Kesä oli jo tullut ja kouluissa työ lopetettu; sekä opettajat että
oppilaat olivat kiiruhtaneet vapauteensa, hajoten kaikkialle ympäri
maata. Maisteri Tiira oli vielä kaupungissa; hän sanoi sanomalehden
pidättävän häntä Kauppilassa, mutta oikeastaan hän odotteli Juliata
kotia tulevaksi. Juliata ei kuitenkaan kuulunut ja kerrottiin hänen
menneen Helsingistä jonnekin kylpemään, Hankoniemeen taikka Naantaliin.
Odottaessansa maisteri hautaantui kokonaan kirjoihinsa ja valmisteli jo
tohtoriväitöksensä luonnosta. Hän aikoi pyytää seuraavan vuoden alusta
virkavapautta tullaksensa Helsinkiin arkistoissa tutkimuksia tekemään.
Väitöksen aineena oli Kauppilan historia, ja hän oli jo perin pohjin
tutkinut kaupungin oman arkiston.
Oli jo sekin aika käsissä, jolloin valtiopäivämiehen vaali oli
toimitettava, ja päivä sitä varten oli jo määrätty. Maisterilla
oli myöskin vaalikehoitus valmiina. Siitä pitäin kuin Grönqvist
hänelle paljasti kaupungin vaali-mysteeriat, oli hän tullut hyvin
epäluuloiseksi kaikkia vaalipuuhia vastaan ja päätti menetellä aivan
itsenäisesti. Hän huomasi harmiksensa että häntä on tahdottu vaan pitää
mukavana välikappaleena ties minkälaisten tarkoitusten saavuttamiseksi.
Mutta Julian isää hän ei tahtonut mitenkään loukata ja kun hänen oma
vakuutuksensa myöskin kallistui Pihlénin puolelle, niin hän päätti
ehdoittaa Pihléniä, sanokoon hän itse mitä hyvänsä.
Päivää ennen vaalia istui Pihlénin puistossa rouva Pihlén, neiti Torn
ja maisteri Tiira. Pihlénin nuorin perillinen makasi vaunuissa, joita
neiti Torn kädellänsä liikutteli edes takaisin. Äkkiä juoksi Alma Hegel
heidän luoksensa, silmät ilosta säteilevinä, ja huusi kovalla äänellä:
— Suuri uutinen! Suuri uutinen!
— Mikä se on? kysyivät kaikki yht'aikaa.
— Arvatkaapas, sanoi Alma ja loi epäluuloisen katseen maisteriin,
ikäänkuin nähdäksensä minkä vaikutuksen uutinen häneen tekee. Sitte
lausui hän hyvin juhlallisesti:
— Julia Polin on kihloissa!
Maisteri kalpeni ja Alman silmistä välähti pieni vahingon ilo. Mutta
pian maisteri pakoitti luontonsa ja kysyi niin rauhallisella äänellä
kuin mahdollista:
— Kenenkä kanssa?
— Luutnantti von Stormin.
Neiti Torn lykkäsi silloin vaunua niin kiivaasti, että se lensi pitkän
matkan päähän ja lapsi heräsi. Kaikki katsoivat vaan vaunua eikä kukaan
huomannut kuinka kalpeana neiti Torn silmänräpäyksen ajan istui, kuinka
hän sitten äkkiä kavahti pystyyn ja teeskenneltyyn nauruun purskahtaen
juoksi vaunujen jälestä.
Alma seurasi silmillänsä maisteria ja nähdessänsä kuinka syvän
vaikutuksen sanoma häneen teki, katosi tuo ilkeä riemu tytön silmistä
ja hän katui että oli asian sillä tavalla esiin tuonut. Ikäänkuin
puolustaaksensa käytöstänsä, veti hän povestansa kirjeen, jonka Julia
oli kirjoittanut eräälle ystävällensä ja joka nyt kulki tyttöjen kesken
kädestä käteen. Niin se oli joutunut Almallekin, joka nyt luki siitä
kihlausta koskevan osan ääneen.
Se oli kirjoitettu Hankoniemestä. Siinä Julia ylisteli sulhaisensa
kauneutta ja kuinka pulskalta hän näyttää komeassa univormussaan, ja
kuinka erinomaisen kohtelias hän on ja hyvä tanssija.
"Et usko kuinka hauska on olla kihlattuna", kirjoitti hän, "todellisuus
voittaa tuhannesti kaikki mielikuvitukset ja unelmat. Joka aamu
tulee Olof hakemaan minua kylpyyn ja hän odottelee minua sillä aikaa
puistossa, niinkuin minäkin taas odottelen häntä kun hän on kylpyänsä
saamassa. Olof ottaa tulikivikylpyjä, jotka kuuluvat olevan erittäin
terveellisiä, ja minä kylmiä lakanakylpyjä, joiden jälkeen hierotaan
kovasti. Tohtori tahtoi myöskin antaa minulle vatsan huuhtomista,
mutta minä en saata tuota ilkeätä letkua niellä. — Kun olemme saaneet
kylpymme, kävelemme puistossa tai istumme penkillä ja puhumme
tulevaisuudesta, taikka ripustaa Olof keinuverkkonsa puiden väliin,
nostaa minut siihen ja lukee sitte ääneen jotakuta hauskaa romaania.
Huvituksiin emme paljon ota osaa emmekä kaipaa seuraa; me olemme niin
onnelliset kahden kesken."
Koko ajan kuin kirjettä luettiin oli neiti Tornin suu ilkeässä hymyssä,
joka suuresti rumensi hänen muutoin säännöllisiä kasvojaan.
Maisteri heitti kohta hyvästi ja läksi pois. Hän käveli kotiansa aivan
kuin unissaan. Tiellä tuli vastaan Pihlén, joka kuiskasi:
— Jokos vaalikehoitus on valmiina? Muistahan vaan sopimuksemme?
— Ole huoleti, minä teen mitä velvollisuuteni vaatii, vastasi maisteri
kulkuansa keskeyttämättä.
Pihlén katsoi kummastuneena hänen jälkeensä.
Kotia tultuansa maisteri käveli kauan edestakaisin huoneensa
permannolla sisällisen tuskan valtaamana. Vihdoin hän itseksensä
puhkesi sanoihin:
— Ja minä kun rakastin häntä niin hurjasti!
Hän löi nyrkkiänsä pöytään ja alkoi tuumia kirjoittaisiko kirjeen
tuolle kauppaneuvoksen tyttärelle ja selittäisi hänelle minkälainen
ihminen hän oikeastaan on. Hän haki jo ajatuksissaan oikein katkeroita
ja ivallisia sanoja, joita kirjeessään käyttäisi; mutta sitte hän
ajatteli, ettei hänellä ollut oikeutta moittia Juliaa, eihän heidän
välillänsä ollut minkäänlaista sopimusta eikä suinkaan voitu sanoa
että Julia hänet petti, ja kuitenkin — kuitenkin tunsi hän itsensä
petetyksi, hyljätyksi, pilkkana pidetyksi! Hän otti Julian valokuvan
pöydältä ja oli jo vähällä viskata se uuniin, mutta hillitsi kuitenkin
itsensä ja pisti kuvan pöytälaatikkoon.
Sitte hän luki koneentapaisesti korrehtuuria vaalikehoitukseen, joka
oli painettava huomispäivän lehteen. Pari sanaa hän muutti siinä
sattuvammaksi, muutoin hän antoi sen olla sillänsä.
Jopa valkeni vihdoin vaalipäivä. Aamulla varhain vedettiin
kirjapainossa ensimmäinen arkki sanomalehteä ja lähetettiin
paino-asiamiehelle. Nyt ei enää jatkettu lehden painattamista ennen
kuin oli lupa jakamiseen saatu, sillä makulatuuria ei tahdottu painaa.
Työväki meni välillä kirjapainosta pois, mikä kahvia juomaan, mikä
einettä haukkaamaan.
Kirjapainon ollessa tyhjänä astui sinne sen isäntä, kauppias Pihlén,
yönutussa ja tohvelit jalassa. Hän meni valmiin latomuksen luokse ja
alkoi vaikeasti takaperin lukea ensimmäistä kirjoitusta.
— Peijakkaan kirjatoukka! huudahti hän äkkiä päästyänsä kirjoituksen
lopulle, jossa kehoitettiin valitsemaan kauppias Enok Pihléniä, ja nimi
oli vielä painettu suurilla kirjaimilla eri riville.
— Olipa hyvä että tulin katsomaan. Mutta kyllä minä opetan sinut
sanaasi syömään, mutisi Pihlén itseksensä, ja kun hän vuoden kuluessa
oli nähnyt kuinka latojat työtänsä tekevät, kaivoi hän ulos nimensä
latomuksesta ja asetti sijaan samoilla kirjaimilla sanat: "Maisteri
Kaarlo Tiira." Sitte kiristi hän formua lujempaan ja läksi pois.
Ovessa tuli hänelle vastaan juoksupoika, joka toi hyväksytyn lehden
paino-asiamieheltä.
Maisteri oli edellisenä yönä myöhään nukkunut; uni ei tahtonut tulla
hänen silmiinsä ja hän väänteli itseänsä öiseltä kyljeltä toiselle
kuumeentapaisessa ahdistuksessa, niinkuin mies, jonka rakkaimmat
tuulentuvat ovat äkkiä ankean luontonsa näyttäneet. Unia ja kummallisia
houreita nousi hänen silmäinsä eteen. Kerrankin hän jo kuvitteli
itselleen että kaikki oli valhetta, että tuo kirje oli piloilla
kirjoitettu, että Julia oli hänelle vielä uskollinen, tuo kaunis Julia
säihkyvine silmineen. Mutta sitte tuli hänen eteensä komea upseeri,
kullalta hohtavassa puvussa, rinta täynnä tähtiä ja rahoja, miekka
laahasi kolisten jälessä ja kannukset helisivät. Maisteri sulki
silmänsä ja veti itsensä huppuun päästäksensä tuosta näystä, mutta se
ei kadonnut. Vihdoin aamupuolella yötä maisteri nukkui ja makasi sitte
kauan.
Herättyänsä ja puettuansa päälleen, löysi hän ovensa takana päivän
lehden. Hän otti sen käteensä. Ensimmäinen, mikä hänen silmäänsä pisti,
oli hänen oma nimensä, jonka hän luki siinä suurilla kirjaimilla
painettuna. Ensin hän ei käsittänyt mitä se merkitsi, mutta sitte
huomasi hän missä kirjoituksessa nimi oli.
— Mitä konnamaisuutta tämä on! huusi hän kauhealla äänellä ja purskahti
itkuun niin mies kun olikin.
Hän luki kirjoituksen vielä lävitse, siinä ei ollut mitään muuta
muutettu. Siinä puhuttiin kuinka kaupunkia viime valtiopäivillä oli
edustanut vieras helsinkiläinen, joka ei paikkakunnan oloja ja tarpeita
tuntenut. Sitte sanottiin että se oli häpeäksi kaupungille, jossa kyllä
oli omia miehiä sellaiseen toimeen kykenemään. Sitte lueteltiin mitä
kaikkia ominaisuuksia valtiopäivämieheltä vaaditaan. Ne ominaisuudet
ovat kaikki yhdistettyinä miehellä, jota lehti mitä hartaimmin sulki
arvoisain valitsijain suosioon, ja se mies oli _maisteri Kaarlo Tiira_.
— Herra Jumala, huusi maisteri päätänsä pidellen, minkälaiseksi
pöllöksi minut on tehty! Minä, joka koulu-opettajana en edes ole
vaalikelpoinen, minä ehdottelisin tuollaista tyhmyyttä! Minä, joka en
kärsi omaa kiitosta kenenkään suussa, laskisin nyt omassa lehdessäni
tuollaista suitsutusta itselleni!
Maisteri sieppasi hattunsa ja kiiruhti juoksujalassa kirjapainoon.
Ensimmäisenä hän tapasi kirjapainon johtajan, jonka kimppuun hän
karkasi niinkuin kissa.
— Mies! huusi hän, kuinka se on mahdollista, kuinka olette uskaltanut
sellaista tehdä? Ja hän ravisteli johtajaa kauluksesta.
Tämä, jolla ei ollut aavistustakaan mistään rikoksesta, luuli maisterin
tulleen hulluksi ja koetti päästää itseänsä irti hänen kynsistään.
Maisteri hellittikin kohta ja rauhoittui sen verran että molemmin
puolin voitiin selityksiä antaa.
Johtaja ei tietänyt mistään. Hän näytti maisterille paino-asiamiehen
luona olleen numeron, jossa oli oikea nimi. Muu väki kirjapainossa ei
myöskään tietänyt mitään; juoksupoika vaan sanoi tavanneensa patruunan
ovessa. Silloin maisteri heti arvasi asian oikean laidan ja läksi
hammastaan purren pois.
Kun kaupungin porvaristo iltapäivällä kokoontui vaalia toimittamaan,
naurettiin raastuvassa paljon sanomalehden toimittajan ylpeyttä ja
itserakkautta, joka aivan ujostelematta kehuu itseänsä kaupungin
etevimmäksi mieheksi ja kehoittaa valitsemaan itseänsä, vaikka ei edes
kuulu porvarissäätyynkään. Toiset kertoivat nähneensä että Pihlén oli
edellisenä iltana käynyt Polinin luona, ja silloin kaikki nyökkäsivät
päätänsä ja sanoivat:
— Vaali on siis päätetty, voimme lähteä kotia! Mutta kotia ei sentään
kukaan lähtenyt, sillä uteliaisuus pidätti jokaista. Kun vaalitoimitus
alkoi, ehdoitteli kauppaneuvos Polin että valittaisiin nimituomari se
ja se Helsingistä; hän on oppinut ja taitava mies eikä vaadi muuta kuin
sata markkaa kuukaudelta niin kauan kuin valtiopäivät kestävät, mitään
erityisiä matka- ja päivärahoja ei tule kysymykseenkään.
Porvarit kuuntelivat ja syleksivät happamesti raastuvan nurkkiin,
mutta kun Pihlén nousi ja sanoi täydellisesti kannattavansa
kauppaneuvos Polinin ehdoitusta, niin kaikki antoivat äänensä tuolle
helsinkiläiselle ehdokkaalle. Vaikea olisikin ollut jollekulle muulle
antaa, sillä Polinin ja Pihlénin konttoristit olivat edellisenä
päivänä käyneet useimpain porvarein luona noin omituisella hymyllä
ilmoittamassa että velat ovat maksettavat kohta, koska nyt sattui
tulemaan erityinen rahan tarvis. Vanhasta kokemuksesta tiesivät
porvarit että vaalin jälkeisenä päivänä tullaan sanomaan, että velka
saa vielä olla toistaiseksi, koska muulla tavalla satuttiin tarvittavat
rahat saamaan.
Kauppilalla oli siis taas edusmies valtiopäivillä ja juuri sellainen
kuin se ansaitsikin. Mutta puolueet pääkaupungissa iloitsivat ja
kiroilivat; toiset iloitsivat siitä että olivat saaneet yhden äänen
lisää, toiset kiroilivat että sen olivat menettäneet. Oikeata syytä,
miksi niin oli käynyt, ei mikään puolue tiennyt.