VI.

Ylioppilas Juslenius oli lähtenyt Helsinkiin lukemaan.

Raittiuden-harrastajalta oli jo tullut kolme pitkää kirjoitusta, joissa

samaa asiata eri kannoilta tarkastettiin.

Ne kaikki odottivat tilaa lehdessä. Odottamassa oli myöskin vielä

kauppaneuvos Polinin kirjoitus kansan opetuksen järjestämisestä.

Eräänä päivänä sai maisteri kauppaneuvokselta kirjeen, jossa häntä

kutsuttiin päivällisille. Maisteri tuota melkein säikähti. Mitä pitäisi

hänen sanoa, jos puhe syntyy tuosta onnettomasta kirjoituksesta ja

mahdotontahan on estää puhetta siihen kääntymästä. Jos hän ilmoittaisi

itsensä sairaaksi? Se olisi melkein liian typerää.

Kun maisteri saapui päivällisille, ei hän vielä tietänyt mitä vastaisi,

jos kauppaneuvos kirjoitustansa kysyisi. Sen vuoksi hän alussa olikin

hiukan ahdistetulla mielellä, varsinkin kun hän huomasi että talon

rouva puhutteli häntä jokseenkin kylmällä kohteliaisuudella.

Mutta päivällispöydässä hyvät ruo'at ja oivalliset viinit maisterin

luonnon pian virkistivät ja hän sai iloisuutensa takaisin. Häntä

vastapäätä istui Julia viehättävän yksinkertaisessa mustassa

kotipuvussa, ainoastaan rinnan vasemmalle puolelle oli kiinnitetty

yksinäinen punertava ruusu, joka oli täydessä sopusoinnussa hänen

kasvojensa värin kanssa. Tuon tuostakin kohtasivat heidän katseensa

ja maisteri huomasi salaisella ilolla että Julia usein katseli häntä

silloinkin kuin hänen silmänsä olivat muualle kääntyneet.

Maisteri, joka itse oli köyhistä vanhemmista syntynyt ja nyt oli

vähäpalkkainen koulunopettaja, katseli mielihyvällä rikkaan talon

sisustusta, pehmeitä ja avaroita nojatuoleja ja sohvia, paksuja

mattoja, kalliita tauluja seinillä, kuvateoksia ja komeisin kansiin

sidottuja kirjoja pöydillä ja hyllyillä. Piano oli auki viistossa

yhdellä seinällä ja korkeitten fikusten ja palmujen keskeltä katseli

Runebergin rintakuva rauhallisena koverretuilla silmäterillään. Kaikki

oli niin kestävää, niin lämpöistä, niin hyväilevää.

Maisteri ajatteli itsekseen: tällaisessa kodissa olisi sentään hauska

elää! Voisikohan tuota milloinkaan itsellensä hankkia?

— Kun hän sitä ajatellessaan katsahti Juliaan, joka hänelle hymyili,

luuli hän kuulevansa äänen, joka kuiskasi: se ei ole laisinkaan

mahdotonta, sinun ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätesi ja ottaa onnesi!

Päivällisen jälkeen vetäytyivät herrat kauppaneuvoksen kamariin

tupakoimaan. Maisteri oli aivan muissa ajatuksissa kun kauppaneuvos

hymyillen äkkiä kysyi, eikö hänen kirjoituksellensa jo voida saada

tilaa lehdessä.

Maisteri punastui vasten tahtoansa.

— Se on vähän viipynyt, sanoi hän sopertaen ja yskähdellen, sen vuoksi

että olen aina aikonut kysyä, saisinko tehdä siinä pieniä muutoksia,

jotka saattaisivat asian hiukan selvemmäksi.

— Varsin kernaasti, vastasi kauppaneuvos. Enkö siitä teille

kirjoittanutkin? No se taisi unohtua. Tehkää te vain muutoksia niin

paljon kuin tahdotte.

Maisteri pyysi kuitenkin saada muutamia suullisia selityksiä asiasta

ja herrat istuivat vieretysten sohvalle. Totta puhuen eivät selitykset

olleet paljoa valaisevampia kuin itse kirjoitus, mutta maisteri katsoi

kuitenkin velvollisuudekseen niitä hartaasti kuunnella.

Kun kahvi oli tuotu sisään tuli huoneesen myöskin Julia äitinsä kanssa.

Silloin jätettiin keskustelu kansan opetuksesta, mutta kauppaneuvos löi

maisteria polveen ja sanoi:

— Miksi ette ole lukenut tohtoriksi? Onhan teillä hyvä pää.

— Niin, lukekaa itsenne tohtoriksi! sanoi Juliakin, luoden maisteriin

kehoittavan silmäyksen.

— Asian laita on sellainen, selitti maisteri, että tohtoriksi

lukemiseen ei tarvita niin paljon hyvää päätä kuin hyvää kukkaroa. Minä

olen köyhä poika ja minun täytyi päästä ansaitsemaan niin pian kuin

mahdollista.

— Jaa, jaa, köyhyys on suuri rasitus, huokasi kauppaneuvoksen rouva

ja lisäsi vielä: Tähän aikaan ei enää lukenutta miestä pidetä juuri

missään arvossa, jollei hän ole vähintään tohtori.

Maisteri naurahti kuivasti ja kauppaneuvos kiiruhti selittämään, että

hänen rouvansa tarkoittaa noin ulkonaista arvoa; ihmisen sisällinen

arvo luonnollisesti ei riipu yksinään opista, sillä onhan sitä nähty

että korkeasti oppinutkin henkilö voi ihmisenä olla suuri roisto.

Maisteri sanoi sen hyvin ymmärtävänsä.

Kahvin juotua puhuttiin vielä yhtä ja toista päivän tapauksista ja

maisteri olisi viipynyt pehmeällä sohvalla ja kauniin Julian vastapäätä

vaikka kuinka kauan, mutta ensin katosi rouva ja sitten alkoi

kauppaneuvos haukoitella yhä pitempään ja kysyi vihdoin vieraaltaan,

eikö hänellä ole tapana hiukan nukahtaa päivällisen päälle.

Maisteri ymmärsi yskän ja heitti hyvästi. Julia saattoi häntä eteiseen

saakka ja sulkeissansa ovea kuiskasi vielä ra'osta:

— Lukekaa itsenne tohtoriksi, herra maisteri! Maisteri heitti

sormisuukkosen, mutta onneksi Julia ei sitä enään nähnyt.

Maisteri oli nyt erinomaisen hyvällä tuulella, niinkuin oivallisen

aterian syönyt ihminen ainakin. Sitä paitsi hän oli selvinnyt tuosta

onnettomasta kirjoituksesta paljon helpommin kuin oli odottanutkaan ja

sen lisäksi oli hän iloinen niinkuin mies, joka luulee kauniin tytön

rakkauden voittaneensa.

Hän astuikin nyt, pää pystyssä ja hattu hiukan toisella korvalla,

pitkin katua vihellellen hiljaa itseksensä kun vastaan tuli

hänen virkatoverinsa, reaalikoulun opettaja Grönqvist, laiha,

säämiskän-karvainen mies, joka jo parikymmentä vuotta oli ollut koulun

palveluksessa ja jolla nyt oli vaimo ja seitsemän lasta elätettävänä.

Kun Grönqvist sai tietää mistä maisteri tuli, puisti hän tämän kättä ja

sanoi:

— Niin, niin, veliseni, pidä sinä vaan kiinni siitä talosta, siellä se

asuu kultalintu!

Sitte kuiskasi hän maisterin korvaan ikäänkuin suurena salaisuutena:

— Kyllä sieltä ainakin pari sataa tuhatta lohkee! Ja sitte taas

kovemmalla äänellä:

— Älä nai köyhää! Jollet rikasta saa, niin ole ilman; yksi suu syö

vähemmän kuin yhdeksän. Muista minua!

Maisteri hymyili ja tahtoi sanoa: no, no, ei sitä vielä naimapuuhissa

olla! Mutta Grönqvist oli jo mennyt kauaksi, sillä hän ei joutanut

monta sekuntia paikallaan pysymään. Hänen täytyi kaiken päivää

kiiruhtaa paikasta toiseen työtä tekemään. Paitsi varsinaisia

koulutunteja, joita oli neljättäkymmentä viikossa, hän antoi vielä

yksityistä opetusta, piti pienempäin kauppiasten tilikirjoja, hoiti

useitten käsityöläisten kirjeenvaihtoa, suomenteli pieniä kirjoja

j.n.e. Hänellä ei ollut aikaa siunata, mutta ei sittekään tahtonut

suuri lapsilauma pysyä eheissä vaatteissa, rouva kahvissa ja itse

tupakassa. Ruokaa luonnollisesti ei saanut puuttua.

Kun maisteri tuli kotia rupesi hän kauppaneuvoksen kirjoitusta

korjaamaan. Se tapahtui sillä tavalla, että hän otti puhtaan arkin

paperia ja alkoi kirjoittaa. Hän ei edes katsonutkaan kauppaneuvoksen

sepustukseen, vaan laati aivan itsenäisen kirjoituksen, jossa

luonnollisesti ei ollut ainoatakaan sanaa samalla tavalla kuin

korjattavassa kirjoituksessa, eikä sisältökään ollut samaa. Maisteri

kirjoitti jokseenkin selvän esityksen kansan opetuksen järjestämisestä

Suomessa ja pani loppuun kauppaneuvoksen nimimerkin. Mitään uutta tai

erinomaista ei siinä ollut, mutta kaikki mitä kirjoitus sisälsi oli

sellaista että sitä saattoi yksinkertainenkin ymmärtää.

Saatuansa kirjoituksen valmiiksi alkoi maisteri miettiä äskeisiä

tapauksia. Ensiksikin tunnusti hän itselleen että hän oli Juliaan

rakastunut — oikein todellisesti rakastunut. Mutta miksi oli häntä

kehoitettu tohtoriksi lukemaan ja mitä varten oli erittäin Julia häntä

siihen kehoittanut? Hän asetti ajatuksissansa oman rakkautensa tuon

kehoituksen jonkinlaiseen yhteyteen keskenänsä. Jälkimäinen oli vastaus

edelliseen. Tehkää itsenne tohtoriksi, niin voitte päästä vävykseni,

luuli hän kauppaneuvoksen sanovan. Lukekaa tohtoriksi, niin annan

teille ilolla käteni, kuiskasi Julia — hänen ajatuksissaan. Ja miks'ei

tohtoriksi? Kannattaapa sellaisen palkinnon edestä puuhata, vieläpä

velkaakin tehdä.

Kaiken sen illan ja vielä yölläkin maisten mietti, mistä aineesta hänen

sopisi tohtoriväitöksensä kirjoittaa.

Seuraavana iltana oli maisterin määrä pitää esitelmä Alma Hegelin

ompeluseurassa. Kun hän tuli kokoushuoneesen otettiin häntä vastaan

suurella kunnioituksella ja kaikenlaisilla pienillä kohteliaisuuksilla,

joilla ainoastaan naiset osaavat miesten enemmän tai vähemmän

itserakasta mieltä suositella. Maisterin tullessa eteiseen kuului

salista iloista naurua ja puhetta, mutta sitte hän kuuli huudettavan

Hsh! aivan niinkuin koulussa opettajan tullessa luokalle, ja nauru

lakkasi. Tuo hiljaisuus hiukan vaivasi maisteria, jota Alma ja

pari muuta tyttöä oli tullut vastaan ottamaan. Hän ei uskaltanut

paljon katsoa ympärillensä, vaan kuunteli hajamielisenä Alman monia

anteeksipyyntöjä siitä että häntä oli vaivattu, mutta kun hänen

tiedettiin osaavan erinomaisen hyvin puhua ja kaikki halusivat häntä

kuulla, niin oli hyvän tarkoituksen vuoksi rohjettu j.n.e.

Huone ei ollut erittäin iso. Muutamien pyöreitten pöytien ääressä istui

nuoria neitosia neulomassa. Peremmällä oli erityinen pieni pöytä, jolla

seisoi juomalasiin pistetty kukkakimppu sekä vesikarahvi; pöydän takana

oli tuoli. Maisteri vietiin tälle tuolille istumaan. Aluksi hän katseli

alaspäin kooten ajatuksiansa, mutta kun hän sitte puhetta aloittaen

kohotti silmänsä, huomasi hän tyttöjen joukossa myöskin Julia Polinin.

Heidän silmäyksensä kohtasivat, vieno puna nousi maisterin kasvoille

ja Julia hymyili niin hurmaavalla tavalla, että maisteri oli vähällä

sekaantua esityksessään. Mutta voitettuansa ensi hämmästyksen puhui

maisteri kahta kauniimmasti Julian ihanain silmäin edessä.

Useissa pöydissä kuiskaeltiin ja hiljaa nauraa kiherrettiinkin. Alussa

se maisteria häiritsi, mutta sitten ei hän sillä enään lukua pitänyt.

Varsinkin eräs tyttö saman pöydän ääressä, jonka luona Alma Hegel

istui, oli hyvin levoton. Hän kumartui Alman puoleen ja kuiskasi:

— Hänen kaulaliinansa on väärässä. Alma nyökkäsi päällään.

Vähän ajan päästä kumartui tyttö uudestaan.

— Katsopas, eikö hänen silmänsä näytä viheriäisiltä?

Alma puisti päätänsä vihaisesti, mutta tyttö piirsi neulansa kärjellä

pöytään maisterin kuvan niin luonnollisena että Almankin huulet vasten

tahtoansa vetäytyivät hymyyn.

— Kas kuinka Julia pöyhistelee, kuiskailtiin toisessa pöydässä. Hän on

varmaankin tullut tänne maisteri Tiiran tähden.

Suurin osa seurasta kuunteli kuitenkin hartaasti esitelmää, jossa

puhuttiin nais-emansipationin kehityksestä, eikä se ollutkaan varsin

pitkä. Esitelmän loputtua tarjottiin teetä ja maisteri istuutui Julian

viereen. Hänestä oli aivan luonnollista että hän niin teki, mutta

moni seuran varsinaisista jäsenistä katsoi karsain silmin kuinka tuo

satunnainen tulokas anasti itsellensä sen, jota varten he olivat

niin miehissä kokoon tulleet. Mieliala oli sen vuoksi yleensä hiukan

raskas, vaikka Julia ja maisteri eivät sitä huomanneet, sillä he eivät

tietäneet mikä iloisuus täällä ennen oli vallinnut.

Tavallista aikaisemmin tällä kertaa erottiinkin ja maisteri läksi

saattamaan Juliaa kotia. Niin pian kuin he olivat tulleet kahden kesken

muuttui heidän keskustelunsa heti tuttavammaksi. Maisteri ilmoitti

aikovansa ruveta lukemaan tohtoriksi.

— Todellakin! huudahti Julia. Siinä teette oikein.

— Ilahduttaako se teitä?

— Minä otan aina osaa teidän elämänne vaiheisiin ja kunnioitan suuresti

teidän pyrintöjänne.

Maisterista tuntui kummalliselta. Hän kysyi itseltänsä, eikö hän

jo voisi olla rohkeampikin saattamatta onneansa vaaraan. Kun

sitte Julia kertoi parin päivän päästä matkustavansa Helsinkiin

lauluharjoituksiansa jatkamaan ja viipyvänsä siellä kevääsen saakka,

tuli maisterille kiire. Hän näki sen ihanan kuvan, joka oli hänen

edessänsä, äkkiä väistyvän kaukaiseen etäisyyteen, niinkuin se, joka

kaukosilmän kautta maailmaa katseltuaan hämmästyen huomaa kaikkien

esineiden pakenevan himmeään etäisyyteen niin pian kuin niihin

luonnollisilla silmillä katsahtaa. He olivat jo lähellä Polinin talon

porttia kun maisterille selvisi, että jollei hän tätä tilaisuutta käytä

hyväksensä, niin kenties kaikki on menetetty. Rohkea rokan syö, kaino

ei saa kaaliakaan, ajatteli hän.

Uskaliaalla ajatuksen käänteellä johti maisteri äkkiä puheen heidän

keskinäiseen suhteesensa ja tunnusti rakkautensa kauniilla ja palavilla

sanoilla, äänen värähdellessä sisällisestä mielenliikutuksesta.

Julia kuunteli häntä vaieten ja ilta oli siksi pimeä, ett'ei maisteri

voinut kumppalinsa kasvoista nähdä minkä vaikutuksen hänen sanansa

tekivät. Kun maisteri oli lopettanut ja ja henkeänsä pidättäen odotti

vastausta, lausui Julia:

— Olen jo puolittain arvannut ajatuksenne ennen kuin ne lausuittekaan

ilmi. Uskokaa minua kun sanon, että se, mitä nyt olette kertonut, minua

suuresti miellyttää; mutta voittehan arvata tilani ja ymmärtää ett'en

voi tällä hetkellä sen suorempaa vastausta antaa.

— Oh, kun lupaatte vaan ett'ette minua unhoita, niin olen jo

onnellinen, huudahti maisteri.

— Siitä voitte olla varma. Mutta muistakaa myöskin te lupauksenne ja

lukekaa itsenne tohtoriksi, sanoi Julia, joka jo oli pujahtanut portin

sisäpuolelle.

Maisteri ei vielä ennättänyt mitään vastata kun Julia portin ra'osta

ojensi kätensä ja sanoi:

— Hyvästi maist... hyvästi... Kaarlo!

Nimen lausui hän niin viehättävällä ujoudella että maisteri aivan

hurmaantuneena tarttui kätöseen ja painoi tulisen suudelman

hansikkaalle, joka sitä peitti.

— Julia! kuiskasi hän sitte, mutta portti oli jo kiinni ja hän kuuli

Julian nopein askelin poistuvan.