kun hurjuus sokea on maalla, taivahalla,
ei hyve hyveeltä, ei synti syyltä näy,
nyt huonot aattehet kuin kummitukset käy
yön mustan peitossa ja etsii uhriansa,
kädessä tikari ja myrkky maljassansa.
Tää aika, ruhtinas, se eikö tuottamaan
juuri olis sopiva myös -- murhaa kuninkaan?
RUHTINAS.
Sire? (Kuningas ojentaa vaieten hänelle kirjeen. Ruhtinas lukee.)
"Neitiä epäilkää, mi teille juoman antaa;
maljassa myrkky on ja tikaria hän kantaa."
KUNINGAS (tyynesti).
Mun iltajuomani! (Hovipoika tuo maljan.)
RUHTINAS (lukien).
"Ja enin epäilkää
te tätä linnaa, lisku leijonan on tää..."
(Kuningas tyhjentää maljan.)
RUHTINAS (ylevästi, jättäen kirjeen takaisin).
Ja minkä arvoiseks tään kirjeen arveleepi,
kuningas Ruotsinmaan?
KUNINGAS (yhtä ylevästi, repien rikki kirjeen).
Mink' kirje ansaitseepi.
RUHTINAS.
Kuningas, kiitoksein. Kuninkaan tavalla
mua ootte tuominneet ja tätä valhetta.
Neljäs kohtaus.
Edelliset. Bertel.
BERTEL (on tullut sisään kuninkaan repiessä kirjettä).
Eräs nainen pyytävi luo majesteetin tulla.
(Itsekseen.)
_Mun_ kirjeeni!...
KUNINGAS.
Yö on. Ei tänään aikaa mulla.
Huomenna.
BERTEL.
Anteeksi, hän sanoo, että on
asia tärkeä...
KUNINGAS.
No niin, hän tulkohon! (Bertel menee.)
RUHTINAS.
Yks sana, sire! Kuin luonnollista, taata
edestä vierasten en täällä voi, en saata.
Mun enää linna ei. Voi muist' en vastata,
mut eestä tyttärein uskallan hengen ma.
KUNINGAS.
Tyyn' olkaa, ystävä! Ei mitään uhkaavaista,
kun miestä kolme meit' on vastaan yhtä naista.
Viides kohtaus.
Edelliset. Regina hunnutettuna, mustassa puvussa.
REGINA (hovipojan johdattamana, joka heti sen jälkeen poistuu.
Itsekseen).
Isäni!
KUNINGAS.
Rouva, syy käyntinne myöhän on
varmaankin tärkeä onnelle valtion.
Mut totuus kantaa pääns' avoinna, korkealla;
jos suuss' ei vilppiä, ei otsa hunnun alla.
(Lyhyt äänettömyys. Regina epäilee.)
LILJE (ivallisesti ruhtinaalle).
Jos synninpäästöä täält' etsii nunna tuo,
niin varmaan saapui hän väär'uskoisimman luo.
RUHTINAS (itsekseen, levottomasti).
Näkö häll' on tyttärein...
KUNINGAS (kärsimättömäsi).
No niin?... Jos pelost' aprikoitte,
vapaasti puhukaa! (Viitaten ruhtinaasen ja Liljeen.)
Sen näiltä tehdä voitte.
(Regina heittää huntunsa.)
RUHTINAS.
Hän on se!
LILJE.
Neiti Emmeritz!
KUNINGAS.
Mi tuo
yön myöhän hetkellä näin teidät minun luo.
Puhukaa, väestäin jos joku syy on tähän,
hän rangaistaan, sen vannon.
RUHTINAS.
Selitähän, Regina!
REGINA (ruhtinaalle).
Sana yks, niin teille kuulun ma.
(Kuninkaalle.)
En eestä itseni tääll' aio puhua,
vaan teidän, Sire.
KUNINGAS.
Mun?
REGINA.
Ma lapseks synnyin vihan.
Sodan liekit riehuneet on kehdollani ihan.
Jo varhain vihaamaan opin harhauskoa.
Kun paloi roviot, herttaimmin hymyin ma.
Uskomme vankka ol'. Se miekoin mielet voitti
ja kerran päällä maan taas Rooman valta koitti,
silloin te tulitte, -- voimamme haihtui se;
maailma vapautui, mi oli vankimme,
Te löitte joukkomme, miekkamme musersitte,
maat meiltä otitte ja aarteet luostaritten.
ja Rooma vapisi. Te riemuitsitte vaan...
siit' asti, vihan laps, teit' opin... vihaamaan.
RUHTINAS (itsekseen).
Mitä hän lausuvi?
KUNINGAS (tyynesti).
Eteenpäin!
REGINA.
Kaikki vaino,
kaikk' kaunat kohtalon, sodan ja sorron paino,
häpeät tappion ja raivot kurjuuden,
ne etsi maaliaan... ne teissä löysi sen.
Ja silloin yöstä nous kuin tulivuoren turma
vihani punainen ja huusi: surmaa! surmaa!
Ennenkin nähty on tyrannein kaatuvan.
Ja silloin vannoin minä... teille kuoleman.
RUHTINAS.
Miel'puoli, vaikene! Hän hourii, huomannette.
KUNINGAS (kylmästi).
Eteenpäin!
REGINA (ruhtinalle).
Hetkinen, ennenkuin tuomitsette.
(Kuninkaalle.)
Ei emo laulanut mun ole kehdollain
ja siksi, siksi, ah, ma vihaan opin vain.
Tok' uness' urhon näin, niin jalon, uljaan, pyhän,
mi suur' ol' vallaltaan, sielultaan suuremp' yhä,
ja lemmell' enemmän kuin miekallaan hän voi.
(Epäillen.)
Ma teidät näin...
KUNINGAS.
No niin?
REGINA.
Te olitte se, oi,
te urho unteni, niin suuri, uljas, jalo!
Uus tunne täytti mun, uus syttyi sydänvalo.
Ma teitä rakastin... Anteeksi, uskoni!
Ja silloin kädestäni tikari putosi.
Niin, Sire, siit' hetkestä ei enää maani maine
mull' ollut mielessäni, ma olin jälleen nainen.
LILJE (ruhtinaalle).
Mit' arvelette te? Tää rippi verraton,
kun moinen rippilaps ja isä moinen on.
(Kuningas viittaa vaieten Reginaa jatkamaan.)
REGINA (ylevästi).
En tytön tyhjien unien tähden tullut;
sydäntäin tuomitkaa, jos sanani on hullut.
(Kasvavalla lämmöllä.)
Tulin teille avuksi... Teit' uhkaa turmio!
Mua kuulkaa! Huomenna voi olla myöhä jo;
tän' yönä ehkä jo tikari, luoti salaa
sen rinnan lävistää, mi niin nyt suurna palaa.
Ah, mit' on kuolema? Elämä kuninkaan!
Mut suuri sielunne taivaalle antakaa!
Uskonne väärä on. Sen sanan tajuutteko?
Keretin tuomittu on joka aatos, teko,
ei häll' oo Jumalaa, ei omaatuntoa,
ei rinnass' sydäntä, ei maata, kansoa.
Katseensa kaunis on, äänensä hellä helää,
mut, itse kirottu, hän kiroks muille elää.
(Polvillaan, ylevästi ja haaveksivasti.)
Kääntykää, kääntykää! O, viel' on toivoa!
Pois! Roomaan rientäkää tuhlaajapoikana!
Syntinne katukaa! Ei Herra hylkää teitä.
Rukoilkaa, paastotkaa ja tehkää temppeleitä!
Anelkaa armoa pyhiltä taivahan!
Miekkanne murtakaa! Pukeukaa tuhkahan!
Näät tulee kuolema kuninkahankin luoksi.
Kuin teitte syntiä, niin niiden surkaa vuoksi
ja kerran nimenne kirottu loistava
pyhien parvess' on, maan siunauksena.
KUNINGAS (ojentaa Reginalle kätensä ja kohottaa hänet lempeästi).
Kun olin nuor' kuin te, kaks tunnett' tunsin syvää
kuin te, kaks taistoa, sydämeen sisältyvää.
Ma kahta rakastin: maatani, uskoain;
mut minun vihallani ol' yksi nimi vain
ja Rooma oli se. Vihaamaan sy'äntä sytten
mun Antikristusta opetti vanha Skytte.
Mut aika vieri näin. Kas, kasvoi rakkauten'
kuin päivä koittavi yön pilvein haihtuen,
mut viha vaaleni. Ol' kirkas sydämmeni.
Ja koska miekkahan ma tartuin estääkseni
sit' uskon sortoa, mi Europata lyö,
sit' tehnyt vihast' en, se lempeni ol' työ.
Kas, siinä rippini kerettiläisen! Herra
tien vaan sen muuttaa voi, min mulle antoi kerran.
Mene, lapsi eksynyt! Opi tahto taivahan,
ett' usko kaikkein käy luo kaikkein Jumalan.
RUHTINAS.
Mi jalous verraton!
REGINA (alttiuden ihailussa).
Herrani, kuninkaani!
RUHTINAS.
Pois! Enää houreillas äl' pilaa asiaasi.
REGINA (tarttuu kiivaasti ruhtinaan käteen).
Isäni, kahdesta ken meist' on keretti?
Hän taikka ma?
RUHTINAS.
Pois, pois!
LILJE (joka tarkkaavaisesti on katsellut oikeanpuolisen
alkovin esivaatetta).
Sire, suokaa anteeksi...
mut luulen, hiljaa jos nyt ollaan, saadaan hiiri.
RUHTINAS (aikeessa lähteä).
Mit' aikoo?
REGINA (arasti).
Väijytys?
KUNINGAS.
Ken siellä?
LILJE (tempoa äkkiä esivaatteen syrjään. Hieronymus tulee näkyviin.)
Täss' on Miiri!
Kuudes kohtaus.
Edelliset. Hieronymus.
KUNINGAS.
Mit' tää on?
LILJE.
Isä hurskas rukoilee, ma nään.
HIERONYMUS.
Teit' uskoon oikeaan ma tahdoin käännyttää.
KUNINGAS (kiivastuneena).
Kaks uskonsaarnaaja! Yks liikaa on jo ihan.
RUHTINAS.
Hänt' älkää uskoko. Hän saarnaaja on vihan,
mun lapsein rakkauden, vaikk' kyllä harhauneen.
(Vahdille.)
Sa linna tarkasta! Tää viittaa petokseen.
Vieraani turvass' olkoon, vaikka vihamiesi.
Rosvoinko luolaks on mun tullut kotiliesi?
LILJE (tutkien jesuiitan pukua).
Anteeksi, isäni; mut koska käännyttää
tahdoitte täällä, teill' lie rukouskirja... Tää!
(Löytää tikarin, jonka kahvassa on ristiinnaulitun kuva,
ja ojentaa sen kuninkaalle.)
RUHTINAS.
O, konnamaista!
LILJE.
Roomalaista!
REGINA (itsekseen).
Hän on mykkä.
HIERONYMUS (uhmaten).
Uljaana kuolohon marttyyrin sydän sykkää.
KUNINGAS (kasvavalla vihalla).
Polvilles!
HIERONYMUS (uhmaten).
Ylpeile, sa lumikuningas,
min pohjan myrsky toi. Tääll' löydät kuolemaa.
Ylpeile hetkinen, ett' olet vitsa taivaan,
synteimme rangaistus, lastemme tuska, vaiva!
Mit' olit eilen sa? Vain keri Pohjassa.
Mit' olet huomenna? Vain Saksan tomua.
Niin, sua oon vihannut, keretti kerskailija,
sun tappaa tahdoin ma kuin myrkkymatelijan,
tapankin vielä! Mua ei sulos sulata
kuin vahan tämän. Mut jos käydä tahdot sa
kuin eräs edelläs Canossaan polvillasi...
LILJE (keskeyttäen).
Suu hältä vaientaa mun suokaa miekallani!
KUNINGAS (hirmuisena).
Polvilles!
HIERONYMUS (horjuu, polvistuu hitaasti ja piirtää liidulla
ristin permantoon).
Ristin tään edessä polvistun.
LILJE.
Yks sana vielä vaan ja kohta surmaan sun!
KUNINGAS (aina kasvavalla vihalla).
Kyykärmeen sikiöt, herjaajat häijykiellä!
Kuink' kauvan saastuttaa te saatte maata vielä?
Kautt' taivaan! Paljon näin. Näin kansan sortoa,
näin kirkonryöstöä ja sielun murhia,
näin kuinka ihmisiltä viedään usko, henki,
näin pilkkaa tehtävän opista Kristuksenki,
näin uhmaa, ylpeyttä, mut nähnyt milloinkaan
en tikaria, min pääss' on kuva Jumalan.
(Linkoaa tikarin pois inholla.)
Mit' olen? Tomu! Niin, mut lähettiläs Herran,
pasuuna tuomion, mi tuleva on kerran,
poljettuin oikeus ja tunto Europan; --
kuin mittasitte te, niin teille mittajan.
Kuin teit' oon säälinyt! Pakanat, turkkilaiset
pahemmin riehu ei kuin te, katoolilaiset.
Roviot palavat, kuink' kauvas katsonen;
ma sitä kärsin, kun sa Herra kärsit sen!
Ma olin lempeä niin kauvan kuin ma jaksoin,
Herralle koston soin, lemmellä vihan maksoin.
Nyt mitta täysi on. Jos Huss sai koston, haa,
niin kostettu ei viel' oo Savonarola.
Voimaani vapise sa Babyloonin portto!
Sa Rooma röyhkeä! sun valtaas uhkaa sorto!
Kautt' taivaan! Murskaan sun! Sua loppuun maailman,
ma vainoon, sorran, murran, maasta juuritun!
LILJE (itsekseen).
Veri kuuma Vaasan!
RUHTINAS.
Sire, mua kuulla suvaitkaatte.
Katoolilainen oon. Syyn tuomita te saatte.
Uskomme korkea ei toki vikapää
rikoksiin, joita sen nimessä tekee nää.
KUNINGAS (keskitetyllä vihalla).
Kuin Baabel korkea!
RUHTINAS.
Ei sentään usko murhan!
REGINA.
Sire, sana väär' ol' tuo!
LILJE (Reginalle).
Hyvä neiti, elkää turhaan
te käykö myrskyhyn!
REGINA.
Sire, kuulkaa ääntäni.
Vihanne repivi, min rakkaus rakensi.
LILJE (ukkosta johtaen, kuninkaalle).
Mit' tehdään konnalle?
KUNINGAS (lyhyesti ja ankarasti).
Mit' oikein on.
LILJE (Hieronymukselle).
Kas, tälleen!
Sun hirtes valmis on, kun päivä nousee jälleen.
Seitsemäs kohtaus.
Edelliset, paitsi Hieronymus. Bertel.
REGINA (yhä kiivaammin).
Hänelle armoa! Mut joskin kuolee tää,
uskomme viaton te toki säästäkää!
(Ruhtinas kokee turhaan estää häntä.)
Armoa!
KUNINGAS.
Armo on vain heikkouden viitta,
mi pettää Jumalaa. Armoa ei saa jesuiitta!
Te murhaa kuninkaan, te myöskin! mietitte.
Kuningas, tiedättekö, neiti, mit' on se?
Kâs'varsi Jumalan. Hänt' täytyy kunnioittaa.
Voi kättä julkeaa, mi häneen käydä koittaa!
korkeelle tähdännyt hän on, ei rintaa vaan
hän yhden tähtää, mutta rintaa kansan, maan.
(Liljelle.)
Ken oli vahdissa?
LILJE.
Luutnantti Bertel.
KUNINGAS.
Haa!
Väkenne huolimaton kuink' on? Vastatkaa!
LILJE.
Väkeni, sire...
(Samassa syöksyy sisään Bertel.)
KUNINGAS (Bertelille).
Mit' tahdotte?
BERTEL (hämmentyneenä).
Tuo vanki...
KUNINGAS (kärsimättömänä).
Pian
BERTEL.
On karannut!
KUNINGAS.
Haa, sen arvasin jo ihan!
LILJE (Bertelille).
Sa onneton!
BERTEL.
Uus salaovi...
KUNINGAS.
Kyllin. Te,
luutnantti, rivihin takaisin astutte.
Nimenne pyyhitään pois kaartin joukoistani.
Te, neiti Emmeritz, rukoilkaa loppuani
kopissa vankilan. Väkenne, vannon ma
on opetettava kuninkaan murhista.
(Mennessään Liljelle.)
Huomenna seitsenkymment'!
LILJE.
Tuhat käskekää!
KUNINGAS (katsoo häneen terävästi).
Eversti, höllässä on harteillanne pää!
(Katoaa nopein askelin vasemman puolisen alkovin taakse.)
LILJE (pudistaen päätään).
Nyt raivoo leijona.
RUHTINAS.
Uus syttyy jälleen palo.
REGINA.
Yö synkkä palajaa ja painuu päivän valo.
(Esirippu laskee.)
Viides näytös.
Samoin kuin toisessa näytöksessä, piha Emmeritzin linnassa, taustana
valli, mutta vallin keskellä on leveä, avoin portti, josta näkyy eräs
maisema. Molemmin puolin porttia on vallille pystytetty suuri
ruotsalainen lippu. Lähempänä etualalla maariankuva nojattomassa
puukomerossa. Kummallakin puolin linnan sivurakennuksia. Vasemman
sivurakennuksen alikerrassa ikkuna rautaristikkoineen, niin sijoitettu,
että katsoja helposti voi sen läpi nähdä erääsen vankikammioon. Tätä
huonetta valaisee lamppu, mutta näyttämöllä vallitsee näytöksen alussa
heikko aamurusko, joka vähitellen valkenee täydeksi päiväksi. Ikkunan
alla penkki.
Ensimmäinen kohtaus.
Ristikko-ikkunasta näkyy Regina polvistuneena rukoilevan
vankilassa. Puku sama kuin ensi näytöksessä. Ikkunan alla Bertel
vartiovuorossaan. Yksinkertaisena sotilaana. Hetkinen sen jälkeen
kuin esirippu on noussut tulee Kätchen.
N:o 7. Duettino.
KÄTCHEN.
Uljas herra sotamies, totta suottehan
minun nuorta neitiäni käydä katsomaan?
BERTEL.
Mahdotonta, mahdotonta, kaunis neitonen.
Kovin on se kielletty, en päästää tohdi, en.
KÄTCHEN.
Uljas herra sotamies, mut jos ma anomuksen
annan ynnä nöyrän teon, niin nöyrän niijauksen...
BERTEL.
Mahdotonta, mahdotont'. Ei mitään lahjomista.
Kauppa kanssa sievän tytön ain' on vaarallista.
KÄTCHEN.
Ah, niitä sotilaita, veijareita vallan!
Vilppi asuu, vilppi asuu kypäröiden alla.
Tyttö parka hiukan jos niijaa vaan,
lahjoista, niin lahjoista ne kohta murahtaa.
BERTEL.
Tyttöjä, kas veitikoita,
miekan, miehen naurajoita;
voittavansa suloisin
suin he luulee linnankin.
KÄTCHEN.
Ehkä muurit aukeaisi eestä suudelman...
tietysti kädelleni... Minä kysyn vaan?
BERTEL.
Suudelman ma otan niinkuin kunnon sotilas,
mut Cupido varmahan on pikku peijakas.
KÄTCHEN.
Ah, niitä sotilaita, veijareita vallan!
Vilppi asuu, vilppi asuu kypäröiden alla,
suudelman he suvaitsevat ottaa armossaan,
sitten, sitten meille he nauravat vaan.
BERTEL.
Tyttöjä, kas veitikoita,
miekan, miehen naurajoita,
meidät suukko suloinen
viepi vaikka hirtehen.
KÄTCHEN.
Kas, tekö?
BERTEL.
Kuningas mun sotamieheks sääsi.
KÄTCHEN.
Oi taivas, minkä vuoks?
BERTEL.
Kun vanki pakoon pääsi.
KÄTCHEN.
Vääryyttä sellaista te sietää ette saa,
jos teinä olisin...
BERTEL.
Niin?
KÄTCHEN.
Totta tosiaan
ma varmaan kostaisin. Tuon tuolla karkaajaksi
myös tulla antaisin, heit' oisi silloin kaksi.
BERTEL.
Ah, viettelijätär, lain mukaan pitäis mun
sinut hirttää -- kaulahain. Mut armon saat sa, kun
armeija Frankihin käy tänään matkaamahan.
Joka Ruotsin, Suomen mies ilolla kuolemahan
käy eestä kunnian ja sankar'kuninkaan!
Mut tänään julma on hän vielä vihassaan,
ei mulle, mutta neidilles. Niin mielelläni
ma kuolisin, jos se vois auttaa neitiäsi.
Ah, munpa kirje sai kuninkaan raivohon.
Yön kaiken palanut tuli neitis luona on.
Hän rukoili, ma kuulin -- sydän mulla suli:
"Ah' oon lempinyt, jota vihata mun tuli!"
Mit' tietää sanat nuo? Surullist' onpi tää.
Mut Kätchen, neitiäs jos rakastat, niin jää
luoksensa että hänt' ei solvais sotilaamme.
Käy huhu että hän elämää kuninkaamme
on uhannut... kas puhe vaarallist' on tuo,
se vimmaa sotilaan... jää sinä neitis luo
vahdiksi...
KÄTCHEN.
Sotamies on tuhma.
BERTEL.
Vaiti! Tuolta
joku tulee. Vahdistani mun täytyy pitää huolta.
Toinen kohtaus.
Edelliset. Eversti Lilje.
LILJE (Kätchenille).
Neit' onko hereillä?
KÄTCHEN (ärtyisesti).
Hereillä? Miks ei ois!
Mun neitein rukoilee ja rauhass' olla sois.
LILJE.
Kuningas, noustessaan ratsulleen, käski että
vapautens' saakohon sun neitis viipymättä.
Hän surkutteli, ett' on ruhtinattaren
erehdys saattanut näin suureen murheesen.
Se hälle ilmoita. Kuningas itse vasta
hänt' aikoo tervehtää.
(Menee, viitaten Bertelille avaamaan vankihuoneen
oven ja siten menemään.)
BERTEL (itsekseen, mennessään).
Ah, sankar'kuningasta
ma kuinka epäilin!
Kolmas kohtaus.
Kätchen, Regina. Sitten Helmbold.
KÄTCHEN.
Hänt' tervehtää? Vai niin,
purraanko ensiksi ja nuollaan sittemmin?
Nyt neidin luo.
(Rientää vankilaan, jossa Regina yhä näkyy polvillaan
rukoilevana, näkemättä, kuulematta Kätcheniä.)
KÄTCHEN (vankilassa).
Kas niin, nyt ollaan vapahia,
tie auk' on. (Äänettömyys. Itsekseen.) Maaria!
Hän ilosanomia
ei kuule! (Ääneen.) Tulkaa, kun jo
vartoo ruhtinas. Hän kuolee huolehen. (Itsekseen.) Oi, turha!
(Äänettömyys.) Kuningas
sen suo.
(Nähdään Reginan nousevan vitkaan ja tarkastavan Kätcheniä.)
REGINA.
Ken?
KÄTCHEN.
Kuningas.
REGINA (haaveillen).
Hän!
(Kätchen tarttuu hänen käteensä ja johdattaa hänet näyttämölle. Regina
hervakkaana, kalpeana, aivan vaipuneena itseensä, pitämättä vähääkään
väliä ympäristöstään.)
KÄTCHEN.
Kuka muu se oisi?
Nyt vapaa olette. Otsanne kirkkaaks soisin.
Kuink ootte kalpea! Ah, häijyn kohtelun
kai heiltä saitte te. Mut tulkaa, ennen kun
kuningas...
REGINA (nopeasti).
Taasen hän! (Arasti, hitaammin.)
Käy, kuiskaa korvahani,
käy lähemmä, ettei sua kuulis Jumalani.
Sull' onko ollutkaan unelma syntinen?
Sa sitä vastahan yöt, päivät taistellen
vihastuit itsehes, kaikk' kielsit -- itkit -- valvoit,
rukoilit -- tuntoas sen muistoll' aina kalvoit.
Turhaan? Ei toivoa? Vai kuinka? Kuinka tuo
ylevä kaikkialla tielles varjon luo?
Piiloitut yöhön! -- Ah, sen katseest' yökin valkee.
Pakene linnahan! -- Äänestään muurit halkee.
Rukoiluun polvistut! -- Apostolilla on
sen katse, Neitseellä sen kasvot! Kuolohon
sa turvaat? Auta ei. Hän astuu hautaan saakka,
sua painaa alla maan rikottuin valais taakka,
ja riemut Eedenin hän eestäs varjostaa.
Et taivaan oma oo, hän yksin sinut saa!
KÄTCHEN (hämmentyneenä).
Mut teit' en ymmärrä... te peljätätte mua!...
(Itsekseen.) Ken luulis, luutnanttiin noin voiko rakastua?
Se ihmeellistä on.
REGINA.
Yks keino onpi vaan.
Oh, sitä rikokseks sa älä sanokaan.
Ne liekit sammuta, jotk' on sun sielus turma!...
Oi, Kätchen!... Keino tuo?
KÄTCHEN.
Mik' on se?
REGINA (tuskallisesti hymyillen).
Se on surma.
KÄTCHEN.
Kauhistun...
REGINA.
Katso vaan, sen laps'kin tajuaa.
Sa tapa haave -- se ei nouse milloinkaan.
Se vitsa, joka lyö -- se vitsa poikki murra
ja orjantappuroin ei Eedenissä surra.
KÄTCHEN.
Tulkaa, te houritte. Silmänne hehkuvat.
REGINA.
Nyt ripin kamalan sa multa kuulla saat;
mut rippiä ei muut saa tietää kuin me kaksi.
Sa luulet, luotu en ma Saksan kostajaksi?
Erehdyt. Kuullut liet kai Judithista? Uus
ma Juudith olen. Mut se onpi salaisuus.
Rubiinimiekka mull' on, joka iskee tulta,
timanttikilpi myös kuin kevätpäivän kulta.
Mua älä lähesty! Ma kannan salamaa,
ma myrskyn enkel' oon -- sinulle synnyinmaa!
Tulev' on tuomio kuin Sodoman, Gomorrhan.
Herjaaja häijy, sun ma poljen, maahan sorran!
Kautt' taivaan! Murran sun, sua loppuun maailman
ma vihaan, vainoan, sun maasta juuritan.
KÄTCHEN.
Pois tulkaa, armahin! Tuo puhe, joka kauhun
mieleeni tuo, jo jättäkää!
REGINA.
Sa näätkö sauhun?
Maailmat palavat, on päivä tuomion.
Kaikk', kaikk' on tuhkana. Ma yksin jälell' oon.
Kuolleiden keskeltä kas haamu kohoaapi...
Se Kustaa Aadolf on... Katseensa leimuaapi!
Ei, hellä katseens' on -- nyt liikkuu huulensa.
Kuuletko? (Kuuntelee.) "Regina, mua kerran lemmit sa
miss' on nyt sydämes, naissydämes sa nainen?"
-- Tuhkassa, kuningas! -- "Se paha, lapsukainen." --
Niin sangen paha, sire!
(Peittää kasvonsa Kätchenin syliin.)
KÄTCHEN (itkien).
Ah, mitä vastaan!
REGINA.
Kas,
kyynelkö? -- hänenkö? Oi, kiitos, kuningas!
En ole paha niin kuin luulette, kentiesi.
Mun sydämeni myös ol' onnen tyynen liesi;
ah, silloin miekkaa kaks sydämein halkaisi
ja toinen olit sa, mut toinen uskoni.
Kirota toista mun, toist' täytyi siunaella.
En voinut valita, ma voin vain vaikerrella
ja multaan murtua...
KÄTCHEN.
Ah, ei hän kuulekaan.
On kuin hän pudonnut ois kuusta suorahan...
(Helmbold astuu sisään.)
Kah, Helmbold! Ettekö pois ratsastaneet äsken?
HELMBOLD.
Tie hyvän paimenen käy kärsiväisten kesken.
Mun tänne jällehen toi hätä linnanne.
Sun neitis sairas on!
KÄTCHEN.
Hyv' että tulitte.
Miekoista, aaveista ja viime tuomioista
hän hourii. Puhukaa, hän että pääsis noista.
Ei mua kuule hän.
HELMBOLD.
Käy pois, ma luokseen jään.
(Kätchen menee jälelleen katsoen.)
Neljäs kohtaus.
Regina. Helmbold.
HELMBOLD.
Laps sairas oot, on paha ilma ajan tään.
Ma tiedän lääkkehen, jost' tuskas taukoo kerta,
Mun murhees tietää suo!
REGINA (hämmentyneenä).
Te tahdotteko verta?
Ei tappaa saa.
HELMBOLD.
Ei, mut saa antaa elämää.
Ma rauhaan kutsun sun myrskyistä mailman tään.
REGINA (tointuen).
Te Helmbold? Ettehän te ole toisten lainen...
HELMBOLD.
Ma olen saarnaaja kuuroille saarnaavainen,
Jumalan rakkaus keskellä murhaajain.
Ma paimen pantu oon avuksi surevain,
avuksi jokaisen, ken huokaa, kärsii täällä.
Ken kuulee ääneni, se rauhan saa maan päällä.
Tunnusta syntis siis!
REGINA.
En uskalla, en voi.
Kirottu käten' on, se verta pisaroi.
HELMBOLD.
Jos veriruskeat ois syntis, verisestä
ma lumivalkoiseks sun henkes tahdon pestä
armossa vanhurskaan, synneistä auttajan.
REGINA (polvistuen).
Ma olen syntinen. Lait rikoin Jumalan.
Ma kannoin tikaria, miss' oli kuva Herran.
Ma itse Maariaa myös solvaissut oon kerran.
Suin, mielin rikkonut oon säännöt ihmisten.
Sen kaikki tunnustan katuen, rukoillen,
ett' tahtois Maaria ja Kristus mua säästää.
HELMBOLD (hänet nostaen).
Sanalla Kristuksen sun synneistä tahdon päästää.
Nous' ylös puhdasna kuin äitis sylissä
sa olit sopertain pyhän Neitseen nimeä.
Nous' uuteen elämään, jok' uskos kirkastaapi,
jost' armon, vahvuuden ja rauhan sielus saapi!
(Tahtoo mennä.)
REGINA.
Hautaanko jätätte mun jälleen sairasna?
HELMBOLD.
Mun täytyy lohduttaa mont' ajan vaivassa.
Et lankee. Voittaa voit.
REGINA.
Oi, viivy!
(Helmbold ojentaa siunaten kätensä ja menee.)
Mitä? Voittaa?...
Pois varjo pakenee ja uusi päivä koittaa.
Nyt vuori vyöryi pois... Ma lumivalkoinen...
(Ylevästi ja tyynesti.)
Nyt elän, kuolla voin, jos Herra tahtoo sen!
Viides kohtaus.
Regina. Dorthe hiipien.
DORTHE.
Täss' olen lapseni, ja se on ihme aivan.
Pois pian joutukaa, tääll' alkaa aika vaivan.
Kas, kuinka koirat nuo linnassa riehuvat!
On kirkko leirinä, pihalla markkinat;
myös Pyhän Neitsehen he löivät miekoillansa.
Sanct Bonifacius sai rääsyviitassansa
ratsastaa ympäri tääll' aasin selässä!
Ja heidän messunsa, tuo häijyn ilkeä,
se öin ja päivin soi ja kiusaa korviamme.
Isämme Anselmkin, mi kaitsee aarteitamme
niin hurskaan hartaasti, voi, hältä vietävät
viis nelikkoa pois he kultaa riistivät.
Voi, Anselm raukkaa, voi, voi, aikaa kamalata.
Kuus sentään pelastui juur' kesken pauhinata.
Palannut Helmbold on ja lauman säikkyneen
luoksensa kerännyt, rukoillen omilleen
pedoilta armoa. Nyt täältä Ruotsalainen
poislähtöön järjestyy.
(Jo jonkun aikaa on linnankappelista kuulunut laulettavan toisen
näytöksen messua "Sancta Maria".)
REGINA (kuunnellen).
Oi, sävel sointuvainen!...
DORTHE.
Niin, meidän messumme...
(Samassa vaikenee katoolinen messu ja etäältä kuuluu
"Jumala onpi linnamme".)
REGINA.
Tuo virsi etäinen,
ei meidän kaltainen, tok' aikaan yhtehen
ja saman Luojan luo soi yhtä hartain kielin.
DORTHE.
Kerettein rukous...
REGINA.
Kuin voit noin vihamielin
sa haastaa, vaikka juuri rauhaa julistaa
tuo sävel taivainen? Oi, rauhaa, myrskyin maa!
Rauhaa, mun sydämein! Ma hirmun unta uinuin,
näin että pohjaton tääll' horna mustin kuiluin
eroitti ijäksi uskonnot, kansatkin.
Nyt laulu sillan luo niin taivaan kaunihin
välille tuntojen ja ihmissydämien...
ja juopa katoova on tieltä hurskaiden.
Min Luoja yhdisti, ei luotu purkaa saa.
DORTHE.
Pois, lapsein! Tuohan ei oo edes latinaa.
Luulenpa loppuvan tuon lemmon loilotuksen
ja pian torvet nuo saa toisen torahduksen,
kun kuninkaallensa ne hautavirttä soi.
REGINA (itsekseen).
Taas kuilun hirveän tuon eessäin näen, oi?
DORTHE.
Käy, rakas lapseni. Jos oikein kiltti olet,
niin jotain kuiskaisen, jost' iloiseks sa tulet...
Kerettikuningas -- sht! Hiljaa, hiljaa vaan!
Rukoukses kuultu on.
REGINA (tarkkaavaisena).
Kuolosta kuninkaan?
Mit' on se?
DORTHE (tärkeän näköisenä).
Vaiti! vait! Äl' huuda kaikkein kuullen.
Parhaiten toimitaan, kun pannaan salpa suulle.
Hillitse ilos viel'. On suuri asia.
Niin, näätkös kuningas...
REGINA (vilkkaasti).
Miss' on hän?
GOETHE (kuten edellä).