Kohta sen jälkeen kuin oikeuden tuomio saatiin tietää, tuli neiti Torn
maisteri Tiiran luokse.
— Te olette tuomittu, sanoi hän kalpeana.
— Niin, mutta en kadotettu, vastasi maisteri hymyillen.
— Ja minun tähteni kokonaan; millä voin sen teille palkita?
— Älkäämme siitä puhuko, vaan puhukaamme teistä itsestänne, neiti Torn.
Te olette jo jonkun aikaa ollut koulusta eroitettu, mitä aiotte tehdä?
Millä aiotte elää?
— Ah maisteri, sitä tuskin vielä tiedän. Olen tiedustellut monelta
puolelta koti-opettajattaren paikkaa, mutta en ole vielä mistään varmaa
vastausta saanut. Täällä on minulla myöskin ystäviä, jotka tahtoisivat
pitää minut Kauppilassa ja kehoittavat minua avaamaan pienten lasten
koulua, mutta minä en tahdo jäädä tänne. Minä en kuitenkaan epäile,
kyllä Jumala minusta huolen pitää. Mutta te —
— Josta Jumala ei huolta pidä, tahdotte kai sanoa.
— Oi älkää puhuko sillä lailla! Hän pitää kyllä huolen teistäkin, sillä
vastoin hänen tahtoansa ei pieninkään varpunen katolta putoa. Mutta
kuinkas teidän käy?
— Onhan minulla virkani.
— Mutta pitihän teidän hankkia oma kirjapaino, ja nyt on sakko
maksettava.
— Kirjapaino saa nyt jäädä ja sanomalehti myöskin. Se olisi muutoinkin
turhaa yritystä, niinkuin näette.
Maisteri ojensi virallisen lehden, jossa ilmoitettiin että kauppias
Pihlén oli saanut luvan perustaa Kauppilaan ensi vuoden alusta uuden
sanomalehden.
Oltuansa hetken vaiti sanoi neiti Torn:
— Suututteko te, maisteri, jos teen pienen ehdoituksen?
— Puhukaa!
— Te olette minun tähteni joutunut suuriin kulunkeihin... teille
kenties käy vaikeaksi maksaa sakko...
— Joka luultavasti ylä-oikeuksissa melkoisesti vähennetään, keskeytti
maisteri.
— Minulla on, jatkoi neiti Torn, ikäänkuin ei olisi maisterin
muistutusta ollenkaan kuullut, säästössä noin tuhannen markkaa,
jäännökset pienistä palkoistani. Minä en voi tarjota teille mitään
korvausta, koska tiedän että te ette sellaista kuitenkaan ottaisi
vastaan... mutta lainaksi...
Neiti Torn punastui ja loi silmänsä maahan.
— Jos nimittäin tarvitsette, sanoi hän sitte äkkiä ja katsahti ylös.
Maisteri katseli kummastuneena edessänsä seisovaa tyttöä. Ensi kerran
huomasi hän että neiti Torn oli kaunis. Suurien mustien silmien
säteileminen, ihon erinomaisen lämmin väri, vartalon solakkuus,
yksinkertaisen mustan puvun somuus, kaikki ilmaantui nyt hänelle
yht'äkkiä ikäänkuin kaihi olisi silmäin edestä pudonnut. Hän luuli
myöskin huomaavansa että se olikin sisällisen elämän ilmaus, joka antoi
tälle tytölle suurimman sulouden; hänen silmistään kuvastui koko hänen
sielunsa intoisuus ja tyytymättömyys; ne ikäänkuin sanoivat: minä en
pyydä muuta kuin kuolla sen edestä, jota rakastan.
Nämät silmät katselivat nyt maisteria ja hän tunsi oudon tunteen
heräävän itsessään, tunteen, jonka kaltaista hän ei ennen ollut
itsessään huomannut, ei rakkaudessa eikä vihassa. Hän unohti kokonaan
vastata neiti Tornin tarjoukseen.
— Te pahastutte siis tarjouksestani? kysyi neiti Torn hiljaa ja
vetäytyi askeleen takaperin, sillä maisterin katse alkoi tuntua
kummalliselta.
— En suinkaan, vastasi maisteri vihdoin ikäänkuin unesta heräten.
Mutta suokaa anteeksi jollen voi tarjoustanne hyväkseni käyttää, sillä
nykyisessä tilassanne olisi se minun puoleltani jokseenkin kohtuutonta.
Jos minä nyt ottaisin teidän rahanne ja huomenna tiiliskivi putoisi
päähäni, niin sinne ne olisivat menneet teidän säästönne. Ei, se ei käy
laatuun.
Maisteri ei sallinut siitä sen enempää puhuttavan ja neiti Torn läksi
pois.
Mutta siitä pitäin nähtiin maisteri Tiira ja neiti Torn joka päivä
yhdessä, eikä sitä kukaan ihmetellyt, sillä olihan kohtalo ikäänkuin
ajanut yhteen nämät kaksi yksinäistä ja ainoastaan itseensä turvautuvaa
ihmislasta.
Tämä taaja seurustelu pian totutti heitä niin toinen toisiinsa, että
tuskin osasivat ajatellakaan eroa mahdolliseksi tai tarpeelliseksi.
Toistensa läheisyydessä tuntui olo heistä niin turvalliselta ja
eroitettuina ajoi kaipaus heidät pian taas yhteen. Neiti Torn kysyi
kaikessa neuvoa maisterilta, ja maisteri puhui kaikki tuumansa hänelle,
lukipa hänelle kirjoituksiansakin ja kysyi hänen mielipidettänsä
niistä. Toisinaan sellaisissa tapauksissa syntyi kiivas väittely, mutta
päätös oli aina se, että neiti Tornin mielipide pääsi voitolle.
Neiti Torn asui vanhan leskirouvan luona, joka oli hänelle hiukan sukua
ja joka hyvin mielellään olisi hänet naittanut. Rouva itse kaipasi
Tuomas-vainajataan liikuttavalla hellyydellä. "Jos Tuomas eläisi, niin
hän tekisi sitä ja sitä", se oli hänen tavallisin lauseensa kaikissa
asioissa. Ukkonsa kuolemasta hän laski kaiken aikansakin; siitä oli
jo kolmastoista vuosi kulumassa. Mutta vieläkin hän usein puhutteli
Tuomasta unissaan.
— Ei, ei sitä tiedä minkä arvoinen mies on ennen kuin sen kadottaa,
sanoi hän usein neiti Tornille. Jos sinullakin olisi mies, niin
voisitte ostaa tämän talorähjän ja minä pääsisin kaikista puuhista.
Mutta nyt sinä jäät tuohon, niinkuin lintu oksalle.
— No hyvä täti, en minä siltä hukassa ole.
— Jaa, jaa jaa! Minä tiedän — minä tiedän. Vanha muija näki
mielihyvällä että maisteri Tiira heillä ahkeraan kävi, ja kun hän
synkkinä syys-iltoina, jolloin kylmä tuuli vonkui nurkissa ja sydän
kaipasi lämmintä, oli saanut nuoret pehmeään sohvaan istumaan ja
heittänyt lampun ylitse punertavan paperiverhon, joka rusoitti kasvot
ja laajensi silmäterän, hiipi hän itse toiseen huoneesen, pani
paksusankaiset silmälasit nenälleen ja alkoi lukea Bunyanin "Taivaasen
juoksijata".
Eräänä iltana joulukuun puolivälissä kun maisteri oli istunut sohvaan
tuossa tutussa pienessä salongissa, ilmoitti neiti Torn että hän nyt
oli saanut koti-opettajattaren paikan ja että hänen piti lähteä sinne
jo jouluksi. Paikka oli Pohjanmaalla parin kymmenen peninkulman päässä.
Maisteri säpsähti.
— Meidänhän täytyy siis erota? sanoi hän omituisella äänellä.
— Niin! naurahti neiti Torn ja katsoi häneen suurilla silmillään
kysyväisesti. Olihan se luonnollista.
Maisteri oli hetken vaiti, mutta sanoi sitte päätään puistaen:
— Se on mahdotonta!
Tämä lause tuli niin sydämen pohjasta, että neiti Torn kalpeni.
Hän arvasi mitä nyt seurasi. Maisteri alkoikin heti selittää
minkä vuoksi heidän eroamisensa on mahdotonta. Sen vuoksi että he
rakastavat toisiansa, että he eivät voi elää eroitettuina. Hän puhui
ikäänkuin heidän molempain nimessä, ikäänkuin neiti Tornilla ei voisi
toisenlaisia ajatuksia olla.
Eikä hänellä ollutkaan, se hänen täytyi vihdoin tunnustaa nojatessaan
päätänsä maisterin rintaa vastaan. Ei — ei koskaan erota, se oli
hänenkin mielipiteensä; ei milloinkaan, vaan yhdessä kärsiä, yhdessä
nauttia kaikki.
Sitte he menivät asiata tädille ilmoittamaan, mutta täti oli nukkunut
keinutuoliinsa, kirja syliin. Maisteri ei antanut häntä herättää, vaan
läksi pois. Mutta silloin neiti Torn ei enään malttanut olla, vaan meni
ja suuteli vanhusta otsaan. Nukkuja heräsi ja alkoi katsella kirjaansa
ikäänkuin olisi koko ajan lukenut, mutta tyttö painoi kirjan alas ja
kuiskasi tädin korvaan:
— Täti, hän on tunnustanut.
— Ja sinä?
— Minä myöskin.
— No Jumala teitä siunatkoon! sanoi vanhus riipaisten silmälasit pois.
Mutta sinullahan on kyyneleet silmissä, tyttö!
— Rakkaus minua peloittaa, täti. Tiedättehän kokemukseni,
— Tulessa kulta vaan puhdistuu. Ei nyt ole itkun aika, nyt ruvetaan
häitä ajattelemaan!
Vanha muija käännähteli niin nopsasti kuin olisi uudestaan nuoreksi
muuttunut, ja vielä kauan sen jälkeen kuin oli maata pantu ja valkea
sammutettu, puhua ropotti hän vuoteeltansa pimeässä, antaen viisaita,
kokemukseen perustuvia neuvojansa tytölle, jonka silmiin ei myöskään
uni tahtonut tulla. Hän kiitti onneansa ettei täti pimeässä nähnyt
hänen punastustansa kun neuvot toisinaan liiaksi yksityisseikkoihin
kajosivat; mutta hän ei myöskään raskinut kieltää tätiä sopottamasta,
sillä olihan sentään kenties hyvä panna tuollaisia neuvoja korvan
taakse tulevaisuuden varaksi.
Juslenius, joka keväällä ei tullutkaan luvuissansa valmiiksi ja sen
vuoksi oli jäänyt koko kesäksi Helsingin läheisyyteen lukemaan,
oli syksyn kuluessa suorittanut tutkintonsa ja palasi nyt jouluksi
kandidaattina kotikaupunkiinsa. Hän tuli maisterin luokse ja huusi heti
ovesta sisään päästyänsä:
— No sinähän olet keittänyt itsellesi aika sopan! Sinä tulet kohta
kuuluisaksi Suomenmaassa. Sinun käytöksestäsi väitellään pro et contra
jo muuallakin kuin Kauppilassa. Mutta hyvää päivää ensin! Wie steht's,
vie geht's?
Vaikka sitte jo muutakin puhuttiin, palasi Juslenius uudestaan
aloittamaansa asiaan.
Kuinka tuo suurisilmäinen koulumamseli sai sinut ritariksensa noin
onnettomilla seurauksilla? Sinua voisi nyt syystä sanoa "surkean
ulkomuodon ritariksi".
Kuules, minä annan sinulle yhden neuvon, sanoi maisteri vakaasti, puhu
aina kunnioituksella neiti Tornista, sillä hän ei ansaitse vähintäkään
pilkkaa.
— Luonnollisesti minä puhun tällä tavalla ainoastaan meidän kesken; vai
oletko sinä kenties häneen niin mieltynyt, että et salli leikkipuhetta
laisinkaan?
— Entäs jos olisin?
— No ei mitään; mutta Hegel?
— Alma Hegel! Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä?
— En minä tiedä mitään, mutta Alma puhuu ainoastaan sinusta, hänellä
tuskin muuta on koskaan esillä.
— Mutta vast'ikäänhän sinä olet kaupunkiin tullut ja kuitenkin tiedät
noin paljon.
— Sitä olen, näet, muiltakin kuullut.
— Älä usko koskaan juoruja; neiti Alma puhuu minusta sen vuoksi, että
kaikki muutkin tätä nykyä minusta puhuvat. Olenhan minä nyt jokaisen
hampaissa, lisäsi maisteri katkeralla hymyllä.
— Siitä olen oikein iloinen... nimittäin ett'et sinä Almasta välitä!
huudahti Juslenius ja säikähti sitte itsekin että oli näin ääneen
ajatellut.
Hän oli hurjasti rakastunut Almaan, mutta pelkäsi että maisterin ja
Alman välillä oli jonkinlainen sopimus olemassa, josta hän tahtoi saada
selvän ennen kuin meni ilmaisemaan tunteensa tytölle. Siitä syystä hän
ei saattanutkaan iloansa salata kun huomasi ett'ei ainakaan maisterilla
ollut mitään hellempiä tunteita Almaa kohtaan.
Hän tahtoi heti kiiruhtaa pois, mutta maisteri pidätti häntä ja sanoi:
— Kerropas nyt jotakin itsestäsi. Mitä aiot tehdä kun olet tutkintosi
suorittanut?
Juslenius kävi hiukan hämillensä ja vastasi:
— Minä en ole oikeastaan vielä mitään päättänyt, mutta Pihlén on
pyytänyt minua tuon uuden lehden toimittajaksi...
— Ahaa! Meistä tulee siis virkaveljet, toivotan onnea!
— Sinä aiot siis jatkaa lehteäsi?
— En, en, sitä en enään uskalla ajatellakaan kun tiedän kuka
kilpailijakseni tulee.
— Kas, kas, kuinka sinä olet tullut myrkylliseksi!
Juslenius alkoi selitellä kuinka hän on lukeissaan velkaantunut ja
kuinka hänelle on tarpeellista päästä jotakin ansaitsemaan. Nyt tarjoo
Pihlén hänelle kaksisataa markkaa kuukaudessa ja hän on aikonut ottaa
viran vastaan.
— Niin, ota sinä vaan, minä kyllä ymmärrän asemasi. Sinulla on kai
myöskin hyvin suuret aikeet? Muistatkos vielä Moses Strohmanin puhetta
kestikievarissa vuosi takaperin? Ai'otko olla rohkea toimittaja vai
tavallinen?
— Tavallinen, tavallinen! Näenhän sinusta kuinka käy kun liian
rohkeaksi rupee.
Tällaisia puolittain pistosanoja päästellen erosivat ystävykset. Vaikka
maisteri tunnusti itsellensä, että hänelle nyt oli yhden tekevä kuka
uuden lehden toimittajaksi tulee, olisi hän siihen virkaan kuitenkin
suonut jonkun toisen eikä hyvää ystäväänsä.
Mutta pian hän unohti sekä tämän asian että muut vastoinkäymiset, siliä
hänelle alkoi uusi elämä täynnä iloa, täynnä sitä viehätystä, joka on
sanoissa "minä rakastan sinua", kun ne lausuu lemmitty nainen. Hänen
mielensä keveni, hän alkoi taas katsella maailmaa hauskemmalta kannalta
ja hän tunsi jäntereissään voimaa uudestaan taistelemaan vaikka koko
maailmaa vastaan, mutta ei enää koko maailman puolesta.
Iloisempi maisteri Tiira ei ollut koskaan kuin saadessaan lehtensä
viimeisen numeron valmiiksi. Neiti Torn nojasi hänen olkapäätänsä
vastaan ja katseli hänen kirjoittamistaan.
— Kuulepas kultaseni, sanoi maisteri, minun tekee mieleni ilmoittaa
kihlauksemme lehden viimeisessä numerossa, ettei kukaan luulisi minun
surumielin sitä lopettavan.
— Tee niin, sanoi morsian ja suuteli häntä.
Maisteri otti palan paperia ja kirjoitti:
"_Kihloissa_. Neiti Helena Torn ja Maisteri Kaarlo Tiira."
Ihmiset lukivat seuraavana aamuna suurella uteliaisuudella "Kaupin"
viimeistä numerota, luullen saavansa siinä nähdä erinomaisia selityksiä
lehden lakkauttamisesta ja ankaroita haukkumisia kaikille toimittajan
vastustajoille. Mutta siinä he suuresti erehtyivät. Lehdessä vallitsi
täydellinen joulurauha. Hyvin lyhyesti vaan toimitus ilmoitti että
yksityisten asiain vuoksi lehden ulosantamista ei voida jatkaa,
lausuttiin kiitokset kaikille, jotka lehdelle olivat apuansa antaneet,
ja pyydettiin anteeksi niiltä, joiden oikeutettuja vaatimuksia kenties
ei ole voitu täysin tyydyttää. Tahdon puute ei siihen ainakaan ole
ollut syynä. Kun kaupunkilaiset lukivat kihlaus-ilmoituksen, sanoi
melkein jokainen jo arvanneensa asian, mutta moni ihmetteli mitä hyvää
siitä saattaa syntyä että kaksi köyhää yhteen menee.
Alma Hegel istui, tuon ilmoituksen luettuansa, tuntikauden pää käteen
nojautuneena ja tuijoitti ulos avaruuteen, mutta kavahti sitten
ikäänkuin unesta heränneenä ylös, pyyhkäsi silmille valuneet kähärät
otsalta pois, laittoi muutamista huonekukista pienen kukkakimpun ja
läksi viemään sitä Helena Tornille.