Poikia en Zerujan
Ja sukua en ole sotijan,
Vaan palvelijas olen uskollinen.
David.
Sa, Joab, olet vahva miekkani
Ja kilpeni ka, jalo Abisai.
Nyt miekassa ei ole turvani.
Sen neuvon Herraltani mielein sai,
Ett' oisi pelastusta meille vielä,
Jos koittaisimme käydä rauhan tiellä.
No, Abisai nyt mua seuratkoon,
Ja kulkuamme Herra siunatkoon!
(David ja Abisai lähtevät).
Joab.
En käsitä mä kummallista mieltä
Tuon Isain pojan; mitä löytävänsä
Hän toivoo tuolla, tapaavansa sieltä
Hän Jonathanin luullee, ystävänsä.
Hän, raukka, itsensä on pettänyt.
En siunausta ole löytänyt
Ma kirotuissa, eikä hurskasta
Viel' ole löytty ryövär'-luolasta.
Ja toivonsa on aivan tuiki turha,
Jos tyrannilta toivoo armoa,
Ja siltä kohtaa häntä kuolo, murha,
Jolt' ennen kärsinyt on vainoa.
Hän paremmin ois tehnyt, kuollessansa
Jos Kainin merkin oisi kasvoihin
Hän vihollisen lyönyt miekallansa,
Kuin turhaan pyrkinyt sen armoihin.
Tää vuori silloin juuristansa vääntyy,
Kun verikoira himoistansa kääntyy.
Vaan turhaanpa ma tässä vaikeroitsen,
Kun tointansa ma vielä aprikoitsen.
Sa Asahel, kentiesi, tunnet sen.
Miss' oli David kerran viimeisen,
Kun löysit ollen häntä etsossa,
Ja mitä puhui hän?
Asahel.
Hän laaksossa
Tuoll' oli, seisoi suuren tammen alla
Niin murheisna ja miellä haikealla.
En ääntä saanut siellä kuulla muuta,
Kuin surullisen vaan sen säveleen,
Min tuuli kieliltä vei kanteleen,
Kun, seisoissa sen maassa vasten puuta,
Puun oksa, jota tuuli tuuditteli,
Sen kieliäkin jolloin kosketteli.
Nähneeni luulin urhon katsannossa,
Kuin henkens' ei ois maassa kulkenut,
Vaan ollut oisi Herran kartanossa
Ja sieltä lohdutusta hakenut.
En muuta päässyt siellä tuntemaan,
Kun luoksenne mä läksin kulkemaan.
Joab.
Ken, Asahel, sun saatti kodistamme
Juur' onnettomimmalla hetkellä?
Sa onnen etsoon läksit seurahamme,
Kun olemme jo viime retkellä.
Ma surkuttelen eloasi nuorta,
Kuink' kunniaa viel' oisit voittanut,
Jos et nyt nähnyt oisi tätä vuorta
Ja täällä vaarojamme koittanut.
Ja sukumme viel' oisi kukoistaa
Sinussa voinut, sekä synnyin-maa
Ois sinust' urhon ehkä löytänyt,
Jos kuoloon tänne et ois lähtenyt.
Asahel.
Kun sinussa ja veli Abisaissa
On toivo mennyt suvun Zerujan,
Niin tuskin sille Israelin maissa
Vois' enää loistaa koitto kunnian.
Kun murtunut on sydän honkapuulta,
Ei seisoa se jaksa vasten tuulta.
Ja elo sukumme se juurrutettu
On onneen Davidin nyt kokonaan,
Kun Isain juuri maast' on kukistettu,
Ei kukoistusta Zerujallakaan
Voi silloin olla ja sä tiedät, veikko,
Ma ainoastaan oisin vesa heikko,
Jonk' Kiisin poika maasta hukuttaisi.
Sen kunnian sukumme saavuttaisi!
Paremp' on meille kuolla kerrassaan,
Kuin pelon alla olla ainiaan.
Abjatar.
Kah, haamua ma kaksi näen tuolla,
Ne kulkevat jo vuoren pohjais-puolla
Nyt tänne.
Joab.
Käynnistään jo tunnen ne,
Se itse David on ja veljemme.
(David lähenee Abisain kanssa, joka kantaa Saulin keihästä ja maljaa).
Abisai.
Ett' elävillä silmin kerta vielä
Nyt saamme nähdä nämät kalliot,
En kyllin taida kuolevalla kiellä
Mä kiittää sua, Herra Zebaot!
Sen tunnen nyt mä tunnossani vasta,
Sä ettet, Herra, hyljää vanhurskasta;
Ja häntä vaan voi vaara kohdata,
Jonk' kulkua ei pelkos johdata.
No, Joab, katso, liekö kummempaa
Sun silmäs nähnyt, kuin nyt nähdä saa.
(Näyttää Saulin kaluja).
Joab.
Tää malja kunka? Haa, se Saulin on,
Sen kruunustansa tunnen. Verraton
On työnne olut! David ruhtinas,
Miks' en ma saanut olla kerallas
Sun sankar'-työssäs? Äsken miekaksi
Mun kutsuit, nyt sen huomaan pilkaksi.
Siis Saul on mennyt elävitten mailta
Kätenne kautta?
David.
Sen sa Abisailta
Saat kuulla kohta. Istukaatte tässä.
Kun päivän koitto nähdäksen' on lässä,
Niin lähden tuonne luoksi miestemme
Ilmoittamahan aamu-toimemme.
(Menee).
Joab.
Siis Saul on kuollut?
Abisai.
Saul on elävänä,
Jos Herran käsi hänt' ei ole lyönyt
Nyt siitä hetkestä, kun leirissään
Me kävimme.
Joab.
Nyt seikan ymmärrän.
Hän, David, keinoa on yhden-laista
Nyt koittanut kuin luona Engedin.
Heräämähän hän luulee saavansa
Sydäntä Saulin kauan paatunutta;
Vaan turha, luulen, on jo vaivansa
Ja pahoin, pelkään, häntä palkitaan.
Hän mielestäni Herraa kiusasi,
Kun säästi Saulia ja valtahan
Sen heitti henkemme. Mä ymmärrän,
Mintähden mun ei käydä kanssansa
Hän suonut, tietäin, että valtansa
Ei henkeä vois Saulin säilyttää,
Jos kourihini vaan hän joutuisi.
Mut matkanne se oli kummallainen.
Abisai.
Niin, tosin kumma oli matkamme.
Kun Saulin leirihin me saavuimme,
Niin kolkko hiljaisuus se vallitsi
Siell' yltä-ympäri, ja vartijat,
Ne raukat aseittensa nojahan
Kaikk' olivat sikeesti nukkuneet.
Ma olen kuullut sodan pauhinan
Ja jalopeurojenkin kiljunnan
Yö-sydämellä, eikä puoltakaan
Niill' ollut sitä hirveyden voimaa,
Kuin tällä kuolon hiljaisuudella.
Kun nukkuneelta kuului kuorsaus --
Ma suorastaan sen tahdon tunnustaa --
Kuin maanjäristys tuntui mulle se.
Me Saulin teltin kohta löysimme
Ja siellä loisti lamppu himmeä.
Saul makas' itse teltin keskellä,
Pään-puolisella Abner lepäsi
Ja jalkapuolla Doeg perkele.
Hän oli niinkuin käärme köyristynyt
Tuon lumottunsa Saulin jalkoihin.
Kun näin tuon konnan, veri suonissain
Se kuohui kohta vihan myrskystä.
Pään jaloill' oisin hältä polkenut
Niin raskailla kuin Libanonin vuori.
Abjatar.
En miekan mies ma ole milloinkaan
Viel' ollut, enkä vuodattanutkaan
Ma, paitsi uhri-alttareilla, verta;
Vaan Doegin jos löytäisin ma kerta,
Tuon Herran pappein julman teurastajan,
Jok' isänikin saatti kuolemahan,
Niin kohta verta vuodattaisin sen,
Vaikk' uhriksi ei kelpaa saastainen.
Joab.
Ja Saul?
Abisai.
Ja Saul, hän oli nukkunut,
Vaan rauhan unta ei hän näyttänyt
Makaavan, enkä vielä milloinkaan
Niin elävänä murhetta ma nähnyt,
Kuin silloin näin sen Saulin kasvoissa.
Ne nähdessäni haihtui vihani
Ja sydämeni häntä surkutteli.
Kätensä toisen oli puristanut
Hän rintahansa, josta huokaus
Niin raskas nousi; toinen kätensä
Ol' oiettuna, pivo puol-avoinna,
Kun virvoitust' ois sillä kerjännyt
Hän lohdutuksen lähtehestä, jonka
Hän unissaan lie nähnyt vuotavan,
Vaan pisaratakaan ei antavan
Sen itselleen. Ja kauan, luulen ma,
On enkel Edenin jo sulkenut
Miekallaan hältä virvoituksen virrat.
Joab.
No, mitä teki David siellä silloin?
Abisai.
Hän hetken seisoi Saulin vuotehella,
Ja nähdessään sen vaivan nousi kyynel
Jo silmähänsä, sitte tempasi
Hän Saulin keihään, jonka antoi mulle.
Ma kuolemaa sen tarkoittavan luulin
Ja kärjen käänsin kohden Saulia.
Vaan David tarttui keihään vartehen
Kiireesti silmin tulta iskevin,
Ja korvihini kuului kuiskaus:
"Ken Herran voideltuun käy murhaten,
On kirottu ja lapsi kuoleman."
Ja teltistä mun kohta töytäsi.
(Päivä on jo ruvennut koittamaan. David palajaa).
David.
Nyt Saulin joukko on jo herännyt,
Ma Abnerin jo näen liikkuvan.
Tuo keihäs, Abisai, ja malja nyt
Käteeni -- elämän ja kuoleman
Välillä ratkaistaan. Hoi, Abner, hoi!
No, etkö ääntäni jo kuulla voi?
(Abner tulee).
Abner.
Ken huutaa siellä? Haa, se David on.
Kuink' uskallat sa vielä, onneton,
Nyt huutaa siellä kuullen kuninkaan?
Joko sulla on nyt kiire tuonelaan?
David.
Mies uljas olet, Abner, eikä monta
Sun vertaistasi Israelissa.
Vaan miksi vainoat sa viatonta
Ja vihollisen aikomuksissa
Käyt aina mulle? Aina kerskannut
Sa kuninkaalle olet uskollista
Sun huoltasi. Sa kuinka suojannut
Nyt olet häntä vastaan vihollista?
Mies tuomittava oisit tuonelaan,
Kun vihollisen olet kuninkaan
Luo laskenut tän' yönä, onneton!
Kas, keihäs kuninkaan ja malja on
Nyt täällä.
(Davidin näyttäessä Saulin kaluja tulee Saul itse syvästi liikutettuna).
Saul.
Eikö ääni Davidin
Se ole, jonka kuulen? Muinahin
Se ääni oli mulle rakkahin.
Miss' olet, poikani, nyt sano, missä?
Sa aamuruskon seisot sätehissä
Niin suloisna -- kuin koitto kirkkahana;
Vaan kiedottuna synnin sitehissä
Ma varjon maassa istun sokeana.
Voi tule, tule, armas aurinkoinen
Mun sylihini, sieluhuni loista
Ja synnin tuska sieltä vaivaloinen
Sun kirkkaudellasi poies poiøta!
David.
Sa Herran kansan vahva vallitsija
Ja nuoruuteni hellä suojelija!
Kuink' on sun sielus viha täyttänyt
Ja syytöntä sun saanut vainoomaan?
Todistajiksi kutsun taivaan, maan,
Ett' en mä töissän' ole näyttänyt
Vihaasi syytä. Jos se alkanut
On valehesta kielten viekasten,
Niin kavalat he olkoot kirotut,
Jotk' ovat saaneet tieltä hurskasten
Sun luopumaan, ja jotka eivät sallis
Hyvyyttä Herran määrättyä meille,
Ja saattivat sen sielun, joka kallis
Ol' ennen Herrallensa, synnin teille.
Oi isäni, voi kallis kuninkaani!
Ma viatonna turvist' isänmaani
Sain paeta pois maille pakanoiden
Ja palvelusta epäjumaloiden
Vaan kuullella, kun Herran pyhyydestä
Ma suljettiin ja siitä hyvyydestä,
Jon lapsilleen maa Herran lahjoitti,
Sun vihasi mun kauas karkoitti. --
Mun "kirkkauten'" on kuin iljen jää,
Viattomuudesta se vielä loistaa;
Se kolkko muuten on, ei lämmittää
Voi sieluas se, murhettas ei poistaa.
Ei lohdutusta ka'iu kanteleni,
Kuin katkesivat kielet sydämeni.
Sen kielistä käy sävel suruinen,
Kun raskas mielen' on ja sumuinen.
Siis huoneesesi palata en taida. --
Sun miehistäsi joku tänne laita
Keihästäsi ja maljaas ottamaan.
Nyt jätän kohta jälleen tämän maan.
Se Herra, joka kerta jokaiselle
Vanhurskauden jälkeen palkitsee,
On tuomarina meille kumpaiselle,
Meit' oikeudessaan hän tuomitsee.
(Lähtee vuorelle).
Saul.
Voi kuinka toivoitkaan sä, sydän parka,
Ett' onnetonta sua lähenee
Se sielu, joka syntiä on arka
Ja syntisiä myöskin pakenee.
Nyt hyljättynä seison onneton
Ja kammottuna. David mennyt on.
Pois paennut on multa Jonathan.
Voi poikani, jos äänes' armahan
Nyt kuulla saisin! Kallis poikani!
Jos tietäisit sä sielun-vaivani,
Niin rientäisit --
(Jonathan, joka tähän asti on salassa tapauksia tarkastellut, rientää
isänsä syliin).
Jonathan.
Oi isä onneton!
Nyt sylissäs on taaskin poikasi.
Viel' ällös vaivu epätoivohon;
Jo vaivas viihtyköön ja tuskasi.
Saul.
Ken hyvä henki lohduttajan toi
Mun luokseni ajalla sillä juuri,
Kun tuskiansa tuskin kantaa voi
Mun sieluni ja vaivan' oli suuri?
(Auringon juuri nyt noustessa kuuluu vuorilta seuraava laulu, jota
Davidin miehet ollen näkymättömissä veisaavat aamu- ja kiitosvirtenä).
Kun pimeydell' äsken peitettynä
Ma kuljin öisten vaarain keskellä
Ja Herralta jo luulin heitettynä
Mun kulkevani viime retkellä,
Kun tuskissansa sielu Herraa huusi,
Niin Herran armo nousi meille uusi
Taaskin tällä aamuhetkellä.
Jos kulkisinkin kuolon varjon maassa,
Mun kuolosta voit, Herra, kätkeä.
Se luottamus on luja vanhurskaassa,
Ett' ei hän kulje maassa retkeä,
Joll' armoisest' et katsois' suojeltuusi.
Ajassa, jolloin armos ei ois uusi,
Yhtäkään ei löydy hetkeä.
Mä pyydän kanssan', ilman henget, teitä,
Kun yhdess' yöllä saimme itkeä
Te kastetta, ma murhekyyneleitä
Nyt kiittään Herraa, joka kätkeä
Voi vaaroista kädellä laupeuden,
Ett' armon aamun antoi koittaa uuden.
Armahint', ah, aamuhetkeä!
(Viimeisten sävelten kaikuesía esirippu lankee).
Viides Näytös.
Ensimäinen kohtaus.
Lähellä Gilboan vuoria eräässä huoneessa,
jossa on kaksi sivu-ovea vastakkain.
Yön aikana.
(Saul, sittemmin Doeg).
Saul (tullen sivu-ovesta).
Oi, Jumalani! siis on alkanut
Vanhurskautes, jota halveksin,
Kauheesti kostaa mua synnistäin.
Kätesi alla vierin raskahan
Kuin mato maassa. Kurja kuitenkin
Ja mitätön on mullan kappale
Se, jota ihmiseksi mainitaan,
Kun omia hän tahtoo teitähän,
Sinusta luopuin, täällä kulkea.
Edestäsi hän kohta voimineen
Kuin tomu haihtuu henkäyksestäs.
Minusta kun sa, Herra, erkanit,
Siteisin kierryin kuolon, helvetin,
Ja vaiva, kauhistus mun saavutti.
En löydä sua nyt mä mistäkään,
En vastausta sulta kuulla saa,
En valkeuden kautt', en unien.
Profeetain suut taas itse sulkenut
I'äksi olen kysymyksillein.
Sua valkeudessa jos etsisin,
Niin sydämeni peittää pimeys
Vavistaen sen kaikki ytimet,
Unissa taas jos ääntäs ikävöin,
Mua näky, ääni kohtaa hirmuinen,
Kuin äsken, jolloin vaivuin unehen
Väsynehenä tunnon-vaivoistain;
Se uni vielä mua kauhistaa.
Ma tulevanan' olin Nobehen
Siell' etsimähän Herran neuvoa
Täss' Israelin suuress' ahdingossa.
Kun lähenin ma Herran alttaria,
Sen ympärillä pappein parven näin
Ja ylipäässä Ahimelekin.
Ja tahrattuna näin ne verehen,
Jok' alttarille juoksi, peitti sen.
Mun ehdittyä sinne, nostivat
Kätensä kaikki taivahasen päin
Ja murretulla äänin huusivat:
"Voi Israelin asujia, voi!
Ja kuningasta, kolmin kerroin voi!"
Ja alttarilla veri punainen
Äkisti syttyi tulen liekkihin
Ja syöksyi sieltä tulivirtana
Ylt-ympär' Israelin seutuja;
Vaan kotiani kohden semminkin
Se kuohuvana kulki koskena
Uhaten sille perikatoa.
Kun tuulen siivin sinne ennätin
Sit' auttaakseni häviöstänsä,
Niin autioksi aivan löysin sen,
Ja korvihini jylhän huminan
Sen raunioilta kuulin kuiskaavan:
"Mit' etsit täällä, surma sukusi?"
Vaan keskell' äänten vieno kuiskaus
Myös kuului mulle: "ällös hävityksen
Mua maassa etsikö" --- mä äänen tunsin:
Se ääni Mikalin ol' armahan.
Niin, hento henkensä jo mennyt lie
Pois kurjuudesta kurjan maailman.
Mä jätin hänen kuolon kitahan
Julmempi järjetöntä petoa,
Jok' asti kuolemahan pentujaan
Kuolosta koittaa päästää, torjua.
Hän päässyt on, se hyvä kuitenkin,
Isänsä armottoman vainon alta,
Ja kulkee siellä siivill' enkelin,
Miss' ilkeyden voim' ei vallitse.
Vaan muisto kuolostasi, enkeli,
Mua painaa niinkuin vuorten raskaus
Ja sieluhun tuo tuskat helvetin.
Ma kuolostasi kohta kostajan
Saan Davidista, jonka mainitaan
Nyt tänne käyvän vihamiesten kanssa.
Hän, David, johtamassa juuri nyt
Lie Filistean julmaa joukkoa.
Kun tänne puolesta hän Jumalan
Käy, ken voi olla häntä vastahan.
(Käy istumaan).
Tään tuskan alla ruumis raukkakin
Jo raukeaa. En yöhön useaan
Mä silmiäni ole unehen,
Jost' onnetonkin virvoitusta saa,
Kun muut ei löydy, saanut ummistaa.
(Nukahtaa levottomasti ja puhuu unissaan).
Ken kulkee tuolta, mua lähenee?
Haa, kiharasi tunnen hopeaiset --
Sa olet haamu Ahimelekin,
Sa haamu verinen. Ah, Ahimelek!
Jos oisin silloin kasvos arvoisat
Mä nähnyt, jolloin kuolos saavutit,
Et tahrattuna näin ois verehen.
Se oli Doeg, joka kavalin
Sai kielin suostumaan mun kuolemaas
Se oli Doeg, Doeg --
Doeg (kuultuaan nimensä tulee toisesta sivu-ovesta).
Herrani,
Täss' olen, käskyjäsi odotan.
Saul (vielä unen torroksissa tempaa viereltänsä keihään ja tähtää sillä
Doegia).
Kirottu henki, myös sä häiritset
Minulta lepoani.
Doeg (kumartuin maahan).
Kuningas!
Mua etkö tunne, palvelijatas?
Saul.
Sa Doeg olet, elävänä vielä.
Ma unten hourehissa luulin sun
Pahaksi hengekseni helvetistä,
Jok' otti päälleen muotos saatanaisen
Mua muistuttaakseen ilki-töistä, joihin
Hän kavalast' on mua vietellyt.
Sä elä rauhass'; et sa milloinkaan
Käteni kautta kuolemaan lie luotu.
Kun heikkouten' annoin vietellä
Mun neuvoasi seuraamaan, niin siitä
Ma seuraukset itse kantaa aion,
Enk' uhkaavata siitä kostoa
Osaksi sulle yhtään aio suoda,
Mut kokonaan sen kalkin tahdon juoda.
Vaan mitä sull' on täällä toimitusta?
Et multa saanut tänne kutsumusta.
Doeg.
Kun nimeäni mainitsevan kuulin
Sun äsken, mua kutsuneesi luulin.
Saul.
Sait nähdä nyt, mihinkä kauheaan
On epätoivohon mun saattanut
Sun neuvojesi seuraaminen; nyt
En lepoa ma löydä missäkään,
Ja öitten rauha mua pakenee.
En neuvoa nyt saa, en lohdutusta,
Kuin ennen aina, Jumalaltani.
Ja epätieto, minkä onnen mulle
Tuo huomis-päivä, vihamies kun, tänne
Jo tulemassa, meidät saavuttaa
Tää epätieto siit' on kauheaa.
Jos tiedon siitä saattaa mulle voisit,
Sen vaikka vielä helvetistä toisit,
Mä entiset kaikk' anteeks' antaisin
Ja neuvoasi vielä seuraisin.
Doeg.
Kentiesi voisin, herra kuningas,
Ma tiedon tuottaa sulle vakavankin,
Jos kokemaan sun saisin keinoa,
Jok' outoa on ennen sulle ollut.
Vaan turha lienee tuota ilmoittaa,
Kun sielussasi, pelkään, kauhistusta
Se nostattaa ja saattaa kurjan mun
Vihaasi, kenties hengen-vaarahan.
Saul.
Sa tosiaankin voisit aikahan
Senlaista saada? Sano suorahan,
Mik' on se keino. Sano viipymättä.
En synniksi ma lue sitä sulle,
Sen vannon.
Doeg.
Lupauksehesi luotan.
Siis tarkoin kuule, minkä ilmoitan.
Lähellä täällä, laaksoss' Endorin,
On vaimo, joll' on tarkka noidan henki,
Joll' ilmoittaa voi sulle asioita
Salaisiakin, vaikka tuonelaan
Ne olisivat kätkettyinä. Hänpä
Voi ajan tulevankin hämärästä
Sinulle ilmi saattaa seikkoja.
Häneltä hakemaan käy tietoja.
Saul.
Olenko niin jo kauas joutunut,
Ett' uskallat sa mua neuvoa
Näin rohkeasti niihin turvaamaan,
Joit' aina tähän asti vainosin?
Ja selvemmin nyt saatit näkyviin,
Mik' olet ollut pimeyden lapsi,
Kun sellaisia sull' on tuttavia.
Doeg.
Suo anteeksi ja muista lupaustas.
Ja muista, että heikko ihminen
Mä myöskin olen, joka jolloinkin
Voi tuntea, ett' elämässämme
On kohtaloita meillä vastassamme,
Joit' emme tunne itse ohjaavamme,
Vaan joiden johto kokonansa on
Käsissä henkein näkymättömäin.
Näin ollen, oli pakko mullakin,
Profeetain suut kun syystä suljetut,
Kuin itse tiedät, mulle olivat,
Luo noitain mennä neuvon-hakuhun,
Kun keinoa en muuta keksinyt.
Sen anteheksi mulle suonet nyt.
Saul.
Jos neuvoasi seuraisinkin, kuinka
On mahdollista mulle avata
Suut niiden, jotka multa kuolemaa
Odottavat?
Doeg.
Yön pimeydessä
Ja vaatettuna valhepukuhun
Sun käyminen on luolaan Endorin.
Saul (hetken mietittyään).
No, olkoon niin. Käy tietä neuvomaan
Ja palvelija yksi luotettava
Myöt' ota. Teitä tuolla odotan.
(Menee).
Doeg (yksinään).
Jo ammoin tehty täällä työni on.
Nyt joutilasna olen voimaton.
Tääll' olo käy jo mulle tukalaksi,
En henkeäinkään tunne vakavaksi.
Kuningas-kaapu kurjan Saulin yllä
On kulunut, eik' ole luja kyllä,
Ett' elkiäni sillä voisin peittää.
Se suoja siis mun kohta täytyy heittää.
Hänelle, vallassa jo hämmästyksen,
Suuremman vielä saatan hämmennyksen.
Tän' yönä vielä täältä päästä koitan.
Ja varmaan vaarat uhkaavat ma voitan
Sun avullasi, henki kavaluuden.
Sa mulle keinon keksinet viel' uuden.
(Menee).
Toinen kohtaus.
Endorissa, yön aikana. Taivas on synkässä pilvessä
ja ukkonen kuuluu.
(Näytelmäsillan perällä näkyy noidan luola. Ammiel tulee ontuen, sitten
eräs kansalainen).
Ammiel.
Hoh, hoh! Toista on tosiaan kulkea näin yön pimeydessä ja raju-ilmassa,
kuin kirkkaana päivänä viheriöillä kedoilla kaitsea lammaslaumaa
ja riemuita vasikkain kipakasta. Nyt, Jumala paratkoon, iloitsevat
Filistean pakanat oinasteni lihavuudesta, kun minun poloisen pojan
täytyy piileä henkeäni heiltä täällä erämaan varjossa. Mutta ken kulkee
tuolta? Abrahamin Jumala varjelkoon, jos se vaan on joku vihollinen.
(Vetäytyy syrjään ja kansalainen tulee esiin). Ahaa, naapurinihan tuo
onkin. (Kovaa). Hei ystävä, oletko sinäkin lähtenyt tänne yön selkiin?
Mitä täällä toimitat?
Kansalainen.
Ammieliksi tunnen sun äänestäs. Vielähän kysyt, mitä täällä toimitan,
kun varmaan tiennet, miksikä hävityksen pesäksi pakanat ovat kotini
tehneet. Töin tuskin pelastin kurjan henkeni hävityksestä, johon kaikki
omaisuuteni joutui.
Ammiel.
Kurjuutta, kurjinta kurjuutta! Minultakin on kallista tavaraa
ryöstetty. Hirveätä on näin suojatonna ja rampana kuljeskella
raju-ilman vallassa.
Kansalainen.
Niin, Israel! majasi ovat kukistuneet, taivaasi on synkkä ja kauhistava
ja uhkaa ukkosen liekillä maallesi peri-häviötä.
Ammiel.
Oletko tosiaankin kaiken tavarasi hukuttanut? Tottahan sulle kumminkin
niin paljo jäi, että voit maksaa mulle velkasi, jolla tuonnoin sinua
tarpeessas autin. Vahinko, jota kärsin, pakoittaa mun sitä sulta
vaatimaan.
Kansalainen.
Oletkos mieletön? Kuinka luulet nyt voivani suorittaa sulle velkani,
kun ei rahtuakaan tavarastani jäänyt? Jo ennen tätä oli omaisuuteni
sodan kustannuksista ja kuninkaan veroista niin vähentynyt, että
velkaannuin ja velkamiesteni armosta vaan pystössä pysyin.
Ammiel.
Kurjan kuninkaamme syy on tämä kaikki. Mitä hän itse ei ehtinyt
meiltä ottaa, sen hän toimitti vihollisten jalkoihin. Häneltä on tämä
onnettomuus tullut.
Kansalainen.
Lienet kyllä oikeassa. Usein olen muistanut, mitä Jumalan mies, pyhä
Samuel vainaa Ramatassa muinain jutteli kuninkaan oikeudesta, kun
kansa kokoontui sinne kuningasta häneltä pyytämään. Muistatko tärkeitä
sanojansa?
Ammiel.
Enhän niitä kuullutkaan, eikä minulla silloin ollut aikaa juosta
kaikkiin kansan kokouksiin profeetain saarnoja kuultelemaan.
Kansalainen.
Minä muistan ne vielä aivan selvään. Sanat kuuluivat näin: "Tämä
pitää oleman kuninkaan oikeus, joka teitä vallitseva on. Teidän
poikanne ottaa hän ja panee vaunu- ja hevoismiehiksensä, ja vaunuinsa
edelläjuoksijaksi; ja panee päämieheksi tuhannen ja viidenkymmenen
päälle, ja kyntäjäksi kyntämään hänen peltoansa, ja elonleikkaajaksi
hänen eloonsa ja hänen sota- ja vaunukalunsa tekijäksi. Ja teidän
tyttärenne ottaa hän voidetten tekijäksi, keittäjäksi ja leipojaksi.
Hän ottaa myös teidän parhaat peltonne, viinamäkenne ja öljypuunne,
ja antaa ne palvelijoillensa. Ja ottaa teiltä kymmenekset teidän
jyvistänne ja viinastanne, ja antaa huovillensa ja palvelijoillensa.
Hän ottaa myös teidän palvelijanne ja piikanne, teidän parhaat
nuorukaisenne ja aasinne, ja panee työhönsä. Ja ottaa teidän
laumastanne kymmenekset; ja teidän pitää oleman hänen orjansa. Niin te
silloin huudatte teidän kuninkaanne tähden, jonka olette itsellenne
valinneet; vaan silloin ei Herra kuule teitä". Jo ammoin on tämä
profeetan ennustus käynyt toteen. Kuitenkin olisimme tämänkin kurjuuden
kärsineet ja kuninkaamme olisi meille vieläkin otollinen, jos hän olisi
pysynyt Herran sotamiehenä eikä noussut Herraa ja Hänen palvelijoitansa
vastaan. Nyt ei hän näy olevan mies päältämme torjumaan vihollisia,
sillä Herran henki on hänestä paennut ja luottamus hänehen kansasta
kadonnut.
Ääni noidan luolasta.
Niin, lankeemukses on nyt, Israel,
Jo lässä, josta lausui Samuel.
Sa jumalastas ylpeiletkö vielä,
Kun pakanat jo uhkaavat sun niellä?
Kansalainen.
Hui, kuulitko sitä kamalaa ääntä? Se tuntui kuin olisi se tullut
tuonelasta.
Ammiel.
Rientäkäämme täältä. Auta, veikkonen, minua pikemmin kulkemaan; sillä
sairaus ja vavistus ovat tehneet mun saattamattomaksi.
(Mennessänsä kohtaavat Saulin, Doegin ja palvelijan, jotka valhepuvussa
lähenevät luolaa).
Kansalainen.
Herra armahda! manalaiset ovat jo nousseet maasta. Näetkö tuolla noita
kolmea haamua? (Juoksee pakoon).
Ammiel.
Ystävä, armas ystävä, älä jätä minua tänne. Kuule, se velka, josta
mainitsin, jääköön kauemmaksi aikaa suorittamatta. Haa, väärä ystävä,
sä jätät minun. Herra Zebaot minua varjele! Jos vaan pääsen tästä
hädästä, saat, petturi, maksaa velkasi viimeiseen ropoon asti, vaikka
vapaudellas. (Ontuu tiehensä).
Kolmas kohtaus.
Samalla paikalla.
(Saul, Doeg ja palvelija, sitten noitavaimo).
Saul.
Kutk' olivat nuo? Joskus muistelen
Ma kuuleheni äänen käheän,
Min päästi toinen; vaikka silloin ei
Näin hätähuudolta se kuulunut.
Doeg.
Yö-kulkijat kutk' olleet lienevät.
(Itsekseen).
En ihmettele, että muistelet
Sä vielä ääntä korpin käheää,
Jonk' ennen kuulla hetkellä sait sillä,
Joll' alkoi sulle lankeemukses aika.
(Kovaa).
Varoillasi nyt ollos, kuningas,
Jo saavutimme paikan määrätyn.
Saul.
Jos niin on, tehtäväsi kohta tee.
Doeg (astuu luolan ovelle ja kolkuttaa).
Nimessä Astharothin, Dagonin
Ja Baalin mulle ovi avaja.
(Luola aukenee, jossa nähdään himmeässä valossa kaikellaisia noidan
kapineita).
Noita.
Oletko Doeg? Kutka lienevät
Nuo kaksi kanssas? Ethän pauloihin
Sa sieluani aikone vaan saattaa?
Kun kyllä tiedät, kuinka menetellyt
Saul meikäläisten kanss' on, kuinka hän
Hävittänyt on noidat, velhot maasta,
Miks' saatat tänne tuntemattomia,
Todistamahan mua vastahan?
Doeg.
Sa Saulin tiedät velhoin suosijoita
Myös vainonneen. Siis turha luulos on,
Ett' ansaan saattaa pyytäisin mä noita,
Kun itse saisin saman tuomion.
Saul.
Ma Israelin Jumalassa vannon,
Ett' en mä, vaikka Israelita,
Sinua saata kuolon vaarahan,
Vaan palkan sulle annan runsahan,
Jo tahtoani tahdot noudattaa.
Nyt tenhovoimas saata liikkumaan
Ja tuonelasta tuota vastaus
Vakaille kysymykselleni, joissa
Ei vastahasi ole vilppiä.
Ja vastaus se mulle ilmi tuo
Sen hengen kautta, jonka mainitsen.
Noita.
Jos luottamus ja usko taikahani
On sulla, kysy, vastauksen saat.
Saul.
Herätä mulle Samuelin henki,
Profeeta vainajan; mä hänen suusta
Halajan kuulla vastauksia.
Noita (käyttäin outoja loihtukeinoja).
Maa, manner, kätkös auki luo
Ja ihmeitäs sielt' ilmi tuo!
Sun porttis, Tuoni, auetkoot
Ja vastustukset rauetkoot
Pois kaikki tyhjäks' siltä tieltä,
Jok' ohjaa kuollehia sieltä.
Niin suoraks' sieltä tulkoon tie,
Kuin tie se, joka sinne vie,
Ett' astua se tänne vois,
Jonk' ääntä kysyjä tää sois
Nyt kuulla. Tuoni, hetkeks' saata
Hän kulkemahan tätä maata,
Suo hänen täällä kerran vielä
Puhua elävitten kiellä.
(Vaikenee ja vaipuu hetkeksi salaiseen tarkastukseen).
Saul.
Ilmoita, mitä näet, kuulet, noita.
Noita.
Ma maasta nousevan nään jumaloita.
Saul.
En tullut tänne jumaloita maan
Mä näkemähän enkä kuulemaan.
Noita.
Erillähän mä miehen harmajan
Nään tuolla myöskin maasta nousevan.
Hän vaatetettuna on hamehella
Ja nyt hän tulisella katsehella
Sinuhun katsoo.
Saul.
Hän on Samuel!
(Kumartuin maahan).
Vanhurskas henki! Nyt on Israel
Hädässä, kuningas on neuvoton;
Minusta Herran henki mennyt on.
Vaikk' etsisin ma kuinka Jumalaa,
En löydä Hänt', en vastausta saa.
Noita (huutain suurella äänellä).
Saul, miksi näin mun olet pettänyt?
Mun viekkahasti ansahas sait nyt.
(Doegille).
Kavala Doeg, poika perkeleen!
Nyt viekkaan luulit tehnees askareen,
Kun vihamiehen, kuolon valtoihin
Sait henkeni; mut Tuonen aaltoihin
Saa kurja henkes uimaan mennä ennen,
Kuin pettynyt mä täältä sinne mennen.
(Syöksee väkipuukon Doegin rintaan).
Avoinna sulle helvettiin on tie.
Nyt mestarilles terveisiä vie!
Doeg.
Kirottu noita, mitä teit sä nyt?
Mä itseni, en sua pettänyt.
Haa, täänkö palkan kavaluus nyt tuotti,
Johonka henken' äsken vielä luotti.
(Kaatuu).
Saul (rientää palvelijansa kanssa apuhun).
Oletko hurja? Työn ja vimmatun
Nyt teit. Ei ollut tätä ansainnut
Hän. Auta, hän on kuolemaisillaan.
Noita.
Kyykäärmeen myrkyss' oli voideltu
Se veitsi, joka hälle haavan toi.
Ei keinoa viel' ole koiteltu,
Eik' koitella, jok' auttaa häntä voi.
Saul.
Mut kuitenkin hän oli viaton
Petoksehen, jost' epäelit häntä,
Ja syyttä sai hän kuolon kauhean.
Noita.
Hän viekkaudess' oli ehtinyt
Niin kauas, etten asioissa näissä
Näin hämärissä muuta taitanut
Kuin kavaluutta hältä vartoa
Havaittuani hänen valhetelleen. --
Kuningas parka, jos sa kavaluuden
Sen tuntisit, jot' aina vastahas
Hän käyttänyt on, ehk'et kuoloaan
Näin surkuttelisi. Jos vihamies
Et olisi sa lahkolaisillemme,
Sinua sääli olisi mun, että
Kyykäärmettä näin kauan kasvatit
Ja tietämättä hoidit rinnoillas.
(Palvelijalle).
Hän täältä saata, sillä raadollinen
On olemaan hän seurass' ylevässä.
(Saulin viittauksesta korjaa palvelija kuolleen luolasta).
Noita (Saulille).
Valalla vielä vanno jumaloitse,
Tääll' ettet koston toimiss' askaroitse.
Saul.
Sen vannon vilpittömällä mä suulla.
Suo Samuelin ääntä mun nyt kuulla.
(Noidan tehtyä muutamia taikatemppuja alkaa ääni kuulua luolan perältä).
Ääni.
Saul, Kiis'in poika, mitä hankitset,
Kun kuolleitten sa rauhaa häiritset?
Levottomuudellako tahdoit kostaa
Minua, kun sa annoit mua nostaa
Majoista rauhaisista autuaitten
Levottomuuteen näitten kurjain maitten?
Miks' olet, sano, mua vaivannut?
Saul (kumartuin).
Vanhurskas! Herralt' olen kaivannut
Ma neuvoa. Kun erinnyt Hän on
Minusta, olen aivan neuvoton.
Vihollis-joukko maata ahdistaa,
Ja Israelia se kauhistaa.
Ma neuvoa sun kutsuin antamaan,
Mitenkä auttaa ahdistuksessaan
Voi Herran kansaa. Pyhä, vanhurskas,
Suo vaivaisen mun kuulla neuvoas.
Ääni.
Miks' et sä neuvojani täyttänyt,
Joit' annoin Herran puolest' elämässä.
Sanansa Herra ain' on täyttänyt
Ja täyttävä on kohdassakin tässä.
Sun kansoines on Hän nyt hyljännyt
Ja rangaistuksensa on aivan lässä.
Sinulta valtakuntas otetaan
Ja Davidille kohta annetaan,
Kun tahtoa et Herran täyttänyt
Etk' Amalekilaisia käyttänyt
Vihaansa: siitä koston saat sä nyt.
Vuodattamasi veri, viaton
Sinua vaatii tilin tekohon.
Ja Herra kostaa sua siitäkin,
Ett' epäjumalaisiin noitihin,
Lakinsa unhottain, sa tahdoit luottaa.
Siis kuule, minkä Herra sulle tuottaa:
Filistealle voiton suuren suo
Hän huomenna ja sulle surman tuo.
Kun kulkemass' on päivä huominen,
Sun poikines on täältä käyminen.
Jo ennenkuin on päivä loppumassa,
Olette tykönäni tuonelassa.
(Ukkonen, joka yhä on yltynyt, räjähtää kovasti. Saul vaipuu hermotonna
maahan. Noitavaimo ja palvelija rientävät säikähtyneinä apuhun).
Noita.
Oi herra, että sielus säikähtyy
Näit' tapauksia, ei ole piikas syy.
Sanaasi tottelin ja käteheni
Ma panin sielunikin ollakseni
Sinulle kuuliainen. -- Kuningas,
Nyt virvoitusta ota pii'altas.
Ma virvoittavan ruoan laitan sulle,
Mi ruumihillesi voi murretulle
Taas väkeä ja elävyyttä tuottaa.
Sä pelkäämättä siihen taidat luottaa.
(Saul nousten istuallensa viittaa kieltävästi).
Palvelija.
Kuningas, seuraa hänen tahtoansa,
Ja ota vaikka hiukka ruoastansa.
Rasittanut on sua päivän työ,
Nyt raukais' sua rauhaton tää yö.
Saul.
No, olkoon niin. En maannut, enkä syönyt
Ma ole kaukaan aikaan.
(Itsekseen).
Kohta lyönyt
Siis hetki viimeinen jo mulle on.
Vaan Herran tahto tapahtukohon.
(Väliverho lankee).
Neljäs kohtaus.
Gilboan vuoriseuduilla. Aamulla varhain.
(Saul ja Jonathan aseenkantajinensa ja sotaväkineen; sittemmin Abner,
pakenevia sotamiehiä ja Amalekilainen nuorukainen).
Saul (Jonathanille).
Keneltä kuulit, että Isain poika
On Filistean joukon jättänyt?
Se varma on, ett' eilis-päivähän
Ast' ollut on hän luona Akiksen,
Vihollis-kuninkaan ja ystävänsä.
Sen vakavilta kuulin vakojilta.
Kuningas Akis hänen asettanut
Päämieheks' oli henkivartijainsa.
Niin uskottuna oli miehenä
Hän eilen vielä vihamiehillemme.
Mist' on tää muutos äkkinäinen tullut?