Kirjalliset edellytykset.
Kun edellisessä luvussa ilman muistutusta on kerrottu Cygnaeuksen 1859
esittämät epäilykset perustaa näyttämö kielelle, jolla oli olemassa
yksi ainoa näytelmä, niin näyttänee kai mielettömältä ruveta puhumaan
kymmenen vuotta myöhemmin alkavan teatteripuuhan kirjallisista
edellytyksistä. Huomattava on kumminkin että kymmenessäkin vuodessa
olot voivat melkoisesti muuttua, ja niin oli tällä kertaa todella
tapahtunut. V. 1869 suomenkielisellä teatterilla oli kuin olikin
edellytyksiä omansa rohkaisemaan niitä, jotka sitä harrastivat, vaikka
Cygnaeus kymmenen vuotta ennen olikin pääasiassa ollut oikeassa.
Turhaa olisi nimittäin ollut Cygnaeukselle muistuttaa, että majuri
J.F. Lagervall, tuo kunnon soturi, joka vaihtoi miekkansa auraan ja
kynään, jo 1834 oli julkaissut Macbethin mukaelman nimeltä
"Ruunulinna", joka outona ilmiönä oli herättänyt hämmästystä
ulkomaillakin, ja sittemmin kirjoittanut muitakin draamallisia
"kuvauksia", niinkuin "Judithi", "Josephi", "Kaini" ja "Tuhkapöperö".
Ei niistä kuitenkaan ole ennen eikä myöhemmin ollut mitään hyötyä
näyttämölle. Ja miksi mainita Antero Vareliuksen "Vekkulit ja
kekkulit", jota ei myöskään ole mahdolliseksi katsottu, taikka
mukaelmia ja käännöksiä niinkuin Gemptin "Sisaren sukkeluus",
Stagneliuksen "Martyrat", Nicanderin "Taikamiekka" ja jo ennen puheena
ollut "Antonius Putronius", jolle viimeiselle toki oli suotu kunnia
tulla näytellyksi -- eivät nekään olisi muuttaneet hänen mieltään.
Mutta toiselta puolen, oliko se tosiasia että suomalaiselta
kirjallisuudelta, joka muutoinkin oli tuskin alulla, puuttui
draamallista kirjallisuutta, oliko se todella oudoksuttava ja oliko
oikein pitää sitä voittamattomana esteenä suomalaisen näyttämön
perustamiselle? Ei suinkaan. Onhan kaikkina aikoina ja kaikissa
kansoissa draamallinen runous kasvanut ja kehittynyt lähimmässä
yhteydessä teatterin kanssa. Teatteri saa näytelmäkirjallisuuden aikaan
eikä päinvastoin. Sitä paitse teatterit suurissakin sivistysmaissa
nykyaikana suureksi osaksi elävät lainaamalla näytelmiä muilta
kansoilta. Mitä etevää ja mieltäkiinnittävää syntyy siellä taikka
täällä, se käännetään toisille kielille ja näytellään ympäri Eurooppaa.
Ainoastaan Ranskan kansallisteatteri syystä ylpeilee siitä että se
tulee toimeen omillaan. Kävihän meidänkin valitseminen maailman
kirjallisuudesta mitä otollista oli, kävihän meidän siinäkin
noudattaminen ruotsalaisten esimerkkiä, joiden teatterit niinikään
pääasiallisesti täyttävät ohjelmistonsa lainatavaralla.
Tämänkaltaisista mietteistä ei kuitenkaan etsitty lohdutusta, kun
Cygnaeus oli huomauttanut draamallisen kirjallisuutemme köyhyydestä
taikka oikeammin olemattomuudesta, vaan ryhdyttiin aivan kuin käskystä
poistamaan puutetta. Toimen etupäähän Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
asettui, joskin alote ensi kädessä tuli aivan yksityiseltä taholta.
Keväällä 1858 oli eräs Seuran jäsen, nähtyänsä "Silmänkääntäjän",
nimeänsä mainitsematta lähettänyt 100 ruplaa palkintona annettavaksi
parhaimmasta suomenkielisestä näytelmästä, huolimatta oliko se
alkuperäinen vai mukaelma.[20] Seuraavan vuoden alussa lähetettiin
Seuralle kaksi näytelmää, joita ei kuitenkaan voitu palkita. Silloin
ilmoitus palkinnosta uudistettiin, ja tuo nimetön lahjoittaja antoi,
nähtyänsä "Antonius Putroniuksen", 50 ruplaa lisää, joten palkinto
nousi 150:een ruplaan. Kilpailuun lähetettiin tällä kertaa kolme
näytelmää: "Kullervo", murhenäytelmä viidessä näytöksessä, "Ensimäinen
rakkaus", ilveilys yhdessä näytöksessä Scriben, ja "Liukaskielinen",
komedia viidessä näytöksessä Schillerin mukaan. Dosentti Ahlqvistin
esittämän tutkijakunnan lausunnon johdosta annettiin vuosikokouksessa
16 p. maalisk. 1860 palkinto "Kullervon" tekijälle, ylioppilas Aleksis
Stenvallille (Kivelle). Mutta koska toisetkin näytelmät olivat sekä
"onnellisesti valitut" että niin "taitavasti käännetyt, että
semmoisten kappaleiden jättäminen painamatta olisi rikkaammallekin
kirjallisuudelle kuin suomalaiselle vahingoksi", tutkijakunta ehdotti
ja Seura päätti toimittaa nekin julkisuuteen erinäisenä osana
toimituksiansa. Tämä päätös täydennettiin sitten niin että ryhdyttiin
hankkimaan muitakin käännöksiä, joten syntyisi runsaampi kokoelma
suomenkielisiä näytelmiä. Semmoinen oli Näytelmistön alku, jonka
ensimäinen osa ilmestyi 1861, toinen 1863, kolmas 1864 ja neljäs 1867.
Ohimennen mainittakoon että toukokuulla 1862 suomenmielisten kesken
neuvoteltiin erityisen yhdistyksen perustamisesta suomenkielisen
näytelmäkirjallisuuden edistämistä varten. Yrjö Koskinen, joka siitä
puhuu Mehiläisessä,[21] sanoo hanketta "kansalliseksi asiaksi, joka ei
tule yksistään Helsingin eduksi", ja toivottiin sentähden että
"osamiehiä" saataisiin maaseuduiltakin. Samassa mainitaan
teatterikoulukin, jota varten par'aikaa rahoja kerättiin. Sen toimen
hartain ystävä [O. Toppelius] oli myöskin suomenkielen ystäviä ja oli
koulun tarkoituksena suomenkielisen näyttämön aikaansaaminen.
Ensiksikin tätä koulua ja toiseksi tulevaa kotimaista teatteria varten
oli näytelmäkirjallisuutta hankittava. Painaakseen lukijain mieleen
kuinka tärkeä yritys oli, kirjoittaja viittaa siihen, että sen kautta
edistettäisiin Helsingin suomalaistumista -- "Helsinki meidän täytyy
valloittaa Suomen kielelle". -- "Suomalainen Teateri-yhteys" jäi
kuitenkin syntymättä. Syytä emme tiedä, mutta varmaa on, että se
tarkoitus, jota varten se aiottiin perustaa, kuitenkin pääasiassa
saavutettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimen kautta.
Katsoen silloisten suomalaisten kirjailijain vähäiseen lukuun on
tunnustettava, että Näytelmistön julkaisemispuuhaa ajettiin
erinomaisella tarmolla. Kaikkiaan sisältää kokoelma 16 draamallista
teosta, 2 alkuperäistä ja 14 käännöstä. Jälkimäisten joukossa --
edellisistä on alempana erikseen puhuttava -- oli paitse keskiaikaisen
farsin mukaelmaa (Pietar Patelin) jo edustettuna Shakespeare (Macbeth),
Lessing (Minna von Barnhelm ja Emilia Galotti), Schiller (Kavaluus ja
rakkaus ja Liukaskielinen), Th. Körner (Syyn sovitus), Holberg (Jeppe
Niilonpoika, Ei ole aikaa ja Don Ranudo de Colibrados), Sheridan (Pyhän
Patrikin päivä) muita mainitsematta. Mitä taasen suomennoksien
kirjalliseen arvoon tulee, saattaa syystä sanoa että niissä ylipäätään
tarjottiin parasta mitä siihen aikaan oli saatavissa, sillä etevimmät
kirjailijamme Helsingissä ja maaseuduilla olivat työssä osallisina.
Kääntäjinä esiintyi näet A. Oksanen, Julius Krohn, Kaarlo Slöör, K.J.
Gummerus, P. Hannikainen, E. J. Blom, J. Bäckvall ja C.J. Dahlberg.
Huomattavin näistä käännöksistä on kieltämättä Macbethin suomennos,
jonka synnystä on jo ollut puhe edellisessä luvussa. Se on laatuaan
merkkiteos runollisessa kirjallisuudessamme, joskin Paavo Cajander
myöhemmin mestarillisilla Shakespearekäännöksillään on voittanut
vasta-alkajan, ja sen julkaisemisella otti syrjäinen kansamme
arvokkaalla tavalla osaa suuren runoilijan syntymän riemujuhlaan.
Näytelmistön neljäs osa oli viimeinen. Seura katsoi voivansa siihen
päättää tämän yrityksen, sillä olihan jo tositeolla todistettu, että
ei mikään estänyt tarpeen mukaan kääntämästä suomenkielelle
draamallistakin kirjallisuutta. Muutoin oli Seuran perusjohteena ollut
ottaa kokoelmaansa ainoastaan semmoisia teoksia, joidenka kirjalliset
ansiot olivat kieltämättömiä ja jotka siis enensivät kirjallisuutemme
arvoa, vaikka niitä ei näyteltäisikään. Niin sanoaksemme päivän
tarpeita tyydyttävien s.o. seuranäytännöiksi sopivien pikku kappalten
suomentamisen ja kustantamisen Seura jätti toisille. Itse asiassa
toimittikin siten Viipurin suomalainen kirjallisuusseura julkisuuteen
pari vihkoa pienempiä näytelmiä ja yksityisten kustannuksella ilmestyi
toisia, niin että käännösten ja mukaelmain luku ennen vuosikymmenen
loppua nousi alulle neljättäkymmentä.
Monta vertaa tärkeämpi ja rohkaisevampi oli kumminkin se, että tällä
samalla ajalla laskettiin vahva perustus alkuperäiselle suomalaiselle
näytelmärunoudelle. Salaperäinen kohtalo määräsi näet juuri tämän
vuosikymmenen, niin täynnä virkistävää, kiihottavaa aamuvaloa, mutta
samalla vielä niin kolean karkea, Aleksis Kiven toimikaudeksi. Ylempänä
mainittu palkinto sai runoilijan ryhtymään ensimäiseen suureen
voimanponnistukseen, ja niin syntyi ensimäinen alkuperäinen suomalainen
murhenäytelmä. Saatuansa palkinnon tekijä kirjoitti teoksensa
uudestaan, joten "Kullervo" tuli painetuksi vasta Näytelmistön
kolmanteen osaan. Mutta silloin se esiintyikin Macbethin rinnalla ja
Shakespearen muiston riemuvuonna. Eipä se sattumus ollut hulluimpia
laatuaan!
Vielä merkillisempi oli runoilijan toinen suuri teos, kuolematon
kansankuvaus, "Nummisuutarit", joka sekin ilmestyi painosta 1864 --
"tekijän omalla kustannuksella". Kiven elämäkerrassa mainitaan tämän
käyneen mahdolliseksi sen kautta, että eräs hänelle ennen tuntematon
herrasmies, kun runoilija oli sanonut olevansa epätietoinen miten teos
oli painoon saatava, oli pistänyt hänen käteensä seitsemän sataa
markkaa. Tässä lienee paikka oikaista ja täydentää tämä kertomus. --
Oikein on että Kivi kaikin mokomin tarvitsi 150 ruplaa saadakseen
komediansa painetuksi ja niinikään että ennestään hänelle tuntematon
mies -- 22-vuotias Kaarlo Bergbom -- antoi runoilijalle rahat, mutta
väärin on se, että tämä muitta mutkitta olisi ottanut ne omasta
taskustaan. Bergbomin tasku oli näet sillä hetkellä yhtä tyhjä kuin
Kiven, mutta kun runoilija oli selittänyt hätänsä ja kuinka hän turhaan
oli koettanut lainata tuon summan, silloin Bergbom omassa nimessään
lainasi rahat Yhdyspankista. Sen hän uskalsi tehdä, kun hän juuri ennen
oli vastaanottanut paikan Helsingfors Tidningar'in toimituksessa, ja
ensi "kvartaaleillaan" hän velan maksoikin.[22] -- Cygnaeus puolestaan
julkaisi (talvella 1865 H. T:ssa) komediasta laajan arvostelun, jossa
hän näytti täysin oivaltavansa, mikä arvoltaan yksinäinen ja pysyvä
draamallinen teos näin odottamatta oli ilmestynyt, ja toisella
kirjoituksella hän ratkaisevasti vaikutti siihen, että tekijälle
samasta teoksesta annettiin kaunokirjallinen palkinto, 2000 markkaa,
ensimäinen, jonka valtio (J.V. Snellmanin alotteesta) oli varoistaan
myöntänyt.
Paitse näitä näytelmiä julkaisi Kivi tällä vuosikymmenellä vielä neljä.
Ne olivat: "Kihlaus", tuo pieni, mutta sekin laatuaan verraton
kansankuvaus, joka ilmestyi Kirjalliseen Kuukauslehteen painettuna
1866; murhenäytelmä "Karkurit" Näytelmistön viimeisessä osassa, sekä
draamallinen idylli "Yö ja päivä", jotka tulivat julkisuuteen 1867, ja
vihdoin ihanteellinen kuvaus Vapahtajan ajalta ja läheisyydestä, "Lea",
jonka ilmestymisvuosi oli 1869. Runoilijan viimeinen synkkämielinen,
E. Nervanderin luonnoksen pohjalle laadittu, näytelmä "Margareta"
painettiin vasta 1871.
Kiven jälkeen on Tuokko mainittava suuren alkuperäisen murhenäytelmän
"Saulin" luojana. Tämä runoilija tosin ei kyennyt pitämään silmällä
näyttämön vaatimuksia -- joita Kivi luontaisesta vaistosta tyydytti --
mutta silti oli hänenkin teoksensa, etenkin runolliseen ja sujuvaan
kieliasuun nähden, lupaava enne draamallisen runoutemme alalla.
Sanomattakin on ymmärrettävissä, kuinka näiden lueteltujen
alkuperäisten näytelmäin ilmestyminen oli omansa innostavasti
vaikuttamaan niihin, jotka ikävöivät suomalaisen näyttämön syntyä. Niin
innostavasti, jos katkeroittavastikin! Ne sanat, joilla Kaarlo Bergbom
päätti arvostelunsa Kiven "Karkureista", ilmaisevat ne tunteet, joita
epäilemättä muutkin runoilijan teokset herättivät hänen aikalaisissaan:
"Lukiessamme 'Karkurit' suomalaisen teatterin puute tuntuu mitä
katkerimmalta, sillä tämä draama on täydellisesti sovitettu teatterin
vaatimuksien mukaan."
"Kirjallisia edellytyksiä" oli siis 1860-luvun lopulla riittävässä
määrässä olemassa. Yhdessä vuosikymmenessä oli niin paljo alkuperäistä
ja käännettyä draamallista kirjallisuutta ilmestynyt, että tuotannon
jatkuminen samassa määrässä ilman teatteria olisi ollut suorastaan
luonnotonta.