Ma kuninkaana sua käsken nyt:
Pois riennä täältä, väisty tieltäni,
Jos murtua et tahdo jalkoihini,
Kuin kurja mato jalopeuran tiellä.
Abner.
Mä lähden täältä, mutta murhemiellä,
Ja toivon, että aiotulla tiellä
Jalkaisi kynttilä ja valkeus
Ois sulle Jehovan vanhurskaus.
(Menee).
Saul (itsekseen).
Niin, hänkin läksi, jätti mun; nyt yksin
Ma seison tässä paljastettuna
Kaikesta siitä, mitä elämämme
Suloksi saattaa surunlaaksossa,
Kuin kankahalla honka, jolta myrsky
On oksat viherjäiset ryöstänyt.
Sa loiste kruununi, kuink' olet valju!
Sä lämmintä et loista sieluhuni,
Vaan hallan kylmyydellä kuihdutat
Eloni kaikki hennot kukkaset;
Sa kituvaksi saatat ystävyyden
Ja ratkot rakkauden sitehet.
Paljaana seison, mutta vastakin
Ma honkapuuna tahdon seisoa.
Siis loista vielä, kruunun kylmä kulta!
Sä yksin jäit, muu kaikk' on mennyt multa.
(Doegille).
No, etkö sinäkin jo lähde, Doeg?
Doeg.
En, kuninkaani. Palveluksehes
Kun läksin tänne, tieni portin suljin
Ma takanani aukeemattomaksi.
Nyt kanssas' seison taikka lankean.
Saul.
Kuin ennenkin, ja lienet oikeassa.
Me liian kauas käyneet olemme
Takaisin kääntyäksemme. Sa, Doeg,
Saat toimeksesi kapinoitsijat
Nyt rangaista ja salahankkehensa
Tyhjäksi tehdä. Siihen toimehen
Sun tarpeheksi kohta varustan.
Doeg.
Ma pappein juonet juurin hävittää
Nobesta tahdon oikeudellasi.
Vaan eivät ole hankkeet kapinan
Pois poistetut viel' Israelista,
Niin kauan kuin on maassa Isain poika.
Hän varmaan on nyt Samuelin luona.
Ja tätä kansan lemmetyistä riistää
Profeetan turvist' eivät taida muut,
Kuin sinä itse; siihen tarvitaan
Kuningas-arvoa ja valtaisuutta.
Saul.
Sen toimekseni ottaa tahdonkin.
Hän kuolon saapi, vaikka kätkettynä
Hän oisi pyhimpähän paikkahan.
Nyt kanssan' ole valmis lähtemään
Nobehen ensin, siellä täyttämään
Kovia kuninkaasi tuomioita,
Jotk' kohtaavat nyt kapinoitsijoita.
(Menee).
Doeg (yksinään).
Nyt vihdoin hetki toivottu se löi:
Työ, jota kauan mielen' ikävöi,
Nyt alkaa. Rangaistuksen saatte syyttä
Te papit kurjat -- enhän ystävyyttä
Enk' oikeutta aio tehdäkään,
Vaan koston tahdon teissä täyttymään.
(Menee).
Neljäs Näytös.
Ensimäinen kohtaus.
Hakilan vuoren edustalla, sydänyön aikana.
(Jonathan metsästäjän puvussa ja 1:n Sifiläinen tien-neuvoja, sittemmin
David).
1:n Sikiläinen.
Nyt olemme jo paikan saavuttaneet,
Ja huutoasi, armas ruhtinas,
Voi kuulla David korvin kaipaavin,
Sun ääntäs hälle maassa suloisinta.
Se sielullensa mahtaa suruiselle
Niin kaikua, kuin ääni pelastajan
Miehelle, joka myrskyn aalloissa
Kamppaillessaan on kuolon vaaroissa.
Jonathan.
Ma toimestasi lausun kiitoksen.
Uskollisuuttas palkitaksen' ei
Mull' ole voimaa tällä ajalla,
Joll' uskollisuus onpi harvinainen,
Ja rehellisyys itse kuuliainen
Himolle voiton on. Mä ystävänä
Nyt pyydän sua, lähde loitommaksi
Ja vartioitse huolla ystävän,
Ett' yksikään ei korvin kavalin
Sais' salaisia kuulla neuvojamme,
Nyt viekkaus kun väijyy menojamme.
1:n Sikiläinen.
Sa huolett' ollos, rakkain ruhtinas!
Ei nuuskijaksi itse saatana
Voi tulla tänne tietämättä mun
Ja ilmi saada salaisuutta sun.
(Menee).
Jonathan (yksinään).
Tää jylhä vuori linna Davidin
On sekä suoja maansa suojaajan.
Nyt asunnoksi Judan sankarin
On tullut luola pedon murhaavan.
Nää rotkot, joiden öistä synkeyttä
Se petokin, jok' etsii hirveyttä,
Tuo raateleva julma jalopeura,
Vaan kammoksuen lähenee -- ne saanut
Nyt suojakseen on vanhurskasten seura.
Voi, Herra vanhurskas! nyt onko maannut
Sun oikeutes silmä, valtoihinsa
Kun päässyt maass' on valta vääryyden
Ja niellyt oikeuden aaltoihinsa?
Ja kuitenkin sa, Herra, syvyyden
Niin olet haltija kuin korkeuden.
Sa taivaissako vaan teet oikeuden
Ja maassa, päällä jalkais' astinlaudan,
Vääryyden niinkuin raatelevan raudan
Vainoovan vanhurskasta suvainnetko?
Taivaissa ainoasti tuominnetko,
Pahuutta kärsein jalkais juurella?
Ei, oikeutes ilmestyypi kerran,
Se tulee tuomiolla suurella.
Voi ankaruutta silloin kiivaan Herran!
Kun hurskaat sorretut hän ylös nostaa,
Hän jumalattomille kovin kostaa.
"Mun kostoni", Hän lausuu ankarasti,
"Käy neljäntehen aina polveen asti".
Käy neljänteen -- voi mua onnetonta!
Ei polvea viel' ole Saulin monta.
Mä ensimäinen olen haara puussa,
Johonka lyöty koston kirves on;
Siis ensimäinen olen surman suussa
Mä perillinen synnin kostohon.
En vääryydestä sua, Herra, syytä,
Kun mainitsen nyt kostos' ankaruutta,
En tuomioihis oikeihin ma pyydä
Lakia sulta, Jumalani, uutta.
Ain' oikeat sun, Herra, sääntös on
Vaikk' kohta hukkuisikin onneton
Tää suku Saulin syntiin onnettoman.
Vaan armoskin ma tunnen ponnettoman;
Se tunto tuopi vielä toivon mulle,
Ett' uhriksi jo ulottuupi sulle
Mun henkeni. Jos, Herra, sillä voisin
Sun saada katsomahan armiasti
Sukumme päälle tulevan, ma joisin
Sun kostos kalkin kiittäin pohjaan asti.
Vaan tahtos, Herra, maassa tapahtukoon,
Ja kunnias, kuin taivaass', ilmaistukoon!
Ma kunnioitan, Herra Jumalani,
Vanhurskauttas vielä vaipuissani.
(Puhaltaa muutamasti jahtitorveensa ja David tulee vuorilta).
David.
Ma puhalluksen luulin Jonathanin
Nyt kuulleeni, se lienee korvissani
Vaan sikiötä ollut hairauksen,
Jonk' ikävissään houraileva mieli
On siittänyt ja korvihini pannut,
Jotk' eivät ole ääntä rakkahinta
Niin kauan kuulleet. Kuinka voisikaan
Tää kolkko korpi, jossa tuskin muu kuin
Yöhuuhkan huuto karkea vaan kaikuu,
Nyt soida ääntä miehen jaloimman
Ja hurskaan juuri tällä hetkellä,
Joll' eivät tuskin muut kuin ryövärit
Ja hengeltänsä ahdistetut kurjat
Käy erämaita tälläistä.