_Viikkolehti yleisiä ja paikkakunnan asioita varten._
Uteliaasti silmäili sitä maisteri Tiirakin loikoen vielä vuoteellansa.
Hänellä oli kaiken yötä ollut jonkinlainen kuume, niinkuin ainakin
sillä, joka ensi kerran julkisesti esiintyy. Nyt luki hän vielä kerran
lävitse lehden pääkirjoitusta. Siinä lupasi lehti olla tosikansallinen
ja valppaasti valvoa suomenkielisen väestön etuja. Eduskuntalaitoksemme
kehitystä vapaamieliseen suuntaan harrastaa lehti myöskin, aina
muistaen että yksityisten säätyjen anomus-oikeus on Suomenmaan
perustuslain kalliimpia lahjoja, sillä Suomen kansalla on aina ollut
oikeus suoraan lähestyä hallitsijaansa. Uskonnon asioista lehti ei aijo
koskaan puhua kevytmielisesti. Raittius-asia on nykyajan merkillisimpiä
ja terveellisimpiä liikkeitä, jolle toimitus katsoo velvollisuudeksensa
antaa tehokasta apuansa. Vuosisatoja kestänyt naisen sortotila kaipaa
pikaista parannusta — —
Kun maisteri oli tähän saakka ennättänyt oman kirjoituksensa
ihailemisessa, koputti joku ovelle ja, ennenkuin hän ennätti mitään
vastata, astui sisään nuori mies ylioppilaslakki päässä ja sanoi,
tehden ivallisen syvän kumarruksen:
— Hyvää huomenta, herra pään- ja vastuksen-alainen toimittaja!
Minä tulen toivottamaan onnea, sillä sinun lehtesi tekee furooria
kaupungilla. Moni piikatyttö on jo likistänyt sitä rintaansa vastaan
lukeissaan sinun pikku kertomustasi "Ensimmäinen suudelma". Minä olen
jo nähnyt rusinoita kaadettavan sinun lehdestäsi tehtyyn tötteröön
ja arvattavasti on sitä tänä aamuna jo moneen muuhunkin tarpeesen
käytetty. Gratulor!
Maisteri Tiira ei tuosta pitkästä tervehdyksestä närkästynyt, sillä hän
tunsi tervehtijän luonteen varsin hyvin. Sen vuoksi hän vaan ojensi
peitteen alta kätensä ja sanoi:
— Paina puuta, pistä piippuun, ryyppää vettä ja ole iloinen.
— Tackar som bjuder! vastasi ylioppilas, joka iloisella päällä
ollessaan mielellään sekoitti puheesensa kaiken maailman kieliä,
taikka oikeastaan puhui sitä kauheata sekamelskaa, jota Helsingin
esplanaadeilla suomalaisten ylioppilasten keskuudessa kuulee ja joka
sekamelska kulkee suomenkielen nimellä ja arvolla.
— Tackar som bjuder! ja sitte heitti ylioppilas lakkinsa pöydälle,
istui sohvalle ja otti uuden lehden käteensä.
Sillä välin oli huoneen isäntäkin kämpinyt sängystä ylös ja saanut
välttämättömimmät vaatteet yllensä.
— Sanoppa nyt suoraan mitä sinä ajattelet tästä näyttönumerosta,
miellyttääkö se sinua? kysyi maisteri Tiira.
— Se miellyttää minua ensimäisestä K:sta viimeiseen vuosilukuun saakka.
Se on presiis niinkuin meidän kaupunkia varten tehty.
— Minä en ymmärrä onko tuo kiittämistä vai laittamista.
— Mitä sinä siitä huolit miellyttääkö se minua tai joitakuita stuffoja,
kysy sinä miellyttääkö se naisia. Laita sinä vaan niin, että kaikki
naiset pitävät lehdestäsi, niin miehet myöskin pitävät lehteäsi, ja
silloin ei sinun tarvitse muuta kuin kelliä. A propos, minä näin Alma
Hegelin seisovan Pihlénin portilla sinun lehteäsi lukemassa. Hänellä
oli kai "Ensimmäinen suudelma" nautittavana, sillä hän punastui
hirveästi ja kääri lehden kokoon kun minä siihen tulin. Eikös hän ole
kerrassaan soma tyttö?
— Hän on niin nuori vielä, mutisi maisteri.
— Se ei estäne olemasta kaunis! "Sie hat die schönsten Augen — mein
Liebchen, was willst Du noch mehr?" rallitti ylioppilas.
— Nyt ei ole kysymys Alma neidin silmistä, vaan uudesta lehdestä, etkä
sinä ole vieläkään ajatustasi lausunut.
— Suo anteeksi, sen olen jo aikoja sitte tehnyt. Lehti on hyvä, sanon
minä, paras lehti mitä kaupungissamme tätä nykyä ilmaantuu.
Maisteri nykäytti kärsimättömästi olkapäitään.
— Mutta jos tahdot kuulla muittenkin ihmisten mielipidettä, jatkoi
ylioppilas, niin lähtekäämme liikkeelle. Menkäämme kestikievariin
syömään aamiaista, niin saat ainakin kuulla Dulcinean mielipiteen, ja
se ei varmaankaan paljon eroa minun mielipiteestäni, sen takaan.
Maisteri olikin lopettanut pukemistoimensa, katsahti vielä mielihyvällä
peiliin, kiersi viiksiänsä ja sitte lähdettiin.
Torin poikki mennessä he kuulivat kuinka eräs maidon myyjä huusi
toiselle:
— Hoi, Kestilän Leena, mistä hinnasta sinä maitoa myyt?
— Kolmestakymmenestä pennistä kannun.
— Tässä seisoo, ja samalla osoitti hän kädessään olevaa rypistynyttä
lehteä, että maito maksaa torilla neljäkymmentä penniä kannu. Se
on laillinen hinta, sillä se seisoo präntättynä tässä, eikä meidän
tarvitse halvemmalla myydä. Sano muille!
— Kuuleppas, sinä sanomalehden toimittaja, puhui ylioppilas, nyt on
sinun omallatunnollasi jo kymmenen penniä joka maitokannusta, mitä
kaupungissa tänä päivänä syödään.
- Mistä minä tiedän että lehmät näin joulun edellä niin runsaasti
poikivat että maidon hinta saattaa muutamassa päivässä alentua. Jos
lehteni valehtelee, niin se on passaaja-matamini, joka valehtelee. Niin
puolusteli maisteri itseään.
— Veliseni, pako paremp' on kuin huono lyönti. Minä toivon että ensi
numerossa kumminkin selität tuon maidon hinnan painovirheeksi ja että
maidon asemesta siinä on luettava "piimä".
Kun herrat olivat tulleet kestikievariin, meni ylioppilas suoraan
tiskin takana istuvan neidin luokse, jonka hiukset olivat kammatut niin
alas otsalle että silmät hiukan kiiluivat kiharain alta, ja puristi
hyvin tuttavasti hänen kättänsä.
— Hyvää huomenta, neiti Dulcinea, kuinkas teidän kalliin terveytenne
laita on?
Vastaukseksi neiti vaan nyrpisti pikkuista ärsyttävää alahuultansa.
Siitä huolimatta ylioppilas jatkoi:
— Me tahtoisimme tehdä tuttavuutta yhden bumaagissa paistetun
silliraukan ja useitten urhoollisten kaprokkiperunain kanssa; voitteko
niitä meille esitellä?
Neiti nousi ylös, hymyillen ivallisesti ja koputti sormellansa
ylioppilaan otsaan, mutta tämä vakuutti että nyt ei ollut kysymys
kohmelon parantamisesta, vaan muutoin ajatusten selvittämisestä, jota
varten peruna ja silli ovat maailmassa yhteen sovitetut.
Samassa huoneessa istui eräs outo herra ruokaansa odottamassa. Hänellä
oli harmaat vaatteet yllä ja päässä silmälasit, joiden yli hän loi
odottavaisia silmäyksiä sinne päin, missä luuli kyökin olevan.
Toisinaan hän silmäili edessään olevaa "Kaupin" näyttönumeroa.
Ylioppilas meni raapaisemaan vieraan pöydällä olevasta tulitikkujalasta
valkeata papirossiinsa ja aloitti puhetta tuntemattoman kanssa.
— Suokaa anteeksi, jos kysyn, mitä pidätte lehdestä?
— Oletteko te kenties toimittaja? kysyi vieras.
— En, vastasi ylioppilas, vilaisten maisteriin, joka pään puistamisella
osoitti ettei hän halunnut tulla ilmaistuksi. Minä vaan kaupunkilaisena
olen utelias kuulemaan vieraan ajatusta.
— No sen saatte kyllä kuulla. Tämä lehti on samanlainen kuin kaikki
muut sanomalehdet; ei vähintäkään uusia aatteita, ei vähintäkään
häveliäisyyttä; samoja onteloita lauseparsia, paljon tyhjiä lupauksia
sellaisten asiain ajamisesta, joita jokainen rehellinen ihminen ilman
erityistä lupaustakin ajaa. Ja kaikki tapahtuu tässä sellaisella
äänellä kuin se, mitä luvataan, olisi jotakin erinomaista, jotakin,
jota ei kukaan muu osaa antaa, jotakin "noch nicht dagewesenes".
— Mutta sanokaapa sitte, mitä uutta sanomalehti meidän maassa voisi
luvata.
— Oh, sanomalehdillä voisi olla suuri tehtävä! Niiden pitäisi katkoa
hengen kahleita.
— Eiköhän tuo ole ontelo lauseparsi tuokin?
— Ei, ei, huusi vieras kiivaasti, te ette näy ymmärtävän mitä hengen
kahlehtiminen onkaan, mutta menkää kirkkoon ja kuunnelkaa millä
tavalla papit koettavat jokaista ajatuksen vapautta kahlehtia, kuinka
synkkää oppia he saarnaavat, niin synkkää että maailma hukkuisi, jos
se toteutuisi; mutta onneksi sitä oppia ei kukaan noudata, ei edes
papitkaan. Se on siis valhetta ja valhe on kukistettava, ilmaantukoon
se missä muodossa hyvänsä. Entäs valtiollisessa elämässä? Jokainen
nulikka, jonka korvantausta tuskin on kuiva, puhuu ja kirjoittaa kansan
tahdosta, niinkuin papirossi-puntista, jonka voi milloin hyvänsä
lakkaristaan ottaa. Usein tekee mieli kysymään, missä kansa sitä tai
tätä on päättänyt ja missä herroille X. Y. Z. on annettu valtakirja
tuota päätöstä perille ajaa. Hiisi vieköön, puhukoon jokainen omasta
tahdostaan ja omasta puolestaan, mutta antakoon kansan olla rauhassa!
Näin sanoen leikkasi puhuja vihaisesti palan paistista, joka sillä
välin oli hänen eteensä asetettu. Ylioppilas siirtyi myöskin omaan
pöytäänsä, johon oli tuotu paperissa paistettua silliä ja kuorimattomia
perunoita, mutta huoneen yli jatkoi hän keskustelua tuntemattoman
kanssa. Siihen yhtyi nyt maisterikin, joka, kuorien kahvelin kärkeen
pistettyä perunaa, sanoi:
— Eiköhän teidän mielestänne sanomalehtien velvollisuus ole, yhteisen
hyvän valvojina, edistää kansan onnellista elämää ja hyvinvointia?
— Aivan niin, vastasi vieras.
— No luuletteko että kansamme tulisi onnellisemmaksi, jos sen
uskonnollinen vakuutus järkähdytettäisiin? Näettehän mitä seurauksia
siitä on ollut niinkutsutuissa suurissa sivistysmaissa: kapinoita,
murhia, irstasta elämää.
— Luuletteko, jos sallitte mun vastata kysymykseenne toisella
kysymyksellä, luuletteko että meidän maata ainaisesti voidaan pitää
uskontoa ja yhteiskuntaa järkyttävistä liikkeistä erillään? Niin
syrjäinen kuin maamme onkin, tunkeutuvat suuressa maailmassa liikkuvat
ajan kysymykset kerran tännekin, aivan samoin kuin tänne on tullut
telegraafi ja rautatiet. Meidän kaikkien ja etupäässä sanomalehtien
velvollisuus on valmistaa kansaa, ettei sellaiset aatteet tule meille
niinkuin varkaat yöllä, ettei ne saata meitä kerran hämille, vaan että
jokainen tietää mitenkä niiden kanssa on menetteleminen.
— Sitä on kyllä hyvä noin puhua, mutta millä sen toteutatte? Kuinka
sitä kansalle selitätte?
— Sanottakoon kaikille aina suora totuus, ei mustaa valkoiseksi eikä
valkoista mustaksi. Saarnattakoon vapautta, ensin ajatusten vapautta,
se on hengen vapautta, sitte sanan vapautta, se on kansalaisvapautta.
Mutta siihen tarvitaan rohkeutta, sillä jos ken uskaltaisi kansalle
sanoa totuuden jokaisessa asiassa, niin kaikki ne, joille kansan sokeus
on leipälähteenä: papit ja hallitsevaiset, yllyttäjät ja onnen-onkijat,
laiskurit ja tyhjäntoimittajat, kaikki karkaisivat hänen kimppuunsa.
Sellaista rohkeutta ei ole tämänkään lehden toimittajalla, sen tunnen
kouraani.
Vieras laski kätensä lehden päälle ikäänkuin todellakin kourallansa
koettaisi sen toimittajan rohkeutta. Maisterin nousi veri kasvoihin,
mutta hän ei sanonut mitään. Ylioppilas hymyili hänelle ivallisesti ja
sanoi vieraalle:
— Jospa lehden kanta painavimmissa asioissa vielä onkin epäselvä tai
vanhan-aikuinen, ja eihän sitä maaseutulehdeltä voi suuria vaatiakaan,
niin myöntänettehän että lehti muutoin on taitavasti kokoon pantu.
— Muusta en minä suuresti huoli, sanoi vieras ottaen lehden uudestaan
käteensä. Tuo viivan alapuolella oleva kertomus "Ensimmäinen suudelma"
on sitä tavallista mesimarjahilloa, joka miellyttää koulusta äsken
päässeitä tyttöjä ja muita piparikakku-ijässä olevia individejä.
— Alma Hegel! kuiskasi ylioppilas, mutta maisteri loi häneen äkäisen
silmäyksen.
Herra harmaissa vaatteissa jatkoi:
— Sitten on tuossa juttu maailman vanhimmasta ihmisestä. Juttu on
ainakin yhtä vanha kuin ihminen, josta se puhuu; aina se on vanha akka,
joka elää jossakin Mexikossa tai Brasiliassa, johon ei ole helppo
päästä katsomaan, ja hän ei jouda milloinkaan kuolemaan sen vuoksi että
hänen täytyy pari kertaa vuodessa kiertää kaiken maailman sanomalehtien
lävitse.
— Teilläpä on hauskoja havaintoja! nauroi ylioppilas.
— Se on aivan totta. Pitäkääpä varalta jotakuta kertomusta esimerkiksi
"hännällisistä ihmisistä Afrikassa", taikka "tulenpurkauksista Javan
saarella", taikka "Annamin ylimysten pitkistä kynsistä"... ikäänkuin
muualla ei olisi pitkäkyntisiä ylimyksiä, lisäsi vieras hymyillen
ensi kerran koko puheen ajalla; pitäkääpä varalla näitä ja muita
sellaisia juttuja, niin huomaatte että ne jonkun ajan päästä palaavat
takaisin. Entäs kaikenlaiset sukkeluudet, kompalauseet ja sanaleikit?
Niitä ei synny koko maailmassa, huomatkaa: koko maailmassa, kuin
noin parikymmentä uutta vuoden kuluessa. Mutta esim. jokapäiväinen
sanomalehti, joka niitä tahtoo lukijoillensa tarjota, tarvitsee niitä
vuodessa vähintäänkin tuhannen kappaletta. Mistä luulette niitä niin
paljon saatavan? Samat kiertävät uudestaan ja yhä uudestaan moneen
kertaan. Minä en sitä sano sen vuoksi että se olisi jotakin pahaa,
sillä sanomalehtien lukijakunta uudistuu myöskin vuosittain ja se mikä
jollekulle saattaa olla ennen tuttua, on toiselle ihan uutta. Minä
tahdon vaan huomauttaa kuinka turhamielisiä ne ovat, jotka luulevat
voivansa jotakin uutta esiin tuoda. Minä olen aivan varma siitä,
että jokaisen suomalaisen pää olisi turvassa, vaikka täällä olisikin
voimassa sellainen laki kuin ranskalaisten kertomuksen mukaan Saksassa
vallitsee, joka tuomitsee pään poikki jokaiselta uuden sukkeluuden
keksijältä, ja sanotaan ettei sielläkään ole tarvinnut kenenkään kaulaa
katkaista.
— Te olette varmaan ollut itse sanomalehden toimittajana, vai kuinka
olette noita asioita tullut ajatelleeksi kysyi ylioppilas ihmetellen.
— Aivan oikein, minä olen ollut sanomalehden toimittajana.
Samassa tultiin ilmoittamaan että kyytihevonen jo odottaa. Herra nousi
ylös, kumarsi jäähyväisiksi ja läksi.
— Kuka hän oli? kysyi maisteri ravintolan neidiltä.
— En tiedä; mutta nähdäänhän hänen nimensä päiväkirjasta.
Neiti toi päiväkirjan, mutta vieras oli unohtanut kirjoittaa siihen
nimensä. Neiti juoksi kirja kädessä pihalle, mutta matkustaja oli jo
ennättänyt lähteä.
— Mitä minä nyt tähän kirjoitan? vaikeroitsi neiti epätoivoissaan.
— Kirjoittakaa: Antikristus, sanoi maisteri.
— Taikka Uusi Lutherus, lisäsi ylioppilas.