Uusi vuosi oli tullut ja sanomalehden säännöllinen ilmaantuminen
alkanut. Tilaajoita oli karttunut niin paljon että lehden tulevaisuus,
s.o. ensimäinen vuosi, oli turvattu. Toimittaja saattoi laskea että
kun kirjapaino, paperi, y.m. kulungit ovat suoritetut, hänelle jääpi
kaikkien vaivain palkkioksi noin 300—400 markkaa. Paljon huonomminkin
olisi saattanut käydä, ajatteli maisteri Tiira. Hän tuumaili vaan
mihinkä tuota voittoa olisi käytettävä ja päätti vihdoin ostaa niillä
rahoilla ensi talveksi uudet turkit.
Tanssiaisten jälkeen olivat maisterin mielestä melkein kokonaan
unohtuneet vieraan jutut kestikievarissa, hän oli nyt saanut muuta
ajattelemista. Hän oli tuosta muutoksesta melkein iloissaan, eikä
äkkinäinen mieltymys molempiin tyttöihin tanssiaisissa myöskään
hänen rauhaansa sanottavasti häirinnyt. Hän oli nyt levollinen siinä
vakuutuksessa, että hän on yleisesti suosittu henkilö niissä piireissä,
joiden suosiosta hän lukua piti, ja luulipa hän myös havaitsevansa että
etenkin naima-ikäisten tyttärien äidit häntä lempein silmin katselivat.
Pienessä kaupungissa ei ollutkaan monta nuorta miestä, joiden asema
olisi perheelle edes sitä turvallisuutta tarjonnut kuin maisterin, joka
valtion koulun opettajana piti kruunun suuresta kaakusta kiinni.
Sanomalehden toimittaminen ei maisterille erittäin suurta vaivaa
tuottanut, sillä apua alkoi tulvata ulkoa päin monelta haaralta. Eräänä
päivänä astui hänen luoksensa mies, joka veti lakkaristaan paksun
kääryn paperia ja kumarsi nöyrästi.
— Te olette, herra toimittaja, luvannut lehdessänne edistää
raittius-asiata. Minulla olisi tässä siitä pieni kirjoitus, jonka
pyytäisin lehteenne.
Maisteri sanoi mielihyvällä ottavansa sen lehteen, mutta mies alkoi
selittää raittius-asian suurta hyötyä kiihkeällä innolla ikäänkuin
olisi tahtonut ruveta maisteria käännyttämään. Hän kertoi aikovansa
perustaa kaupunkiin raittiusseuran ja tämä kirjoitus oli kehoitus sitä
varten. Maisterilla oli kiiru lähteä kouluun, mutta mies yhä vaan
selitti. Hänen täytyi vihdoin jokseenkin epäkohteliaalla tavalla kesken
puhetta ojentaa kätensä jäähyväisiksi ja kehoittaa miestä vastedeskin
muistamaan lehteä kirjoituksilla. Mies poistui silloin monilla
kumarruksilla.
Kun maisteri palasi koulusta, yhtyi häneen kadulla ylioppilas
Juslenius, joka seurasi häntä kotia. Pöydälle oli sillä aikaa tuotu
paksu kirje, jonka kuoreen oli painettu kauppaneuvos Polinin nimi.
— Ompas sinulla arvokkaita aputoimittajoita! huudahti ylioppilas
katsellen kirjettä.
Maisteri hymyili, sillä hän arvasi että siinä nyt oli se kirjoitus,
jonka hän tanssiaisissa oli luvannut lehteensä ottaa. Hän avasi
kirjoituksen ja alkoi lukea sillä aikaa kuin ylioppilas katseli
pöydällä olevaa raittiuskirjoitusta. Hetken luettuansa maisteri nousi
ylös ja huusi, tukkaansa tarttuen:
— Herrajesta, mitä hullutusta tämä on? Eihän tässä ole päätä eikä perää!
Juslenius otti paperin ja luki sitä hetkisen.
— Löydätkö siinä ainoatakaan järjellistä lausetta? kysyi maisteri.
— En vielä tähän saakka; mutta lopussa kiitos seisoo! Luettuansa
kirjoituksen loppuun heitti ylioppilas paperin pöydälle ja sanoi
lyhyesti:
— Paperikoriin!
— Ei veliseni, kuinkas se kävisi laatuun? Mutta mikä panikaan
kauppaneuvos Polinin kirjoittamaan kansan opetuksen järjestämisestä,
josta hänellä on noin sekavat ajatukset? Miks'ei hän kirjoittanut "Voin
viennistä Englantiin", taikka "Rautatien rakentamisesta Kauppilaan",
taikka jostakin muusta, jota hän saattaa ymmärtää?
— Etkö sinä tiedä, ettei mikään ole niin hauskaa kuin puhua asioista,
joita ei ymmärrä? Jos minä, näet sä, ymmärrän jonkun asian perin
pohjin, niin on se minusta niin selvää ettei siitä kannata puhua;
mutta annas kun otan asian, jota en ymmärrä, niin voin puhua siitä
mitä hyvänsä, aivan niinkuin se, joka on tuntemattomissa maissa
matkustanut, voi sieltä kertoa mitä tahtoo. Jos sitte tulee joku toinen
ja sanoo: "sinä valehtelet, asia onkin niin tai näin", voi hän huoleti
vastata: sinä valehtelet itse! Ja se, joka tahtoo uskoa molempia, tekee
viisaimmin, jos uskoo että molemmat valehtelevat.
— Sinä puhut niinkuin kirjasta, nauroi maisteri, mutta se ei
laisinkaan auta tässä pulassa. Minä en tahtoisi millään muotoa hyljätä
kauppaneuvoksen kirjoitusta, mutta jos sen tällaisena painatan, "niin
hevosetkin nauraa".
— Siinä tapauksessa on paras että painatat sen ja loppuun lisäät
toimituksen puolesta: Risum teneatis amici!
— Säästä sukkeluuksiasi toiseen kertaan, vaikeroi maisteri.
— Siis on yleinen mielipide se, että kirjoitus toistaiseksi
pannaan pöydälle ja ryhdytään päiväjärjestykseen, puhui ylioppilas
juhlallisella äänellä ja, muuttaen äkkiä äänensä tuttavalliseksi,
jatkoi:
— Minä menen tänä iltana Alma Hegelin ompeluseuraan.
— Soo! En luullut sinun osaavan neuloa.
— Erehdyt, veikkoseni, minua on pyydetty pitämään siellä esitelmää, ja
koska minulla vielä on tallella se kansantajuinen esitelmä "Sydämestä",
jonka pari vuotta takaperin Helsingissä pidin, niin luen sen nyt
heille. Etkö sinäkin tahtoisi kerran pitää tytöille esitelmää?
— Ei minua ole pyydettykään.
— Syy on siinä että tyttöparat eivät uskalla lähestyä sellaista
potentaattia kuin sinä olet, seitsemäs tai kahdeksas suurvalta, näet.
Tytöillä on erinomainen respekti sinua kohtaan. Siitä saakka kuin
lehdessä oli kirjoituksesi ompeluseurasta, olet sinä heidän sankarinsa,
heidän ideaalinsa, heidän torttunsa ja rusinansa.
— Ole vaiti!
— Kas niin, saanko sanoa että sinäkin olet luvannut pitää esitelmän
ompeluseurassa?
— Sano, jos tahdot.
Vähän aikaa sen jälkeen kuin Juslenius oli lähtenyt pois, toi
posti useita kirjeitä "Kaupin" toimitukselle. Ne olivat kirjeitä
tuntemattomilta tuttavilta lähiseuduilla. Yhdessä niistä oli
runomittainen tervehdys uudelle sanomalehdelle. Se alkoi näin:
"Terve Kauppi kaupungista,
Terve valpas valvojamme,
Terve uutisten urija!
Terve teille, terve meille,
Terve sulo Suomellemme,
Terve tervehyttäjälle!
Posti toi sen poikalapsen,
Pienokaisen pussissansa,
Laukussansa lehtilauman.
Akat tuota kääntelivät,
Kääntelivät, vääntelivät:
Mitähän tuostakin tulevi,
Mikä kasvavi kananen?"
Sellaista jatkui sitte pari arkkia lävitse. Maisteri huokasi.
— Hyvä ystävä epäilemättä; mutta runo täyttäisi koko lehteni eikä
huvita ketään. Jos olisin kuningas, lähettäisin hänelle rahan rintaan,
taikka kultaisen nuuskarasian. Nyt ei auta muu kuin — paperikoriin.
Viimeisen sanan lausui hän matkien Jusleniusta. Toinen kirje oli näin
kuuluva:
"Kaapin pää Toimi Tuksell!! kun hirviän dulen puhaltais valkia hävitti
kaikki huonekset patron lingmanilta Joka sano että vasikat Jotka
olivat karsinas että heitin piti ettiä avainta Jos ne palaisi, niin
duli Jahtifouri Ja sano että yksi väskan hengi on yks väskan hengi
Joka maksa korkeentans neljä tai 5 markka helsingin toril Jos ne
palais kun sais vaan pykningin pelastuksi Ja sano että patron on hullu
niinkuin sanotan höperö sen säikähryksen tähren, niin voi kauhiaa kun
rupesi kiromaan Ja vannomaan Ja sanoi sinä ulosgulunut lurjus Ja sinut
pitäs panna yhteen paikkaan Jota minä en ilkiä kirjottaa. Ja tohtarkin
tuotin Ja toi kans paljon laastaria Ja buunöljyä että Jos olis
palohaavoja niinkuin buuöljy on hyvää mutta ei auttanut täytyi panna
rattaille Ja huusi niinkuin syötävä minulta leikataan pää Ja voi sinä
birun pakana Joka oli tohtori Ja monta muuta kauhiata sanaa Joista
karvat nousevat pystyn kuuluu nyt kuollen lapviikin sairashuonees
se on raskas sanoma sillä sitä moni kiittää hyväntekijäksi Ja antoi
paljon rahaa kansagoululle Ja opetti biikansa Ja renginsä kirjottaman.
bytäisin kirjotusvirhet oikaseman. Jos niitä on."
Maisteri sytytti papirossin ja luki kirjeen toiseen kertaan.
— Tässä on joku hirveä uutinen kerrottuna, mutta mikä se on? Huomisessa
lehdessä on vielä tilaa vereksimmille uutisille ja voihan jättää jonkun
joutavan jutun pois.
Samassa toi kirjapainon poika kosteita korrehtuuriliuskoja. Maisteri
käski hänen odottamaan, otti paperia ja kirjoitti:
"_Hirveä onnettomuus_. Viime viikolla paloi K:n pitäjässä, kovan
tuulen raivotessa, patrona Klingmanin kaikki huoneet. Navettaan,
joka oli lukossa, paloi useita vasikoita. Tämä onnettomuus vaikutti
omistajaan niin kovasti että hän menetti järkensä ja vietiin Lapviikin
sairashuoneesen, jossa hän jo kuuluu kuolleen. Kirjeenvaihtajamme
kertoo että vainaja harrasti suuresti kansan sivistystä ja antoi
runsaasti apua pitäjän kansakoululle."
— He, tuoss'on!
Poika lennätti uutisen kirjapainoon.
Seuraavana päivänä meni maisteri Pihlénin puotiin tupakoita ostamaan.
Pihlén huomasi hänet konttoristaan pyöreän kurkistusruudun lävitse ja
tuli puotiin.
— Mistä kummasta sinä olet tuon uutisen saanut? kysyi Pihlén ja osoitti
sormellansa lehden viime numerossa uutista "Hirveä onnettomuus".
— Eikös se ole sitten oikea?
— On se sen verran oikea että K:n pitäjässä paloi huoneet, mutta ei
patrona Klingmanilta, vaan Flinkmanilta, eikä se tapahtunut viime
viikolla, vaan toista vuotta takaperin ja ilmoitus patronan kuolemasta
on jo pari viikkoa takaperin ollut pääkaupungin lehdissä.
Maisteri ei voinut vastata mitään, vaan kirosi itseksensä omaa
tyhmyyttään ja tuli peräti huonolle tuulelle. Hän aikoi jo lähteä
pois kun kuomasi että puodin toisella puolella oli neiti Torn kauppaa
tekemässä. Tämä kokosi kiireesti kaikki myttynsä ja riensi ulos samalla
kertaa kuin maisterikin.
— Mitähän tuokin minun jälessäni juoksee? ajatteli maisteri ja nosti
hattuansa hyvin kylmästi. Mutta ikään kuin kiusalla rupesi neiti Torn
käymään hänen rinnallansa ja aloitti puhetta.
— Maisteri Tiira, otattehan te lehteenne pieniä kertomuksia?
— Kas niin, sitä vielä puuttui! ajatteli maisteri itsekseen ja vastasi:
Kyllä! mutta sellaisella äänellä kuin olisi tahtonut sanoa: menkää
Kyöpeliin kertomuksinenne!
Neiti Torn kertoi että hänellä jo kauan oli ollut pieni novelli
valmiina, mutta hän ei uskaltanut tarjota sitä julaistavaksi. Nyt oli
hän sitä kantanut lakkarissaan monta päivää toivossa tavata maisteria
ja pyysi saada nyt antaa sen, kun vaan se voisi tapahtua niin ettei
kukaan huomaisi. Myöskin pyysi neiti Torn ettei hänen nimeänsä millään
ehdolla kenellekään ilmaistaisi.
— Se tuskin tulee tarpeelliseksi, sanoi maisteri melkein hävyttömällä
epäkohteliaisuudella.
Kun kadulla kulki alituisesti ihmisiä, ehdoitteli neiti Torn että hän
pudottaa myttynsä huomaamatta kadulle, josta maisteri sen sitten ottaa.
— Kaikkien hupsujen kanssa tässä on tekemistä, mutisi maisteri
äkeissään ja hänen päähänsä pälkähti jo sekin ajatus että pitäisi
jättää koko mytty kadulle muitten löydettäväksi, niin kyllä neiti
Tornilta kirjoitushalu loppuisi. Mutta sitte häpesi hän omaa
ilkeyttään, otti mytyn ylös ja meni kotia. Hänen mielestään kaikki
ihmiset katsoivat häneen ilkkuen, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa:
Kas tuo mies se vasta löysi tuoreen uutisen lehteensä!
Kotia tultua heitti maisteri mytyn pöydälle, se vierähti maahan ja
aukeni. Muutoin se kenties olisi jäänyt pitkiksi ajoiksi avaamatta,
mutta nyt otti maisteri sen uudestaan käteensä ja alkoi selailla.
Kun hän oli muutamia lehtiä lukenut, pääsi häneltä huudahdus:
— Tämähän on oivallista!
Luettuansa vihon yhtä mittaa loppuun, otti maisteri paperia ja
kirjoitti neiti Tornille tällaisen kirjeen:
"Arvoisa neiti!
Teidän pieni novellinne on kultahelmi. Minä olen sen lukenut suurella
ihastuksella alusta loppuun. Se on ihan todellisesta elämästä leikattu
kappale. Kieli on rikasta ja sujuvaa, esitystapa teeskentelemätön ja
viehättävä. Suokaa minun toivottaa teille onnea ja odottaa useita
samanlaisia kertomuksia teidän kynästänne."
Kun neiti Torn sai tämän kirjeen oli hänen luonansa pari pientä tyttöä
yksityistä opetusta saamassa. Luettuansa kirjeen punastui hän niin
ankarasti että tytötkin sen huomasivat. Hän meni silloin toiseen
huoneesen, veti siellä piirongista laatikon auki ja otti joukon
kellastuneita papereita esille. Ne olivat vanhoja rakkauden kirjeitä.
— Hän on oikeassa, huokasi neiti Torn, se on todellisesta elämästä
leikattu kappale — minun omasta elämästäni.
Kyynel vierähti hänen silmästään maisterin kirjeen päälle; hän pisti
sen noiden kellastuneitten paperien joukkoon ja lukitsi laatikon.
— Teidän silmässänne on kyynel, huomautti toinen tytöistä kun neiti
Torn palasi heidän luoksensa.
Neiti Torn ei vastannut mitään, vaan pyyhkäsi silmäänsä ja suuteli
tyttöä.