Hän päästäksensä Bethlehemihin
Hartaasti halasi ja mulle lausui:
"Jos silmissäsi olen armon saanut,
Niin salli minun mennä kaupunkiin,
Miss' isäni ja meidän sukukunta
Nyt uhraavat ja juhlaa viettävät.
Mun veljen' itse sinne kutsuivat".
Sukunsa rakkaus kun häntä sinne
Näin houkutteli, puolest' isäni
Ma luvan annoin hälle lähteä.
Viaksi tuot' et mulle lukene.
Saul.
Sen valhettelet, varmaan valhettelet
Sa, paha poika, tottelematon.
Ei uhrijuhlaa kuulla uudella
Sukunsa yhdess' ennen viettänyt.
Sa salaliitoss' ollen kanssansa
Johonkin hänen olet kätkenyt,
Ett' etehen' ei tulla tarvitsis
Hän kapinansa töistä vastaamaan.
Ei entisistä uhriretkistään
Hän tiliä viel' ole mulle tehnyt.
Et luulla taida, poika kelvoton,
Mun tietäväni, kuinka häpeäsi
Sek' äidillesi että itselles
Sa Isain pojan olet valinnut.
Niin kauan kuin hän maassa matkustaa,
Et ole sinä eikä valtakuntas?
Maan päällä seisova. Nyt ankaraa
Sanaani kuule: tänne tyköni
Hän saata kohta, sillä kuolemaan
Hän vikapääksi kauan nähty on.
Jonathan.
Mit' on hän tehnyt, josta kuoleman
Hän rangaistuksen sult' on ansainnut?
Saul.
Sen kyllä tiedät, vaikka unhottain,
Min kuningas ja oma kunnias
Sult' oikeudellansa vaativat,
Ja muistamatta, että perimys
On Israelin istuimelle sulla,
Sä ryhdyit kanssa kapinoitsijain
Sen perusteita vapisuttamaan. --
Kuin miehuuteni voiman hedelmää
Ma sua hoidin, päivän heltehen
Ja kuorman kannoin kasvattaakseni
Sinusta korkean sen setripuun,
Jok' Israelin kaiken varjoais.
Vaan muuttunut kun myrkky-ruohoksi
Nyt olet mulle, pois ma juuritan
Sun tarhastani kohta, tulen ruoka.
Vihaani väistä -- täältä pakene.
(Jonathanin lähteissä Saul syöksee keihäänsä hänen peräänsä).
Tää merkiks' olkoon, että keskellämme
On rakkauden side ratkennut.
(Itsekseen).
Nyt raivattuna tie on kostohon,
Kun suurin este sinne poissa on.
Vaan vaikeaa kuink' oli tämä työ,
Sen vaivasta kun sydän vielä lyö!
Mikal (langeten Saulin jalkain juureen).
Sen rakkauden, isä, nimehen,
Min suojass' aina lapsuudestani
Ma onnellista vietin elämää,
Nyt vannon, ettei David ole tehnyt
Rikosta kavaltajan kauheaa.
Ja ta'ata taidan hengelläni sen,
Ett' uskollista mieltä kohtahas
Hän kantaa vielä, että onnekses
Verensä voisi viime pisaraan
Hän vuodattaa, jos sitä vaatisit.
Ja isänänsä sua lemmellä
Hän soisi vielä varjellaksensa.
Hänt' onnetonta ota armoihis,
Ja kavaluuden töistä puhtahana
Sa kunniansa löydät loistavan.
Tää epäluulo kavaluudesta
On hälle katkerampi kuolemaa.
Myös suosioosi ota Jonathan,
Hänt' armostasi ällös sulkeko
Ja hänehen sentähden suuttuko,
Ett' ääntä tuntonsa hän totteli,
Kun uskalsi hän miestä viatonta
Vihaasi väärää vastaan puolustaa.
Jos elämäni viel' on sulle kallis,
Jot' ennen helläst' aina suojasit,
Niin puolisoni päästä kuolemasta,
Joll' uhkasit hänt äsken syyttömästi.
Kun onnehensa onnen' yhdistit,
Teit elämänsä mulle elämäksi;
Siis elämää kun muut' ei mulla maassa,
On kuolemansa kuolo mullekin.
Saul.
Nyt mieleheni mulle muistutat
Petosta, jolla, lapsi juonikas,
Sä käsistäni päästit Davidin,
Kun haastoin häntä tilintekohon.
Sa lapsen lailla turmiuntuneen
Isääsi vastaan käytit viekkautta
Ja vanhempaisi arvon loukkasit
Sa kunniansa kanssa leikitellen. --
Sa mua syytät, että onnehen
Ma Davidin sun onnes yhdistin,
Ett' ehdollani olen saattanut
Näin kuolemansa sulle katkeraksi.
Vaan ällös olko tuosta milläskään,
Ma olen keinon varman keksinyt,
Mitenkä siitä pulasta sun päästän.
Nyt, epäkelpo, kuule tuomios:
Ma aviositeen sen ratkaisen,
Jok' yhdistää sun vielä Davidiin,
Ja Jaltille, pojalle La'iksen,
Jok' uskollinen kuninkaan on mies,
Sun avioksi annan; kohtalos
Näin kuninkaansa-pettäjästä päästän.
Siis pettäjän ei puolisona täydy
Sun häpeää sen kuolemasta kantaa.
Mikal.
Tää ääni onko isäni, se ääni,
Jok' ennen kaikui mulle rakkautta,
Kuin serafimein laulu autuaille?
Vai häijyäkö unta lie tää vaan,
Jok' ihmeisiä muutoksia meille
Kuvittelee ja kaikki muuttelee,
Jost' enkeleitten riemulaulukin
Äkisti muuttuu korpin ääneksi?
Ei unta ole tämä; uneni,
Jot' ennen kerta neitona mä näin,
Tää totehen on käymist' uneni,
Joss' auttajaksi rientämänäni
Mä kiitävälle olin kotkalle,
Jot' ahdisteli petolintuin parvi,
Ja mustan pilven peitettyä mun
Ma tuntevanan' olin tukalaksi
Eloni siellä, milt'en haituvaksi.
Se uneni nyt kuinka kauheasti
On toteutunut! nyt kuoleman
Ma tuskan tunnen sydämessäni.
Voi, tuskissani josko saisin kuulla
Myös veisattavan virttä riemusuulla
Voitosta, niinkuin unissani kuulin,
Pois haihtuisin mä täältä hymyhuulin.
Vaan vaikeamp' on lähtö tuonelaan,
Kun vainon alle jää hän maailmaan.
(Vaipuu uupuneena maahan. Saulin viittauksesta vievät muutamat
naispalvelijat puolipyörtyneen Mikalin huoneesta).
Saul.
Nyt tahdon teille, Benjaminilaiset,
Mä kysymyksen tehdä muutaman:
Antaako teille David peltoja,
Joist' elatuksen saatte runsahan,
Ja viljavia viinamäkiä,
Joist' elämänne saatte nautinnon?
Tekeekö teitä sotajoukkojen
Hän päälitöiksi maassa mahtaviksi?
Ett' annatte te hänen keskellänne
Valtaani vastaan julki juonitella,
Eik' ole teissä miestä yhtäkään,
Jok' ilmoittaisi korvieni kuullen,
Ett' oma poikanikin liittohon
On Isain pojan kanssa yhtynyt
Mua vastahan, kuin teille kaikille
On nähtävänä tänäpänä ollut.
Ja kuitenkin on mahtavuudestanne
Ja tavaroista teidän kiittäminen
Mun anteliaisuuttani, jot' aina
Olette nauttinehet runsahin.
Hyvyyttäni te siten palkitsette,
Ett' yksikään, kun vaara uhkailee,
Ei teistä puoltan' ole pitämässä.
Nyt tiedän, että kiittämättömyys
Hyvyyden palkka tääll' on maailmassa,
Ja kestävyydess' ihmis-ystävyys
On kasvi kurjin, päivän kirkkahassa
Valossa ruusuna se rehoittaa
Suloista tuoksuansa tarjoten,
Vaan myrsky-pilven meitä varjoten,
Sulonsa meiltä kohta kadottaa.
Abner.
Et, kuningas, sa mua nuhteillas
Näin katkerilla toki tähdänne,
Jok' askeleitas' ensimäisiä
Niin kunniaan kuin vaaraan seurasin,
Ja seuraajana vihdoin vanhenin
Sodissasi ja voittoretkilläs.
Kuink' uskoa voit, että kunnian
Ja sankaruuden maineen kuuluisan,
Jotk' olen seurassasi voittanut,
Nyt heittäisin kuin vanhan vaattehen
Ja palvelusta uutta etsisin
Luon' Isain pojan tuskin miehekkään, --
Vaikk' en mä kiellä hältä miehuutta --
Jonk' onnen äkki-sattumus on tehnyt
Nyt hempukaksi kansa-hepukan.
Sun sukukuntas arvo munkin on,
Kun poikia olemme veljesten.
Ett' Isain pojan vehkeit' ilmoittaa
En ole tainnut sulle, syynä sen
Ei puuttuvainen ole ystävyys,
Vaan syy on siihen tietämättömyys
Senkaltaisista salahankkeista.
Kun kanssa vihamiesten julkisten
Mun tähän ast' on ollut tekemistä,
Enk' oppinut viel' ole nuuskimaan
Mit' ilmi tuoda vasta aiotaan,
Siis kuinka voisin sulle ilmoittaa,
Mi ai'e Davidill' on aivoissaan.
Saul.
Ma urhoutes, Abner, tuntenen.
Ken kunniassa on kun vertaises?
Sa lausut lailla suoran sotijan,
Joll' äly suur' on sotatanterella,
Vaan jolle viekkaus on juonineen
Niin vento vieras, niinkuin lapselle
On äsken syntyneelle tämä maa.
Vaan teistä täällä joku tiennee, missä
On nykyjänsä David piilemässä.
Doeg.
Nobessa äsken, pappein kaupungissa,
Näin hänen luona Ahimelekin,
Kun vuorokautta toista tästä päivän
Rukoilemaan jäin Herran huoneesen.
Hän läksi sielt', ei kauan viipynyt.
Ja pakinoista heidän kuulla sain
Sielt' aikovan sen Samuelin luo,
Ja siellä on hän nyt mun tietäen.
Saul.
Ahaa, sen melkein kohta arvasin,
Ett' ystäväinsä luona suojelusta
Hän etsimähän täältä kiiruhtais.
Kaikk' kerro tarkoin, mitä siellä näit.
Doeg.
Hän kiiruhulla tuulen tuli sinne.
Kun huoneesen luo Ahimelekin
Ol' ehtinyt, hän sylihin sen vaipui
Ja pyysi, että pappi Jumalalta
Kysyisi neuvoa --
Saul.
Ja Ahimelek
Koht' oli valmis käymään toimehen?
Doeg.
Sen tehnehensä luulen. Toimituksen
Sen jälkehen hän muita pappia
Tykönsä kutsutti.
Saul.
No, mitä sitten
Sai toimehen tää seura laiskuritten?
Doeg.
En hiljaisista heidän kuiskeistansa
Ma kuulla saanut keskustelujansa.
Vaan sitte näin mä heidän hyörivän
Evästämisen työssä Davidille.
He näkyleipää viisi evähäksi
Hänelle toivat Herran pöydältä.
Saul.
Puhettasi voin tuskin uskoa.
Niin törkeästi eivät tohtineet
He asetusta Herran rikkoa.
Sill' ankarasti Herran säännöissä
On kielty näkyleipäin syöminen
Muilt' ihmisiltä paitsi papeilta.
Doeg.
Sen tehnehensä eivät kieltää voi,
Jos itse heiltä sitä kuulustat.
Saul.
Niin suureksi en tainnut rohkeutta
Mä luulla pappein ulkokullattuin.
Te näätte nyt ja korvin kuulette,
Ett' ei heit' estä Herran lakikaan
Perille toivojensa pyrkimästä;
Vapaasti pyhintäkin käyttävät
He juoniensa onnistumiseksi.
Nyt tapauksen muistan muutaman,
Mi sattui kerta mun ja Samuelin
Välillä vuosin' ensimäisinä,
Kun Israelin maata hallitsin.
Kun sotajoukko syössyt määrätön
Filisteast' ol' Israelihin
Ja ankarass' oli ahdingossa maa,
Niin Gilgaliin ma kutsuin kokohon,
Mi nähdäkseni oli sotahan
Mies kelvollinen Israelissa.
Ja Samuelkin sinne tullaksensa
Ol' lupauksen mulle antanut.
Siell' uhrin muka kansan puolesta
Hän polttaa tahtoi uhri-alttarilla,
Ja siunaamalla kansaa rohkaista.
Me tuloansa päivää seitsemän
Siell' odotimme siihen aikaan asti,
Jonk' itse oli meille määrännyt.
Kun odotusta kansa oudostuin
Siell' oloansa viimein ikävystyi
Ja luotani jo alkoi hajota.
Kun Samuelia ei kuulunut
Eik' aikahan hän tullut määrättyyn,
Niin kansan käskin uhriteurahansa
Käsiini tuomaan ja ne uhrasin;
Sill' odotust' ei enää aika suonut,
Kun olivat jo vihamiehet lässä
Ja tyköäni kansa lähtemässä.
Kun olin juuri uhrauksen tehnyt,
Profeeta astui sinne pöyhkeästi
Ja sadatellen mua kauheasti,
Ett' uhraamaan mä käydä uskalsin,
Jonk' oli muka laki kieltänyt,
Hän kansan kuullen julki kuulutti,
Ett' oli Israelin valtakunnan
Ja kruunun multa Herra ottanut,
Kun sääntöjään en tarkoin seurannut;
Ja aament' ammui siihen pappein parvi,
Jok' asti siit' on mua väijynyt.
Niin pyhä heille oli laki silloin.
Vaan rohkeasti sen nyt rikkovat
He auttaaksensa vihamiestäni.
Vaan malttakaatte, ulkokullatut!
Teit' ennen kohtaa kosto ankarin,
Kuin viekkahat te voitte luullakaan.
Nyt kertomusta jatka, Doeg.
Doeg.
Paljon
Ei mulla ole siihen jatkamista.
Kun eväinensä lähtemäisillään
Sielt' oli David, Ahimelekilta
Hän kysyi vielä, olisiko sillä
Asetta antaa hälle jonkunlaista,
Kun miekkaa häll' ei, eikä keihäst' ollut.
Koht' Ahimelek lausui mairesuin:
"Oh, onpa täällä kalu hyväkin,
Se Gatilaisen Goljatin on miekka,
Sen miehen, jonka tammilaaksossa
Löit kunnialla suurella -- se täällä
On kätkettynä rintavaatteen taa.
Ei kalua sen-moista maassa toista.
Ma Herran hengen johdatuksesta
Sen tänne kätkin siksi hetkeksi,
Kun Herran sankar' itse noutamaan
Sit' oisi tuleva. Ei ole toista,
Jok' ansiollinen ois kantamaan
Asetta Gideonin miekan moista".
Näin lausuttua miekan peitostaan
Toi esiin, jonka juhlallisesti
Ja vitkallensa vyölle Davidin
Asetti heilumaan. Muu pappein joukko
Sill' aikaa seisoi heidän ympärillä.
Kätensä taivaasen päin nostivat
He, mulkosilmin sinne ällistellen,
Ikäänkuin kynsin kourin siunausta
Sielt' olisivat riistää tahtoneet
He valitulle -- "Herran sankarille".
Kun kylliks' oli David sonnustettu
Ja tarpeheksi taivast' ällistelty,
Hän valjaissansa läksi juoksemaan --
Saul.
Jo tarpeheksi kuulin. Sano, Abner,
Mi miel' on sulla tämän kuultuas.
Abner.
Ett' on se konnan työtä, totta vaan
Doegin kertomus jos siitä on.
Vaan mielestäni kertomuksessa
Ol' arveluita paljo kertojan,
Tosiksi joit' ei tiedä itsekään.
Ja huokeaa on muuten huomata
Puheesta pilkkaavasta kertojan
Tarunsa katkeruuden piirtämäksi.
Täss' asiass' ei malttamattomuus
Voi hyvä olla, eikä kiivaus.
Doeg.
En kiivautta tahdo minäkään,
Ja aikaa toivon, että ylevälle
Ma Abnerille näyttää ehtisin
Totuutta kertoneeni. Inhoitus,
Min kuninkaani arvon-loukkaus
Herätti mielessäin, puheeni lie
Vehkeistä pappein tehnyt katkeraksi.
Saul.
Tää vehke pappein, jonka Doeg kertoi,
Niin entiseen on heidän tapahansa
Ett' olevan sen totta uskon nytkin.
Nyt näytä, Abner, kuinka kunniaa
Ja onnea sukumme harrastat.
Käy kanssani nyt pappein kaupunkiin
Ja, saatuasi selko asiasta,
Se juonten pesä, koti kirotuiden
Tee autioksi juonittelijoista,
Joist' Ahimelek ensimäinen on.
Abner.
Tää miekka, jonka nuorna annoit mulle,
Veressä vihamiehen usean
On tahrattuna sotatanterella,
Vaan kunniasta vielä kirkas on
Ja konnan-töistä puhdas, saastaton.
En teurastajana sit' ennenkään
Tapoksi aseettomain käyttänyt;
Niin pappien nyt turvattomien,
Kentiesi vielä viattomien,
Verehen vaipua en soisi sen.
Saul.
Niit' olet ystäviä penseitä,
Jotk' uskollisna palveluksessamme
Niin kauan kulkevat, kuin kunniaa
Työvainiollamme he niittävät.
Vaan kerrankin jos kova kohtalomme
Ja vaaramme heit' työhön vaativat,
Miss' uskollista mieltä tarvitaan
Ja urhoutta, mutta jossa eivät
He kunniansa näe kiiltävän
Niin kirkkahasti kansan silmihin,
kuin valoksensa vaatii turhuutensa
Kuink' arkaluontoisiksi muuttuvat
He kunniasta -- meidän kunniasta!
Pois miekkoinesi lähde lepohon;
Ma kirkkautta kunnias sun suon
Kuvastimessa miekkas kurkistella
Ja rauhass' impeyttäns' ihannella.
Abner.
Oi kuninkaani, sua rukoilen
Isäimme nimehen ja ystävyyden,
Joll' ennen aina mua kunnioitit --