Maisteri oli tuskin ennättänyt kotia kun jo suurin osa kaupungin
asukkaita tiesi mitä Pihlénin puutarhassa oli päätetty. Neiti Alma oli
pois mennessään tavannut kadulla muutamia tuttaviaan ja kertonut heille
tuon suuren uutisen ja sitten oli kauppaneuvos Polinin akkuna auki
hänen ohikulkeissaan ja neiti Polin vaati häntä astumaan sisään. Siellä
oli viisi kaupungin rouvaa kahvilla ja muutamat tytöt nakertelivat
karamelleja ja etsivät manteleista "vielliebchen'eitä". Näille kaikille
täytyi Alman myöskin kertoa tuo asia ja sillä tavalla levisi tieto
siitä kulovalkean tavalla yhä laajempiin piireihin.
Niin kauan kuin Alma oli huoneessa puhuttiin asiasta Polinin luona
hyvin sävyisästi, mutta heti kun hän oli poistunut alkoi ankarampi
arvostelu.
Tohtorin rouva, laihanpuoleinen kalpea nainen, jonka suurista
harmaan-sinisistä silmistä loisti sula hyväntahtoisuus, arveli että
hänellä ei ollut mitään sitä vastaan että kaupunkiin sanomalehti
perustetaan, mutta toimittajaksi ei kelpaa maisteri Tiira, joka,
olkoonpa muutoin kuinka kunnon mies hyvänsä, on ollut niin vähän aikaa
kaupungissa, ettei hän tunne oloja siellä kyllin hyvin, voidaksensa
pitää viranomaisia silmällä ja kurittaa siinä missä tarvitaan.
— Aikooko hän sitte ruveta virkamiehiä silmällä pitämään? kysyi
pormestarin rouva selvällä kauhistuksella ja nykäsi alemmaksi hameensa
miehustaa, joka pakkasi kohoamaan paikoiltansa.
— Mitä valtaa hänellä olisi pistää nokkaansa muiden ihmisten
asioihin, köyhä maisteri! sanoi kaupungin kassöörin rouva painellen
hiusneulojansa syvemmälle.
— Jaa, jos hän rupee hävyttömäksi, niin minä sanon Fredrikille että hän
toimittaa sellaisen rauhanhäiritsijän kaupungista pois. Niin paljon
valtaa on kai pormestarilla kaupungissa.
Se oli luonnollisesti pormestarin rouva, joka näin päättävästi puhui.
Palvelusneitsyt, joka paraillaan korjasi pois kahvikuppeja, ymmärsi sen
verran rouvain ruotsinkielistä puhetta, että hän kyökkiin tultuansa
tiesi kertoa pormestarin uhanneen ajaa maisteri Tiiran kaupungista pois
sen vuoksi, että maisten on ruvennut hävyttömäksi.
Kaupungin paras silittäjä, joka nyt oli kauppaneuvoksen paitoja
kiilloittamassa, hämmästyi niin suuresti, että oli vähällä pudottaa
kuuman raudan maahan. Mutta sitte hän kostutti huulillaan sormiensa
kärkiä, kosketti vihaisesti kihahtavaan raudan pohjaan ja alkoi
kaksinkertaisella innolla lykätä kauppaneuvoksen paitoja sileiksi. Hän
näytti naiselta, joka on asian oivaltanut ja aikoo pitää varansa.
Mutta salissa tuumaili kauppaneuvoksen rouva että kun tuo aiottu
sanomalehti kuitenkin on suomenkielinen, niin se pyytää lukijoiksensa
ainoastaan alhaisempaa kansaa ja kaupungin säätyläisille sitä ei ole
olemassakaan. Jos heidän piikansa tai renkinsä tahtovat sitä tilata,
niin olkoon se heille sallittu, mutta salin pöydällä ei hän aijo
sellaista lehteä suvaita.
Tällä kertaa kuitenkin kauppaneuvoksen rouva kohtasi vastarintaa
sellaiselta puolelta, josta hän sitä vähimmin odotti. Hänen oma
tyttärensä, näet, veti pitkän karamellin suustaan ja sanoi äänellä,
joka ei sietänyt vastaväitteitä:
— Minä kumminkin tilaan sen lehden itselleni.
— No Julia, huudahtivat kaikki vieraat, mitä sinä siitä lukisit?
Neiti Torn, joka oli opettajattarena kaupungin tyttökoulussa ja
tunnettu ivallisuudestaan, sanoi nauraen: — Julia kai katselisi siitä
naima-ilmoituksia!
— Minä luulen, vastasi Julia kuivasti, että joillekuille muille
naima-ilmoitukset saattaisivat olla tarpeellisempia kuin minulle.
— Minä tarkoitin ilmoituksia kihlatuista ja vihityistä, sanoi neiti
Torn, hienosti punastuen Julian vastauksesta.
— Älkää siitä enään puhuko, rauhoitteli kauppaneuvoksen rouva. Julialla
on aina oikkunsa ja varsinkin on hänellä aina halu olla vastaista
mieltä kuin äitinsä.
Sillä ajalla kuin tieto sanomalehden perustamisesta levisi kaupungissa,
käveli maisteri Tiira kamarinsa permannolla ja uneksi suuria asioita.
Hän mietti jo mitä kaikkia artikkeleita sopisi kirjoittaa ja pisti
niiden nimet muistikirjaansa. Myöskin ajatteli hän pitäisikö ruveta
jotakuta hyvää novellia suomentamaan, mutta sitten arveli hän että
alkuperäinen kertomus luonnollisesti olisi sopivampi, koska se,
samalla kuin antaisi lehdelle arvoa, myöskin hyödyttäisi kotimaista
kirjallisuutta. Hän istui keinutuoliin ja alkoi miettiä jonkinlaista
novellin suunnitelmaa. Siinä täytyy välttämättömästi olla rakkautta,
sanoi hän itsekseen, muutoin eivät naislukijat siitä pidä. Kun hän
siinä istui ajatuksiinsa vaipuneena ilmaantui hänen silmäinsä eteen
soma kukkavihkonen hiljaa kohoilevalla tytön rinnalla, ja hänen
huulensa vetäytyivät hymyyn muistellessaan Alma neidin punastusta.
Seuraavana aamuna oli kaupungin torille tavan mukaan kokoontunut
useita kuormia maitoa ja piimää, pari kuormaa rukiita ja perunoita, ja
eräillä rattailla oli kopallinen paistetuita nauriita, joita koulupojat
halukkaasti ostelivat ja, syötyänsä kylläkseen, nakkelivat lopuilla
toisiansa silmille. Siinä kun sitte piimä pulppusi tynnyrin hanasta
erään paksun matamin plakki-astiaan, sanoi matami piimän myyjälle:
— Tämä meidän kaupunki se paisuu niinkuin hyvä taikina; uskottekos että
ensi vuonna täällä ruvetaan trykkäämään omaa tiitinkiä?
— Noo vai? Mikä se tiitinki on? kysyi maalainen yhä vaan katsellen
piimän juoksua.
— Sellainen oikea sanomalehti, jossa saa lukea kaiken maailman asiat.
— Noo vai? Tappi kiinni.
Matamia hiukan harmitti kun hänen uutisensa ei maalaiseen sen suurempaa
vaikutusta tehnyt.
— Tottahan te tilaatte meidän lehteä, sanoi hän sellaisella painolla
sanalle "meidän" kuin olisi hän itse tuon tulevan lehden sekä omistaja
että toimittaja.
— Eipä häntä tiedä; raha on tätä nykyä hyvin kireällä, ja sitte tuolta
ryssän puodista on toisinaan saatu sanomia lehtitupakan ympärille
käärittynä, mutta ei niistä meidän lapset, vaikka muutoin solkenaan
lukevat, saa sanaakaan kokoon; sanovat sen olevan latinaa. Lieneevätkö
sitte kaikki samanlaisia?
Matami ei viitsinyt vastata, vaan sieppasi astiansa ja läksi pois.
— Unohditte maksaa! huusi maalainen.
Matami palasi ja heitti rahat miehen kouraan.
Maisteri Tiira oli aamulla pukemassa päällensä lähteäksensä kouluun kun
silittäjä-vaimo tuli hengästyneenä sisään.
— Ennätin kuitenkin ajoissa, mutta kyllä teinkin työtä kaiken yötä; nyt
ovat maisterin paidat valmiit.
— Ei niillä olisi mitään kiirutta ollut.
— No eikös maisteri lähde pois kaupungista?
— En; mihinkä minä menisin?
— Eikös pormestari ole mitään puhunut?
— Mitä hittoja pormestarilla on minulle sanottavaa?
— Eikös tuota... eikös maisteria sitten olekaan käsketty kaupungista
pois?
Maisteri pani juuri kaulustansa kiinni, mutta nyt heltisivät hänen
sormensa napista. Hän astui vihaisesti vaimon luokse ja sanoi,
osoittaen sormellansa häntä otsaan:
— Minä huomaan ettei teillä ole kaikki ruuvit paikoillaan tuossa!
Vaimo peräytyi pari askelta, nii'asi syvään ja pujahti ovesta ulos.
Maisteri tuli oikein pahalle päälle. Hän kiroili itseksensä mitä
pormestarilla oli hänen kanssaan tekemistä, kiroili kaulusta, joka oli
niin kankea ja kiiltävä kuin olisi posliinista valettu, ja kiroili
nappia, joka pujotteli läven luona niinkuin itsepäinen härkä veräjän
edessä eikä tahtonut millään ehdolla mennä sisälle.
— Hupakko! mutisi hän itsekseen. Löylynlyömä! Varmaankin vanha piika.
Ensi kerralla kysyn sitä asiaa tarkemmin.
Kouluun tultuansa maisteri ilokseen huomasi että pojat, jotka
vallattomuudellansa jo monasti olivat panneet hänen kärsivällisyytensä
kovaan koetukseen, olivat nyt erinomaisesti tarkkaavaisia. Pojat olivat
tähän saakka, niinkuin aina uuden opettajan tullessa, koetelleet
mitä miehiä hän on ja kuinka pitkälle hänen kanssaan uskaltaa
vallattomuudessa mennä. Opettajan arvo oppilasten silmissä on niinkuin
hento kasvi, jota kymmenet pahanilkiset kädet koettavat nyhtää
juurineen irti. Onneton opettaja, jos se vaan kerrankin onnistuu:
kasvia ei saa milloinkaan uudestaan juurtumaan. Mutta jos sitä alussa
ei saada revityksi, niin pian kasvaa se myöskin niin vahvaksi puuksi,
ettei sitä pahimmillakaan rynnäköillä voi enään kumoon saada.
Eipä tiedä kuinka maisteri Tiiralle olisi käynyt, jollei huhu olisi
levinnyt että hänestä tulee sanomalehden toimittaja. Hänen arvonsa
oppilasten silmissä nousi suurilla askelilla, sillä nuoriso on aina
sen puolella, joka jotakin uutta yrittää ja sen kautta osoittaa
jonkinlaista rohkeutta. Poikain mielestä maisteri näytti nyt
ulkonaisestikin paljoa suuremmalta ja muhkeammalta kuin ennen ja kaikki
mitä hän puhui tuntui niin erinomaisen viisaalta.
— Hän on sentään viisaimpia miehiä, tuo maisteri Tiira, sanoivat pojat
toisillensa ja väittelyissä aikaihmisten kanssa oli sen jälkeen aina
loppupäätöksenä, josta ei mitään vetoomista katsottu luvalliseksi: Niin
on maisten Tiira sanonut, ja tottahan hän sen tietää!
Pojat rupesivat keskenään toimittamaan käsin kirjoitettua sanomalehteä
nimeltä "Toivon tähti", joka sisälsi vaivaisrunoja, lunttakäännöksiä ja
jokseenkin uskaliaita sanasukkeluuksia.
Kun maisteri Tiira illalla meni kestikievariin, kaupungin parhaasen
ravintolaan, juomaan pienen tuutingin ja samalla katselemaan viime
postin sanomalehtiä, tapasi hän siellä kauppaneuvos Polinin, joka hyvin
ystävällisesti tarjosi hänelle kättä.
— Te aiotte perustaa sanomalehden, kuulen ma, ja Pihlén laittaa
kirjapainon. Miks'ette kääntynyt minun puoleeni? Minä olisin myöskin
mielelläni sellaiseen yritykseen ruvennut.
— En todellakaan saattanut sitä arvata, vastasi maisteri kummastuneena.
Pihlénin kanssa tutustuin täällä ensiksi ja kerran tuli tämäkin asia
puheeksi. —
— Paljonko Pihlén maksaa teille toimituksesta?
— Ei mitään. Minä aion toimittaa lehteä omalla uhallani ja
kustannuksellani.
— Kuulkaapas, maisteri Tiira, sanoi kauppaneuvos ja otti maisterin
takin napista kiinni, minä takaan teille tuhannen markan tulot
lehdestä, jos rupeatte minun kanssani puuhaan ja jätätte Pihlénin. Minä
lupaan hankkia hyvän kirjapainon.
— Herra kauppaneuvos, tarjoomuksenne on minusta suuri-arvoinen, mutta
se tulee liian myöhään, enkä minä voi mistään hinnasta sanaani syödä.