Kauppilan katuja pitkin käveli nuori mies kädet päällystakin
lakkareissa. Hän oli saanut opettajan viran kaupungin reaalikoulussa ja
oli vasta pari viikkoa takaperin saapunut kaupunkiin. Hänellä ei vielä
ollut paljon tuttavia, jonka vuoksi hän viitsikin nostaa lakkiansa
vastatessaan kadulla kulkevain oppilaittensa tervehdyksiin; mutta niitä
ei niin monta ollutkaan, että olisi lakin nostaminen rasittavaksi
käynyt.
Vastatullut opettaja aikoi juuri kääntyä kotiansa kun kadun
kulmauksesta sukelsi esiin kiireesti astuva mies, joka antoi
koukkukeppinsä pyöriä ympäri niin että ilma vinkui. Opettaja pysähtyi
odottamaan tulijata, joka oli hänen harvoja tuttaviansa.
— No minne matka?
— Ah, maisteri, huusi tulija ja iski keppinsä syvälle kadun pehmeään
hiekkaan, minua on haukuttu sanomalehdissä!
— Haukuttu... mistä syystä?
— Kuulkaas nyt! Keppiherra pisti kätensä maisterin kainaloon ja, vetäen
häntä mukanaan sekä keppiänsä vinhasti heilutellen, kertoi ottaneensa
viime talvena kaupungin kellotapulin laudoittaakseen, mutta nyt, kun
työ jo oli valmis, oli joku herjaaja sepittänyt häväistys-kirjoituksen
pääkaupungin lehteen, jossa sanotaan että hän, Enok Pihlén, kaupungin
melkein varakkain kauppias, oli siinä nylkenyt seurakuntaa ja vienyt
köyhiltä työmiehiltä leivän suusta, taikka ainakin jotain sinne päin.
Kertomuksen aikana olivat he tulleet Pihlénin talon luokse ja
astuivat pihaan, jonka perällä alkoi kaunis puisto. Siellä tuuheissa
pihlajoissa kiilsi kullankarvaisia terttuja ja parin kolmen omenapuun
oksat painuivat maahan runsaan hedelmätaakan alla. Maanpinnalle oli
somasti järjestetty kukkalavoja, joissa ylpeät georginit vielä täydessä
loistossaan kukoistivat ja niiden juurella reseeda levitti hienoa
hajuansa, johon levkoijain tuikeampi tuoksu yhtyi. Ruusupensaista
olivat kukkaiset jo kuihtuneet ja niiden sijalla näkyi vaan punertavia
pumpuloita.
Humalaköynnöksistä muodostetussa majassa oli kahvikalut pöydällä, jonka
vieressä lyhyt, pyöreäposkinen rouvan-tylleröinen neuloskeli lapsen
vaatteita ja hiekoitetulla käytävällä leikki kaksi pientä tyttöä,
äitinsä ilmikuvia.
Kun herrat tulivat lehtimajaan läksi rouva pois toimittamaan lisää
kahvia, mutta toinen lapsista juoksi isänsä syliin ja, näyttäen jotakin
eläimen kuvaa, kysyi:
— Pappa, onko tämä pätti vai kitta?
— Kuules nyt, Siiri, saat tämän sokeripalan, jos sanot pässi vai kissa.
Koetapas!
Lapsi katsoi vieraan herran silmiin, ponnisti sitte pari kertaa
voimiansa sanoaksensa pässi ja kissa, mutta aina tuli vaan pätti ja
kitta, sai sokeripalan ja juoksi pois, poukahdellen joka toisella
askeleella korkeammalle.
— En ymmärrä kuinka heidän kielensä saisi ässään taipumaan, puhui
Pihlén itseksensä katsellen lapsen poistumista, mutta kääntyi sitte
äkkiä maisterin puoleen ja veti sanomalehden pöydältä.
— Katsokaas, maisteri Tiira, tuossa se on! Hän osoitti; sormellansa
erästä paikkaa.
Maisteri otti lehden ja luki siitä "Kirjeen Kauppilasta", jossa muun
muassa puhuttiin tapulin laudoittamisesta ja sanottiin että "urakkamies
kuuluu työstä saaneen hyvät voitot, joka ei olekaan ihme kun
huutokaupasta oli hyvin vähän tietoa levitetty, niin että kilpailijoita
ei ollenkaan ilmaantunut ja urakkamies maksoi työväelle niin huonot
päiväpalkat, että sillä oli mahdoton rehellisesti elää".
— Minä kysyn: eikö se ole hävytöntä? huudahti Pihlén kun maisteri oli
lukemisen lopettanut. Oliko minun asiani antaa huutokaupasta tietoa
ja hankkia kilpailijoita? Ja mitä minuun työväen palkat tulee? Enhän
itse teettänyt koko työtä, sen annoin urakalle toiselle ja jos hän sai
työväkeä polkuhinnasta, niin se on hänen asiansa eikä minun. Vai häh?
Maisteri nyökkäsi vastaukseksi. Samassa tuotiin kahvia ja kun se oli
juotu löi kauppias maisteria polvelle ja sanoi:
— Teidän pitää kirjoittaa siihen vastaus!
— Minun?
— Niin, nähkääs, minä en ole tottunut sellaisiin
sanomalehti-kirjoituksiin. Niissä isketään kiinni joka ainoaan sanaan
ja niitä sitte jauhetaan ja jauhetaan, niin että lopulta ei tiedä onko
sitä tupakkimyllyssä tai ryynitampissa. Toiseksi vielä on suomenkielen
kirjoittaminen sellaista helkkarin venkuraa ettei sitä osaa moni mies
Suomessa. Kyllähän sitä puhuu jokainen — puhuuhan sitä talonpoikakin,
mutta annas kun ottaa kynän käteensä, niin ruotsia siitä vaan valuu;
näette, sen minkä konttoristina oppii, sen patruunana taitaa.
Pihlén pani kätensä ristiin rinnoilleen ja piirteli saappaansa kärjellä
koukeroita hiekkaan.
— Hohhoi! huokasi hän sitte hiukan vaiti oltuansa; surkeata sentään
ettei omassa kaupungissa ilmesty sanomalehteä, jossa voisi itseänsä
puolustaa.
— Sitä minäkin olen ihmetellyt, tarttui maisteri puheesen. Nyt on
Suomessa jo pienemmissäkin kaupungeissa oma äänenkannattajansa, jossa
kaupungin asioista keskustellaan, mutta täällä näytään vielä nukuttavan
viattomuuden unta.
— Se on totta; mutta kenenkä se on vika? Täällä ei ole kynään kykeneviä
miehiä.
— Oh, älkää sitä sanoko! Missäpä kaupungin kynämiehet olisivat voineet
esiintyä? Vika on kokonaan kaupungin rahamiesten, jotka eivät hanki
kirjapainoa tänne, vaikka se on yritys, josta voi saada rahoilleen
hyvät korot.
Kauppias ällistyi; siltä kannalta hän ei ollut koskaan asiata ajatellut.
— Luuletteko todellakin että kirjapaino kannattaisi?
Maisteri oli siitä ihan vakuutettu. Hän selitti parhaan taitonsa mukaan
sellaisen yrityksen etuja. Hän tunnusti, että siitä saakka kuin hän
kaupunkiin muutti olivat hänen ajatuksensa liikkuneet sanomalehden
perustamisessa. Opettajan palkka ei ollut runsas ja lisätulot olisivat
siis tervetulleet. Sitä paitsi maisteri Tiiraa, niinkuin useita nuoria
miehiä, viehätti suuresti sellainen toimi. Hän kuvaili itsellensä
jaloimmaksi tehtäväksi maailmassa olla yleisen mielipiteen johtajana,
paljastaa epäkohtia ja puolustaa sorrettuja, sanalla sanoen olla kansan
vapaaehtoisena johtajana ja isänä. Ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt,
ettei kukaan palvele oikullisempaa herraa kuin sanomalehden toimittaja
ja että se, joka luulee johtavansa, tavallisesti itse kulkee täysissä
valjaissa. Mutta jokaisella toimella on viehätyksensä, joka vaikuttaa
että aina ilmaantuu niitä, jotka ovat valmiit itsensä siihen uhraamaan,
niin kiittämätön, vaivaloinen ja vaarallinen kuin toimi onkin. Mitä
on soturin toimi oikeastaan muuta kuin oppia sukkelasti tappamaan
toisia ihmisiä ja — tulemaan itse tapetuksi? Sitä ei siis luulisi
erittäin viehättäväksi. Mutta kuinka se innostaa nuoria mieliä!
Samoin on sanomalehden toimituskin. Niinkuin muutamat hyönteiset ovat
määrätyt kuolemaan sen kukkaisen sisällä, jonka ne hedelmälliseksi
saattavat, niinpä vetää salainen vietti monta teräväpäistä nuorukaista
sanomalehti-toimiin, joissa peräti harvoille kunnian kukko laulaa.
Mutta valitettavasti myöskin moni tyhmeliini luulee olevansa luotu
sanomalehden toimittajaksi ja ryhtyy työhön siinä vakuutuksessa, että
kelle Herra viran antaa, sille hän myöskin antaa taidon sitä toimittaa.
Sellaista sopii pitää kansallisena vahinkona, jollei muun, niin turhaan
tahritun paperin ja musteen vuoksi.
Tuon selittämättömän viehätyksen tunsi maisteri Tiirakin itseensä
vaikuttavan kun hän Pihlénille selitti ajatuksiansa niin suurella
innolla, että kasvot hohtivat ja silmät säteilivät. Innostus tarttui
vihdoin hänen toveriinsakin, joka vähitellen alkoi kuvailla itseänsä
kaupungin mahtavimmaksi mieheksi kirjapainon omistajana ja sanomalehden
ulosantajana. Jopa kutsuttiin punssia pöydälle, veljenmaljat juotiin
ja kättä lyötiin siitä, että Pihlén hankkii ennen vuoden loppua
pienen kirjapainon ja maisteri Tiira alkaa toimittaa kerran viikossa
ilmestyvää sanomalehteä. Tulkoot sitte vielä haukkumaan tapulin
laudoittamisesta!
Oli juuri näin pitkälle päästy kun puistoon tuli nuori neiti, rouva
Pihlénin sisar, niinkuin punaisista poskista ja muusta ulkonäöstä
saattoi heti päättää, vaikka hän vartaloltaan olikin paljon hoikempi
kuin rouva. Hän oli puettuna jonkinlaiseen kansallispukuun:
punaraitainen hame, mustat liivit, joista valkoisen mekon hihat
ja rintamus pisti esiin. Tervehdittyänsä herroja tuollaisella
epäonnistuneella niiauksella, joka on omituinen tytöille, jotka
vast'ikään ovat saaneet pitkät hameet eivätkä vielä ole oppineet
armollista pään-nyökkäystä antamaan, poimi tyttö muutamia kukkia, sitoi
ne yhteen ja, istuutuen maisterin vastapäätä, asetteli niitä povellensa
liivin ja mekon väliin.
Maisteri katseli ajatuksiinsa vaipuneena noita kukkia niin
värähtämättä, että tyttö, joka ei tietänyt olivatko hänen silmänsä
kiintyneet kukkiin tai hänen pukuunsa, punastui hirveästi ja kääntyeli
rauhattomana tuolilla. Maisterikin huomasi sen vihdoin ja punastui nyt
vuorostaan.
Keskeytynyttä puhetta sanomalehden perustamisesta jatkettiin vielä ja
neiti Alma kuunteli sitä suurella uteliaisuudella ja ihastuksella.
Hänestä tuntui kuin olisi maisteri Tiira jalo sankari, joka
valmistaikse taisteluun Jumalan, kuninkaan ja lemmittynsä puolesta.
Kuka olisi tuo lemmitty — —?
Neiti Alma katseli maisteriin niin viattomalla ihastuksella, että
maisterilta rupesivat sanat kesken puhetta takertumaan.
Mutta nyt oli Alma neidillä niin suuri uutinen tiedossa, että hänen
oli mahdoton kauan pysyä aloillaan. Hän heitti sen vuoksi hyvästi ja
kiiruhti pois.
Kun Pihlén huomasi, että maisteri katsoi tytön jälkeen niin kauan kuin
hametta hiukankin näkyi, sanoi hän hymyillen:
— Hän on olevinaan hirveä fennomaani, tuo Alma, ja on muutamain toisten
tyttöjen kanssa perustanut ompeluseuran, jossa ei puhuta muuta kuin
suomea.
— Sepä lieneekin ainoa henkisen elämän merkki koko kaupungissa, sanoi
maisteri, ja lisäsi sitte, puristaen jäähyväisiksi kauppiaan kättä:
mutta ensi vuonna alkaa toinen elämä!
He läksivät majasta; Pihlénin pienet lapset juoksivat heitä vastaan.
Isä ojensi kummallekin etusormensa, johon lapset tarttuivat molemmin
käsin kiinni ja juosta tepsuttivat rinnalla isän astuessa verkalleen.
— Te onkin kitta eikä mikään pätti, sanoi toinen, ja toinen, vanhempi,
huusi:
— Täti Alma sanoi ettei mamman turnyyri ole kaunis!
— Soo, soo! Ei semmoisista puhuta...