Ennen vuotta 1869.
Jos kerrottavana olisi näytelmätaiteen historia Suomessa täydessä
laajuudessaan, olisi pitkä taival edessämme. Silloin olisi ehkä
aloittaminen kansanrunoudestamme, jolta, niinkuin hää- ja
karhunpeijaisrunot osottavat, ei puutu draamallisia alkuaineksia,
taikka ainakin 1600-luvun päämäärältään opettavaisista
koulunäytelmistä, joiden joukossa ihmeeksi nähtiin joku
suomenkielinenkin[1] ja joita 1700-luvun loppupuolella seurasivat
kiertelevien ruotsalaisten näyttelijäjoukkojen parhaasta päästä
katsojain huvitusta tarkoittavat näytännöt. Edelleen tulisi silloin
1800-luvulta tehdä selkoa ei ainoastaan ulkomaalaisten, niin
ruotsalaisten kuin saksalaistenkin, teatteri- ja oopperaseurojen
vierailuista eri kaupungeissa, vaan myöskin vuosisadan keskivaiheilta
alkaen eri paikkakunnilla ilmaantuvista, hajanaisista mutta lukuisista
ruotsalaisista ja suomalaisista seuranäytännöistä sekä yrityksistä
aikaansaada pysyviäkin yhdistyksiä ja laitoksia näyttämötaidetta
varten. Koska kumminkin esityksemme tarkoittaa yksinomaan ensimäistä
varsinaista suomalaista teatteria, sitä nimittäin joka nyt on
kansallisteatterimme, on se tämän aineen mukaan rajoitettava.
Vuonna 1827 Helsinki sai ensimäisen teatteritalonsa sijoitettuna siihen
osaan nykyistä esplanaadia, joka ulottuu Mikaelinkadulta "Uuteen
teatteriin". Tässä vaatimattomassa puurakennuksessa, joka myöhemmin,
muutettuna Arkadiahuvilan alueelle Espoon tullin ulkopuolella,
"Arkadiateatterina" oli tuleva suomalaisen näyttämön ensimäiseksi
kodiksi, esittivät ruotsalaiset ja saksalaiset näyttelijäseurat milloin
näytelmiä milloin oopperoita. Toistakymmentä vuotta kului ennenkuin
uskallettiin julkilausuakaan ajatus kotimaisen teatteriseuran
perustamisesta. Se tapahtui 1844, ja aatteen rohkea esittäjä oli
A(gathon) M(eurman), joka silloin 18-vuotiaana ensi kerran esiintyi
julkisuudessa.[2] Kotimainen teatteri, hän arveli, tekisi meidät
riippumattomiksi ruotsalaisista, tukkisi ainakin yhden kultasuonen,
josta rahaa vuotaa ulkomaille, ja saisi luultavasti suomalaisetkin
kirjailijat sepittämään alkuperäisiä näytelmiä. Näin puhuessaan nuori
lähettäjä kuitenkin käytti niin epämääräistä lausetapaa, että lehden
toimittaja, Z. Topelius, syystä huomautti ettei tietänyt, tarkoittiko
hän ruotsinkielistä vai "täysin kansallista, suomenkielistä teatteria".
Jälkimäinen, hän lisäsi omasta puolestaan, haamoittaa sumuisessa
etäisyydessä, mutta edellinen on mahdollinen.
Samana vuonna kun Meurman ensikerran otti puheeksi kotimaisen teatterin
tarpeellisuuden maassamme, Snellman korotti äänensä Saima lehdessään
herättääkseen kansalaisiaan itsetietoisuuteen ja kaikinpuoliseen,
omaperäiseen harrastukseen. Suomalaisesta teatterista hän kyllä ei
kirjoittanut, mutta välillisesti hän kuitenkin vaikutti siihen että
ajatus kansallisesta näyttämöstäkin yhä useammin julkilausuttiin.
Varsinkin näyttää se olleen vireillä Pietari Hannikaisessa, joka Saima
esikuvanaan perusti Kanava lehden Viipurissa 1845. Siinä hän jo ensi
vuoden helmi- ja maaliskuulla julkaisi alkuperäisen, kaksinäytöksisen
ilveilyksen "Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään"
(erikseen painettuna 1847) ja seuraavana vuonna (1846) viisinäytöksisen
komedian "Antonius Putronius", mukailemalla tehty suomennos Holbergin
alkuteoksesta "Erasmus Montanus". Paitse näitä kappaleita, jotka,
niinkuin alempana saamme nähdä, ovat tulleet näyttämöllä esitetyiksi,
tavataan Kanavassa muitakin näytelmiä sekä siellä täällä hajanaisia
lauselmia, jotka ilmaisevat kuinka Hannikainen kaipasi suomenkielistä
näyttämöä. Siten hän joulukuulla 1846, kertoessaan että Viipurissa
par'aikaa ruotsalainen teatteriseura näytteli ylipäätään huonolla
menestyksellä, huomauttaa, että "se onkin luonnollista, sillä kaupungin
asukkaat ovat enimmäkseen suomalaisia, osalta myös venäläisiä ja
saksalaisia; ruotsia osaavat vain virkamiehet ja käsityöläiset."
Mainittuaan että saksalaiset teatterijoukot ovat olleet milt'ei
suositummat kuin ruotsalaiset, hän lisää: "Suomalaisen teatterin
luulisimme täällä edullisemmaksi -- mutta mistäpä se tuli!" -- Kanavan
kolmannessa ja viimeisessä vuosikerrassa -- vuoden 1847 lopulla se
lakkautettiin niinkuin Saima edellisenä vuonna -- kohtaamme
todistuksen, että Hannikainen ei ollut aivan yksin ikävöidessään
suomalaista teatteria. Hänen hyvä ystävänsä majuri J.F. Lagervall,
"Ruunulinnan" tekijä, julkaisi näet siinä[3] kirjoituksen
"Suomalaisesta Kuvaistosta", jossa hän lämpimästi puolustaa
suomenkielisen "kuvaiston" (teatterin) perustamista. "Mikä siihen olisi
esteenä?" kysyy hän. Onhan kielemme kaunista ja sulavaa. Esteet tulevat
"penseyvestämme ja typeryyvestämme", päättää hän itse. Me emme muka
tahdo tulla osallisiksi niistä sadoistatuhansista ruplista, jotka
muukalaiset kuljeksivine teatterijoukkoineen vievät, mennen "matkaansa
kuin kissa saaliineen ja nauravat meijän yksinkertaisuuvellemme, että
mikä heillä on huonointa se on meille ylen hyvä". -- Tarvittaisiin vaan
miestä, joka kykenisi johtamaan ja valitsemaan seurueeseen kelvollisia
jäseniä. Vastuksia kyllä olisi -- sen Lagervallkin myöntää -- "vaan hän
kuitenkin viimein vuiskan [voiton] veisi". Eräässä kirjeessä
Lönnrotille (1 p:ltä maalisk.) Lagervall vähän ennen oli puhunut
samasta asiasta ja silloin innostunein, liikuttavin sanoin, jotka
nostavat tämän nykyään melkein unohtuneen miehen korkealle
jokapäiväisyyden yli. Ensin esitettyään luulonsa, että "Ruunulinna" ja
vielä paremmin hänen myöhemmät draamatekeleensä sopisivat näyttämölle,
hän jatkaa:
"Naurat! minulla on tosi. Lienetkö nauranut, koska minä avasin solmun
näyttäen että suomeksikin voipi kuvauksia kirjoittaa. Ja ennen kymmentä
vuotta meillä pitää niitä löytyä sata. Haneeni [Hannikainen] ja minä
voimme toimittaa puolet niistä. Nauraisit jos joku varustaisi
suomalaisen kuvaiston, vaan ilosta nauraisit kun näkisit miten hän
hapsisi rahoja sääveliinsä [kukkaroonsa], joita nyt muukalaiset
kokoilevat ja menevät häntä suorana kuin kissat saaliineen. Kuin moni
löytäisikään siinä toimialansa, ja rahat jäisi kotiin. Minä tuota
miestä tahtoisin palvella palkatta, kirjoittaa, kiljua ja sotia hänen
puolestaan. Vuosikymmenistä tätä ennen en uskaltanut sinullenkaan tätä
toivoa ilmoittaa. Nyt on jo ilmoituksen aika ja siitä näen, että
täyttymyksen aika ei mahda olla loittona." --
Lönnrot vastaa tähän luontonsa mukaan vakavan tyyneesti: "Hyväpä jos
toivosi suomalaisen kuvaiston toimeensaamisesta puoliksikaan
toteutuisi; jo minä olisin siitäkin iloinen".[4]
Suomenkielisenä ja vieläpä maaseutukaupungissa ilmestyvänä Kanava
luonnollisesti ei vaikuttanut laajalti. Tärkeämpi oli sentähden että
Z. Topelius Helsingfors Tidningar'issa puoli vuotta Lagervallin jälkeen
otti selvemmin ja perusteellisemmin suunnitellakseen teatterin
tulevaisuutta Suomessa, pitäen silmällä kumpaakin kieltä.[5] Ensiksi
olisi, niin runoilija tuumi, perustettava pysyvä teatteriseura, jonka
jäsenet hankittaisiin Ruotsista, mutta se olisi oleva vain välikappale
kotimaisen teatterin aikaansaamiseksi. Kun ruotsalaiset näyttelijät
viipyisivät täällä pitemmän ajan, he ensiksikin oppisivat tuntemaan
maata ja kansaa ja samalla myös esittämään niitä näyttämöllä, ja
edelleen he kunnollisina ihmisinä vähitellen saisivat katoamaan
poroporvarillisen ennakkoluulon näyttelijänammattia kohtaan, niin että
lahjakkaat nuoret miehet ja neitoset epäilyksettä antautuisivat siihen.
Kun kotimaisia kykyjä olisi liittynyt seuraan, oltaisiin päästy alkuun.
Kotimaiset näyttelijät joko jo ennestään osaisivat taikka helposti
oppisivat suomea, ja silloin aloitettaisiin niin, että ruotsalaisiin
alkuteoksiin sovitettaisiin joku suomalainen laulu tai kohtaus.
Jokainen ymmärtää että tämä ei olisi edullista taiteelle, mutta
välitysasteena olisi sillä merkitystä. Sen kautta näet totuttaisiin
kuulemaan suomea näyttämöltä ja sen jälkeen voitaisiin esittää
pienempiä ja vihdoin isompiakin kappaleita samalla kielellä. Kun olisi
tultu niin kauas, olisi aika toisistaan erottaa ruotsalainen ja
suomalainen näyttämö, vaikka kuitenkaan ei kokonansa, vaan niin että ne
edelleen toimisivat saman johdon alla ja taloudellisestikin olisivat
yhteydessä keskenään. "Suomella olisi silloin kansallisteatteri
ruotsalaisen ohella." -- "Olkoon niin", kuuluu loppumietelmä, "että
tämä toivomus monen mielestä on harhaluulo. Meistä se on jotakin
enempää, ja nojaamme siinä kohden Unkarin esimerkkiin, jossa saksan
ylivalta on tuskin ollut vähempi kuin ruotsin meillä. Ei ainoakaan
isänmaanystävä pidä toivoa suomalaisen kirjallisuuden syntymisestä
tyhjänä unelmana; miksi siis epäillä suomalaisen näyttämötaiteen
mahdollisuutta?"
Nämä loppusanat todistavat Topeliuksen suunnitelman syntyneen J.V.
Snellmanin luomasta hengestä ja luottamuksesta kansalliseen
tulevaisuuteen. Itsessään oli ehdotettu menettely epäkäytännöllinen,
mutta siitä huolimatta pitivät parikymmentä vuotta eteenpäin kaikki,
jotka miettivät suomalaista näyttämöä, kiinni Topeliuksen
julkilausumasta perusjohteesta, että nimittäin suomenkielinen teatteri
oli alkunsa saava ja kehittyvä ruotsalaisen teatterin yhteydessä ja
suojissa.
Jo maaliskuulla 1848 kerrotaan samassa lehdessä, että aikomus oli
kevään kuluessa Helsingissä toimittaa seuranäytäntöjä, joiden ohjelma
olisi osaksi suomen- osaksi ruotsinkielinen, ja suomalaisista
näytelmistä mainitaan nimeltä "Sisaren sukkeluus", (J.F. Granlundin,
Gemptin mukaan, kirjoittama) "leikinteko" yhdessä näytöksessä. Tästä
aikeesta, jonka luultavasti Topeliuksen kirjoitus oli aiheuttanut, ei
kuitenkaan näy mitään tulleen. Ja onhan se itse asiassa ymmärrettävää,
että Topelius ruotsinkielisenä runoilijana ei suoranaisesti ole mitään
mainittavaa tehnyt aatteensa toteuttamiseksi, mutta silti hän, toimien
kotimaisen ruotsalaisen teatterin hyväksi, epäilemättä on enentänyt
suomalaisenkin näyttämön edellytyksiä.
Seuraavan vuosikymmenen alkuvuodet muodostuivat oikeaksi loistokaudeksi
Helsingin teatterin historiassa. Kymmenluvun ensi näytäntökautena oli
teatteri Pierre Delandin ja kolmena seuraavana kyvykkään Edv.
Stjernströmin vuokraamana. Tämä ei kuitenkaan ollut pääasia, vaan se
että useita eteviä kotimaisia teoksia esiintyi näyttämöllä. Topeliuksen
draama "Viidenkymmenen vuoden jälkeen" näyteltiin 14 p. maalisk. 1851
ja "Regina von Emmeritz" 13 p. huhtik. 1853, joista jälkimäinen
saavutti erinomaisen menestyksen. Mutta aikalaisten todistusten mukaan
oli F. Berndtsonin näytelmä "Elämän taistelusta", ensi kerran
näyteltynä 19 p. toukok. 1851, jo sitä ennen herättänyt tavattoman
isänmaallisen innostuksen, kun itse Döbeln "vanne otsallansa"
Porilaisten marssin kaikuessa astui näyttämölle. Kumminkaan ei
yhdelläkään mainitulla runollisella ilmiöllä ollut ratkaiseva merkitys.
Se on näet oikeastaan Topeliuksen sepittämän ja F. Paciuksen säveltämän
oopperan, "Kaarle kuninkaan metsästyksen", ensi ilta Helsingin
ränstyneessä puuteatterissa, 24 p. maalisk. 1852, josta uusi aikakausi
on luettava teatteriolojemme historiassa. Osat olivat kotimaisissa
käsissä, tosin ei ammattitaiteilijain, vaan yksityisten helsinkiläisten
taiteenharrastajain, ja isänmaallisen runo- ja sävelteoksen loistava
menestys herätti ennen kuulumattoman innostuksen näyttämötaiteeseen.
Pidoissa näytännön jälkeen se puhkesi ilmi hehkuvissa puheissa, ja
maljoja tyhjennettiin kotimaisten näyttämötaiteilijain, kotimaisen
kirjallisuuden ja ennen kaikkea uuden, pian rakennettavan kiviteatterin
onneksi. Kaikki tämä kuviteltiin läheisessä tulevaisuudessa
toteutuvaksi ja rohkeasti merkittiin osakkeita ehdotetuksi
rakennusyhtiöksi.
Topelius mainitaan puhujain joukossa, mutta sitä ei sanota, muistuttiko
hän sinä iltana suomenkielisestäkin teatterista. Tuskin hän sitä
tekikään, koska hän unohti sen innokkaasti kirjoittaessaan lehteensä:
"Että pääkaupungin ja maan sivistynyt yleisö niin vilkkaalla
myötätuntoisuudella on vastaanottanut hra Paciuksen teoksen, tuottaa
kunniaa sen arvostelukyvylle ja aiheuttaa iloisia toiveita. Siihen
sisältyy tietoisuus, että maassamme säveltaiteelle ja näyttämölle, jopa
koko taiteelle, uusi aika koittaa."
Eikä ihme että suomalainen näyttämö unohtui. Kannattiko siitä puhuakaan
aikana, jolloin suomalaisen näytelmän painattaminenkin oli kielletty!
Kumminkin toinen runoilija, Fredr. Cygnaeus, jo seuraavana vuonna
kosketteli asiaa. Tutkimuksessaan "Traagillinen aines Kalevalassa" hän
pitää Kullervoa todistuksena siitä, että Suomen kansan runotar ei
ollutkaan, niinkuin oli väitetty, yksinomaan eepillinen eikä edes
ainoastaan eepillinen ja lyyrillinen, vaan myöskin draamallinen.[6] Ja
kun sama taiteenystävä -- joka lähes kymmenen vuotta varhemmin oli
sanonut Parisissa nauttineensa suurta näyttämötaidetta "sydän täynnä
uskoa, että Suomellakin voisi olla draamallinen taide" -- yhä samana
vuonna laajassa kirjoituksessa esittää mietteitään teatterin
tulevaisuudesta Helsingissä,[7] hän ottaa Kullervon lähtökohdakseen:
tästä vastasyntyneestä ilmiöstä levisi muka valoa pimeään ympäristöön
samoinkuin Correggion Betlehemin yötä kuvaavassa taulussa valo nähdään
lähtevän lapsesta. Hän selittää pätevillä syillä, miksi ja kuinka
näyttämötaide välttämättömästi on rakennettava kotimaiselle ja
suomalaiselle perustalle, joskin käyttämänsä sana "finsk" saattaa
tarkoittaa yhtä hyvin ruotsin- kuin suomenkieltä. Ainoastaan yhdessä
kohden käy ilmi, että Cygnaeus todella piti kansamme kieltä mielessään.
Hän puhkee näet seuraaviin sanoihin: "Jos Suomi siinä määrin olisi
isäntä omassa talossaan, että ne, jotka voivat tulla kysymykseen kun
teksti on kirjoitettava ja musiikki sävellettävä johonkin oopperaan,
voisivat pitää ja käyttää maan kieltä varsinaisena äidinkielenään.
Jos", jatkaa tekijä välissä puhuttuaan Topeliuksen harvinaisesta
runoilijakyvystä, "hänelle olisi suotu käyttää lahjojaan
sepittääkseen oopperatekstin, jonka aine olisi otettu esim. Kalevalan
Lemminkäisepisodista, kiitollisimmasta, mikä minkään maan runoudessa on
tarjona, niin olisi äidinkielemme samassa astunut ainakin yhden
seitsenpenikuorma-askeleen kehityksen ja kunnian tietä." Kumminkin oli
Cygnaeuksen mielestä tämä tuuma niinä aikoina mahdoton toteuttaa
ja melkein haaveellisempi kuin ajatus tarkoituksenmukaisen
taiteentemppelin synnystä.
Vielä vuosikymmenen viimeisenä vuonna Cygnaeus palasi aineeseen, ja
silloin hän puhui suoremmin.[8] Eräässä lehdessä oli kirjoitettu
pysyvän teatteriseuran tarpeellisuudesta, ja sen johdosta hän nyt
lausui, että hänen mielestään oma teatteriseura ehkä helpoimmin
saataisiin siten, että "näyttämö kerrassaan tehtäisiin täysin
suomalaiseksi, niin kielen kuin muunkin puolesta". Kumminkin hän
jälleen vetäytyi kannattamasta omaa ajatustaan, sillä eihän
suomenkielellä ollut olemassa muuta kuin yksi ainoa näytelmä --
"Silmänkääntäjä" -- ja sekin kovin arvoton. Yritys olisi siis kokonaan
epätoivoinen.
Miten tämän lieneekin, juuri näinä vuosina, jolloin kanuunain jyskeen
tauottua ja uuden hallitsijan noustua valtaistuimelle valtiollinen
taivaamme oli alkanut seljetä, kuultiin ensi kerran suomenkieltä
näyttämöltä. Ylioppilaitten kesken oli perustettu draamallinen yhdistys
eli "yli-oppilasten näytelmä-yhtiö", ja se toimitti marraskuulla 1857
ensimäisen näytäntönsä, jonka varsinainen ohjelma oli ruotsalainen,
mutta jonka ohella ylioppilas Julius Krohn lausui "Döbeln Juuttaalla"
suomeksi käännettynä. Seuraavan vuoden huhtikuulla sama yhdistys
toimitti rakennettavan ylioppilastalon hyväksi neljä kertaa uudistetun
näytännön, jossa paitse ruotsalaisia kappaleita näyteltiin Hannikaisen
"Silmänkääntäjä". Tämä kappale oli jo 1847 esitetty Kuopiossa, mutta
Helsingissä se oli uusi ja sai nyt kunnian olla ensimäinen
suomenkielinen näytelmä, joka täällä on näyttämöllä nähty. Edelleen
näyteltiin huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa 1859 melkoista
vaativampi kappale viisinäytöksinen "Antonius Putronius eli Antti
Puuronen", alkuansa Hannikaisen tekemä ja nyt A. Ahlqvistin ja O.
Joppeliuksen korjaama mukaelma Holbergin komediasta "Erasmus
Montanus". Pääosassa esiintyi suurella menestyksellä ylioppilas
(sittemmin senaattori) S.W. Hougberg.[9] Viimeinen sarja näitä
ylioppilasnäytäntöjä annettiin toukokuulla 1860, jolloin suomeksi
esitettiin R. Benedix'in yksinäytöksinen, Ahlqvistin mukailema ja
kääntämä huvinäytelmä "Riita-asia" sekä "Antonius Putronius", jolla
vieläkin oli viehätysvoimaa.
Loistavin menestys oli 1859 v:n näytännöillä, ja silloin määräsivät
ylioppilaat enimmän osan tuloista, 500 ruplaa, pohjarahastoksi
Helsingissä perustettavaa teatterikoulua varten, "jossa suomalaisille
oppilaille annettaisiin näyttelijöille tarpeellista opetusta". Alempana
saadaan nähdä mitä tästä kauniista alotteesta koitui.
Nämä ylioppilasnäytännötkin, joissa suomen- ja ruotsinkieli soivat
rinnakkain näyttämöltä, olivat tavallaan ennen mainitsemamme "Kaarle
kuninkaan metsästyksen" nostaman innostuksen kannattamia.
Sodanjälkeisinä vuosina oli näet teatteri-into pääkaupungin yleisössä
uudestaan virkistynyt, ja juuri näinä aikoina rakennettiin se
kiviteatteri, joka silloin oli haamoittanut mielikuvituksessa, ja 28 p.
marrask. 1860 se juhlallisesti vihittiin tarkoitukseensa. Vaikka
juhlaohjelma melkein kauttaaltaan oli ruotsinkielinen, ansaitsee se
kuitenkin huomiotamme sentähden että jok'ainoa numero perustui
aitosuomalaiseen aiheeseen. Aluksi soitettiin F. von Schantzin
säveltämä uusi Kullervo-uvertyyri, sitten seurasi Cygnaeuksen
kirjoittama Kalevalanaiheinen ja osaksi -mittainenkin ruotsalainen
alkajaisruno ja sen jälkeen Julius Krohnin sepittämä, niinikään
Kalevalaan nojaava, suomalainen tervehdysrunoelma sekä vihdoin
Topeliuksen laatima ja Paciuksen säveltämä satunäytelmä "Kyypron
prinsessa", jossa on vapaasti käsitelty juuri se Kalevalan aihe,
Lemminkäistarina, jota, niinkuin ylempänä on kerrottu, Cygnaeus oli
niin suuresti kiittänyt ja jonka hän oli ikäänkuin suositellut
Topeliukselle. Näyttää siltä kuin olisivat kaikki ohjelmanumerojen
luojat olleet saman harhaluulon vallassa kuin suomalainen runoilija,
kun hän pitäen uutta taloa rakennettuna Suomen runottarelle
riemastuneena tervehti palannutta Väinämöistä:
"Terve tänne, Väinämöinen,
Taas nyt soittamahan!
Terve, käyrä kanteloinen.
Taasen kaikumahan!
Ilollen nyt ilot tuntuu,
Riemullen nyt riemut!
Heitä pois jo huolihuntu,
Koko Suomenniemyt!"
Syystä kun puoluejako 1850-luvulla oli tuskin alullaan, silloinen
innostuskin näyttämötaiteeseen oli ollut yhteinen kaikille
taiteenystäville eikä senvuoksi ajateltukaan muuta kuin että saavutettu
voittokin olisi yhteinen. Niille, jotka toivoivat osan siitä lankeavan
suomenkielisenkin näyttämön puolelle, oli kumminkin 1860-luku tuottava
katkeran pettymyksen.
Ensimäisenä näytäntökautena 1860-61 uusi teatteri oli vuokrattuna
Pierre Delandin seuralle; mutta syksystä 1861 siinä alkoi toimensa
pysyvä näyttelijäseura, jonka jäsenet poikkeuksetta olivat Ruotsista
palkatut. Ymmärrettävää on, että näin ollen suomen sanaa ei
kuultu näyttämöltä, jota oli kuviteltu Väinämöisen ilopaadeksi.
Teatterikoulukin, jota varten ylioppilaat olivat koonneet rahoja ja
joka oli ajateltu toimivaksi teatterin turvissa, jäi vastaiseksi
perustamatta.
Väärin olisi silti luulla, että tämä asianlaita välittömästi herätti
katkeruutta suomalaisella taholla. Olihan teatterin johtokunnassa
ainakin kaksi jäsentä, Fredr. Cygnaeus ja Z. Topelius, joiden hyvää
tahtoa ei epäilty. Etteivät he enemmän kuin muutkaan saaneet mitään
näkyvää aikaan, siitä syytettiin vain kehittymättömiä oloja. Silloisten
kiivaimpien suomenmielisten, veljesten Yrjö ja Jaakko Forsmanin ja A.
Meurmanin, vastaperustamassa lehdessä, Helsingin Uutisissa, lausuttiin
tammikuulla 1863 hyvin alistuvaisesti:
"Se aika, jolloin voisimme puhua suomenkielisestä teatterista,
suomenkielisestä näytelmätaiteesta ja näytelmäkirjallisuudesta, ei ole
vielä koittanut. Pääkaupunki, jonka pitäisi astuman semmoisen
kansallisen toimen etupäässä, on siksi liian vähän suomenmielinen, ja
sen suomalainen väestö, jonka lukumäärä kuitenkin on kolmas osa koko
väkiluvusta, ei ole vielä saanut edes tarpeellisia kouluja, saati
taiteellisia etuja nauttiaksensa. Kuitenkin tahdomme toivoa, että
kansallishenki tässäkin asiassa pian tulee muutosta vaikuttamaan, ja
sen vuoksi emme suinkaan pidä halpana sitä taiteellista aistia, joka
nykyistenkin laitosten kautta leviää yleisössä. Tulemme siis joskus
puhumaan jonkun sanasen teatterista ja sen tuotteista."
Nämä maltilliset sanat luetaan johdatuksena palstanpituiseen
kirjoitukseen J.J. Wecksellin "Daniel Hjort" ja J.L. Runebergin "En
voi" näytelmistä, merkillisinä kotimaisina (ruotsalaisina) alkuteoksina
näytäntökauden ohjelmistossa. Eikä myötätuntoisuus ollut vain tyhjää
puhetta. Vähän myöhemmin tavataan samassa lehdessä ensimäinen
seikkaperäinen suomenkielinen teatteriarvostelu. Se koskee V. Hugon
näytelmää "Angelo", käsittää kokonaista puolineljättä (!) palstaa ja on
syntynyt Emil Nervanderin ja Jaakko Forsmanin yhteistyöstä.
Luonnollista on että outo ala pakotti käyttämään outoja sanoja,
niinkuin: seikallisuus, maskieraus, kasvojen-osoittelu, peräpohja,
yhtä-sointuvaisuus j.n.e.; mutta ei se estänyt arvostelua olemasta
hienotuntoinen. Kuinka somasti esim. osattiin lohduttaa näyttelijätärtä
yleisön kylmyydestä teatteria kohtaan, nähdään seuraavasta otteesta:
"Msli Ryberg vietti tällä kertaa ehkä kauniimpaa voittoriemuansa
melkein tyhjässä teatteri-salongissa, mutta ilahuttavaa oli nähdä,
ettei tämä vaikuttanut häneen vähintäkään haitallisesti. Näin tapahtuu
usein Suomessa, että taiteen kauniimmat voitot usein ovat anastettavat
autiossa (!)."
Tietysti Helsingin Uutiset ei kauan olisi jaksanut saman mittakaavan
mukaan jakaa huomaavaisuutta ruotsalaiselle teatterille. Kumminkaan ei
sitä tarvittu suoraan tunnustaa, sillä jo ennen näytäntökauden loppua
oli uhkea kiviteatteri raunioina. Yöllä, jonka jälkeen valkeni 8 p.
toukokuuta 1863, tuntemattomalla tavalla syttynyt tulipalo hävitti koko
tämän "taiteentemppelin" ja tuhosi samalla kaikki siihen ehkä vielä
kiinnitetyt suomenkielistä näyttämöä tarkoittavat toiveet.
Niiden tuhansien joukossa, jotka kyynelsilmin katselivat, kuinka tuli
katosta ja akkunoista hulmuavine liekkeineen riehui niin suurella
innolla rakennettujen muurien sisällä, oli ainakin kaksi nimeltä
tunnettua, jotka käsittivät onnettomuuden kohtaavan suomenkielistäkin
näyttämöä. Ne olivat Fredr. Cygnaeus ja eräs nuori ylioppilas, joka
myöhemmin suomalaisena näyttelijänä on tullut tunnetuksi nimellä Vilho,
mutta silloin omisti nimen Oskar Vilhelm Gröneqvist. Varsinkin
jälkimäinen arvosteli tapahtumaa siltä kannalta. Hän oli näet
ensimäinen nuori mies, joka oli päättänyt uhrata elämänsä suomalaiselle
näyttämötaiteelle, ja sentähden on hän saava lehden tässä
kertomuksessa.
Gröneqvist oli syntynyt 1840 Hämeen Kuhmalahdella, joten hän
lapsuudestaan osasi suomea, vaikka hän alkoi koulunkäyntinsä
Uudessakaarlepyyssä, missä hänen isänsä oli koulunopettaja. Jo koulussa
Pohjanmaalla hän toverien kanssa leikki teatteria ja keväällä 1861 hän
Hämeenlinnan lukiossa oli mukana toimittamassa näytäntöjä, joissa
paitse ruotsalaisia kappaleita "Silmänkääntäjä" esitettiin. Samaan
aikaan hän sommitteli näytelmää, jonka sankari oli 1850-luvun alulla
Pohjanmaalla (Kokkolan ja Vaasan seuduilla) etevänä lääkärinä
kuuluisaksi tullut, unkarilainen maanpakolainen Bolliger, sekä
suomenkielistä draamallista kansanelämän kuvausta. Sen ohella hän luki
Shakespearea Hagbergin käännöksestä ja opetteli englanninkieltä,
voidakseen alkukielellä tutustua suureen draamarunoilijaan. Syksyllä
1862 hän jo oli päättänyt ruveta näyttelijäksi. "Kun sanomista näin,
että oli kysymys saada toimeen oma näyttämö Suomelle, hytkähti sydämeni
ja rintani paisui", hän kirjoitti eräälle ystävälleen,[10] "sen
asian tähden tahdon elää ja kuolla!" Tultuaan ylioppilaaksi hän
kevätlukukautena 1863, ensimäisenä jona oli Helsingissä, esitti itsensä
teatterin johtokunnan jäsenille, sillä hänen oli mahdoton odottaa siksi
kuin teatterikoulu "parin kolmen vuoden päästä" avattaisiin. Outoa
vierasta kohdeltiin ystävällisesti, sillä hän oli ensimäinen
ylioppilas, joka oli ilmoittanut aikovansa näyttämön palvelukseen.
Hänelle myönnettiin vapaa pääsy harjoituksiin ja näytäntöihin, ja hän
sai esiintyä sanattomissa osissa (m.m. "Daniel Hjortissa"), Edelleen
oli P. Deland itse antava hänelle opetusta -- Cygnaeuksen ja
Topeliuksen laskuun, sillä Gröneqvist oli kokonaan varaton. Toukokuun
7 p. hänelle sanottiin, että hänelle seuraavana päivänä määrättäisiin
pieni osa A. Blanchen näytelmässä "Engelbrekt Taalalaisineen"; mutta --
yöllä teatteri paloi.
Cygnaeus käänsi onnettomuuden onneksi neuvomalla Gröneqvistiä lähtemään
Tukholman teatterikouluun. Vanha taiteenystävä kehoitti häntä samalla
olemaan rohkea ja ajattelemaan, että valitsemallaan uralla vastukset
olivat välttämättömiä, ja kysyi sitten, oliko hän koskaan epäillyt
pysyvän kansallisen teatterin syntyä maassamme? -- "En", vastasi
Gröneqvist, "koska Suomi kerran edistyy yhdessä kohden, on se
edistyvä kaikissa muissakin, sillä tietenkin kehitys on tapahtuva
sopusuhtaisesti." -- Tyytyväisenä vastaukseen Cygnaeus vain joudutti
lähtöä. Ja lokakuulla Gröneqvist jo olikin Tukholmassa, jossa hän
Emil von Qvantenin välityksellä pääsi kuninkaallisen teatterin
"oppilaskouluun". Täynnä tulevaisuuden unelmia hän nyt tarmokkaasti
harjoitti opintoja, väliin sommitellen murhenäytelmää, jonka päähenkilö
oli Birger jaarlin tytär Hildegard ja toimintapaikka vanha
Hämeenlinna. Keväällä 1864 teatterikoulun opettaja, näyttelijänä ja
näytelmänkirjoittajana tunnettu Jolin, eräänä päivänä sanoi hänen
tovereilleen: "Lausukaa niin luonnollisesti ja sydämellisesti kuin hän
(Gröneqvist), niin teillä on jotain toivottavaa tulevaisuudessa!" Mutta
tälle itselleen Jolin jo puhui pienestä osasta, jossa hänen sopisi
esiintyä kuninkaallisella näyttämöllä. Onko ihme että nuori intoilija
oli iloissaan! Kumminkaan hän ei hetkeäkään ajatellut tulevaisuutta
Ruotsissa. Päinvastoin hänen tuumansa kävivät tähän suuntaan:
Teatterikoulu Helsingissä on jo ensi syksynä avattava, ja silloin
kykenen ehkä jo hoitamaan aliopettajan virkaa. Kansallisteatteri
Suomessa on viipymättä perustettava, ja siinä on suomi ehdottomasti
oleva pääkielenä. Kun kiviteatteri nousee raunioistaan, tulee maamme
omain lasten, puhuen kansankieltä, ensimäisinä astua sen näyttämölle.
Sentähden teatterikoulu on jo syksyllä avattava, niin että suomenkieli
vihkiäisjuhlassa voi kaikua näyttämöltä. "Kun ensikerran esiinnyn
näyttämöllä Helsingissä, on se tapahtuva suomenkielellä!" -- Kun muuan
ruotsalainen näyttelijä sanoi: "Jää tänne, teatteriimme, täällä ovat
olot paremmat, täällä saat isomman palkan; odottaa saat ennenkuin suomi
kelpaa teatterissa -- jos se päivä koskaan valkeneekaan." Silloin
Gröneqvist kiivastui: "Suomi kelpaa teatteriin yhtä hyvin kuin ruotsi,
oman maani ja suomenkielen tähden olen tänne tullut, rahasta en välitä
enempää kuin että elän, pääasia on suomenkieli Suomen näyttämöllä!"
Olisihan ollut sula ihme, jos Gröneqvistin unelmat olisivat
toteutuneet. Teatterikoulu jäi vieläkin pariksi vuodeksi avaamatta,
mutta 1865 tapahtui kuitenkin, että hän ensi kerran julkisesti
esiintyen Helsingissä teki sen suomenkielellä. Se oli syksyllä, mutta
jo keväällä s.v. hän oli aikaansaanut suomalaisen seuranäytännön,
joskin suljetussa piirissä. Talvella 1864 oli muutamien suomalaisten
perheiden seurapiiristä kehittynyt laajempi "Suomalainen seura", jonka
päämääränä oli edistää suomenkielen käytäntöä sivistyneessä
seurustelussa ja joka sitä varten kerran viikossa kokoontui Kleinehn
hotelliin viettääkseen iltaa kuulemalla esitelmiä, laulua ja soittoa
sekä tanssilla. Maaliskuulla 1865 tässä seurassa Gröneqvistin
alotteesta toimeenpantiin seuranäytäntö, jossa ensi kerran
suomenkielellä esitettiin murhenäytelmä, nimittäin Th. Körnerin "Syyn
sovitus" (Die Sühne) ja sen jälkeen "Silmänkääntäjä". Ensi näytäntö oli
29 p. ja toinen 30 p. Kaivohuoneella, ja "mielistyneet katsojat",
sanotaan H. T:ssa, "osottivat suosiotansa tälle yritykselle saada
suomenkieli kotiutumaan näyttämöllä". Näytäntö syksyllä
oli ylioppilasten toimittama. Marraskuun 11 p. näyteltiin
Arkadiateatterissa "Jeppe Niilonpoika", K.J. Gummeruksen suomennos
Holbergin komediasta "Jeppe paa Bjerget". Mainittuaan yleisön olleen
lukuisan ja suosiollisen, H. T:n teatteriarvostelija lausuu:
"Näytäntö herätti erikoista mielenkiintoa niiden kauniitten taipumusten
kautta, jotka huomattiin pääosaa esittävässä nuoressa ylioppilaassa.
Varsinkin toisessa, neljännessä ja viidennessä näytöksessä hän näytteli
Jeppeänsä niin vilpittömästi ja luonnollisesti, ettei kukaan voisi
senvertaista aikaansaada ilman opintoja ja todellista taipumusta
näyttämötaiteeseen. Me epäilemme sitä vähemmin mainita häntä nimeltä
kuin hra O. Gröneqvist ei ainoastaan hetkellisesti palvellut
teatteria, vaan on päättänyt kokonaan antautua tälle uralle. Hänen
esiintymisellään on siis lupaava merkitys tulevaan omaan teatteriimme
nähden."
Samassa lehdessä sanoo toinen kirjoittaja tästä näytännöstä, että
nuoret näyttelijättäret olivat erinomaisia sotilaallisine ryhtineen ja
bassoäänineeen. Tämän selitykseksi mainittakoon, että ajan
ylioppilasnäytännöissä naisosatkin säännöllisesti olivat nuorten
miesten näyteltävinä.[11] Edelleen huomautetaan että naiskatsojia oli
kovin vähän saapuvilla, johon muka syynä oli se että kappale oli
suomalainen. Näytösten välillä ylioppilaat lauloivat neliäänisiä
lauluja, joiden sanat ylioppilas A. Rahkonen oli kääntänyt. Se oli
jotakin ennen kuulumatonta. "Suomalaiset sanat näyttivät erinomaisesti
soveltuvan laulettavaksi, ja on sentähden hra Rahkosen aikomus
tunnettuihin ylioppilaslauluihin laatia suomalainen teksti todella
ansiokkaaksi arvosteltava".[12]
Puheena olevana aikana Gröneqvist ei mitenkään olisi voinut esiintyä
suotuisammalla tavalla kuin seuranäytännössä, sillä se uusi teatteri,
joka edellisenä vuonna oli päätetty rakennettavaksi entisen
kiviteatterin säilyneille perusmuureille, valmistui vasta seuraavana
vuonna, 1866, jolloin se myös 2 p. lokak. vihittiin tarkoitukseensa.
Tämä "Uusi teatteri" -- se sama, josta vieläkin käytetään tätä nimeä,
milloin ei sitä yksinkertaisesti ja asianmukaisemmin sanota
"ruotsalaiseksi teatteriksi" -- onko se sitten enemmän kuin edellinen
edistänyt suomenkielisen näyttämötaiteen syntyä? Ei kenkään tahtone
sitä väittää. Ensimäiseksi näytäntökaudeksi 1866-67 se uskottiin W.
Åhmanin ja Pousetten etevän näyttelijäseuran haltuun, joka jo vuonna
1864-65 näytellen Arkadiateatterissa oli saavuttanut yleisön suosion;
mutta syksystä 1867 aina nykyaikaan saakka on siinä toiminut pysyvä
teatteriseura, kokoonpantu ja tarpeen mukaan täydennetty ja uudistettu
samalla tavalla kuin ylempänä mainittu 1861 perustettu "pysyvä
teatteri". Toisin sanoen ruotsalainen teatteri Helsingissä on,
huolimatta siitä että sitä sanotaan "kansalliseksi laitokseksi", koko
ajan pysynyt ruotsalais-ruotsalaisena, jossa kotimainen ruotsalainen
murre on tuskin vähemmin outoa kuin suomenkieli. Kuvaavampaa tämän
taidelaitoksen tulevaisuuteen nähden kuin arvattavasti kukaan osasi
aavistaa oli se tosiasia, että Gröneqvist 1867 turhaan pyrki sen
palvelukseen.[13] Se palkka, joka hänelle tarjottiin, oli niin mitätön,
että tämän vaatimattoman miehen täytyi peräytyä. Ihmekö että ääni
kirjeessä ystävälleen muuttui katkeraksi! -- "Olen tullut tietämään",
hän kirjoitti, "että en ole 1000 markan arvoinen ruotsalaisessa
teatterissa. Jos ajattelee että koko kansamme näkee nälkää [olihan
par'aikaa katovuosien surkein hätäkausi], niin on johtokunta
perusjohteellisesti oikeassa, mutta olisihan sen myöskin pitänyt
muistella maamme köyhyyttä palkatessaan ruotsalaisia keskinkertaisia
kykyjä. Omatunto vaivaa minua kun olen uhrannut niin paljon aikaa ja
varoja asian tähden, joka petti juuri perille tullessani. Aion
täydentää tietoni englanninkielessä ja koettaa tulla toimeen
kielenopettajana. Teatteria tulen kuitenkin kaipaamaan niinkuin olisin
menettänyt toisen puolen sieluani." -- Todellisuudessa Gröneqvist
palasi yliopisto-opintoihin, suoritti kameraalitutkinnon ja tuli 1869
ylimääräiseksi kamarikirjuriksi senaattiin. Vastedes saamme nähdä,
kuinka teatteri kuitenkin avautui hänelle.
Mutta joskin ruotsalainen teatteri semmoisenaan ei ole mitään tehnyt
suomalaisen näyttämön hyväksi, on kuitenkin muistettava, että sen
keskuudesta on lähtenyt henkilö, jolla siihen katsoen on unohtumattomat
ansiot ja jolle on sitä ehdottomampi tunnustus annettava kun hän oli
syntyperältään ruotsalainen. Tarkoitamme näyttelijätärtä, joka ensin
neiti Hedvig Charlotte Forssmanina, sitten rouva Raana ja vihdoin rouva
Winterhjelminä on piirtänyt nimensä Helsingin ja varsinkin Suomalaisen
teatterin historiaan. Syytä on jo tässä kohden tutustua häneen.
Neiti Forssman oli kultasepän tytär Tukholmasta ja tuli 16-vuotiaana
1854 kuninkaallisen teatterin kouluun. Suuri näyttelijä O.U. Torsslow
huomasi kohta, että tytöllä oli tavallista suuremmat lahjat, ja sai
aikaan, että häneen nähden määräys koevuodesta syrjäytettiin.
Väsymättömällä ahkeruudella hän suoritti opintonsa, nauttien mainitun
taiteilijan erikoista ohjausta, ja pian hän esiintyi kuninkaallisella
näyttämöllä, mutta koska vanhemmat näyttelijättäret eivät mielellään
luovuttaneet suurempia tehtäviä vasta-alkajalle, hän rohkein mielin
liittyi O. Anderssonin teatteriseuraan, kun tämä oli lähtemäisillään
Helsinkiin 1858. Näin tuli neiti Forssman 20-vuotiaana Suomeen ja ensi
kerran esiintyen Jane Eyrenä hän kohta paikalla reippaalla,
ilmehikkäällä taiteellaan ja nuorekkaalla olennollaan valloitti
yleisön. Hänen menestyksensä oli niin täydellinen, että yleisö niinä
kahtena vuotena, jotka hän tällä kertaa oli Helsingissä, yhä uudelleen
tahtoi nähdä suosikkinsa näyttämöllä, ja nuori näyttelijätär saikin
mielin määrin rooleja ja niitti yllin kyllin kukkia ja laakereita.
Palattuaan Ruotsiin neiti Forssman ennen pitkää liittyi Edv.
Stjernströmin teatteriin Tukholmassa, johon Torsslowkin oli muuttanut
kuninkaalliselta näyttämöltä, ja nyt koitti hänelle uusi edistymiskausi
näiden mainioiden näyttelijäin vaikutuksen alla. Torsslow, joka piti
häntä lahjakkaimpana kaikista oppilaistaan, luki hänen kanssaan m.m.
Ebolin prinsessan osan Schillerin Don Carlos draamasta, jolla
näyttelijätär saavutti yhden loistavimpia voittojaan Tukholmassa.
Stjernströmin teatterin tuottamaan edistykseen tuli tasoittavana ja
syventävänä lisänä vuoden opintoaika Parisissa. Nyt kuninkaallinen
teatteri mielellään olisi avannut hänelle korkeat ovensa; mutta neiti
Forssman lähti mieluummin Helsinkiin, jonka yleisön osottama
sydämellinen suosio häntä kohtaan oli hänessä herättänyt vastaavia
tunteita. W. Åhmanin ja Pousetten seuran jäsenenä hän siis jälleen
näytteli Suomessa näytäntökautena 1864-65. Silloin olivat hänen
suurimmat menestyksensä Ebolin prinsessa ja Theresia Kaarlo Bergbomin
murhenäytelmässä "Pombal ja jesuiitat". Oltuaan sen jälkeen vuoden
poissa, näyttelijätär -- joka sillä aikaa oli mennyt naimisiin
niinikään Åhmanin ja Pousetten seuraan kuuluvan nerokkaan näyttelijän
Frithiof Raan kanssa -- palasi saman seuran mukana syksyllä 1866
Suomeen, ja vuotta myöhemmin hän tuli Helsingin vakinaisen
teatteriseuran jäseneksi.
Tästä ajasta, vuodesta 1867, alkoi rouva Raan merkillisin toimi
Suomessa, missä hän, jos luetaan pois talvi ja kevät 1871, jolloin hän
teki toisen ulkomaalaisen opintomatkansa, viipyi yhtä mittaa v:een
1872. Mitä hän tällä ajalla sai aikaan suomalaisen teatterin hyväksi,
on alempana kerrottava; tässä on vain mainittava että hän näinä vuosina
miehensä ohella oli etevin ja suosituin taiteilija Helsingin
näyttämöllä. Pääalallaan, suurien traagillisten naisosien
esittämisessä, olikin rouva Raa kohonnut korkeaan taiteellisuuteen,
jonka vaikutus katsojiin oli pettymätön. Se raitis todenperäisyys, joka
näennäisesti vastakkaisen ihanteellisen käsitystavan ohella oli hänen
perusominaisuuksiaan, oli hartaitten tutkimusten kautta kypsynyt
taiteeksi, jonka pohjana oli toiselta puolen näyttämöllisen tekniikan
täydellinen omistaminen, toiselta puolen tieto että teknillisellä
taidolla on arvoa ainoastaan mikäli se, vaatimatta semmoisenaan
erikoista huomiota, tekee näyttelijälle mahdolliseksi luonnonomaisissa,
suurissa, yksinkertaisissa piirteissä havainnolliseksi saattaa se kuva
esiteltävästä henkilöstä, joka hänessä on syntynyt tarkoin tutkiessaan
koko draamaa.[14] Pääasia oli kumminkin, että tätä taidetta kannatti
hehkuva, nerollinen innostus, joka vastustamattomasti tempasi katsojat
mukaansa. Esitti hän Lady Macbethia tai Ofeliaa, Jeanne d'Arc'ia tai
Ebolia, Sapphoa tai Maria Tudoria, Katria tai Regina von Emmeritziä,
Leaa tai Paola Moronia tai mitä muuta tahansa hyvin laajasta
repertoaristaan, aina hän sai katsojat unohtamaan jokapäiväisen
ympäristön ja seuraamaan häntä tunteitten ja intohimojen temmellykseen.
Täydennykseksi lisättäköön sekin, että rouva Raa ei pysähtynyt kerran
saavuttamalleen kannalle vaan yhä kehitti taidettaan uusien vaatimusten
mukaan. Merkillinen todistus siitä on olemassa niin myöhäiseltä ajalta
kuin 1891, jolloin hän Kristianiassa esiintyi rouva Alvingina
"Kummittelijoissa". Silloin Ibsen nimenomaan antoi ehdottoman
tunnustuksensa taiteilijattaren käsitystavalle sekä täysin
uusaikaiselle, realistiselle ja niin "modernissa" kappaleessa
sopimattomista taidesäännöistä vapaalle esitykselle. Hän oli muka
osunut runoilijan sisimpiin ajatuksiin ja tunteisiin, hän oli
runoilijassa palauttanut sen alkuperäisen tunnelman, jossa tämä oli
näytelmän kirjoittanut, ja hän oli ollut se ilmielävä rouva Alving,
jonka runoilija oli kuullut puhuvan ja nähnyt liikkuvan siinä kodissa,
jonka hän oli tahtonut kuvata: "kokonaan minun rouva Alvingini".
Siinä pikakuva näyttelijättärestä, joka uhrautuvaisesti oli sovittava
mitä ruotsalainen teatteri rikkoi laiminlyöden velvollisuutensa edistää
suomalaisen näyttämön aatteen toteuttamista. Että hän antautui
semmoiseen toimeen, tuli siitä että hän ei ollut ainoastaan suuri
taiteilija vaan myöskin jaloluontoinen, suuria tavoitteleva ihminen.
Hänellä ei ollut vain kunnioitettu asema näyttämöllä, vaan teatterin
ulkopuolellakin; piireissä ja perheissä, joissa hän personallisesti
tunnettiin, oli hän vilpittömän ystävyyden hellimä. Eräässä Emilie
Bergbomin 1875 kirjoittamassa kirjeessä olemme tavanneet seuraavat
kauniit sanat rouva Raasta: "Vaikea on löytää ylevämielisempää ja
jalompaa luontoa kuin hänellä on, ja minä luulen että vasta sitten
oikein käsittää hänen arvonsa, kun on koetellut toisia. Hän asettaa
aina aatteen ensi sijaan ja oman itsensä toiseen, joka on aivan
tavatonta meidän aikana."
Entäs teatterikoulu? Entisestä tiedämme että ylioppilaat 1859 sitä
varten varasivat melkoisen summan, 500 ruplaa. Aate näyttää innostaneen
ei ainoastaan helsinkiläisiä vaan maaseutulaisiakin, sillä Fredr.
Cygnaeuksen ja O. Toppeliuksen allekirjoittamasta kehoituksesta
kerättiin vuosina 1860-62, toimeenpanemalla seuranäytäntöjä, ympäri
maata rahoja tarkoitusta varten. Viime mainitun vuoden kevätpuolella
oli noin 13,000 markkaa koossa ja silloin oli jo aikomus perustaakin
koulu saman vuoden syksynä. Huhtikuulla pidettiin näet julkinen kokous,
jossa yrityksen innostunein harrastaja, dosentti O. Toppelius, esitti
seikkaperäisen suunnitelman opetuksen järjestämisestä koulussa.
Laajasta suunnitelmasta[15] mainitsemme vain, että se oli hengeltään
suoraan kansallinen. Suomen kielen opetusta varten otettaisiin
erityinen opettaja, mutta ruotsinkieleenkin nähden olisi vältettävä
että ulkomaalainen opettaja estäisi oppilaita käyttämästä ruotsinkieltä
semmoisena kuin sitä Suomessa puhutaan ja äännetään. Sentähden olisi
ehkä tanskalainen "instruktööri" eli näyttämöllisen taiteen opettaja
otollisempi kuin Ruotsista tullut (kotimaista kun ei ollut
ajateltavissakaan). Suunnitelma hyväksyttiin ja sanomissa julkaistiin
jo kehoitus halukkaille nuorille kumpaakin sukupuolta ilmoittautumaan
kouluun ennen toukok. 20 p. Kumminkaan ei koulun avaamisesta tullut sen
enempää. Pääsyynä oli luultavasti opettajan puute. Muutoin oli kenties
innostusta laimentanut pitkä polemiikki teatterikoulusta, jonka
mainitun kokouksen jälkeen F. B(erndtson) oli alkanut H. D:ssa. Tämän
"asiantuntijan" mielestä oli koko yritys turhaa turhempi, mikäli sillä
tarkoitettiin aikaansaada kansallista teatteria. Kun hän samalla kielsi
ruotsinkieliseltä teatterilta Suomessa kaiken kansallisen merkityksen,
eksyi polemiikki kansallisuuskiistan okaiseen tiheikköön. Sitten kun
Toppelius oli puolustanut kantaansa, sekaantui näet H. D. ja muutkin
syrjäiset väittelyyn, ja lopulta sananvaihto ei tuottanut mitään
valaistusta asiaan, vaan arvattavasti heikonsi monen luottamusta
yritykseen. Seuraavana vuonna tapahtui sitten teatterin palo, joka
tietysti myöskin vaikutti ehkäisevästi. Vasta v. 1865 ryhdyttiin
uudestaan puuhaan. Ennenkuin W. Åhmanin ja Pousetten seura keväällä
1865 lähti Helsingistä, sovittiin Åhmanin kanssa, että hän, kun seura
syksyllä 1866 tulisi takaisin, rupeaisi teatterikoulun opettajaksi.
Tämän sopimuksen mukaan laitos vihdoin avattiin mainittuna aikana.
"Hitaita ovat herrain kiireet", saattaa siis sanoa tästäkin puuhasta,
mutta vähät siitä, jos yrityksestä olisi hyvää koitunut. Mutta huono
oli jo alkukin -- ainakin suomalaiseen näyttämöön nähden --, sillä 12
vastaanotetusta oppilaasta osasi vain 3-4 suomea. "Jos uusi
teatteriseura tehdään ruotsinkieliseksi", tähän tapaan arvosteltiin
asiaa Kirjallisessa Kuukauslehdessä, "niin emme voi muuta kuin
vastustaa koko yritystä aivan tarpeettomana. Ruotsalaisen näyttämön
tarvetta voivat ruotsalaiset teatteriseurat tyydyttää vastedes
niinkuin ennenkin; sitä vastoin on suomenkielinen teatteriseura ihan
tarpeen. Siinä toivossa että koulunkasvattama teatteriseura tulisi
mahdollisuuden mukaan suomenkieliseksi, lieneekin suurin osa lahjoja
annettu. Kouluun pyrkiviltä olisi vaadittava taitoa kummassakin
kielessä. Nyt on koko yritys laskettu väärälle perustukselle."
Vaikka tämä ankara muistutus oli oikeutettu, on myönnettävä, että
yrityksen onneton alku ja kehnot tulokset varsinkin suomenkieliseen
näyttämöön katsoen ovat helposti ymmärrettävissä. Ennakkoluulot
vaikuttivat, että oppilaita saatiin ainoastaan varattomista kodeista ja
nekin melkein poikkeuksetta Helsingistä, joka siihen aikaan vielä
pääasiassa oli ruotsalainen paikkakunta. Kun lisäksi näiltä oppilailta
puuttui perusteellisempaa koulusivistystä, oli jotenkin toivotonta
opettaa heille outoa kieltä, jota ei puhuttu sivistyneiden hienoissa
kodeissa ja jota he luonnollisesti pitivät aivan tarpeettomana
teatterissakin, johon mieli paloi. Tästä huolimatta opetettiin koulussa
suomeakin, mutta tuloksista tietysti ei kannata puhuakaan. Maaseuduilta
olisi kai voitu saada suomenkielisiä oppilaita, mutta mistä ottaa varat
heidän ylläpitoonsa vieraassa kaupungissa? Marraskuulla 1868 oli
suomalaista ainesta teatterikoulussa vähempi kuin sen alkaessa,
ja koulun johtajalla, hartaalla suomalaisuuden ystävällä, O.
Toppeliuksella, ei ollut muuta neuvoa kuin ehdottaa, "että taidetta
rakastavaiset maaseudun asukkaat tarpeellisella raha-avulla
varustaisivat ja kouluun lähettäisivät nuorukaisia, joiden
näytelmällisistä luonnonlahjoista heillä on hyvä ajatus ja joissa
ruotsinkieli ei ollut niellyt suomenkieltä.(!)"
Itse koulusta kerrottakoon vain, että opettajina toimi paitse Åhmania
(lausumisessa ja roolien harjoittamisessa), nti Charlotte Ekman
(laulussa), nti C. Rylander (tanssissa, plastiikassa ja pantomiimissa),
nti Emilie Bergbom (ranskan-) ja O. Gröneqvist (suomenkielessä).
Syksystä 1868 tuli rouva Raa Åhmanin sijaan. Häntä hämmästytti koulussa
vallitseva "hiljainen, melkein tylsä henki", jonka syynä kuuluu olleen
Åhmanin sovinnainen ja kulunut opetustapa. Sitä vastoin hänen oma
innokas ja innostava opetuksensa ennen pitkää loi aivan uuden hengen
oppilaisiin, mutta sittenkin koko laitos seuraavana vuonna -- hajosi!
Syynä tähän lienee osaksi ollut se myötätuntoisuutta ja ymmärtämistä
puuttuva kritiikki, jolla sanomalehdet katsoivat hyväksi kohdella
ensimäisiä julkisia koenäytäntöjä, mutta tietysti pääasiassa se, että
ruotsalainen teatteri, jolla välittömästi olisi voinut olla hyötyä
siitä, hylkäsi tämän hyödyn. "Olisihan ottaa leipä omasta suustamme,
jos me auttaisimme suomalaisia eteenpäin!" lausui muuan mainitun
teatterin järjestäjä.[16]
Vaikka teatterikoulukin siis petti kaikki toiveet, jotka suomalaisen
näyttämön kaipaajat olivat kohdistaneet siihen, niin liittyy sen
lyhyeen toimintaan kuitenkin ainakin yksi muisto, jolla todella on
enteen ja kipinän luonne. Sanoma sen perustamisesta houkutteli näet
esiin Aukusti Öhqvistin (Korhosen),[17] joka, miten lyhyt hänen
elämänsä olikin, kumminkin on luettava alkavan Suomalaisen teatterin
valoisimpiin muistoihin. Käsityöläisen kodista Kuopiossa lähti
17-vuotias nuorukainen Helsinkiin tullakseen näyttelijäksi
olemattomassa teatterissa. Voidakseen elää vieraalla paikkakunnalla hän
rupesi kaartilaiseksi, ja kun hän osasi suullisesti ja kirjallisesti
käyttää maamme molempia kieliä, hänet pian, voitettuaan päällikkökunnan
luottamuksen, otettiin kirjurin apulaiseksi kansliaan. Tässä asemassa
hän sammumattomalla tiedonhalulla rikastutti tietovarastoaan, sepitteli
runoja (m.m. "Suomen kaartin sotahymnin", jonka pataljoonan
kapellimestari Leander sävelsi) ja -- kävi teatterikoulua saaden
ensimäiset perustukset ihailemassaan taiteessa. Kun oppilaitos ennen
aikaansa lakkasi, Korhonen lohdutti itseään sommittelemalla näytelmiä.
Silläkään alalla ei toki vielä valmista syntynyt, mutta kyllä aikaa
voittaen niinkuin saamme nähdä. Teatterikoulun kautta pääsi Korhonen
Kaarlo ja Emilie Bergbomin ja heidän välityksellään useain kirjailijain
tuttavuuteen ja Fredr. Cygnaeuksen erikoiseen suosioon. "Kaikilta
näiltä", sanoo Nervander, "hän sai osakseen suurta hyväntahtoisuutta.
Hänen yksinkertainen, ujo ja kuitenkin luonnollisella tavalla
itsetietoinen olentonsa teki hänet heidän vertaiseksensa henkisellä
alalla. Tämä tapahtui ihan itsestään, sillä se naivisuus, joka myöskin
tavattiin hilpeässä nuorukaisessa, oli jalojen, suurellaisten
kuvittelujen naivisuutta, se oli, kuten Cygnaeus nuorukaisen aikaisen
kuoleman johdosta lausui, 'lempeä kuin tuulahdus paremmasta
maailmasta'. Olen vakuutettu, että moni, joka tunsi hänet, myöntää
minun kanssani, että usein puheltuansa puhdassydämisen ja koko nuorella
sydämellänsä isänmaatansa rakastavan sotilaan kanssa, tunsi itsensä
ikäänkuin parantuneen ja jalostuneen."
Edellisessä on jo tullut näkyviin, kuinka suomalaisen näyttämön aate
oli voittanut alaa ja kannatusta yliopiston nuorison piireissä; mutta
vielä on mainittavana eräitä yrityksiä, joista ei ole ollut tiettynä
että ne ovat saaneet alkunsa siltä taholta, sekä aikeista, jotka
tuloksia tuottamattominakin osottavat miten uusi taidelaitos leijaili
ilmassa.
Tässä astuu eteemme mies, joka vielä elää ja toimii ja tietenkin
mieluummin pysyisi varjossa, mutta jolla ehdottomasti on oleva sijansa
teatterin esihistoriassa, tarkoitamme silloista ylioppilasta Emil
Nervanderia. Nervander, joka syntyneenä 1840 oli tullut ylioppilaaksi
1858, oli ajan nuorien joukossa se, jossa rakkaus teatteriin oli
syvempi ja kehittyneempi kuin kenties yhdessäkään toisessa. Jos hänen
elämäkertansa olisi kyseessä, olisi siitä enemmänkin sanottavaa, mutta
väitteen todistamiseksi riittää sekin joka seuraa.
Nervanderin runoilija- ja kirjailijalahjat ajoivat hänet
vastustamattomasti tuotteliaisuuteen ja jo 1863 hän painosta julkaisi
5-näytöksisen näytelmän "Vid Anjala" (Anjalan luona). Se oli kuitenkin
ruotsinkielinen, niinkuin koko hänen kirjallinen toimensa, eikä siis
suoranaisessa yhteydessä suomalaisen teatterin kanssa. Mutta
kansallismielinen kun Nervander oli, hän osasi toisinkin tavoin
osoittaa pitävänsä suomenkielistä näyttämöä silmällä. Hänen
alotteestaan syntyi 1860-luvun ensi vuosina ylioppilasten kesken
kirjallis-taiteellinen yhdistys, jota sanottiin "Arkadiayhdistykseksi"
(joskus myös, toverien kesken, "akatemiaksi") sentähden että sen
kokoukset pidettiin Arkadiateatterin lämpiössä. Yhdistykseen
kuului jäseniä kaikista osakunnista, runoilijoita, säveltäjiä,
soitannonharjoittajia ja taiteenystäviä.[18] Kokouksissa esitettiin,
kirjoitetun ohjelman mukaan, mitä kulloinkin uutta eri taiteiden alalla
oli tarjottavana, lausuttiin tai luettiin julki runoelmia ja muita
runoteoksia, soitettiin ja laulettiin uusia sävellyksiä j.n.e.
Käytös- ja esiintymismuotoon nähden siroutta tavoitteleva yhdistys oli
hengeltään hyvin isänmaallinen, vaikka ei sentään nimenomaan
fennomaaninen. Tässä piirissä Nervander syksyllä 1863 ehdotti, että
Shakespearen syntymän 300-vuotisjuhla pantaisiin toimeen 23 p.
huhtikuuta 1864, sekä samalla että joku tämän suurimman draamallisen
runoilijan teos oli suomeksi käännettävä. Ulkopuolella yhdistystä
olevien välityksellä saatiin todella aikaan, että mainittuna päivänä
Shakespearen juhla vietettiin Ritarihuoneella ja että samaksi ajaksi
yksi mestarin näytelmä ilmestyi suomennettuna. Marraskuun 4 p. 1863
O. Toppelius näet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokouksessa ehdotti
että määrättäisiin palkinto sille, joka ennen sanottua riemupäivää
toimittaisi hyvän suomennoksen jostakin Shakespearen etevimmästä
näytelmästä. Vaikka epäiltiin oliko niin lyhyessä ajassa tehtävä
suoritettavissa, hyväksyttiin ehdotus, ja toimen tulos oli Kaarlo
Slöörin oivallinen, alkukielestä tehty ja alkuteoksen runomittaan
laadittu Macbethin käännös. Totta kyllä Nervanderin toiset ehdotukset
ja aatteet eivät samoin toteutuneet, mutta silti nekin viehättävästi
kuvaavat sekä häntä itseään että tätä henkisesti virkeää aikaa, että ne
ansaitsevat mainitsemista.
Marraskuulla 1866 Nervander miettii, että ei mikään olisi hänelle
sopivampaa kuin ruveta "suomalaisen näyttämön uranaukaisijaksi", ja hän
laati seikkaperäisen suunnitelman yrityksen alkuunpanosta ja
kehittämisestä kolmena vuotena eteenpäin. "Teatteriseuralla, johon
kuuluisi 3 naista ja 5 herraa, 1 kuiskaaja, puhtaaksikirjoittaja ja
ihomaalaaja [kaikki yhdessä!], 1 teatterirenki, 1 neulojamatami, sekä
kenties viisihenkinen orkesteri -- johon ylellisyytenä tulisi pikku
tanssijatar (!), yhteensä 17 henkeä, minä alottaisin Helsingissä
toimittaen sen sivistyneimmälle ja isänmaallisimmalle yleisölle 3 tai 5
seuranäytäntöä, jotka ohjelmaan nähden kunakin iltana tarjoisivat sekä
suomalaista että ruotsalaista, kuvaelmia, tanssia, lausuntoa, laulua
j.n.e. -- Palkat olisivat, valitettavasti, pienet; välikirjat
tehtäisiin 3 vuodeksi ja keskinäisellä sopimuksella määrättäisiin
tarkoin kaikki tapoihin, asioihin ja velvollisuuksiin katsoen."
Ensimäinen näytäntö olisi annettava Cygnaeuksen syntymäpäivänä 1 p.
huhtikuuta. Sen jälkeen matkustettaisiin kaupungista kaupunkiin
Tornioon saakka. Loma-aikoina harjoitettaisiin uusia kappaleita, jota
paitse johtaja saisi vapautta kirjoittaakseen jotakin. Kun ensimäinen
kolmivuotiskausi olisi lopussa, jatkettaisiin yritystä vähän
laajennetussa muodossa. -- Ensimäistä matkasuunnitelmaa seurasi toinen,
jossa kiertomatkat määrättiin viittä vuotta varten, eikä edes Kaskista
eikä Naantaliakaan unohdettu. -- Ohjelmisto käsittäisi aluksi noin 10
Molièren, Holbergin, Heibergin, Herzin y.m. kappaletta, jonkun
operetin, 5 tai 6 soolotanssia, 5 tai 10 kuvaelmaa. Arviolasku menoista
nousi 16,000 markkaan, tuloja laskettiin "häilyvin keskimäärin" 100 m.
illasta, yhteensä 18,500 m. Tulot olivat siis 2,500 m. isommat; mutta
menoarvio oli vaillinainen ja laskelma päättyi sanoihin: "Matkat
(kaikille vapaat) j.n.e. teatterivarasto, omat tarpeeni -- kuinka
paljo!!!" -- Saman vuoden lopulla Nervander vakavasti arveli voivansa
luoda "todellisesti kotimaisen näyttämön", jos valtio koetteeksi
myöntäisi hänelle avustusta, 4,000 m. vuodessa.
Toukokuulla 1867 Nervander suunnitteli "dramaattisen kaksitoistikon"
kiertokulun maassa. "Se olisi ensimäinen kotimainen teatterijoukkomme
ja olisi sen ohjelmistokin kotimainen, suomen- ja ruotsinkielinen." --
Ei vain itsekseen vaan muittenkin kanssa hän edelleen neuvotteli
"draamallisen yhdistyksen" perustamisesta Helsinkiin. Yhdeksi sen
tärkeimmäksi tehtäväksi hän ehdotti "koko Shakespearen" suomentamisen.
Iltamilla y.m. kerättäisiin rahoja, niin että vuosittain yhden tai
parin näytelmän kääntäminen ja painatus voitaisiin kustantaa.
Vihdoin Nervander samana vuonna ajatteli pari vuotta ennen nukahtaneen
Arkadiayhdistyksen uudistamista. Se olisi oleva jonkunlainen salainen
vapaamuurarien seura, joka ulkonaisesti ja yleisön silmissä harrastaisi
runoutta, teatteria ja soitantoa, mutta jonka varsinaisena päämääränä
olisi suojella ja tasoittaa tietä suomalaisille taiteilijoille, niin
ettei heidän tarvitsisi tuntea kannatuksen puutetta ei aineellisella
enemmän kuin henkiselläkään alalla. Tätä tuumaa sanoi Nervander "Kustaa
III:n unelmakseen". -- Osaksi samaa päämäärää tarkoitti toinenkin
Nervanderin, myöhemmin toteutunut, aie. Hän mietiskeli näet eläkekassan
perustamista kirjailijoita ja taiteilijoita varten. Rahoja hyvään
tarkoitukseen kerättäisiin seuranäytännöillä, joiden alkuunpanija ja
johtaja olisi ehdotuksen tekijä itse.
Näihin tuumiin liittyi toisia kirjoitettavista näytelmistä. Koko sarja
suomalaisia aiheita pani runoilijan mielikuvituksen toimimaan.
Varsinkin Kullervon ja Lallin tarinat houkuttelivat häntä, mutta
myöskin iloisempia aiheita oli mielessä. Lemminkäisen häät esimerkiksi
olisivat kansankomediassa kuvattavat, "Haastelevat kuuset", "Suulas
akka" y.m. sadut ja tarinat tarjoutuivat luotavaksi keveiksi
huvinäytelmiksi j.n.e.
Ystävät ja toverit, joilta Nervander tietysti ei salannut aatteitaan,
olivat nekin sitä mieltä, että hän oli sopiva teatterin johtajaksi,
jota vastoin Kaarlo Bergbomia, joka todellisuudessa oli siksi tuleva,
pidettiin vastaisena tiedemiehenä. Tähän aikaan eivät ystävät enemmän
kuin Nervander itsekään vielä tulleet ajatelleeksi, kuinka välttämätön
suomenkielen taito oli suomalaisen näyttämön johtajalle.
Täydentääksemme ylempänä annettuja tietoja suomalaisista
seuranäytännöistä Helsingissä, mainitkaamme lisäksi pari semmoista,
jotka toimitettiin hyvää tarkoitusta varten. Bergbomin ja professori
von Willebrandin perheiden alotteesta annettiin 22 p. maaliskuuta 1866
Kaivohuoneella seuranäytäntö, johon pääsylippuja myytiin ainoastaan
yksityisesti ja jonka ohjelma käsitti Z. Topeliuksen "Tizianin ensi
lempi" ja Cormonin ja Grangen "Huone vuokrattavana" (molemmat
ruotsiksi) sekä Heibergin "Katsokaa peiliin", K.J. Gummeruksen
suomentamana.[19] Viime mainitussa rouva, nyk. vapaaherratar S. von
Willebrand näytteli pääosaa. Yrityksen tarkoitus oli kerätä varoja
Viktor Salinille, millä tämä lahjakas teatteriin innostunut nuorukainen
pääsisi Tukholman teatterikouluun. Salin, joka sittemmin jonkun ajan
toimikin ruotsalaisessa teatterissa, oli asunut samassa talossa kuin
mainitut perheet ja sen kautta saavuttanut niiden suosion. Näytännön
johtaja ja harjoittaja oli Kaarlo Bergbom. -- Marraskuulla 1868
pohjalaiset ylioppilaat panivat toimeen iltaman Johannes Takasen
hyväksi ja ohjelman päänumerona oli "Riita-asia", joka näyteltiin Uuden
teatterin oppilasnäyttämöllä. Arvokkaimmat katsojat olivat rouva Raa ja
J.V. Snellman, joista jälkimäinen sanoi, että tämä ylioppilasnäytäntö
oli parasta mitä hän oli nähnyt suomenkielellä näyteltävän.
Kun kaiken kerrotun ohella huomioon otetaan että maaseuduillakin
seuranäytelmien toimeenpaneminen tällä vuosikymmenellä oli tullut hyvin
yleiseksi, niin on myönnettävä että taiteellinenkin herätys oli
ilmaantunut, joka oli sopusoinnussa aikakaudelle omituisen,
kaikensuuntaisen yhteisen elämän virkistymisen kanssa. Mutta sittekin
näytti suomalaisen teatterin synty kovin epätietoiselta. Katovuodet
olivat pelottavassa määrässä rajoittaneet kansan henkisenkin kehityksen
ehdot, ja moni muukin seikka oli omansa synnyttämään toivottomuutta.
Sentapainen oli esimerkiksi Arkadian joutuminen venäläisen
teatteriseuran haltuun. Kirjallisessa Kuukauslehdessä lausuttiin sen
johdosta katkeralla ivalla (syysk. 1868):
"Meillä tulee tästälähin olemaan kaksi 'kansallisteatteria', toinen
ruotsalainen Uudessa teatterissa, toinen venäläinen Arkadiassa. Tuo
ruotsalainen, jolla on vanhemman veljen oikeus, on jo ennättänyt
kupeistansa synnyttää teatterikoulunkin, jossa kasvatetaan oikein
kotimaista ruotsalaista näyttelijätaidetta. Tätä ylevää esimerkkiä
epäilemättä uusi venäläinen teatteri aikoo noudattaa: sekin ehkä
synnyttää teatterikoulun, jossa oikein kotimaista venäläistä
näyttelijätaidetta meille kasvatetaan. Me olemme epäilemättä luodut
draamallisimmaksi kansaksi maailmassa!"
Ilmeistä oli että tavalliset seuranäytäntöpuuhat eivät enemmän kuin
turhat toiveet ruotsalaisen teatterin ja teatterikoulun antamasta
avusta aikaansaisi suomalaista näyttämöä. Rohkeammin oli asiaan
käsiksi käytävä, ja se tapahtuikin kymmenluvun viimeisenä vuotena.
Siitä on vastedes kerrottava, sittenkun kahdessa seuraavassa luvussa on
tehty selkoa erinäisistä suomalaisen teatterin edellytyksistä, jotka
hiljaisesti ja huomaamatta kehittyneinä ratkaisevalla hetkellä
ilmenivät, tehdäkseen toivomusten ja unelmien toteuttamisen
mahdolliseksi.