Mokomaa skandaalia kuin se, mikä huviretkellä tapahtui, ei oltu
Kauppilassa ennen kuultu ja siitä puhuttiin seuraavina päivinä
yksinomaisesti kaikkialla missä kaksi ihmistä toisensa tapasi. Sitä
puhuttiin jo niinkin, että tuo opettaja-mamseli oli lyönyt luutnanttia
korvalle niin että kimahti, ja että se tapahtui palkinnoksi siitä että
luutnantti oli — ja sitte supistiin jotakin korvaan.
Se vaan on varmaa että luutnantti ja hänen morsiamensa olivat lähteneet
huviretkeltä hyvin aikaiseen pois ja että Julia oli itkenyt.
Alma Hegeliä ahdistettiin kysymyksillä siitä mitä neiti Torn oli
matkalla puhunut, mutta hän ei kertonut mitään, sanoi vaan lyhyesti
että luutnantissa oli syy. Toiset tahtoivat välttämättömästi tietää,
saattoiko mistään merkeistä huomata että maisteri Tiira ja neiti Torn
olivat kihloissa, niinkuin huhu kertoi.
— En minä tiedä, vastasi Alma. Mutta onhan se mahdollista, lisäsi hän
aina, muistellen heidän salaperäisyyttään novelli-asiassa.
Juttu ei päättynyt paljaasen juoruamiseen. Kaupungin tyttökoulu
oli yksityisten oma; sitä kannattivat kaupungin herrassäätyiset
ja valtio-apua saatiin myöskin. Koulun etevimpiä kannattajoita
ja koulun johtokunnan esimies oli kauppaneuvos Polin. Hän syytti
johtokunnan edessä neiti Tornia sopimattomasta käytöksestä julkisessa
tilaisuudessa, käytöksestä, joka ei suinkaan voinut olla hyväksi
esimerkiksi huvissa läsnä olleille koulun oppilaillekaan; ja nyt
kulki kaupungilla tästä opettajattaresta sellaisia juttuja, että
oli koulun arvolle aivan mahdotonta antaa neiti Tornin enään jatkaa
opettajatointansa. Hän vaati sen vuoksi mainitun neidin eroittamista.
Kun joku johtokunnan jäsen arveli että neiti Tornia olisi kuulusteltava
ja asiata tutkittava, vastasi kauppaneuvos äreästi, että joko hänen
täytyy erota taikka neiti Tornin. Silloin luonnollisesti ei mikään
auttanut, vaan tutkinnotta, tuomiotta ilmoitettiin neiti Tornille,
ett'ei häntä koulussa enään tarvita.
Moni kaupungissa arveli että tuo oli aivan niinkuin ollakin pitää, ja
kauppaneuvos sai kotona rouvaltansa lämpimän suukkosen.
Seuraavassa "Kaupin" numerossa oli asiasta ankara kirjoitus, jossa
johtokunnan käytöstä suorin sanoin selitettiin kunnottomaksi ja
sanottiin, että ihmiset, jotka sillä talla saattavat menetellä
turvatonta naista vastaan, ovat kaikkea kunniantuntoa ja rehellisyyttä
vailla.
Mahtipontisilla sanoilla on aina syvä vaikutus heikkoihin sieluihin.
Moni, joka vielä äsken oli pitänyt neiti Tornin rangaistusta
oikeutettuna, luettuansa tämän kirjoituksen ei enään uskaltanut lausua
julki ajatustansa, vaan sanoi päätänsä puistaen, että asialla on aina
kaksi puolta, ja tyytyi tuohon mielestään erinomaisen syvälliseen
mietteesen.
Lehden toimittajalle tuotti tuo kirjoitus pahempia seurauksia. Jo
kerran ennen, kun lehdessä oli maalaisille kerrottu mitä petoksia
kaupungin kauppapuodeissa harjoitetaan kun voita ja viljaa ostettaissa
punnitaan, oli maisten saanut Pihléniltä kirjeen, jossa hän ilmoitti,
ettei hän salli kirjapainossansa sellaisia valheita painettavan
ja uhkasi, jollei kirjoitustapaa muuteta, lakkauttaa koko lehden
painamisen.
Maisteri silloin torjui tuollaista isännöitsemistä, turvautui
kontrahtiinsa ja ilmoitti aikovansa aina vapaasti kirjoittaa mitä
tahtoo, huolimatta siitä loukkaako se jonkun mieltä tai ei.
Nyt, neiti Tornin asiassa olleen kirjoituksen jälkeen tuli Pihléniltä
säännöllinen irtisanomus, joka ensi vuoden alusta lakkautti kontrahdin
sanomalehden painattamisesta Pihlénin kirjapainossa. Pihlén oli, näet,
myöskin koulun johtokunnan jäsen.
Parin päivän päästä tuli maisterille tyttökoulun johtokunnan puolesta
haasto raastuvan-oikeuteen vastaamaan kunnianloukkauksesta.
Tuo haasto maisteria ei niin suuresti huolettanut kuin tieto siitä,
että uusi kirjapaino oli hankittava, jos tahtoi lehden ulosantamista
tulevana vuonna jatkaa. Tosin ei pieneen kirjapainoon paljon tarvittu,
mutta vaikka maisteri olisi varansa kuinka moneen kertaan laskenut,
ei niissä kuitenkaan ollut liikenemään sellaiseen yritykseen. Hän oli
vasta lukunsa päättänyt nuori mies, joka ei vielä ollut ennättänyt
mitään kerätä. Hänen täytyi siis turvautua muihin. Kaupungin
rahamiesten puoleen ei hänen ollut kääntymistäkään, sillä hän oli
joutunut kokonaan heidän epäsuosioonsa. Ne varakkaammat käsityöläiset
ja muut, joilta olisi voinut kannatusta toivoa, vetäytyivät heti pois
kun vaan tuli rahasta puhe. Useimmat pelkäsivät että maisterin koko
yritys menee hukkaan jo senkin kautta että Pihlén, Polin ja muut hänen
vastustajansa aivan varmaan panevat uuden lehden toimeen, ja sen he
voivat asettaa niin halpahintaiseksi, että kaikki ne, jotka eivät
muusta huoli kuin että vähällä maksulla saavat paljon paperia, tilaavat
sitä.
Maaseuduilla vielä vähemmin ymmärrettiin kaupunkilaisten riitoja ja
minkä vuoksi uutta kirjapainoa tarvittiin.
Moni vasta nyt ensi kerran kuuli että sellainenkin laitos on
sanomalehden ilmaantumiselle tarpeellinen. Sellaisten mielestä
sanomalehdet kasvavat, niinkuin muutkin lehdet, puissa, taikka saadaan
niitä toimeen jollakin muulla tavalla, jota he eivät voineet oikein
selittää.
Maisteria peloitti velan ottaminen, sillä hänellä oli vielä velkoja
luku-ajaltakin; ja tässä oli velan teko vielä sitä laatua, että siitä
saattoi suureen vahinkoon joutua. Hän päätti vihdoin kuitenkin, kun
muut keinot eivät auttaneet, ruveta velkaa hakemaan.
Sillä aikaa tuli kunnianloukkaus-juttu esille raastuvan-oikeudessa.
Maisteri Tiira ajoi itse asiaansa. Kuuntelijoita ei ollut alussa
paljon. Joku kurkisti ovelta ja vetäytyi pois, mutta tuli uudestaan ja
uskalsi vihdoin astua sisään. Sillä tavalla karttui väkeä niin paljon
että ovensuun puoli huonetta oli täynnä. Juuri kuin juttu alkoi hiipi
kuulijain taakse nainen, jonka kasvot olivat niin taajalla hunnulla
peitetyt että oudon oli vaikea niitä eroittaa.
Maisteri Tiira aloitti puolustus-puheensa sillä että sanoi
kirjoittaneensa nuo ankarat sanat koulun johtokunnasta sen vuoksi että
hänen mielestään neiti Tornin rangaistus ei ollut missään suhteessa
hänen rikokseensa, jos hänen käytöstänsä ollenkaan voi rikokseksi
sanoa. Sillä mitä oli tämä nuori nainen tehnyt? Maisteri kertoi juurta
jaksain mikä syy neiti Tornilla oli vihaan luutnantti von Stormia
vastaan. Vasta sitten kuin hän oli kertomuksensa lopettanut sanoi
oikeuden puheenjohtaja, pormestari, ettei se asiaan kuulu, mutta
siihen saakka sekä oikeus että yleisö sitä erinomaisella hartaudella
kuuntelivat.
Kun puheenjohtaja oli muistutuksensa tehnyt kiiruhti hunnutettu nainen
huoneesta pois. Moni yleisöstä kääntyi katsomaan hänen jälkeensä ja
jotkut luulivat käynnistä tuntevansa että se oli Julia Polin.
Oikeudessa vaati kantajain asian-ajaja vastaajan tuomitsemista
kuritushuoneesen, mutta kun tuomio lankesi määräsi se maisterin
maksamaan sakkoa 800 markkaa, koska hän oli tahtonut alentaa koulun
johtokunnan jäsenten arvoa ja luottamusta kansalaisten silmissä.
— Kyllä hänet oikeastaan olisi pitänyt laittaa kuritushuoneesen, sanoi
pormestari hymyillen raatimiehille kun oikeushuoneesta lähdettiin.
Kyllä hän on niin paljon pahennusta tässä kaupungissa toimeen saanut.
Raatimiehet myönsivät, ett'ei se liikaa olisi ollut.
Kun kauppaneuvoksen rouva illalla pistäytyi tyttärensä huoneesen, oli
Julia kirjoittamassa, kauniit kasvot tavattoman vakaisina. Suukin, joka
melkein aina hymyili niin että valkoiset hampaat näkyivät, oli nyt
lujasti suljettu.
— Sinä kirjoitat kirjettä, sanoi rouva.
— Niin teen.
— Olofilleko?
Luutnantti von Storm oli lähtenyt kaupungista pian huviretken jälkeen
ja häät oli päätetty viettää seuraavana kesänä. Sulhainen tahtoi niitä
jo joulun aikana vietettäväksi, mutta Julian myötäjäisiä ei voitu siksi
valmiiksi saada.
— Niin Olofille, vastasi Julia hetken perästä.
— Se on oikein... Mutta mikä sinua vaivaa, tyttö? Sinä näytät niin
kummalliselta — oletko kipeä?
— En, äiti.
Mutta kun Julia koetti katsoa äitiä silmiin puhkesi hän kyyneleihin ja
heittäytyi äitinsä syliin. Rouva Polin hämmästyi tuosta suuresti sillä
sellainen hellyyden osoitus Julian puolelta ei ollut tavallista, ja kun
hän ei saanut tyttäreltänsä sen enempää selitystä, otti hän pöydältä
kirjeen, jota Julia paraikaa sulhaisellensa kirjoitti, ja alkoi lukea.
— Mitä tämä on? huudahti hän äkkiä. Oletko mieletön! Minkä vuoksi
sinä et voisi luutnantti von Stormin kanssa onnelliseksi tulla? Onkos
kummempaa kuultu!
— Äiti, minä en voi...
Rouva luki eteenpäin.
— Vai niin, vai sen vuoksi sinä hyljäät luutnantin, että hän on ennen
ollut rakastunut tuohon... vanhaan piikaan? Mistä sinä luulet löytäväsi
miehen, joka ei milloinkaan ennen olisi rakastunut? Minä luulin sinut
jo sen ikäiseksi, että tiedät kaikkien unelmain ensilemmestä olevan —
unelmia vaan.
— Oi äiti, siitä vähät! Olenhan minäkin ennen rakastanut, eikä sitä voi
kellekään viaksi lukea; olisihan se ihminen kummitus ihmishaamussa,
joka olisi minun ikääni päässyt kertaakaan rakkauden tulta sydämessään
tuntematta. Mutta minun rakkauteni Olofiin on loppunut, on kerrassaan
pois pyyhitty, minä en tunne sitä enään.
— Joutavia! Sinä et ole terve, sinä tarvitset lepoa. Tätä kirjettä ei
lähetetä, lisäsi rouva ja repi paperin rikki. Sinä voit kirjoittaa
viikon päästä, jos tahdot.
Rouva suuteli tytärtään ja läksi huoneesta pois. Julia jäi ankaran
mielenliikutuksen valtaan. Hän näki aina silmissänsä maisteri Tiiran,
kuinka hän seisoi oikeuden edessä ja puolusti yksinäistä naista, jota
oli sorrettu, jonka sydän oli särjetty. Kaarlo Tiira näytti hänestä
erinomaiselta sankarilta ja hän muisteli salaisella sulouden tunteella
sitä suudelmaa, jonka maisteri oli kerran hänen kädellensä painanut.
Hän muisti olleensa silloin todellakin hiukan rakastunut tuohon
mieheen, joka silloin epäilemättä häntäkin rakasti. Mutta sitten olivat
he tulleet kauaksi eroitetuiksi, rakastetun kuva oli pääkaupungin
iloissa haihtunut ja tuo toinen oli saanut yhä enemmän valtaa hänen
ylitsensä.
Niin, tuo toinen! Hän näytti nyt niin kurjalta kaikessa komeudessaan.
Mutta silloin hän oli viehättävä.
Äiti tuli pääkaupunkiin ja suosi yhdistystä ja tyttärensä vapaasukuisen
luutnantin välillä; äidin toimesta he kihlattiinkin. Mitähän maisteri
Tiira hänestä ajatteli? Pitikö häntä pettäjänä ja sydämettömänä, vai
eikö muistellut enään ollenkaan? Olipa hänelle kerrottu että maisteri
oli jo kihloissa eikä siis häntä odotellut. Se saattoikin kyllä olla
totta, sillä minkä vuoksi hän muutoin olisi niin innokkaasti neiti
Tornia puolustanut?
Julia pehmeällä vuoteellaankin vielä kadehti virasta eroitettua
opettajatar raukkaa.
Mutta kauppaneuvoksen rouva oli kuitenkin arvannut oikein. Kun Julia
sai aikaa tyyntyäksensä, unohti hän koko aikomuksensa ja viikon päästä
ei enään ollut puhettakaan kihlauksen purkamisesta. Sulhaiselta tuli
Helsingistä hauskoja kirjeitä, jotka todistivat kuinka oiva mies hän
sentään oli, jospa sitte nuorena olikin ollut rakkaudessa "onneton".