Jo lokakuussa oli ollut Pihlén'in vastaus samassa sanomalehdessä, jossa
oli Kauppilan kellotapulin laudoituksesta puhuttu. Kun kauppaneuvos
Polin sen luki arvasi hän heti kuka Pihlénillä oli ollut apuna.
— Sillä miehellä on terävä kynä, mutisi hän itseksensä, juuri
sellainen, jota minä tarvitsisin. Kirjoituksesta päättäen hän ei näy
tietävän ketä vastaan hän tässä kirjoittaa. Minun täytyy saada hänet
ystäväkseni ja Pihlénin vallasta pois, vaikka hän ensi yrityksellä
näyttikin kovin lujamieliseltä.
Kauppaneuvos olisi jo suorastaan tahtonut kutsua maisteri Tiiran
päivällisille luoksensa, mutta rouva pani vastaan, arvellen että se
näyttäisi jonkinlaiselta tuttavuuden hakemiselta, joka paremmin sopii
maisterille itsellensä.
Nyt joulukuussa valmisteltiin joka talossa lähtemään talven
ensimmäisiin tanssiaisiin, joita pidettiin kaupungin niinkutsutussa
"Seurahuoneessa", eräässä yksityisessä suuressa salissa, joka oli
tarkoitusta varten hyyrätty.
Maisteri Tiira oli näinä aikoina käynyt hyvin hajamieliseksi. Hän
ajatteli usein vieraan herran puhetta kestikievarissa. Erittäinkin
kaikui hänen korvissansa lause: "eikä tämänkään lehden toimittajalla
ole sitä rohkeutta".
— Entäs jos näyttäisin että minulla on rohkeutta, ajatteli maisteri
joskus; mutta ei, se sotisi omaa vakuutustani vastaan. Tuo outo
puhui ikäänkuin kaikki, jotka ajattelevat toisin kuin hän, tekisivät
omaa vakuutustaan vastaan. Voihan olla vakuutettu olevaistenkin
olojen oikeudesta, tarvitsematta siltä olla edistyksen vastustaja,
ja sen vakuutuksen puolustaminen vaatii yhtä suurta, jollei
suurempaa rohkeutta kuin kaikkien mullistus-aatteiden kannattaminen.
Hajoittamiseen kyllä jokainen kykenee, mutta minä tahdon rakentaa. Ei,
ei, sanoi joku ääni hänessä, sinä koetat rikkinäistä rikkinäisellä
paikata etkä näe että paikka repee paikan vierestä ja vihdoin et voi
repaleita enään yhdistää.
Maisteri koetti turhaan karkoittaa mielestänsä näitä asioita.
Tanssiais-iltana nämät ajatukset häntä taas vaivasivat ja hän aikoi
jäädä pois koko ilosta; mutta sitten arveli hän että sanomalehden
toimittajan velvollisuus on olla kaikessa mukana ja vastahakoisesti
sitoi hän valkoisen liinan kaulaansa, otti hännystakin päällensä ja
koetteli valkoisia hansikkaitaan.
Melkein koko yleisö oli jo kokoontunut ja tanssi alkanut kun maisteri
Tiira tuli saliin. Naisia istui siellä ympäri seiniä, herrat
pysyttelivät totisina ovien pielissä. Joku rohkeampi kavaljeeri
uskalsi väli-aikoina mennä puhuttelemaan naisia, joiden joukossa
oli paljon vanhojakin. Kauniita kasvoja näki varsin harvassa. Aina
kun tanssi alkoi vetäytyivät nuoret tytöt enemmän eturintamaan ja
herrojenkin puolella syntyi suurempaa vilkkautta. Useita astui ulos
tupakkahuoneesta puhaltaen tullessaan viimeistä savua rinnastaan, mutta
tanssiessakin tuntui vielä tupakan haju selvästi, vaikka hännystakin
rintapielestä lähtevä patshulin lemu koettikin sitä voittaa.
Maisteri Tiiralla ei ollut vielä naisten joukossa monta tuttavaa,
jonka vuoksi hän aluksi pysähtyi katselemaan valssia, jota par'aikaa
tanssittiin. Sitte huomasi hän salin toisessa päässä rouva Pihlénin,
joka istui siellä kukoistavana ja onnellisena, silmissä jonkinlainen
kostea, syvä hohde, joka kaunisti häntä erinomaisesti.
Maisteri meni hänen luoksensa ja pyysi tanssimaan, mutta rouva
kieltäytyi.
— Ettekö sitte ollenkaan tanssia rakasta? kysyi maisteri.
— Kyllä, vastasi rouva ja tuli hämilleen, mutta nyt en tahdo tanssia.
Onneksi loppui samassa musiikki ja maisteri, joka muutoin kenties olisi
rouvaa kauankin vaivannut, meni sivuhuoneesen, johon tulvaili tanssista
päässeitä pareja kermajäätä ja limonaadia nauttimaan. Tyttöjä seisoi
ryhmittäin löyhyttelemässä toisillensa viileyttä. Siellä maisteri
tapasi Pihlénin, jonka hihaan hän tarttui ja kysyi:
— Onko sinun rouvasi minulle vihoissaan, vai minkä vuoksi hän ei tahdo
kanssani tanssia?
— Veliseni, sanoi Pihlén ja taputti maisteria olkapäälle, saat antaa
hänelle anteeksi, sillä tanssiminen ei ole hänelle nyt terveellistä.
— Ah! huudahti maisteri, jolle alkoi valo koittaa ja hän oikein häpesi
tyhmyyttänsä.
Samalla tunsi hän jonkun taputtavan hänen toisellekin olkapäällensä
ja kun hän kääntyi seisoi siinä kauppaneuvos Polin, joka erinomaisen
ystävällisesti hymyillen kysyi oliko maisteri jo esitelty hänen
rouvallensa ja tyttärellensä. Saatuansa kieltävän vastauksen hän veti
maisteria kädestä pöydän luokse, jonka vieressä istui rouva ja neiti
Polin.
Julia oli hurmaavan kaunis. Kooltansa pitkä ja solakka, hän kantoi
päätänsä hyvin ylpeällä tavalla ja antoi mustain säihkyväin
silmäinsä täydellisellä voiton varmuudella siirtyä miehestä mieheen.
Mustanruskeisin hiuksiin oli kiedottu helminauha ja korvan juureen
oli pistetty tuoksuava ruusu. Uusi puku sopi niinkuin valettu somalle
ruumiille. Se jätti puolivälistä paljaiksi käsivarret, joita koristi
paksut kultaiset rannerenkaat. Pääntie oli leikattu avaraksi, ei
juuri liikaa, mutta niin paljon että sai täydellisen käsityksen
kaulan pyöreydestä ja hiviän loistavasta valkoisuudesta. Julia oli
sanalla sanoen nainen täydessä kukoistuksessa ja tiesi myöskin minkä
vaikutuksen hän kaikkiin miehiin teki.
Eipä ollut ihme että maisteri, joka istuutui Julian viereen, ei
voinut kääntää silmiänsä tästä ihastuttavasta olennosta, varsinkin
kun Julia selvästi osoitti että maisterin läsnä-olo ei ollut hänelle
vastenmielinen. Vanhemmat jättivätkin heidät melkein kokonaan kahden
kesken. Julia hymyili ja näytteli kauniita hampaitaan, antaen
maisterille silmäyksiä, jotka panivat hänen verensä kuohumaan. Neiti
kertoi lukeneensa "Kaupin" näytenumeron ja sanoi sen olevan varsin
hyvän; samaa mieltä oli ollut pappakin. Kauppaneuvoksen taloon tilataan
sitä kaksi kappaletta, toisen tilaa pappa ja toisen hän, Julia,
itselleen.
Maisteri ei voinut muuta kuin kumartaa vastaukseksi niin suurelle
suosiolle. Salista kuului franseesin kehoitussäveleet ja maisteri vei
neiti Julian tanssimaan. Vastassa oli heillä ylioppilas Juslenius,
jonka jo tunnemme, sekä Alma Hegel.
Silloin kuin maisteri Tiira tahtoi rouva Pihléniä tanssiin istui
Alma aivan sisarensa läheisyydessä, mutta maisteri joutui siinä niin
hämilleen, ettei huomannut häntä ollenkaan ja Alma jo ajatteli että
kenties ei huomaa koko iltana, varsinkin nyt kun näkyy joutuneen Julian
pariin. Mitä ihmettä heillä lieneekin niin paljon puhumista? Olihan
Almakin niin soma, että hän kyllä ansaitsi hiukan huomiota. Lyhyeksi
leikattu tukka oli käherretty niin että se jonkinlaisena glooriana
ympäröi suloisia kasvoja, antaen niille melkein poikamaisen ja
samalla lapsellisen ulkomuodon. Koko muu puku teki saman vaikutuksen.
Sininen suora hame osoitti selvästi kuinka vähän hänen vartalonsa
oli kehittynyt ja leveä, melkein olkapäille laskeutuva pitsikaulus
muistutti paljon koulutyttöä, mutta käsivarret näyttivät jo pyöreiltä
ja rinnan poikki röyhelletty harsokoriste teki hänet korkeapovisemmaksi
kuin hän muutoin vielä olikaan. Outo ei oikein tietänyt pitikö häntä
aika-ihmisenä tai lapsena.
Kun maisteri franseesissa ensi kerran tanssi Almaa vastaan, tytön
viehättävät liikkeet eivät voineet olla herättämättä hänen huomiotaan
ja samalla luuli hän lukevansa Alman silmissä moitetta siitä ettei
ollut häntä ennen tervehtinyt. Huolimatta tanssikumppalinsa loistavasta
kauneudesta katseli maisteri aluksi niin paljon vastaisella seinällä
istuvaa Almaa, että Julia vihdoin teki siitä ivallisen muistutuksen.
Maisteri kääntyi silloin kokonaan hurmaavan toverinsa puoleen ja alkoi
vilkkaan keskustelun, jota kesti tanssin loppuun saakka. He puhuivat
elämästä Helsingissä, josta kummallakin oli muistoja, vaikka eivät
siellä olleetkaan tuttuja; kumpikin tunsi ihmisiä, joista tiesivät
yhtä ja toista kertoa, joko hyvää taikka pahaa, jälkimäistä kuitenkin
enemmän. Julia oli ollut Sveitsissä pensioonissa ja osasi jokseenkin
hyvin jutella kaikenlaista vieraista maista. Sanalla sanoen aika
kului heiltä erinomaisen hupaisesti. Tanssin lämmin nosti heleämmän
punan poskille, silmät säihkyi ja suonet sykki ja kun maisteri
galoppaadissa likisti tuota muhkeata vartalota rintaansa vastaan, tunsi
lämpimän käsivarren olkapäällänsä ja hienon tuokseen ympärillänsä,
unhoitti hän kaikki muut ja näki vaan kaksi kirkasta silmää sekä
hymyilevän suun, jotka olivat häntä niin lähellä. Hän tuskin muisti
irroittaa käsivartensa kun joko hänen itsensä tai Julian tuli lähteä
vastatanssiin.
Kun tanssi loppui huomasi maisteri salaisella kauhistuksella olevansa
aivan lumottu. Saatuansa palasen kermajäätä Julialle, jonka hän
vei istumaan rouva Polinin luokse, kiiruhti hän tupakkahuoneesen
vilvoittamaan itseänsä. Paristakymmenestä papirossista kohosi siellä
tupakan savu kattoon, jossa se muodosti paksun, yhä alemmaksi vaipuvan
kerroksen. Huoneessa tapasi maisteri Jusleniuksen ja molemmat ottivat
lasin sherryä.
— No sinähän näyt päässeen kuningattaren täydelliseen suosioon, sanoi
ylioppilas. Niin äkkinäiseen tuttavuuteen hän ei ole ketään nuorta
miestä tähän saakka päästänyt ja nyt kaikki kadehtivat sinun onneasi.
Mutta älä nuolaise ennen kuin tipahtaa!
— Ole huoleti, veli pyhä! vastasi maisteri, jonka itserakkautta
kuitenkin kutkutti tieto siitä että kaupungin kaunein tyttö oli hänelle
erityistä suosiota osoittanut.
— Sinun pitäisi toki muistaa hiukan neiti Almaakin.
— Olen aikonutkin pyytää häntä toiseen franseesiin.
— Ai, ai, sehän on vaarallinen franseesi! Mutta paras on että teet
pyyntösi hyvissä ajoissa, muutoin saatat tulla liian myöhään.
Maisteri menikin heti ja esitti pyyntönsä Almalle eikä sitte tanssinut
enään ollenkaan ennen kuin toista franseesia aloitettiin. Syyksi hän
sanoi kuumuutta.
Kun hän sitte vei Almaa franseesiin tuntui aivan kuin hän olisi
vieraista tullut kotiansa. Vaikka hän verrattain harvoin oli tätä
nuorta tyttöä puhutellut, pitivät he kuitenkin toisiansa jo vanhoina
tuttuina. Puheen ainetta ei kummankaan tarvinnut väkisin etsiä ja
kaivaa esiin kaikenlaista tarpeetonta kalua muistojen romu-aitasta;
keskustelun aine esiintyi itsestään ja itsestään se kehittyi. He olivat
molemmat mielipiteiltään suomalaisia, heillä oli samoja harrastuksia,
samoja yleisiä toiveita, samoja murheita ja he ymmärsivät toisiansa
täydellisesti. Sen lisäksi oli heidän välillänsä vielä jotakin, joka
aina tekee keskustelun hauskaksi ja vilkkaaksi: he ihmettelivät toinen
toisiansa. Maisteri ihmetteli kuinka tuo lapsi saattoi niin järkevästi
ajatella ja puhua, hän ihmetteli tytön reippaita ja pelottomia
mielipiteitä sekä sitä viehättävää iloisuutta, jolla hän ajatuksensa
esiin toi. Alma puolestaan ihmetteli maisterin syvää oppia, sujuvata
puhetta ja jaloja, korkeita ajatuksia. Kaikki mitä maisteri puhui oli
hänen mielestään erinomaista, ja moni ajatus, jolle hän itse turhaan
oli oikeata muotoa etsinyt, pukeutui maisterin sanoissa toivottuun
asuunsa. Tyttö parka usein punastui kun maisteri lausui aivan hänen
ajatuksiansa, ikäänkuin olisi voinut ne hänen silmistänsä lukea.
Vaikka maisteri oli vielä aivan huumauksissa Julian lumoavan
kauneuden vaikutuksesta, tunsi hän selittämättömän voiman vetävän
itseänsä tuohon nuoreen tyttöön, joka häntä sinisillä silmillään
niin hartaasti katseli. Hänen mieleensä johtui siinä kaikenlaisia
kummallisia ajatuksia. Mitähän, ajatteli hän itsekseen, jos ihmisellä
olisi tuollainen pikku vaimo, noin ymmärtäväinen ja noin iloinen?
Mitähän jos sanoisin häntä äkkiä sinuksi? Mitähän jos kumartuisin
hiljaa ja painaisin suudelman noille punaisille huulille, jotka tuossa
viehättävästi hymyilevät?
Mutta olenpa minä oikein kevytmielinen, ajatteli hän jälleen, leimahdan
ilmituleen missä vaan kauniin tytön tapaan. Hyi minua!
Rouva Pihlén tuli ja kysyi Almalta, lähteekö hän franseesin loputtua
pois. Ei, sitä Alma ei tahtonut, sillä hänellä oli nyt erinomaisen
hauskaa. Maisteri Tiira lupasi saattaa hänet kotia. Rouva sanoi että
häntä nukuttaa ja lupasi lähteä pois.
Maisteri katsoi hänen jälkeensä ja luuli nyt vasta huomaavansa
erinomaista avaruutta rouvan puvussa.
— Voi mikä tyhmeliini minä kuitenkin olin! mutisi hän sitte itseksensä.
Alma kertoi maisterille ompeluseurasta, jonka hän oli kaupungin tyttöjä
varten perustanut ja jossa puhuttiin paljasta suomea; mutta sinne tuli
ainoastaan käsityöläisten ja työväen tyttäriä, kaikki kauppiasten ja
virkamiesten tyttäret pysyivät sieltä poissa, he muka olivat hienompia.
Maisteri lupasi kirjoittaa siitä artikkelin lehteensä ja antaa noille
hienoille muutamia hienoja sätkäyksiä.
Kun maisteri tanssin loputtua siirtyi tupakkahuoneesen, veti
kauppaneuvos Polin hänet sohvalle istumaan ja tilasi konjakkia sekä
limonaadia. Kauppaneuvos alkoi hyvin vilkkaasti puhua sanomalehdestä ja
selitti hyvin laveasti kansan opetuksen järjestämistä, mutta maisteri,
vaikka olikin häntä hyvin tarkasti kuuntelevinaan, ei tietänyt asiasta
mitään, hänen ajatuksensa liikkuivat aivan toisaalla. Hän heräsi
unelmistaan vasta sitte kun kauppaneuvos puristi hänen kättänsä ja
kysyi:
— Te otatte siis kirjoituksen vastaan?
— Suurella kiitollisuudella, herra kauppaneuvos, vastasi maisteri ja
ajatteli sitte itsekseen: Mitähän minä nyt lupasin?
Lupauksensa mukaan saattoi maisteri kotia Almaa, joka käveli hänen
vieressään niinkuin mikä vaatekääry liinoihin ja turkkeihin kiedottuna.
Maisteri olisi tarjonnut käsivartensa, mutta Alman kädetkin olivat
turkin sisällä.