistä kirjeistä, jotka tarjoavat lisäpiirteitä hänen kuvaansa.

Kuinka kypsyneesti hän arvosteli kirjallisuutta ynnä muitakin seikkoja,

todistavat seuraavat otteet:

(Elok. 30 p. 1868.) -- "Kysyt Grillparzerin 'Medeaa'. Minä olin hyvin

tyytyväinen siihen. Tosin pyytää tekijä etupäässä jännittää ja

kiihoittaa tunteitamme mahdollisimman korkealle, mutta teos on

mielestäni tavallisia paljo etevämpi, ja siinä on useita tarmokkaita ja

nerollisia kohtia. Grillparzer näyttää ylipäätään kuvaavan

mieshaamujaan veltoiksi ja noloiksi ja sitä vastoin naisiansa

sankarillisiksi ja mahtaviksi tunteiltaan. Medea, Kolchiin

raakalaisnainen, on tämän nimen arvoinen, mutta hän on suurisuuntainen

ja kannattaa koko kappaletta. Jason ei ole edes jokapäiväinen

teatterisankari, vaan kehno ja heikko raukka. Kieli on paikoittain

sangen kaunista ja huoliteltua; mutta yleensä tekijä ei näy panevan

varsin suurta painoa siihen. -- Minusta tulee nuoren kirjailijan

harrastaa kaunista ja huolellista kieliasua; älä laiminlyö sitä, oma

Kaarloni. Mihin luulet Topelius olisi päässyt ilman herttaisia ja somia

sanankäänteitään. Siihen on luullakseni ylen helppo tottua, ja vertaus

taikka kuva voidaan hyvin pukea kauniiseen asuun ilman että sen voima

ja ydin pilaantuu."

"Sinua surettaa että Snellmanin viimeiset publisistiset hetket ovat

katkeroittuneet niiden monien alhaismielisten viittailujen ja

loukkaavien syytösten kautta, joiden esineeksi hän nyt jälleen on

tehty. Luonnollisesti koskee kipeästi nähdä henkilö, jota on ihaillut

ja pitänyt arvossa, tallattuna maahan, mutta ollakseni täysin suora

täytyy minun tunnustaa etten ollut aivan tyytyväinen hänen viimeisiin

kirjoituksiinsa Litteraturbladissa. En pitänyt siitä että hän muistutti

meille, että paljo, jota katsomme oikeudeksemme, ainoastaan on

keisarikunnan mahtavan hallitsijan armosta myöntämää; onpa hän aina

ennen puolustanut sitä väitettä 'että kansakunnat itse luovat

kohtalonsa'. -- Toivon että hän ei olisi kirjoittanut niin." -- --

"Suurenmoisia valmistuksia tehdään valtiopäivien ja keisarin

vastaanottamiseksi. Ääretön tyhmyys on kuitenkin tapahtunut, kun tänne

on sijoitettu niin suuria sotajoukkoja. Sanotaan kyllä että ne

lähetetään pois kun keisari on matkustanut tiehensä, mutta pahalta

kuuluu kuitenkin että valtiopäivät ovat avattavat semmoisella

kunniavahdilla. -- Muutoin puhutaan tanssiaisista ja kaikenlaisista

juhlallisuuksista, mutta kun en tiedä mitään varmaa, niin ei ole mitään

kerrottavaa. Sitä paitse en ole laisinkaan huvitettu koko tästä

komeudesta. -- Hupaista olisi saada sinut tänne valtiopäivien ajaksi ja

vähän pakinoida kanssasi, mutta olisihan se kovin ajattelematonta.

Joskus on vähän ikävää kun ei ole järkevää ihmistä, kenen kanssa

vaihtaa ajatuksia. Nainen, joka on suljettu kyökin ja silmäneulan

välille, elää kuitenkin koko lailla säkissä, vaikka asutaan itse

Helsingissä."

(Syysk. 21 p.) "Valtiopäivät, niin kauan ikävöidyt valtiopäivät ovat

nyt toden totta avatut. -- Minusta on suuri syy olla tyytyväinen

keisarin valtaistuinpuheessa lausumiin lupauksiin ja vakuutuksiin,

mutta koko skandinavilainen puolue huutaa ja valittaa sen

sisällyksettömyyttä. Ylipäätään oli ihastus ja innostus keisariin

nähden aivan suunnaton. Kun hän lähti, kuuluu puoli seurakuntaa

itkeneen ääneen. Niinkuin vanhastaan tiedät kammoksun väentungosta eikä

minulla senkään tähden ollut halua juosta mukana kaikkialla." --

Seuraavan kevätlukukauden Kaarlo oleskeli Jyväskylässä ja lainaamme

Emilien sinnekin lähettämistä kirjeistä pari otetta:

(Helmik. 15 p. 1864.) -- "Olethan sinä kuitenkin onnen poika, kun saat

oppia suomea. Tulee oikein alakuloiseksi ja huolestuneeksi

ajatellessaan, että muutaman vuoden päästä kenties on vieras omassa

maassansa; jos silloin vielä elämää piisaa." --

(Huhtik. 18 p.) "Puolitoista viikkoa sitten oli Cygnaeus täällä; hänen

runoelmiansa painetaan par'aikaa, ja hän toi tänne yhden kappaleen,

niin että minä, 'edustaen yleisön hienotuntoisempaa puolta', lukisin

sen ja neuvoisin, onko se otettava kokoelmaan vai ei. Runoelman nimi on

'Pyhänryöstömme' [Vårt helgerån] ja se on vastalause Wasa nimen

hylkäämistä vastaan, kirjoitettu 1856. H&n sanoi tahtovansa välttää

syytöstä illojalisuudesta, ja sentähden oli hän kahden vaiheilla

painattaako runo vai ei. Kaksi ensimäistä säkeistöä on kenties

hämäränlaista, mutta loppupuoli on erinomaisen voimakas ja kaunis.

Koska hän milt'ei kokonaan syyttää itseämme 'pyhänryöstöstämme', oli

minun halpa mielipiteeni että olisi synti, jollei yleisö eikä

jälkimaailma saisi nähdä kaunista sepitelmää; sitä paitse on minusta

velvollisuus jälkimaailmaakin kohtaan, että jossakin paikassa protesti

on julkilausuttu. Kaikki tämä minun täytyi kirjoittaa Cygnaeukselle,

kun seuraavana päivänä palautin runoelman, ja voithan käsittää kuinka

vaikeaa se oli." -- --

Ei ainoastaan lainaamassamme kohdassa vaan pari kertaa muutenkin Emille

Bergbom näissä kirjeissään valittaa ikävää ja suljettua elämää.

Kodin hoito sitoi hänet, mutta silti on tiettynä, että hän suoritti

tehtäviä sen ulkopuolellakin. Kun 1860 vaiheilla valtiollinen ja

yhteiskunnallinen elämä vilkastumistaan vilkastui ja ihmisten aivot

olivat täynnä "aatteita" ja "kysymyksiä", silloin Helsingin naiset

näyttäytyivät olevansa ajan hengen koskettamia siten, että he ryhtyivät

milloin mihinkin yhteiseen yritykseen, useimmin rahankeräykseen toista

tai toista yleistä tarkoitusta varten. Tämmöisissä yrityksissä Emilie

Bergbom milt'ei aina oli mukana ja säännöllisesti johtavassa asemassa.

Hänen järkevyytensä ja tarmokas toimeliaisuutensa tekivät sen

luonnolliseksi asiaksi, ja monesti oli niin, että toimeen käytiin

käsiksi vasta sitten kun hän oli luvannut myötävaikuttaa. Niin hän oli

yksi niitä naisia, jotka ylioppilaskunnan pyynnöstä asettuivat

rahankeräysten johtoon, kun 1858 ylioppilastalon rakennuspuuha tuli

päiväjärjestykseen. Edelleen hän 1860-luvulla oli johdossa, kun rahoja

kerättiin taiteellisiin tarkoituksiin ("Väinämöisen laulu" korkokuvan

sekä "Apollo ja Marsyas" ryhmän tilaamiseksi, edellisen Sjöstrand'ilta

ja jälkimäisen W. Runebergiltä, J. Takasen avustamiseksi y.m.)

puhumatta jokavuotisista arpajaisista taikka muista hankkeista rahojen

keräämiseksi hyväntekeväisyystarpeisiin. Kun Z. Topelius, joka kauan

oli ollut hyväntekeväisyyttä varten perustetun Helsingin rouvasväen

yhdistyksen rahastonhoitaja, 1860-luvun keskivaiheilla luopui siitä

toimesta, tuli Emilie Bergbom ensimäisenä naisena tähän virkaan. Että

hän pysyi tässä maksuttomassa, mutta silti ei suinkaan vähemmän

edesvastuullisessa toimessa ainakin 25 vuotta, tiedämme eräästä

Adelaide Ehrnroothin sepittämästä tervehdysrunosta, missä häntä

yhdistyksen pylväänä kiitetään järkevistä neuvoista ja toimenpiteistä

sekä optimistisesta, luottavaisesta mielenlaadusta, joka ei koskaan

kieltämällä vastannut köyhän rukoukseen.

Paitse viimemainitussa virassa Emilie Bergbom oli kauan toisessakin,

jossa vaadittiin muuta taitoa kuin kodin askareissa. Kun Suomen

Hypoteekkiyhdistyksen yhtiökokous 1869 oli valinnut Snellmanin

johtokunnan puheenjohtajaksi, tämä otti entisen avustajansa

Litteraturbladin ajoilta laitoksen palvelukseen kirjanpitäjänä,

joten Emilie tuli olemaan ensimäisiä julkisissa tehtävissä käytettyjä

naisia. -- Tältäkin ajalta on tieto eräästä tapahtumasta, joka

todistaa kuinka suuressa arvossa Snellman piti Emilie Bergbomia.

Jossakin tilaisuudessa oli Snellman avannut sydämensä luotettavalle

ystävättärelleen ja purkanut hänelle elämänsä monet katkerat

kokemukset niin vastustajain kuin niidenkin puolelta, jotka pitivät

itseään hänen kannattajinaan. Katkeroittunut mieliala oli m.m. saanut

hänen, vanhan sanomalehtimiehen, vetäytymään pois julkisuudesta. Kun

sitten Snellman erään joulun edellä -- arvattavasti v. 1875 -- oli

hypoteekkiyhdistyksessä ystävällisesti kysynyt Emilie Bergbomilta mitä

hän mieluummin ottaisi joululahjaksi, oli tämä vastannut, että hän ei

toivo muuta kuin että Snellman jälleen ryhtyisi kirjoittamaan

sanomalehtiin. Snellman kätki toivomuksen sydämeensä, ja uudesta

vuodesta alkaen hän Morgonbladetissa usein ja entisellä voimalla

julkilausui ajatuksensa päivän kysymyksistä. -- V. 1881 Snellman erosi

hypoteekkiyhdistyksestä; mutta Emilie Bergbom pysyi virassaan v:een

1900.

Ymmärrettävää on, että Emilie Bergbom ei kaivannut seuraelämää

tavallisessa merkityksessä. Me, jotka olemme tunteneet hänet, tiedämme

kuitenkin että hän oli hilpeämielinen seurassa, vilkas ja henkevä

puhelussa, mutta tuskin hän koskaan nuorempanakaan on etsinyt huvia

tanssiaisista. Äidin asemaan joutuneena hän huvituksiin mennessään vain

noudatti velvollisuuttaan sisariansa kohtaan. Siten hän esim. talvella

1857-58 säännöllisesti seurasi Betty sisartaan hienoihin "tilattuihin"

tanssiaisiin Oelzen salongissa. Vaikka hän tuskin oli täyttänyt 23

vuotta, hän avonaisesti ja arvokkaasti toimitti "esiliinan" virkaa

kaksi vuotta nuoremmalle, iloiselle ja vallattomalle sisarelleen.

Samaan suuntaan käy seuraava tieto. Kun Kaarlo 1863 oli Saarijärvellä,

Emilie kirjoitti veljelleen, että Augusta oli ollut kenraalikuvernööri

Rokassovskyn luona eräänä maanantai-vastaanottoiltana ja oli hänestä

siellä ollut ihastuttavan lystiä. Sen johdosta vanhemmat sisaret olivat

päättäneet vuorottain seurata häntä sinne. "Usein se ei kumminkaan

tapahtune, sillä ymmärräthän että se huvi, jonka minä saan siellä, on

jotenkin vähäinen." -- Mitä itse seurustelutaitoon tulee, Emilie

Bergbom ei tarvinnut väistyä kenenkään tieltä. Missä hän esiintyikin,

herätti hän huomiota, ja tunnettu on kreivinna Adlerbergin kuvaava

arvostelu hänestä: "Niistä suomalaisista naisista, jotka tunnen, on

neiti Bergbom ainoa, joka ei ole mikään épicière (maustekauppiatar)!"

Kuvaelmamme täydennykseksi on vihdoin mainittava, että Emilie, itse

harrastamatta mitään erikoista taidetta, nuoruudestaan saakka hartaasti

seurasi pääkaupungin taide-elämää. Mielellään hän kävi teatterissa ja

konserteissa ja taidenäyttelyissä, saavuttaen varhain melkoisen

asiantuntemuksen varsinkin näyttämötaiteessa ja musiikissa. Varhemmilta

ajoilta tiedämme hänen Betty sisarensa kanssa olleen mukana

näyttämölläkin kun Weberin "Preciosa" annettiin seuranäytäntönä 1858.

Seuraavalta vuosikymmeneltä on merkille pantava, että hän O.

Toppeliuksen kanssa oli jäsen teatterikoulun johtokunnassa ja sitä

paitse oli ottanut vaivakseen antaa koulun oppilaille opetusta

ranskankielessä. Muutoin on luultavaa, että hänen harrastuksensa

suomalaisen teatterin hyväksi saivat alkunsa ja selvisivät

tavoitettavaan päämäärään nähden samalla kuin Kaarlon huomio kiintyi

suureen kansalliseen tehtävään.

* * * * *

Nyt on meidän käännyttävä Kaarloon, josta oli sukeutuva se päällikkö

"Jumalan armosta", jota kansallisen näyttämön synty edellytti.

Inhimillistä on että hänen tulevaisuutensa viimeiseen saakka pysyi

hänen läheisimmilleenkin salattuna, vaikka hänen kehityksensä oli kuin

suorastaan suunniteltu hänen erikoista elämäntyötänsä varten.

Ei liene enää ketään elossa, joka voisi kertoa jotakin Kaarlon

varsinaisesta lapsuusajasta; mutta se mitä tiedämme hänen poikaijältään

ja kouluajaltaan, luo niin täydellisen kuvan hänen olennostaan, että

siitä tuskin puuttuu yhtäkään tärkeämpää piirrettä. Kaarlo oli

hiljainen, helläsydäminen ja vaatimaton, ja uskollinen katseensa painui

vieraankin mieleen. Kun Emilie kesällä 1854 lähetti pienet veljensä,

Kallen, Ossin ja Atten, sodan jaloista Sääksmäen Voipaalaan sukulaisten

luo,[28] jätti ensinmainittu hiljaisena ja kilttinä unohtumattoman

muiston täti Beata Nervanderiin, joka myöhemmin usein kuuluu lausuneen:

"Oh, minä muistan aina Kalle Bergbomin uskolliset silmät!" Toiset

veljet melusivat niinkuin tavalliset pojat, mutta Kaarlo ei ottanut

osaa heidän eikä toverien leikkeihin ja vielä vähemmin hän riiteli

ikäistensä kanssa. Enemmän kuin seuraa hän rakasti kirjoja, runojen

lausumista ja soitantoa, joskin hän sillä välin saattoi olla herttaisen

iloinen ja hilpeäpuheinen ja mielellään tanssikin. Hän ei siis ollut

mikään mököttäjä, joka vetäytyi pois toisten seurasta; hän oli kyllä

mukana, mutta omalla tavallaan. On tunnettua että pojat eivät pidä

toverista, joka on heidän leikkeihinsä yhtymättä, jopa he ovat

taipuvaiset ylenkatsomaan miehenalkua, joka ei, kun ilma on otollinen,

heidän kanssaan lähde luistinjäälle, kelkkamäkeen taikka lumisille;

mutta Kaarlossa oli jotain erikoista, omatakeista, joka veti puoleensa

ja teki että hänen arvonsa tunnustettiin. Kun hänessä ei ollut mitään

teeskenneltyä, annettiin hänelle anteeksi hänen omituinen olotapansa ja

epäkäytöllisyytensä; toiselta puolen hänen suuremmat tietonsa, hänen

henkevyytensä ja muut avunsa herättivät kunnioitusta. "Oli kuin hän

aina olisi ollut meitä toisia ylempänä", todistaa kaksi vuotta nuorempi

veli.

Kaikesta päättäen Kaarlon harvinaiset hengenlahjat kehittyivät hyvin

varhain. "En ole koskaan ollut lapsi", hän sanoi kerran ollessaan

kolmannella kymmenellä, "13--14-vuotiaana olin aivan kuin nyt." Hän

tarkoitti henkistä kypsyyttään, kykyänsä ymmärtää kirjallisuutta ja

ihmeellisen tarkassa muistissaan säilyttää mitä hän oli lukenut, nähnyt

ja kuullut. Itse on hän antanut siitä hämmästyttävän todistuksen

kirjoittaessaan 19 p. heinäk. 1863, siis ennenkuin oli täyttänyt 20

vuotta, ystävälleen Otto Florellille seuraavan teatterimuistelman:

"Rouva Krüger-Fürthin näin minä kolmetoista vuotta sitten Antoninana

'Belisariossa' ja Lucrezia Borgiana samannimisessä oopperassa. Vaikka

olin erittäin ihastunut häneen (olin vain 6 vuotta) muistan kuitenkin,

että jo silloin valitettiin hänen kulunutta ääntänsä ja isoa nenäänsä.

Ainoastaan kun hän sai laulaa oikein furioso, niinkuin ariassa

'Schleudre Gott vom Wolkensitze', onnistui hän paremmin".[29] -- Ei ole

oudoksuttavaa että isä, jolla virkatoimien tähden yleensä ei ollut

paljo vapaata aikaa perhettään varten, seurasi Kaarlon edistystä

suuremmalla huomaavaisuudella kuin muitten lastensa sekä että Emillekin

erityisellä äidillisellä hellyydellä koetti ohjata tämän veljen

kehitystä. Isänmaallisen ja kansallisen mielensä ja elämänkäsityksensä

Kaarlo tunnustikin saaneensa sisareltaan. Suuressa tuttavapiirissä 1870

hän sanoi eräälle ystävälleen: "Koko tässä seurassa luulen olevani

ainoa, jonka nainen on tehnyt suomenmieliseksi."

Koulunkäyntinsä Kaarlo alotti maisteri A.F. Roosin 1853 perustamassa

ja 1857 lakkauttamassa yksityisopistossa, josta hän syksyllä

viimemainittuna vuonna muutti Helsingin lyseen seitsemännelle luokalle.

Kahdessa vuodessa hän suoritti tämän oppilaitoksen molemmat korkeimmat

luokat ja tuli ylioppilaaksi 17 p. syysk. 1859 saatuaan tutkinnossa

korkeimman arvolauseen.

Koulussa hänellä säännöllisesti oli korkein arvolause (10) historiassa

ja "stilistiikassa", joka ilmaisee mihin suuntaan hänellä oli

luontaisia taipumuksia. Historiallista kirjallisuutta hän lukikin

erityisellä halulla, ja mielellään hän sisarilleen ja tovereilleen

seikkaperäisesti kertoi mitä oli lukenut. Jo tähän aikaan hän varsinkin

rakasti memoarieli muistelmakirjallisuutta, jonka avulla hänen

mielestään paraiten oppii tuntemaan aikakausien hengen- ja

historiallisten henkilöitten luonteenlaadun. Sitä paitse hän hartaasti

luki runoutta ja kaikenlaista muutakin kirjallisuutta, vaikka siitä ei

koulussa ollutkaan suoranaista hyötyä. Tämä kaikki on merkille

pantavaa, sillä yksistään se että hän jo poikana laski perustukset

kirjallisuuden tuntemukselleen, puhumatta verrattomasta muististaan,

tekee ymmärrettäväksi, että hän kirjallisuustiedoillaan herätti

huomiota ja hämmästystä ijässä, jolloin muut tavan mukaan vasta alkavat

perehtyä kirjamaailmaan.

Mutta runoilijalahjojakin ilmaantui hänessä jo poikaijällä. Hän sepitti

näet ahkerasti runoja ja erittäinkin näytelmiä. Kaarlon vieruskumppani

ja paras ystävä lyseessä oli kaksi vuotta vanhempi Johan August

Florin[30] ja heitä näyttää etupäässä mieltymys teatteriin ja

draamalliseen runouteen yhdistäneen. Florin, jonka isä oli Suomen

pankin johtaja A.V.O. Florin, asui saman katon alla kuin Bergbom, ja

sentähden he mukavasti saattoivat käyttää kaiket vapaat ajat

mielitoimeensa.[31] He sommittelivat ja kirjoittivat kilvan näytelmiä,

niin että niitä sanotaan syntyneen oikein kasottain. Mutta ei siinä

kyllä, he puuhasivat yhdessä tekeleittensä näyttelemistäkin. Tältä

Kaarlo Bergbomin ensimäiseltä tuotantokaudelta ei liene mitään säilynyt

eikä sitä tarvitse suurena vahinkona pitää; säilyihän itse rakkaus

näyttämötaiteeseen, muuttumattomana ja kehityskelpoisena.

Että Kaarlo jo tällä nuorella ijällään oli oppinut varsinaista

teatteria tuntemaan, on luonnollista, sillä tuskin yksistään lukeminen

olisi herättänyt niin innokasta näyttämöllistä harrastusta kuin hänen

ja Florinin teatterileikeissä näyttäytyvä. Koulupoikien teatteri-into

johtui kai ainakin osaksi siitä yleisestä innostuksesta, millä,

niinkuin jo on kerrottu, teatterin rakentamista ja näyttelijätaiteen

vakaannuttamista Suomessa tähän aikaan ajettiin. Kun uusi kiviteatteri

vihittiin, oli ylioppilas Kaarlo Bergbom julkisesti esiintyvienkin

joukossa. Hän näytteli nimittäin Megapontoksen, kuninkaan ylimmän

juomanlaskijan, osaa "Kyypron prinsessassa"; aikakirjat eivät

kumminkaan mainitse millä menestyksellä.

Paitse lukuhalua sekä runoilija- ja teatteri-intoa on Kaarlon

poika-ajoilta muistettava myöskin hänen varhain ilmaantuneet

soitannolliset taipumuksensa. Emilie kuuluu joskus sanoneen Kaarlolla

lapsena olleen kauniin lauluäänen, vaikka se myöhemmin näyttää

kadonneen. Arvattavasti hän laulullaan oli ilmaissut musikaaliset

lahjansa, koska hän jo kuusivuotiaana pääsi oopperaan ja pienenä

poikana alkoi opetella pianonsoittoakin ja jatkoi sitä koko

koulunaikansa ja ylioppilaaksi tultuaankin. Hänen opettajattarensa oli

tohtorinleski Hedvig Arnell (o.s. Lönnblad), jonka sanotaan olleen

hyvin musikaalinen ja taitava pianonsoittaja, joskaan hän ei julkisesti

esiintynyt. Hänellä oli kehittynyt aisti soitannon alalla, eikä hän

suvainnut muuta kuin klassillista musiikkia. Kaarlo tuli pian

opettajattarensa suosikiksi, ja rouva Arnell, joka piti häntä

etevimpänä oppilaanaan, teki parastaan perehdyttääkseen häntä soitannon

kauneusmaailmaan. Itse asiassa hän tällä ajalla oikeastaan oppi mitä

hän soitannossa on oppia saanut; myöhemmästä edistyksestään on hänen

kiittäminen erinomaisia luonnonlahjojaan. Hän oppi siis rouva Arnellin

luona soittamaan pianoa, tosin ei teknillisen täydellisesti, mutta

kuitenkin niin että soitin oli hänen vallassaan. Hän soitti aina ulkoa,

sillä sävelteoksiin nähden oli hänen muistinsa yhtä tarkka kuin

kirjallisuuteen katsoen. Riippumattomuus nuottitekstistä taasen teki,

että hän soittaessaan saattoi antautua tunteittensa valtaan ja laskea

ne kokonansa soittoon. Sentähden hänen soittonsa vaikuttikin kuulijaan.

Rouva Arnellin mainitaan olleen sitä mieltä, että Kaarlo Bergbomin

olisi ollut kerrassaan antauduttava musiikin alalle, mutta, mikäli

tiedetään, se ajatus ei koskaan tullut vakavan harkinnan alaiseksi.

Kaikissa tapauksissa oli Kaarlon oppiaika ja seurustelu tämän rouvan

luona tärkeä hänen kehitykselleen. Hän kävi näet usein muutoinkin kuin

"tuntia" saamassa hienosti sivistyneessä, varakkaassa kodissa, joka oli

niitä joissa pääkaupungin etevimmät musiikin ja kirjallisuuden

harrastajat seurustelivat.

Vihdoin sopii jo tässä mainita, että Kaarlo Bergbomin erinomaisen

laajat tiedot sävelteos-kirjallisuudessa ylipäätään ja erittäin

ooppera-kirjallisuudessa ei ollut tulos varta vasten harjoitetuista

opinnoista, vaan konserteissa ja oopperanäytännöissä kootut. Kaikki

mitä hänelle oli uutta tahtoi hän kuulla ja kerran kuultuaan hän

säilytti sen muistissaan. Muun muassa kerrotaan hänen kesällä 1862

ystävänsä Otto Florellin kanssa mitä suurimmalla innolla seuranneen

niitä näytäntöjä, jotka Tukholman kuninkaallisen teatterin oopperaseura

silloin toimitti Helsingissä. Noin kuuden viikon aikana esitettiin

varsin oivallisesti Donizettin "Lemmenjuoma" ja "Rykmentin tytär",

Bellinin "Norma", Verdin "Trubaduri" ja "Ernani", Flotowin "Alessandro

Stradella", Adamin "Alppimaja" ja "Nürnbergin nukke", Rossinin

"Sevillan parturi", Weberin "Noita-ampuja" ja Mozartin "Don Juan". Jos

näin luettelisimme kaikki mitä Bergbom kotikaupungissaan jo nuoruutensa

aikana saattoi kuulla, niin nähtäisiin että tilaisuutta ei puuttunut

saamaan laajoja tietoja tälläkään alalla -- kun vain pystyi kaikki

vastaanottamaan ja omakseen omistamaan niinkuin hän. Sitten hän

myöhemmin, mutta kuitenkin jo ennen kuin hän itse tuli teatterin ja

oopperan johtajaksi, Pietarissa ja edempänä ulkomailla tavattomassa

määrässä laajensi soitannollisia tietojaan.

Tullessaan ylioppilaaksi Bergbom ei vielä ollut täyttänyt

17 vuotta. Luonnollista on, että hän näin nuorena ja kotona asuen

suoritti ensimäiset yliopisto-opintonsa niin sanoaksemme koulun

täsmällisyydellä. Hän kuunteli luentoja -- m.m. Cygnaeuksen, Lönnrotin,

Snellmanin ja Ahlqvistin -- ja luki niin ahkerasti, että hän seitsemän

lukukauden päästä keväällä 1863 oli filosofian kandidaatti, saatuaan

korkeimman arvolauseen historiassa ja estetiikassa.

Tavalliseen iloiseen ja useinkin kevytmieliseen ylioppilaselämään

Bergbomilla ei ollut aikaa eikä halua. Kumminkin hän oli muassa ainakin

sen verran että hän sai uusia ystäviä. Useimmat näistä olivat

pohjalaisia, sillä hän oli, tietysti isänsä syntyperän nojalla,

ilmoittautunut pohjalaiseen osakuntaan, joka "laittomana" oli olemassa,

vaikka ylioppilasosakunnat v:sta 1852 saakka olivat virallisesti

kielletyt. Osakunnassa oli tähän aikaan koko joukko lahjakkaita

nuorukaisia, jotka olivat uuden suomalaisen kansallishengen innostamia

ja joista useat myöhemmin ovat piirtäneet nimensä suomalaisuuden

historiaan. Semmoisia olivat Jaakko Forsman, Emil Nervander, J.V.

Calamnius, J.F. Perander, E.A. Forssell, August Hagman, Waldemar

Eneberg, W.K. Cronström, K.F. Eneberg, K.J. Gummerus y.m. Näiden

kanssa Bergbom tuli toverilliseen tuttavuuteen, mutta kahteen ensin

mainittuun hän kiintyi koko sillä haaveellisella ystävyydellä, johon

jaloluontoiset ja herkkätuntoiset nuorukaissydämet enimmäkseen ovat

taipuvaisia.

Nervanderin ja Bergbomin ystävyys alkoi 1860 vaiheilla. Yhdyssiteenä

olivat eräät yhtäläiset luonnonpiirteet: molemmat olivat herkkä- ja

hienotuntoisia ja täynnä kauneudenkaipuuta, molemmat uneksivat

runoilijan tulevaisuutta ja molemmat rakastivat teatteria. Nervander

oli kolme vuotta vanhempi ja samassa määrässä kokeneempi; luonteeltaan

vilkkaampana ja käytännöllisempänä hän, niinkuin ensimäisessä luvussa

jo on kerrottu, viehätti ympäristöään ja tietysti Bergbomiakin

ehdotuksillaan ja aatteillaan; mutta tätä etevämmyyttä vastaan oli

Bergbomilla vastapainona ylen runsaat kirjalliset tietonsa ja

soitantonsa, josta Nervander suuresti nautti, vaikka hän itse ei

soittanut. Ymmärrettävästi kilpailu ei tullut kysymykseen, mutta toisen

ansiopuolet vaikuttivat vaistomaisesti kiinnittäen toiseen. Heidän

kirjeenvaihtonsa todistaa runouden ja kauneusmaailman yleensä olleen

heille yhteisalana. -- Jaakko Forsman taasen veti Bergbomin puoleensa

aivan toisilla, jopa vastakkaisilla ominaisuuksillaan. Hän ei ollut

nimeksikään runoilija, vaan selvän todellisuuden mies, joka katseli ja

arvosteli elämää harvinaisen tyynesti ja järkevästi. Siinä kohden hän

jo nuorena -- hänen kirjeensä sen todistavat -- oli sama kuin sitten

vanhempana. Vakavan elämänkäsityksen ja rehellisen mielen ohella oli

hänen olennossaan jotain erikoisesti luottamusta herättävää ja

myötätuntoista, joka teki että hän näki ainoastaan ystäviä ympärillään,

vihollista tai kateellista ei ainoatakaan. Lisäksi hän oli iloinen ja

luontaisen humoristinen ja sentähden mitä hupaisin seuramies

ystäväpiirissä. Forsmanissa Bergbom tapasi koko sen tasaisen elämän

varmuuden, jonka hän vaistomaisesti tunsi runoilijaluonnoltaan

puuttuvan, ja täydellä antautumuksella hän liittyi häneen ja noudatti

hänen neuvojaan. Nähtävästi olikin Jaakko ystävän vaikutus häneen suuri

ja ehdottomasti terveellinen. -- Kolmas yhtä läheinen ystävä oli Otto

Florell, uusmaalainen, joka olematta itse runoilija oli erittäin

innostunut runouden, soitannon ja kaiken muunkin taiteen ihailija ja

varsinkin ajatteli suuria Bergbomin runoilijakutsumuksesta. Ollen

seurustelussa tavattoman vilkas- ja sukkelapuheinen, hän oli varsin

kykenevä karkoittamaan alakuloisuuden puuskat runollisesta ystävästään.

Muutoin hän oli sydämellinen, puhdas luonto, jonka ystävyys Bergbomiin

pysyi muuttumatta läpi elämän. Florell oli vuotta nuorempi ylioppilas

ja sen sekä luontonsa tähden vähän toisessa, niin sanoaksemme

tasa-arvoisemmassa, asemassa Bergbomiin kuin vanhemmat ja edistyneemmät

Nervander ja Forsman. -- Kaikkien näiden ystävien kanssa oli Bergbom

kirjeenvaihdossa, kun joku heistä tai hän itse oleskeli poissa

Helsingistä. Siten syntyneitä kirjeitä on kiittäminen monesta

mieltäkiinnittävästä piirteestä tässä kertomuksessa.

Varmana saatamme pitää että Bergbom oli ensimäisiä Nervanderin

perustamassa Arkadiayhdistyksessä (kts. ylemp. s. 31). Olihan sen

päämääränä runouden ja soitannon viljelys ja juuri se, niinkuin on

sanottu, yhdisti heidät alusta aikain. V:lta 1860 on olemassa

pettämätön todistuskappale heidän läheisestä suhteestaan. Silloin näet

Bergbom sepitti lyyrillisen näytelmän kahdessa näytöksessä "Liuksialan

Ruusu" (Liuksialas Ros), ja se on meille täydellisenä säilynyt

ainoastaan yhdessä -- Nervanderin tekemässä -- käsikirjoituksessa.[32]

Päähenkilö pikku draamassa on Eerik XIV:n onneton poika, Kustaa

prinssi, joka ikävöiden omaisiaan ja isänmaataan, huolimatta Juhana

kuninkaan kiellosta on erään ystävän kanssa palannut Liuksialan

tienoille, missä hänen äitinsä Kaarina kuningatar oleskelee. Jo ennen

kuin hän on ilmoittanut itsensä äidilleen, hän on rakastunut

mökintyttöön Anniin, "Liuksialan ruusuun", ja kihlannutkin hänet, niin

että hän samassa kohtauksessa, jossa hän astuu kävelyllä olevan

äitinsä, kuningattaren, eteen, myöskin esittää tälle morsiamensa (!).

Onni on kuitenkin lyhyt, sillä mustasukkaisuudesta Annin entinen

kosija Eero kavaltaa prinssin Liuksialan läheisyydessä vaaniville

sotilaille, ja karkulainen pelastuu ainoastaan siten, että Anni, joka

ajattelemattomilla puheillaan oli ilmaissut salaisuuden Eerolle,

uhraamalla rakkautensa saa tämän sovitetuksi, ja Kustaa prinssi itse

pakenee.

Niin kypsymätön kuin näytelmä onkin, on siinä ainakin yksi naivisen

runollinen kohtaus. Kun Anni tiedustelee mistä nuori vieras oikeastaan

oli kotoisin, lupaa toinen vastata suudelman hinnasta. Tyttö ei suostu

kauppaan, mutta prinssin kysyttyä oliko Anni aina oleskellut näillä

seuduilla, tämä sanoo olevansa kuninkaan entisen palvelijan tytär ja

muinoin Auran rannoilla leikkineensä Sigrid prinsessan ja Kustaa

prinssin kanssa.

_Kustaa_. Sanos, muistatko vielä Kustaa prinssiä?

_Anni_. Enkö muistaisi! Hän oli niin herttainen poika, keltatukka ja

sinisilmä.

_Kustaa_. Ja häntä kai uskaltaisit suudella?

_Anni_. Uskaltaisin kyllä! Hän on vain pikku poikanen. Miksi en voisi

häntä suudella.

_Kustaa_ (suutelee häntä). Otan sinut kiinni sanoistas; minä se olen

Kustaa!

_Anni_. Mitä! Sinäkö! Ei se ole mahdollista! Sinä lasket valheita, hän

on aivan pieni poika.

_Kustaa_. Niin hän oli kun viimein näit hänet, mutta pieni tulee isoksi

ja niin on minunkin käynyt.

_Anni_. Voi, sinä siis olisit! jaa, täytyy sen niin olla, ethän sinä

voi valehdella.

Tämä kohta 17-vuotiaan runoilijanalun tekeleessä on suorasanainen

muodoltaan, mutta enimmäkseen on näytelmä runomittainen, täynnä pitkiä

lyyrillisiä tunteenpurkauksia.[33]

Nervander puolestaan käsitteli samana vuonna sitä aihetta 1808-09

vuosien sodan ajalta, josta kymmenen vuotta myöhemmin A. Kivi,

saatuansa suunnitelman häneltä, laati viimeisen draamansa, "Margareta".

Kuinka nopeasti Bergbom kehittyi siltä lapselliselta romanttisuuden

kannalta, joka on "Liuksialan ruusun" tunnusmerkki, näkyy jo eräästä

jouluna 1862 kirjoitetusta kirjeestä Florellille, jossa hän

ymmärtäväisesti arvostelee Runebergin "Kan ej" komediaa. -- Samassa

kirjeessä hän kertoo koko jouluyön valvoneensa erään toverin

kuolinvuoteen ääressä. Kuoleva ei ollut hänen läheisiä ystäviään, vaan

pohjalainen ylioppilas kaukana kotoaan, josta äiti oli rientänyt

ollakseen läsnä poikansa viimeisinä hetkinä. Tämänlaisia piirteitä,

joissa Bergbomin sydämen hellyys kärsiviä kohtaan ilmaantuu, olisi

useampia mainittavana kuin tässä voi paikkansa saada.

Jo kesällä 1859 Bergbom oli oleskellut Saarijärvellä oppiakseen suomea.

Sen jälkeen hän oli jonakin kesänä Sääksmäellä asunut suomalaisessa

ympäristössä, mutta aivan liian lähellä ruotsia puhuvia ystäviä --

Nervanderilla oli näet 1860-luvun alulta tapana viettää kesänsä

Voipaalassa. Suomenkielen lopullinen oppiminen oli nähtävästi

kandidaattitutkinnon tähden lykätty tuonnemmaksi, sillä tuskin oli se

suoritettu, kun Bergbom kesäkuun keskivaiheilla 1863 lähti

Saarijärvelle, viipyäkseen siellä myöhäiseen syksyyn saakka.

Bergbom asettui asumaan Varvikon taloon järven rannalle, jossa hän

ennenkin oli asunut ja jossa hänet vastaanotettiin "liikuttavalla

ystävyydellä". Ympäristö oli täysin suomalainen ja tilaisuus puhua

suomea aina tarjona, paitse niinä päivinä, kun talonväki oli työssä

kaukana kotoa. Sitä paitse Bergbom ahkerasti lueskeli suomea ja

kirjoitti aineita, jotka ylioppilas Aksel Stenius pappilasta oikaisi.

Tästä kaikesta hän tekee selkoa Jaakko Forsmanille niinkuin millekin

sedälle.

Muutoin Bergbom puhuessaan Saarijärven oloista sanoo herännäisyyden

kansassa yhä enemmän levinneen ja tehneen lopun häiden,

maahanpaniaisten ja ristiäisten viettämisestä, joten häntä nyt ei enää

niinkuin edellisellä kerralla kutsuttu semmoisiin pitoihin eikä hän

sentähden yhtä helposti saanut tuttavia kansan kesken. Paitse

herännäisyyttä olivat katovuodetkin, hän arvelee, saaneet kansan

entistä vakavammaksi. Herrasperheihin Bergbomin ei tehnyt mieli.

Ainoastaan pappilassa hän joskus kävi, ei niinkään seurustelun vuoksi,

vaikka kyllä rovasti Stenius oli "ystävällinen, kelpo ja hupainen

mies", vaan soittaakseen hyvällä pianiinolla. Hän oli turhaan koettanut

saada pianoa asumapaikkaansa ja kaipasi sentähden musiikkia.

Juhanuspäivänä Bergbom oli kutsuilla pappilassa. Vieraiden huviksi

hän soitti "Hebridit". -- "Seura istui salissa", hän kertoo

Nervanderille, "piano oli toisessa huoneessa, niin että minä yksin ja

häiritsemättömänä sain uneksia itseni Mendelsohnin sävelmaailmaan."

Kuultuaan lasien kilinän hän lähti tiehensä. --

"Koko illan", hän sitten jatkaa, "aina yön selkään minä soutelutin

itseäni ympäri järveä. Oli yksi niitä ihania öitä, jolloin luonto ei

vaivu uneen vaan vavisten pyhimmässä morsiustunteessa raukeaa yön

syleilyyn. Soudellessamme yksi soutajista alkoi laulaa surumielistä

laulua, en ollut koskaan kuullut sitä, mutta ymmärsin sen

täydellisesti; koko ympäristö käänsi sen minulle. -- Omituinen on

täkäläisen luonnon ihanuus. Varsin harvoja näköaloja, joissa näkee

lukemattomia vihantia saaria ja hymyileviä lahtia heijastavan laajaan

vedenpintaan ilta-auringon hohteessa; sitä vastoin tapaa usein korkeita

harjuja, joilta silmä näkee synkkiä metsiä, joiden keskeltä ainoastaan

siellä täällä avonainen ahonrinne taikka järven sinertävä lahdelma

pilkistää esiin. Lumouksen vallassa vaeltaja on näissä salaperäisissä,

synkissä metsissä. Luonnon surumielisyys on samalla kertaa sydäntä

kouristava ja majesteetillinen." -- --

Vaikka Bergbom niin vähän välitti paikkakunnalla tarjona olevasta

seurustelusta, hän ei suinkaan tyytyväisyydellä antautunut

yksinäisyyteensä. Sanomien lukeminen ja kirjeenvaihto olivat ne

välttämättömät virkistyskeinot, jotka tekivät hänelle maalla-olon

siedettäväksi. Ennen mainittujen ystävien kanssa hän koko ajan oli

ahkerassa kirjeenvaihdossa, joka ainoastaan Florelliin nähden taukosi

noin pariksi viikoksi elokuun lopulla ja syyskuun alussa, jolloin tämä

ystävä tuli vieraaksi Bergbomin luokse "aikaansaaden vallankumouksen"

hiljaisessa Varvikossa. Säilyneet kirjeet sisältävät iloisen juttelun

muodossa ja ohella kaikenlaista mieltäkiinnittävää. Tässä on

tärkeimpään rajoituttava.

Säälimättömästi Bergbom, jolle Forsman oli luonut pikakuvauksen

keisarin käynnistä Helsingissä, tuomitsee imartelevaisuuden ja

teeskennellyn kaunopuheliaisuuden, millä F. Berndtson F.A.T:ssa puhui

Majesteetista, ja myöskin H. D:n hartauden tehdessä tiliä jokaisesta

tämän askeleesta. Toiselta puolen hän erään Litteraturbladin

kirjoituksen johdosta ihailee Snellmanin mestarillisen esitystavan

suuruutta, voimaa ja lämpöä, joka on tunnustettava, vaikka ei joka

kohdassa voisikaan hyväksyä hänen mielipiteitään; sitä vastoin hänestä

H. D. taistellessaan Snellmania vastaan aina on kehno.

Kirjeistä saadaan edelleen tietää, että Bergbomilla, kun hän vetäytyi

maalaiselämän yksinäisyyteen, paitse suomenkielen oppimista oli

toinenkin tehtävä mielessään. Hän oli päättänyt tänä kesänä kirjoittaa

suuren murhenäytelmän, eikä tuuma ollut ystäville mikään salaisuus;

alusta alkain hän puhuu heille "Pombalista" tunnettuna asiana.

Tositeossa käsiteltävä aine Portugalin historiasta jo kauan oli kytenyt

hänen sisässään. Se oli hänelle, joka nuoruudestaan huolimatta oli niin

syvästi perehtynyt historiaan, etsimättä ja pyytämättä ilmaantunut

otollisena aiheena. Että niin oli laita, voi päättää eräästä kirjeestä

Nervanderille, jossa hän leimaa aivan vääräksi semmoisen kritiikin,

joka -- niinkuin juur'ikään oli tapahtunut Nervanderiin nähden ("Vid

Anjala") -- moittii runoilijaa siitä, että tämä on "valinnut" toisen

tai toisen aiheen, "ikäänkuin eivät aiheet yllättäisi runoilijaa hänen

aavistamattaan". Sillä tavoin Pombalkin oli yllättänyt Bergbomin, joka

aluksi ei tiennyt miten aine oli rajoitettava. "Ensi aikomukseni oli

kirjoittaa noin 12 näytöstä käsittävä jättiläisdraama, joka esittäisi

merkillisen miehen historialliset elämänvaiheet." Sittemmin hän supisti

aineen siihen tapahtumaryhmään jonka huippukohdan muodosti salaliitto

kuningas José Emanuelia vastaan (syyskuulla 1758) ja sitä seuraava

jesuiittain karkoitus.

Kuinka tarkasti ja seikkaperäisesti Bergbom oli miettinyt aineensa,

todistaa eräs aatteellinen selonteko ("idéell exposé"), jonka hän

Saarijärveltä lähetti Nervanderille vähän sen jälkeen kun oli alkanut

sepittää näytelmää. Koska tämä kirjoitus on mitä oivallisin näyte

tekijänsä henkisestä kypsyydestä, ansainnee se tässä paikkansa:[34]

"Niinkuin ehkä muistanet, on minua aina vähin huolestuttanut, että

murhenäytelmälläni ei ole päähenkilöä; kumminkin olen tyytyväinen kun

siltä vaan ei puutu pääaatetta."

"Pombal on uuden ajan, vapauden ja edistyksen mies. Alhaista syntyperää

ollen ja varhain lähteneenä ulkomaille hän on Wienissä, Lontoossa ja

Parisissa omakseen tehnyt ne kirkolle ja kaikille historiallisille

traditsioneille vihamieliset teoriiat, joita 18 vuosisadalla varsinkin

ranskalaiset ensyklopedistat esittivät ja levittivät. Palattuaan

kotimaahan hän huomaa siellä kaikki olevan kaukana muun Euroopan

jäljessä. Voimakkaalla kädellä hän joka taholla ryhtyy asiain menoon

murtaen kaikki, joka asettuu hänen tiellensä. Hän on luonteeltaan

rohkea, luja ja suurisuuntainen. Hän ei kunnioita mitään. Niinkuin

kaikki nousukkaat hän on luulevainen, niinkuin kaikissa väkivaltaisissa

uudistajissa hänessäkin on taipumusta julmuuteen. Teräväsilmäisenä hän

kohta näkee, missä hänen vaarallisimmat vihollisensa ovat, missä sen

pahan juuret ovat, jonka hän tahtoo kukistaa. Jesuiitat ovat ainoat,

jotka noudattavat aatteita, ainoat joilla on yksi päämäärä, jotka

ajavat tarkoitustaan takaa niin suoraan, ettei niitä voida työntää

syrjään, vaan on niiden kanssa taisteltava elämästä ja kuolemasta.

Heillä on puolustettavana katolinen kirkko, joka oikeastaan on ainoa

Etelän lapsille sovelias uskonto. Salaliittoa kuninkaan henkeä vastaan

Pombal käyttää yksistään verukkeena heidän kukistamisekseen. Hän ei

välitä ovatko keinot oikeuden mukaisia vai vastaisia. Jopa kelpaa

hänelle vihattu inkvisitsionikin, kun se auttaa häntä hänen

tarkoitustensa perille. Mutta tällä säälimättömällä kovuudellaan hän

myöskin karkoittaa luotaan kaikki, jotka rakastavat häntä. Hän on

pakotettu uhraamaan viattoman vävynsäkin, ja voittajanakin hän lopulta

seisoo kaikkien ylenantamana, sillä hänen rakkain tyttärensäkin eroaa

hänestä haudatakseen hävitetyn elämänonnensa pirstaleet luostariin.

Minusta hänen kohtalonsa on täysin traagillinen, vaikka hän ei kuole

näytelmän päättyessä."

"Pombalin etevin vastustaja on jesuiittalaisuuden edustaja pater

Moreira, Hän on kuitenkin jotain enemmän kuin ainoastaan abstraktinen

aate; olen ajatellut hänet itsenäiseksi luonteeksi. Hän on syntynyt

munkiksi ja hän on elänyt askeettista munkinelämää; hänen sydämmessään

on vain hämäriä aavistuksia hellistä tunteista, maallisista himoista,

inhimillisistä pikkuheikkouksista. Kirkon onnellisina aikoina hänen

levoton henkensä olisi tehnyt hänet reformaattoriksi Savonarolan taikka

pyhän Theresian tapaan, mutta nyt hän koko sielunsa voimalla on sen

yltiöpäisin puolustaja. Hänen luonteeseensa nähden historia ei ole

antanut minulle mitään johtoa, sillä vaikka hänellä kuninkaan

rippi-isänä oli tärkeä osa Pombalin vihollisten joukossa, en ole saanut

vähintäkään vihiä hänen persoonallisuutensa laadusta. Eipä

laajaperäisissä 'Pombalin memoaareissakaan' mainita muuta kuin hänen

nimensä. Näet siis että hän on niitä henkilöitä, joihin nähden

runoilija on täysin vapaa."

"Pater Moreira on runollinen, sillä hän taistelee suuren historiallisen

aatteen puolesta. Traagilliseksi tulee hänen kohtalonsa sen kautta,

että hän kukistuessaan tuntee, että tämä aate on elänyt aikansa ja että

hänen taistelunsa siis tavallaan on ollut turha. Kuolinhetkellään

täytyy hänen ainoalle henkilölle, johon hänellä on jonkinlainen

rakkaus, lausua: 'Luovu asiastamme, sillä se on kadotettu.'"

"Tragedian kolmas päähenkilö on Donna Theresia Tavora. Kun Pombal oli

pääasiassa Ranskassa julistettujen aatteiden johtama, kun Moreira

taisteli Rooman puolesta, oli Theresia taasen Portugalin kansallisen

aineksen edustaja. Hänen sielunsa elää yhä vielä keskiajan loistavia

ritaripäiviä, jolloin Portugalin maine kuului ympäri Eurooppaa ja sen

sotapäälliköt järkyttivät aasialaisia keisarikuntia. Hän on ylimys

pohjaan saakka. Hän vihaa Pombalia sentähden että hän vihaa sitä

pintapuolista, levotonta, ivailevaa aikakautta, jossa hän elää. Hänen

runollinen tunteensa katkeroittuu siitä, että hänen maanmiehensä

ylenkatsovat kansallista Camoensia taikka syvämielisen Calderonin

teoksia ja etsivät sielunravintoa Voltairen rivoista kirjoista. Oikeana

espanjalaisnaisena (taikka oikeammin, mikä kuitenkin tässä on

yhdentekevä, portugalilaisena) ovat ylpeys ja kunnia hänen luonteensa

pääpaatoksena. Hän ei tahdo taipua miehen vallan alle. Rakkaus on

hänestä arvoton ies. Haaveellisena katolilaisena hän on erään lupauksen

johdosta aviossakin pysynyt neitsyeenä. Hän rakastaa aavistamattaan

Lafoensin herttuata, syystä kun hän hänen ihanteellisessa

nuorukaisluonnossaan luulee näkevänsä oikean ritarihaamun, vastakohdan

ajan pikkumaisille itsekköille (hän se on, joka puhuu, enkä minä).

Salaliittoa hän ei tahdo, vaan ainoastaan suoraa, avonaista kapinaa.

Kun vasallit huomaavat, että kuningas on rikkonut valansa, he

valitsevat uuden, niin hän ajattelee. Silloin kuningas loukkaa hänen

kunniaansa. Vasta silloin hän noudattaa vanhaa espanjalaista sääntöä --

semmoisessa asemassa ei tapella vaan murhataan -- ja ylpeä, kaikkea

alhaista inhoava Theresia suostuu salamurhaan. Luullakseni hänen

luonteensa tulee mieltäkiinnittäväksi. Rakkaus kostaa julmasti. Hän,

joka ylimielisessä neitsyeellisyydessään vastustaa jaloa Lafoensia,

pakotetaan antautumaan raukkamaiselle, vihatulle hekumoitsijalle.

Kumminkin hän kuolee onnellisena, sillä hänelle on ainakin elämänsä

viime hetkessä sallittu pelastaa se, jota hän rakastaa. Hänen loppunsa

ehkä muistuttaa vähän Thisbeä [V. Hugon draamassa 'Angelo'], kuitenkin

on Thisbe antautuvaisempi, Theresia suurempi."

"Kuningas, johon kappaleen ulkonainen toiminta osaksi kohdistuu, on

halpamainen henkilö. Pelkurimaisuus ja hekumallisuus ovat hänen

luonteensa pääpiirteet. Moreira uhkaa häntä helvetillä, Pombal

jesuiittain tikareilla. Vaikka hän on äärettömän taikauskoinen, on hän

kuitenkin jälkimäisen vallassa, sillä pelkurimaiset ihmiset pitävät

aina lähintä vaaraa silmällä. Hän vihaa sekä Pombalia että Moreiraa,

syystä kun hän tuntee että toinen kuin toinenkin on häntä etevämpi.

Salaliitto saa hänen kavaluutensa tasapainosta ja heittää hänet

Pombalin syliin. -- Pombalin vävy Elvas'in herttua on heikko

luonnoltaan ja haaveksija, mutta kunnon ihminen. Pysyen hyvänä

puolisona ja hyvänä poikana hän koettaa välttää kaikkia niitä

taisteluja, joihin hänen perheensä ja Pombal ovat sekaantuneet.

Kuitenkaan ei semmoinen puolinaisuus kelpaa levottomina aikoina,

jolloin jokaisella miehellä täytyy olla määrätty väri; vaikka hän on

viaton, tempaavat tapahtumat hänet pyörteeseensä ja hän joutuu

perikatoon."

"Muista näytelmässä esiintyvistä jesuiitoista on Malagrida tärkein.

Kuvatessani tätä puoleksi (jollei kokonaan) hullua vanhusta, jossa

raivoisa yltiöpäisyys ja väkinäisesti kiihoittunut haaveellisuus

yhtyvät, olen kerrassaan noudattanut historiaa; erittäinkin olen

ahkerasti käyttänyt muistelmia, jotka sisältävät muutamia otteita hänen

teoksistaankin -- todella kallisarvoisia minulle."

"Vahinko että toiminta tarjoo niin vähän tilaisuutta kardinaali

Saldanhan luonteen kehittämiseen. Hän on tärkeä sentähden, että hän

paavin lähettiläänä näyttää miten uuden ajan henki on saanut jalansijaa

kirkon ruhtinastenkin joukossa. Ensiksi ajattelin tehdä tämän luonteen

koomilliseksi. Kenties olisi hän siten ollut luonnollisempi ja samalla

myöskin tuonut näytelmään merkitsevämmän lisäpiirteen kuin nyt on laita

hänen esiintyessään vakavana. En ole asiasta varma. -- Aatelispuolue,

joka on osallinen salaliittoon, on merkitykseltään vähäpätöinen.

Tavora, Theresian puoliso, on yksinkertainen, raaka ja saituri. Aveiro,

Elvas'in isä, on häilyvä, salakavala ja tunnoton. Kaikki runollinen,

mikä puolueessa on tavattavissa, on keskittynyt yhteen naiseen,

Theresiaan. Ei voikaan olla toisin. Sillä miehen täytyy elää aikansa

mukana, ainoastaan naisen on sallittu uneksia itsensä toisiin oloihin.

Lafoensin herttua, kuninkaan serkku, on jalo nuorukainen Max

Piccolominin tapaan. Hän on salaliittolaisten hallitsijaehdokas.

Beatrice, Pombalin tytär, on naisellinen köynnös, joka sydämellisellä

antautuvaisuudella kiertyy jokaisen rakastamansa esineen ympäri. Hän on

puolisonsa Elvas'in vastine, naisena. Muut sivuhenkilöt ovat niin

mitättömiä ettei niillä ole selväpiirteistä luonnetta." --

Heinäkuulla Bergbom ei vielä päässyt alkuun. Ensimäiset kohtaukset

olivat hänestä vaikeimmat. Sitä paitse häntä häiritsi Jaakko Forsmanin

kehotus "jättää koko estetiikka sikseen" sekä ajatus että hänen tulisi

paremmin oppia suomea ennen kuin hän pani aikaa niin laajaan

ruotsinkieliseen teokseen. Elokuun alussa hän kumminkin ryhtyi työhön

ja saman kuun lopulla, kun Florell tuli, oli jo kolme näytöstä

valmiina. Luultavasti hän olisi nopeamminkin suorittanut tehtävän,

jollei hän soutoretkellä olisi pudottanut toisen näytöksen

käsikirjoitusta järveen ja ainoastaan vastahakoisesti kirjoittanut sen

uudestaan. Syyskuun alussa syntyi sitten neljäs ja viides näytös, joten

Florell lähtiessään sai käsikirjoituksen mukaansa. Draama oli näet

kohta Nervanderin, Jaakko Forsmanin ja Emilie sisaren arvosteltava ja

sen kohtalo heidän tuomiostaan riippuva. Florell, joka ensimäisenä oli

siihen tutustunut, oli niin tyytyväinen, että hän vaatimalla vaati

Bergbomia julkaisemaan teoksensa.

Emilie ilmaisi mielensä näillä sanoilla: "Kiitos, oma Kaarloseni,

rakkaasta kirjeestäsi ja Pombalistasi. Olen lukenut sen

odottamattomalla nautinnolla ja tyytyväisyydellä ja onnittelen

vilpittömästi sinua että olet kyennyt kirjoittamaan sen. Kaiken

lähemmän arvostelun jätän siksi kun olen lukenut kappaleen

toistamiseen; tahdon vain sanoa että olen tyytyväinen; mutta kyllä

minusta näkyy, että olet erityisellä mieltymyksellä lukenut Victor

Hugota." -- Ylipäätään oli ystävien arvostelu samansuuntainen,

hekään eivät näy odottaneen niin kypsää ei sisällykseen eikä muotoon

nähden. Samoin kuin Bergbom elokuulla, kun Nervander oli hänen

arvosteltavakseen lähettänyt koko kasan runoelmia ja kysynyt, neuvoiko

hän häntä julkaiseman kokoelman jouluksi, oli tunnollisesti ja

avonaisesti sanonut ajatuksensa joka runosta ja lopuksi lausunut

pitävänsä ystävälleen edullisempana olla samana vuonna painattamatta

kahta runollista julkaisua, samoin Nervander nyt laajassa kirjeessä

yksityiskohdittain tarkasteli murhenäytelmää. Forsman taasen puhui

yleisemmin, mutta kiittäen ja tunnustaen, että näytelmä oli häntä

tyydyttänyt ja syvemmin vaikuttanut häneen kuin hän oli voinut odottaa.

"Sinä kirjoitit niin lämpimästi", Bergbom vastasi siihen, "aloin useat

kerrat puhua, aivan kuin olisit ollut läsnä. Olen koettava, niinkuin

sanot, olla viekoittumatta itsekylläisyyteen. Tiedätkös, ei se aina ole

niinkään helppoa, sillä tavan takaa heilun liikaluulon ja

alakuloisuuden välillä."

Kun ne läheiset, joiden arvosteluun hän luotti, olivat niin

tyytyväisiä, saattoi runoilijanalku itsekin olla tyytyväinen. Olihan se

jotakin, että hän ennen kuin oli täyttänyt 20 vuotta oli saanut

käsistään murhenäytelmän, joka oli täytenä runoteoksena eikä

vain kokeiluna arvosteltava. Enempää tällä hetkellä ei ollut

toivottavissakaan. Bergbomilla näet ei laisinkaan ollut halua painattaa

teostaan[35] ja sen näyttelemisestä ei voinut olla puhettakaan, kun

teatteri oli raunioina. Pombal, jonka Florell vielä samana syksynä luki

Arkadia-yhdistyksessä, jäi sentähden vastaiseksi suuremmalta yleisöltä

salaan.

Mutta Pombal ei suinkaan ollut ainoa runollinen ajatus, joka tänä

kesänä kiinnitti Bergbomin mieltä. Kuinka runolliset aiheet häntä

ylättivät, näyttää seuraava kohta eräästä kirjeestä Nervanderille:

"Me olemme", hän kirjoittaa, "par'aikaa rovasti Steniuksen

luona käyttääksemme talon erinomaista pianiinoa. Eilen kun

soitettiin Chopinin 'marche funébreä', juolahti päähäni aihe uuteen

murhenäytelmään, nimeltä Salomon de Caus. Brachvogelin Mondecaux on

hyvä näyttämökappale -- ei muuta, ja Munchin Calomon de Caus'ta tosin

en ole lukenut, mutta eräästä selonteosta päättäen on kelpo aate

sekoitettu pietistis-ortodoksisella värillä. Olen ajatellut

perusaatteen jotenkin tähän tapaan. Richelieun kardinaali, suuri

vaitiomiehennero, ylenkatsoo, jopa tahtoo musertaa kaiken nerollisen

ylivoiman rinnaltaan. Tiedettä ja taidetta hän tosin suvaitsee, mutta

niiden harjoittajain on taipuminen hänen yliherruutensa alle. Hän

hallitsee niitä yksinvaltiaasti niinkuin koko Ranskaa. Kaksi neroa

tahtoo kuitenkin vetäytyä riippuvaisuudesta, Corneille ja Salomon de

Caus. Kumpaakin kardinaali vainoaa. Corneille pelastaa itsensä luomalla

kuolemattomat mestariteoksensa ja saamalla sen kautta koko Ranskan

puolustajakseen. Mondecaus jälleen elää ainoastaan unelmissaan eikä saa

mitään todellista aikaan; hän on vain aavistava nero, eivätkä ihmiset

sentähden ymmärrä vaan vierovat häntä, ja Richelieu (käytännöllinen

mies, joka pitää ainoastaan tuloksia silmällä) pistää hänen

omahyväisenä uneksijana houruinhuoneeseen. -- Ymmärräthän että kaikki

on minulle vielä täydellinen kaaos, josta paitse mainituita haamuja

ainoastaan Marion de l'Orme hämärästi pilkistää. Asettaa yhteen

Corneille ja de Caus on rohkeaa, tunnustan sen, mutta enhän

tarkoitakaan historiallista tragediaa, ja onhan silloin täysi vapaus

käsitellä tarjona olevia tosiasioita."

Myöskin Jaakko Forsmanille Bergbom useissa kirjeissä puhui runollisista

aikeistaan: Kerran että hän suunnitteli jonkinlaista taiteilijanovellia

nimeltä "Däumchen" (Peukaloinen), jonka toiminta tapahtuisi osaksi

Suomen sisämaassa osaksi Düsseldorfissa, toisen kerran että hän oli

miettinyt murhenäytelmää Rooman keisariajalta, Nero sankarina, ja

monesti tietysti Pombalista, joka par'aikaa oli tekeillä. Tämän

johdosta oli Forsman, ennen kuin hän oli Pombalin lukenut, kirjoittanut

kirjeen, joka on kadonnut, mutta jonka sisällyksen voi aavistaa

Bergbomin mieltäkiinnittävästä vastauksesta. Forsman näyttää ensin

puhuneen omasta elämänpäämäärästään, jota Bergbom sanoo "suureksi ja

kauniiksi", ja sitten -- arvattavasti viitaten ystävänsä runollisiin

aikeihin -- "moittimatta ja kummeksimatta", niinkuin tämä nimenomaan

huomauttaa, kysyneen, minkä päämäärän hän oli asettanut itselleen ja

eikö hänen nyt tulisi tehdä työtä ja jättää runoileminen tuonnemmaksi?

-- Siihen toinen vastaa nähtävästi sydämensä pohjasta:

"En olo kirjoittanut Pombalia sentähden että tahdoin, vaan sentähden

etten voinut olla sitä tekemättä. Mahdollisesti olisin voinut lykätä

sen jonkun kuukauden eteenpäin, mutta asianlaita olisi sittenkin ollut

sama. Pombal ei ollut minussa tämän päivän eikä eilispäivän tuoma, jo

kolme vuotta sitten koetin luoda haamut päivän valoon, etteivät ne

vaivaisi minua. Se oli kypsymätön ja liian hätäinen koe. -- --

Sittemmin olen sisässäni uudestaan muodostanut aineen -- se oli valmis

sisässäni ja sen täytyi päästä esiin. Kirjeesi oikeastaan ei sisältänyt

minulle mitään uutta; olen aavistanut ja tuntenut sen. Eikä se ole

loukannut minua, eikä edes kummastuttanut, ei, päinvastoin olen sitä

odottanut. Usko pois, sisässäni tunnen sanojesi totuuden ja hengen.

Minä tunnen että minulla, ainoastaan jos ahkeroitsen ja teen työtä, on

oikeus innostua siitä päämäärästä, jonka minä itse ja sinäkin (oi, suo

minun uskoa sitä sinusta) olemme asettaneet minulle: tulla suureksi

tosisuomalaiseksi runoilijaksi, -- -- Elä pelkää Neroa taikka jotain

muuta fantasiakuvaa, joka kyllä sumussa voi minulle haamoittaa aika

selvänä, mutta vielä tarvitsee pitkän ajan ennen kuin se uskaltaa

päivän valoon. Kun olen erinäisen tunnelman vallassa voin tosin

ajatella toista tai toista ainetta, mutta vastaiseksi se rajoittuu

semmoisiin haihtuviin mietelmiin. Minulla ei ole halua eikä aikaa niin

syventyä johonkin aineeseen, että siitä sukeutuisi jotakin eheää

saatikka ilmituotavaa. Siitä voit olla varma." --

Syyskuun keskivaiheilla Bergbom kirjoittaa, että hänen polkunsa

metsässä olivat alkaneet käydä märiksi ja että hän oli päättänyt lähteä

kauas sydänmaahan, jossa eräs hänen isäntänsä pojista nuoren vaimonsa

kanssa asusti yksinäisessä talossa. Varvikosta sinne oli puolikolmatta

peninkuormaa, ja sentähden hän aikoi viipyä siellä ainakin viikon

päivät. "Sydänmaan seudut ovat mitä ihanimpia, ja minä aion siellä

oikein nauttia juhlallisesti synkkämielisen syksyn kauneudesta." --

Lokakuun 10 p. hän sanoo maan jo kylmettyneen edellisenä yönä. "Kaunis,

surumielinen syksy värivivahduksineen on mennyt, ja luonto alkaa jo

ommella kuolinvaatteitaan, tuota minulle niin vastenmielistä valkeaa

lumi- ja jääpukua." -- Näissä otteissa ilmaantuu yksi omituinen piirre

Bergbomin luonteessa, joka pysyi muuttumattomana niin kauan kuin hän

eli ja jolla myöskin oli merkitystä hänen teatteritoimeensa nähden. Hän

rakasti niin luonnossa kuin elämässä kaikkea voimakkaan värikästä ja

lämpimän tehoisaa; sitä vastoin oli lumi ja valkea väri, arvattavasti

yksitoikkoisuutensa tähden ja elämänkielteisenä hänelle aina

vastenmielinen.

Viimeisessä kirjeessään Forsmanille Bergbom pyytää neuvoa, mihin hänen

tulevana lukukautena olisi lähdettävä suomenkielen oppiin. J.V.

Snellman oli keväällä kehoittanut häntä menemään Kajaaniin, jossa hän

ainakin pääsisi ruotsia kuulemasta, mutta hänellä oli pääkaupunkilaisen

kammo Kajaania kohtaan. Sitä vastoin hän itse ajatteli joko Jyväskylää,

jota hän luuli kirjalliseksi, soitannolliseksi ja vilkaseloiseksi

kaupungiksi, taikka edelleen Saarijärveä -- "mutta kyllä se on oleva

kauheaa".

Oltuansa kolme kuukautta kotona Bergbom tammikuun lopulla 1864 lähti

Jyväskylään. Matkustaen Hämeenlinnasta kyydillä, hänen huomiotaan

kiinnitti luonto, "jota hän ei koskaan ennen ollut oikein nähnyt

talvipuvussa"; mutta uuden olopaikan ensi vaikutus oli masentava. Kun

hänelle kerrottiin, että Jyväskylässä ei suinkaan yleisesti puhuttu

suomea, hän jo katui koko matkaansa. "Semmoinen on luontoni: pieninkin

vastoinkäyminen lannistaa mieleni, mutta kun olen saanut vähän tyyntyä,

niin on kaikki taas hyvin." Niin kävi nytkin, asuen lehtori Veilinillä

hän pian tutustui kaupungin opettajiin ja huomasi, että ne olivat kelpo

miehiä. Lehtori Järvinen antoi hänelle tunteja. Vaikeinta Bergbomille

oli suomenkielen oikea lausuminen ja juuri sitä hän tunneillaan

harjoitteli.

Että vieras pääkaupungista avoimin sylin otettiin vastaan "Suomen

Ateenan" seurapiireissä, on ymmärrettävää. Itse hän tästä kertoo

humoristisesti Nervanderille (15/2):

"Olen esittäytynyt kaikkine mahdollisine rakastettavine

ominaisuuksineni seuraelämässä -- sirona caballerona (eräällä

rekiretkellä), perin oppineena (väittelin kaksi kokonaista tuntia

konkordiakaavasta kaupungin korkeakirkollisen puolueen kanssa), suurena

maailmanmiehenä (olen läpikäynyt suurenmoisen tutkinnon Helsingin

tanssiaisista), loistavana taiteilijana (olen avustanut konsertissa) --

lyhyesti sanoen kaikenmoisilla täydellisyyksillä varustettuna

henkilönä; mutta kuitenkin on minulla ollut kauhean ikävä."

Helsingissä hän oli tuuminut koettaa Jyväskylässä toimeenpanna

seuranäytäntöjä teatterin hyväksi,[36] mutta siitä ei tullut enemmän

kuin Shakespearejuhlasta, joka toki olisi ollut helpompi saada aikaan.

Jyväskylässä ei näy tähän aikaan olleen mainittavaa draamallista

harrastusta. Kertoopa Bergbom Florellille, että muutamat herrat, jotka

olivat kuulleet puhuttavan "Pombalista", pyysivät häntä lukemaan

kappaleen heille. Kun kolme näytöstä oli luettu, sovittiin että

viimeiset näytökset luetaan toiste; mutta toista kertaa ei tullutkaan!

Bergbom ei tahtonut asiasta muistuttaa, ja herratkin olivat sen

unohtavinaan. Enemmän kuin seuraelämä näyttää Bergbomia huvittaneen

silloin vielä uusi seminaari eri laitoksineen. Hän kertoo m.m.

olleensa useamman kerran lastentarhassa, neiti Nappan osastolla.

Siellä vallitseva tyytyväisyys, luonnollinen vapaus ja iloisuus

ihastuttivat häntä, ja suurella mielihyvällä hän katseli leikkejä ja

voimisteluharjoituksia, joita laulaen toimitettiin. Ehkä vielä

kuvaavampaa Bergbomille on eräässä kirjeessä tavattava kertomus, kuinka

hän koetti tyydyttää kirjallisuuden puutettaan, jota varten köyhällä

kirjakaupalla oli vähän tarjona. "Minua on huvittanut", hän kirjoittaa

Forsmanille, "katsella läpi jos minkälaisia noista 3-4-5 kopeekan

kirjasista, joita on niin paljo erilaisista aineista. Olen hämmästynyt

ääretöntä runsautta kelvotonta hengellistä tehdastavaraa, joka on

suomeksi käännetty. Syystä kun hengellinen kirjallisuus oli minulle

tuntematon, olen jollakin mielenkiinnolla lueskellut näitä 'hengellisiä

kynttiläjalkoja' taikka 'maitoa ja hunajaa nälkäisille sieluille' y.m.

s. Ikävä on nähdä että suomea-osaavat käyttävät aikaa ja työtä

semmoisen kirjallisuuden kartuttamiseksi. Jos ne olisivat alkuteoksia,

niin minusta niissä ei olisi mitään moitittavaa, mutta milt'ei

kaikki on käännettyä. Suuri menekki näyttää olevan epäperäisillä

evankeliumeilla, varsinkin Nikodemuksen ja Jesuksen lapsuuden

kertomuksella. Sitä surkeampi on nähdä kuinka ei yksikään välitä

Kantelettaresta, vaikka se on samalla kertaa huokea, soma ulkoasultaan

ja sisällykseltään erinomainen. Sitä on vain joku ainoa kappale myyty."

-- Samassa kirjeessä Bergbom kysyy: "Kuka on lähettänyt Rosvojen ja

Macbethin käännökset Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle? Muista kertoa

minulle kaikki mitä saat kuulla Kullervosta; kaikki mikä koskee

Stenvallia [Kiveä] on minulle niin mieltäkiinnittävää kuin olisimme

vanhoja tuttuja." -- Vasta vuoden lopulla Bergbom, niinkuin ennen on

kerrottu, tuli tutuksi Kiven kanssa.

Jyväskylästäkin Bergbom, niinkuin enimmäkseen myöhemminkin, kirjoitti

kaikki kirjeensä ruotsiksi; mutta kumminkin hän siellä jo alkoi käyttää

suomea runollisissa kyhäelmissään. Siten hän kirjoitti kahdeksan pientä

lyyrillistä kuvaelmaa, joista hän piti neljä sen arvoisena, että hän

lähetti ne ystävilleen Helsinkiin. Oikeastaan ne olisivat olleet

kirjoitettavat runomuotoon, mutta siihen hän ei pystynyt. Maaliskuun

alussa hän taasen kolmessa päivässä kirjoitti raamatunaiheisen

kuvaelman "Belsazzarin pidot", joka on painettuna samana vuonna

ilmestyneessä Joukahaisen 5:ssä vihossa ja tietääksemme on ensimäinen

julkisuuteen tullut Bergbomin kynän tuote. Sitä paitse hän kirjeessään

Florellille sanoi miettivänsä "kyläkertomuksen" aihetta, joka on niin

draamallinen laadultaan, että siitä kenties voisi tulla murhenäytelmä;

mutta siihen se näkyy jääneen. Mahdollisesti oli se sama aihe, josta

hän, niinkuin kohta saamme nähdä, kesällä antoi tarkempia tietoja.

Huhtikuun lopulla Bergbom palasi kotia, ottaakseen osaa promotsioniin.

Siitä juhlasta ei ole meille muita tietoja säilynyt kuin se, että

Emilie sisar oli Kaarlon seppeleensitojatar.

Kesäkauden 1864 Kaarlo Bergbom vietti Lohjalla, asuen isänsä ja

sisarustensa kanssa Kouvolan talossa, "punaisessa rakennuksessa".

Sieltä hän juhanusaattona kirjoitti Florellille: "Minulla on pieni

ullakkokamari järvelle päin, mitä sievimmälle järvelle, jolla on kamala

nimi Hiidenvesi -- Jumala tiesi minkä tähden, sillä sen sinisessä,

kimeltelevässä vedessä ja vihannissa rantamaisemissa ei ole

hituistakaan tenhomaista. Olen alkanut opettaa suomea Augustalle,

Attelle ja Emilielle, kauhea työ kesähelteessä, mutta kuitenkin se

viehättää minua. Olen myöskin enemmän nauttinut kuin tutkinut Ranken

Paavien historiaa, jonka etevyyttä ihailen joka rivissä. Tyyliin nähden

pidän sitä kenties oivallisimpana nykyajan teoksena, Macaulayn

Englannin historia poisluettuna. Varmaa on että runoilija ei keltään

historiankirjoittajalta voi luonnekuvaukseen nähden oppia enemmän kuin

Kankelta." -- Tämän jälkeen kirjoittaja kääntyy runoilijatuumiinsa,

joista hän samaan aikaan mainitsee Forsmanille: "Unelmia minulla on

kenties enemmän kuin riittävästi -- niin paljo, että ne oikein

tungeskelevat aivoissani." Florellille hän kertoo suunnitelmansa

novelliin "Mustalaisnainen", joka on jäänyt "unelmaksi", niinkuin

useimmat Bergbomin runoilija-aikeet, mutta joka kumminkin ansainnee

huomiotamme, koska siinä varsin selvästi ilmenee hänen erikoinen

taipumuksensa intohimoisiin aiheisiin.

"Eräässä pitäjäässä Niemen perhe on varallisuuden ja perinnäisen

arvon kautta kohonnut muita etevämmäksi, mutta silti se on

kovasydämisyytensä, ahneutensa ja ulkokultaisuutensa tähden yleisesti

vihattu. Varsinkin vanhin poika Aaro osaa taitavasti salata julmuutensa

ja kitsautensa hurskaan ulkokuoren alle. Kun ei oma etu ole

kysymyksessä, hän mielellään teeskentelee kristillistä sääliväisyyttä.

Siten hän kerran renkinsä kanssa kiihtyneen väkijoukon käsistä pelastaa

kaksi mustalaistyttöä, Saaran ja Cecilian. Näiden sisarusten luonteet

ovat aivan vastakkaisia. Vanhempi sisar, Saara, on hellä ja

intohimoinen, nautinnonhaluinen ja haaveksiva, heikko aivoiltaan,

voimakas sydämeltään; toinen pieniläntä, sievä, veikistelevä, vilkas

ilman mitään intohimoisuutta, kavala, julma ja kykenemätön erottamaan

hyvää ja pahaa toisistaan, mutta varustetta daimonisella voimalla kuin

notkealiikkeinen tiikeri. Alituista pahoinpitelyä ja ylenkatsetta

kokenut Saara heltyy Aaron jalomielisyydestä ja rakastuu häneen

tulisesti. Hän luopuu vapaasta metsäelämästään, jää piiaksi Niemelle ja

mukautuu kärsivällisesti talonväen kovuuteen ja pietistiseen

suvaitsemattomuuteen. Eikä hän itsekään pysy vapaana uskonnollisesta

kiihotuksesta. Hänen sisarensa Cecilia jatkaa kulkurielämää

heimolaistensa kanssa ymmärtämättä sisartaan. Vihdoin käy Saaran asema

sietämättömäksi, ja hän avaa sydämensä Aarolle. Tämän aistillisuus

herää, hän kietoo tytön liukkailla puheillaan ja viettelee hänet. Pian

hän kumminkin saa kyllänsä, pelkurimaisesti ajatellen seurauksia hän

milloin hyväilee, milloin tylysti kohtelee tyttöparkaa eikä säästä

häntä ruumiillisestakaan pahoinpitelystä. Vielä kurjemmaksi muuttuu

Saaran tila, kun hän salassa on synnyttänyt lapsen. Aaro, joka pelkää

että asia tulee ilmi, on niin kehno että hän puoleksi petollisesti

puoleksi pakollisesti saa hänet tappamaan lapsen. Talossa on Kaarle

niminen renki, köyhän mäkitupalaisvaimon, Kreetan, poika. Hän aavistaa

koko asian, että näet Saara on Aaron viettelemä. Tuntien syvintä sääliä

tyttöä kohtaan hän tarjoutuu hankkimaan hänelle palveluspaikan toisessa

pitäjäässä, jossa hän olisi tuntematon. Saara on kuitenkin niin sidottu

Aaroon, että hän ei voi erota hänestä, vaan antaa tämän johtaa itsensä

lapsenmurhaan. Mutta kun Aaro on päässyt pelostaan, hän tylysti hylkää

hänet. Epätoivo, omantunnonvaivat, Aaron kylmyys ajavat tyttöraukan

itsemurhaan. Kaarle ei salaa ylenkatsettaan Aaroa kohtaan tämän

menettelyn tähden, ja Aaro puolestaan vastaa tuimalla vihalla, joka

pian saa tilaisuutta purkautumaan. Cecilia käsittää sisarensa kohtalon

niin kuin oikea mustalainen. Kun sisar eli, hän ei suurestikaan

välittänyt hänestä, mutta nyt hän pitää heimovelvollisuutenaan kostaa

hänen kuolemansa. Hän yrittää sentähden murhata Aaron, mutta ilman

menestystä. Kun syyllistä etsitään, Aaro osaa kääntää epäluulon Kaarlea

kohtaan. Tämä oli Saaran eläessä, kun Cecilia joskus kävi sisartansa

tervehtimässä, solminut hellän suhteen hänen kanssaan. Cecilia

tarkoin tietämättä mitä laki ja rangaistus merkitsevät, tunnustaa

rakastajalleen onnistumattoman murhayrityksensä. Tämä taasen, joka

pelkää että Cecilia tietämättömyydessään ilmiantaa itsensä, päättää

pelastaa hänet ja tunnustaa julkisesti olevansa syyllinen tekoon. Hänet

tuomitaan Siperiaan ja tuomio pannaan täytäntöön. -- Siihen saakka olen

selvillä suunnitelmastani, päättää Bergbom, mutta loppu on vielä vähän

hämärä."

Puhuessaan runollisista suunnitelmistaan Bergbom valittaa Jaakko

Forsmanille, että häneltä, kun hänen oli työhön ryhtyminen, puuttui

tarpeellista tarmoa. Kumminkin näyttää Pombal, että hän verraten

lyhyessä ajassa sai valmista syntymään, kun aihe vain oli täysin

selvinnyt. Pian saammekin kuulla hänen vaikeroivan, että se

sittenkin oli riittämätön suomenkielen taito, joka ehkäisi hänen

tuottamisintoaan.

Syksystä alkaen Bergbom jälleen oli koko lukuvuoden Helsingissä ja yhä

edelleen voi hänen elämänkertojansa ammentaa tietoja runsaista

lähteistä. Hän oli näet koko ajan kirjeenvaihdossa Nervanderin ja

Florellin kanssa, joista edellinen Oskar af Heurlinin seurassa

lukuvuoden 1864-65 teki matkustuksen Parisiin ja Italiaan paraasta

päästä taidetutkimuksia varten ja jälkimäinen tehtyään kiertomatkan

Saksassa asettui Parisiin oppiakseen ranskankieltä.

Kun ensin Perander ja sitten W. Eneberg erinäisistä syistä olivat

kieltäytyneet pitämästä esitelmää Porthaninjuhlassa, johonka toimeen

osakunta oli valinnut toisen toisen perästä, tuli tehtävä Bergbomin

osaksi, ja siitä hän sai työtä syksyn alkupuoleksi. Neuvoteltuaan

Nervanderin ja Forsmanin kanssa, hän oli päättänyt kirjoittaa Heinestä.

Ensimäisessä kirjeessään Nervanderille hän sentähden kertookin: "Koko

ajan ovat Heinen säkeet: 'Es ist so still und dunkel! Verweht ist Blatt

und Blüth', der Stern ist knisternd zerstoben, verklungen das

Schwanenlied', soineet aivoissani, niin että olen luonut sille

sävelmän, ja kun kerran pääsin alkuun, syntyi myös sävelmä, joka sopii

Eichendorfin lauluun 'In einem kühlen Grunde'". Hän käsitti tehtävänsä

vakavasti; myöhemmin hän kertoi esitelmää kirjoittaessaan olleensa niin

"lapsellinen", että hän piti välttämättömänä lukea joka sivun, jonka

Heine oli kirjoittanut. Sentähden olikin päätyö aineen supistamisessa,

kun oli niin paljo sanottavaa. Sen ohella hän hilliten luonnollista

haluaan purkaa tunteita, jotka runot olivat hänessä synnyttäneet, ja

rajoittaen esteettisen näkökannan vaatimuksia pani pääpainon Heinen

historiallisen aseman selvittämiseen. Esitys niistä edellytyksistä,

jotka tekevät hänenlaisensa kirjailijan esiintymisen ymmärrettäväksi,

ja niistä seurauksista, jotka hänen toimensa aiheutti, muodostaa siis

itsenäisimmän ja ansiokkaimman osan esitelmää. Eräästä Saarijärveltä

Nervanderille saapuneesta kirjeestä näkee, että tämmöinen

historiallinen metoodi kirjallishistoriallisten aineiden käsittelyssä

jo ennestään oli saanut Bergbomin teoreettisen hyväksymisen. -- Muutoin

Bergbom Heineen nähden lausuu: "Ylipäätään imen melkein liiaksi Heinen

suloista myrkkyä, se vasten- ja apeamielisyys, jonka hän ennen herätti

minussa, on nyt kadonnut, ja minusta on jonkunlainen nautinto olla

onneton hänen kanssaan." Tästä tunteesta hän kumminkin tunnusti

vapautuneensa, kun kirjoitus oli valmis.

Esitelmä valmistui ajoissa, mutta julkinen esiintyminen peloitti häntä.

Kaikki kävi kuitenkin hyvin. Juhla vietettiin 9 p. marraskuuta -- ei

Kaisaniemellä, niinkuin tavallisesti ennen, vaan Kaivohuoneella -- ja

kun Cygnaeuksen "vanha, rakas ääni" oli avannut sen, Bergbom piti

esitelmänsä, "onnistuen paremmin kuin oli odottanut".

Ainoastaan professori A.W. Ingman oli, tunnustaen esitelmän olleen

valaisevan ja hyvin kirjoitetun, ihmetellyt, että tekijä oli valinnut

aineekseen niin diaboolisen henkilön.