X.

Vaalin jälkeen luettiin "Kaupin" seuraavassa numerossa tällainen pätkä:

"Viime numerossa tahdoimme ehdoittaa valtiopäivämieheksi tästä

kaupungista kauppias Enok Pihléniä, mutta kirjapainossa tehdyn

hävyttömän petoksen kautta, jota emme tähän saakka ole mahdolliseksi

luulleet, tuli hra Pihlénin nimen sijaan painetuksi tämän lehden

toimittajan nimi. Me voisimme saattaa tuon petoksen tekijän, jonka

kyllä tunnemme, kovaan rangaistukseen, mutta katsomme paremmaksi jättää

hänet omantuntonsa rangaistavaksi, jos se hänessä vielä hereillä on."

Maisterissa oli tapahtunut suuri muutos. Heti tuon merkillisen päivän

jälkeen heitti hän kaikki kirjat nurkkaan ja kaikki tohtorin tuumat

myöskin.

— Minä olen kylliksi oppinut voidakseni puolustaa oikeutta ja vastustaa

vääryyttä, sanoi hän itsellensä. Minä olen tähän saakka ollut mammonan

palveluksessa, ruvetaampas nyt palvelemaan kansaa, niinkuin alusta

aikain olisi pitänyt tehdä.

Hän avasi laatikkonsa ja otti esiin ensin kaikki raittiuskirjoitukset,

jotka olivat saaneet siellä kuukausia maata; nyt ne pääsivät taas

kunniaan. Hän meni itse niiden kirjoittajan luokse ja pyysi anteeksi

kirjoitusten viipymistä; hän kehoitti kirjoittamaan uusia ja neuvoi

millä tavalla ne olisivat ankarampaan muotoon puettavat. Erittäinkin

hän kehoitti sotaan kaupungin anniskelu-yhtiötä vastaan, jonka

kapakoissa vietettiin hurjaa elämää ja joihin moni mies päivätulonsa

kantoi.

Toinen ääni tuli nyt muutoinkin lehteen. Joka ainoassa numerossa oli

mitä rohkeimpia kirjoituksia kaikkein arkaluontoisimmista asioista.

Kaikissa kirjoituksissa alkoi kuulua sävel, jota lehdessä ei ennen

huomattu, nimittäin puhe köyhän sorrosta ja viha rikkaita vastaan.

Kun eräs vastaväittäjä, kaupungin pappi, kirjoitti että Jumalan edessä

köyhä on yhtä hyvä kuin rikas ja että se, joka maan päällä puutetta

kärsii, saa palkintonsa taivaassa, vastasi maisteri lehdessänsä

että sellaista lohdutusta on sen helppo antaa, joka suuren vatsansa

kanssa istuu hyvin varustetun pöydän ääressä, mutta nälkäisen vatsaa

se ei täytä. Hän kehoitti kirjoittajaa, joka epäilemättä taivaan

ilot ja niiden arvon tunsi ja joka tiesi että rikkaan on vaikeampi

päästä taivaan valtakuntaan kuin kamelin kulkea neulansilmän lävitse,

heittämään herkullisen pöytänsä ja odottamaan syömättömänä taivaan

iloja. Sitte tietäisi miltä se tuntuu.

Pappi vastasi että Jumala on määrännyt jokaisen työllänsä elämään ja

on sallinut maallistakin tavarata koota kun sitä vaan käytetään Hänen

valtakuntansa kartuttamiseksi.

Siihen vastasi taas maisteri, ettei hän käsitä kuinka papin syöminen

Jumalan valtakuntaa paremmin kartuttaa kuin työmiehen syöminen. Mutta

jos Jumala on määrännyt että jokaisen pitää työllänsä elää, niin

osoittaa jokapäiväinen kokemus, ettei tuota määräystä noudateta, sillä

paljon on sellaisia, jotka elävät mahtavasti, vaikka eivät pane tikkua

ristiin, mutta työmies ei työllänsä elä, ei ainakaan silloin kuin hän

ei mitään työtä saa.

Luonnollista on että näin kiivaat kirjoitukset olivat kaupungissa

alituisena puheen aineena. Koko asujaimisto oli jaettu kahteen

puolueesen, joista toinen, ja siihen kuuluivat kaikki kaupungin

varakkaammat, ankarasti moittivat maisteria ja pitivät häntä

villitsijänä, muutamat mutisivat sosialismista ja joku jo kuiskasi

nihilismistäkin; mutta toiset, alhaisempi väki, piti häntä

luonnollisena suojelijanaan. Moni kaupungin rikkaista lähetti hänelle

varoituskirjeitä ja vaati lakkaamaan sellaisesta kirjoitustavasta; moni

laittoi hänelle lehden takaisin ja ilmoitti ettei sellaista roskaa

tarvitse enään tuoda. Mutta toiselta puolen kasvoi tilaajain luku

kansan kerroksissa suuremmassa määrässä kuin se ylemmissä kerroksissa

väheni.

Nyt kun oli ilmestynyt mies, joka rohkeni omalla vastuullansa asettaa

kaikki päivän valoon, uskalsi monikin joka tähän saakka oli vaiennut,

ilmaista hänelle kaikenlaisia epäkohtia kaupungin oloissa, joista

siihen saakka monella ei ollut aavistustakaan. Maisteria oli joskus

uhattu painokanteellakin, mutta ei kukaan ollut uhkaustansa toimeen

pannut, sillä hänen kirjoituksensa olivat yleensä varovasti laitettuja,

ja sitte pelkäsivät asianomaiset että sellainen oikeuden käynti vaan

saattaisi useampia vähemmän miellyttäviä asioita ilmi.

Syksy oli jo tullut ja kaupungin nuori väki päätti tehdä vielä

huviretken kesän lopettajaisiksi. Retkellä piti paistettaman perunoita

ja nauriita ja muutoin huviteltaman leikeillä ja tansseilla. Julia

Polin oli sulhaisensa kanssa tullut kotiansa ja tätä komeata paria

ihmetteli nyt koko kaupunki. Heidän piti myöskin tulla retkelle ja sen

vuoksi kaupungin nuoriso sinne tulvaili, sillä kaikki tahtoivat nähdä

sotaherraa, joka oli harvinainen ilmiö Kauppilassa.

Maisteri päätti myöskin mennä sinne, vaikka tiesi että hänen

läsnä-olonsa olisi monelle vastenmielinen, taikka kenties juuri sen

tähden; hän ajatteli myöskin että hänen poissa-oloaan mahdollisesti

väärin käsitettäisiin, luultaisiin ettei hän uskalla itseänsä näyttää,

tai jotakin sellaista.

Neiti Torn oli kauan kahden vaiheella; hänen oinastaan ei tehnyt

mielensä lähteä, mutta salainen voima, ota hän itsekkään ei voinut

käsittää, pakoitti häntä menemään.

Huviretki tehtiin eräälle saarelle, jonne soudettiin kaupungin rannasta

pienillä venheillä. Saarella oli tasailen tanner, jossa oli erittäin

mukava leikkiä ja kisailla; rannalla keitettiin kahvia ja vähän

ylempänä koetettiin maahan kaivetussa kuopassa kuumien kivien avulla

paistaa perunoita. Se oli kuitenkin huvitusta, joka enemmän miellytti

vielä lastenkirjoissa olevia henkilöitä; vanhemmat tytöt ja pojat

kävelivät parittain ja kolmittain kauniissa metsässä, jossa lehtipuut

jo alkoivat käydä kirjaviksi ja varsinkin haavat seisoivat kullalta ja

purppuralta hohtavina.

Vaalipäivästä saakka maisteri Tiira ei ollut Pihlénissä käynyt eikä

juuri paljon muuallakaan, jonka vuoksi hän ei ollut tavannut Alma

Hegeliäkään sitten kuin Pihlénin puistossa. Nyt huomasi hän Alman

pyrkivän hänen puheillensa ja hän meni tytölle puolitiehen vastaan. He

läksivät yhdessä kävelemään.

Alma oli taas tuossa viehättävässä kansallispuvussa, jossa maisteri

hänet ensikerran oli nähnyt vuosi takaperin; mutta hän oli nyt paljon

muuttunut. Vuosi sillä ijällä tekee naisessa merkillisiä muutoksia.

Alma oli erinomaisesti kehittynyt sekä ruumiin solakkuuden että

käytöksen varmuuden puolesta ja uteliaalla kummastuksella huomasi

maisteri, että hänen rinnallansa nyt oli täysikasvuinen nainen.

Kun he olivat hetken kävelleet äänettöminä, sanoi Alma:

— Te olette suutuksissanne, maisteri Tiira.

— En teille, olkaa siitä vakuutettu.

— Ei, vaan koko maailmalle ja siis tavallansa minullekin.

— Mistä syystä te sellaista luulette?

— Minä huomaan sen kirjoituksistanne... Voi maisteri, lisäsi hän äkkiä

rukoilevalla äänellä, miksi te olette niin suuresti kirjoitustapaanne

muuttanut? Minä muistelen aina viime kevättä, jolloin lehdessänne oli

se erinomaisen liikuttava novelli ja kaikista kirjoituksista henki

tyytyväisyys ja iloinen maailman katsanto.

— Ja lehden toimittaja kulki viinapatronain ja nylkyrien kahleissa,

jatkoi maisteri matkivalla äänellä.

— Te luulette vaan sitä! Ja jospa niin olisi ollutkin, niin se ei

suinkaan olisi teitä pakoittanut kohtelemaan pastoria sillä tavalla

kuin teitte.

— Te olette siis hyvin uskonnollinen, neiti Hegel?

— Olen sen verran, ett'en voi sellaista kirjoitustapaa hyväksyä.

Tietäkää että se teki minuun oikein kipeätä. Minä olin luullut teitä

aivan toisenlaiseksi.

— Ja petyitte surkeasti.

— Niin saattaisi olla, jos uskoisin että siinä teidän todellinen

mieli-alanne ilmaantuu; mutta minä luulen että teidän mielenne on

muutoin katkera ja siitä syystä katselette kaikkia väärältä kannalta,

josta luovutte niin pian kuin katkeruus on unhoittunut.

— Kas, kas, tuota pientä psykoloogia, eipä uskoisi! ajatteli maisteri

itseksensä, mutta vastasi ääneen: Kenties.

Sitten alkoi maisteri lyödä leikiksi ja ehdoitti että neiti Hegel,

koska hän pitää niin tarkkaa huolta kirjoitustavastakin, rupeisi

hänelle toimitussihteeriksi. Alma ei ehdoitusta pannut pahaksensa ja

epäselvillä lauseilla kulki puhe samaan suuntaan ja kuka ties mihinkä

loppupäätökseen olisi vihdoin vienytkään, jollei huvipaikalta olisi

alkanut kuulua outoa hälinää ja kaikki metsässä kävelijät kääntyneet

sinne kulkemaan.

Luullen että joku uusi leikki oli alkanut riensivät Alma ja maisteri

Tiira nopein askelin takasin. Kun he tulivat avonaiselle kentälle,

levisi heidän silmäinsä eteen tällainen näytelmä: keskellä tannerta

seisoi neiti Torn, joka piti nenäliinaa silmäinsä edessä ja nyyhki

niin että olkapäät värisivät; jonkun matkaa hänestä seisoi luutnantti

von Storm aivan tulipunaisena kasvoiltaan ja hänen vieressään Julia,

joka peljästyneenä katseli sulhaistaan. Muu yleisö hälisi ympärillä ja

toisia keräytyi yhä lisäksi metsästä, mikä tuoden oksan kädessään, mikä

kukkia, kaikkien vaatteet havun-neulaisissa ja hämähäkin seitissä.

Mitä oli sitte tapahtunut?

Neiti Torn oli heti saarelle tultuansa etsinyt Juliata ja hänen

sulhaistaan. Nämät ilmaantuivatkin tantereelle ja istuivat suuren

litteän kiven syrjälle. Silloin asettui neiti Torn jonkun matkan

päähän heistä ja alkoi katsella sulhaista niin omituisilla silmillä

että Juliakin sen huomasi ja kysyi luutnantilta, oliko hän tuttu neiti

Tornin kanssa. Oli hän ennen ollut, mutta ei ollut varma tunteeko neiti

häntä enään.

Kun tuo luopumaton katsominen alkoi luutnanttia liiaksi vaivata,

nousi hän ylös ja astui hymysuin neiti Tornin luokse. Sitte kumarsi

hän tervehtäen kohteliaasti sotilaan tavalla ja tarjosi kättä; mutta

silloin neiti Torn käänsi selkänsä ja sanoi jotakin, jota ei kukaan

oikein kuullut. Toiset väittivät hänen sanoneen: "Kun et häpeä!"

toiset taas: "Hävytön!" ja joku oli kuulevinansa sanan "konna". Kaikki

tantereella olijat huomasivat tämän tapauksen. Luutnantti seisoi pari

silmänräpäystä käsi ojennettuna ja kaikki vaikenivat, mutta sitte

palasi hän tulipunaisena morsiamensa luokse ja joukossa syntyi suuri

hälinä.

Silloin juuri tulivat Alma ja maisteri Tiira paikalle. Kun neiti Torn

huomasi heidät, juoksi hän äkkiä heidän luoksensa ja sanoi hätäisesti:

— Viekää minut kaupunkiin, minä voin pahoin! Jos hän olisi joitakuita

muita pyytänyt, olisivat kenties kieltäytyneet, sillä kaikkien silmissä

näkyi ankara paheksiminen hänen äskeisestä käytöksestään. Maisteri ja

Alma, jotka asiasta eivät mitään tietäneet, astuivat heti venheesen,

maisteri kävi soutamaan ja Alma piti perää, neiti Torn istui keskellä

venhettä.

Alma teki neiti Tornille lukemattomia kysymyksiä siitä, mitä oli

tapahtunut ja mikä häntä vaivasi. Aluksi neiti Torn ei vastannut

mitään, mutta sitte hän kenties ajatteli että hänen käytöksensä sentään

kaipaa selitystä, koska sitä muutoin voidaan väärin ymmärtää, sillä

yht'äkkiä hän alkoi kertoa, katkonaisesti ja nyyhkytellen surullista

historiaansa. Sen pääsisällys parilla sanalla selitettynä oli se, että

hän oli ollut muutamia vuosia takaperin Helsingissä salaa kihloissa

von Stormin kanssa ja oli sangen onnellinen; mutta yht'äkkiä sulhainen

hänet jätti sen vuoksi että oli ruvennut kietomaan verkkoihinsa erästä

rikasta tyttöä, josta vehkeestä ei kuitenkaan mitään tullut. Kovaa

taistelua oli hän taistellut ennen kuin sulhaisensa päästi ja se

tapahtui vasta sitte kun hän huomasi tuon jumaloidun miehen kokonaan

kunnottomaksi, jolle rahan saanti morsiamen ha'ussa oli pää-asia.

Kun neiti Torn oli kertonut heidän kihlauksensa purkautumiseen saakka,

huudahti Alma:

— Mutta sehän on sanasta sanaan niinkuin maisteri Tiiran novellissa!

Tunsitteko te, maisteri, tämän jutun, vai omasta päästännekö osasitte

sen samalla tavalla kokoon panna?

Maisteri ei tietänyt mitä vastata ja odotti että neiti Torn vastaisi.

Tuskallista äänettömyyttä kesti hetkinen, mutta sitte neiti Tornin

vaaleat kasvot punastuivat ja hän sanoi:

— Niin, minä olen sen maisterille kertonut...

Tuo lausuttiin kuitenkin sellaisella äänellä että Alma heti huomasi sen

valheeksi. Häntä suututti että noiden molempain välillä oli jotakin,

jota tahdottiin häneltä salata ja hän kävi harvapuheiseksi koko

loppumatkaksi. Mutta neiti Torn jatkoi kertomustaan.

— Kun minä sitte kuulin että Julia oli joutunut hänen pauloihinsa,

surkuttelin Juliaa, sillä hän on hyvä tyttö ja minä pidän hänestä

paljon. Jos olisin ennen heidän kihlaustaan saanut asiasta vihiä,

olisin kirjoittanut Julialle ja saanut hänet pelastetuksi, mutta nyt se

on liian myöhäistä. Sillä miehellä on erinomainen lumousvoima.

Neiti Torn vaikeni hetkeksi muistoihin vaipuneena ja katseli veden

tyyntä pintaa, johon kaikki esineet kuvastuivat ja airojen vetämät

synnyttivät yhä laajemmalle leviäviä kaaria. Sitte jatkoi hän taas:

— Kuultuani että luutnantti von Storm oli kaupungissa tahdoin

välttää häntä, mutta en ymmärrä mikä voima pakoitti minua lähtemään

saarelle, jossa kuitenkin arvasin hänet tapaavani. Kun sitte näin

hänet Julian sivulla niin onnellisena, niin autuaana kuin olisi

hän viattomin ihminen maailmassa — en enään tietänyt mitä tein. En

sitä kadu kuitenkaan, mutta Juliata surkuttelen suuresti. Käyköön

hänelle paremmin kuin minulle. Minä tunnen ett'ei onnen aurinko enään

milloinkaan minulle koita, mutta te ja tuo neljänkolmatta vuotias tyttö

puhui aivan kuin olisi ollut vanha äiti — te, joille onnen tie vielä

on avoinna, tutkikaa ensin onko teissä todellista rakkautta ennen kuin

koko elämäksenne sidotte itsenne.

Maisteri hymyili, mutta Alma venheen perässä punastui hiuksiin saakka

ja puri huultansa äkeissään siitä ett'ei voinut kasvojansa mitenkään

salata.

Rannalle päästyä tytöt hetken kiistelivät siitä kumpaako maisteri

lähtee saattamaan, sillä ei kumpikaan muka tahtonut häntä vaivata.

Vihdoin sovittiin niin, että kaikki yhdessä kävelivät Alman kotiin ja

sieltä saattaa maisteri neiti Tornia.