VIII.

Pihlénissä oli ristiäiset ja maisteri Tiira oli kutsuttu kummiksi.

Hänen vastassansa tyttökummina seisoi Alma joka ei uskaltanut nostaa

paljon silmiänsä maasta, mutta kuitenkin huomasi, ett'ei maisteri

hänestä ollenkaan lukua pitänyt. Ja kuitenkin oli hän viehättävin tyttö

mitä ajatella saattaa, pienet hymykuoppaset poskipäissä ja lyhyt tukka

kiharoina pään ympärillä. Hän oli pukeutunut tilaisuuteen erityisellä

huolella, vaikka hän ei tahtonut sitä itsellensä myöntää, ja nyt pisti

hänen hiukan vihaksensa, että maisteri ei ollut häntä näkevinänsä.

Maisteri olikin näinä aikoina tavattoman hajamielinen eikä huolinut

mistään. Siihen oli syynä osaksi paljo lukeminen, osaksi Jusleniuksen

kirje. Hänen ajatuksensa liikkuivat yhä Helsingissä, jossa hän luuli

näkevänsä Julian milloin jonkun upseerin sylissä, milloin nauramassa

jonkun muun kavaljeerin kanssa. Hän olisi jo mielellään kirjoittanutkin

Julialle, mutta ei tietänyt hänen asuntoansa Helsingissä, eikä

rohjennut mennä sitä Polinilta kysymään; muita hän ei tahtonut heidän

väliinsä vetää, koska tähän saakka asia oli niin hyvin salassa pysynyt,

ettei mitään kulkupuheita ollut syntynyt.

Kun kastetoimituksen loputtua viiniä ja makeisia tarjoeltiin, kiertyi

useita tyttöjä, niiden joukossa Alma, maisterin ympärille. Oikeassa

kädessään he pitivät viinilasia ja vasen käsivarsi oli laskettu

vieruskumppalin vyötäisille. Siten muodostui keskeymätön rengas,

jota jokainen mies olisi ihastuksella katsellut, mutta maisteri vaan

itseksensä nureksi, ett'eivät jätä häntä rauhaan.

Tytöt kertoivat kaikki melkein yhdellä suulla kuinka he ovat

mielistyneet lehdessä tätä nykyä olevaan novelliin ja tahtoivat

edeltäpäin tietää "saavatko he toisensa". Maisteri oli juuri

sanomaisillansa että heidän piti tätä kysyä neiti Tornilta, mutta tämä,

joka istui kauempana ja oli kuunnellut keskustelua, loi häneen niin

rukoilevainen ja tuskaa ilmaisevan katseen, että maisterin tuli häntä

sääli. Hän kehoitti sen vuoksi tyttöjä hillitsemään uteliasuuttansa ja

odottamaan novellin jatkumista.

— Voi voi, siihen menee niin monta viikkoa, sanoivat tytöt ja pyysivät

maisteria jos jollakin tavalla muodostamaan kertomusta niin, että

se loppuisi heidän mielensä mukaan, eivätkä ottaneet korviinsakaan

maisterin vakuuttelemista, ettei kertomuksen muodostaminen ollut hänen

vallassaan.

Koko ajan istui neiti Torn aivan kuin neuloilla. Nyt tuli koko

tyttöparvi hänen luoksensa. Lasia kilisteltiin, huulia kasteltiin ja

eräs tytöistä kuiskasi hiljaa, maisteriin vilaisten:

— Onko hän todella rakastanut ja niin paljon kärsinyt, vai kuinka hän

osaa sillä tavalla kirjoittaa?

— Luultavasti, sanoi neiti Torn ja huokasi syvään. Kerrotaanhan että

simpukka ainoastaan suurta tuskaa kärsien voi helmiä synnyttää; ehkä

kirjailijain laita on sama.

Moni tytöistä katsoi uteliaasti maisteriin ja ajatteli: Jos voisi hänen

sydämestään lukea niinkuin kirjasta, mitähän kaikkea silloin saisi

tietää?

Poislähteissä lyöttäytyi maisteri neiti Tornin seuraan ja saattoi häntä

kotia. Hän kertoi kuinka neidin kirjoittama novelli on saavuttanut

suurta suosiota, niinkuin, itse saattoi tänään tyttöjen uteliaisuudesta

nähdä. Maisteri sen vuoksi pyysi hyvin hartaasti että neiti Torn joko

jatkaisi novellia, joka kohta loppuu, taikka kirjoittaisi uuden, sillä

novelli on tuottanut lehdelle paljon uusia tilaajoita.

Neiti Torn vastasi, ettei hän voi novellia jatkaa, sillä se on

auttamattomasti lopussa, mutta uutta on hänellä jo alulla, sillä

ensimmäisen menestyminen on häntä suuresti kiihoittanut.

Muutaman ajan päästä tuli neiti Tornilta paksu vihko käsikirjoitusta.

Maisteri tarttui siihen innokkaasti ja alkoi lukea. Mutta suuri

oli hänen hämmästyksensä, sillä, yhtä luonnollinen, todenmukainen

ja liikuttava kuin edellinen novelli oli, yhtä teeskennelty, kuiva

ja mahdoton oli tämä. Niitä ei olisi voinut luulla saman henkilön

kirjoittamiksi.

Ensi kerran kun maisteri tapasi neiti Tornin, sanoi hän suoraan

ajatuksensa uudesta novellista. Neiti Tornille herahti kyyneleet

silmiin. Hän sanoi itse samaa peljänneensä; mutta eroituksen oli

vaikuttanut se, että edellisessä hän oli kertonut mitä itse oli

kokenut, jälkimäisessä hän puhui ainoastaan mielikuvituksensa

perustuksella, ja se ei mahtanut olla erittäin vilkas.

Maisteri sääli tyttöparkaa, jonka hän arvasi paljon kärsineen, ja

kun häntä itseänsäkin näinä aikoina kovat lemmen tuskat vaivasivat,

tunsi hän erityistä hellyyttä tuota naista kohtaan, joka seisoi hänen

edessänsä ja kyynelten lävitse katsoi niin rukoilevaisesti. Hän tarttui

melkein tahtomattansa tytön käteen ja koetti lohduttaa häntä, vaikka

ei oikein tietänyt mitä piti sanoa nuorelle naiselle, joka sydämen

asioissa kenties oli kokeneempi kuin hän itse.

Hän lupasi kuitenkin korjailla kirjoitusta eikä antanut sitä takasin,

vaikka neiti Torn pyysi.

Tämä kohtaus tapahtui vähää ennen Vapunpäivää kaupungin kirkon

edustalla. Kadut olivat jo paljaat ja kerjäläistytöt tarjoilivat

pieniä vuokkotupsuja ohikulkeville. Seisoessaan tuossa kirkon

portaitten läheisyydessä näkivät maisteri ja neiti Torn pormestarin

ja kauppaneuvoksen rouvain yhdessä tulevan heitä kohden. Vaikka jo

oli jotensakin lämmin, oli rouva Polinilla avara ketunnahkainen

urkki kiiltävällä silkkipäällyksellä, pormestarin rouvalla oli

ruumiinmukainen palttoo sinertävästä sametista sekä päässä samanvärinen

soma kapotti, jossa ainoana koristuksena kiilsi hopeasolki.

Maisteri ja neiti Torn heittivät kiireesti hyvästi ja läksivät kumpikin

eri haaralle. Neiti Tornin mennessä rouvain ohitse huomasivat nämät

että hänen silmänsä olijat itkuiset ja rouvat iskivät toisillensa

silmää.

Seuraavana päivänä kerrottiin kaupungilla että maisteri Tiira ja neiti

Torn olivat olleet salaisesti kihloissa, uutta nyt maisteri oli antanut

tuolle köyhälle tytölle rukkaset, saatuansa parempia kiikariin. Huhua

ei kaupungissa paljon uskottu, ei ainakaan nuorien joukossa, sillä

siihen ei huomattu vähintäkään syytä olevan.

Maisterilla ei moneen aikaan ollut mitään yhteyttä kauppaneuvoksen

perheen kanssa ja noiden onnettomain painovirheitten jälkeen olikin

heidän välillensä ilmaantunut jonkinlaista jäykkyyttä ja kylmyyttä,

jonka poistamista maisteri turhaan aprikoitsi. Suuri oli sen vuoksi

hänen hämmästyksensä ja ihastuksensa kun eräänä päivänä kauppaneuvos

vei hänet kadulta luoksensa ja tarjosi sikaaria ja sherryä.

Kun maisteri ihanteli komeata hopeista koteloa, josta sikaareja

tarjottiin, pisti kauppaneuvos sen hänen käteensä, sanoen:

— Olkaa hyvä, te voitte pitää sen muistona minulta.

Maisteri ällistyi suuresti ja kielteli samalla kuin kiitti, ja laski

sitte kotelon pöydälle.

Kauppaneuvos aloitti puhetta valtiopäivistä.

— Minä olen huomannut, sanoi hän, että lehdessänne jo on ollut muutamia

kirjoituksia, jotka koskevat tulevia valtiopäiviä. Te olette varmaankin

ajatellut kuka meidän kaupungistamme lähetettäisiin, sillä teidän

sanan saattaa viimeisellä hetkellä paljon vaikuttaa. Ketä olet aikonut

ehdottaa?

— Kaikki, joiden kanssa olen asiasta keskustellut, vastasi maisteri,

sanovat ett'ei voi olla puhettakaan muista kuin joko teistä, herra

kauppaneuvos, taikka kauppias Pihlénistä.

— Ei minusta millään ehdolla, huudahti kauppaneuvos, tehden torjuvan

liikkeen kädellänsä. Minä olen aina ennenkin vastustanut valitsemistani

ja se onkin aina onnistunut, paitsi yhdellä kertaa, jolloin he minut

sinne saivat; mutta toista kertaa en enää mene. Pihlén sitä vastaan on

nuori ja innokas mies, hän tuntee kaupungin asiat hyvin ja teillä ei

ole aavistustakaan siitä, kuinka hyvät puhelahjat hänellä on. Kun hän

toisinaan valtuusmiesten kokouksessa pitää puhetta, niin luulisi, että

se on itse Sokrates... tuota noin Demosthenes, joka puhuu.

Maisteri kyllä myönsi Pihlénin suuret ansiot, mutta kohteliaisuuden

vuoksi hän kuitenkin sanoi kauppaneuvosta ajatelleensa ja koetti kumota

niitä syitä, joilla tämä valitsemistaan vastusteli.

Kauppaneuvos ylisteli Pihléniä ja maisteri kauppaneuvosta, ikäänkuin

olisi ollut palkinto voitettavana teeskentelemisen taidossa. Sherry

alkoi hiukan kuumentaa poskia ja kovasti siinä jo rähistiin ja

naurettiin ja kättä paiskattiin lähteissä ja erottiin erinomaisen

hyvinä ystävinä.

Kun maisteri oli jo portailla juoksi kauppaneuvos jälessä ja toi

sikaarikotelon, joka oli jäänyt pöydälle. Maisteri ei tahtonut ottaa

sitä vastaan, mutta kauppaneuvos pisti sen hänen päällystakkinsa

rintalakkariin.

Maisteria suututti, hän ei tiennyt itsekään mistä syystä. Mitä

tuommoinen lahjominen merkitsee? Tahdotaanko häntä luusia?

Minkälaiseksi mieheksi häntä luullaankaan?

Kadulla muisti maisteri että olisi pitänyt kysyä jotakin Juliasta,

mutta arveli sitte olleen parasta ettei siitä mitään puhunut.

Kauppaneuvos itse oli kertonut että hänen rouvansa oli matkustanut

Helsinkiin.

Kun maisteri tuli kotia oli siellä käynyt Pihlén, joka oli jättänyt

pöydälle nimikorttinsa ja siihen kirjoittanut maisterille totihaaston

illaksi.

Pihlénissä ei ollut maisterin tullessa ketään muita vieraita; myöhemmin

tuli Grönqvist ja eräs konttoristi. Tuskin oli maisteri istunut

mukavaan asentoon kun pieni tyttö juoksi piparkakku kädessä huoneesen

ja huusi:

— Setä, setä, pikku veli imee!

— Sissi! kuului toisesta huoneesta äidin varoittava ääni. Tule heti

pois!

— Johan sinä osaat sanoa ässän, puhui maisteri ja otti tytön syliinsä,

— Jo minä osaan sanoa: pässi ja kissa ja kukko ja kana ja setä ja

täti Alma, luetteli lapsi ruumistaan heilutellen ja piparkakkuansa

nakerrellen.

Maisteri ja pikku Siiri olivat parhaita ystäviä. Maisteri otti

kellonsa ja antoi Siirin kuunnella sen raksutusta; sitte piti hänen

näyttää kuinka paljon rahaa oli kukkarossa, jonka tyttö tunsi hänen

lakkarissaan olevan, ja sitte piti hänen kertoa pieni satu, jota

kuunnellessaan tyttö ilosta potki hänen polviansa tomuisilla kengillään

ja tuon tuostakin veti märällä piparkakulla paksun viivan maisterin

paidan lumivalkoiseen rintamukseen.

Kun tee oli juotu ja "totikomento" tuotu pöydälle, toimitti Pihlén

lapsen pois ja alkoi hänkin puhua valtiopäivistä.

— Kukahan meidänkin kaupungista valtiopäiville lähetetään? kysäsi hän

noin sivumennen.

— Eihän voi olla puhettakaan muista kuin kauppaneuvos Polinista ja

sinusta. Minä olen aikonut lehdessäni asettaa sinut ehdokkaaksi.

— Mitäs ajattelet, Herran nimessä! Sitä et suinkaan saa tehdä. Sinun

täytyy kannattaa Polinia, joka kaupungin etevin mies.

Ja maisterin suureksi ihmeeksi alkoi Pihlén ylistellä kauppaneuvosta

melkein samoilla sanoilla kuin Polin muutamia tunteja sitä ennen

Pihléniä ylistellyt. Hän selitti että Polinilla on aina tapana

teeskennellä itseään noin kainoksi, vaikka hän kyllä sydämessänsä

iloitsisi, jos tulisi valituksi.

Maisten ei tiennyt mitä ajatella. Pihlénille täytyi hänen luvata

kannattaa Polinin vaalia. Polinille oli hän jo luvannut kannattaa

Pihléniä. Mutta hänellä ei ollutkaan aikaa pitempiin tutkailemisiin,

sillä eteisestä kuului kolinaa ja Pihlén sanoi:

— Ts! nyt ei enään sanaakaan tästä asiasta.

Sisään tuli Grönqvist ja Pihlénin konttoristi, jotka olivat olleet

eräitä laskuja tarkastamassa, ja nyt hirveällä kiireellä valmistivat

itsellensä totilasit, saadaksensa kiinni toiset, joiden lasit jo olivat

melkein tyhjinä. Kiinni-ottamisessa he onnistuivatkin niin hyvin, että

kaikki neljä herraa yht'aikaa pani "toiselle jalalle".

Illallisen syötyä läksivät maisteri ja Grönqvist yhdessä pois.

Kiiruisesta lasien tyhjentämisestä olivat Grönqvistin jalat käyneet

hiukan epäluotettaviksi, jonka vuoksi maisteri katsoi parhaaksi tarjota

hänelle käsivartensa. Yö oli ihana ja valoisa, ja kevään lempeät

tuulahdukset hyväilivät kävelijäin kuumia poskia. Grönqvist oli hyvällä

päällä, hän ei muistanut suurta perhettänsä eikä ikuista kiiruttansa,

vaan käveli jalkojansa viskoen ja hiljaa hyräillen maisterin

käsikynkässä.

Siinä käveltäissä kertoi maisteri Grönqvistille kuinka erinomaisia

ihmisiä Polin ja Pihlén ovat, jotka kumpikin voisivat olla ehdokkaina

kaupungin edusmiehen vaalissa, mutta kuitenkin kaikin mokomin

kannattavat toinen toistansa ja ylistelevät kilpailijaansa pilviin

saakka.

Grönqvist rähähti suureen nauruun.

‒ Etkö sinä vielä osaa sitä arvoitusta selittää?

Senhän tietää täällä jokainen saunamuija. Polinilla ja Pihlénillä on

yhteensä enemmän ääniä kuin kaikilla muilla kaupungin asukkailla, niin

että he yhdessä voivat lähettää kenenkä hyvänsä valtiopäiville. Mutta

he tahtoisivatkin lähettää sinne toinen toisensa siitä syystä, että he

ovat kaiussa kauppa-asioissa vaarallisimmat kilpailijat; jos nyt toisen

heistä täytyisi olla kolme tai neljä kuukautta kotoa poissa, niin

toisella olisi vapaat kädet voin ja viljan ostossa ja hän saattaisi

sillä ajalla ansaita tuhansia ja toinen joutua yhtä paljon tappiolle.

Sen vuoksi he ovat niin erinomaisen vaatimattomia valtiollisissa

asioissa ja suovat mielellänsä kunnian ystävälleen.

Maisteri ei voinut estää pientä hämmästyksen huudahdusta, mutta

Grönqvist jatkoi:

— Tavallinen seuraus siitä, ettei kumpikaan tahdo lähteä, on se,

että he antavat äänensä jollekin helsinkiläiselle huolimatta siitä

minkäkarvainen mies hän on, ja vaikka kaikki muut kaupunkilaiset

äänestäisivätkin jotakuta toista ei se merkitse mitään. Sinun

velvollisuutesi sanomalehden toimittajana on tehdä tuosta pelistä

loppu. Jos sinä nyt asetat toisen heistä ehdokkaaksi, esimerkiksi

Pihlénin, joka minun mielestäni on sopivin, niin kaikki äänestävät

häntä, myöskin Polin, ja hän tulee valituksi. Samoin käy, jos

Polinin asetat ehdokkaaksi. Mutta laita kaikin mokomin se häpeä pois

kaupungistamme, että sen edustus-oikeus myydään vähimmän vaativalle

helsinkiläiselle!

Grönqvist puhui innolla ja hän käveli jo aivan vakavasti. Maisteri

heitti hänet hyvästi ja astui syviin ajatuksiin vaipuneena kotia.