Kun kauppaneuvos Polin tuli valtuusmiesten kokoukseen, toivotti hänelle
moni onnea sen oivallisen kirjoituksen johdosta, joka äsken oli ollut
lehdessä julaistuna ja joka kaikkien kiittäjäin mielestä oli oikeaan
aikaan lausuttu sana. Merkillistä vaan että kauppaneuvos ennätti
kaikkia asioita miettiä ja harrastaa, ja että hänellä oli niin selvät
ajatukset sellaisessakin asiassa kuin kansan opetuksen järjestämisessä,
josta useimmat muut kaupungin isät eivät vähintäkään huolineet.
Kauppaneuvos kuunteli noita ihmetteleviä lauseita myhäillen ja käsiä
puristellen.
Kun kauppaneuvos itse ensin luki kirjoituksensa sanomalehdessä,
ällistyi hän suuresti, milt'ei loukkaantuikin siitä rohkeudesta, jolla
maisteri oli hänen kirjoitustaan pidellyt. Mutta sitte hän huomasi
kuinka tyhmää oli siitä suuttua ja päätti olla ikäänkuin ei olisi
mitään muutoksia huomannut, ja vihdoin, kun kirjoitusta hänelle paljon
kiiteltiin, uskoi hän todellakin itse kirjoittaneensa joka sanan.
Maisteri Tiiraa ei näinä aikoina paljon näkynyt; hän istui kotona
ja luki. Hän oli hankkinut huoneensa täyteen kirjoja ja ajatteli
lakkaamatta tohtoriväitöksen kirjoittamista. Sanomalehtensä hoidosta
hän ei enään pitänyt varsin suurta lukua, vaan painatti siihen
kirjoituksia mistä niitä vain tuli. Sitä käytti hyväksensä etenkin
se raittiuden harrastaja, joka jo ennenkin oli hänelle kirjoituksia
lähettänyt. Nyt oli joka numerossa kirjoitus juoppoutta vastaan
ja muoto niissä ei aina ollut erittäin kohtelias eikä muutoinkaan
varovainen.
Eräänä päivänä tuli kauppaneuvos Polin maisterin luokse. Maisteri
säpsähti; hän luuli kauppaneuvoksen taas tarjoavan jotakin kirjoitusta
kansan opetuksesta taikka muusta sellaisesta asiasta. Kauppaneuvos
katseli ensin uteliaasti huonetta. Kirjoituspöydällä oli muiden
kapineiden joukossa kaksi valokuvaa seisovain puitteiden sisällä.
Toisessa oli vanhan naisen kuva, arvattavasti maisterin äidin, toisessa
— Julian!
— Minä sain sen neidiltä itseltänsä sinä päivänä, jona hän läksi
Helsinkiin, selitti maisteri huomatessaan kauppaneuvoksen hämmästyksen.
Kauppaneuvos ei vastannut mitään, vaan istui maisterin tarjoamaan
keinutuoliin. Hän sytytti ensin maisterin tarjoaman papirossin, mutta
laski sen kesken-eräisenä pois ja otti omasta lakkaristaan sikaarin,
josta puhuessaan napsautti erityisellä pienellä koneella pään poikki
ja ennen kuin sytytti, pyöritteli hetken leikattua päätä huuliensa
välissä. Puhuttuansa ensin niitä näitä, joutui hän vihdoin siihen
asiaan, jota varten oli tullutkin.
— Minun mielestäni, sanoi hän, vetäen pitkän sinertävän savun
sikaaristaan, te ette ole oikein tasapuolinen kirjoitusten suhteen,
joita lehteenne otatte. Muutamia kirjoituksia te korjaatte ja sorvaatte
siksi kuin ne saavat halutun muodon — ja se on aivan oikein, lisäsi
hän kiiruusti, huomatessaan maisterin kasvoilla levottomuutta. Mutta
teidän pitäisi tehdä samoin kaikille kirjoituksille. Minun mielestäni
ette kylliksi pidä silmällä niitä kirjoituksia, joita raittius-asiasta
lehteenne lähetetään. Katsokaas viime numerossa on esimerkiksi
kirjoitus, jossa sanotaan kaikkia viinapolttimoiden omistajoita
murhapolttajoiksi.
— Todellakin! huudahti maisteri ja otti lehden käteensä. Hän ei ollut
lukenut kirjoitusta lävitse ja oli antanut muiden lukea korrehtuuria.
Niin siinä tosiaankin sanottiin ihan selvästi.
— Siinä sen näette, jatkoi kauppaneuvos, ja kuitenkin on se ammatti
yhtä luvallinen ja kunniallinen kuin muutkin elinkeinot, vai kuinka?
Kun maisteri ei mitään vastannut, vaan katseli yhä sanomalehteen, otti
kauppaneuvos lakkaristaan paperin ja sanoi siinä antavansa pienen
vastauksen tuolle kirjoitukselle.
Maisteri sanoi velvollisuutensa olevan panna se ensi lehteen ja lupasi
ett'ei vastedes hänen lehdessänsä sellaisia loukkaavia lauseita
kirjoiteta.
— Täytyy pitää ukkoa hyvällä tuulella, mutisi hän itseksensä
sulkeissaan ovea kauppaneuvoksen jälkeen.
Jo samana iltana tuotiin taas yksi raittiutta koskeva kirjoitus, mutta
maisteri heitti sen lukematta pöytälaatikkoonsa ja sinne seurasi
sitä monet ajat jälestä päin kaikki kirjoitukset, jotka raittiutta
sisälsivät. Pihléniltä sai maisteri tietää että kaupungin vieressä
oleva viinapolttimo oli suurimmaksi osaksi kauppaneuvoksen oma, vaikka
se muutoin kulki osake-yhtiön nimellä.
Kun seuraavan numeron "Kauppia" piti ilmaantua, tapahtui jotakin,
jota siihen saakka ei ollut vielä sattunut. Tultiin ilmoittamaan että
paino-asiamies on kieltänyt lehden ulosjakamisen ja että koko painos on
valmis. Paino-asiamiehenä ei ollut kukaan muu kuin kolleega Grönqvist,
joka kokosi itselleen kaikki mahdolliset pienet virat. Maisteri riensi
hänen luoksensa hyvin äkäisenä.
— Mitä hiton skandaalia sinä aiot tehdä?
Se ei ollut paino-asiamies, joka näin puhetta aloitti, vaan "Kaupin"
päätoimittaja.
Grönqvist näytti että erääsen hovi-uutiseen oli tullut huutomerkki
hyvin kummalliselle paikalle; se teki lauseen ivalliseksi, suorastaan
loukkaavaksikin. Hänen oli mahdoton päästää lehteä sellaisessa tilassa
maailmaan.
— Ja tuollaisen pienen pilkun takia, jonka kärpäinenkin voi paperille
tehdä, pitäisi minun hävittää kokonainen valmis painos — oletkos hullu?
— Sellaisia kärpäisiä, jotka tekevät samanlaisen merkin samaan paikkaan
tuhannessa eri lehdessä, ei ole maailmassa muita kuin yksi, nimittäin
sinä itse, veli pyhä! nauroi Grönqvist. Minä en sille mitään voi, sillä
minä saatan menettää virkani, jos päästän tuon menemään.
— Vai niin, sanoi maisteri hiukan lauhtuneena, sinä pelkäät
virkasi menettämistä. Minä sanon sinulle yhden asian: joll'et sinä
hyväksy lehteä sellaisenaan, niin minä lakkautan sen heti — sitä
ei hauskuudeksensa toimita, tiedä se. Kuinkas silloin sinun käy?
Sinua ei tarvita ja paino-asiamiehen virka täällä lakkautetaan. Nyt
on mahdollista että koko asiata ei huomata, taikka pääset pienellä
muistutuksella. Mutta sen minä sanon, että jos sinä minun lehdestäni
teet makulatuuria, niin teen minä makulatuuria sinusta itsestäsi!
Maisteri oli taas kiivastuksissaan; hän löi lakin päähänsä ja teiskaili
laattialla käsivarsiansa heilutellen. Grönqvist-paralla ei ollut muuta
keinoa kuin suostua — hän kirjoitti nimensä ja lehti jaettiin.
Mutta eipä viipynyt kauan ennenkuin maisteri itse olisi tehnyt koko
painoksesta makulatuuria, jos se vielä olisi käynyt päinsä. Kotia
tultuansa heittäytyi hän loikomaan ja otti käteensä lehden, jonka
vastikään oli taistelemalla turmiosta pelastanut. Hän luki sen
järjestänsä lävitse, päästäen pieniä huudahduksia taikka salaisen
kirouksen jokaiselle painovirheelle minkä tapasi. Se oli hänen
tavallinen nautintonsa, sen jälkeen kuin hän sanomalehden toimittajaksi
rupesi, painovirheitten etsiminen. Ne tosin häntä aina harmittivat,
mutta samalla hän myöskin tunsi jonkinlaista iloa löytäessään
painovirheen; tuntui aivan kuin olisi saanut varkaan kiinni "_in
flagranti_", taikka löytänyt harvinaisen kasvin metsästä. Tämä himo
meni hänessä niin pitkälle, että usein kirjojakin lukeissa sisällys
unohtui halusta löytää painovirheitä, ja jos sitte joku sellainen
sattui vastaan tulemaan, niin hänen silmänsä loistivat ilosta —
vahingonilosta.
Mutta nyt hän yht'äkkiä kavahti pystyyn ja tarttui tukkaansa.
Kauppaneuvos Polinin kirjoituksessa hän luki seuraavan lauseen:
"Sellaiset sanat tuntuvat katkerilta kaikista, jotka, niinkuin tämän
kirjoittaja, ovat monta löyhää ruokkineet ja monta alastonta pettäneet."
— Voi minua! vaikeroi maisteri. "Monta löyhää ruokkineet ja monta
alastonta pettäneet", kun pitäisi olla: köyhää ruokkineet ja alastonta
peittäneet!
Painovirhe on virheistä kiusallisin, sillä tuhannet saavat sen nähdä
ennen kuin ennättää sitä oikaistakaan, eikä sitä voi millään salata,
niinkuin muita virheitä, ei millään muulla kuin äänettömyydellä — ei
ole tietääkseenkään. Se ei kuitenkaan aina käy laatuun; niinpä ei
tässäkään tapauksessa.
Maisteri kirjoitti sen vuoksi kauppaneuvokselle kohteliaan kirjeen,
jossa pyysi anteeksi painovirheitä ja lupasi oikaista ne seuraavassa
numerossa. Se ilmestyi vasta viikon päästä, siis oli yleisöllä kyllä
aikaa ilkkua ja nauraa.
Korrehtuurin lukijalle, köyhälle koulupojalle, antoi maisteri ankarat
nuhteet noista virheistä ja luki itse korrehtuurin oikaisuun. Mutta
kova onni näytti tuota pientä lausetta seuraavan, sillä kun ensi
numerossa luettiin oikaisu, niin sanottiin siinä että puheena oleva
lause on näin luettava: "Sellaiset sanat tuntuvat katkerilta kaikista,
jotka, niinkuin tämän kirjoittaja, ovat monta köyhää ruokkineet ja
monta alastonta keittäneet."
Kuinka tämä uusi painovirhe oli syntynyt, sitä ei milloinkaan saatu
selville. Maisteri katsoikin nyt parhaaksi jättää asia sillensä, ja
niin varmaan ajatteli myöskin kauppaneuvos Polin, koska ei siitä
sanaakaan hiiskunut. Mutta maisterin mieltä se kauan karvasteli ja
teki hänet äreäksi. Siihen vaikuttivat vielä muutkin syyt. Hän sai
Jusleniukselta kirjeen, jossa oli "Kauppia" varten Kirje Helsingistä
sekä näin kuuluva yksityinen kirje maisterille:
"Veliseni!
Täällä minä istun ja luen niin että pää höyryää, mutta tulenko
valmiiksi jo täksi kevääksi, se on vielä "i gudarnes knä", niinkuin
ruotsalainen sanoo.
Täällä on Kauppilan tyttöjäkin pääkaupungissa. Tuonaan kun kävelin
pitkin Aleksanderin katua tuli vastaani Julia Polin niin ihanana
kuin — pane itse tähän joku kaunis vertaussana. Luistimet kalisten
reksuivat hänen käsivarressaan ja hän sanoi menevänsä radalle, jossa
nyt oli "samsis". Aivan oikein, kävelihän kaduilla kaiken päivää
mies, joka sitä ilmoitti sekä etu- että takapuolellansa, sanoin minä.
Julialta pääsi pieni naurun tirskaus ja minä läksin häntä seuraamaan
muka jonkinlaisena Romeona. Mutta kun tulimme luistinradalle, jossa
sähkölamput juuri alkoivat levittää huikaisevaa valoansa ja josta jo
etäälle kuului surina ja pörinä niinkuin suuresta ampiaispesästä,
niin minun Romeuuteni loppui pian ja toiset teräs-anturoilla
potkivaiset, hyppiväiset, kiitäväiset, huojuvaiset Romeot veivät minun
kaunottareni. Juliallalaa — Julia! Hetken perästä näin hänen kiitävän
luutnantti von Stormin käsivarressa pitkin sohjoksi luisteltua jään
pintaa. Hän näytti niin onnelliselta kuin minkä pulskan pojan rinnalla
hyvänsä. No se onkin yleinen luonnon laki että rikkaudet painuvat
sinne missä niitä enimmin tarvitaan. Siis myöskin rikkaat tytöt
joutuvat upseereille. Eikös se ole selvää, 'rookas pillit?'
Täällä ruvetaan jo tulevain valtiopäiväin vuoksi puuhaamaan.
Puolueitten johtajat valmistelevat ehdokaslistojaan. Porvarissääty se
antaa nytkin enimmän päänvaivaa. Ei sen vuoksi että olisi ehdokkaista
puutetta, vaan sen vuoksi että niitä on liiaksi paljon. Joka toinen
helsinkiläinen tahtoo päästä tuohon huvitukseen, ja jokainen
keltanokkainen jurisutriusqve, jokainen senaatin kanslisti, jokainen
sanomalehden-toimittaja luulee syntyneensä edusmiehen valtakirja
varpaan välissä, taikka toivoo saavansa sen jostakin kaupungin
nimellä ja arvolla varustetusta kylästä. Kirjeitä ja tarjouksia
ruvetaan jo lähettämään kaikkialle, markkinat ovat alkaneet. Älkää
kiirehtikä tekään Kauppilassa, voitte saada täältä edusmiehen aivan
polkuhinnasta. Jollei teidän raha-asianne olisi niin kukoistavassa
tilassa, ehdoittelisin että myisitte edustus-oikeutenne enimmän
tarjoavalle. Rahoja voisitte käyttää uuden ruiskun ostamiseksi
kaupunkiin.
Oletkos nähnyt Alma neitiä? Onko hänen poskensa yhtä punaiset ja
silmänsä suloiset, ja ainako hän ihailee sinua yhtä vilpittömästi? Voi
paksusti, toivoo