Ma olen Jonathan;
Ja sylini jo sua odottaa,
Kuin sydämeni kauan kaivannut
On sydäntäsi.
David (syleillen Jonathania).
Terve tuhannesti,
Sa jalo toivo tulevaisuudesta
Ja Israelin ajoist' autuaista!
Sa ahdistettuin sieluin armas turva
Ja murheellisten riemu rakkahin!
Ma sanoin äsken: pimeys mun peittää
Ja kasvonsa on Herra kätkenyt.
Vaan hetkelläpä, katso, juuri sillä,
Kun horjuvalla näin mä mielellä
Herraani vastaan riitelin -- niin silloin
Sain täysin määrin taaskin tuntea,
Ett' ei viel' ole Herran käsi lyhyt.
Hän silloin antoi tähden kirkkahimman,
Mi Israelin taivahalla on,
Mun pimeähän paistaa yöhöni.
Se tähti kasvosi on, Jonathan,
Joist' aina loistanut on lohdutusta,
Kun tuntenut on sielun' ahdistusta.
Vaan Jonathan, ken johdattaa sun ties
Poluille näille tuskin poljetuille?
Ain' olkoon Herran siunattu se mies,
Ku lohduttajan saatti sorretuille.
Jonathan.
Voi ystäväni, turha toivos on,
Jos lohdutusta multa odotat.
Vaan kiroust' on paahtanut tää aika;
Ja lohdutuksen lähde kuivanut
On itseltäni milt'ei ainiaksi.
Viel' eikö ole tullut kuuluvilles
Se tuhotöistä Saulin kaikkein kauhein,
Joll' onnettomimmista onneton
Saul käsiään on taaskin tahrannut?
Voi hirmuisuutta! Herran alttareilta,
Joist' uhrisavu otollinen ennen
Taivaasen nousi Herran etehen
Ja armon sekä siunauksen kasteen
Taas sieltä saatti Herran luvatulle
Ja siunaamalle maalle runsahan --
Niilt' alttareilta veri viaton
Ja hurskas huutaa Herran kostoa.
Sen kuullessansa taivas synkistyy
Ja uhkaa tuottaa tulta hävityksen,
Kuin kirotuille ennen kaupungeille.
Nyt henki viidenyhdeksättä miehen
Papeista Herran Saulin murhaamista
Ja niiden joukoss' Ahimelekin,
Vanhurskaan miehen, kunnioitetun,
Istuimen eessä taivaan Jehovan
Huoneelle Saulin pyytää kostoa.
Ja koston, koston huutaa täyttämistä
Myös hävitetty Nobe raunioiltaan.
Ja horjuvaksi joka haaralta
Perustus huoneemme on tullut nyt,
Kuin synnin-mittans' Saul on täyttänyt.
David.
Mun sydämeni murhe valloittaa.
Jo kolkommaksi tuntui mulle maa,
Kun kauhean tään kuulin tapauksen;
Vaan nähdessäni sielus' ahdistuksen,
Kuink' itse lohduttaja lohdutuksen
Juur' olet tarpehessa, mieleni
Murhetta synkeätä lausua
Nyt tuskin voipi kurja kieleni.
Vaan epäilykseen ällös vaipua
Viel' anna jaloa sun henkeäsi,
Viel' ulottuupi armoon Herran käsi.
Ei sukus' onni ole ratkaistu,
Se muuttua voi vielä paremmaksi,
Kuin elonlanka Saulin katkaistu
Ei ole vielä. Häntä katuvaksi
Sun rakkautesi voi johdata
Ja harhateiltä häntä vielä poistaa.
Näin voi hän armon vielä kohdata
Ja sieluhusi sulle rauha loistaa.
Jonathan.
Et tarkoin tunne vielä, ystävä,
Mit' onpi täällä äsken tapahtunut.
Kun erkanivat Saulin enkelit,
Jotk' ennen hältä poies torjuivat
Pahuuden pimeämmät aikomukset,
Edestä kasvojensa paeta.
Mun myöskin täytyi; puoli-pakolaisna
Ma olla saan nyt maassa isäni.
Jo kuollut onpi pyhä Samuel,
Jok' ennen hengellänsä hillitä
Voi Saulia ja vielä vihamiesnä
Sai Saulin vimman vähän viihtymään.
Ja tunto on nyt isä-raukkani
Vangiksi viety valtaan Doegin.
Tää Edomean perkele se oli,
Jok' antoi hälle neuvon murhatöihin
Ja teloittajaks' itse rupesi,
Kun yksikään ei Saulin ympäriltä
Hirvennyt käsin hirmu-työhön käydä.
David.
Mut Ahimelek oli aivan syytön.
Ei tiennyt hän, ei muukaan pappein joukko
Mun joutuneeni Saulin vainon alle.
Hän luuli kuninkahan asioilla
Vaan käyväni, kun mua nääntyväistä
Ja nälkäistä hän auttoi matkallen.
Jonathan.
Mä tiedän sen ja sitä murhehdin.
Jos voisin pisaroilla vereni
Mä Saulin elämästä poies pestä
Tään hirmu-työnsä, siihen käyttäisin
Ne kaikki, vaikka kohta kestäisi
Se pesu-työ ain' yli sata vuotta.
Se murha-työ sen tiedän tarkoilleen
On Israelin häntä onnetonta
Vihaamaan saanut. Niitä monta on,
Jotk' odottavat Saulin lankeemusta
Ja suvullemme koston koittamista.
Myös tiedän sekä sulle ilmoitan:
Jo kauan Juda silmänsä on luonut
Sun puolehesi sekä toivonut
Sun kauttasi jo kohta koittavan
Autuuden päivän Israelin maalle.
Sen uskon -- milt'en toivo minäkin.
Sä kummastellen mua silmäilet.
Niin totta mua Jumal' auttakoon,
En vilppiä nyt sulle lausunut.
Nää kurjuuden ja epätoivon päivät
Ma poistaisin, vaikk' onnen' oma menköön.
Ma puolestan' en ole aikonut
Koroittaa itselleni istuinta
Sijalle sille, jossa isäni
Sai kantaa Israelin kruunua,
Jos vaan se hältä jälleen ryöstetään.
Ma Saulin kanssa seison taikka lankeen:
Se päätökseni luja ain' on ollut.
Sa aseheksi Herran olet tullut
Ja johtajaksi ai'ottu sen kansan,
Jonk' omakseen on Herra ottanut.
Sen näyttänyt Hän on jo monta kertaa
Siin' sankar'-töissäs, joissa Herran voima
Ja suojeluksensa on ilmi tullut.
Oi veljen' armas, halu sydämeni,
Kalliimpi mulle kuin on elämäni!
Kun pakolaisuus päättyy sulta kerran
Ja rauhass' istut jälleen maassa Herran,
Kun koroittaa sun Herra kunniaan
Ja vihollises syöksee sijoiltaan,
Kun käynyt olen tietä maailman
Ja matkustan jo maissa kuoleman;
Sä lempeäni silloin muistele
Sa huonettani armoin kohtele,
Ja kunniassasikin aina muista,
Ett' aivan paljo Saulin taisteluista
Sun kilvoitellakses ei Herra suonut,
Myös ajattele, että Saul on luonut
Tien hallituksellesi niillä mailla,
Joiss' ennen tiet' ei ollut kuninkailla.
Ei loukkauksen kiveä niin monta,
Jotk' askeleiltaan saivat onnetonta
Isääni horjumahan, ole sulla
Kuningastiellä Saulin poljetulla.
Kun kohtaan sun kenties nyt viime kerta
Kulkeissain täällä myrskyist' elon merta,
Niin erohetkellämme vanno tällä
Ett' aina sukuhumme säästävällä
Silmällä katsot; kuin saat vallan kerran,
Sa kaikki kostos' anna haltuun Herran.
Myös särjetystä pyydän sydämestä,
Sa koston korpit huoneeltamme estä,
Ne raatolinnut, jotka vartioivat
Salassa sikskuin raadella he voivat
Huonettamme ja töillään koston täyttää
Ja mielens' ilkeyttä ilmi näyttää.
Ei vaivu sielun' epäilyksehen,
Jos vannot tämän Herran nimehen.
David.
Jos, Jonathan, ei oisi murheella
Täytetty sielus, sua nuhdella
Ma tahtoisin, ett' olet koston luullut
Mun sieluani voivan valloittaa.
Viel' etkö ole korvillasi kuullut,
Ett' olen koston henget karkoittaa
Mielestäin voinut. Saulin hengen säästin
Ja vainotessaan vainoojani päästin
Kourista kuolon. Henkensä on kallis
Nyt vielä mulle; karvaakaan en sallis
Mä päästäns' alttiiksi sen kostajan.
Kuink' ajattelet, jalo Jonathan,
Ett' aikomukset koston oisi sillä,
Jok' ainiaksi lemmen sitehillä
Sun sukuhusi onpi kiinitetty
Ja ystävyytes liitoll' yhdistetty.
Sa rauhoitukseksesi vannoittaa
Nyt mua tahdot. Taivas sekä maa
Todistajiksi tulkoot kuulemaan,
Kun vannon Herrass', ett'en milloinkaan
Mä kärsimyksistäni ai'o kostaa,
Jos heikkoudestani Herra nostaa
Mun mahtavuuteen. Armo-kirjastaan
Nimeni Herra poies sulkekaan,
Jos lupauksen tämän unohdan
Ja koston silmin sukuus katsahdan.
Huoneelles' auttajana olla aivon
Niin totta Herralt' armoa kuin toivon.
Jonathan.
Sun sieluasi Herra siunatkoon
Ja sukuamme aina suojatkoon.
Hän vaiheell' olkoon aina meidän lasten
Niin kauan kun hän Kanaan asukasten
On Jumalana. Ystäväni armas!
Min kuulla saat nyt, korvilles on karvas.
Sen surullisen saatan sanoman,
Ilmoittajalle yhtä katkeran:
Taas lähteä sun täytyy tältä maalta.
Jo verikoiria on kuninkaalta
Taas lähtenyt, ja etsein jälkiäsi
Ne väijyilevät sinun henkeäsi.
David.
Voi, kuinka kauan kestää, Herra, vielä
Tää matka mulle pakolaisten tiellä?
Kauanko itkun laaksossa mä käydä
Saan vielä? Kasvosi jo, Herra, näytä!
Ja isänmaalle milloin palajaa
Sun lapses jälleen, joka halajaa
Vaan esikartanoihisi sun päästä?
Jo vitsastasi, Herra, häntä säästä!
Jo eikö lopu aika myrskyinen,
Ja pesää eikö pieni pääskyinen
Saa tehdä alttarisi suojahan,
Se lintunen, jok' aina Luojahan
On toivoin kääntynyt? Oi Jumala!
Jo päättäös tää kulku kamala.
Mä läksisin, jos, armas Jonathan,
Ma puolisoni saisin rakkahan
Viel' ennen erohetkeäni nähdä.
Jos suinkin voit sen armon mulle tehdä,
Niin tee se; mua sinne johdata,
Miss' onnen saisin häntä kohdata.
Miss' on nyt Mikal? Herra taivahan!
Mihinkä jouduit nyt sä vaivahan?
Sun katsantos yö mua kauhistaa
Ja kauheata sielun' aavistaa.
Hän missä on, ma tahdon ilmoituksen,
Vaikk' ilmoitus se toisi kadotuksen.
Jonathan.
Ma ennen käskyn tuomiolle kuulla
Tahtoisin, kuin nyt ilmoittajan suulla
Sydäntäs' ennen särjettyä sortaa
Ja toivon sulta viimeisenkin murtaa.
Ma Herraa pyydän sulle antamaan
Voimansa väkevyyden kantamaan
Myös kuormaa tätä. Nyt saat kuulla sen:
Saul Jaltille, pojalle La'iksen
Vaimoksi määrännyt on Mikalin.
Saul luuli, että side rakkahin
Näin ratkeaisi sun ja meidän huoneen.
Ma toivon pettyneensä. Riutumassa
Näin Mikalisi tuskahan ja huoleen.
Kenties hän kulkee nyt jo tuonelassa.
Ov' ennen tuonen hälle aukeaa
Kuin rakkaus sinuhun raukeaa.
Näin suur' on sulle pantu kärsimys,
Vaan suurempi on sulla perimys
Tallella vielä.
David.
Maa ei milloinkaan
Viehättää taida mua lahjoillaan.
Tääll' onni kaikk' on multa hukkunut,
Kuin kuolohon on Mikal nukkunut.
Kuin sydämestän' on hän eroitettu,
Maan viehätyksist' olen vieroitettu.
(Sikiläinen tien-neuvoja tulee hätääntyneenä ja hengästyneenä).
1:n Sikiläinen.
Pois rientäkäätte, rientäkäätte täältä,
Jos henkenne on teille vielä kallis!
Saul piirittänyt sotajoukkonensa
On kaikki vuoriseudut Hakilan.
Mä teitä myöten tuntemattomia
Voin ruhtinaani täältä vielä viedä,
Nyt viipyilemättä jos lähdette.
David.
En pelasta paolla henkeäni,
Kuin hengen vaarass' ovat ystäväni.
En lähde, kanssa ystäväini tuolla
Mä ennen tahdon kunnialla kuolla.
Mit' ompikaan nyt enää mulle elo,
Kun kuollut on jo onni sen ja ilo.
Jää, Jonathan, nyt Herran huomahan.
Jonathan.
Ja henkesi sun Herran suojahan!
(Itsekseen, Davidin mentyä).
"En pelasta paolla henkeäni,
Kuin hengen vaarass' ovat ystäväni".
(Sifiläiselle).
Mä tänne jään, sä lähde yksinäsi.
Mun kauttan ehkä tuottaa Herran käsi
Apunsa ahdistettuin seuralle.
1:n Sikiläinen.
Henkenne olkoon kallis Herralle!
(Menevät, kumpikin eri haaralle).
Toinen kohtaus.
Edellisellä paikalla.
(Sotaväkeä kulkee ohitse. Saul, Abner, Doeg ja 2:n Sikiläinen
tien-neuvoja tulevat).
Saul (Sifiläiselle).
Siis tiedät varmaan, että David on
Nyt vuorilla ja pojat Zerujan.
2:n Sikiläinen.
Niin totta, kuningas, kuin Hakila
Edessä silmäis' seisoo jylhänä,
On Isain poika vuoren rotkoissa
Nyt piilemässä kurjaa henkeään.
Ja palvelijas kuollut koira on,
Jos, ennen ehtimistä auringon
Taas vuorten tuolle puolle, vallassas
Ei Isain poika ole miehineen,
Kun niin vaan tahdot. Vaan nyt paremp' ois,
Kun yö on joutunut ja synkeä
Jo varjo peittää vuoret rotkoineen,
Jos, teitten varret vä'in varustain,
Ruumiilles levon soisit siksikuin
Koi kultainen valaisee kukkulat,
Paljastain sulle kapinoitsijat.
Saul.
Levolle lähde leirihini nyt
Ja nuku siellä, varmaan tietäen
Ett' uskollisna palvelijana
Saat palveluksestasi palkinnon.
2:n Sikiläinen.
Ain' olkoon onni herra kuninkaalla!
(Menee).
Saul.
Oi, Abner, kumma lienee kuullakses,
Kun saavuttaissani nyt pyyntöni
Sydämen' onpi yhtä rauhaton.
Ja häntä turvatonna tavata
On mulle aivan yhtä katkeraa
Kuin kilvoitella kanssaan kruunustain.
Sa muistaa, Abner, vielä mahtanet,
Kuink' oli hälle kallis henkeni,
Jonk', ahdistaissain häntä, säästi hän,
Se oli, muistat, luona Engedin.
Niin elävänä, kuin sen silloin näin,
Niin jalona, kuin siellä silmissäin
Hän näytti, häntä taas nyt muistelen.
Doeg.
Suo, kuningas, mun selvittääkseni,
Mi silloin saatti miehen kavalan
Pukeimahan vanhurskaan vaatteisin.
Jos käsillään hän oisi murhaten
Ruvennut silloin Herran voideltuun,
Niin turha toivo kuninkuudestaan
Ois haihtunut kuin savu kerrassaan,
Ja henkensä ei oisi kurjalla
Enemmän maksanut, kuin kedolla
Se raato, jolle kotkat rientävät
Ja joksi soisin hänen huomenna
Joukkonsa kanssa kapinoitsevan.
Hän tyhm' ei ole, vaikka rinnassaan
Sydäntä kantaa jumalattoman.
Hän tiesi, että Saulin murhaajana
Ei olla voi hän Judan valtijana.
Ja Jonathanista, jonk' kiertänyt
Ansaansa on hän -- josta päästäköön
Sen Herra -- hirmuisen ois kostajan
Hän saanut.
Abner,
Herrassa ma vannon sen:
Myös miekka Abnerin sen verehen
Ois vaipunut, jos oisi silloin vaan
Kätensä juonut verta kuninkaan. --
Nyt lähden majaa sulle laittamaan.
(Menee).
Doeg.
Suo, herra, palvelijas uskollisen
Ja rohkean nyt vielä puhua.
Jo kauan, kuninkaani, rauhan unta
Sa maannut oisit, ellei liian hellä
Sull' oisi sydän. Minkätähden silloin
Sa Isain poikaa säästit, kun sen löysit
Huoneessa vanhan Samuelin?
Saul.
Doeg!
Et ymmärrä sä, jos sen selitän,
Kun tuntoisuus on sulle salaisuus.
Vaan kuitenkin sen saatan kertoa.
Kun Samuelin luoksi huimana
Mä riensin Davidia ottamaan
Ja astuin huonehen jo portahille,
Niin sieltä kuulin laulun taivaisen
Parvesta pappein, jotka veisasivat
Taivasten Jehovalle äänillään,
Ja äänten kesken kuulin kanteleen
Sen, joka sielun' ennen viihdytti,
Kun onnellisemp' oli aika mulla.
Ken soittajana oli, arvannet.
Niin vihani se kohta haihtui multa,
Kuin korvelta vie koitto taivahan
Yön valjun varjon -- niinkuin vieno tuuli
Kukalta poistaa tomun raskahan.
Ovelle seisahdin ja hermotonna
Viereeni vaipui käsi miekoitettu.
Niin seisoen en uskaltanut ensin
Ma nostaa kasvojani; vaan kun vihdoin
Loin silmät sinne, killoin kohtasivat
Ne silmät Davidin, ja niistä loisti
Murheen ja lemmen loiste vaihetellen.
Se silmäilys nyt vielä tungeksii
Niin monta kertaa sielun pohjahan,
Kun ummistan mä silmän' unehen
Käydessä maata mielin raskahin.
Mun mielen' oli silloin kummallainen,
Kuin mieli mahtoi olla Kainilla,
Kun veljen-murhan tunnossaan hän tunsi
Edessä Herran kasvoin seisoissaan.
Näin tunteissani tuntui vihdoin mulle
Kuin sydämeni oisi sulanut
Ja vierittänyt virtans' silmilleni.
Mä tietämättä vaivuin polvilleni
Ja äänin yhdyin pappein lauluhun.
Ja läksin sieltä hetken rauhoitettu,
Kuin lapsi viihtyneenä itkustaan.
Sen heikkoudeks' ehkä lukenet,
Sa sankar' uljas, jok' et heikkoutta
Viel' ole tuntenut ja voiman näytit
Niin urhoisen, kun heikkouden maasta
Savussa Nobe'n sielut pappien
Taivaasen päästit.
Doeg.
Käskystäs sen tein,
Kun palkkans' annoin kapinoitsijoille.
Vaan, kuningas -- se suo mun sanoa
Kun huoneess' olit vanhan veitikan,
Kaks' olentoa viekasta sun petti:
Sun hellyytes ja pappein kavaluus.
Ja nähdä voit nyt töistä Davidin,
Hän kuinka hurskas on ja viaton.
Mintähden lähtenyt hän tänne on
Moabilaisten maasta jällensä,
Jotk' ystävänsä olivat, ja miksi
Hän kokoo luokseen kapinoitsijoita?
Se Samuelin voide, uskon ma,
Nyt kiehuu vielä miehen aivoissa,
Kuvaillen hälle Judan kruunua.
Saul.
Voi olla niin. Kun tänne tullut on
Hän kapinoitsijoitten joukkohon,
Verensä tulkoon itsen päällensä,
Käsiini jos hän joutuu jällensä.
(Abner tulee).
Abner.
Jo, kuningas, on maja valmis sulla
Leirissä, lepohon jos tahdot tulla
Virkistämähän voimas aamu-työhön.
Saul (itsekseen).
Niin, työhön, jolle ehkä paremp' ois,
Jos haihtuisi se pimeyden yöhön,
Eik' aamun koita koskaan nähdä vois.
(Menevät. Joab ja Abisai tulevat vuoren rinteelle).
Joab.
Tääll' on siis määrä matkan vaivaloisen
Nyt suotu meille noustess' aurinkoisen!
Kun valtans' aurinkoinen valloittaa
Ja maan ja taivaan taaskin iloittaa
Ja kurjimmatkin kutsuu ilohon,
Niin meille tien hän näyttää kuolohon.
Hän kukkasenkin päästää kuorestaan,
Vaan avaa meille portit tuonelaan.
Kun mato pääsee päivän kultahan,
On meillä matka mustaan multahan.
Ja riemua kun lintu muille pauhaa,
Se silloin soittaa meille kuolon rauhaa.
Kun kukkain tuoksun tuopi tuulonen,
Tuo haudan kylmää meille kuolonen.
Kun maahan lankee kaste vielä kerta,
On maa jo juonut viatonta verta.
Kun länteen taas on päivä nukkunut,
On sankar' uljas maasta hukkunut.
Nää kukkulat jo ennen huomis-yötä
Kaipaavat taivahalle murhatyötä.
Oi Abisai, ah sano, veikko armas!
Nyt eikö ole kuolo sulle karvas,
Kun kukoistaapi nuoruus sulla vielä
Ja riemun löytäisit viel' elon tiellä?
Abisai.
Ei suloiseltakaan se tunnu aivan,
Jos päättääkin se pakolaisen vaivan,
Vaan kauhistustakaan ei herätä;
Ei suku Zerujan voi pelätä,
Sen tiedät, Joab.
Joab.
Kyllä tiedän sen
Ja sydämesi tunnen urhoisen.
En lausunut mä sitä pelon vuoksi,
Vaan sentään murhe mieleheni juoksi,
Kun muistin, kuinka kohta Israel
On kadottanut suuren sankarin,
Tuon Isain pojan --
Abisai.
Miss' on Asahel?
Joab.
Hän, luulen ma, on luona Davidin.
Sen nuori sydän on niin kiintynyt
Uroosen --
Abisai.
Tänne astuu juuri nyt
Hän, Abjatar'kin lähenee sen kanssa,
Ja kolmas tuolla itse David on.
Hän, David, näytäkään ei murheissansa
Nyt enää käyvän, eikä rauhaton,
Kuin äsken, ole.
(David, Asahel ja Abjatar tulevat paikalle).
David.
Pojat Zerujan,
Jotk olette jo maljan katkeran
Mun kanssain juoneet! ken nyt onpi teistä
Mies, jok' ei huoli elämän siteistä,
Hän lähteköhön tielle, joka kulkee
Vaiheella elon, kuolon, kenties sulkee
Matkustajansa siihen paikkahan,
Jost' ei voi palata. Ja kerrassaan
Mä kysyn: ken käy teistä matkahan
Mun kanssain leirihin nyt kuninkaan?
Joab.
Oi, David, etkö tunne meitä vielä,
Meist' ettei kenkään lähteäkseen kiellä,
Jos tuonelaankin käsket? Veljistä
Ma vanhin olen, oikeus siis mulla
On ensimäinen kanssais vaaraan tulla,
Kuin ennenkin siin' olin ensistä.
Asahel.
Kun kunniastas mulle mainittiin
Ja vaaroistas, ma vaivuin unelmiin
Ja kanssais toivoin niitä koittaakseni.
Ei enää estä niistä nuoruuteni.
Siis, ruhtinas, nyt pyydän kunnian
Seurassas olla.
Abisai.
Kanssas urhollinen
Ain' olin --